Suuria halmeita oli ollut Kiannan Kuustolaisillakin Juntusen selkosilla. Oli kerrankin — v. 1822 — saatu 18,000 lyhdettä, ja niistä oli puitu niin paljon viljaa, että aitan hinkaloita oli pitänyt korottaa. Myöskin Leipivaaran ennen mainittu "Vanhurskas" oli luettava suurviljelijäin seuraan. Häneltä oli noudettu eloa aina Tyrnävää ja Ängeslevää myöten. Kerrankin oli toistakymmentä hevosmiestä ollut viljansaannissa, ja ukko oli vain arvellut: "Ei niin paljon tähän kartanoon sovi, ettei kaikki saa". Ristijärven tutut Toloset olivat myös joka kevät soutaneet venelastittain rukiita Ouluun, ja "jyvät oli suuria kuin kahvipööniä".
Vähäväkisemmät raatoivat pienempiä huhtia, parin, kolmen kapan, kymmenenkin kapan ahoja. Jotkut jaksoivat tynnyriin, pariinkin kaataa metsää ja saada siementä.
Useasti yhtyivät raatajat yhteisvoimin raivaamaan yhteishuhtia, ja silloin saatiinkin toisinaan tavaton kaski, kokonaisen metsän aukea ryteikkö. Semmoinen oli ollut Vuokinkylän Kyllölän, Kovalan, Heikkilän, Järvelän, Rimpilän ja Kinnulan miehillä Ison-Murron aholla, Vuokinjärven lähellä. Kaksitoista tynnyriä oli ahoon heitetty siementä, mutta saatu vain muutamia seulallisia kehnoja kahuja, kun oli halla niin pahoin turmellut parhaillaan verissään olevan viljan. Yhtä suuri yhteiskaski oli noin sata vuotta takaperin ollut Hyrynsalmen Kypärävaaran taloilla sekä Ristijärven Mustanvaaran Karppilalla, Kuljulla, Heikkilällä ja Myttylällä Syvännoron kankailla. Kylvön suuruuden mukaan ruvettiin ahoa sanomaan Kaks'toistatynnyriseksi. Toinen suurhalme oli ollut Hyrynsalmen Luvankylän miehillä Lehtiaholla, Heinisuon selkosella, ja siihen oli kylvetty kahdeksan tynnyriä ja saatu 8,000 suurta lyhdettä. Puolangallakin mainitaan kerran raadetun kahdentoista tynnyrin huhta "siihen aikaan, kun ei ollut kirkkoa muualla kuin Paltamossa", ja Paljakan liepeellä, Jatkoaholla, oli ollut yhdeksän tynnyrin halme.
Suuri yhteishalme oli noin 50 vuotta takaperin ollut myös Ristijärven Päsämällä ja Kilpelänvaaralla Riitavaaran-aholla. Halmeesta oli lähtenyt 9,000 lyhdettä ja aina sadasta lyhteestä tynnyri eloa. Näljängän perukoillakin mainitaan Perangan kolmella talolla olleen Nälkävaaralla yhteinen huhta, johon oli heitetty siementä kolme tynnyriä. Ja Puolangan Joukokylällä oli kesällä 1867 Äylönvaaran liepeellä hyvin iso halme, viiden talon raatama, mutta halmeesta ei saatu mitään, pakkanen palelsi kaikki, ja siitä ruvettiin paikkaa kutsumaan Halla-ahoksi. Kuhmon Saunajärven Kähkölä ja Piiraala raatoivat useasti yhteisiä suurhuhtia. Semmoinen oli heillä kerran Kuusikankaalla, Jonkerin puolessa, kuuden tynnyrin aho ja toinen iso halme Issakanvaaralla, Saunajärven takana. Viimemainitussa paikassa viljalyhteet varkaiden pelosta jo halmeella ravattiin, pieksettiin jyvät irti lyhteistä ja korjattiin pois. Sitten vasta talven tultua vedettiin lyhteet kotiin riihittäviksi.
Miehissä yhteishalmeet raadettiin. Saman verran oli miestä aina kustakin talosta joka työssä,6 taikka taas isommasta talosta oli enemmän, pienemmästä vähemmän raatajia, päiväluvulla ja miesluvulla kun työskenneltiin. Mutta Kiannan Vuokilla mainitaan käytetyn ikivanhaa kirves-mittaa. Niin oli voinut jostakusta talosta olla kasken kaadannassa pari kirvestä, toisesta kolme, toisesta neljä, viisikin kirvestä, jopa jostakusta aidantauksen mökistäkin jokunen kirves joukon jatkona. Samoinkuin huuhtaa hakatessa, samoin sitten polttamassa, roviossa ja tierelyssä sekä leikkuutyössä oltiin kirvesluvulla, naisetkin kävivät kirveestä roviolla ja leikkuussa sekä hevonen ajotöissä. Oli sitten sottalauta, semmoinen neliskulmainen palikka, jossa jokaisella oli puumerkkinsä ja sen vieressä lovia merkkinä kirvespäivistä. Siitä selviytyivät rästipäivätkin. Jos jollekulle oli jäänyt rästiä, oli se viimeistään leikkuutyössä yhtä monella kirvespäivällä suoritettava. Kellä taas ei ollut hevosta antaa yhteistyöhön, hän korvasi sen kirveellä. Siemenkin pantiin kirvesluvulla: kappa kirveestä, viisi, kymmenen, kaksikinkymmentä kappaa, huhdan suuruuden mukaan. Kirvesluvun mukaan jaettiin halmeen elotkin, lyhde annettiin aumasta aina kutakin kirvestä kohden, niinkauankuin jakamista riitti. Sitten kukin sai itse puida omansa. Kaukaisilla kaskimailla oli entisaikaan omat metsäriihensä, joissa puitiin halmeen viljat, ja vietiin vain jyvät kotiin, mutta oljet heitettiin metsän hyviksi. Ne jäivät sinne maatumaan useinkin suuriksi kummuiksi. Monilla vaaroilla ja ahoilla kerrotaan ennen metsäriihen olleen. Kiannan Vuokin perukoilla on muuan tavaton aho, jota nimitetään Viisiriihiseksi, ja sanotaan siinä toistasataa vuotta takaperin olleen viisi metsäriihtä. Niiden kiukaanrauniotkin vielä näkyvät. Sotkamon Riihilehdon talossa, korkealla vaaralla, tapaamme vielä vanhan, 1746 rakennetun, halmeriihen, vankkahirsisen huoneen, jota Jäätiöläiset vaaralla halmetta viljellessään olivat käyttäneet.
Joskus tuli huhtien raatajille salomailla tora ja tappelukin, kun satuttiin mielimään samaa kaskimaata. Niin olivat kerran Hyrynsalmen Honkajärven miehet ja Kuhmon Hiirenniemeläiset pitäneet kovaa metakkaa Tappeluaholla, jopa miehenkin surmanneet. Mutta Hiirenniemen miehet olivat pitäneet puolensa, vallanneet ahon ja raataneet huhdan. Se kyllä on jo niin vanha asia, että sama aho ehdittiin aikoinaan jo toistamiseen raivata halmeeksi. Samoin kerrotaan entisaikoina toratun myös Kuhmon Hamaravaaralla. Roviossa olivat teutuneet, muuankin kirveellä uhkaillut, ja huutanut: "Hamarallako, vai terällä minä sua vetäisen?" Siitä vaarakin oli sitten perinyt nimensä.
Mutta vielä useammin tuli halmemaista riitoja rajaseuduilla rajantakaisten karjalaisten kanssa. Rajantakaiset tuppausivat tälle puolen huhtia raatamaan, ja tämän puolen miehet taas monesti pakkausivat tuolle puolen. Ristiin niin puolin ja toisin raadettiin ja riideltiin, kun ei valtain välillä ollut selvää rajaviivaa.
Niin olivat vuokkilaiset kerran hakanneet kahdentoista tynnyrin huhdan Koukovaaralle, polttaneetkin sen ja rovinneet. Mutta sitten tulivat rajan takaa vuokkiniemeläiset, karhitsivat huhdan ja kylvivät omalla jumalanviljallaan, vieläpä kerskuivat: "Mie kylvän nellikköni, vaikka honkia taivaasta satakkah!" Mutta kylvämispuuhiin joutuivat vuokkilaisetkin, pieksivät "nellikön" kylväjiä, niin että he vaivaisina ratsastivat hevosillaan omalle puolelleen, valitellen: "Voi miun luitain!" Toisen kerran taas rajantakaiset rovitsivat ja kylvivät vuokkilaisten raataman huhdan, leikkasivatkin ja kokosivat elot aumoihin. Sitten raatajat menivät kotiin, jättivät vain miehen saunalle vartijaksi. Vuokkilaiset, jotka eivät siihen asti olleet edes näyttäytyneetkään, tulivat miehen luo saunalle muka sovintojakoja haastelemaan, juottivat miehen tolkuttomaksi ja veivät omiin hoitoihinsa kaikki halmeen elot. Samoin tuli Kiannan miehille monesti riita latvajärveläistenkin kanssa, ja kuhmolaiset taas torailivat koivaasjärveläisten kera.
Mutta sitten latvajärveläiset kerran menivät Vienaan valittamaan, ja siitä tultiin rajaa käymään. Mutta paljon siinä riideltiin, ennenkuin saatiin selväksi, mistä rajan piti kulkea, kuusi viikkoa kinailtiin Hutunsilmän seuduilla, ja kaksi rajaakin hakattiin. Suomen insinöörit väittivät, jotta "tästä!" ja Venäjän, jotta "tästä!" Suomen miehet sanoivat, että "se pitää mennä meijän raja siihen kivenrakoon järvessä… ja siihen se sitten menikin".
Entisaikojen valtavasta halmeenviljelyksestä kertovat vielä monet paikkojen nimet. Puhumattakaan epälukuisista "ahoista", joita on Kainuun korvissa kaikkialla, Lyhdeahosta Mieronahoon asti, on vielä monia "raseja" sekä "paloja". Varsin lukuisia nimiä ovat myöskin Riihivaarat, Riihilehdot, Riihijärvet sekä Aittovaarat, Aittoniemet, Aittokorvet, jotka kaikki kertovat entisistä suurhalmeista. Onpa Otermalla Voudinahokin, josta tiedetään "vouvin" käyneen perimässä kymmenyksiänsä, joka kymmenennen varajalan oli ottanut.
Oli silloin viljaa Kainuun nälkämaillakin, jopa aina Ouluun vietäväksi. Ei puhuttu puutteesta eikä pyydetty hätä- apua. Vasta sitten, kun huhdanraadanta täytyi lopettaa, väheni vilja, ja nälkä rupesi ahdistamaan korven kansaa.
PELTOVILJELYKSESTÄ.
"Elo aitassa, nauris kuopassa."
Pienet olivat korpimaiden pellot, vain kotivaaran lähimmät ympäristöt oli viljelykselle raivattu. Ja vaaran juurelta, vainion aidan takaa alkoi kontioiden korpi, jossa vain siellä täällä oli niittyperkkiöitä sekä huhtaraateita ja halmeahoja. Kirveellä ja tulella uskalsi kainuulainen käydä korven kimppuun, mutta kuokkaansa ei hän rohjennut iskeä sen sitkeään maakamaraan, tyytyi vain möyrimään kotoista ympäristöään. Eikä ennen niin paljon peltoa tarvittukaan, kun halme antoi leivän.
Ja karujahan Kainuun erämaat ovat pelloiksi. Suot ovat enimmäkseen "kariperiä", savimaita on vain siellä täällä järvien rannoilla, jopa niin harvassa, että yksin muuraussavikin täytyy paikoin vedättää parinkin peninkulman päästä. Kivikkovaaroilla ovat talot, taikka semmoisilla "jantovilla multa-ahoilla", ja niitä kivikkovaaroja ja ahoja on kainuulainen pelloikseen perkannut ja saanut kotinsa ympärille semmoisen peltosarjan kuin "Rinnepelto, Kuusipelto, Kaivopelto. Navettapelto, Vaarapelto ja Vääräpelto". [Hyrynsalmen Kypärävaaran peltojen nimiä.]
Jo vanhoista ajoista on Kainuun ukko viljellyt kotipeltojaan neljässä osassa, kasvattaen niissä vuoron ohraa, toisen ruista. Muuan pelto makasi tänä kesänä mahona eli kesantona, toinen oli ohralla, kolmas kasvoi ruista, ja neljäs oli rukiille muokattavana. Seuraavana kesänä mahopelto lannoitettiin ja pantiin ohralle, edellisen kesän ohrapelto kylvettiin rukiille, ja rukiin alta päässyt maa jäi mahoksi. Ja niin jatkettiin iankaikkista kiertoviljelystä: maho, ohra, ruis… maho, ohra, ruis… Mutta kun ruis oli kaksikesäinen kasvi, vaati vuorottelu nelipeltoisen kiekerön. Kesantoon, siemenettömän kesän jälkeen, kylvettiin aina ohra ja ohransänkeen seuraavana kesänä aina ruis, ja rukiinsänki heitettiin aina kesannoksi. Ohran alle maa lannoitettiin, vedettiin tunkiosta karjanlantaa noin sata kuormaa tynnyrinalalle, mutta rukiille ei lantaa haaskattu. Kesantopeltoon aidattiin karjalle lehmisavu, ja kesannon kolkassa kasvatettiin peruna sekä hamppu. Syksyllä kynnettiin viljansänki peittoon talven alle, ja keväällä ennen viljan panoa kynnettiin vielä pari kertaa. Siemenkin peitettiin kyntämällä.
Puuperäisillä auroilla vain kynnettiin, puukarheilla harattiin ja puutadikoilla pistettiin lantaa, puukuokilla nostettiin pottua, ja kaskikantojen juuria kaavittiin kuusenoksakoukkeroilla. Kotiriihissä kuivattiin ja puitiin vilja käyrillä varstoilla taikka riusoilla, seulottiin tuomipohja-seulalla ja viskaimella käsin viskattiin.
Ruis ja ohra olivat jo vanhastaan kasvatetut leipäviljat. Suurina halmeaikoina kylvettiin toisinaan ruista paljonkin, mutta sitten jälkeen pantiin sitä tavallisessa talossa peltoon noin tynnyri, parikin. Ohraa kylvettiin suurtalossa kymmenenkin tynnyriä, mutta tavallinen talo tyytyi neljään, viiteen tynnyriin. Ohra kylvettiin paljon tiheämpää kuin ruis, ohratynnyrin maa siemennettiin kymmenellä, kahdeksalla, jopa vain kaudellakin ruiskapalla. Kauraa ei entisaikaan viljelty ensinkään, vähän kyllä nytkin, jossakussa talossa tynnyrin verran heittävät peltoon. Suviruista on myös kokeiltu, ja hyvinä kesinä tuotti se hyvästi. Heti hankien lähdettyä, kun routa oli sulanut, jotta aura pystyi peltoon, heitettiin se maahan ja joutui Perttulin aikana leikattavaksi.
Syysruis kylvettiin kotipeltoihin heinä- ja elokuun vaiheilla, Ollinpäivältä alkaen, ja ohra pantiin hankien lähdettyä. Vuosia myöten oli sitten, miten vilja joutui leikattavaksi.
Vuosia myöten tuli satokin, vaikka eihän se koskaan, lukuun ottamatta halmeita, karussa korpien ja vaarojen maassa mikään kehuttava tullut. Hyvinä vuosina saatiin hyvästä maasta 5-6 jyvää, parhaista 8:nkin, mutta ani harvoin 10. "Ne olivat lukukerrat ja lukumaat, joista niin viljaa lähti." Monesti saatiin tyytyä 3-4:ään jyvään, sillä "näissä maissa, kun saisi neljä, viisi jyvää, niin se olisi hyvä, mutta menee yhtä hyvin, ettei saa kun kahet siemenet", vain kaksi jyvää. Näin tapahtui silloin, kun halla kävi turmelemassa kasvavan laihon, taikka satoi viljaan ruosteen, niin että jyvä jäi pehmeäksi, taikka turilaat turmelivat, taikka ilmestyi nokipäitä. Nokipäitä tuli varsinkin vanhaan ohraan, "kun siemen meni hyvin vanhaksi, kun yksi siemen oli kovin kauan samassa talossa, se otti ja semmoiseksi heittelehti." Silloin piti saada verestä siemenalaa muualta. Auttoi myös nokipäistä, kun ohransiemenen leikkasi vihantana. Sillä "ohransiemen kyllä itää, kunhan on kaksi akanaa yhessä ja vähän syäntä välissä".
Leikatut viljalyhteet pantiin kuhilaille eli varajaloille. Ohria kuivattiin uluilla. Lyötiin peltoon tolpat, joiden varaan asetettiin orsi, niku, ja siihen ripustettiin ohralyhteet kaksittain, latvat alaskäsin. Pantiin neljä, viisikin lyhdettä yhteen kimppuun, ja sanottiin kimppua ohrapariksi.
Kolmas vanhan kansan tärkeä viljelyskasvi oli nauris. Sitä paljon viljeltiin syötäväksi, ja parhaiten se kasvoi halmeessa. Joko jätettiin ruishalmeesta joku kolkka naurista varten, taikka raadettiin erityinen pieni huhta, varsinkin lepikköaholle. Vedätettiin myös entiselle halmeelle, rukiinsängelle, talvella havua ja murtoa ja mitä saatiin palavaa puuta, ja sitten kesällä poltettiin, tiereltiin ja kuokalla sekä rautapiiharavalla perhosteltiin. Tuhkakypeneeseen kylvettiin nauris hypyllään, vedettiin sitkaimet ja niiden mukaan siroteltiin siemen. Jotkut sekoittivat siemenen tuhkaan taikka hiekkaan, jotta saivat kylvön tasaisemmaksi. Kuiri-määrällä [kuiri = lusikka] naurista kylvettiin, puolenkymmentä kuiria kun halmeeseen heitti, tuli jo kyllä syötävää. Tuhkaperässä kasvoi nauris hyvästi, ei tehnyt juuriainenkaan [juurimato] haittaa. Paikoin laskettiin nauriin kylvökselle lehmikarja yöksi, se kun siinä höysti siemennyksen, niin sitten kasvoi nauris hyvästi. Syksyllä viimeisinä viljoina käytiin nauris vetämässä ja listimässä. Maakuoppaan peitettiin halmeen sato, kaalet heitettiin päälle ja luotiin vielä multaa peitoksi. Sitten talven tultua noudettiin nauriit kotiin.
Nauris olikin tärkeä raatajan ravintoaine. Siitä laitettiin monet talven vellit, paistikkaat ja hauvikkaat. Pottua eli potakkaa "ei ennen ollutkaan", vasta vähitellen opittiin sitä viljelemään. Kesantopeltoon, rukiinsänkeen muokattiin sille maa ja lannoitettiin "lammasnavetalla", pantiin lantaa, sen minkä aura jaksoi peittää peltoon. Alussa ei perunaa kovinkaan paljoa viljelty. Jokelassa Puolangalla oli saatu pottusatona "tervatynnyrin kopallinen". Vain kekrinä oli niitä raahdittu syödä, ja loput heitetty siemeniksi. Totuttiin siitä sentään potakalle, niin että jo kylvettiin sitä tynnyri, pari, kolmekin, hyvissä taloissa viisin, kuusin tynnyrein. Jopa peruna lopulta ajoi nauriin ruokakupista pois. Mutta vanhat vaarit eivät olleet tulokkaalle suosiollisia. Niinpä Jokelankin äijä oli niille kovin vihainen, syömättä jätti ne aina kuppiinsa, jopa pahalla päällä ollessaan paiskeli lattialle, manaten: "Nuota auringon karkulaisia kuppiini panevat".
Hamppukin oli niitä vanhankansan viljelyskasveja, joita ennen käytettiin paljoa enemmän kuin nykyään. Joka talon kesantopellossa oli hampulla oma alansa. Puolenkymmentä kappaa, nelikkokin, kymmenenkin kappaa sitä hyvässä talossa kylvettiin, suurtalossa tynnyrikin. Juhannuksen edellisviikolla pantiin hamppu peltoon, ja se vaati hyvin menestyäkseen vahvaa maata, navetanlattian alle keräytynyttä lantavettä sille paikoin vedätettiin. Nyt ei hamppua enää viljellä kuin sanan sijaksi, eivätkä kaikki naiset edes osaa hamppua kehrätäkään, sillä "kansa menee niin tyhmäksi, ettei enää osaa hamppua laitella".
Uudispeltoa, pellonlisää tehtiin kuokkimalla. Metsä kaadettiin ensin pois, sitten väännettiin rautakangeilla ja puukaljuilla kannot ja kivet ylös ja maa kuokittiin. Kivet kasattiin raunioihin, ja syksykelillä vedätettiin ne pellon reunaan kiviaidaksi. Monilla kivikkovaaroilla oli viikoiksi kivenajoa. Kannot ja puunrungot risuineen poltettiin. Ympärysojat kaivettiin uudispeltoa piirittämään sekä niskaoja rinteen yläpuolelle, ettei vesi valuisi viljelykselle. Mutta mitään sarkaojia ja sarkajakoa ei käytetty, pelto kuin pelto. Jos maa oli kuokittu kevätkesällä, pantiin se jo seuraavana kesänä viljaa työntämään, mutta jos kuokkiminen oli toimitettu syksyllä, sai kuokkamaa seuraavan kesän semmoisenaan "märätä". Ensi viljaksi pantiin kuokkamaa kasvattamaan ohraa, vieläpä toiseksi ja kolmanneksikin sadoksi. Sitten heitettiin uudispelto mahoksi, ja sen jälkeen kylvettiin rukiille, ja siitä alkoi tavallinen vuorottelu.
Suota ei entisaikaan viljelty, jotkut vain yrittelivät, mutta eivätpä tahtoneet kariperäiset raa'at vetiset maat tottua viljaa kasvattamaan. Niin oli Kuhmon Varajoella, Petäjäniemellä ja Harjulla jo noin 60 vuotta takaperin ollut ojitettuja suoraateita, joita isännät olivat "kyetelleet" ja kylväneet rukiille, mutta saaneet hyvin huonon sadon palkakseen. Samoin olivat epäonnistuneet erään Kiannan ukonkin suonviljelyskokeet.
TERVANPOLTOSTA.
"Siellä vainen tervapurret puhkoo vettä vellovaa."
Kaikki ovat kyllä kuulleet puhuttavan Kainuun tervanpoltosta ja Kainuun tervaukoista, jotka korpimaissaan kesäkaudet tervahaudoilla rujusivat ja taas pitkillä tervavene-suikeloillaan laskettelivat mustia korvenmujujaan tuhansin tynnyrein maankuuluun Oulun tervahoviin.
Saivat silloin tervaukkojen kourissa Kainuun aarniometsät kohtalonsa: mikä huhtaa raadettaessa hylättiin, se tervaa tarvittaessa tärvättiin. Huhtametsät uhrattiin tulena taivaalle, rukiinjumalalle, tervasmänniköt kyvennettiin maanuumenissa heliseviksi hiiliksi ja ruskeaksi sitkeäksi nesteeksi. Oli silloin erämaissa sauhuja: kun kaskiraateitten satamääräiset roviot lakkasivat ahoilla roihuamasta, alkoi korpien helmoista kohota miltei vielä lukuisammat tervahautojen mustat pihkatuoksuiset haikupilvet.
Ennen yhteismetsien aikakaudella saatiin mielin määrin tervaakin polttaa, mistä vain haluttiin ja miten paljon mieli teki. Mutta sitten, kun metsät lohottiin ruunulle ja kylille, saatiin ruununmetsistä ottaa tervaspuita vain nimismiehen luvalla: lautamies tuli apulaisineen ja löi merkkinsä luvattuun metsään.
Lihavilla ahomailla ja kallioroveikoilla kasvoivat parhaat tervasmänniköt, semmoiset oksaiset jampurat, ryhelöiset männyn kärväät. Hyviä olivat myös kumisevien kankaiden komeat silvettopetäjät, mutta lamujen kangasmaiden ja lehtometsien männyt olivat huonoja pihkaa pursuttamaan, samoin suopetäjät olivat laihoja, helposti sinistyviä.
Paljon oli työtä, ennenkuin metsien nesteet saatiin tervaksi, ja suunnattomat määrät täytyi kaataa metsää, ennenkuin tervaa lähti rahaksi asti.
Kevätkesällä, kun puu oli nilollaan, siinä kahta puolta juhannusta, toimitettiin tervaksien kolominen. Niin korkealta kuin maasta yletyttiin, kiskaistiin kuori käyrällä koloraudalla pois aina tyveen asti, pohjoispuolelle vain heitettiin pari-, kolmituumainen, kuorimaton selkä puuta pitämään elossa. Jos itsellä ei ollut tarpeeksi miestä tervasmetsään, otettiin vierasta väkeä. Vanhat huonemiehet, ikä-äijät tavallisesti työskentelivät kolomiehinä, ja jos oikein ahkerasti kiskaltelivat, kuuraisivat he sata, parikin sataa silvettorunkoa päivässä. Saikin siinä paljastaa puun jos toisenkin, sillä tuhansittain kuorittiin petäjiä, kokonaiset kankaat, ahot ja kalliot vetäistiin valkeiksi suviaurinkoa paistattamaan.
Kaksi, kolme, joskus neljäkin kesää saivat petäjät juuri- eli tyvikoloksella paistatella päivää ja kihotella pihkaa sisuksistaan. Sitten toimitettiin jatkaminen. Noin metriä korkealta renkulta kurotellen kuorittiin taas puuta sen minkä kädet ylettyivät. Jatkettiin joko elätille, niin ettei selkää kuorittu, taikka kiskaistiin selkäkin puhtaaksi. Jatkoksella saivat kolopuut seistä kesän, parikin kesää.
Syksyllä marraskuussa, kun talven ensi kelit ennättivät, mentiin kolopuita haudalle kokoamaan. Toiset miehet hakkasivat puuta maahan, toiset vedättivät. Puut juurittiin, hakattiin poikki aivan maan rajasta, sillä tyvi oli kaikkein tervaisinta, ja latvapäästä katkaistiin kolotun jatkoksi vielä kolmisen korttelia kuorimatonta runkoa, niin että tervaspuun pituudeksi tuli noin pari syltä. Tervaksien latvat karsittiin polttorangoiksi, mutta vanhaan aikaan heitettiin ne siltään metsään. Haudan ympärille kierrokselle, kolmeen suureen lateeseen ajettiin kolopuut. Suurissa haudoissa täyttivät puut koko haudan ympärystän.
Viikkoja kesti kolonhakkuu ja vedätys. Jo aikaisin aamupimeissä lähtivät hevosmiehet toimeensa ja kirvesmiehetkin heti, kun päivä rupesi antamaan näköä. Mutta jos tervahauta oli kovin etäällä, oltiin tervassaunalla viikkomoissa, isosta talosta useasti toistakymmentä miestä. Kuutamoaikoina häärittiin siellä työssä milt'ei yöt päivät, ei jouduttu paljon nukkumaankaan. Tehtiin työtä saunallakin. Aamulla puhdetöiksi kiskoivat kirvesmiehet päreitä, hevoskuormittain karttui niitä kotiin vietäviksi. Jotkut iskivät kokoon tervatynnyreitäkin.
Tammikuussa kovilla tammipakkasilla toimitettiin kolopuiden särkeminen. Kuta kovempi pakkanen oli, sitä helpommin helähtelivät tervakset halki. Kaksin miehin häärittiin samalla rantteella, jotta pahan puun sattuessa vieressä työskentelevä mies auttoi kirveellään kierojen suonien katkomisessa, taikka käytettiin halottaessa kahta kirvestä. Hienoiksi piti tervaspuut särkeä, säröspino aina jätettiin jälkipuolelle ja uutta otettiin kolokasasta. Sylen särki kova ja ahkera mies päivässä, ja viikkomäärin taas kesti särkemistyökin. Paljon olikin särjettävää puuta, kymmeniä syliä entisaikaan laskettiin samaan hautaan. Niin oli Sotkamon Kurikkaperällä, Laatikkalan ja Saijanlahden taloilla ollut yhteinen tervahauta, johon oli ladottu kolopuita toistasataa syltä. Kaikki Ronnun ja Pihlajakankaan petäjät oli hautaa varten paljastettu.
Jo syksyllä laitettiin tervan polttosija valmiiksi, ellei ennestään ollut saatavilla vanhaa paikkaa. Viettävään mäenrinteeseen, veden äärelle, kaivettiin suppilomainen kuoppa, jonka sisus luotiin ympärille korkeaksi kumpurarenkaaksi. Hautasuppilon pohjasta, silmästä, johdettiin pitkä puutorvi, kynä eli piippu, sivulle hiukan alemmaksi kaivettuun kuopanteeseen, halsiin. Tervaksista salvettiin silmään, kynäaukon ympärille, pieni neliskulmainen kehto, ja sen peitoksi vitsastettiin tiheä säleikkö, joka esti rikkoja karisemasta silmää tukkeamaan. Sitten silmän ympärys ja koko haudan pohja palttoja myöten peitettiin ja silattiin savella.
Keväällä, kun kirsi oli maasta sulanut ja touot tehty, jouduttiin taas tervatöihin, tervaksia hautaan latomaan. Haudan pohja katettiin ylt'ympäriinsä tuohilla taikka koskuksilla silmästä alkaen suomustaen palttoon asti. Levyille ladottiin särökset ripo rinnan ja toinen toisensa päälle. Naiset ja lapset olivat kantamassa, miehet latomassa. Latominen aloitettiin silmästä käsin, ja huolehdittiin, että kaikki puut tulivat säteen suunnassa silmää kohti. Sitä varten olikin keskelle pystytetty pitkä hieno petäjäriuku, sydäntikku, jota ladottaessa pidettiin silmällä. Särökset asetettiin, niin että paksummat päät tulivat uloskäsin, joten palton puoli kohosi silmää sukkelammin, ja luisu tuli jyrkemmäksi, sillä "kuta syvemmäksi menisi silmä, sitä parempi". Tavallisessa haudassa oli silmä niin syvä, jotta kun mies seisoi pohjalla, oli hänen päänsä reunain tasalla. Lopulta silmä nostettiin tasaiseksi kumpuraksi, ja koko haudanlaki peitettiin vahvasti sammalilla. Keskuksiakin pantiin sammalille, ja kumpuran laelle varattiin iso koko multaa painoksi ja hätävaraksi. Rinta peitettiin turpeilla, mutta rinnan alaosa maankengän rajassa jätettiin alussa avoimeksi, noin korttelia korkeaksi sytytyspaltoksi. Haudan laelle päästiin porraspuita, paria vierekkäistä riukua myöten.
Niin oli hauta valmis poltettavaksi. Odotettiin vain ihka tyyntä iltaa, sillä tuulella ei uskallettu sytytystoimeen ryhtyä: olisi pian ryöhäyttänyt koko haudan pilalle. Harvat rohkenivat omin päinsä ruveta hautaa sytyttämään ja polttamaan, vaan kutsuivat opastajakseen kokeneen tervanpolttajan, hautamestarin eli hautalongin. Semmoisia vanhoja tottuneita "tervankokkia" oli joka perukalla, ja he olivat kuin mestareita ainakin, myötäänsä kuljetettiin heitä haudalta haudalle. Paperirupla päivältä sekä talon ruoka oli mestarin palkkana ja hyvä ryyppy tuon tuostakin. Hauta-Junkka oli Näljängän parhaita hautamestareita, Erkki ja Kalle Heikkinen ristijärveläisiä sekä sotkamolaisia Suovaaran ukko, Lassi Hiltunen ja Härkös-Paavo.
Silloin ei ollut hätää, kun itse mestari oli ohjissa, varsinkaan jos hän oli oikeita vanhankansan tervankokkeja. Itsetietoisena hän käski ja määräili sytyttäjäjoukkoa. Sytytyspalttoon, ympäri haudan pystytettiin pieniä tervaksien silpoja, jotka helposti ottivat tulen. Tuohella ei saanut tervahautaa sytyttää, mestari itse nouti metsästä tervaskannosta kolme lastua, ja itse iski tuluksilla niihin valkean, ei kelvannut muu tuli, vaikka se olisikin vieressä valmiina palanut. Ja itse pisti mestari ensimmäisen tulen haudan kupeeseen, sitten vasta muut saivat ryhtyä tulittelemaan. Kiire olikin, sillä koko hauta piti saada ympäriinsä yht'aikaa palamaan. Koko talonväki olikin haudalla hommassa, vieläpä apulaisia naapureistakin.
Sitä mukaa kuin tuli rupesi tervaspuihin tarttumaan, lyötiin turvetta ja multaa sytytyspalttoon ja tukittiin tuli pimettoon, jossa sai itsekseen pihistä ja korvennella. Mutta piti kuitenkin heittää ilmareikiä, joista tuli sai henkeään vetäistä sekä ylemmäksi toisia, joista se saattoi huokua ulos. Paksun höyryisen savun hauta alussa työnsi; ellei olisi jätetty huokumisaukkoja, olisi savu helposti saattanut pomauttaa turpeet ja sammalet ilmaan. Kävikin toisinaan, kuka lienee saanut pilata puuhat, niin että tuli rietausi ja kerrassaan huokaisi peitteet pois ja säväytteli leiskuvia liekkejä kuusten latvojen tasalle. Silloin tuli miehille kiire lyömään peitoksi turvetta ja multaa, joita aina piti olla vieressä varalla. Vanhoille mestareille ei kyllä tapahtunut tämmöistä kommellusta. Sillä he jo etukäteen, heti kun tuli oli sytytetty, tehostivat haudan silmänteitä ja pilauksia vastaan. Toiset kiersivät tulella haudan kolme kertaa, toiset viikate ja kirves kainalossa astuivat ympäritse, toiset lennättivät kirveen kahdesti yli haudan, niin että heitot sattuivat ristiin. Eivätkä mestarit antaneet tervaa tervaksi haukkua, vaan piti sanoa viljaksi. Näin kun meneteltiin, niin kävi kaikki hyvin, ja hauta alkoi tasaisesti palaa pihistä. Jos mistä liiaksi rupesi korventamaan, ja tuli yritteli pinnalle äikäistä, siihen hautamestari käski heittää multaa, taikka pahoin uhatessa hypähti sitä itse tukahduttamaan ja sähähti:
"Tukkiu turkkiisi, kätkey kypeniisi!"
Sitten kun hauta oli kunnollisesti syttynyt ja alkanut tasaisesti palaa, jäi vain mestari parin apulaisen kanssa sitä hoitelemaan, toinen niistä halsimiehenä, toinen mullanluojana. Tasaisesti piti haudan palaa, yhtä nopeasti joka puolelta, sydäntikusta aina otettiin merkkiä tulen kulun ohjaamiseen. Tuulenpuoliselle rintuukselle lisättiin aina multapeittoa ja alta tuulen avattiin, että sekin puoli pysyi samassa menossa.
Muutaman päivän kuluttua saatiin jo vartoa tervantuloa. Ensin kyllä valui ruskeata tervankusta eli hässinkivettä edelläkävijänä, mutta kohta sen perässä rupesi puskeutumaan puhdasta notkeata tervaa.
Ellei vain joku ilkiö ollut käynyt hautaa silmäntelemässä. Niinkuin kyllä monesti tapahtui. Joku pahansuopa oli pannut kynän tukkeuksiin taikka pistänyt vanhan virsikirjan haudansilmään. Silloin ei tarvinnut tervaa odottaakaan, ellei hautamestarissa ollut avaajaa ja pilauksen poistajaa; terva saattoi ruveta kuohumaan yli palteiden. Silloin vanhat hautamestarit kiersivät taikapussillaan, jossa oli hopearaha, käärmeenpää ja sisilisko, haudan, ja kiertäjällä oli vielä viikate kainalossa. Viikatteen heittivät he yli haudan ja sitten yksikantaisella pihlajaisella vitsalla piiskasivat tervakekoa ja manasivat. Toiset panivat kynän suupuoleen eläväähopeaa, toiset kulauttivat hautakumpuun maitoa, ja siitä kyllä kynä heti avausi, mutta lehmä vuorostaan pilautui: arvaahan sen, kun pantiin maitoa tuleen. Jotkut hautalongit hakkasivat petäjänkyljestä ylöskäsin keikistyneen oksantyngän, hongankyrvän, jolla sohikoivat kynää, ja lähtipäs heti terva tulemaan.
Mutta jos ei mitään poikentoimista ollut tapahtunut, ja terva oli saanut tarpeeksi kypsyä ja kuumentua, valui se sievästi torvestaan, ja tervahanikalla eli purtilolla laskettiin sitä tynnyriin. Kun yksi tynnyri täyttyi, varattiin toinen sijaan, ja isosta haudasta puskeutui tervaa toinenkin tynnyri. Oli ollut aikoinaan sellaisiakin mujukattiloita, joista oli kihonnut 120-150 tynnyriä, jopa pari sataakin ja vieläkin enemmän. Ronnunkankaan haudasta oli puristettu kymmenen venelastia puhdasta tervaa, lukuunottamatta tervavettä, jota toisinaan sateisina kesinä tuli miltei kolmanneksi osaksi. Kaksi tynnyriä laskettiin tulevan aina yhdestä tervassylestä.
Valmiina piti haudalla olla jo kymmenlukuiset tervatynnyrit, lujasti vannehdittuina ja turvotettuina. Jo kevättalvella oli miehissä niitä tehty, kuivailtu kimpipuita pitkät ajat pirtin orsilla. Palkkamiehilläkin monesti täytyi tynnyreitä teettää, kun ei itse kaikkiin ennätetty, ja tavattoman sukkelia olivatkin jotkut niitä veistelemään. Niin Keräs-Jussikin, Puolangan Auliolla, oli päivässä tekaissut kaksitoista tynnyriä. Mutta Jussi olikin tehnyt niitä ryyppypalkalla, oli saanut joka tynnyriltä, mikä valmistui, heti kaksi hyvää viina-ryyppyä.
Hyvällä ilmalla, tyynellä säällä paloi hauta hyvästi, "niin meni kuin paistikas", ja tervakin tuli paljon parempaa ja notkeampaa, kun saatiin pitää hautaa ohuemmassa multapeitossa. Mutta tuulella täytyi peittoa paksunnella, ja terva tuli heti jäykempää.
Viikkokauden, kauemminkin saatiin suurta hautaa kydetellä. Yötä päivää piti valvoa, ettei vain tuli pääsisi ominpäisiin töihin. Tarkenikin siinä, päivällä varsinkin, kun tuli kuumotti alla, ja päivä paahtoi päällä. Tervasavussa saivat hoitajat hääriä, karkeaa katkua tuontuostakin vetäistä henkeensä. Mutta se huuhtoikin kaikki taudit pois rinnasta ja keuhkoista. Ei silloin tiedetty, jotta keuhkotautia on olemassakaan, eikä tarvinnut juosta ostelemassa tohtoreilta lääkelappuja.
Sitten kun tervantulo tyrehtyi, tukehdutettiin tuli, peitettiin koko hauta mullalla ja poljettiin tiukkaan, jotta palo sammui. Siitä saatiin haudan sydämestä koko kasa hiiliä eli sysiä jo polttaessa oli niitä useat erät otettu haudan paltosta — ja pantiin ne säilöön katollisiin kopperoihin haudan luona. Tynnyreistä laskettiin erittynyt vesi pois ja sija täytettiin tervalla ja tapit iskettiin lujasti kiinni. Niin olivat tynnyrit matkavalmiita. Monesti niillä olikin aika matka edessä, hauta saattoi olla salolla peninkulmain päässä, pahojen taipaleiden takana, ennenkuin päästiin selville vesille, joilla saattoi tervavene liikkua. Maata myöten kuljetettiin tervatynnyrit palkkuussa, pantiin tynnyri jyränä pyöriä kopsottelemaan hevosen jäljessä. Tynnyrin pohjiin iskettiin palikat, palkuspuut, joiden keskessä oli ulospäinen oksantynkä napana, mikä sopi pyörimään aisojen päässä olevassa reiässä. Sileillä mailla sonnustettiin kaksikin tynnyriä peräkkäin, pantiin vain lisäkappaleet, lyhyet-aisat, jatkoksi ja niiden väliin toinen tynnyri. Hyvin tehtyjä, vahvasti vannehdittuja piti tynnyrien olla, kestääkseen pitkien matkojen kovia koluutuksia. Useasti kyllä vanne pimpahti poikki, taikka lohkesi uurre, mutta siitä ei auttanut huolia, täytyi korjata ja taas koettaa. Tervat täytyi saada selville selille. Soisilla mailla kierivät tynnyrit yhtenä mutapölkkynä, ja järvien ylitse soudettiin ne lauttana.
Niinpä sitten monipäiväisen ponnistuksen perästä, monen uupumuksen ja hikoilun jälkeen saatiin tynnyrit kulkureitin varrelle. Ja se oli siinä kesä- ja heinäkuun rajoilla.
Mutta tästä erämaan tuotteelle vasta taival alkoikin. Tynnyrit aseteltiin pitkiin, kapeisiin tervaveneisiin. Kaksikymmentä, viisi- ja seitsemänkinkolmatta tynnyriä laskettiin veneeseen pääksytysten kolmeen riviin, kaksi vierekkäin pohjalle, yksi päälle niiden jauraukseen. Vahvat varppeet vielä vitsastettiin ja tilkittiin laitojen korokkeiksi, ettei vesi tuulella selkiä laskettaessa läikähtelisi veneeseen. Varattiin vielä veneeseen räpeet ja hattulaudat, joita tarvittiin kovissa koskissa varpelautojen lisäksi. Eväsvakat, kirveet, vitsarakseja ja muita matkararpeita heitettiin vielä mukaan.
Ja niin antauduttiin "Oulua soutamaan". Kolme henkeä lähti tavallisesti matkaan, yksi perässä huopaajana, kaksi kokkapuolessa soutajina. Useasti oli toisena soutajana naishenkilö, ja kuhmolaiset monesti tekivät Oulun matkansa vain kaksin miehin, jopa joskus vain nainen soutamassa. Olikin Kuhmon etäisimmiltä kulmilta, Lammasjärven taikka Lentiiran perukoilta, Toppilansalmen tervahoviin matkaa, samoin Kiannan Juntusrannalta ja Vuokin syrjäisistä sopukoista, joista jo yksin omalle kirkolle karttui viisin, kuusin peninkulmin. Pari, kolme, neljäkin viikkoa tärvääntyi tervamatkalla. Oulujärvi teki useasti pahimmat viivytykset: vastatuulen jos nosti, niin sai sitä päiväkaupoin kiskoa. Nostipa se joskus semmoisen myräkän, ettei ollut selälle päiväkausiin lähtemistä. Mutta kun sattui myötäiset purjetuulet, silloin kelpasi meneskellä. Airot vedettiin sisään ja neliskulma-purje nostettiin mastoon ja alettiin viilettää. Laulellen laskettiin vesiä, että kokka kohisi.
Mutta koskissa vasta vauhti annettiin, kun oli semmoinen koski, jota täysineen saatettiin laskea. Monet kymmenet kosket olikin matkalla, toiset oikein äkäisiä ja pystyjä. Muutamat olivat niin vähävetisiä, että täytyi rahtiveneillä viettää osan lastia alas, ja kovimmissa paikoissa piti turvautua laskumiehen apuun. Niin varsinkin Oulujoen kuuluissa koskissa. Siellä keräytyikin koskenniskalle väliin sadoittain tervaveneitä odottamaan vuoroansa, joka suunnalta kun oli tulijaa: Kuhmosta, Sotkamosta, Kiannalta, Hyrynsalmelta, Ristijärveltä, Puolangalta, Paltamosta. Jotkut vanhat oulunkävijät uskalsivat lasketella omin neuvoinsa.
Oulussa saatiin sitten tervat rahaksi, mutta monesti meni suurin osa rahoista talvella otettujen tavarain maksuksi, vain vähäisen rippeitä jäi kotiin vietäväksi. Halvassa hinnassa osasivat tervaporvarit pitää korven kansan vaivannäöt, joskus maksoivat vain yhdeksän markkaa tynnyristä.
Sitten alkoi ankara paluumatka: vastavirrat ja vastaiset äkeät kosket. Vene oli tosin tyhjä, mutta oli siinäkin puskemista ja sauvomista. Kovissa koskissa täytyi kahden miehen rantoja kulkien kiskoa jukoköydestä, kun kolmas ohjasi rompsista rannalta käsin taikka sauvoi veneessä. Pyhäkosken ohitse piti veneet vedättää hevosella maata myöten, samoin, ennen "hissin" rakentamista, Ämmän ohitse. Jopa alas mentäessäkin saivat Kajaanin pikkukaupungin hevosmiehet ansiota kärrätessään ylimaan ukkojen tervatynnyreitä Koivukosken niskasta Oulujärven rantaan. Kiannan miehet ja muut sen suunnan tervaukot säästyivät tästä, he kun kulkivat Kiehimäjokea.
Vihdoin viimeinkin oltiin kotirannassa monen kovan ponnistuksen perästä, vene tyhjänä, ja melkeinpä kukkarokin tyhjänä. Suolasäkki oli kaupungin tuomisina sekä tervaporvarin lahjoittama savipiippu ja "musta-ankkuri" ja palanen Kokkolan pötkyä, naissoutajalla "rossi" rinnassa ja karttuunihuivi päässä.
Ja niine hyvinesi sitten heti ala heilua raskaassa heinätyössä!
Kolmetkin kerrat kesässä jotkut soutivat Oulussa. Kävivät jo ennen juhannusta viime kesän tervantähteitä kyytimässä, sitten heinäkuun alkupuolessa tekivät tavallisen tervamatkansa, ja taas syksyllä Perttulin jälkeen käväisivät saattamassa kolmannen tervalastin. Polttivat nimittäin useasti toisenkin haudan, joskus kolmannenkin: kun yhden saivat eräksi, niin toista rupesivat korventamaan.
Olikin vanhoille tervaukoille tuttuja Oulun tiet, monikymmenikertaan edestakaisin vatvottuja. Niinpä Suovaaran ukko, 75-vuotias Partas-Juuso Sotkamosta, on matkan tehnyt 90 kertaa, samoin Kypärän ukko Hyrynsalmelta, ja Huotari-äijä Kuhmon perukoilta, Hämärästä, on tehnyt tervamatkan yli sata kertaa. Huotarin ukko on ollutkin vanhankansan tervaskantoja, vielä 80-vuotiaanakin souti kyllä sen minkä nuoremmatkin.
Mutta Näljängän ja Puolangan Suolijärven tervaukot laskivat tuotteensa Iin Haminaan. He lastasivat tervansa lautoille ja lasketelivat Korvuan- ja Näljängänjokia myöten Iijokeen ja sitä alas merenrantaan, vaihtoivat siellä sekä tervat että lautat rahaksi ja tulivat kahta kättä heittäen takaisin.
Vähiin on jo Kainuun korpien tervavirta juossut. Jokunen pienoinen hauta vain savuaa siellä, toinen täällä, ja jokunen tervavene vielä silloin tällöin laskee myötävirtaa. Mutta nyt on kokka Kajaania kohti, Ouluun asti nykyinen nuori kansa tuskin millään ilveellä lähtisi.
Eikä ole enää ukoilla metsiä mistä polttaisikaan tervaa.
KOTITEOLLISUUTTA.
"Jota ei korjata, sitä hävitetään".
Ahkerina häärittiin kotoisissa käsitöissä, pitkän talven pitkinä puhteina oli päivisin niin hiljainen kainuulaispirtti muuttunut ahertavaksi työtuvaksi. Hyvässä talossa saattoivat kaikki talon tarve-esineet olla omista kourista puserrettuja. Siksi olikin kaikilla niin kotoinen leimansa, ja ylpeänä saattoi talo esiintyä vieraallekin: tämä näyttää kyllä yksinkertaiselta, mutta tämä on kaikki omaa.
Re'et ja ajokalut tehtiin kotona, sukset niinikään, työkalut ja kaikki talossa tarvittavat astiat valmistettiin kotipirtissä. Koivunkäyristä vuoleksittiin lusikat ja kapustat, koivun- ja kuusenpahkoista [Puunpahkaa sanotaan paikoin jumiksi. Kun pakkanen räikää ja särkee puun, niin se jumettuu, tekee jumin] koverrettiin ruokapöydän puukupit sekä isot maljat. Kuusi- ja petäjäkimmeistä närevanteille koottiin saavit, kiulut, ämpärit, tynnyrit ja ammeet, kirnut, maitopytyt ja pesupunkat, katajasta, koivusta ja lepästä tehtiin leilit ja tuopit. Petäjästä kiskotuista päreistä kudottiin koreja, mutta tuohesta taivuteltiin ja punottiin monet ropeet, tuohiset, tupakkapöntöt, kalatuijut, piimäpusut, tuohitupet, suolakopsat, vakkaset ja kontit sekä virsut, pollot, topsut ja tohvelit.
Tehtiin tuohesta köyttäkin, vahvaa miltei iänkaiken kestävää keveää nuoraa, joka nuottaköytenäkään ei miespolveen mahinut. Rauduskoivuista kiskottiin pitkiä tuohinauhoja, kääräistiin vyyhdelle ja sitten kotona ne puhdistettiin ja kierrettiin kerälle, etteivät päässeet sykertymään. Tuohimestareilla oli usein isot kasat tuohikeriä varastossa ladonloukossa. Ennenkuin niistä voi kiertää köyttä, piti kerät kuumassa vedessä pehmittää. Isolla, seinään kiinnitetyllä kelalla kehräsi köysimestari pitkät kelantäyteiset tuohisäikeet, joista sitten kaksin miehin iskettiin kolminkertaista köyttä. Köysimestari toimitti itse punomisen, ja apulainen hääri edessä nakkaamassa kelaa ympäri säikeen sen mukaan kuin mestari punoi, ensin kaksin, sitten kolminkertaiseksi. Rajaseuduilla, Kiannalla ja Kuhmossa, vielä monesti nähdään tuohista nuottaköyttä ja verkonpaulaa, ja Lentiiran Petäjävaaran 80-vuotias vaari, Jussi Kyllönen käpsyttelee "tuohimetsällä", tuo kannannaiset tuohivyyhdet ladonloukkoonsa ja niistä sitten kelailee sitkeät mahimattomat köytensä.
Samalla tavalla kuin tuohiköyttä kelattiin juuriköyttäkin. Multamaista ja jäkälikkökankaista kiskottiin suuret kimput hienoja, sormenpaksuisiakin petäjänjuuria — paikoin kuusenjuuriakin. Juuret halottiin hienommiksi ja keitettiin notkeiksi suurissa muurikattiloissa, ja sitten niistä kelattiin säikeet ja iskettiin valmiiksi köydeksi. Joskus toimitti köydenpunoja iskemisen yksinäänkin, kiersi vain säikeen iskupaalikalle ja sitä "nakaten" iski köyden ensin kaksi-, sitten kolmisäikeiseksi. Juuriköyttä käytetään paikoin vieläkin nuottaköytenä, mutta se ei ole niin kestävää kuin tuohiköysi, mahii paljoa nopeammin. Ristijärven Hiisijärvenkylän Paavo Kemppainen on kelannut juuriköyttä monet sadat sylet.
Nykyään käytetään nuottaköytenä paljon siimaa, lehmän ja hevosen häntäjouhista, sianvilloista ja hevosen harjakarvoista kelattua sitkeää nuoraa. Vinoristimäisellä puisella koukulla kehrätään karvakuontalosta satoja syliä säiettä, joista sitten miesjoukolla kelataan kolminkertaista siimansäiettä. Kolme henkilöä hoitelee kukin säiekoukkuansa, neljäs kiertää seinäkelaa, ja niin lasketaan kolmen koukun rihma samaksi tasaiseksi säikeeksi. Tämä kolminkertainen punontainen isketään taas iskupaalikalla, samalla tavalla kuin juuriköysikin, uudelleen kolminkertaiseksi, yhdeksänsäikeiseksi siimaksi. Tällaista vahvaa, sormenpaksuista siimaa käytetään nuottaköytenä, mutta käsiverkkojen ainaksi kelpaa hienompikin, vain kolminkertainen nuora. Karvoista punottu siima on miltei vielä kestävämpää kuin tuohiköysi. Se ei vety, ei veny eikä vanu, ei märkäne eikä lopu muuten kuin kulumalla. On vielä jossakussa talossa aina ukkovaarin aikaista siimaa käytännössä. Monet vanhat ukot vieläkin vääntävät karvaköyttä. Kypärävaaran vanha Matti on sen taitava punoja, ja äsken mainittu Hiisijärven äijä on sadoin sylin kelannut siimaa ympäri Ristijärven kyliä. Viisikolmattasylisen karvaköyden saa ahkera punoja viikossa väännetyksi.
Vanhoilta opitulla tavalla toimitettiin kotona nahkainkin muokkaus, sekä kenkänahkain pajuaminen että turkkinahkain paittoaminen.
Karva ajettiin nahasta vedessä liottamalla, laskettiin karvainen vuota vain virtavaan jokeen taikka järven matalaan rantaveteen pariksi kesäiseksi viikoksi, työnnettiin sitten puulapukalla karva pois, ja nahka pantiin tuoreeltaan parkkiammeeseen. Parkkeina käytettiin sekä pajun että kuusen, koivun ja haavankin kuoria. Parhaimpia ja enimmin käytettyjä olivat pajunparkit — siksi puhuttiinkin nahkojen "pajuamisesta" — ja kun pantiin vielä sekaan kuusenkuoria, tuli nahka hyvin kuohkeata. Mutta koivunparkit, joita kiantalainen käytti paljon, tekivät nahan punaiseksi, kovanluontoiseksi ja hauraaksi. Vasikannahkoja parkittiin paikoin sianmarjanvarvuilla. Kuusin, seitsemin viikoin saatiin nahkoja haudella suuressa parkkiammeessa ja aina tuon tuostakin hämmennellä, väliin taas kaapia koloraudalla taikka viikatteenhamaralla niistä lihaa pois. Sitten kun nahat olivat kylliksi "kypsyneet", huuhdottiin ne vedessä, kuivattiin orsilla, ja sen jälkeen hieroskeltiin ja pehmiteltiin nahkain lykkyylaudoissa, kaksin miehin kangissa kihnuteltiin. Silloin olivat nahat valmiita käytettäviksi. Miltei joka talossa oli aina joku taitava pikilangan pistäjä, joka puhdetöinään kotipajuisesta nahasta kuraisi kokoon pitkävartisia pieksuja koko talonväen tarpeiksi.
Lammasnahkojen paittoaminen oli teurastusajan jälkeisiä syystalven puhdetöitä. Paittoaminen toimitettiin suuruksella. Valmistettiin ohrainen velli, johon sekoitettiin jauhettuja virnoja, "semmoisia vesiheinän siemeniä", survottuja pottuja sekä hiukan suolaakin, ja hapatettiin se oikein äkeäksi niinkuin leipäjuuri. Sitä siveltiin nahkojen lihapuolelle, kääräistiin nahat kokoon ja pantiin penkinnurkalle kasaan. Kolme, neljä yötä kun siinä hautuivat, ja vielä pari kertaa välillä uudistettiin vellisively, niin alkoi jo luottaa. Nahat levitettiin eteispirtin orsille kuivamaan.
Kuivuneita nahkoja pehmitettiin sekä käsin hieroen että seinään kiinnitetyssä hankaraudassa edestakaisin vedellen. Koloraudalla kaavittiin lihapuolta, taikka hangattiin nahanmuokkausraudalla, jonka oksahankuraan oli asetettu viikatteenterän kappale. Lopuksi valkaistiin nahat liidulla.
Useasti annettiin turkkinahkojen muokkaaminen ja hierely karjalanmiesten, turkkivenäläisten, tehtäväksi. He kulkivat talosta taloon ja päiväkausin hierelivät turkki- ja veltinahkoja, kaapivat niitä, raudassa venyttelivät ja liitusivat sekä lopuksi leikkelivät ja ompelivat niistä talonväelle turkkeja. Siltään vain, vaatepäällyksettä niitä käytettiin. Kuulu Latvajärven laulaja, Miihkali Arhippainen, oli Kiannalla ollut joka syksyinen nahkojen piiskaaja sekä turkkimestari. Hyvää työtä oli ahkera laatuisa laulajaukko tehnyt, kymmenen kopekkaa oli saanut nahalta, ja viisi, kuusi nahkaa oli päivässä pehmittänyt. — Nahkaveltejä ompelivat emännät itse.
Hamppu antoi naisväelle tavattoman talvityön. Parituhattakin roivajasta kun tuli taloon, niin oli siinä työmaa edessä.
Syyskesällä hamput nyhdettiin pellosta ja riivittiin tynnyrin laidassa sekä liotettiin lammikossa viisi, kuusikin viikkoa, sitten aidan selällä kuivattiin. Mutta jos tahdottiin kestävämpiä liinoja, jätettiin roivaat toiseen vuoteen ja vielä kevätahavassa niitä puretettiin.
Kekriltä alkoi naisten vuoro. Roivaita ahdettiin saunan orret täyteen, satakin roivasta kerralla, sitten tuli kiukaaseen, että ahdos kuivui. Illalla seitsemän, kahdeksan seuduissa, kun muut panivat nukkumaan, kävivät naiset loukkusaunaan. Kiukaan päällä palaa lekotti päretuli, ja sen valossa naiset nokisina saunatonttuina häärivät roivaiden kimpussa. Toiset isoilla loukuilla ruskuttelivat luita rikki, toiset pienemmillä, nelikielisillä vetoloukuilla eli hamppulihdoilla raastoivat luita irtaalleen. Muutamat vielä puisella vitiinveitsellä hakkasivat ja puistelivat, että päistäret lentelivät. Roivajas aina kerrallaan käsiteltiin ja saatiin siitä puhdistettuna sormajas, joita parikymmentä kimputtiin vihkoon. Niin kauan viivyttiin saunassa, kunnes kaikki oli loukutettu ja lihdattu, useasti aina aamupuoleen, kahteen, kolmeen asti. Mutta jo taas päivän saapuessa pistettiin saunaan uusi panos, ja illan joutuessa oli sama yötyö edessä. Ja sitä riitti siksi, kunnes kaikki roivaat oli saunoitettu. Ei ollut naisväellä koko aikana paljon yön lepoa eikä päivänkään rauhaa. Sillä päivällä piti huolehtia karjanhoidosta ja saunanlämmityksestä.
Sitten kun hamput saatiin saunasta pois, alkoi niiden kanssa uusi työ: ne piti häklätä, ne piti harjata ja sitten kehrätä. Pitkin talvea käärittiin kuontaloita ja kehrättiin, hyrrättiin monella rukilla. Sitten langat keitettiin porossa, huuhdottiin vedessä ja kuivattiin tangoilla ulkona, ja kankaiksi ne piti olla kudottuina ennenkuin kesäiset kiireet joutuivat. Jo olikin talossa hoppua: emännät kutoa helskyttivät, tyttäret ja palvelijatkin paukuttivat, milloin vain ehtivät. Mutta joskus häädyttiin kylässäkin kehräyttämään, ja ruiskappa maksettiin kehrääjämuorille lankanaulasta. Rohtimista eli tappuroista, joita saatiin häklätessä, kehrättiin nelivartisen hurstin kuteita, mutta sydämistä pantiin siihen loimet. "Rouvimpaan", kaksivartiseen piikkoon pantiin loimet harjaustappuroista ja kuteet rohtimista, ja tehtiin siitä lakanoita, hantuukeja ja paidanalasia sekä karkeammasta piikosta säkkejä. Hurstista ommeltiin paitoja, paidanylisiä ja alushousuja, joita sinisiksi painettuina pidettiin kesällä vain siltään.
Valmiiksi muokattuja pellavia kuljettivat karjalaiset laukkumiehet Venäjältä. Niitä ostettiin kymmenestä kopekasta naula, ja niistä naiset kehräsivät lankaa villakuteisiin pyhähameisiinsa sekä miesten kesävaatteisiin.
Paljon oli naisväellä myös työtä, ennenkuin lampaiden villoista oli sarat kudottu. Siinä saatiin kartata, kehrätä ja kutoa monet pitkät rupeamat. Parhaita villoja käytettiin sarkaan, mustia ja valkoisia kartuttiin sekaluutta, että saatiin harmaata saranväriä. Vahvaksi kudottiin sarka, mutta vielä vahvemmaksi tehtiin se tamppaamalla. Itse vain kotona sarka tampattiin: kasteltiin ensin kuumassa saippuavedessä, sitten vyyhdettiin ja kaksin naisin sitä penkillä vastakkain istuen potkittiin, ja kun oli kylliksi potkittu ja vanutettu, käärittiin sarka pakalle ja leveän pöydän kannella kaulailtiin sitä lattialla, lapsijoukko vielä pantiin pöydälle painoksi ja neljin hengin kärräiltiin pöytää edestakaisin. Näin saatiin sarka niin tukevaksi, jotta siitä karaistut housut seisoivat lattialla kyllä tyhjiltäänkin. Pari kolme talvea kestivät ne paikkaamatta kulutella ja paikkaamalla vaikka miehen iän.
Vanhoin kotoisin keinoin eukot värjäsivät lankansa ja vaatteensa. Mustaa väriä saatiin lepän kuorista, vain tuoreita kuoria keitettiin vesikattilassa, ja siihen pantiin langat, kun ne oli ensin kasteltu kuparivedessä. Samalla tavalla myös käsi- ja nuottaverkkoja roukattiin, mutta silloin lisättiin leppäveteen kuusenkäpyjä, kuusenparkkia ja pihkaa, jopa vanhan tervasangon palasia. Muutamat painuivat lankoja puromustalla, purojen pohjasta kaivetulla "ruosteella". Ruskeaa saatiin kun lankoja vuorotellen kasteltiin lämpöisessä liesituhkalipeässä ja kuparivedessä. Keltaisenruskeaa, rankuuria värjättiin kiventiiroilla ja lepänkuorilla, mutta kiventiiroilla yksinään tuli keltaista. Painettiin keltaista myöskin "mettävärillä": kerättiin kankailta kellanpaineita, ketunliekoja, keitettiin niitä ja pantiin lisäksi tuoreita koivunlehtiä, sitten vielä kastettiin langat lipeässä. Mutta kaunista sinenpainetta valmistivat eukot, niin että laskivat vettänsä astiaan ja hapattivat sitä viikkokaudet uunilla lämpöisessä peiton alla ja panivat sekaan sinikiven, sinialunan, nokareita sekä hiukan suolaa. Siinä kasteltiin langat ja saatiin tavattoman kestävää siniväriä. Punaista ei osattu omilla neuvoilla painaa, vaan täytyi se toimittaa Oulussa, punertavaa kyllä paikoin painettiin variksenmarjoilla?
Itse valmistettiin "valkoisenpainettakin", suopaa tehtiin koivun ja lepäntuhkista oikein äkäinen lipeä, niin että se leikkasi luutkin, ja siinä keitettiin aitanloukkoon keräytyneistä luista, suolista, höystöistä ja muista "rasvarosseloista" pehmeä ruskea pesuaine, jota talossa tarvittiin sekä pyykinpesussa että saunankäynnissä ja monessa muussakin pesuhommassa.
Liimaa, liisteriä, jolla langat liisteröitiin kovemmiksi, keitettiin niistä lammasnahkojen tilkkasista, joita jäi turkkien ja vällyjen ompelijalta.
Viinankeittokin oli muuatta laatua kotiteollisuutta. Joka talossa valmistettiin viinaa. Halmerukiista lähtikin oikein hyvä ja väkevä neste, ja vielä makeampi tuli, jos rukiit olivat hiukan hallanpanemia, halliaisia. Jotkut laskivat viinaa ohristakin, ja niistä irtausikin niin tulinen aine, ettei pakkanenkaan pystynyt sitä kylmäämään, vaikka ruisviinan kylmäsi.
Viinankeitossakin oli paljon puuhaa. Valmistettiin sakea velli, viinapanos, imeltymään isoon panosammeeseen, ja siihen lisättiin sitten kuumaa vettä ja "tööteillä" hämmennettiin, lopuksi pantiin varia vettä, jotta imellys kypsyi. Imellystä hapatettiin sitten kolme vuorokautta, ja niin oli mäski valmista keitettäväksi.
Vanhaan aikaan keittää kuhistettiin viinaa vain tavallisella rautamuurilla, johon oli tekaistu puusta kansi ja vaskesta torvet. Mutta sitten piti laittaa kupariset viinakattilat, eikä saanut olla keittohommissa muulloin kuin vain syksyin ja keväin. Syrjäkylissä kyllä edelleenkin vain poruutettiin padalla.
Keittokota oli tavallisesti viinapolttimona, ja emäntäväki hääri keittohommissa. Kun mäski oli pantu kattilaan, iskostettiin sekä hattu että piiput visusti kiinni taikinalla, iskoksella. Hiljaista tulta poltettiin alla, niin että huurukin hiljalleen nousi piippuihin ja piipputynnyrin lävitse kuljettuaan valui astioihin. Ensi keitossa työnsi viinakattila katkeran sikunan, mutta se pantiin uudestaan pannuun ja keitettiin toinen kerta, kerrostettiin. Kerrostusta keitettäessä tuli alussa, ennenkuin piiput lämpenivät, joku kortteli savuviinaa, pahanmakuista ja väkevää, höyrynsekaista nestettä, josta emännät laittoivat tehoisaa lääkettä, kansvärkkiviinaa. Mutta kohta alkoi tiristä kirkasta viinaa, ja sitä valuikin monin kannuin. Tynnyrin panoksesta juoksi 15 kannua, joskus 19:kin. Lopuksi laski kattila huonoa pahanmakuista jälkiperää. Jotkut siivilöivät piipuista tippuvan viinan kuminavaatteen lävitse ja saivat väkevää ja makeaa kuminaviinaa.
Pari-, kolmekymmentä kannua keitettiin viinaa hyvässä talossa. Suurissa viiden kannun viinapotelleissa säilytettiin sitä aitan jyvähinkalossa kesänkin varoiksi. Mutta mitä ei itse jaksettu ryypiskellä, se myötiin niille, joilla ei ollut keittolupaa. Vietiinpä viinaa aina Ouluunkin ja saatiin kymmenen kopekkaa korttelista.
Kotiteollisuutta oli entisaikainen, 50-60 vuotta takaperin harjoitettu, potaskan polttaminenkin. Suuria kääpäisiä korpikoivuja ja koivupökkelöitä poltettiin metsässä tuhaksi, tuhka tuotiin kotiin ja uutettiin isoissa ammeissa, rapuleissa lipeäksi. Lipeä keitettiin kuiviin ja saatiin ruskeaa potaskaa, joka ulkona potaskauuneissa paistettiin valkeaksi. Potaska vietiin sitten Ouluun "Iisakki Welmannille" ja saatiin rupla leiviskästä.
Raudan takomisessa olivat kainuulaiset yhtä taitavia kuin muidenkin seutujen miehet. Seppiä oli joka kylässä ja paja useassa talossa. On vieläkin siellä täällä joku taitava pyssyseppäkin, kuten Hyrynsalmen Luvankylässä ja Ristijärven Uvalla. Entisaikaan lienee ollut vielä mahdikkaampia rautioita, silloinkuin suurissa korpimaissa oli järvien ja soiden mudasta lietsottu rautaa. "Hyttejä" tiedetään olleen useissa paikoissa, "Hyttikankailla", "Hyttipuroissa", ja niissä vieläkin näkyy jälkiä entisestä raudanvalmistuksesta.
JUHLA- JA MERKKIPÄIVIÄ.
"On kekri köyhälläkin, joulujuhla vaivaisella."
Vuoden vieriessä pyörähti esiin, milloin suuri juhlapäivä, milloin taas joku muu merkkipäivä antamaan yksitoikkoiselle, useinkin ilottoman arkiselle elämälle mieluisaa vaihtelua. Päiväin viettoon liittyi kaikenlaisia vanhoja tapoja, taikoja sekä pitämyksiä, monesti varsin merkillisiäkin, jo ammoisilta ajoilta polveutuneita.
Kekri oli jo vanhastaan vuoden kaikista suurin juhla, jopa jouluakin jalompi. Sitä vietettiin myöhään syksyllä, kun kesä kaikkineen oli mennyt, ja pitkä pimeä talvi oli tulossa. Se oli uuden vuoden alkujuhla, vanhan päätöspäivä, jolloin syötiin ja juotiin parasta, mitä hyvä vuosi oli taloon tuonut Ja sitten kylläisinä pidettiin iloa ja kisailtiin.
"Kerta kekriä pitää, toinen kerta kellistellä,"
olikin vanhojen ukkojen mieliohjeena.
Jo etukäteen varustauduttiin kekriä juhlana viettämään: keitettiin kekriviinat, pantiin kekrioluet ja varattiin ruokia sekä laitettiin kekrilammaskin syötteelle. Pirtit, kamarit ja eteiset, peräiset ja porstuat pestiin ja puhdistettiin, vaatteetkin pestiin ja siistittiin. Ja aattoiltana lämmitettiin sauna, käytiin kylyssä ja laittauduttiin pyhäisiin pukimiin: oltiin valmiina vastassa, kun vuoden suuri juhla oli ovella.
Koko yönä jouduttiin tuskin ollenkaan lepäämään, sillä aamulla ani varhain piti olla pystyällä. Noustiin ylös jo kello kolmelta, kahdellakin, jopa joissakuissa vanhojen tapojen taloissa heti puolelta yöltä. Emännät pistivät pirtin lämpeämään ja leipoivat rieskat ja teokset, tekivät juustoleivät, keittivät ryynipuurot ja laittoivat talkkunat. Miesväki taas huolehti kekriteurastuksesta. Kun oli otettu kotikeittoiset aamuryypyt, tuotiin ja teurastettiin kekrilammas, isoissa taloissa kaksikin. Kekrilammas, useinkin musta, oli jo aikaisemmin valittu ja nimitetty, oli sattunut esim. lammas sairastumaan, niin oli luvattu: "kun elänet, niin kekriksi teurastetaan." Lammas lyötiin semmoisenaan, paloittelematta, päineen, sorkkineen pataan, vain nyljettiin ja puhdistettiin sisälmyksistä. Vielä piti olla liharuoan lisänä lehmänkylki tai sonninreisi paistina, vieläpä metsämiestaloissa paistetut oravannautteet ja linnuntäkät lisäpaloina. Sillä lihaa piti kekripöydässä olla yltäkyllin, isot kukkuraiset maljat ja kaukalot pitkin pöytää. Lisäksi vielä oli karjanviljaa, voita, maitoa ja viiliä, sitten leivän puolta rieskat, limppuleivät, tavalliset leivät ja teokset sekä keitto ja ryynipuurot ja ennen kaikkea talkkuna. Kalataloissa hankittiin vielä kalakeitotkin. Kaikkea laatua piti hyvän talon pöydässä olla: jumalanhyviä ja karjanantia, vedenviljaa ja metsänriistaa, ja ylinnä kaiken täysiaikainen kekrilammas. "Komea oli ruokapöytä, saattoi siihen istua suurukselle."
Semmoisena seisoi ruokapöytä koko juhlapäivän, lisättiin vain, minkä syöden hupenivat. Puolispöytä sai ryynipuuron, ja illalliseksi hankittiin maitopiimä, lihapotut, ryynipuuro tai ryynivelli. Ja useat kerrat istuttiin suurustamaan. Aamupuhteen aikana ehdittiin käväistä pöydän ääressä jo kaksi, kolmekin kertaa. Heti kun joutui, haukattiin teoksia, juustoleipää ja muuta kuivaa ruokaa karjanviljan kanssa, ja taas vähän ajan kuluttua puraistiin toinen erä kuivia syötäviä. Sitten päivän vasta valjetessa istuttiin talkkunalle, joka oli varsinainen aamiaisateria. Siihen jo joutuivat lihakeitot ja paistitkin. Kotiolutta sekä kotikeittoviinaa oli pöydässä. Olutta juotiin kannuista ja tuopeista, viinaryypyt nakattiin pienistä puulipeistä. Pitkin päivää sitten syömistä jatkettiin, "syötiin ja juotiin, jott' oikein tarvottiin". Vanhat ukot istuivat jumalanviljan ääressä miltei yhtä päätä koko pitkän päivän, joivat ja söivät, söivät ja joivat ja turisivat päissään. Jos vieras tuli taloon, vaikkapa vain naapurinkin väkeä, tarjottiin heti hänellekin pöydän parhaita.
Kotieläimiäkään ei kekrinä saanut unohtaa, jopa niitä piti silloin erityisesti muistaa ja ruokkia. Isäntä itse toi aamulla hevosen tallista pirtin ovipieleen apatettavaksi. Kapan ohria antoi hän ajokkaalleen ja kuiskasi korvaan: "Nyt on kekri!" Murensipa ukko vielä kärpännautetta apeastiaan, että hevonen säästyisi pääntaudilta. Muutamat äijät hämmentelivät apetta lampaan leukaluulla, jotkut hammastivat pöydältä lihakimpaleesta palasen ja murensivat sen appeeseen. Niin oli Venähenvaaran ukko Kuhmossa varannut ajokastaan silmänteiltä.
Emäntä taas vaali omia hoidokkejansa. Navettaan ei kyllä saanut mennä, ennenkuin oli aamiainen syöty, mutta sitten vei emäntä joka lehmälle vasta leivotun kekririeskan eli kekrikakun, puhalsi olkipillillä korvaan ja sanoi: "Nyt on santtipäivä, kekri!" "Täss' on teillekin kekriä!" Samalla otti emäntä kellon lehmän kaulasta ja toi pirtin naulaan. Sitten koko päivä ruokittiin lehmiä paremmin kuin muulloin, annettiin heiniä, sekä juotava suurustettiin leivinjauhoilla, jotka oli pyyhitty aamulliselta leivinpöydältä. Kekrinä, samoinkuin Mikkelinä, jouluna, pääsiäisenä ja laskiaisena koottiin ottosia karjan kesäistä suurustamista varten. Ruokapöydälle ripisteltiin kolmeen kohtaan suoloja, ja ruokailun loputtua pyyhittiin ruoantähteet ja suolat vartavastiseen ottostuohiseen, jota säilytettiin eteispirtissä kiukaanpatsaan korvalla. Ottosia annettiin sitten kesällä lehmille, kun ne illalla saapuivat metsästä kotisavulle. — Lampaitakin muistettiin kekrinä paremmalla ruokinnalla, pistettiin päkättävään suuhun leipäpalanen.
Mitään arkipäivän töitä ei kekrinä tehty, oltiin kuin pyhäpäivänä ainakin, naiset korjasivat rukkinsakin pois pirtistä. Vanhat ukot vain muutamakseen kävivät oravametsällä, olipa se joillakuilla varsinainen "mehtäpäivä" ja "onnellinen otuksen saantipäivä". Palvelijatkin, "orjaväki", olivat vapaina, kun oli heiltä "rinnus katkennut".
Iltapuolella kokoontui nuori väki jonkun talon pirttiin kekrikisoihin. Pirtti "roikattiin autioksi", jotta oli tilaa telmätä. Siinä illan kuluksi oltiin sokkosilla, joka oli tavallinen kekrileikki. Vanhat istuivat pöydän luona juoden ja katsellen nuorten kisaamista.
Mutta kekrin merkillisin puoli oli ikivanha henkien palvominen. Muutamissa vanhankansan taloissa oli vielä sitäkin vanhain muistannan aikaan toimitettu. Kekrin henget siihen aikaan vielä liikkuivat maatjalassa ja näkymättöminä vierailivat taloissa. Aattoiltana, kun sauna oli joutunut, valmistettiin se ensin Kekrille ja Kekrittärille, taikka, niinkuin paikoin sanottiin, pyhille miehille, keijulaisille, manalaisille kylvettäväksi. Vedet, vastat, kaikki laitettiin käsille, ja sitten käytiin kylyn ovelta kutsumassa:
"Kekrittäret Kekrittäret,
pyhät miehet kylpemään!"
Vasta sen jälkeen, kun vieraat olivat vihtoneet, otti talonväki saunavuoronsa.
Vieläpä vieraita ruokittiinkin. Niinpä Suomussalmen Juntusrannalla, Päätalon vanhauskoinen vaari itse valmisti pyhille miehille saunan ja sillä aikaa, kun he olivat kylyssä, hankki omaan vaarinkamariinsa heille hyvät ruoat, kynttilät vielä kahden puolen viritti palamaan. Tavallisesti laitettiin kekrivieraille ateria pirtin pitkälle pöydälle, jotta saivat suurustautua sillä aikaa, kun talonväki oli kylpemässä. Oli tapana myös kekriaamuna, kun oltiin murkinalla, asettaa pyhille miehille pimeään pöydänpääloukkoon viinalippi. Paikoin varattiin ruoka-ateria aikaisin aamupuhteella saunaan rahille taikka lauteille, paikoin vietiin "maanhaltialle" ruokia vielä riiheen ja talliin sekä navettaankin laipiolle, joskus kannettiin syötäviä ja juotavia pihakoivujen juurelle. Parhaita ruokia piti tarjota ja varsinkin lihaa. Jos oli lihaa niukasti, voivat Kekrittäret pahastua ja ottaa talosta lehmän. Mutta jos ruokia oli runsaasti, olivat vieraat hyvillään, ja siitä oli talolle onnea. Kekrivieraiden syönnistä ennustettiin vuodentuloa: jos ne olivat nälkäisiä ja söivät kovin paljon, oli huono vuosi tulossa, mutta jos ne vain vähän maistelivat, saatiin odottaa hyvää vuotta.
Joskus satuttiin kekrivieraita näkemäänkin. Lentiiran Sutelassa oli renki iltapimeissä pihalla äkännyt: "Ka, Kekritär on valkeissa vaatteissa!" Renki oli heittää rytkännyt sitä piilikirveellä, ja se oli sivujaan pidellen mennyt kirkkomaalle päin, talo kun oli aivan kirkkomaan lähellä. Kotaliesi ja saunankiukaan edus lakaistiin aattoiltana puhtaaksi ja sileäksi, ja aamulla käytiin katsomassa, onko Kekritär käynyt talossa. Jos oli käynyt, näkyi silitetyllä liedellä niinkuin vasikanjälkiä, ja siitä oltiin hyvillään: talon onneksi olivat liikkuneet. Näyttäytyivät kekrin henget joskus linnunhaamussakin. Päätalon vaarin ikkunallekin, kun kekrivieraat olivat yhdeksän yötä talossa olleet, tuli illalla "niinkuin mettikana istumaan ja räpistelemään". Siitä vaari arvasi: "Jo vierailla on nyt pois lähtö". Ja ukko vetäisi turkin päälleen ja lähti vieraitaan saattamaan metsätielle, metsään käsin kun olivat menossa.
Kekrin "keijalaisilta" voitiin tiedustella tulevia asioitakin. Niinpä naiset "laasivat" aamupimeissä pirtin lattian ovesta perään käsin, peräikkunan alle, työnsivät rikat ikkunasta ulos, lennättivät helmassaan ne sitten kolmen tien risteykseen ja huppu korvissa asettuivat rikkakasalle kuuntelemaan "kuuluuko kupsavaista". Saattoivat naiset siinä kuulla itkua, naurua, tiukuja ja kulkusia, virrenveisuuta, kirkonkelloja sekä lautojen läiskettä, ja siitä arvasivat olevan tulossa, joko surua, iloa, häitä taikka kuolemaakin. Joskus itse isäntäkin lähti samoille asioille, otti talon kaikki avaimet poveensa ja pysähtyi peite päässä teiden risteykseen ja kuunteli ennustuksia vuodentulosta. Kekrin aattoiltana työnnettiin uuniin pyöreitä halkoja, ja aamulla, ennenkuin tuli sytytettiin, katsottiin, onko halkoja kadonnut tai lisäytynyt: "kekriämmät" olivat käyneet niitä koskettelemassa. Siitä taas ennustettiin vuodentuloa, taikka kuolemaa tai perheenlisäystä.
Monissa muissakin toimissa kekrin henkien palvonta ja osallisuus ilmeni. Niin emäntä kekriaamuna pirtin uunin luudittuaan lähti uuniluutaa juoksuttamaan, navetan ympäritse kolme kertaa kierrätti, ja siitä oli karjalle menestystä. Kekripäivänä pirtin lattialta laastut rikat vietiin lammaskarsinaan onnea tuomaan, ja kun uunia lämmitettiin, pantiin "peänalushaloksi" oikein oksainen puu. Sillä kuinka monta oksaa oli puussa, niin monta karitsaa syntyi talven kuluessa lammaskarsinaan. Lammasonnea antoi sekin, että kekrilampaan luut peitettiin lammaskarsinan pohjalle.
Kekrin viettoon liittyi läheisesti sieluinpäivä, joka oli kekrin jälkeisenä päivänä. Silloinkin noustiin hyvin aikaisin ylös, ja heti pistettiin tuli pirtin uuniin, että ehdittäisiin ennen naapuria saada savu kohoamaan lakeistorvesta. Siitä olisi talolle onnea. Sieluinpäivälläkään ei arkitöihin puututtu. Miehet kulkivat vain korento olalla talosta toiseen, ja kun tulivat pirttiin, pistivät heti korennon uunin henkireikään, jotta muka "nyt kiuvas hajalle!" Vasta heittivät, kun isäntä viinan kanssa hyvitteli: "Älkäähän nyt, saatte ryypyt!" Ja saivat ryypyt, ruokaakin saivat, ja sitten lähtivät uunia uhkaamaan toiseen taloon.
Sieluinpäivänä jo jotkut saattelivat näkymättömät kekrivieraansa pois talosta. Kiannalla muuan emäntä kaimasi Kekritärtä eväitten kanssa, voilautaset ja leipäroviot käsivarrella saatteli aidan taakse. Sieltä saattaja kääntyi takaisin ja vielä helmantakaisiaan kohotti, sanoi: "Tuossa viimeiset evähät!"
Kekristä alkoi vanha kainuulainen juhla- ja merkkipäiviensä viikkolaskun. Niinpä Puolangalla luettiin:
"Kekristä seittemän jouluun, joulusta kuusi kyntteliin, kynttelistä kolme Mattiin, Matista neljä Maariaan, Maariasta neljä Jyrkiin, Jyristä neljä Eerikkiin, Eerikistä viisi juhannukseen, juhannuksesta viisi Jaakoon, Jaakosta viisi Perttuliin, Perttulista viisi Mikkeliin, Mikkelistä viisi kekriin."
Martti, makkaroin päivä, marraskuun 11:ntenä, oli kekriä seuraava merkkipäivä. Vielä näihin aikoihin toimitettiin syysteurastuksia, ja Martinpäivä oli varsinainen makkaroin teko- ja syöntipäivä. Silloin valettiin "Martinpäivämakkaraa", mitä vain isointa suolta oli, siitä tehtiin makkaroita, ja puoliseksi niitä jo syötiin "ehotellen niin paljo kuin jaksettiin". Siitä olikin päivän nimenä Perso-Martti.
Kekrin ja Martin välisinä päivinä oli henkien liikunta-aika. Jopa aina Simunasta alkaen olivat kuolleet liikkeellä ja tulivat koteihinsa käymään. Siihen aikaan myös pidettiin kuolleitten yönistujaisia. Pirtti lämmitettiin joka huomen, vielä Marttinakin, niin aikaisin, ettei savu näkynyt naapuritaloon.
Kaijanpäivä, marraskuun 25:ntenä, oli lammasten merkkipäivä, lammasten suojelijan, pyhän Katariinan, nimikkopäivä. Silloin kerittiin lampaista "Kaijan villa", ja iltaseksi keitettiin lihavelli lampaanpäistä. Puoli päätä — lampaanpäät oli teurastusaikana lyöty kirveellä halki, palvattu ja pantu aitan orrelle Kaijaa odottamaan — aina henkeä kohden heitettiin kattilaan, ja sitten illastaessa sai kukin osansa kuppiinsa. Aamiaiseksi keitettiin, niinkuin ainakin pyhäpäivänä, talkkuna.
Antista, marraskuun viimeisestä päivästä, tiedettiin:
"Antti aisoilla ajaa"
sekä:
"Anterus pyhäin alku."
Silloin alkoi uusi kirkkovuosi, ja joulunpyhät rupesivat lähenemään.
Annanpäivä, joulukuun 9:s, oli pimeän syystalven pimeimpiä päiviä ja pisimpien öiden aikoja. Sanottiinkin:
"On kesäistä päivää,
yötä Annan aikaista."
Sitten jo kohta joutui joulukin, pimeimmän talven juhla Sitä kyllä ei vanha kainuulainen kovin suurena juhlana pitänyt, eikä sitä varten läheskään niin varustautunut kuin kekriksi. Muualta lienee myöhäisaikoina opittu, että
"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi"
Tavattiinkin sanoa:
"Talonpojilla kekri, herrain joulu."
"Joulurauhaa" kuitenkin pidettiin, niin että jo Tuomaan päivältä naiset heittivät kehruun aina loppiaiseen asti, ja joulu-aattona käytiin kylpemässä. Mutta kaikki eivät edes pesseet pirtin lattiata jouluksi. Varakkaat kyllä varustivat jouluksikin yhtä ja toista hyvää, mutta köyhemmät tulivat toimeen tavallisilla pyhäpäivän syötävillä. Jouluaattoiltana saunasta tultua pisteltiin tavallinen pyhäaattoillan rieskaleipä roppavoin kanssa ja jouluaamuna pyhäaamun talkkuna. Puolisena saatiin ryynipuuroa ja lihapottua, ja iltaseksi keitettiin lampaanlihaa tai lehmänselkä. Kirkossa käytiin vain lyhyemmiltä matkoilta. Oltiin useinkin vain kotona ja kuunneltiin kotipöydän ääressä luettua saarnaa sekä veisattiin jouluvirsiä. Mutta "uskoton kansa ryyppäsi viinaa". Viinaa juotiin varsinkin kirkkomatkalla ja kirkkomäellä. Siellä hevosia ja piippuja vaihdeltiin ja ajeltiin.
Mutta kalliin karjansa menestykseksi toimi emäntä joulunakin Silloin ei saanut päivänaikana käydä navetassa, vaan piti lehmän ruokkiminen toimittaa aamu- ja iltapuhteiden ajalla, samoin lannanluominenkin. Joulupäivän lanta oli lisäksi peitettävä tunkioon. Vielä varasi emäntä heinäkimpun navetan ylisille laskiaisena lehmälle annettavaksi.
Huolehdittiin vielä kylvön teostakin: leivottiin joulutaikinasta ruispulla, ja pantiin se talteen kylvöpäiväksi.
Joulupahnoja ei lattialla käytetty, mutta niiden muistoa oli ainakin se, ettei jouluna vuodekupoja viety päiväksi ulos, kuten tavallisesti, vaan kasattiin ne penkin alle. Joulukuusta ei korven pirteissä tunnettukaan, joulupukkeina joskus poikavesat, turkki nurin päälle kiskottuna, tulivat pirttiin kummittelemaan.
Tapanina ei tehty sen kummempaa kuin syötiin se iänikuinen aamutalkkuna, ja päivä vietettiin levossa ja rauhassa arkisilta askareilta. "Herrat ne vain ajoi Tapania."
Uusivuosi oli vanhastaan tuttu tinan valamispäivä. Yöllä Uuttavuotta vasten valettiin tina jokaiselle talon eläjälle, jopa eläimille ja haltioillekin. Ensin porautettiin maanhaltialle, sitten isännälle, emännälle ja niin vanhimmasta nuorimpaan asti, viimeksi hevosille, lehmille, lampaillekin. Joku vanha joukossa oli "semmoinen rohvessoori", joka osasi selittää, mitä kukin tinakuva merkitsi. Siinä tuli arkkua, ruumia, hevosta, lehmää, lammasta ja kaikkea. Jos maanhaltian tina tuli kirkas, ennusti se hyvää vuotta, mutta musta ja samea aavisti huonoa vuodentuloa. Lopuksi vietiin tinan valuvesi kolmen tien risteykseen, ja siinä kuunneltiin samoinkuin kekrinä rikkakasalla tulevia tapahtumia. Uudenvuoden yönä myös tyttäret katsoivat salaa onnenpeiliin ja saattoivat nähdä siinä vastaisen yrkämiehensä.
Loppiainen meni korvessa vain tavallisena pyhänä.
Joulunajasta ennustettiin seuraavan kesän ilmoja. Joulun edellä jos oli "suntailmat ja siitekelit", saatiin hyvät kesäilmat, mutta pakkaset ja pyryt olivat huonoksi kesäksi. Ja kun talven selälle, sydänkuulle, käännyttäessä oli sekehet säät, oli juhannuskesälläkin hyvät ilmat.