Kainuun mailta: Kansantietoutta Kajaanin kulmilta

KAINUUN MAILTA

Kansantietoutta Kajaaninkulmilta

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Helsingissä, Tietosanakirja-Osakeyhtiön Kirjapaino, 1922.

        Tuolla se korpi kumottavi,
        Salo siintävi sininen.
        Sinne mieleni tekevi
        Aivoni ajattelevi.

SISÄLLYS:

Alkusanaksi.
Asutustarinoita.
Kulkuneuvoista.
Rakennuksista.
Yhteiskunnallisista ja oikeustavoista.
Suurperheitä.
Kun vanhat muistelevat muinaisia.
Päiväkausi pirtissä.
Mitä syötiin ja juotiin.
Metsästyksestä.
Karhunpyyntiä ja karhunpalvontaa.
Karhumiehiä.
Kalastuksesta.
Karjanhoidosta.
Niityistä.
Halmeen viljelyksestä.
Peltoviljelyksestä.
Tervanpoltosta.
Kotiteollisuutta.
Juhla- ja merkkipäiviä.
Häätapoja.
Lapsesta aikuiseksi.
Leikkejä ja kisoja.
Tautia ja tuskaa.
Tietäjiä ja taikuutta.
Haltioita ja väkeä.
Luonnontietoa ja eläinoppia.
Kuolema ja peijaiset.

ALKUSANAKSI.

Kajaanin ja Oulujärven takaiset Kainuun korpiseudut, jotka maanselän vedenjakaja erottaa Valkeaan mereen kallistuvasta Vienan-Karjalasta, ovat meidän suurimpia sydänmaitamme. Täällä vielä äärettömät metsät ja selkoset ulottuvat silmän siintämättömiin ja yhtyvät kaukaiseen taivaanrantaan, ja vain pienoisina päivinä ovat ihmiseläjäin raatamisen tulokset tässä metsien meressä.

Jylhä ja suurenmoinen on Kainuun erämaan luonto. Sadat toinen toistaan korkeammat komeat metsäiset vaarat täällä kohoavat, semmoiset kuin Hiisivaara ja Saukkovaara, Leipi- ja Lampovaarat, Kivesvaara, Myhkyri ja Teiriharju, puhumattakaan valtavasta Naapurivaarasta ja mahtavasta Paljakasta, joka laajana "maanselkänä" ulottuu monin peninkulmin Ristijärven Uvalta Holstinjärven ohitse Hyrynsalmen Kytömäen kylille ja siitäkin sivuitse, sekä kuulusta Vuokatista, josta "alkaa tunturien juonto ja kulkee Lapinmaahan asti". Muutamille vaaroille sanotaan sydänyön auringonkin näkyvän, niinkuin Kovallevaaralle Kiannan perukoilla. Kiannan rajaseutu onkin niin taivahista maata, että siellä eletään "peninkulmaa korkeammalla" Oulun merimaita.

Vaarojen välissä levittäytyvät suuret, aukeat suot ja rääsyiset rämeet, taikka aukeavat siellä siintävät selät ja pilkottavat monilukuiset metsäjärvet ja sadat lampareet. Näistä kaukaisista ylimaan soista, järvistä ja hetteistä vetää mahtava Oulujoki vetensä. Pienoinen Sarvijärvikin, joka on synkässä sydänmaassa, kymmenkunta peninkulmaa Kiannan kirkolta pohjoiseen, Sarvikiven vierellä, Kiannan, Kuusamon ja Vienan rajakulmauksessa, vierittää vesipisaransa Merikosken kautta Pohjanlahden helmoihin. Kainuun soista saa myöskin Kiiminginjoki alkunsa sekä osaksi iso Iijoki kokoo voimansa. Epälukuisten järvien kautta vierivät sydänmaiden vedet ja monissa sadoissa koskissa ne valkoisina vaahtopäinä pauhaavat.

Korpi on aina vanhoillinen, se vaalii huolellisesti vanhaa perintöä ja vartioi, etteivät uudet virtaukset pääsisi sen rauhaa turmelemaan. Se iloitsee kuullessaan Tapion haltioineen liikkuvan selkosissa sekä Vetehisen veurehtivan järvissä, se ihan sykähtää nähdessään vanhan erämiehen antavan uhrinsa tapionpöydälle, ja hyvillä mielin se kuuntelee, kun harmaapäinen kalaukko sanelee isiltä oppimiaan lukuja taikka kun koukkuselkäinen muori karjaa laskiessaan lukee ikivanhat kauniit rukouksensa. Ymmärtävästi hymyillen se ohjailee naavaista äijää, joka virsut jalassa, tuohitarakka selässä köppyröi koivumetsässä tuohiköyden aineksia keräilemässä. Sillä korpi rakastaa kaikkea vanhaa ja katoavaa ja kunnioittaa menneitten polvien tapoja, se tietää, että ne, jotka isien opeissa elävät, osaavat myöskin antaa niille oikean arvon ja kunnian.

Niin Kainuun korpimaissakin. Täällä ylimaissa asuu jäyhää vakavaa raatajakansaa, joka monissa asioissa vielä elää entisissä opeissa ja tavoissa. Täällä tapaa vielä vanhoja tietäjiä, jotka laskettelevat jyhkeitä loitsuja ja manauksia, vanhoja karhumiehiä, jotka laulaen ovat hiihtäneet kontionpesälle, kalaukkoja, jotka osaavat vaikka kamalan kalavalan vannoa. Täällä vielä tervahauta korvessa haikuaa, täällä kesäilloin lehmisavu suitsuaa pellolla, ja savupirttikin sauhuaa sydänmailla. Täällä vielä vanhaan tapaan hevonen talvisin pirtin ovinurkassa jarskuttaa apettaan, ja rahvas nukkuu öitään pirtinlattialla, ja russakat pitävät öisiä kisojaan pirtinpöydällä. Kyöpelit ja keijulaiset täällä kummittelevat, pellonaidan takana kasvaa kalmakoivu, jolle kalmanvihat viedään, ja mäellä kohoaa kontiokuusi, missä riippuu kaadetun karhun kallo.

Ken täällä avoimin silmin ja kuulevin korvin liikkuu ja vaivautuu haastelemaan vanhojen kanssa, hän saa ihmeekseen kuulla paljon — uutta, uutta kuulijalle, mutta todellisuudessa ikivanhaa tietoa, jota nuo kunnioitettavat erämaan asukkaat ovat muistitietoinaan säilyttäneet polvi polvelta.

Vanhojen haastatteluista on seuraavien kuvaustenkin aiheet kirjoitettu muistiin muutamilla korpivaelluksilla Kainuun erämaissa. Jo kesällä 1907, retkeillessäni Pohjois- ja Itä- Karjalassa, pistäysin Kajaanin kulmilla Sotkamossa, ja kesällä 1910 sattui kulkuni Suomen ja Venäjän rajamaille Kuhmoon ja Kiannalle. Syksyllä 1913 sain lyhyen käynnin Oulujärven rannalle Säräisniemelle, ja syyskesällä 1914 tein pari-, kolmiviikkoisen retken Oulujärven pohjoisrannalle, Otermalle, Jaalangalle ja Mieslahdelle. Mutta enimmät ainekset on kerätty kahtena kesäkautena, 1915 ja 1916, jolloin kävin Kajaanin ylimaan pitäjät Karjalan ja Vienan rajoja myöten ristiin ja rastiin.

Näillä matkoilla monet vanhat ikäloput vaarit ja monet katoovaikäiset muorit haastoivat parhaansa, useasti mieli heltyneenä, vanha silmä kirkkaana loistaen vaipuivat muinaisaikojen muisteluihin, ja veivät kuulijansakin mukanaan muistojen maille. Parhaimpia ja auliimpia kertojia olivat Kovan Jeru, Kylänmäen ukko ja Tiikkajan Anna Kiannalla, Levävaaran ukko ja Lehmivaaran ukko Kuhmossa, Kypärävaaran Matti Kemppainen, Rämsän ja Naurisahon ukot Hyrynsalmella, Jussi ja Liisa Kyllönen sekä Latolan ukko Puolangalla, Kemppais-Paavo ja Oilingin Hermanni Ristijärvellä, Suovaaran ukko Sotkamossa, Hautamäen muori Kajaanin Murtomäellä ja Soppelon ukko Otermalla. Muutamilla vanhoilla riitti jopa päiväkausiksi väsymätöntä tarinoimista, niinpä Kypärävaaran vaarin kanssa pidettiin neli-, viisipäiväinen istunto.

Kainuun korpimaita on kyllä jo jonkun verran kirjallisuudessa käsitelty, on pari pitäjänhistoriaakin sekä jokunen kansantapojen ja kansanelämän kuvaus. Mutta vanhankansan elämää, sellaisena kuin se esiintyy vanhojen muistannan aikana vanhoine omituisine tapoineen, epälukuisine taikatemppuineen, loitsuineen ja uskomuksineen sekä kotitoimissa että ulkotöissä, sekä arkisissa oloissa että juhlienvietossa, on vain vähäisen kosketeltu. Ehkä siis seuraavatkin korvenukkojen ja metsänmuorien hartaat muistelmat saanevat sijansa muiden Kainuuta käsittelevien kirjojen lisänä.

Oulussa kesäkuulla 1922. Samuli Paulaharju.

ASUTUSTARINOITA.

"Hiisi korpi käymättömän, korpi käynehen urohon."

Jo ammoisista ajoista on Kainuun mailla ihmiseläjä liikuskellut: metsänkävijä kierrellyt korpia, kalamies soudellut järviä ja kaskenpolttaja sauhutellut satoja vaaroja.

Mutta jo ennen etelästä tulleita eränkävijöitä ja korpien raivaajia eleli näillä mailla lappalainen, "kun koko Kainuu oli Lapinmaana", jo niin aikaisin, "jottei siitä ole kirjoituksiakaan". Mutta suusanallisia tarinoita on kyllä vielä sekä paikannimiä että muita muistomerkkejä seudun ensimmäisistä eläjistä. "Maakuopissa" tiedetään lapinlasten asustaneen ja niitä tulella lämmittäneen. Useissa paikoissa vielä tavataan järvien rannoilla "lappalaisten hautoja" sekä pyöreitä palaneita kiviä, jotka ovat "lappalaisten kiuaskiviä". Peuroja ovat lappalaiset pyytäneet haudoilla, joita ovat kaivaneet "semmoisten särkkien selille ja vähän kahen puolen vihiä tehneet, jotta peurat on sinne menneet ja hautaan puonneet". Kaloja he taas ovat pyydystelleet katiskoilla ja kivipadoilla, joita vielä siellä täällä vesissä tavataan. Metsämarjoja sekä hilloja soilta lappalaiset myös keräsivät syötävikseen, ja siitä vieläkin sanotaan hillamarjaa "lapin touvoksi". Suolaa ei lappalaisilla ollut, vaan kalojaan he maustivat koivun- ja haavantuhalla.

Lappalaisten asuinsijoja tiedetään olleen esim. Hossanjärven rannalla Kiannalla. Siellä on Lapinlahti ja Lapinsaari, saarella lappalaisten hautoja, jopa lappalaisen jättämä aarrekin, mutta sitä ei saa muuten kuin ajamalla yksiöistä jäätä myöten suvikkovarsalla. Kuhmossa on lapinmuistoja monessa paikassa, on Lapinvaara, Lapinsalmi ja Lapinniemi, Kotajärvi ja Kotaharju, ja lappalaisten hautoja tiedetään useoita, jopa oikein on Lappalaisten kirkko Vieksillä. Saarikiekinjärven saarella kerrotaan ennen eläneen lapinukon, Peura-Paavon, ja pyydelleen peuroja aituuksilla Kuhmon kankailta. Puolangalla sanotaan lappalaisia asuneen Lapinsalmella, Puutiojärvien välissä, ja Puolankajärven rannalla oli asustellut Puolakka-niminen lappi, nykyisen Puolangan talon mailla. Siitä sitten on järvi, talo ja koko pitäjä saanut nimensä. Talon pelloilla näkyy vielä lappalaisten hautoja. Säräisniemen Otermalla sanotaan lappalaisten majailleen Lapinniemellä, Lapinsalmen rannalla sekä Kaihlasjärven mailla, Hakokankaalla ja Taninkankaalla ja taas Rokuanvaaran seuduilla. Oulujärvellä on lappeja oleskellut esim. Tervolan saarella, Jaalangassa, ja on saarella vielä tiedossa neljä lappalaishautaa: Iso-Kämmen, Pieni-Kämmen, Harjunhauta ja Tikanpelto. Lappalaisten kalapatoja mainitaan useasta paikasta. Niinpä Oterman Lapinsalmessa on kiviriuttoja, joita sanotaan lappalaisten padoiksi, samoin Tahkokoskessa, Kuhmoniemellä, lähellä Venäjän rajaa sekä Katiskalahdessa Lentualla. "Katiskanpato" tavataan myös Aittojoen niskassa, Kaihlasjärven luusuassa, Otermalla. Siinä on poikki joen lyöty pystypuista vaajoitus, jossa vielä näkyvät pyyntiaukotkin ja "semmoinen neliskulmainen kiehkerö, johon on aukko äprään puolesta." Lappalaisten sanotaan siinä kalastelleen, ja järven seuduilta on löydetty "kivikapineita". Lapinpatoja mainitaan myös Puutiojärvien Lapinsalmessa olevan neljä sekä Puutiokoskessa viides ja muuan pato Rahasalmessa sekä muuan Koppelopuron suussa samoilla vesillä.

Yksipuisilla ruuhilla kerrotaan kotakansan vesillä meloskelleen. Rokuanvaaran seutujen pikkujärvien pohjalietteistä on semmoisia aluksia löydetty useita, ja kansa nimittää niitä "lapinveneiksi". Talvisin lappi liukui liukkailla lylyillään. Kerrotaanpa vieläkin, miten lappalaiset ja karjalaiset kerran sattuivat peuranhiihdossa samoille yötulille. Vihamielisiä tietenkin olivat toisilleen, ja niin karjalainen poltti lapinukon nukkuessa hänen lylynsä ja sitten naureskeli toverilleen:

"En usko minä, että enää viuhkanooko vauhkanooko lylyliukas lappalainen."

Mutta "lylyliukas" kuulikin sen, jopahan nyt tosissaan nukkua uskalsi, ja vuorostaan lylynpolttajan nukkuessa korvensi hänen kenkänsä. Sitten aamulla hän nousi, veisti petäjästä uuden lylyn, lähti liukumaan ja huudahti:

"Hyvinköhän kilkkanoo, kalkkanoo tarovieron talloskenkä!"

[Karjalan vanhauskolainen, staroviera.]

Ja karjalaisen täytyi kengättömänä jäädä tulille istumaan.

Mutta eihän lappi aina päässyt vain lylyn polttamisella. Saapui rintamailta kintereillä vanha vainooja Kainuun korpiinkin ja valtasi lappalaisen riistamaat ja kalavedet, jopa poltti poroksi satojen vaarojen ikivanhat metsät. Ja vähäväkisen lapin, pienen metsien kiertolaisen, täytyi väistyä pohjoisemmaksi, lähemmäksi "Tuli-Lappia" ja sen tuntureita.

Uusia tulokkaita retkeili kahdeltakin suunnalta, sekä lännen puolen merimaista vesireittejä myöten, Siikajokea, Oulu- ja Kiiminginjokia, että etelästä hiekkasärkkäisen vedenjakaja-erämaan poikki. Aluksi he kävivät vain metsänriistan ja vedenviljan pyydystäjinä ja huhdanraatajina, mutta lopulta vähitellen jäivät korpiin asumaankin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Varsin kaukaisiltakin seuduilta kohottiin tänne sydänmaihin saalistamaan. Niinpä kerrotaan, että liminkalaiset kävivät aina Ristijärvellä, korkealla Saukkovaaralla halmetta "ruukaamassa". Kun he tulivat kerran huhtaansa rovitsemaan, niin Oulujärvelle se jo tummana köyrynä taivaanrannalla komotti. "Niin paistaa mustana, niinkuin saukonselkä!" huudahtivat, ja siitä sai vaara nimensä. Hyrynsalmen Paljakallakin kerrotaan liminkalaisten halmetta viljelleen sekä Holstinvaaralla, jossa heillä oli ollut riihikin. Myöskin Manamansalon asukkaiden, "salonsaarelaisten", sanotaan käyneen Ristijärvellä huhdan raadannassa sekä Säräisniemen venetheittolaisten Hyrynsalmen Kalliojärven seuduilla ja Terva-aholla, Kypärävaaran tienoilla. Ristijärveläiset ja puolankalaiset niinikään kävivät kaskeamassa Hyrynsalmen vaaroja. Muutamat nimet Kainuun mailla viittaavat hyvinkin etäisille alkutaipaleille, semmoiset kuin Hämeenjärvi, Hämeensuo, Vepsänjärvi, Pajarinvaara, Härmänmäki, Kyrö.

Varsin monen talon eläjät ovat tulleet Savosta, jopa etäältäkin. Niinpä kerrotaan, että Puolangan taloon, Puolangan kirkonkylässä, seudun vanhimpaan, on Savosta tullut Väyrysiä, kolme pitkää miestä. Samoin Askankylän Pyssyvaaraan on Savosta saapunut kaksi veljestä, kovia työmiehiä ja huhdan raatajia. Selvää viljaa olivat syöneet, paksua leipää leikanneet ja tuumanneet: "Kun sen tuon elämän laittaa hyvälle kannalle, ei tarvitte muuta kun tuommoista pullaa vain viilöö, viilöö." Samoin Puolangan Puokiovaaralle on Savosta saapunut eläjä, Laamanen Iisalmesta, ja taloa ruvettu sanomaan Laamalaksi. Siinä on Laamasia elänyt miespolvia, ja "siitä on sitten heitä kaikkeen maailmaan hajonnut". Ristijärven Isoon-Tololaan, joka ennen oli pappilan paikalla, tuli kotivävyksi Tuomas Tolonen, "Vihtakaulaksi" sanottu, Leppävirralta, "ja se oli ennen isoa vihaa, heti Lutheeruksen aikana". Tuomas oli lähtenyt pillojaan pakoon, oli äkkipäissään pyöräyttänyt vastaan hangottelevan renkinsä päätä niin kovakouraisesti, että se oli nyrjähtänyt sijoiltaan. Tuomas olikin vahva mies. Huhtaa karhitsemaan kun kerrankin meni Roukavaaraan, niin tynnyrin ruissäkki oli nuoraviilekkeillä selässä, ja matkalla ukko vain marjoja poimiskeli. Suureksi sukeutui talo Tolosilla, nelikymmenhenkiseksi kasvoi perhekin, ja kun sitten heimo hajosi, niin perhettä meni Aholaan, Pohjolaan, Putkolaan ja Pihlajavaavan Tololaan sekä Hyrynsalmelle, Luvanjärven Tolosenniemelle. Viimemainitusta paikasta haarautui taas toinen Tolosien ryhmä. Oli seitsemän veljestä talossa, yksi niistä, Mikko Tolonen, jäi kotiin, muut lähtivät maailmalle: muuan Moisionvaaran Romppalaan, toinen ja kolmas saman vaarakylän Heikkilään ja Kokkolaan, neljäs ja viides Luvanjärven Kyröön ja Laitalaan, kuudes Kerälänkylän Lieppaan. Mikon pojista taas Lassi muutti Kotilaan ja sen poika, Paavo, Puolangan Väyrylänkylän Latolaan, missä vielä elää. Kiannan Kinnuset ja Heikkiset "ovat kai tulleet etelästäpäin", ja Kyllöset ovat Kiannan Vuokille saapuneet Kuhmoniemeltä.

Lännestä käsin, meren puolesta, taas sai eläjä esim. Oterman Paatinjärvelle. Sinne tuli Meles Utajärvellä. Samoin Kiannan Näljängälle, Polvelaan ja Parkkilaan, tuli Pudasjärven Puhokselta Timosen suku. Oli ensin tultu kalalle, kalasauna rakennettu ja siinä eletty, sitten huhtiakin hakattu ja jääty viimein vakituisiksi asukkaiksi. Nyt on Polvela kahtena talona samoilla Timosilla, toisessa elää Perttu perheineen, toisessa Matti joukkoineen.

Paikkakunnan vanhimmat talot kyllä muistetaan, vaikka ei kaikista enää tiedetä, mistä niihin ovat eläjät saapuneet, mutta toisista saadaan kuulla aika hupaisia tarinoita. Kuhmon seutujen vanhimpina mainitaan mahtava Kiekinniemi, Katerman Piirola, Lentuan Timoniemi sekä Saaren talo, ja Lentiirassa on Kuivala "niitä kaikkein vanhimpia taloja". Kiannan Ruhtinansalmen perukkain vanhoiksi sanotaan Tormuaa ja Hossaa, sekä Röntylää Kiannan vesillä. Puolangan vanhimpia ovat Neulikko ja Askanmäki, Lylyjärven Hiltula sekä Leipivaaran Vanhatalo, Hovi ja Soppi. Vanhoja ovat myös Hyrynsalmella Kypärävaara ja Oravivaara, Oulujärven Jaalangalla Lassila ja Tervola, Otermalla Lapinsalmi.

Vanhoista taloista taas raivautui asutus ympäristön sydänmaihin saaden aikaan pälven siellä, toisen täällä.

Niin oli Kiekinniemeltä aikoinaan muuttanut Matti Kilpeläinen — 83 vuotta vanhan, vielä elävän Risto-ukon ukkovaari Polvelaan taloa pystyttämään. Paikalla oli silloin ollut vain aukea halmeaho ja aholla vanha luhtasauna, Paavo Kettusen kyhäämä. Kontissaan oli Matti-ukko tuonut koko taloutensa, eukko astellut jäljessä ja eukon perässä kaksi lehmää. Saunassa oli alussa asuttu, kun ukko oli salvanut pirttiä. Kova työnraataja, sitkeä mies oli Matti ollut, aamulla aikaisin, muiden vielä maatessa oli tavannut käydä kalalla Raatetlammella, viiden virstan päässä ja työssä oli silti aina muiden mukana häärinyt. Ukon jäyhää luonnetta kuvaa Risto-vaarin kasku: Oli kerran Matin emäntä "hajonnut lapsisaunaan", piika lennättänyt pirttiin: "Paras lehmä on parren perässä!" Ukko oli hätäyksissään pöydän takaa tasajalkaa ponnahtanut yli pöydän lattialle ja aikonut juosta navettaan. Mutta kun piika oli ehättänyt: "ei se navetassa olekaan, vaan saunassa", oli isäntä arvannut, jotta "millainen lehmä" ja astellut takaisin pirttiin. Mutta tyytymätön oli ukko ollut, kun oli kuullut, että saunassa olikin saatu vain tyttö. Kun sitten saunasta aikojen vieriessä tuotiin perättäin vielä kolme tyttöä, oli ukko emännälle jo vihainen. "Siitä emäntä pani parhaansa ja teki neljä poikaa." Samaa ukkoa oli sodan aikana venäläinen sotaherra nahkalätkällä pieksättänyt, mutta äijä ei ollut ääntäkään päästänyt. Jäljestäkäsin oli kyllä miehilleen sanonut: "Voi piru, kun se sattu kipeästi!"

Kuhmon Kivikiekissä oli ensin asunut Kettus-ukko, kolme vuotta elänyt siinä lehmättä ja yhden pusun [tuohinen maitoastia] sillä ajalla noutanut maitoa naapurista. Oli sitten eksynyt isännätön vasikka taloon, ja siitä oli ukko hoitanut itselleen lehmän. Sittemmin muutti Kivikiekkiin Huotari-ukko Hamarivaarasta, johon taas oli koitunut Lentuan Ohtolasta. Huotarin suku muuten oli saanut alkunsa venäjän-karjalaisesta sotamiehestä, joka oli elänyt yhdessä vihkimättä suomalaisen naisen kanssa. Sotamiestä oli sanottu "Tammipääksi", hän kun oli saanut sodassa haavan päähänsä, ja "se oli tammella paikattu". "Tammipää" oli naisensa kanssa saanut pojan, josta tuli Huotarien kantaisä.

Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, Kovassavaarassa, Venäjän rajalla on Seppäsen karhumies- ja tietäjäsuku asunut toistasataa vuotta. Kalasauna oli siinäkin vain ensin ollut ja siihen Pispajärven Kirsuniemestä muuttanut elelemään Sakari Naumanen, vanha ruotsinaikainen sotamies ja tietäjäukko tyttärineen ja eukkoineen. Ukolle sitten tuli Kiannalta Seppänen kotivävyksi.

Puokiovaaran Väisälässä oli ennen asunut Hyyrysiä, mutta sitten oli siihen muuttanut Somerojärveltä Väisänen, 80-vuotiaan Antti Väisäsen ukkovaari, ja taloa oli ruvettu sanomaan Väisäläksi. Saman vaaran Riihelässä oli alkuaan, jo ruotsinaikana, elänyt sotamies vanhassa halmeriihessä, ja siitä talo saanut nimensä. Heikkilä, joka myös on samalla vaaralla, oli ensin rakennettu Utavaaralle, yksinäiseen sydänmaahan Utokselle, mutta kun siellä oli jo karhulla olinsijansa, eikä se antanut karjalle rauhaa, täytyi heittää korpiraivio karhun haltuun ja muuttaa muiden seuraan Puokiovaaralle.

Jaalangan Lassilaan oli tullut talontekijä Kivesniemeltä uimalla, yli neljänneksen levyisen selän poikki oli melonut, välillä vain parilla saarella levähtänyt. Lassilasta taas lähti Tervolan tekijä. Se oli oikein ilkikurinen akka, jota ei saatettu talossa sietää, vaan ajettiin pois koko halmeilta, ja "syömmissään" lähti akka, kiersi vain ympäri lahden ja ilkeyksissään alkoi tehdä taloa toiselle rannalle vastapäätä Lassilaa, ja "isopahan talo siihen lopulta on pohjastunut".

Hyrynsalmen Kypärävaaralle ovat Kemppaiset tulleet Ristijärveltä, Nuottijärvenmäeltä, ja eläneet siinä miespolvia, jotta "ei ole vieras käynyt". Ensimmäinen Kemppainen oli ollut Perttu, kova halmeenviljelijä, sitten oli elänyt Paavo, sitten Matti ja taas Paavo ja taas Matti, joka vieläkin vaaraa hallitsee. Talossa on vielä latona vaaran ensimmäinen pirtti, 4.5-metrinen, lautaikkunainen rakennus, sekä ladossa talon ensimäisen pöydän kansi, jota on "tallehittu mies mieheltä". Lopulle parisataa vuotta takaperin erosi talosta eläjä Eskolaan, samalle vaaralle vainion reunaan, ja toiselle pojalle tehtiin talo Pihlajalehtoon, selkoseen, pari virstaa vaaralta etelään. Mutta Pihlajalehto oli hallan paikka, ja siitä syystä omistaja sen heitti autioksi — rakennukset tuotiin Kypärään, josta osa oli vietykin — ja muutti Ristijärven Pohjolaan, jossa vielä samoja Kemppaisia elää.

Puolangan Leipivaaran vanhin talo, Vanhatalo, oli alkuaan ollut Ryyhtylänniemellä, josta sitten muutettiin korkealle vaaralle lämpöisempään ilmanalaan. Samoihin aikoihin saatiin vaaralle Sopen talo, myöhemmin tuli Hovikin. Sopessa asusti Rikas-Kinnunen ja omisti laajat niittymaat. Mutta Vanhatalo oli vaaran vaurain, jopa oikein upporikas, ainakin siihenaikaan kun siinä isännöi Pekka Moilanen, joka kutsui itseään "vanhurskaaksi". Tapasi ukko kerskua aina kirkosta tultuaan: "Ei ollut kirkossa muita vanhurskaita kuin minä ja pappi ja kenties lukkari." Rahojaan säilytteli ukko enimmäkseen metsien kätköissä, ja sinne ne jäivätkin, kun "vanhurskas" äkkiä otettiin lepoonsa. Talossa on äijän v. 1784 rakentama eloaitta ja siinä nähdään jyvälaarin laidassa ukon merkinnöitä, puukolla leikattuja, esim.: "VO 1819 OLI WILIA WOSI PM".

Niin levisi kiintonainen uutisasutus Kainuun korpiinkin työntäen tieltään metsiä harhailevat lappalaiset.

Aluksi kuuluttiin Limingan suureen seurakuntaan, sitten Oulunjärven pitäjään 1559, jonka kirkko oli Manamansalolla, sitten saatiin kirkko Paltaniemelle 1599, ja sen jälkeen vähitellen kaukaisillekin perukoille: Sotkamoon 1647, Kuhmoniemelle 1753, Hyrynsalmelle 1786, Suomussalmelle samoihin aikoihin, Puolangalle 1792, Ristijärvelle 1807, jopa Lentiiraankin 1812. Pieniä korpikyliä olivat alussa kirkonkylätkin, eipä varsin isoja nykyistenkään vanhojen muistannan aikana. Niinpä Hyrynsalmen kirkolla oli ennen vain Salmen, Tapion ja Iston talot sekä pappila. Samoin Kuhmossa, jossa nykyään on kokonainen kaupunki, oli ennen vain pappila ja Tuupola sekä etempänä Jaakkola, Sillankorva, Kettula ja Pääkkölä.

"Eivät ne olleet arkamaisia ukkoja, jotka ensiksi tänne syönmaan napaan ovat työntyneet", kuulee monesti vanhojen sanovan. Eivät kylläkään. Hallaa, kontioita ja kaikkia korven kauhuja vastaan saivat he yksinään rynnistää. Ja olikin siellä kauhuja.

Pahimpia oli rapparisotien rajantakainen vainolainen. Se usein monet talot saattoi turmioon, tappoi kansan, ryösti kaikki taikka poltti poroksi, "tämä kun on neljä kertaa ollut Itävallalla ja yhen kerran Kiinalla, tämä Suomi." Melkein lukemattomat ovat ne talot, jotka ovat rajavainojen aikana hävitetyt, toiset niin tyystin, ettei ole muuta kuin tarina jäljellä. Ja yhtä lukemattomat ovat kertomukset karkumatkoista, karkusaunoista sekä kaikenlaisista yhteenotoista, joissa rajaseudun rahvas sai kokea aina vainolaisen ensimmäiset ja viimeiset vihanpurkaukset. Tuskin lienee sitä seutua, jolla ei olisi omaa karkusauna-muistoansa, taikka sitä vanhaa taloa, jolta puuttuisi rapparitarinaansa. Siellä täällä vanhoissa taloissa on vielä aittoja, "mehtäaittoja", jotka ovat ennen olleet selkosissa talojen leipäviljojen sekä muiden tavarain piilotuspaikkoina. Vanhimmat tämmöiset aitat ovat aina 1600-luvun lopulta, niinkuin esim. Saaren aitta Kuhmon Lentualta, komea harmaa rakennus, johon on leikattu vuosiluku 1683.

Niinpä oli ennen, "kolmesataa vuotta sitten", suuri Niemen talo Luvanjärven kylässä Hyrynsalmella, niin mahtava, että elätettiin 40 lypsävääkin, ja talossa eli seitsemän veljestä ja yksi tytär. Mutta polttosotain aikana hävisi talo, ja miehet joutuivat, minne joutuivatkaan. Tytärkin oli joutua vainolaisten käsiin, mutta pääsi pakoon uimalla yli järven Leskenniemeen. Talon raunioita näkyy vielä, ja kesällä 1915 löytyi raunioiden luota, mäenlaiteesta, peltoa kuokittaessa, talon vanha vesikaivo, jossa vesi oli kirkasta kuin hopea, ja nelihirsinen salvos sen suojana. Kaivon peittona oli vahvan kuusen jo lahonnut kanto. Rapparisodissa hävisi myöskin Leipivaaran Sopesta "Rikas-Kinnunen". Vainolainen tuli, tappoi koko väen ja ryösti tavarat. Mutta Hovin ja Vanhantalon asukkaat ennättivät pakosalle Ahvenanvaaran karkusaunalle. Vanhatalo ehti kylvää toukonsa hangelle, mutta Hovin vilja-aitan rapparit ryöstivät ja polttivat. Vihajärvella, Puolangalla, hävittivät vainolaiset suuren Valtalan talon. Hyrynsalmen Mikanmäessä oli myös vahva talo. Oli talossa viisi vankkaa veljestä, yksi aina nelikyynäräinen koljatti. Veljet menivät piiloon, kun huomasivat kerran vihamiesten tulevan, ja nämä ihmettelemään, jotta missä miehet nyt. Tuli pirttiin silloin yksi veli. "Jopahan yks' Mikkainen tultih!" ilostuivat rapparit. Tuli pian toinen ja sitten kohta kolmas, neljäskin, ja pirtissä olijat ihastelivat: "A toinen Mikkainen tultih… a kolmas… neljäs…" Mutta kun viimeisenä sukeltautui ovesta suuri Mikkainen, niin jo vainolainen pelästyi. Pirtti joutui toratantereksi, ja rapparit tapettiin. Mutta yksi pääsi karkuun, riensi kotiin, toi kostajat, ja muuanna yönä koko talo veljesjoukkoineen poltettiin ja hävitettiin.

Hullusti kävi vainolaisjoukon myös Kulolan pakopirtissä, Hyrynsalmella. Siellä asusteli kolmattasataa rapparia. Raudaskosken Pekka ja Koskelan Kyösti tulivat yöllä kuusikymmenmiehisen suomalaisjoukon kanssa, pöngittivät pirtin oven ja tukehuttivat savuun koko joukon, laskivat uuninpiipusta savuavia aineita sisään. Pirtissä olijoilla oli kyllä katolla vartija, joka nähdessään "metsän" lähenevän — hyökkääjät hiipivät närettä edessään kuljettaen — lauloi:

"Yö pimenee, sumu enenee, metsä lähenee!"

Mutta eihän siitä ymmärretty sen enempää, eikä luultu, että sieltä surma on saapumassa. Kuhmon Venähenvaavassa kerrotaan vihollisia pirtin täysi poltetun pirttineen, kaikkineen.

Vihajärven seudut Puolangalla ovat myös rapparitarinain paikkoja. Järvessä on Venäläissaari, johon joukko vainolaisia on kerran yöpynyt, mutta yöllä ovat seudun asukkaat tulleet ja varastaneet veneet ja jättäneet rajantakaiset saarelle kuolemaan. Samoin on tapahtunut Lylyjärven [Lylyjärven saarelta on löytynyt kerran iso suksi, lyly, jossa oli useampia varpaallisreikiä. Siitä järven nimi] Venäläissaarella. Tuttu on näillä mailla myös Laurukais-tarina, tarina "valkiapääpojasta", joka vainolaiset heitti saareen kuolemaan. Yksinään Törsä-Paavokin Hyrynsalmella suoriutui vihollisjoukosta, joka ajoi häntä takaa, mutta väsyneenä yöpyi nuotiolle. Siinä pahaa ennustaen vainolaisen jousi piuskahti ääneensä, mutta omistaja vain arveli:

"Jouskaha, mitä jouskahat, huomenna, jousi, jouskahat Törsäs-Paavon hartioille!"

Mutta Paavo tulikin yöllä ja kolkki kuoliaaksi koko nuotiolla nukkuvan joukon.

Vainolaisen uhatessa monesti kätkettiin talon rahavarat metsään, ja useasti rapparitkin paluumatkaansa varten raskaita "loutuja" kasoittain piilottelivat. Mutta sitten mellakoissa saivat kätkijät surmansa, ja rahat jäivät metsiin. Siten syntyivät aarteet. "Jo tämä olisikin mahottoman rikas, tämä Suomi, jos ei olisi isoa vihaa ollut… rahoja niin paljon jäi piiloon." Onhan niitä joskus vähäisen löydettykin, mutta isompia aarteita ei ole saatu käsiin, sillä ne on kätketty piiloihinsa kovilla uhreilla ja jätetty haltian hoitoon, joka niitä tarkasti vartioi ja aina juhannusyönä puhdistelee. Uhriksi pitäisi olla milloin kastamattoman lapsen pää, milloin kätkijän "oma käsi ottamassa, kanankynsi kaivamassa", milloin yksiöisen jään yli-ajo yksiöisellä varsalla, milloin kolmiöisen miehen meno kolmiöistä jäätä myöten. Sitten vasta aarre antautuisi. Semmoisia aarteita kerrotaan olevan esim. Kiannalla Hossan lähellä, Poikkeusjärven Vasikkatörmässä, Haapovaaran lähellä Porttisalmessa, Puolangalla Kivarijärven saaressa ja Vihajärven Rahasalmessa sekä Hyrynsalmella Seitenoikean alla saaressa.

Rapparien kuuluimpana johtajana oli voimakas Vorna, joka on niin monista tarinoista tunnettu, uros, joka vain istuen veneen perässä riihenparrella sauvoi ylös Pyhäkoskenkin, puhellen:

"Ei pojat puoletkaan, tuskin kolmannetkaan osat, jos ei voine Vorna päästä päälle Pällinkorvan."

Kerran kotiin tullessaan sanotaan Vornan huutaneen: "Lämmitä sie, akka, kyly, jotta mie soan ruotsin-veret itsestäni pessä!" Mutta akka varoitteli: "Älä sie pura joustasi, mie näin pahan unen… mussat kotkat lennettih siun päälles, tapettih."

"Uo sie, akka, vait!" Vorna vain naureskeli. "Ei uo Hailuotuo myöten kukkuo kurahtavaa, kananlasta laulavaa. Kaik' olen mie tappan!"

Mutta kun ukko meni saunaan, tulivatkin Suomen miehet kylyn ovelle. Silloin Vorna kahmaisi paitansa poroa täyteen, heilautti, niin että miesten silmät sokenivat, ja ukko roikaisi alastonna metsään. Mutta saunannurkan takaa paimenpoika jousellaan ampua piukautti pakenijan kantasuonen poikki, ja siihen selviytyivät jo toisetkin, ja kuulu Vorna sai surmansa.

Alituisesti saivat rajaseutulaiset olla varuillaan, ja peloissaan peltojaan muokkailla ja huhtiaan raataa, niin tällä kuin tuollakin puolen rajamerkkien. Varsinkin silloin olivat ajat rauhattomat, kun julkinen sota oli valtakuntien välillä, vaikka vanhaan aikaan kyllä rauhankin vallitessa saattoivat rajalaiset lähteä vainonpolulle. Sodan aikana lienevät etuvartioina "seisoneet" nekin henkilöt, jotka vanhan aitan seinään Kiannalla leikkasivat puukolla tunnusmerkkinsä.

KULKUNEUVOISTA.

"Tie käydä, hako levätä hakovieri haukotella."

Tiettömissä erämaissa Kainuun kansa eleli ja käymättömiin korpiin kulki yhä kauemmaksi. Kesäisiä kulkuteitä olivat vedet: jokia myöten noustiin ylös, laskettiin alas, ja järviä soudeltiin sinne ja tänne, ja niin päästiin syvimpiinkin sydänmaiden sopukkoihin.

Mutta selkosien kulkukeinoja olivat metsäpolut, joita myöten taivallettiin veden ääreltä toiselle. Suot joko kierrettiin kankaita kapsutellen taikka oiustettiin suoraan yli pitkospuita myöten, suurimmat vaarat kierrettiin pysytellen laitamilla, korvet halkaistiin, purojen poikki päästiin porraspuita pitkin. Toiset polut olivat jo ylimuistoisina aikoina syntyneet, jo silloin kuin ensimmäiset eläjät puskeutuivat perukoille. Semmoinen ikivanha salopolku oli Hallantie, joka kulki Havukasta, Kiannalta, Hallan kautta Hyrynsalmelle. Se oli kiantalaisten "kirkko- ja käräjätie", jota myöten vaellettiin Paltamon kirkkoniemelle. Useilla vanhoilla poluilla oli nimenä Papintie, niitä kun Paltamon papit "messumatkoillaan" kulkivat. Ne olivat oikein porrastettuja, "jotta papit mustilla kengillään pääsivät kulkemaan". Tällainen porrastettu Papintie kulki Jaalangan Polvijärveltä Otermalle. Puolivälissä taivalta oli Istumakivenkangas, jossa oli kivistä tehty "rouvastin istuin", ja sen vieressä suuri kuiva honka, mihin "kaikki herrat olivat leikanneet puumerkkinsä ja vuosiluvun". Porrastettu Papintie oli myös ollut aikoinaan Kiannan Näljängän perukoilla, samoin Ruhtinansalmen sydänmailla. Hossanjärvessä on Papinlahti, josta on kuljettu Pispajärvelle. Sielläkin on ennen ollut iso honka puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Rajan taaksekin johti joitakuita käymäteitä. Niinpä vei Kuhmosta Sumsan kautta ikivanha vesi- ja jalkatie kuulun Miinuan rajakiven vieritse Vienan puolelle Miinuaan, toinen tie kulki eteläisempiä suuntia Koukkulaan. Suomussalmelta taas päästiin Kiantajärven seutuja pitkin Latvajärvelle, Vuokkiniemeen ja Vuonniseen, sekä Vuokin vesiltä Viiangin kautta Kivijärven tienoille. Näitä reittejä myöten rapparitkin retkeilivät. Jopa oli rajalla Kiannan ja Lapukan välisillä sydänmailla muinoin ollut Sotatiekin, poikkiteloin porrastettu korpitie. Siitä näkyy vielä porrastuksia ainakin Lapukan läheisillä saloilla.

Metsäteitä kun taivallettiin ja saavuttiin järven rannalle, huhuttiin takarannan talosta venettä taikka tulella ja savulla kutsuttiin noutajaa. Useasti ohjasi polku kävelijän niemen nokkaan, josta oli lyhyempi huhunta- ja saattomatka. Tämmöisiä "Huutoniemiä" ja "Tuliniemiä" on usean järven rannalla. Kiannalla on esim. Polvijärvellä, Naamangalla, Suolijärvellä ja Kovallajärvellä, kullakin Huutoniemensä, Otermalla ja Ristijärvellä taas Tuliniemensä.

Vesiä pitkin vaellettiin veneillä. Vanhaan aikaan olivat vaarit meloneet järviä purtiloveneillä. Semmoisella oli Esko Piirainen vielä vanhojen muistin aikana liikkunut Kuhmossa Kokkamonjärvellä, olipa sillä jokia, Lammasjärveä ja muita vesiä pitkin lasketellut aina kirkolle asti. Purtilonraakki on vieläkin nähtävänä Kotajärven lähellä, Jyrkänkosken alla. Se on vahvasta hongasta koverrettu, lähes kuusi metriä pitkä, puolta leveä, suippoperäinen, teräväkeulainen kaukalo. Peräpuolessa on laitojen reunassa kolot, "ennen kun oli käytetty semmoisia siipiä, ettei vene päässyt keikahtamaan kumoon". Samanlainen, vielä suuremmasta hongasta ontettu, puolikolmatta syltä pitkä souturuuhi, oli ollut 50-60 vuotta takaperin Siivikonjärvellä, Kuhmon Vieksillä. Siinä oli ollut siivet kahtapuolta, noin korttelia leveät laudat vitsastettu reunoihin pitkin pituutta. Soutuhankoina oli ollut "tolpat" reunoissa ja tolpissa oksakokkarat airoja varten.

Olivat vanhat ennen tehneet veneensä myös halotuista petäjälaudoista, katajalla ompelemalla. Kuhmon Elimysjärvellä, Venäjän rajamailla, vielä tavattiin rantalietteestä semmoisen veneen jäännökset: näreinen emäpuu, muutamia kaarilynkiä ja laitalautoja. Laudat oli väännetyillä katajasiteillä vähin välimatkoin kiristetty kiinni toisiinsa, ja kaariin oli ne isketty puuvaarnoilla. Katajaside oli aina paikastaan neljä, viisi kertaa pistetty laitojen lävitse, ja pää kiilattu kiinni. Veneen pituus oli ollut noin kuusi metriä. Arvelivat ukot venettä Polvis-Heikin peruiksi. Heikki-ukko, kuollut vanhana vaarina jo 70-80 vuotta takaperin, oli aikoinaan kesäkaudet aivan päntiönä kalastellut Elimyksellä, asunut tuohikattoisessa majassa järven rannalla ja koonnut vedenviljaa kala-astioihinsa kuusen juurelle.

Nykyiset veneet ovat jo rautanauloin kootut ja muutenkin mukavampia. Ennen olivat nykymallisetkin veneet kaitaisia ja suppeita tönäköitä, semmoisia "heilakoita", jotta ei tahtonut hirvitä niillä vesille mennä, mutta nyt ne ovat joukeaniskaisia, laajarintaisia, leveäpohjaisia, ja uivat kuin joutsenet.

Veneitä on kainuulaisella sekä tavallisia soutuveneitä että pitkiä tervaveneitä.

Tervavene on, ainakin nimeltään, kautta Suomen yhtä tunnettu kuin sen soutajakin, Kainuun "tervakoura". Se on omituinen vene, pitkä, kapea suikelo, joka ylpeänä nostaa pitkää nokkaansa ja kopeana peräpuoltaan kohottaa. Joki ja terva, kuohuvat kosket ja ukkojen äly ovat sen yhdessä keksineet ja kehittäneet.

Tavallisen tervaveneen pituus on kyynärää vaille kahdeksan syltä, eli noin 13.5 metriä, leveys pari kyynärää eli 12 dm, syvyys noin puoli metriä. Sitä pitempi alus ei Kajaanin "hissistä" mahtuisi uimaan. Ennen ensimmäiset tervapurret olivat olleet vain viissylisiä purtilolta. Veneen runkona on kankaan petäjästä juurineen hakattu emäpuu, jonka juurikokka käpertyy keulakippuraksi, ja vielä koko kokkapuoli sylen pituudelta kohoutuu ylöskäsin niskasta alkaen. "Hyvän veneen keula nousee hyvin keilavasti ja sitten puolen metrin päässä nokasta vielä hurjasti kohahtaa ylös." Peräpuoleen on liitetty petäjäinen perijatko, juurikkakoukero taikka lengon puun kappale. Nelisylisestä, vahvasta petäjätukista sahataan — ennen kirvein ja kiiloin halottiin — veneenlaitalaudat ja liitetään niitä kaksi aina pääksytysten, pitkät limit keskikohdalle venettä. Kolme lautaa asetetaan reunatusten veneen syvyydeksi. Lautojen käyristämiseen on venemestarilla omat keinonsa: asetetaan lautapari syrjittäin kentälle seiväsparien väliin, haudotaan varilla vedellä ja tulella lämmitellään ja taivutetaan toinen laita toisaalle, toinen toisaalle, väännetään pihteihin ja kiristetään tarpeeksi kieroiksi. Sitten tulella kuivataan laudat taivutuksiinsa. Siitä ne sovitetaan, limitetään, salvattimilla puristetaan ja naulataan paikoilleen. Kaaret tehdään kuusien käyristä, jotka hautomalla, sujuttamalla sovitetaan sijoilleen. Kaksikolmatta kaarta tarvitaan veneeseen ja vielä piestinkaaret erittäin perään ja keulaan.

Istuinsijoina on veneessä perälauta huopaajalla sekä teljot ja lempilauta soutajilla, ja pohjassa on jalkuteljo.

Täydessä panoksessa, 25-27:llä tynnyrillä laskettuna, tarvitsee tervavene laitainsa korokkeiksi leveät varppeet, jotka kiinnitetään vitsoilla tiukasti parraspuihin. Kovissa koskissa pitää vielä laitoja korottaa hattulaudoilla ja räpeillä, jotka vitsastetaan vuorostaan varppeisiin. Vielä kuuluu veneen tarpeisiin nelikyynäräiset airot, kolmikyynäräiset huoparimet sekä seitsen- ja puolikyynäräinen perämela. Sitten on 5-6 sauvointa ja nelisylinen rompsi sekä köysiä, joilla venettä koskissa kiskotaan vastavirtaan. Myötätuulessa nostetaan pintan viereen 7-8-kyynäräinen masto, johon levitetään iso neliskulmainen purje, ylhäältä raakuun sidottuna, alhaalta joikuun kiinnitettynä. Vettä viskataan veneestä auskarilla.

Suuritöinen laitos on tervavene, parilta kolmelta mieheltä kuluu viikkokausi sitä rakentaessa.

Samaan tapaan kuin tervavene, tehdään muutkin veneet, ovat vain pienempiä, kolme-, neljäsylisiä soutu- ja nuottaveneitä, sekä vähän liehkeämpilaitaisia, sivut eivät nouse niin jyrkästi kuin tervaveneen, joka on "purnumpi", mutta keulapuoli nousee samoin niskoiltaan ja perä samoin kipertyy.

Useissa taloissa tehdään veneet itse, mutta on joka kulmakunnalla taitavia venemestareita, jotka kesäkaudet rakentelevat pursia kotitanhuallaan. Semmoisia vanhankansan veneseppiä oli ennen Kiannan Vuokilla Kinnulais-ukko ja Kyllösen Jussi, joista edellinen oli valmistanut satakunta tervavenettä; semmoisia oli äskettäin kuollut Oilingin Hermanni, Seitenoikean alla Ristijärvellä, satojen tervaveneiden ja pikkupursien rakentaja; semmoisia oli Taneli Seppänen, Kalliolahden Heikki ja Jonna Heikkinen Lentiirassa. Seppäs-Taneli oli koko ikänsä tehnyt veneitä, jopa "tuhatsotalla", kulkenut rajan takanakin niitä rakentamassa. Nykyisiä veneseppiä on esim. Lassi Tolonen Hyrynsalmella, Matti Heikkinen Lentiirassa ja Härkös-ukko Ristijärvellä.

Selkosien kesäpolkuja myöten kuljetettiin tavaroita rentuilla, ellei niitä selässään kannettu. Näreisten, puolikolmattasylisten aisojen käyrät, janhuksiset perät laahasivat jalaksina maata myöten. Jalaksiin oli isketty kaplaspari, jotka oli yhdistetty poikkipajulla, samoinkuin käyrä häntäpääkin. Pajujen varassa olivat liisteet, ja liisteille laskettiin kuorma. Jauhoja vedätettiin tämmöisellä kesäreellä, ja tervahaudalle ajeltiin sillä murakuormia, ja "se oli kaikkein paras reki mäteikköisellä tiellä".

Kotipihasilla koluuteltiin puukärryillä, lantaa vedätettiin pelloille taikka toimitettiin muuta kotiajoa. Paksusta mäntylankusta oli parin pienan avulla koottu isot pyörät koivuisine rumpuineen. Paksu akselikin oli koivusta veistetty, rautakisko vain latvan alapuolessa. Kuusisten aisojen juurikkakokat oli kiinnitetty akseliin, ja aisojen varassa oli erikseen tehty lava. Tällaisia sydänmaan ajopelejä käytetään vieläkin muutamissa rajaseutujen taloissa.

Talvisin päästiin paljoa paremmin liikkumaan. Hypättiin suksille vain ja hiihdettiin halki lumisten erämaiden, eikä silloin miehen matkaa estänyt mikään.

Entisaikaan tehtiin sukset eri pitkät. Pitempi suksi oli lyly, se tehtiin lylystä, männynjanhuksesta tai honganlongosta, joka petäjän kyljestä oli irtautunut. Se oli pihkaista, kovaa ja liukasta puuta. Tehtiin lyly joskus koivustakin. Lylyn pituus oli viisi, kuusikin kyynärää, leveys noin neljä tuumaa, ja sen pohjassa oli ura, olas. Mutta lyhyempi suksi, sivakka, oli vain kolmea, neljää kyynärää pitkä, koivuinen olkahaton potkaisuväline. Sen pohjaan oli pälkään kohdalle uurrettu ja naulattu kappale poronkoipea, jotta sivakka, taakse luikumatta, paremmin kesti ponnistaa. Semmoisilla suksilla hiihtelivät ennen Murtomäen ukko ja Väyrys-Antti Ristijärvellä. Oikealla jalalla vain potkaltelivat ja vasemmalla ottivat luikauksia. Yksi sauva oli ukoilla vain apuna ja sillä he potkaistessaan molemmin käsin oikealta työntelivät. Sauvan varsi oli koivun jänteestä, sompa vitsasta, ja yläpäässä oli kuusituumainen litteä keihäs, jolla saattoi jäätyneen lumen kairata pois jalansijasta.

Nykyiset metsänkävijät jo hiihtelivät tasapitkillä suksilla, jotka kullakin paikkakunnalla olivat omaa vanhaa malliansa. Varsin omituiset olivat vanhat kuhmolaiset hiihtoneuvot, "pitkäkaulasukset", joiden tavattoman pitkä ja kapea kärki suorana kohosi ylös ja sukelsi helposti pehmeässäkin kinoksessa pinnalle. Semmoisten suksien pituus saattoi olla neljättä metriä, josta kärkipuolen osalle tuli aina pari metriä. Leveys oli 9-10 cm, mutta saattoivat vahvat karhumiehet pehmeillä hangilla hiihdellä 12:kin cm leveillä lautasilla. Sellaisilla, tavattoman jykevillä koivuliukoimilla Viiksimon Heikkis-Jussi aikoinaan ajeli peuroja sekä karhuja.

Suksien alkeismuotoja olivat potakat, potaskat eli potasmat, lyhyet suksientapaiset kalhut, joilla huhdan hakkaajat hiihtivät keväthangilla sekä heinämiehet laahustelivat veteliä soita niittäessään. Ne metsässä vain kirveellä veiställettiin koivun, kuusen taikka hongan tyvestä, semmoiset kyynärän, toista pituiset, korttelin, puolentoistakin levyiset, urattomat lotikat, joissa vitsaraksi oli varpaallisena.

Jäljessään vetivät suksimiehet useasti ahkiota. Sillä karhun- ja peuranlihat tuotiin metsästä, sillä kuljetettiin eväitä ja aseita metsälle sekä huhdanraantiin mentäessä. Ahkion emäpuuna oli korttelia leveä, toistakin syltä pitkä petäjänlyly, johon oli kiinnitetty kolme, neljä kaariparia, ja kaariin sitten juurella taikka katajalla nidottu petäjänliisteet laidoiksi. Varsin keveästi liukui keveä ahkio pehmeälläkin kinoksella, saattoi hiihtäjä siinä kyllä vetää kokonaisen kontion taikka parikin peuraa. Vetohihnan silmukka oli vain heitetty yli olan, ympäri hartioiden.

Hevosen jäljessä juoksi korkeanokkainen, leveäjalaksinen työreki. Mutta kirkolle karautettiin kokkareella, komealla, siniseksi taikka keltaiseksi maalatulla kirkkoreellä, jonka laitalaudat oli tehty halkaisemalla suuren kuusen juurikasta, niin että juurikokka ylpeästi kohosi perän kuvelaudaksi. Semmoisen reen näkee vielä joskus vanhan talon rekivajassa.

Nyt kyllä jo Kainuun kulmille voidaan kulkea kesäpeleillä, päästään Kiannan kirkolle sekä sieltä rajapuolia mutkin Vuokin ja Lentiiran kautta Kuhmoon, josta takaisin Sotkamoon ja edelleen muuhun maailmaan. Sitten päästään haarateitä myöten Puolangalta Näljängälle sekä Perangan perukoille, Vuokin tieltä Viiankiin, Venäjän rajalle, ja Kuhmosta syrjäteitä Lammasperälle, Kotajärvelle sekä Saunajärvelle ja Jonkeriin. Samoin muissa pitäjissä on kesäisiä kulkusuuntia saatu isoimpiin asutuspaikkoihin. Mutta, varsinkin rajaseuduilla, on vielä kovin monet talot ja kyläkunnat aivan tiettömien taipaleiden takana. Porrastettu erämaan polku vain sinne saattelee, peninkulma-määriin kuljettelee suolta toiselle, vaaralta vaaralle, talolta talolle. Eikä kaikiste ole porraspolkuakaan, pahainen, sotkuinen käytävä vain, joka monesti katoaa kanervikkoon ja eksyy korpeen. Ja se on metsäneläjän ainoa yhdysside asutun maailman kanssa. Talvella tuisku lyö sen tukkoon, kesällä kanerva ja suoheinä sotkevat.

Niinpä korven asukas yksinäisyydessään usein elääkin aivan kokonaan muun maailman unohtamana ja muusta maailmasta tietämätönnä.

RAKENNUKSISTA.

"Siitäpä isännän kiitän, kun on suolta suojan saanut hirret hirmulta metältä, ruotehet ruojehikolta."

Kuusen juurelle pystyttivät korpien raivaajat ensimmäisen elinsijansa, asettelivat seipäitä tuuhean puun runkoa vasten pystyyn, kattoivat ne tuohilla ja havuilla, ja niin oli tilapäinen suoja, hatara kota, valmis. Taikka tehtiin matala kolmiseinäinen tuohikattoinen maja. Niin voitiin asua koko kesä, raataa kontua vaaran rinteelle, rakentaa saunaa, vaaran laiteelle, kunnes syksyn saapuessa päästiin oman katon alle, savukiukaiseen saunaan ottamaan vastaan pimeää pakkasen aikaa.

Vielä näkee sydänmailla näitä asumusten yksinkertaisimpia. Metsämajoissa vielä niittymiehet ja eränkävijät asustavat rakovalkean lämpöisissä, ja Sotkamon Juurikkalahdella tapaamme vanhan eukon, joka kesäkautensa viettää vapaana metsänerakkona kuusenjuurisessa kodassa, laitellen luutia, pesimiä ja tuohisia.

Metsäteiden varsilla näkee silloin tällöin vielä varsin vaatimattomia uutisasumuksia: ahtaassa korvenaukeamassa on matala pieni-ikkunainen sauna ihmisen tyyssijana, saunan vierellä puusuoja, taampana pieni navetta, aholla keskeneräinen pirtinsalvos, ja kantoisessa kivikossa muutamia perunapenkkejä, päivänpolttama ohratilkku sekä harvaan taiminut, poutinut naurismaan sirpale. Siinä korvenraivaajan raadannan tulos ja elämäntyö, ympäröitynä karkealla risuaidalla.

Saunasta päästiin savupirttiin, isoisempaan asuntoon, joka entisaikaan oli kaikkien kotina.

Vielä nytkin salomaita kierrellessä tapaa pitkillä perukoilla joissakuissa taloissa tällaisen nokisen isienpirtin. Harmaa honkainen savutorvi, joka harjan yli kuvastuu taivasta vasten, viittaa heti muinaisiin aikoihin, pienet omituiset ikkunat katselevat, kuin päivänkiloa sirristellen, nykyistä maailmaa, ja oven avattua tulvahtaa pirtistä savutuntuinen kotoinen lämmin.

Hauskimman, muinaisaikaisimman haikupirtin tapaamme Lentiiran Änätinpäässä. Vaikka ei pirtti olekaan sen vanhempi kuin vuodelta 1847, on sillä kuitenkin oma vanha leimansa. Pienet erimuotoiset ikkunat — kolmiruutua, neli- ja kuusiruutua, neliötä sekä seisovaa ja makaavaa suorakaidetta — antavat näköä laajoille harmaille seinäpinnoille. Matalan puolitoistametrisen oven kautta käydään kyyristyen pirttiin. Siellä suuri harmaakivinen kiuas, korkea kurkiaisten ja pilaripalikkain kannattama kaartolaki, monilukuiset orret ja leveät penkit sekä pitkä pöytä. Pirtissä on mustien seinien ja karstaisen laen laatima rauhallinen hämäryys, johon pikku ikkunoista tulvehtiva aurinko luo kodikkaat kisapellot kepeäjalkaisille tomutanssijoille sekä lattialle lämpöiset valotarhat kissavanhuksen loikoiltavaksi. Savupirtin hirsialustainen patsaaton kiuas ei ole kovin vanhaa tekoa, mutta esim. Kiannan Vuokilla, Kiholla, näemme hauskan muinaisaikaisen savukiukaan. Siinä on honkaisista pankonalasista ulkoneva liesi ja kyljessä luvaslaudat, kolkassa paksu puinen patsas ja patsaasta seiniin ulottuvat orret, vielä kattilakoukut ja haahlaorret, kaikki vanhan savukiukaan osat.

Rajapitäjissä on vielä joitakuita muitakin savupirttejä. Niin Vuokin Saarivaaralla, Kyllölässä ja Kaariahossa, samoin Pesiöllä jossakussa pikkutalossa sekä Kuhmon Maanselässä. Ja muutamissa sydänmaiden pienissä mökeissä näkee savukiukaan vielä Puolangallakin ja Hyrynsalmella, Paltamon Kivesjärvellä sekä Kajaanin Murtomäellä ja Sotkamon salomailla.

Suuria sukutupia ovat monet nykyisetkin ulos savuavat pirtit. Semmoisia kuin Ristijärven Pyhännällä Klemetin asuinpirtti, joka on seiniltään yli yhdeksän metriä. Se onkin oikein juhlallisen laaja suurtupa, jossa on tilaa emännän ja isännän liikkua, talonväenkin työskennellä. On pirtissä korkeuttakin: laki on keskeltä lähes puoliviidettä metriä lattiasta. Pirtin mukainen on uunikin,joka on kuin pieni huone, neljä metriä sivuiltaan, ja sen tulipesä on kolmatta metriä pitkä, puolitoista leveä, yli puolta korkea. Semmoisia ovat suurpirttien uunit, 40 isoa leipää sopii tähänkin kerralla paistumaan. Uuni on pirtin ikäinen — pirtti on rakennettu 1833 —, paasista muurattu ja Ristijärven ensimmäisiä savupiippu-uuneja. Nuoremmissa pirtinuuneissa on useasti holvaus lieden yläpuolella, ja kiukaan ulkokolkassa on Länsi-Suomen takkaa muistuttava syvennys, peräpohjolainen piisi, jossa talvi-iltasin poltetaan valaisevaa lämmittävä pystyvalkeata.

Kovin vaatimaton on kainuulaisen pirtin sisustus, semmoinen vain arkipäiväinen sydänmaan asunto, jossa kaikki kotoiset toimet tehdään: syödään ja juodaan, tupakoidaan ja syljeksitään lattialle, istutaan ja maataan, sairastetaan ja kuollaan sekä kosteat vaatteet, sukat, kintaat ja kengät, kuivaillaan, keitot kiehautetaan ja leivät, piirakat, kalakukot leivotaan ja paistetaan, kudotaan, kehrätään ja tehdään miehisetkin pirttityöt, lapset liekutellaan, eläimet teurastetaan, ja talvisin hevoset ovipuolessa käytetään appeella ja tarpeen tullen kengitetäänkin.

Leveät penkit ovat pitkin seinävieriä, Paltamon Mieslahden Heiskalassa on yli 6 m pitkä, 73 cm leveä honkainen sivuseinän penkki, ja peränurkassa pitkä pöytä, toisinaan vanhaa sydänmaan mallia: jalkapari kuusenjuurakosta veistetty, kansi tukevasta hongantyvestä. Istuimina on pitkäpöytärahi, nelijalkajakkaroita, pyöreitä honganpölkkyjä ja puunjuurista koverrettuja palleja, harvoin selkänojallisia tuoleja. Joskus on karsinassa taikka ovinurkassa tai uunin kupeella leveä, laudoista naulattu sänky jonkun vanhuksen taikka sairaan leposijana. Talvipakkasilla useasti loikoillaan uunilla, ja entisaikaan naiset toisinaan kiipesivät kiukaalle kehräämään ja karttaamaan.

Pirtin lukuisilla orsilla on kaikilla tehtävänsä. Paksut orret oven yläpuolella ovat halko-orsia ja tarvispuiden kuivaustelineitä, päreorret karsinassa päreitä varten, koukkuorsi lieden päällä patakoukun ripustimena, kinnasorret keskipirtillä kintaiden kannattajina, sitten on vielä leipäortta, tupakkiortta sekä monia vaateorsia huiveille, esiliinoille, hameille ja muillekin pukineille. Lisäksi pidetään vaatteita nauloissa seinillä: miesten takkia, puksua, lakkia, liiviä sivuseinällä, naisten hametta, röijyä, esiliinaa karsinapuolessa. Peräseinällä pidetään leipomavehkeitä, peränurkassa ikkunankorvallisissa miesten työkaluja. Kangaspuiden, väävistoolien, tilapäinen paikka on kesällä sivuseinän puolessa, talvella karsinassa.

Kukkiakin on toisinaan pirtin ikkunalla asuntoa ilahduttamassa. Useimmin nähdään punakukkainen palsami, useasti myös pippuri, taikka elämänlanka, joskus keisarinmyntti, kurjenmiekka, pihlajaruusu, kaana, turnes ja nilja.

Entisaikaan pestiin pirtti vain kekriksi, jouluksi ja Maariaksi sekä kesäksi, keväällä kun miehet olivat menneet tervahaudalle.

Tavallinen kainuulainen asuinrakennus käsittää asuinpirtin ja eteispirtin eli eteisen, joiden välissä on porstua. Porstuan perässä on kamari, peräinen, kaksikin, jolloin toinen on köökinä. Eteisen kyljessä on toisinaan kamari, johon käydään porstuasta tai eteisestä.

Hyvin höllä on vanhan talon eri huoneitten yhteenliittyminen, eri ajoilla rakennettuina ne saattavat olla tykkänään eri korkuisia. Pirtti on eteistä korkeampi taikka taas päinvastoin, ja peräinen kaikkein pienimpänä suojana kyhjöttää yksinään poikittain, aivan irtaallaan porstuan takana. Sydänmaiden taloja kierrellessä tulee huomaamaan asuinrakennusten eri kehitysasteet: näkee pirtin, jonka edessä on vain pisteporstua, talon, jossa eteisen sijalla on pikku aitta, taikka porstuan peräinen on aittana, tapaapa joskus asunnon, jossa pirtti ja sauna ovat vastakkain.

Sauna on pienellekin pirtin eläjälle yhtä tarpeellinen kuin asuinhuone. Vanhoissa taloissa se on useasti pihan piirissä, mutta myöhemmin on se saanut siirtyä etemmäksi järven rannalle, puron partaalle taikka kaivon viereen. Se on vain tavallinen kotoinen kyly, nokiotsainen matala huone nokisine seinineen ja mustine kiukaineen, lautasineen, penkkeineen, orsineen. Kiukaansuu on länsisuomalaiseen tapaan perään käsin ja lautaset tavallisesti peräseinän vieressä. Saunan edessä on useasti keittokota.

Samoinkuin sauna on riihikin vanhoissa taloissa aivan kartanon takana, yksinäinen rakennus vain, talon kolmas tärkeä suoja, jossa jumalanviljat puidaan ja puhdistetaan. Syksyisin se lämpimissään hikoilee ja savuaa, taikka pitää se ahkeraa varstankolketta. Kesäisin ja talvisin on riihi toimetonna, romusuojana taikka olkihuoneena.

Mutta pihamaan toisella puolella ovat navetat ja kujat, tallit kylkeisineen, lammasnavetat sekä karjakodat ja kontuladot. Navetat ovat puusiltaisia, parrellisia eläintensuojia, kujat patsasniekkaisia katoksia navettain ja latojen vaiheilla,tallit monesti vanhaa kammioniekkamallia pikku kylkeisineen. Pihan jommallakummalla sivulla on toisinaan komea vanha luhtirakennus puoteineen, ulkonevine kammioineen, ja sitä vastapäätä kamarirustinki ruokakamarina, maitohuoneena sekä jonkun perheenjäsenen makuusuojana.

Etäämmäksi kartanosta ovat asettautuneet aitat. Usein muodostavat ne oman hauskan ryhmänsä, joskus viisilukuisenkin harmaan joukon, ja ne ovat melkein järjestään kaikki talon vanhinta kantaa ja sukujuurta, jotkut ikävanhukset polveutuen aina 16. sataluvulta. Mutta niinkuin vanhan kansan tervaskannot, ovat ne vieläkin vahvaa tervettä honkaa. Aitat ovat joko vilja- ja jauhoaittoja, taikka kala- ja liha-aittoja, romu-, verkko- sekä kalma-aittoja. Taikka ovat aitat vaatepuoteja, pieniä somia huoneita, jotka ovat samalla tyttärien ja piikojen, poikien ja renkien kesäisiä makuusuojia. Silloin on aitassa seinään kiinnitetty sänky, ja tyttärillä on orret ja seinät täytenään vaatetta, vaikka minkälaista ja minkäväristä: paitaa, lakanaa, huivia, vyöliinaa, hametta, röijyä, sukkaa, vantutta, kaikkea mitä toimekas talon tytär tarvitsee.

Paja, raution matala reppänäkattoinen kalkutteluhuone, on joissakuissa taloissa kartanon takana. Silloin tavallisesti joku talon miehistä osaa, ainakin omiksi tarpeiksi, käytellä pajakapineita. — Järven rannassa on talolla nuottikotansa.

Siellä täällä metsäjokien rannalla näkee joskus yksinäisen pikku myllyn, semmoisen hyvin yksinkertaisen hierinmyllyn, jonka pystyssä seisova siipitukki käydä kieputtaa, ja samalla ilman rataslaitosta, vain navallaan pyörittää kiveäkin ja jauhaa salolaisen leipäviljat sekä puurokset. Parin kolmen talon yhteisiä pikku myllyt tavallisesti ovat, ja vuoron perään niissä jauhatellaan, jauhatetaan joskus naapureillekin, taikka annetaan heidän itsensä jauhattaa. Myllyn luona on pieni sauna, jossa jauhattaja saa ajankulukseen lepäillä, kun mylly haltian hoidossa käydä kalkuttelee. Tavallisesti ollaan myllyä käyttämässä yöllä, ja silloin saatetaan helposti saunan lämpimissä nukahtaakin. Mutta jos kivet käyvät tyhjään, voi haltia kyllä tulla herättämään nukkujan, jotta "mylly käy tyhjään!" Tuulimylly on harvinainen laitos, vain jokunen on koko kulmakunnalla. Kuhmolainen on keksinyt hyvin yksinkertaisen tuulellakävijän: on ladon- tai aitankatolle laittanut siivekkään kojeen, josta vähäiset hammasrattaat välittävät viepotuksen alas sijoitettuihin pieniin kiviin. Semmoisen kummannäköisen tuulessa-hosujan näemme esim. Sumsan kulmilla Polvelassa, toisen Kuhmon Jonkerintien varrella.

Vielä yksinkertaisempia hierinmyllyjä ovat käsikivet, joita vielä siellä täällä tavataan, aittaan, saunaan, latoon taikka porstuaan sijoitettuina. Puurojauhoja, ja talkkunaksia niillä vieläkin tarpeen tullen pyöräytellään. Kivelän Taneli Puolangalla oli ennen aina käsikivillä viljansa jauhanut ja kehuskellut, jotta hän on parempi kehnoa myllyä.

Harmaita, laudoittamattomia, maalaamattomia ovat tavallisesti Kainuun maiden talot, pitkille nurkille salvettuja, maloilla päällystetyillä tuohikatoilla suojattuja. Pirtin uunit on muurattu harmaista paasikivistä, laki vankoille kurkiaisille ladottu halotuista puolipyöreistä puista, paksu pilarihirsi on laen alla poikki pirtin, ikkunat neli-, kuusi-, kahdeksanruutuisia. Aitat on useasti salvettu pyöreistä hirsistä, jopa vanhimmat pyöreälle salvaimelle, toiset taas kuusikulmaiselle sulkanurkalle. Aivan erikoisen muodon antaa aitoille ulkoneva otsakomero, kammio, sekä sen alaiset nurkkaveistokset, ja omituisen kohottavan keveyden hauskat pienet jalkapatsaat, jotka seisoen tukevalla hirsiperustuksella kannattavat koko aittaa. Ominaisia ovat myöskin pihanperäiset patsaalliset kujakatokset sekä vanhat kammioniekkaiset tallit pienine kylkeissuojineen.

Harmaa, vaatimaton on Kainuun metsätalo, erämaan tunnelma asuu sen seurassa vaaran laella. Se on juuri sellainen kuin yksinäisen hiljaisen korven kodin odottaisi olevankin. Niinkuin harmaa talo sopeutuu erämaahan, niin sopeutuu erämaan harmaa sarkapukuinen kansakin taloonsa ja karuun kotiseutuunsa.

Korpi on kasvattanut kansan kaltaisekseen, ja kansa on luonut kaltaisensa korpitalon. Puolangan vaaroja.

YHTEISKUNNALLISISTA OLOISTA JA OIKEUSTAVOISTA.

"Maalla eletään maan tavalla, eikä maalta pois paeta."

Vaaroille rakennettuja ovat useat Kainuun korpien vanhat talot. "Ne on kaikki nämä vaarojen selät ennen olleet halmeina, ja ne on sitten tehty pelloksi, ja sitten talot tehty." Korkealla vaaralla säilyi pellon vilja maahalloilta ja ylhäiseltä asemaltaan saattoi vaaran valtias pitää silmällä suunnatonta salomaata: vainosotien aikoina voi sieltä, milloin mistäkin salaisesta korvesta kohota vaarallisen rapparin nuotionsauhu. Kovin korkealle ovatkin muutamat uutisraivaajat uskaltaneet kohottaa kotinsa. Niinpä Hotakkavaaran pihamaalta, Kuhmon Nurmeksen tien varrella, kantaa silmä joka suunnalle peninkulmien päähän, näkee vaaroja ja vaaroja kymmenittäin: Kukkovaarat kaukaa Ontojärven takaa, Kujanginvaarat etäältä Nurmeksen kulmilta, vieläpä kuulun Vuokatinkin lännessä taivaanrannan komeana kumuna. Ja läheisempien vaarojen laiteilla, harjuilla erottaa silmä ihmisasunnoita. Miltei yhtä suunnaton salo on katseltavana Ylitalon Kuorevaaralta, Puolangalla, sekä saman pitäjän Puokiovaaralta ja Leipivaaralta, samoin Hyrynsalmen Oravivaaralta ja Sotkamon Naapurivaaralta. Kiannan Leinosenvaaralta voi kesäiltasin nähdä savun kohoavan yli 30:sta karjansuitsusta, toiset aina Puolangan, Pudasjärven ja Taivalkosken puolelta.

On vanhoja taloja myös suurien selkien ranta-ahoilla.

Yksinäisiä korpien valtiaita olivat alussa erämaiden talot. Naapurieläjän saattoi nähdä vain etäisellä vaaran laella, taikka kohosi sen savu kaukaisen järven laaksosta. Ja niin vielä nytkin monet talot elävät aivan ypö yksinään salollaan. Toisilla vaaroilla saattaa taas olla pari taloa, toisilla kolme ja neljäkin, joskus viisi, kuusikin asukasta saman vaaran seutuvilla. Niinpä suurustaa Puolangan Leipivaaralla neljä taloa ja kolme, neljä mökkiä, Kiannan Saarivaaralla viisi taloa, Pyhällävaaralla Pispajärven kulmilla kuusi, Puolangan Puokiovaaralla on kymmenkunta eläjää, Hyrynsalmen Oravivaaralla samoin, samoin Kiannan perukoilla, Juntusrannalla. Mutta vaarojen eläjät asuvat enimmäkseen etäämpänä toisistaan, Länsi- ja Etelä-Suomen tiheitä suurkyliä ei Kainuun köyhä korpimaa ole jaksanut kohottaa.

Vaaraksi kansa asuttua vaaraa useasti sanoo, niinpä saa kuulla: "meiän vaaralla", "teiän vaaralla", "Leinosenvaaralla", "Naapurivaaralla" j.n.e. Kuulee myös puhuttavan kylästä: "Pyhäkylästä", "Leinokylästä", "Tapanikylästä"… Sillä "jossa on talot niinkuin yhessä kohti, niin se on kylä aina". Mutta "kylällä" tarkoitetaan nykyään myös suurempaakin yhteiskuntaa, kinkeripiiriä, johon saattaa "vaaroja" ja "kyliä" kuulua useampia, jopa kymmeniä "numerotaloja". Kaukaista kylää taikka kylän kaukaista kulmaa sanotaan useasti perukaksi ja nurkaksi. Niin voidaan tulla "Jonkerin perukalta" tai "Vihajärven perukalta" ja mennä "Vieksin", "Auhon" tai "Askannurkalle". Asukkaita nimitellään elinpaikkansa mukaan, ja ollaan joko "leipivaaralaisia", "vuokkilaisia", "vihajärveläisiä" tai "köngäsmäkeläisiä". Puolangan Väyrylän kylässä on toinen pää "somerolaisia", toinen "salmislaisia", Somero- ja Salmisenjärvien mukaan. Ja talon isäntä saattaa yksinäänkin olla "-lainen", esim. "Askalainen", "Kiekkiläinen".

Harvassa vielä nytkin on ihmiseläjää nälkämaiden karuissa selkosissa. Niinpä esim. Puolangan kirkolta ajettaessa uutta Näljängän tietä Pispajärvelle, sattuu tien varrelle vain neljätoista taloa ja taloryhmää sekä kymmenkunta mökkiä. [Taloja: Ylitalo, Honkavaara, Lassila, Napikka, Korkeainen, Taltta (2 taloa), Kiehtäjä, Polvela (2 t.), Lehtovaara (3 t.), Korkeainen, Nivavaara (4 t.), Leinokylä (5-6 taloa etäällä toisistaan), Huokausvaara ja Pekkala. Mökkejä: Viiselä, Saari, Sänkelä, Siirtola, Timonen, Sakariaho.] Ja matkaa on kuitenkin seitsemän, kahdeksan pitkää peninkulmaa.

Saman vaaran talot ovat tavallisesti saaneet asujansa vaaran alkutalosta. Perheen lisääntyessä siirrältyi joku pojista syrjemmäksi ja asui oman kodin. Monesti voi talosta eroava asettua vain samoille pihoille elelemään yhteisillä tanhuvilla. Ajan vieriessä saattoivat talot toistamiseen jakautua, ja vaaralle syntyi useita saman suvun asumuksia, ja vaara ympäristöineen joutui antamaan viljaa koko suvulle.

Talosta eroavalle annettiin hänen oma osansa. Jos poika asettui samoille maille elämään, ja talo joutui jaettavaksi, ositeltiin kaikki vain "ilman lantmeetaria". Kutsuttiin pari syrjäistä todistajiksi ja arvostelijoiksi, ja siinä sovinnossa määriteltiin, jotta "se pelto sille, ja se sille, se niitty sille, ja se sille." Itse kun tiedettiin, missä voimassa pellot olivat ja miten paljon kuhunkin kylvettiin, ei tarvinnut niitä mittailla. Samoin tiedettiin niityistä, miten paljon suunnilleen kullekin suovanpohjalle ja ladonalalle saatiin heiniä. Ei karttoja eikä rajapyykkejä kaivattu, miten oli ositeltu, se piti paikkansa. Samoin jaettiin sovinnossa kartanokin, yksi sai yhden huoneen, toinen toisen. Pois muuttavalle rakennettiin yhteisin voimin uusi asuinhuoneusto. Jos se tuli etemmäksi emätalosta, muutettiin eroavan saamat ulkohuoneet sen luo, mutta jos asunto pysytettiin samoilla pihoilla, saivat ulkohuoneet jäädä asemilleen. Niin saatettiin asustella pihasilla, jossa eri pirttien talli-, navetta-, lato- ja aittapolut kävivät ristiin ja rastiin. Saunat ja riihet olivat useasti yhteisiä: riihittiin vuoroin, ja saunoiteltiin yksissä. Mutta myöhemmin päästiin omiin riihiin ja saunoihin. Tämmöisen yksillä pihoilla asustavan pari-pirttisen veljestalon asemakuvan näemme vieressä olevassa piirroksessa, Timosien talon, Polvelan, Kiannan Näljängältä. Siinä kummallakin asujalla on omat pirttirakennuksensa saman pihamaan, kartanon, vierellä, mutta ulkohuoneet ovat sekaisin kahden puolen kujaa. Pertulla on tallinsa Matin puolella pihaa ja Matilla navettansa, karjakotansa Pertun puolella kujaa. Saunat ovat omilla puolillaan, mutta riihet samoilla mailla. Paja, kuja ja kaivo sekä veneranta ovat yhteisiä. Taloa ympäröivät pellot on ositeltu siten, että Perttu on saanut "Navettapellon" ja "Savikon", riihentakaisen "Suinisen" ja "Niemipellon" länsipuolen, Matti taas "Hoikan" sekä itäpuolen "Niemipeltoa".

Mutta jos perheestä eroava asettui etemmäksi salolle uutiseläjäksi, tehtiin hänelle koko asumus yksin voimin. Niin esim. Hyrynsalmen Kypärävaaran miehet pystyttivät pois menevälle pojalle elinsijan Pihlajalehdon sydänmaahan, neljänneksen päähän talosta. Ainakin aitan — useasti oman salvamansa makuuaittansa — otti eroava poika talosta matkaansa.

Irtain omaisuus,maanpäällinen: työkalut, ajokalut, astiat, jyvät, eläimet ja kaikki, soviteltiin samanarvoisiin osiin jakajain luvun mukaan, ja sitten pantiin arvalla, kuka minkin osan sai. Mutta metsiä, jotka ennen olivat yhteisiä, ei tarvinnut ositella. Ei myöskään vaatteita jaoteltu, jokainen piti omansa, mitä oli yhdessä elettäessä saanut.

Jos poika taas tykkänään erosi talosta ja tahtoi osuutensa rahassa, maksettiin se hänelle sopimuksen mukaan.

Mutta tytär ei ison kodista erotessaan päässyt suurille saamisille, eikä sitä juuri ansainnutkaan. Talot olivat kaikki tekemöisissä ja miesten raatamia, tyttäret eivät suuria saaneet aikaan. Sillä kun he täysi-ikäisiksi tultuaan olisivat jotakin kyenneet tekemään, jättivätkin he kodin ja menivät naimisiin. Maksa sitten heille vielä, kun muutenkin saat heidän eteensä raataa ja puskea, pojat manailivat. Miehelään mennessään saivat tyttäret heti myötäjäisensä, jotka olivat "niinkuin alkuantoa". Myötäjäisten suuruus riippui talon rikkaudesta, mutta makaukset ja pitovaatteet vaatearkkuineen sekä rukin sai miltei jokainen tytär heti mukaansa ja sitten syksyllä Mikkelin jäljestä perintölehmän ja -lampaan. Niinkuin sanottiinkin:

"Turkit, veltit laitettiin, lehmät, lampaat annettiin."

Isoisen talon tyttärellä oli myötäjäisiä aitan täysi: 5-6 höyhentyynyä, 3-4 alusraanua, 2 takkia, päällysveltit, kymmeniä lakanoita, hurstisia, piikkoisia ja liinaisia, pitkä turkki mustista lammasnahoista ommeltu, päällys "ruottinverkaa", 20 hametta, 20 röijyä, 20 paitaa, 50:iä huiveja, 4-5 silkkihuivia. Oli niissäkin jo koko omaisuus, mutta ne olivatkin enimmäkseen tyttären omaa työtä, tyttöajan ahkerointia. Niinpä ei tarvinnut miniän mieheltään kymmeniin vuosiin ruikutella vaateapua, tuli kyllä ominsa toimeen.

Jos nuoret elivät talon yksissä pöydissä, joutui perintölehmä appelan karjaan, sen maidot ja voit anopin aittaan, vain perintölampaansa sai miniä keritä omiksi hyvikseen, mutta lampaan saamat karitsat omistettiin talon katraaseen. Yhteisestä pesästä erotessa miniä sai lehmänsä ja lampaansa, mutta ei lehmän eikä lampaan laittamia karjanlisiä, ne talon suojissa ja ruoissa saatuina kuuluivat talolle. Mutta jos taas miniän piteille oli talon karjassa sattunut joku onnettomuus, vaikkapa "metsä" tuhonnut, oli se talon vahinko, ja talosta täytyi antaa samanarvoiset siivatat sijaan. Perinnönjaossa saivat talon miniät jokainen ennen jakoa "ottaa päältä pois piteensä". Jos miniä kuoli miehelässä lapsetonna, tulivat tyttären vanhemmat ja veivät pois kaikki, mitä hän oli tuonut myötäjäisinään. Sillä vaimo ei ennen mennyt miehen suvulle miehen mukaan, vaan oli edelleenkin omalla suvullaan ja käytti omaa sukunimeään. Lapset vain saivat isän sukunimen.

Vasta isän kuoltua saivat tyttäret pienoisen perintöosansa, tavallisesti puolet siitä, mitä pojalle maksettiin, mutta voitiin tytärtä joskus niinkin katsoa ylön, että annettiin hänelle vain satanen, kun pojalle työnnettiin tuhat. Niinpä oli eräässä varakkaassa, omin viljoin toimeen tulevassa puolankalaisperheessä pojalle annettu talo, mutta tyttäret hyvitetty vain sadalla markalla. Ja jaon jälkeen oli poika heti myynyt talonsa metsää 20,000 markasta!

Äidin kuoleman jälkeen saivat tyttäret mennä perimään emonsa vaatteet. Ne kaikki kuuluivat heille, vaikka olisivat olleet vuosikausiakin poissa kotoa ja äiti ollut vuosikausia pojan hoidettavana. "Tyttäret ne on olleet aina äidin vaatteiden perilliset." Samoin taas pojat ovat perineet isäukon vaatekerrat.

Perintölehmänsä ja -lampaansa saivat tyttäret siinäkin tapauksessa, vaikka eivät menneet mieheläänkään, kunhan vain muuttivat pois kotoa.

Talo annettiin tavallisesti vanhimmalle pojalle taikka luovutettiin sille, "kuka enimmin rakasti", taikka pantiin tasan. Sillä, joka talon otti, oli "suuri vaiva vanhusten hoitamisessa", kun sai heidät ruokkolaisikseen, siksi hän saikin talon kovin vähällä sisarusten suorittamisilla.

Ruokolle voitiin ruveta kahdella tavalla: joko pöytäruokolle taikka irtonaiselle. Pöytäruokolla eläjä sai syödätalon pöydästä, mitä siinä oli tarjottavana, hyvää tai huonoa Mutta jos ruokkija hävisi talostaan, vaikkapa joutui metsäsaunaan kituroimaan, täytyi ruokkolaisen seurata mukana ja tyytyä saunapöydän syötäviin. Toisin oli irtonaisessa ruokossa, se täytyi maksaa, mikä oli sovittu, vaikka maksaja olisi joutunut kuusen juurelle kupsehtimaan. Ruokkokirja oli ankara kirja, siinä tarkoin lueteltiin kaikki maksettavat ja tehtävät. Niin piti ruokkolaisille [tiedot eräästä varakkaasta Hyrynsalmen talosta n. 50-60 v. takaperin] vuosittain antaa kolme tynnyriä jyviä kummallekin, puoleksi rukiita ja ohria, leiviskä lihaa kummallekin, samoin leiviskä suolakalaa, puoli leiviskää kapakalaa, tynnyri perunoita taikka valmiiksi muokattu tynnyrin perunamaa, useita kappoja suoloja, pari lehmää lypsettäväksi, jopa pari lammasta kerittäväksi talon ruokossa, vielä joka toinen syksy lehmä teurastettavaksi, jopa tupakkiakin leiviskä ja viinaa 6-7 kannua, lisäksi tarverahaa 5-6 ruplaa joka vuosi. Sitten vaatteen puolta piti antaa alusvaatteet joka vuosi, päällysvaatteita "sen mukaan kuin hajosivat", kintaat käteen ja kahdet kengät kummallekin vuosittain. Asuntona piti olla lämmin huone, kynttilöitä tarpeen mukaan, huone ruokia varten, vieläpä oma aittakin.