Joululta alkoikin talven pitkä kylmä taival, jossa juhla- ja merkkipäivät olivat kuin peninkulma- ja virstapatsaina matkaa loiventamassa.
Ensimäisenä oli Heikki, tammikuun 19:s, jolloin jo oli
"Talven selkä poikki, karhulla yö puolessa,"
Silloin karhu käänsi toisen kylkensä ja jahkaisi:
"Yö puolessa, pikipalli peräsuolessa."
Melkein Heikin kintereillä astui Paavali, tammikuun 25:ntenä, josta ruveten jo "päiväkultakin alkoi lämmittää". Vaikkakin kyllä Paavalina oli pakkasien pahin aika ja pitikin olla. Sillä:
"Kun ei kylmä kynttelinä, eikä palele Paavalina, niin on halla heinäkuussa, talvi keskellä kesää."
Kylmyyttä piti olla kynttelinäkin, joka oli jo helmikuulla toisella sydänkuulla. Silloin kesä oli sitä lämpöisempi. Kyntteliksi säästettiin lehmän ja lampaansorkat, "kynnet", ja keitettiin niistä iltaruuaksi kynsivelli, suolainen lihavelli. Paikoin vielä vietiin kalutut sorkkaluut metsään ja haudattiin puun juurelle, "jotta karja sikiäisi paremmin" Kynsivellin keittoa jatkettiin iltasin niin kauan kuin sorkkia riitti. Vellin pinnalta kuorittiin kiehuessa kuumaa kynsirasvaa, jolla m.m. "palonjälkiä" paranneltiin. Kyntteliltä jo jotkut heittivät iltapihdin loukkoon, ja jotkut emännät koettivat siksi saada hampunkehruunsa suoritetuksi.
Kynttelin jäljessä kulki Matti, helmikuun 25:ntenä. Se oli ensimmäinen kevätpäivä, "Kevät-Matti", joka jo kaikkialla sammutti iltaiset päretulet ja lopetti iltapuhteet ja puhdetyöt. Vanhat sanoivatkin:
"Matilta iltapihti, aamupihti Maarialta."
Matin mielihyviksi keitettiin metsämies-taloissa "mehtikanoja", kana mieheen, siitä paremmin luonnisti metsästys. Matista myös ennustettiin ilmoja: millainen sää oli Mattina, sellainen koko kesän. Lammasemännät keritsivät hoidokeistaan kevätvillat, "Matin villan".
Helmikuulla oli vuoden toinen suurjuhla, laskiainen, sydänkuiden ja talvenselän suuri merkkipäivä, jota koko Kainuu vietti syöden ja juoden sekä monin menoin. Laskiaiseksi piti varata varsinkin rasvaruokia, sillä:
"Jouluna oluen juonti,
lihansyönti laskiaisna."
Ja olikin "toivottu päivä se laskiainen, jotta silloin sitä saa ruokaa".
Aamulla tyydyttiin tavalliseen talkkunaan, mutta puolisiksi jo piti olla miehekkäämpää muonaa. Leivottiin "laskiaisen nimeen" rasvamämmit eli rasvarieskat, punasrieskat eli leppärieskat. Mämmi tehtiin ohrajauhoista ja "punasesta", jota oli varta vasten syysteurastuksista säästetty, ja pantiin runsaasti vielä rasvaa mauksi. Petäjänkuorella taikka tuohilevyllä se paistettiin uunissa, ja syötiin vastakirnutun roppavoin kanssa. Viiliäkin vielä piti pöydässä olla, jopa paikoin pantiin joukkoon keitetty raavaanpää, jota oli kolmella kirveellä hakattu kappaleiksi. Sitä parempi, jota rasvaisempia olivat ruoat. Silloin karja lihoi kesällä hyvästi, mutta jos ei laskiaisena nautittu rasvaa, pysyivät piteet laihoina. Siksipä syötiinkin vahvasti, jopa "jotta pyörtyä tahtoivat syyvessään". Saivat silloin
"Orjatkin olutta, palkollisetkin panosta."
Päivää sanottiinkin leikillään rasvalaskiaiseksi ja rasvatiistaiksi. Vielä iltaseksikin piti olla rasvanpuolta: lyötiin iso lehmän- tai häränlautanen pataan ja keitettiin lihavelliksi. Mitä isompi oli häränlautanen, sitä isommaksi härkä kesällä paisui.
Työtä tehtiin laskiaisena vain aamupuolella päivää, naiset kehräsivät, miehet tekivät mitä vain, hevosta ajoivat, hakkasivat. Mutta puolisilta heitettiin työnteko, naiset nostivat rukkinsa karsinaan tai oviloukkoon "yhteen rojoon", ja panivat seulan päälle kumolleen, keritsimet ruuviin, vieläpä heiniä tai lehtikerpun eteen sekä lakanan koko rukkikasan peitoksi. Sitten lampaat kesällä pysyivät hyvin yhdessä ko'ossa ja menestyivät, karitsoivat ja kasvattivat paksun villan.
Puolisiksi, mämmin syöntiajaksi, laitettiin kaikki kuntoon ja pirtti siivottiin. Sitten "mammalta mäkkeen". Nuoret varsinkin menivät läheisiltä mäkimailta ja vaarojen rinteiltä ottamaan luikuja, pitihän luistaa, "kun oli rasvattu vasta" rieskoilla ja mämmillä. Suksilla ja kelkoilla laskettiin. Mutta se piti varoa, ettei mäessä langennut; jos niin hullusti kävi, silloin hamppu kesällä sotkeusi, sen "tuuli särki ja sae huuhtoi", vieläpä kaatuja menetti iltasosansa.
Iltapäivällä lämmitettiin sauna ja käytiin jo päivänäöllä kylpemässä, samoin saunan päälle piti iltanen joutua päivänäöllä syötäväksi. Tulta ei saanut ottaa navetassakaan lehmiä hoidettaessa, jopa piti emännän ehtiä yötiloilleen niin aikaisin, että sai makuulta katsella auringonlaskua. Siitä lehmät kesällä tulivat aikaisin kotiin. Piti vielä muistaa sekin, ettei saunassa käydessään, ei iltasvelliä syödessään, eikä koko laskiaisiltana puhunut, ei puolta sanaa. Muuten mäkärät ja sääsket ja syöpäläiset kesällä kovin kiusaisivat.
Monet toimet teki emäntä laskiaisenakin karjansa menestykseksi, keräsi ottoset samoinkuin kekrinäkin, pani talteen laskiaismämmiä karjanlaskupäiväksi sekä leipoi merkillisen karvakakun. Käsiensä pesuveteen sotki hän rieskataikinan ja sekoitti siihen joka lehmästä nyhdettyjä karvoja sekä laskiaispöydältä pyyhittyjä ruoanmurusia ja leipoi, pirtin kynnyksellä istuen, paljaalla reidellään korean kakun, paistoi sen uuninrupussa ja pani kevääksi talteen. Lehmänkellon asetti emäntä ruokailuajaksi pöydälle ruokien viereen, ja pöydän ruokamurusilla syötti hän lampaitaan, että ne sitä enemmän karitsoisivat.
Helmikuun jälkeen seurasivat kevätkuut lukuisine merkkipäivineen ja pitkine paastoaikoineen, jolloin pidettiin "vähä niinkuin jumalanpelkoa ja luettiin postillaa". Tuli ensinnä Maaria, joka kyllä ei ollut muuta pyhäpäivää merkillisempi, tavallinen kirkkopyhä vain, josta tiedettiin:
"Minkä Maaria katolta viepi,
sen Jyrki maalta viepi."
Aamupuhteista ja aamupihdeistä saatiin jo luopua, oli jo aamupäivässäkin siksi pituutta.
Mutta pääsiäinen, kevättalven monipäiväinen juhla, oli jo tärkeämpi ja toimeliaampi. Se oli suurimpia kirkkopyhiä, jolloin pitkän matkan perukkalaisetkin pistäysivät kirkolla. Se pyhitettiin siten, että keitettiin lehmän ja häränpäistä lihavelliä, syötiin rasvat ja lihat, mutta luut vietiin metsään karjan menestykseksi. Piinaviikon päivillä oli omat nimensä: maitomaanantai, tiukutiistai, kellokeskiviikko, kiristorstai — Kuhmossa kihlatorstai — pitkäperjantai, lankalauantai ja pälkkä-pääsiäinen. Piinaviikko oli pyhä viikko, silloin ei ensinkään saanut kehrätä, varsinkin piti varoa kiristorstaita. Kenpä silloin kehräsi tai kiersi lankaa, hänellä vasta olivat vaikeat hengenlähdön hetket, ja "sitkaat kuoleman siteet". Kiristorstaina isäntä ja emäntä taikoen kiersivät kartanoa, ja emännät ajoivat kiiraakin. Niin oli Salmijärven Juntulassa, Kajaanin seuduilla, vanha muori sinä päivänä kerännyt kelkkansa täyteen kaikenlaista "ryönää": lapiota, kuokkaa, kirvestä, palavaa tervaämpäriä ja mitä lie roskaa keksinyt, ja vetänyt kelkkaa sitten ympäri kartanoa. Pitkänäperjantaina moniaat vanhat eivät syöneet mitään, ennenkuin vasta auringonlaskun jälkeen. Jotkut olivat sairaana ollessaan tehneet lupauksen, jotta jos paranen, niin olen aina koko pitkän päivän syömättä.
Pääsiäisaamuna ani varhain, muiden vielä nukkuessa, muisti emäntä karjaansa, nousi, otti kellon, pani siihen suoloja ja kiersi navetan kolme kertaa, meni sisään ja antoi suoloja joka lehmälle, sitoi kellon lehmän kaulaan ja sanoi: "Muista tulla kotiin!" Siitä kun väki heräsi, sai se ensi sanomikseen, suuruksettomin suin kuulla kellon kalahtelua navetasta. Ja niin kello "pilasi" kuulijan, ellei se ollut muistanut viereensä varata leipäpalasta ja heti herättyään sitä haukata.
Pääsiäisöinä kahnustelivat pääsiäisämmät vieraissa navetoissa "toisen elettä pilaamassa ja omaa elettään korjaamassa". He lypsivät lehmiä, leikkelivät lampaiden ja lehmien häntiä, korvia, karvoja, nahkaa ja sarvenoita, pilasivat toisen karjan syömättömäksi ja lypsämättömäksi ja ryöstivät onnen omille piteilleen. Ennen, vanhaan aikaan oli ollut semmoisiakin pääsiäisämmiä, jotka olivat lentäneetkin. Niin mokoma oli ollut muuan emäntä Säräisniemellä. "Hiienvoiteella", sarvesta uunin takaa, oli vain voitanut korennon nokan, pistänyt korennon ratsukseen ja kiljaissut: "Huis, lakkeisen kautta Hiitolaan!" Ja silloin oli akka lähtenyt.
Tipurtti, huhtikuun 14:ntenä, oli ensimmäinen suvipäivä, ja sen edellinen yö ensimmäinen suviyö, merkkiyö, jolloin ei olisi pitänyt pakastaa. Jos silloin kylmäsi, tuli pitkä kevät ja kylmä kesä.
Jyrki, huhtikuun 23:ntena, oli toinen suvipäivä, edellistä vielä merkittävämpi. Silloin vielä vähemmän olisi suvaittu pakkasta. Sillä jos Jyrin öinä äkeytyi pakkaseksi, niin kylmäsi "neljäkymmentä yötä, vaikka sulaan maahan". Jyrinpäivänä ei saanut jyrytä eikä kovin meluta, siitä ukkonen kesällä pahemmin paukkusi. Muistettiin myös:
"Mikä Jyrkinä katolla, se Erkkinä maalla."
Vappu oli valoisan toukokuun ensimmäinen päivä, tärkeä merkkipäivä sekin, lihakeitolla ja talkkunalla muistettava. Sillä Vapun "luulevat vanhat olleen semmoisen kateellisen, jotta on pitänyt lampaanlihaa keittää iltaseksi, jotta lampaat sikiäisivät… Jos ei Vappua pyhitetty, niin ei se antanut eleitten menestyä". Vappuna vanhain mielestä pitäisi olla hyvä sää ja suvituuli, silloin olisi kesäkin lämmin, mutta jos tuuli on pohjoisessa, lietsoo se pohjoisesta koko kesän.
Ristinpäivä, toukokuun 3:ntena, oli taas metsämiesten merkkipäivä. Silloin he kävivät kiertämässä lintujen "soijinmaat" ympäritse, että linnut siihen vakautuisivat. Lintujen höyheniä he kiertäessään pistelivät puihin ja pyysivät lintujumalaa:
"Tuopa lintu tuolta maalta. Lapinmaalta lennättele, miehen ehtivän etehen, pojan pyytävän povehen!"
Eerikki, toukokuun 18:s, oli jo kesän tulopäiviä, silloin jo kala kuti, ja käki kukkui "vaikka huurremetässä", ja kaikki linnut lauloivat. Tiedettiinkin:
"Västistä vähän kesään,
puoli kuuta peipposesta,
pääskestä ei päivääkään."
Eerikkiin asti ainakin piti karjankonnun riittää, mutta sai monesti riittää kauemminkin, kun sattui pitkä kylmä kevät. Eerikkinä kerittiin lampaista "Eerikin villa".
Urpaanuksesta, toukokuun 25:nesta, tiedettiin vain, jotta silloin pitäisi olla kylmä. Sillä kun on
"Urpaanus turkki päällä,
kesä kaikki paita päällä."
Toukokuussa oli vielä pari merkkipäivää. Toinen oli keväinen karjanlaskupäivä, toinen tärkeä touonpano.
Varsin paljon oli emännillä huolta ja puuhaa karjaa keväällä ensi kerran ulos laskettaessa. Piti varata, että maidontuojat saisivat metsässä kulkea rauhassa kontiolta ja muilta turman tuottajilta. Jo aamulla keitti emäntä väelle eineeksi maitopuuron, lehmänpäästö-puuron, ja karjansa suurusti hän ottosilla, karvakakuilla, kekri-, laskiais- ja joulurieskoilla. Sitten ulos laskettaessa oli varsin monenlaisia temppuja. Kuka kiersi lehmän kellolla navetan, kuka taas suoloilla ja ottosilla, ken palavalla päretulella. Aivan yleinen tapa oli tervaristin vetäminen lehmän otsaan ja ristiluille. Samoin se, että navetan kynnyksen alle asetettiin vanha viikate, kirves ja patakoukku tai muu rautaesine, ja ympäri oven pinnoitettiin punaisella langalla sidottu, renkaaksi halkaistu yksikantainen pihlaja, pyhä puu, sekä ovipieliin asetettiin tervastulet ämpäriin. Monesti asettui emäntä kahdahaaroin oven yläpuolelle, niin että lehmät joutuivat kulkemaan hänen alatseen, kellokas astellen edellä, toiset jäljessä. Ja kun kaikki olivat ulkona, otti emäntä ovelta pihlajan ja kiersi sillä navetan kolmesti. Lehmiä laskettaessa emäntä saneli:
"Lasken lehmäni leholle, hatasarveni haavikolle, panen pajun paimeneksi, tuomen tuojaksi kotihin. Kato. Jumala, katottomassa, kun katoit katollisessa!"
Jos emäntä ei ollut itse tarpeeksi taitava karjaansa varaamaan, kutsui hän avukseen jonkun tietäjän, joka hänen puolestaan teki varaukset ja luki loitsut.
Paimen lähti karjan mukana metsään, seurasi lehmiä koko päivän ympäri selkosia. Illalla, kun hän palasi, varasi emäntä vesikiulun orrelle ja lojautti sieltä sen sisällön paimenen niskaan. "Se tarkoitti sitä, jotta lehmät sitten kesällä hyvin lypsää." Mutta jos paimenelle oli päivällä satanut, ei häntä enää kotona tarvinnut kastella?
Touonpano aloitettiin, jos vain kevät ja pellot sallivat, Eerikin päivänä, ellei se sattunut olemaan maanantaina, jolloin ei saanut mitään työtä panna aloitteelle. Siinä tapauksessa pantiin vilja jo edellisenä lauantaina?
Kylvöpäivän aamiaiseksi syötiin kylvöpuuro, joka oli ohrajauhoista keitetty maitoon. Leipänä oli joulutaikinasta leivottu, aitan kammiolla säilytetty paksu kylvöpulla. Syömään ruvettaessa tarjosi isäntä joka miehelle viinaryypyn. Kylvöpuuroa annettiin koirallekin kokeillen, että millainen tulee vuosi. Pantiin laudalle pöydän luo puuroa kolme kokoa: iso, pienempi ja pieni, ja kutsuttiin koira syömään. Jos koira hökälsi ensiksi isoimman ko'on, ennusti se hyvää vuotta, mutta jos se nappasi pienimmän, oli huono vuosi tulossa, jos otti keskikokoisen, saatiin tavallinen sato. Paikoin veivät kylvöpuuroa riiheenkin haltian syötäväksi.
Isäntä itse toimitti kylvämisen, ellei ollut sattunut käen pilattavaksi, sillä käen pilaama ei saanut kylvää. Joillakuilla ukoilla oli ennen Eerikkiä pyydetyn hauen kuivattu pää, jonka auki pöngitetyn kidan lävitse valuttivat ensimmäiset jyväkouralliset, mitkä kylvötuohisestaan viskasivat peltoon. Niitä heittäessä he pyytelivät:
"Nostappa noronen maasta, veännä veäntimen näköinen, kynnöstäni, kylvöstäni, vainpa vaivani näöstä!"
Toiset isännät taas heittivät kourallisen kaikille eläimille, mitä oli talossa piteitä, ja sanoivat:
"Hevosille… lehmille… lampaille…
kukoille… kanoille…"
Sitten eleet eivät sotkeneet toukoja.
Kylvöaikana kävi osattomia köyhiä taloissa "kysymässä siemenenapua" pieniin nurkantaustilkkuihinsa. Heille annettiin kupponen, pari, kylväjäistä, ja sekin oli talon menestykseksi.
Sen jälkeen, kun vilja oli peltoon peitetty, ei talossa saanut vaatteita pestä eikä muitakaan pesuja toimittaa, ennenkuin ohra oli noussut oraalle.
Touko- ja kesäkuun vaiheilla oli helatorstai ja helluntai. Ne menivät melkein samoinkuin muutkin talkkuna-aamuiset pyhäpäivät, helluntai oli vain suuri kirkkopyhä, jolloin korpien kansa tavallista lukuisampana saapui kirkolle. Helatorstaita vasten jotkut emännät taapostelivat öiselle tunkiolle huppu korvissa kuuntelemaan, tuleeko karjalle rauhallinen, vaiko rauhaton kesä. Kuulivat siinä kovaa räikettä ja kellonpauketta, silloin kesällä "metsä liikkui", mutta jos kuului vain hiljaista kellon kalkattelua, antoi metsä piteille rauhan.
Kesäkuun merkkipäiviä oli Esko, kuun 12:s. Se oli viimeisiä ohran kylvöpäiviä, siitä lähtien jo piti olla kylväjän koura kiinni. Eskeliltä aloitettiin kaskimaiden kalkitseminen. Eskoakin käytettiin ilmatietäjänä: millä ilmalla hän piti tuulta, sieltä käsin tahtoi puhua koko kesän.
Pietari, kesäkuun 29:s, oli pieni merkkipäivä sekin, "kesä-Pietari", joka huolehti siitä, että nauris tuli halmeisiin kylvetyksi.
Mutta kesäkuun, jopa kesän suurin juhlapäivä oli valoisa juhannus, jolloin aurinkokin melkein koko yön läpeensä punersi korkeimpien vaarojen honganlatvoja ja taas kohotessaan taivaalle oli niin kesäniloissaan, että "oikein säisti". Silloin nälkämaiden kansakin oli hyvillään. Suurin laumoin se joka suunnalta keräytyi kirkolle, selkien takaa veneillä soutaen, sydänmailta jalan kankaita ja soiden pitkospuita kontti selässä kapsutellen, maanteiden varsilta rataspeleillä ajellen. Juhannus olikin suurimpia kirkkopyhiä.
Juhannusaamuna juhlittiin juustoleivällä ja makujuustolla. Siitä "karja hyvin menestyi". Puolispöytä tarjosi viiliä, ja iltaseksi saatiin maitopiimää. Rieskaa ja roppavoita ja suolakalaa oli kuten ainakin pyhäpäivänä.
Päivän kunnioiksi ja sydänkesän iloiksi pystytettiin jo aattoiltana pirtin porrasten ympärille nuorista koivuista juhannustarha, ja tuomenkukkia tuotiin pirtinpöydälle vesipulloon tuoksumaan. Paikoin tuotiin pihamaalle isompikin koivu, juhannuskoivu, ja se sai seisoa siinä koko kesän, kekriaattoon asti, jolloin se hakattiin kekriaamupirtin lämmityspuiksi. Heinänteon aikana pidettiin koivunoksalla viikatteita.
Nuori väki vietti juhannusyötä valvoen. Käveltiin ulkona, katsottiin päivännousua, kisailtiin ja laulettiin. Juostiin piiriä, juostiin "enkkaa" ja kykittiin nauriisilla. Tytöt kävivät salaisin puolin sitomassa rukiinolkiin ilolankoja: mustaa, punaista, sinistä ja valkeata. He leikkasivat rukiinkorren poikki, sitoivat siihen langan ja kolmen yön perästä kävivät katsomassa, mikä korsi oli kasvanut: mustako murheeksi, punainenko iloksi, vai sininen naimisiksi, vaiko valkea kuolemaksi? Vielä salaisemmin toimivat tyttäret: riisuutuivat ilkosen alastomiksi ja kiersivät talon ruispellon kolmeen kertaan ja saivat, jos hyvin kävi, vastaan tulijakseen tulevan yrkämiehensä.
Vanha väki kuunteli tulevia asioita aitan ovella. Avaimen reikään kun kallisti korvansa, saattoi aitasta kuulua sihinää, niinkuin jyviä olisi laskettu laariin, ja se ennusti hyvää vuotta, mutta jos ei kuulunut mitään, saatiin odottaa huonoa vuodentuloa?
Juhannusyönä paloivat maahan haudatut aarteet. Joskus satuttiin näkemään, kun savu nousi semmoisesta salaisesta kätköstä. Mutta vielä ihmeellisempää oli se, että jonakuna lyhyenä juhannusyön hetkenä hetteiden vesi saattoi muuttua viinaksi, ja "se oli juuri siihen aikaan, kun Vapahtaja on ve'en muuttanut viinaksi". Käytiinkin hetteillä lippimässä, että eikö satuttaisi ottamaan juuri oikealla hetkellä.
Vanha juhannus, siinä heinäajan rinnassa, oli halmeenpano-aika, jota riitti aina Jaakonpäivään asti. Rukiinkylvöäkin aloitettaessa pidettiin vähän parempaa murkinaa, syötiin aamiaiseksi talkkunaa ja juustoleipää. Ja kylvämään ruvetessaan pani isäntä viljaa pikku nytykkään, leikkasi puukolla halmeen maankengästä rengaspyörykän, jonka lävitse pujotti nytykän kolme kertaa. Näin varatut siemenet heitti kylväjä ensi viljaksi halmeeseensa.
Heinäkuu muuten oli kiireistä heinänteko-aikaa, jolloin ei jouduttu merkkipäiviä viettämään ja muistelemaan. Eikä niitä näihin aikoihin juuri ollutkaan. Saara vain ja Markareeta, molemmat "vesihelmoiksi" tunnettuja, heinämiesten kiireisimpiä työaikoja.
Ollin päivä, heinäkuun 29:s, oli parasta rukiin kylvöaikaa koti- ja rantapeltoihin. Ollia pyhitettiin paikoin, niin ettei uskallettu silloin kehrätä, ei heinää niittää, eikä leikkuuta aloittaa.
Mutta elokuussa jo oli syksyn saattaja, Perttuli, suuri kirkkopyhä, juhannuksen vertainen. Silloin maksettiin pappien kesäsaatavat, ja senkin takia riensi kirkolle kaukaisinkin kulmakunta. Jo Perttuli-lauantaina alkoi muuten hiljainen kirkonkylä tuntua varsin väkirikkaalta ja eloisalta, ja pappilat olivat täytetyt voilla ja vasikannahoilla ja niiden saattelijoilla.
Perttulina useinkin jo saapuva syksy näytti luontonsa, hiipi yöllä harmajana hallana, ei vain maahallana, vaan joskus oikein taivaisena viluna ja turmeli pottupellot, veipä joskus rieska- ja leipäviljatkin.
"Se on kylmä perä Perttulilla", sanottiin, ja: "Perttuli mustikoista ison hillon tekee." Perttulina kerittiin lampaista "Perttulin villa". Ja Perttulilta alkoi metsänkävijäin toiminta-aika, silloin jo voitiin lähteä metsälintuja pyydystelemään.
Muuta merkillistä ei elokuullekaan riittänyt. Laurinpäivä vain vielä oli, ja sekin oli opittu tuntemaan pahaksi vihiperäksi, vieläpä vesiperäksikin. Silloin jo "kylmä kivi järveen puotettiin" Laurin halloja sanottiin paikoin kurnotuksen viluiksi. Lauri oli muutamilla ensimmäinen perunain ja nauristen syöntipäivä.
Syyskuu kuului syksyn hengessä sen erikoisemmitta merkkipäivittä. Syys-Matti vain oli syyskuun 21:ntena, ja silloin jo, ainakin vanhana Mattina, piti olla
"Potut kuopassa, nauriit kuopassa, vanha akka uunin perässä."
Mutta sitten syyskuun ja lokakuun rajamailla oli syksyn tärkeä merkkipäivä, Mikkeli, vuoden kolmas suurjuhla ja koko Kainuun kulman suurimpia kirkkopyhiä, jolloin koko kirkkomäki ja kirkonkylä oli täynnä takamaiden kansaa.
Kotonakin juhlittiin ja purtua pidettiin jo arki-Mikkelinä. Teurastettiin "karihtainen lammas" ja keitettiin kokonaisena mikkelilampaana, kuten kekrilammaskin. Lammas piti olla valkoinen, ja se oli jo keväällä "nimitetty" samoinkuin kekrilammaskin: "kun elänet, niin Mikkelinä syyvään". Sitten syötiin ja juotiin mikkeliä, vaikka ei varsin niin vahvasti kuin kekrinä. Mikkelilampaan luut vietiin paikoin järveen, nuottaveteen kalaonnea antamaan. Niinpä olivat ristijärveläiset kalamiehet tullessaan Kiannalle, Vuonnaniemeen nuotalle, tuoneet muassaan mikkelilampaan luut ja upottaneet apajaansa. Joskus haudattiin ne metsään puun juurelle. Sotkamon Kilpelässä oli ne kuopattu isojen pihakoivujen alle.
Mikkeliltä noudettiin hevoset metsälaitumilla kotipelloille, ja pimeitä pirttejä piti jo iltapuhteilla päretulilla valaista. Oli saapunut jo pimeä syksy pimeine pitkine öineen, jotka synkissä sydänmaissa olivat sitäkin mustemmat.
Vanhaan aikaan muistetaan paikoin, ainakin Puolangalla ja Sotkamossa, Mikkelin jälkeen, eläinten teurastusaikana vietetyn juhlaa, jota oli nimitetty vuodenalkajaisiksi. Lammas oli silloinkin teurastettu ja syöty, olipa oikein virsi veisattu syömään ruvettaessa. Niin oli juhlittu Puolangan Poskimäessä sekä Sotkamon Tikkalansalmessa. Niin tärkeänä oli pidetty juhlaa, ettei talosta oltu mitään eläintä myyty, ennenkuin oli vuodenalkajaiset vietetty. "Kun ei ole siunattu vielä, niin ei anneta", oli vain sanottu.
Ennen kekriä oli vielä muuan merkkipäivä, Simuna, lokakuun 28:ntena.
Se oli sika-Simuna, joka kiljuvilta kärsäniekoilta riisti hengen.
Sehän tiedettiin, että
"Simuna sikaa tappaa,
Hanna harjasta pitää,
Pekka peräjouhista."
Kun sika oli teurastettu, leikattiin saparo, ja käskettiin jonkun poikasen kantaa se sikopahnaan, jotta "se on kyllä raskas, mutta reistaahan viijä!" Poikanen kantoi saparoa olallaan, selässään, niinkuin se olisi ollut hyvinkin painava ja vei pahnaan. Siitä siat vastakin kasvoivat isoiksi.
Simunanpäivän aamuna syötiin talkkuna ja puolisiksi keitettiin sianselkä. Simunana jo jotkut vanhat miehet alkoivat pitää kekriä. Niin olivat Kilpelän ukko ja Nivalan vaari Puolangalla varustaneet eväslaukkuunsa lampaanlavan, voita ja rieskaa ja siitä peräkkäin astua kyökytelleet tuttavaan taloon, jossa tiesivät olevan viinaa. Siellä sitten talon äijän kanssa kolmisin oli syöty ja juotu, laulaen ja turisten aloiteltu kekriä ja arveltu: "Aatto juhlaa korkeampi".
Syksyn kuluessa oli vielä pari pientä merkkipäivää: leikkuun ja riihenpuinnin lopettaminen, jotka sattuivat, milloin millekin päivälle. Sirpinkampiaiset pidettiin, kun leikkuu oli loppunut. Työväki tuli ja toi sirpit "emännälle kaulaan", ja silloin piti emännän hyvittää leikkuumiehiä juustoleivällä, ryynipuurolla, rieskalla ja roppavoilla, lihalla ja uutispotuilla. Annettiinpa viinaryypytkin. Niin säästyi emännän kaula sirpeistä, jotka sen sijaan pantiin pirtinseinälle naulaan "kuivamaan". — Kun viimeinen viljakouraus oli leikattu, sanottiin:
"Nälkä soille, vilja maille, rikkaijen riihenparsille!"
Riihenroikajaiset eli riusanroikaiset, parsiin- eli vartankolkkajaiset eli vartankolkkaukset tapahtuivat viimeisenä riihipäivänä. Silloinkin työväkeä ravittiin erikoisilla ruoilla. Aamiaiseksi keitettiin ohrapuuro ja iltaseksi saatiin lihakeitto, ja ruokaryypyiksi tarjosi isäntä viinaa, jopa aamulla riiheen mentäessä antoi suunavausta. Yleinen ikivanha tapa oli jättää viimeisestä riihestä yksi lyhde puimatta. Sitä sanottiin alkulyhteeksi eli elättilyhteeksi, ja heitettiin se parsille perisoppeen pystyyn. Siellä se sai seisoa seuraavaan syksyyn, jolloin joutui muun viljan joukkoon, ja oli niinkuin siemenenä uudelle sadolle sekä hyvän vuodentulon saannille. Kuhmon Venähenvaaran ukko oli heittänyt kokonaista kolme puimatonta lyhdettä "eloparalle", jota hän oli palvellut.
Sitten oli vuoden varrella vielä muuan merkkipäivä, pelottava kinkeripäivä eli messupäivä. Kaksittainkin niitä vuodessa pidettiin, syksyllä, Mikkelin tienoissa, syysmessu ja kevättalvella talvimessu. Syysmessussa luetettiin vain lapsia, mutta talvimessussa kuulusteltiin kaikki kansa, nuoret ja vanhat.
Jo illalla tulivat kinkerienpitäjät, papit ja lukkari, kinkeritaloon yöksi — hevosella oli heidät noudettava — ja pitivät talossa rahvaalle iltarukouksen. Sillä messuväkeä oli talonpirttiin jo koko joukko keräytynyt. Papeille tarjottiin parasta, mitä talo oli osannut hankkia, ja kylän kirkonmies sai suuren kunnian suurustella pappien pöydässä. Kinkeriväkeäkin ruokittiin varojen mukaan. Viinaakin tarjottiin sekä papeille että rahvaalle, sillä viinaa piti messutalossa olla. Jotkut papitkin sitä aivan halusta jonkun naapun nakkasivat, puhumattakaan lukkareista, joista muutamat eivät oikein tienneet määräänsäkään.
Messuväkeä kuulusteltiin sekä sisäluvussa että katkismuksen ulkoa osaamisessa, ja lopuksi piti pappi kyselykuulustelut. Kovin olivat muutamat seurakunnan jäsenet huolimattomia kristillisen lukemisen harjoituksessa. Varsinkin jotkut vanhat ukonkarilaat olivat niin itsepintaisia oppimaan, että papin täytyi heitä toisinaan kovistella, jopa pöydän alle työntämällä. Niin hullusti oli käynyt Porkkalan ukolle Puolangalla, jotta oli joutunut pöydän alle häpeämään. Oli siellä äijä vain rauhassa istunut ison aikaa, kyököttänyt, jo kysäissyt: "Joko ma nousen?… Joko ma nousen?" Mutta kun ei pappi ollut kallistanut korvaansa, oli ukko arvellut: "noustappa taijan!" ja noussut ja astellut ulos. Pöydän alle oli työnnetty kerran myöskin Kylänmäen ukko, huono hyrynsalmelainen lukija. Mutta ei ollut hänkään ottanut papin rankaisua oikein ojennuksekseen: oli vain askaroinut ahtaassa asemassaan tulitikunpätkillä silmäluomensa ammolleen, ja niin pöydän alta killistellen keinotellut koko kinkerirahvaan nauramaan. Mutta Riitavaaran Eskoa ei pappi ollut uskaltanut ruveta pöydän alle yrittämään. Äkäillyt oli kyllä kovasti ja uhkaillut, mutta kun oli huomannut, kuinka Esko oli sivullaan isoa nyrkkiään puristellut, oli pappi lausunut toivovansa ja uskovansa, että Esko ensi kerraksi ahkeroitsee lukutaitonsa paremmaksi.
Lopuksi pappi tiedusteli, millaista elämää kyläkunnan ristirahvas viettää. Silloin tuli kirkonmiehen vuoro astua esiin kylän "ilveitä" selittelemään. Tavallisesti ei kirkonmiehellä ollut suuria valittamisia: rahvas eli Herran pelvossa, niinkuin oli ennenkin elänyt. Mutta kerran Puolangan Leipivaaralla oli muuan akka ruvennut "juoruamaan" papille kylänsä synnillistä menoa: juovat kuin siat, tappelevat kuin sudet, lyövät korttia kuin pakanat, elävät kuin eläimet… "No, no, eikä kirkonmies tiedä mitään!" oli pappi kauhistunut. Mutta Martin Paavo, kirkonmies, oli puolustautunut: "Oisko sitä päälleen isäntä, jos menisi kaikkia kantelemaan".
Ennen vanhaan, kun kirkkoa ei ollut koko laajalla kulmakunnalla lähempänä kuin Paltaniemellä, olivat Paltamon papit kierrelleet suunnattoman kotiseurakuntansa sydänmailla messuja pitämässä. Samalla olivat he toimittaneet muitakin kirkollisia tehtäviä — kuten monesti nytkin —, olivat siunanneet kuolleita maahan, kastaneet lapsia, vihkineet aviopareja ja jakaneet ehtoollista. Aika ankaroita olivat he toisinaan olleet huonoille lukijoille ja huonosti eläville seurakuntalaisilleen, kaakinpuussakin olivat joskus vitsoilla kylvetyttäneet. Muuankin vitsottava oli rukoillut: "Älä, hyvä Herr'-Eerikki rukka!" "Herr'-Eerikki" kun oli ollut se pappi.
HÄÄTAPOJA.
"Jos tahot talohon naija, tuuva miniän minulle, elä kihlo kirkkotieltä, siell' on porsaskin punassa, sikai on silkki päässä. Ota olkihuonehesta, riusanvarresta valihte, kivenpuusta kiikkumasta".
Juhlista ja merkkipäivistä puhuttaessa ei suinkaan sovi unohtaa häitäkään, suuria ilojuhlia, joita miltei joka talo ainakin jonkun kerran joutui viettämään. Ne olivat nuorten juhlia, kahden toivorikkaan nuoren onnenpäiviä.
Mutta ennenkuin päästiin häihin asti, oli nuorilla edessä pitkä ja monimutkainen taival. Naimisiin joutuivat tyttäret tavallisimmin kolmattakymmentä aloitellessaan, mutta jotkut tulivat valituiksi jo alle kahdenkymmenen ikäisinä, jopa muuan tytär Hyrynsalmella oli mennyt miehelään 17:llä ikävuodellaan, ja Kuhmossa oli eräs vaimo jo samanikäisenä ennättänyt äidiksi. Mutta toiset taas saivat odottaa aikaansa aina lähemmä kolmeakymmentä, ylikin, miten milloinkin sattui. Mitään määrää ei tietysti ollut. "Kuus naulaa kun menis suoloja hameeseen, niin silloin saa tytär mennä naimisiin", oli leikillisenä määriönä.
Miehen tavallisesti piti olla jonkun verran vanhemman, "se kun nainen ennen mukaa löysätä, niin sillähän ne valikoi naisen nuoremman." Jouduttiin tietysti joskus ottamaan vaimoksi itseänsä vanhempikin.
Vanhempi sisaruksista joutui tavallisesti naimisiin ennen nuorempaa, mutta kävi joskus niinkin, että nuorempi ennätti edelle. Häpeähän se oli hylätylle, että häätyi kivikontin kantajaksi, vaikkakin kontissa oli "silkkiset viilekkeet ja suu alaspäin." Vielä häpeällisempää oli jäädä vanhaksi piiaksi.
Aivan likeisiä sukulaisia ei juuri naitu. Ei "viittitty" mennä naimisiin esim. serkkujen eikä useasti pikkuserkkujenkaan kanssa. "Se oli mieles, jotta kun suuret sukulaiset ollaan, niin ei se sovi", jotta "pitää suku tulla, muuttumaan". Joku harva tapaus tiedetään, että veljen ja sisaren lapset ovat yhtyneet avioliittoon.
Tulevan kumppaninsa tapasivat toiset omilta kyliltä, mutta toiset taas saivat etsiä sitä etempääkin, jopa toisinaan aina naapuripitäjästä asti. Rajan takaa, Vienan-Karjalasta, eivät pojat juuri koskaan ole emäntää noutaneet, halveksivat hiukan Vienan tyttöjä, eikä tyttäristäkään ole kuin joku harva mieltynyt rajantakaisiin "prihatsuihin" siksi, että olisi uskaltanut lähteä mukaan vienalaistalon miniäksi. Säätyerotus oli jotenkin jyrkkä, eipä juuri talon poika saanut piikatyttöä ottaa, eikä hyvän talon tytär ruvennut renkimiehen kumppaniksi.
Tuttavuutta tehtiin pyhäiltaisissa kisoissa, varsinkin kesäilloin, jolloin pojat ja tyttäret yhdessä "kävellä koppasivat". Etäisempiä taas tavattiin suurina kirkkopyhinä kirkkomäellä sekä Oulun tervansoutumatkoilla. Mutta lähemmin tutustuivat nuoret toisiinsa, kun pojat kulkivat tyttöjen luona yöjalassa. Kesäisin makasivat sekä tyttäret että piikatytöt aitoissa tai luhdeissa, joissa heillä oli joko seinään kiinnitetyt sängyt tai lattialle laitetut vuoteet. Pyhäajan öinä hiipivät pojat aittoihin tyttärien luo yötä viettämään, kulkivat riijuussa taikka, niinkuin vanhat sanoivat, luuhalla. Tämmöinen luuhalla-käynti on Kainuunkin mailla aivan yleinen, ikivanha tapa, luuhapoikina ovat vanhatkin vaarit nuorina päivinään hiiviskelleet, samoin myös heidän isäukkonsa ja ukkovaarinsa. Eikä sitä ole minään pahana eikä vikana pidetty, nuoret saivat siten vain tutustua toisiinsa. Poika kun oli johonkuhun tyttäreen mielistynyt, kävi hänen luonaan öitsimässä. Mutta jos jollakulla tytöllä oli niin hepsakka luonnonlaatu, että laski luokseen tänään tämän, huomenna toisen, niin "sitä inhosivat vähä, jotta se on jokaisen hyvä". Talvellakin, kun kylmä ahdisti tyttäret pirttiin nukkumaan, pojat joskus sinnekin yöpimeissä haamusivat, heittivät vain kenkänsä porstuaan. Makasihan pirtissä kyllä lapsia ja muitakin, mutta lapset nukkuivat sikeästi, eikä muille hiiviskelijän tulo ollut niin outo asia. Luuhapoika otti vain ja lähti tiehensä, ennenkuin pirtti aamulla heräsi. Mutta talon poikaviikarit tekivät joskus, jos kosiskelija ei heille ollut mieluinen, sen ilkeyden, että laskivat vettä hänen kenkiinsä ja nostivat ne rappusille jäätymään.
Vaikka näin "luuhateltiinkin", ei siitä kuitenkaan sen pahempaa seurannut. Jalkalapsia ei ennen ollut niin määrättömästi kuin nykyään, vain joku harva sen häpeäikseen laittoi. Sillä häpeä se oli, "niinkuin olis murhan tehnyt". Semmoista tytärtä "ei pietty, ei ihmissää enää", eikä se kelvannut kellekään emännäksi, "niin meni pilalle". Itse saivat äiti rukat huolehtia lapsestaan, jota myös halveksittiin, niin että useasti haukuttiin äpäräsikiöksi ja huorikakaraksi. Kirkon tervuurahoja sai jalkalapsen tekijä maksaa [vasta nainut parikunta, jos sai lapsen "ennen aikojaan", sai myös "kirkkoa tervauttaa"]. Jos rippikoulu-ikäiset pojat ja tytöt luuhattelivat, panetti pappi heidät kirkkoon mustallepenkille jumalanpalveluksen ajaksi istumaan.
Jotkut tyttäret, jotka syystä tai toisesta heitettiin oheen, turvautuivat tietäjän apuun nostattaakseen poikien lemmen itseensä, samoinkuin taas pojat koettivat tyttöjen innostusta kiehtoa puoleensa. Käytettiin kylvetyksiä ja loitsuja, syötettiin toiselle hikeään, anastettiin toiselta hiuksia, keitettiin himoheinistä teetä ja monenlaisia muita keinoja kokeiltiin: kukonhöyheniä, oriin häntäjouhia, linnun lävitse ammuttuja luoteja, kutusammakon sääriluita, kaikki ne tavalla taikka toisella olivat tarpeellisia.
Kun nuoret olivat tarpeeksi toisiinsa tutustuneet ja kiintyneet, rupesivat he puuhaamaan avioliittoa. Se tapahtui syksypuolella vuotta. Kun Perttulin kirkolla etämatkaisemmatkin olivat vielä tavanneet toisiaan ja asioistaan varmuudeksi keskustelleet sekä määräpäivästä sopineet, varustautui poika naimoihin. Kysyttyään vanhemmiltaan lupaa, laittoi hän eväitä matkaan, kahvia, sokeria, ja ennen kaikkea viinaa, ja puhemiehineen, jona oli joku sukulainen, naimisissa oleva veli, setä tai muu, lähti kysymään eli tahtomaan tyttöä. Monesti talossa ei tiedetty sulhasia odottaakaan, tytär ei ollut ilmoittanut, vaan arvattiin heti, millä asialla vieraat vaeltavat. Ruokaa pantiin kohta pöytään ja tarjottiin kahvia, mutta kosittavaa tytärtä ei näkynyt: oli ujouksissaan puikahtanut ulos. Syönnin jälkeen esitti puhemies: "Mitäs tykkää talonväki, me on lähetty sille asialle, jotta tästä talosta tahotaan ottaa tyttöä mukaan?" Siihen vastattiin: "Mitä itse tehnee tytär, oman maksan päällä on mieli." Silloin sulhanen juoksaisi kutsumaan tyttöä mieltänsä, myöntymystänsä sanomaan. Niin sai puhemies antaa hänelle kihlat: pari kihlasormusta, kihlasilkin ja lisäksi rahaa. Ennen ei käytetty kultaa, annettiin vain hopeasormus, rantuniekka ja niin leveä, jotta täytti melkein koko nivelen. Rahaa annettiin 10-20 ruplaa, silkki oli 5-10 ruplan hintainen. Kun asia oli näin hyvin päättynyt, keitätti onnellinen yrkämies iloissaan kahvit omista eväistään, tarjosi sitä talonväelle ja viinaakin juotti, niin että päästiin vielä paremmalle ja iloisemmalle tuulelle. Yrkämiehet viipyivät talossa yötä, aamulla vasta, kun olivat syöneet ja juoneet, lähtivät he kotimatkalle.
Mutta ei aina kosijoita näin onnistanut. Sattui väliin, ettei tyttöä annettukaan, ja silloin sai sulhasiksi pyrkijä nolona, tyhjin toimin palata takaisin. Oli saanut veden kenkään taikka käynyt ruunanpäässä, sanottiin. Mutta olisipa poika hoksannut pitää sormuksia kolme torstaita pääskysen pesässä, ennenkuin meni tytölle tarjoamaan, niin ei olisi niitä takaisin työnnetty.
Kihlauksen jälkeen mentiin kuulutuksille, sekä sulhanen että morsian seurasivat puhemiestä pappilaan. Useimmat kuulutukset toimitettiin syksyllä Mikkelin ja kekrin välillä, "silloin niitä morsiamia enimmin tehtiin". Sitten pidettiin morsiamen kotona ratulat, naittajaiset eli naittaiset. Sulhanen ajoi sinne puhemiehineen, veipä mukanaan syötävääkin kaikenlaista sekä kahvitarpeita ja viinaa. Morsiamen sukulaiset myös kokoutuivat taloon. Vieraita syötettiin ja juotettiin sekä talon että sulhasen puolesta lauantai-illasta aina maanantaiaamuun saakka. Sulhasen eväitä syötäessä ja viinaa viljeltäessä sanoi puhemies: "Nyt on se päivä, jotta nämä nyt aikovat naimisiin, jotta nämä on nyt niijen naittajaiset". Ja sen päälle taas syötiin ja ryypättiin.
Maanantaiaamuna lähti sulhanen pois ja vei morsiamenkin mukanaan, että "kotiväelleenkin näyttää sen saaliinsa". Koko viikon viipyi morsian siellä housuviikolla eli housunpaikkuuviikolla ja syötettiin häntä ja hyvänä pidettiin. Pois lähtiessä antoi anoppimuori miniänkokelaallensa nyytin villoja, ja vaari pisti kouraan rahaa, ja sulhanen antoi kyydin kotiin.
Kihlauksen jälkeen alkoi morsiamelle ankara työ: anteiden valmistaminen. Ensi asioiksi piti lähteä keruuseen. Joku vanha "muorin raja" tai "ämmän koppero" oli morsiamen mukana kaasona [Kiannalla: kaasi] eli päistärsäkkinä ja he kävivät joka talossa, sukulaisissa ja tuttavissa, sekä koti- että naapurikylissä, jopa toisilla kirkkoaloillakin, sukulaistaloissa, vieläpä ventovieraissakin. Kihlasormukset oli morsiamen sormessa sekä sukankudelma aina käsillä, jotta niistä heti tunnettaisiin keräilijämorsiameksi. Hyviä tunnusmerkkejä olivat myös keräilijäin isot nyytit, vieläpä sekin, että he heti taloon päästyään laittoivat kahvipannun tulelle. Heillä oli nimittäin omat kahvieväät mukana. Niinpä tiedettiin anelijoille antaa pyytämättä, ja annit korvasi morsian kiitoksilla sekä kahvittamisella. Saivatkin kahvittajat kaikenlaista tarpeellista: villoja, lankaa, sukkia, lapasia, huiveja, kahvi- ja ruoka-astioita, rahaa ja hamppujakin. Heille karttui monesti niin jykeät kantamukset, että täytyi heittää matkanvarren taloihin hevosella noudettavaksi. Koko talven ajan kävi morsian aina tuon tuostakin keruussa, välillä taas oli kotona työhommissa.
Keräämistään aineista sekä omista varoistaan valmisteli morsian talven kuluessa hääantejaan. Oli hänellä puuhaa, piti siinä käsi käydä ja jalka liikkua, kun piti kartuta, kehrätä, kutoa ja ommella, sekä saada valmiiksi vantutta, sukkaa, vyötä, lakanaa, paitaa, vyöliinaa, jos jotakin. Paljon niitä karttuikin: varakkailla taitavilla morsiamilla oli yksi aitta aivan anteilla varattu, siellä orsi sukkia täynnä, toinen vanttuita, sitten paitoja, huiveja, vyöliinoja ynnä muita monet orret. Tekemättä ne jäivät tyhmiltä ja taitamattomilta neitseiltä, taitaviltakin kului monet ajat, vaikka koettivat mökinakkojakin käyttää kehruuapulaisina. Siksipä entisaikaan täytyi tyttären olla morsiamena joskus kolmekin vuotta. Talvet sai hän olla omissa hommissaan yletaikojaan, mutta kesällä piti käydä heinällä ja leikkuussa, halmetta kyntämässä ja tervahautaa laittamassa sekä Oulua soutamassa. Mutta sukan- tai vanttuunkudin oli morsiamella aina matkassa, ja väliajoilla kotipirtissä hän heti istahti kangaspuihin. Lopulta, jos kovin kiirettä tahtoi tulla, oli koko talon naisväki apuna. — Omat vaatekerrat piti tyttärellä olla valmiina jo kihlottaessa.
Kihlausaikana pistäysi yrkämies luuhattelemassa kuten ennenkin, ja jos hänellä oli hevonen, käytti hän mielitiettyään joskus kirkollakin. Mutta oli niitä semmoisiakin miehenjörriköitä, jotka eivät vuosikauteen käyneet kihlattuaan katsomassa, siihen vain tyytyivät, kunhan kirkolla sattuivat näkemään.
Häät pidettiin, sitten kun morsian oli saanut anteet valmiiksi, kevättalvella Maarian tai pääsiäisen aikoina.
Sulhanen tuli puhemiehen sekä puhemiehen emännän, kaason, kanssa juohtomiehinä morsiamen kotiin noutamaan kihlattuaan vihille. Tänne kutsuttiin morsiamen sukulaiset vieraiksi ja pidettiin lähtiäiset, antajaiset eli antaiset. Vieraita kohdeltiin talossa yökausi, ja aamulla vielä syötettiin ja juotettiin, veisattiin virsi, ja puhemies sanoi: "Tämä on nyt viime vero sen nimellä". Sitten lähdettiin pappilaan kaksissa hevosissa, puhemies emäntineen edellä, sulhanen morsiamineen jäljessä. Komeasti ajettiin kokkareellä, komea karhunnahkaharjus länkien niskalla. [Jos morsiamen koti oli matkan varrella, käytiin ensin vihillä kirkolla, sitten vasta palattaessa pidettiin antajaiset.]
"Vihkireissulle" oli varaten lähdettävä, sillä kilpakosijat ja kaikenlaiset kadehtijat voivat monesti tehdä elkeitään kiusaksi ja matkan estämiseksi: panivat painajaisen rekeen, taikka istuttivat kirkonväen, niin ettei hevonen jaksanutkaan vetää. Keräsen Pentille Puolangalla oli käynyt kerran niin, että hevonen oli saanut vaahdossa vetää, ja Salmen Sampan juohto-ori oli väsynyt järvenselälle. Eihän elkeisiin tarvittu muuta kuin pistää salaa vanha ruumiinarkun naula rekeen, niin jo tuli siihen painoa, taikka piiloittaa ruumiin mittakeppi poikittain tielle, niin ei hevonen päässyt ylitse. Siksi kotona jo juohtomiesten lähdettäessä, piti tehdä varat: panna siivenkynään eläväähopeaa ja tapittaa se yrkämiehen aisannokkaan väännettyyn reikään. Silloin ei mikään voinut matkaa seisauttaa. Lisäksi vielä puhemies edellä ajaessaan sivalsi portilla ruoskallaan maahan kolme kertaa ristiin. Mutta jos varat olivat jääneet tekemättä, ja painajainen asettui, piti kääntää reki kumoon ja kopistella, taikka riisua hevonen ja valjastaa edestakaisin aisoihin, sitten taas riisua ja valjastaa oikeinpäin ja lähteä ajamaan.
Vihiltä, "tiaisen valalta", ajoivat nuoret suoraa päätä sulhasen kotiin, jossa häät pidettiin. Pelimanni oli portilla soittamassa marssia, kun juohtojoukko eli juohtokansa ajoi pihaan. Ja pari vahvaa miestä oli portilla vartioimassa, he hyökkäsivät heti sulhasen hevosen kimppuun sekä koettivat tempaista luokin irti rahkoista, rinnusta avaamatta, hevosen vielä liikkuessa. Sulhanen puolestaan ajoi täyttä vauhtia ennättääkseen ehjänä yli pihan, mutta kun valitut, "riskimmät" miehet oikein riipaisivat, lähti luokki irti, Mutta useasti rahkeet rapsahtivat poikki, taikka aisat rätkähtivät kappaleiksi, ja karkaava hevonen tuuskahti turvalleen. Irti saatu luokki lennätettiin samaa vauhtia katolle, ja kolmas mies saattoi hevosen talliin. Jos luokki jäi katolle, oli se merkkinä, että suku pysyi talossa.
Soittaen saatettiin nuori pari sisään.
Pirtissä kysyi puhemies ensi asiakseen lämmintä:
"Oisiko talossa lämmintä, jotta saisi jalkoja leväyttää ja yötä olla, kun on niin pitkältä kulettu ja väsytty?"
"Mitä matkustavia te olette?" kysyi isäntä. "Enpä mie tiijä luvata, sopiiko tässä, kun on tässä vieraita muitai paljo."
"Emmä me ole mitää ryöväreitä eikä muita vakoojia. Me olemma vain tavallisia matkustavaisia."
"No, saapi tässä sitten olla, kun ei pahennusta tee. Lakea myöten on lämmintä."
Siitä kysyi puhemies vielä: "Saapiko sitä lukea ja virrenvärsyn veisata?"
"Saapi!" vastattiin.
Puhemies veisasi esim.: "Vihollinen karkot' kauvas, jott' sieluni sais' olla rauhass'".
Tämän jälkeen vasta tervehdittiin ja käteltiin ja saateltiin vieraat istumaan kamarihuoneisiin kahviteltaviksi.
Hääväkeä, sekä yrkämiehen että morsiamen sukulaisia, oli keräytynyt talo täyteen. "Kuttuvieraita" voi olla isoisten oikeissa "ökähäissä" toistasataa henkeä. Sulhasen isä, ja sulhanen itsekin, olivat käyneet kutsumassa: "Olkaa nyt hyvä ja käykää meillä kahtomassa, kun nämä nuoret tahtoo yhistyä, jotta pietään vähä niinkuin muistiaisia."
Parhaansa oli talo häiksi varannut. Isoissa pirteissä oli monta pöytää ruokia ihan täynnään. Oli leivottu leipää ja rieskaa, tehty teoksia ja kalakukkoa, oli kapahaukea, lohta, säynäjää ja suolasiikaa, oli paistettua ja keitettyä lihaa sekä metsälinnun täkkiä — "nehän ne on ollutkin niitä paraita hääeväitä" —, oli vielä ryynipuuroa sekä juustoa, maitoa, maitopiimää, viiliä ja voita. Viinaa oli viljalti ja kotitekoista olutta yltäkyllin.
Puhemiehen emäntä oli ensi päivänä talossa määrääjänä ja ensi aterialle johtajana, ja puhemies muuten isäntänä. Kaikki suuremmat sukulaiset pantiin ensipöytään: morsiamen isä sulhasen isän viereen, samoin äidit vierekkäin ja heidän rinnalleen puhemiehen emäntä, sitten morsian. Sulhanen taas istui puhemiehen vieressä lattian puolella pöytää, "lavittalla", vastapäätä morsianta. Sitten seurasivat muut sukulaiset niinkuin "Jaakopin lapset järjestyksessä esikoisuutta myöten." Sulhasen sisar oli kenkkärinä, ruokien kantajana.
Ruoalle ruvettaessa julisti puhemies, minkä kumman hän oli äsken nähnyt:
"Kaksi ihmistä vasta vihittiin yheksi. Ne on nyt yheksi tulleet, ja polvillaan ne oli papin eessä."
"Valehtelet!" sanottiin.
"Tosi on, ja tässä nyt sen nimeen pietään nämä piot. Ne nyt ei enää ole morsian ja yrkämies, vaan nuori mies ja nuori vaimo."
Sitten luki puhemies ruokaluvut, ja syönnin päälle veisattiin virsi:
"Kiittäkäämm' Jeesust' edest' näitten lahjain."
Kaksi, kolme, jopa joskus neljäkin päivää pidettiin häitä, pyhäiltana kun aloitettiin, niin siitä viikkoa myöten jatkettiin. Syötiin ja juotiin, miehet joivat viinaa, jotta muutamat olivat aivan "päntiöinä". Ja tanssittiin, pyörittiin rinkiä, niin paljon kuin pirttiin sopi, asetuttiin piiriin ja laulettiin, tanssautettiin morsianta piirin sisässä ja annettiin hänelle rahaa. Taikka pirtin täydeltä tanssittiin hääpolskaa, parittain pyörittiin kuin luomapuut, taikka taas vaihteeksi valssattiin. Soittaja pöydän luona veti säveleitä parhaansa mukaan. Hyrynsalmelais-häissä esim. vingutteli viulua seppä Antti Kemppainen ja Puolangalla pelaili Matti Väisänen sekä Massi-Matti, josta sanottiin:
"Massi-Matti pelaa,
Kaisas-Reeta tanssaa,
Kopotti polkee tahtia."
Toisinaan esiintyi morsian ruunu päässä, kirkonkylän "herrasrouvilta" oli sen lainannut. Muuten oli morsian kotikutoisessa mustassa puvussa, joka oli Oulussa värjäytetty. Samoin sulhanen oli morsiamen laittamissa mustissa, jotka nekin olivat Oulussa "värjätyt, tampatut ja rässätyt".
Illalla laitettiin nuori pari kamariin makuulle, ja samaan huoneeseen, toiseen sänkyyn, paneutui puhemies emäntineen. Mutta kolme yötä vihkimisen jälkeen oli nuoren parin "pyhitettävä". Aamulla toi kenkkäri makuuhuoneeseen viinaryypyt, ensin puhemies-makuukselle, sitten nuorelle parille. Ja kun nuoret astuivat pirttiin, toivottivat vieraat heille onnea "tässä uuvessa eesottamisessa". Etäisemmät vieraat viettivät yön häätalossa.
Sitten juotiin huomenpikari. Laitettiin puumaljaan makeaa juotavaa, lämmintä vettä ja sokeria, sekä rommia tai konjakkia sekaan, ja sitä morsian lautaselta puusarkalla tarjosi vieraille. Puhemies kuulutti:
"Nyt tulee huomenpikari, ja siihen kelpaa neulaa, naulaa, mitä vaan panee, lehmää, lammasta, vaatekalua kanssa."
Sarkan tyhjentäjä puolestaan sitten pani morsiamen lautaselle rahaa ruplan, pari, viisikin ruplaa, rikkaat isännät joivat poikansa häissä viisikolmattakin ruplaa, ja emännät ryypätä napsauttivat lampaan, jopa lehmänkin. Ken minkä mitäkin antoi, rahaa tai tavaraa ja mitä oli huomenpikaria tyhjentäen luvannut, se oli annettava myös. Rahaa karttui hyvissä häissä sata ja puolitoistasataakin ruplaa.
Huomenpikarin jälkeen rupesi morsian vuorostaan jakelemaan anteitaan. Puhemiehen emäntä niitä kantoi koreilla esiin koko hääväen nähden, ja morsian itse anteli, kelle mitäkin, sulhasen sukulaisille ja puhemiehelle. Appiukolle antoi hän paidan, alushousut ja liivin, sukat, vanttuut ja vyön, anoppimuorille röijyn, hameen, huivin, vyöliinan ja paidan, sukat ja vanttuut sekä "makauksia": tyynyn, polsterin, lakanan ja peittotäkin. Yrkämiehen veljetkin saivat sukat ja vanttuut, joskus paidankin, samoin sisaret, joille vielä oli vyöliina ja huivi. Sedille ja tädeillekin oli varattu sukat ja vanttuut, tädeille lisäksi vyöliina. Puhemiehen saanteja oli paita ja vyö sekä sukat ja vanttuut, ja puhemiehen emännän, huivi ja vyöliina, sukat ja vanttuut. Papillekin oli morsiamen vihillä käytäessä annettava sukat ja vanttuut, ja sulhaselle oli hän valmistanut koko hääpuvun. Sitten oli määrä täynnä. Paidat olivat kotipalttinaa, hameet samoin kotikutoista villavaatetta taikka puolivillaista, tyynyt ja polsterit itse pyydettyjen metsälintujen höyhenillä täytettyjä, ja vyöt oli villalangasta sukkapuikoilla kudottuja, leveitä, parisylisiä, tuppupäisiä monikirjaisia turkkien sitimiä.
Sitten kun ruvettiin häitä lopettamaan, keitettiin maitovelli tai -puuro ja puhemies ilmoitti:
"Nyt nää piot loppuu, mutta pitää syyvä siihen nähen, jotta elää kolmen kynnyksen yli mennä!"
Silloin käytiin kiinni ja huutaen nostettiin nuori pari ukoksi ja akaksi, ja samaa kyytiä hyökättiin ja kohotettiin sulhasen isä ja äiti vaariksi ja muoriksi. Sen päälle sitten syötiin viime vero, akanvelli tai akanpuuro. Lähtökahvia oli lopuksi vasta nostettu "akka" itse tarjoamassa.
Vieraat lähtivät pois, ja nuorikko jäi elämään uudessa kodissaan ja talon töitä tekemään niinkuin muukin talon työihminen. Sai hän istua kangaspuihin, sai mennä navettaan karjaa hoitamaan, sai kehrätä ja kartata, sekä istua muiden mukana talon ruokapöytään. Myötäjäisensä, makuu- ja pitovaatteensa toi morsian heti mukanaan arkussa ja pärekoreissa, lehmän ja lampaan sai vasta syksyllä. Entisessä kodissaan, jos se oli kovin etäällä, ei nuorikko joutanut käymään ennenkuin vasta syksyllä perintölehmää noutaessaan. Miniänä eli hän miehelässä ja vaimojen tapaan palmikoi päänsä jakaukselle ja kahdelle letille, eikä saanut enää avopäin lukea "kirjaa", kuten ennen tyttönä ollessaan. Piti huivin sitaista päähänsä, kun otti kirjan lukeakseen. Ikävä oli monesti nuoren vaimon oudossa kodissa, varsinkin jos vanhat, kälyt, langot ja sukkalinnut [miehen sisaret (Kuhmo)] olivat pahansuopia, vielä enemmän, jos mieskään ei ymmärtänyt nuorta vaimoaan oikein kohdella.
Voipa joskus sattua niinkin hullusti, että parikunnan väli oli häissä pilattu. Oli saatettu panna vaikka kolme kuopasta otettua valkeata kiveä heidän häämakauksiensa päänpohjiin, ja niin rikottu heidän välinsä. Taikka oli samassa tarkoituksessa mustalla kissalla hännästä vetäen kynsitetty sitä tietä, jota he vihiltä palasivat. Heidän epäsopuaan ja rikottua väliään ei saatettu parantaa juuri muuten kuin siten, että otettiin kaksi kutusammakkoa ja sidottiin yhteen punaisella langalla ja pantiin muurahaispesään kaluttaviksi, ja sitten tuotiin niiden luurangot ja kätkettiin salaa riitaisen parikunnan makauksien alle. Lastensa onnea huolehtiva anoppimuori saattoi sen tehdä.
Mutta kaikki eivät aviolliselle yhdyselämälleen halunneet pappilasta hakea vahvistusta, joko olivat ripillä käymättömiä "pakanoita" taikka muuten olivat vihkimisestä välinpitämättömiä. Semmoisia koppapareja, susipareja eli kristillisen seurakunnan keskuudessa aina jokunen, ja lisäsivät he seurakuntaa, äidin nimissä kyllä vain. Saattoipa joskus vanha leski asua nuoren miehen kanssa, taikka toisen ukon akka mennä viettämään yhdyselämää toisen akan ukon kanssa, taikka voi joku hyväkäs vallata miehen sisareltaan. Vieläpä voi joku vanha talonäijä, muorinsa vielä eläessä, korottaa toimekkaan piikatyttönsä emännäksi ja saada sen kanssa uuden lapsisarjan muorin soudateltavaksi. Jalkavaimoksi ja leipäsudeksi sanottiin vihkimätöntä vaimoa.
LAPSESTA AIKUISEKSI.
"Uni ulkoa kysyypi, unenpoika porstuasta, onko lasta kätkyessä, pientä peittehen sisässä."
Häiden mukana seurasi aikaa myöten nuorille uusia elämän tehtäviä, toimia ja huolia. Saatiin perheenlisäystä, ja sen seurassa tuli pienten perillisten hoitaminen ja kasvattaminen. Näihinkin seikkoihin liittyi vanhallakansalla mitä monituisimpia perintätietoja ja tapoja.
Jo raskaana, kuormillisena, ollessaan tuli äidin huolehtia vasta syntyvän pienokaisensa vastaisesta menestyksestä ja elää sen mukaan. Hän ei saanut istua kynnykselle, ei arkulle, kiululle eikä muulle onnelle esineelle, siitä voi lapsi tulla riisitautiseksi tai alusvikaiseksi, ei saanut kantaa rikkoja helmassaan, ettei lapsesta tulisi kesakkoinen tai rokonrikkoma. Jos äiti potkaisi sikaa taikka söi sianlihaa, sai pieni harjaksia selkäänsä, jos leipoessaan pisteli suuhunsa taikinaa, tuli perilliseen ruohdunnaisia, jos maisteli matikanpäitä, tuli lapsesta likanokka, vesileuka. Viiliäkään ei kuormillinen saanut syödä, siitä olisi sikiön ihoon kasvanut "kopannetta". Piti äidin myös varoa vihastumasta, ettei lapsesta tulisi pahankurinen kiukuttelija. Pimeät yöt varsinkin olivat raskaalle vaimolle vaarallisia. Silloin saattoi tulla itse rumahenki ja riistää sikiön äidin rinnan alta. Niin oli kerran eräältä kuhmolaisäidiltä sikiö hävinnyt.
Pienien saantasijana oli saunaa totuttu jo ikivanhoista ajoista käyttämään. "Sieltähän ne saunan sillan alta sikiöt kuokitaan", sanottiin uteleville lapsillekin. Hetken lähestyessä pistettiin sauna savuamaan, ja sinne leppoiseen lämpöiseen sitten saatettiin synnyttäjä, talutettiin, taikka talvella joskus työnnettiin re'ellä, siellä kylvetettiin ja haudottiin. Ja apulaisena oli vain joku vanha, päästötoimiin tottunut kyläneukko. Semmoisia itseoppineita parmuskoja eli poapoja on vieläkin joka kulmakunnalla, toiset niistä hyvinkin taitavia ja kokeneita, kymmenien ihmistaimien maailmaan tuloa avustaneita — eukkoja sellaisia kuin Koivuniemen muori Jaalangalla, Laamalan emäntä Puolangan Puokiovaaralla, Kanas-Mari Hyrynsalmen Luvankylillä, Piirais-Mikon emäntä Kuhmon Jonkerissa ja Leimun Liisa Hamarassa, Mikkos-Liisa Ristijärven Pyhännällä. Monet avustajamuorit turvautuivat hädän tullen vanhankansan tietoihin ja taitoihin.
Ja se olikin tarpeen useat kerrat. Jos esiinastuva maailman matkalainen rupesi tuloaan kovin viivyttelemään, oli eukoilla apuna monet keinonsa. Yhdestä jos ei taikaa, turvauduttiin toiseen, toinen jos ei auttanut, koetettiin kolmatta ja niin edelleen miltei loppumattomiin. Niinpä laskettiin vettä sormuksen lävitse, jolla oli kolme paria vihitty ja juotettiin synnyttäjälle. Sitten valutettiin vettä pyssyn, pirtin peräpenkin reijän, lakeistorven ja saunankiukaan, naapurin uuninluudan siteen sekä karhun kulkkutorven lävitse ja juotettiin vaimolle. Kaavittiin längistä hevosenhikeä veteen ja juotettiin. Pirhos-Reeta Hyrynsalmella kaatoi vettä vanhan kolmineuvoisen "tupenroavon" ynnä rukin rullien lävitse ja juotti vaimolle, sekä syötti murusia kuivatusta kalasta, jonka toinen kala oli pää edellä niellyt, ja kun ei sekään auttanut, huljautti vaimon miehellä kolme suuntäyttä vettä ja antoi sen eukolle. Mutta jos toimitus yhä pitkästyi, täytyi keksiä uusia keinoja. Vaimo pujotettiin länkien lävitse, raastettiin aidan raosta, riiputettiin käsistä saunanorsissa taikka miehensä kaulassa, pantiin kuumia kiukaankiviä ja tuhkapusseja hänen vatsanpohjilleen, jopa lopulta, keinojen puututtua, otettiin synnyttäjää sääristä ja nostettiin päälleen, ja viimeksi pelästytettiin rojauttamalla kylmää vettä niskaan, taikka ampumalla saunan ikkunasta sisään. Loitsuja luettiin, minkä osattiin. Niin esim. Kuhmon eukko löi puukon saunanoven kamanaan ja sanoi:
"Päästä maalle matkamiestä, pienisormista pihalle, pihalle pirisemähän, pihaa pitkin juoksemahan. Tuo tuohon Luojan sormet, pistä pienet peukalosi, avuksi avuttoman."
Aivan yleinen tapa oli, että synnyttäjän hiuspalmikot päästettiin hajalleen, solmut, napit ja nauhat avattiin sekä sormukset poistettiin. Siitä selviydyttiin asiasta helpommin.
Paljon oli eukoilla puuhaa vasta tulleen ihmislapsen kanssa. Ensi työksi oli alaston raukka kolmesti tuikattava saunanovesta ulos, jopa talvipakkaseenkin, "jotta tuli kylmänkestäväksi". Sitten painettiin lapsen suuta kolmesti äidin kantapäätä vasten, että hänestä tulisi kuuliainen äidin sanalle. Pienoisen napa sidottiin äidin hiuksilla ja sitten myöhemmin, kun se oli katkennut, pistettiin irroittunut tynkä uunin päälle seinänrakoon, ettei lapsesta tulisi alleen laskija. Isompana otettiin se "piirräntäpuikoksi", kun lasta opetettiin lukemaan, se kun lisäsi lukutaitoa. Lapsen ensimmäinen pesuvesikin oli erikoisesti laitettava. Sitä ei saanut kuumentaa kuohumaan asti, ja siihen oli pantava vihkisormus, hopearaha, äimä ja nuppineula, jopa hiukan tervaakin. Silloin lapsi pysyi terveenä, säilyi silmäyksiltä ja pistoksilta. Poikalasta pestäessä pantiin vettä ensin kolmesti hartioille, jotta hänestä tulisi väkevä ja leveähartiainen, mutta tyttölapselle läiskittiin vettä takasille, että tulisi "leveäperäinen". Sanottiinkin:
"Poikalasta hartioille, tyttölasta perälihoille."
Pestäessä puristeltiin lapsen päätä otsasta, takaa ja sivuilta, jotta "jos pää on särkynyt synnyttäessä", niin "hyllyväisluu menöö paikoilleen päälaella". Silkkihuivi tai lakki sidottiin sitten päähän, että se vakautuisi sievemmäksi.
Pesty pienokainen käärittiin ja kapaloitiin isän pesemättömään paitaan, ja siitä se suopeusi seuraamaan isää. Pärekoriin äidin viereen asetettiin käärö makaamaan, ja päänalusien pohjalle pistettiin kirjan lehti sekä puukko — jotkut lisäksi eläväähopeaa, tuuliajoa ja sianvilloja —, jotta lapsesta tulisi kirjanlukija, eivätkä häneen pystyisi kirot, raiskat ja riesat.
Sillä ristimättömään ihmisenalkuun olivat riesat kovin kärkkäitä tarttumaan. Jopa voi itse vanhakehno tulla ja vaihtaa, varsinkin jos lapsonen olisi yksinään taikka vain äidin kanssa kaksin heitetty saunaan. On tapahtunut, että rumahenki on ottanut kastamattoman pikku raukan ja pistänyt oman epäsikiönsä sijaan, mistä lienee sen puupöliköstä veistänyt ja antanut sille hengen. Eikä sellainen riettaan tuoma vaihdokas ole koskaan kasvanut oikeaksi ihmiseksi. Yhtä avuton ja heikko pahaa vastaan oli äitikin, häneenkin voi tarttua riesa ja joutava, jopa kuolleet henkilötkin saattoivat tulla saunankiukaan takaa häntä säikyttelemään. Siksi ei saanutkaan saunaa jättää vain vaimon ja lapsen haltuun, vaan hoitajan piti aina olla valvomassa. Vieläpä pantiin äidin vuoteen alle viikate, ja sitä hän ulkona pistäytyessään käytti keppinään.
Saunassa makasivat entiset eukot lapsivuoteensa, kaksin, kolmin viikoin, jopa joskus kahdeksinkin. Sauna oli aivan kuin omansa lapsikammioksi, sillä "ei missänä ollut niin hyvä olla lapsivuoteessa kuin saunassa, siellä oli lämmin". Lauteilla taikka lattialla oli vaimolla vuoteensa, "olkimökkänät" peittoineen. Sinne vaimolle kannettiin syötävät ja juotavat. Pilviviinaa — "pilveä" kun löydettiin nurmelta pantiin viinaan - ensiksi annettiin suuhun sekä savuviinaa, ja syötäväksi tarjottiin keitettyä maitoa, johon oli voita sulatettu viiliksi, taikka voissa ja maidossa keitettyä juustoa, jotta äiti pian vahvistuisi.
Kohta tulivat naapurin emännätkin varpaisille ja toivat mukanaan saunaruokia: juustoa, lihaa, leipää, teoksia ja voita sekä lapselle vaatteita, jopa antoivat vastatulleelle rahaakin, varpajaisrahaa eli hammasrahaa. "Sitä kun ei ruukata nimetöntä lasta katsoa, jottei jotakin anneta", sillä
"Alastonta autetaan, kuollutta pyyttään hautaan."
Saastaisena pidettiin synnyttäjää kuusi, seitsemän viikkoa, ja "se oli pakana koko immeinen". Hän ei saanut syödä muiden kanssa, ei käyttää samoja astioitakaan, ei mennä kirkkoon eikä kinkeripaikkaan jumalansanaa kuulemaan, ei kylään vieraisiin, eipä ketään kätelläkään, eikä mennä miehensä viereen "salavuoteutta" harjoittamaan. Vasta sitten, kun oli kirkoteltu ja lapsikin kastettu, saattoi hän olla muiden ihmisten arvoinen.
Ristille saatettiin lapsi, kun kyhöydyttiin, talvisaikaan säästettiin kaukaisilla perukoilla kastamistoimitus monesti kinkeritilaisuuteen, jolloin pappi saatiin lähemmäksi. Kummeiksi otettiin sukulaisia tai vennon vieraitakin, semmoisia, joilla oli "täysi kunnia" eikä kirkonkirjassa "rikkua". Kaksi, neljäkin kummia otettiin, isäkummi, äitikummi, piika- ja poikakummit. Ristille vaatetettaessa pantiin pienen kapaloksiin kirjanlehti, ja ennenkuin lähdettiin, pistettiin käärönen hetkiseksi penkin alle ja itse istahdettiin penkille. Samoin taas ristiltä palattaessa. Siitä eivät pahat silmäykset sattuneet pieneen. Jotkut pujottivat lapsen äidin jalkojen välitse. Ukkovaareille ja mummoloille tehtiin ensimäisistä lapsista kaimoja: Mattia, Paavoa, Pekkaa, Eeroa, Jaakkoa ja Junnua sekä Annaa, Kaijaa, Maria, Vappua, Liisaa ja Kaisa-Reetaa. Nimeä ei ennen kastamista mainittu eikä pienoista nimeltä puhuteltu, sanottiin vain lapseksi. Kastamistoimituksen jälkeen kävi piikakummi heittämässä kasteveden ulos; sen huoneen seinälle, jossa kastaminen toimitettiin, hän viskasi veden, korkealle jos heitti, tuli lapsesta "roihu ja rohkea", matalalle: tuli typerä, käden korkuiselle: tuli siivo ja tasaluontoinen. Kumminlahjoiksi antoivat kummit vaatetta, rahaa, minkä mitäkin, "jottei lapsi kaipaisi toisessa elämässä, ettei antanut mitään". Poikakummi osti ristilapselleen aapisen, kun hän oli joutunut lukemisikään.
Kastamisen jälkeenkin oli kapalokääröä varoen ja taidolla hoidettava. Joka päivä piti pienoista käyttää pesussa, eikä pesuvettä saanut ottaa auringonlaskun jälkeen, eikä lapsen päälle saanut panna ulkona kuivamassa olleita vaatteita, ennenkuin puettaja oli niitä puhaltanut ja nuolaissut. Ulkona kun kaikki raiskat ja riesat kulkivat, voivat ne tarttua vaatteisiinkin ja niistä lapseen. Muutaman vuorokauden vanhana sai lapsonen jo oman pienen paidan alastomuutensa verhoksi, sitten pikkuisen röijyn ja viimein sukatkin kiperiin jalkoihinsa. Koltun sai hän sitten vasta, kun kyhöytyi istumaan. Kapalokääröissä pidettiin pientä puolisen vuotta, vuosikin. Kätkyeen, lattialla keikuteltavaksi, pieni huutaja pian laitettiin lepäämään, jopa pahanjuoniset viikon ikäisenäkin.
Omilla rinnoillaan äiti parhaansa mukaan lasta ruokki. Se piti vain varoa, että aina antoi ensiksi oikeata rintaa, ettei lapsesta tulisi vasenkätistä. Ja savupirtissä, jossa illalla monet päreet palaa rätisivät, pisti äiti ruokkiessaan huivinnurkan lapsen sieraimiin, ettei niihin karkea savu menisi lapsen imiessä. Monet vuodet lasta imetettiin, kaksi ja kolme, neljä, viisikin vuotta saivat vesat verottaa äitiään, jopa muuan ristijärveläinen miehen alku oli emoaan "nilkonut" kahdeksannelle vuodelleen. Niin kauvan tavallisesti lasta ruokittiin rinnoilla, kun "toinen potki leuoille". Jopa "olen seittemän lasta tehnyt, ja kaksi viikkoa olen sillä ajalla ollut ummessa… Usein olen läpi lypsänyt siksi, kun olen saanut toisen". Sillä "heruuhan se lehmäkin kun ruokkii". Mutta se oli pienelle nilkojalle ankara aika, kun häntä ruvettiin vieroittamaan. Töhrittiin suuhunpantava tervalla ja karvoilla, noella ja tappuroilla, ja sitten vain ilkuttiin, jotta "otahan pois"! Eipä ihme siis, että syötävän etsijä suuttui ja nosti sellaisen menon, että emon täytyi särpimineen paeta kotoa pois joksikin aikaa, jotta asia unehtuisi.
Jo aikaisin ruvettiin lapselle antamaan vahvempaakin syötävää. Joskus jo kolmen viikon vanhana työnnettiin pieneen hampaattomaan suuhun ruskeaa kiiskivelliä, maitoa keitettiin ja sitä pisteltiin lusikalla taikka imetettiin rievun lävitse sarvesta, pottu-, leipä- ja kalapuruakin annettiin. Ja käteen pistettiin parkujalle lihanpalanen, päätön särki tai silakka, jota sai joutessaan aikansa kuluksi imeskellä. Näin täytyi monen äiti rukan pieniään ruveta ruokkimaan jo varsin varhain, itse kun petäjäisellä ja olkileivällä elettiin, ei tullut rintaan ravintoa siksi, että olisi nälkäiselle lapselle riittänyt.
Kovin helposti saattoi vasta elämäänsä aloiteleva ihmistaimi joutua muutakin elämän kovuutta kokemaan, voi saada sairautta, milloin yhtä, milloin toista laatua: elttaa, riisiä, sampaita, korvanpistosta, vatsanväänteitä, ihon puhtiaisia, hampaiden puhkeamista, harjaksiakin, jopa itkettäjänkin eli kiduttajan. Eltta, joka tuli vilusta, saattoi lapsen heikoksi ja vääräsääriseksi, ja sitä koetettiin parantaa elttapussilla, joka ripustettiin lapsen kaulaan, sekä kylvyillä, mitkä tehtiin kaikenlaisien puiden oksia vedessä keittämällä. Käytettiin myös suokanervakylpyjä ja tervalehti-kapaloksia [tervalehdiksi sanottiin tuoreita nuoria koivunlehtiä], vielä noudettiin yhdeksästä talosta kolme näpillistä jauhoja ja kolme voinnokaretta kustakin ja tehtiin niistä sairaalle puuro. Riisi taas "ytimissä ja luijen sisässä ja suonissa kuljeksi", ja siihen käytettiin yhdeksänsyöjän voidetta ja riisiheiniä sekä näsiänmarjoja. Riisiheinistä leivottiin pieni riidenkakku ohrajauhoihin, ja sitä annettiin riisitautiselle. Sampaina ilmestyi veripahkoja leukaperiin taikka tuli samppa suuhun. Pahkoja paranneltiin puhkomalla ja suuhun pistettiin poltettujen olkien kyventä. Korvanpistokseen käytettiin rintamaitoa, tupakinsavua, pikiöljyä, puuöljyä, viinaakin ja suolarakeita sekä saakelinpojan korvanvoidetta. Valkea kohva kohosi lapsen kieleen ja huuliin, kun oli vikaa vatsassa, ja sekin oli riisitautia. Sitä paranneltiin siten, että näkinkynnellä annettiin lapselle äidinmaitoa. Ihonpuhtiainen oli jokaisen ihmisen kärsittävä, punaisina kipeinä näppyinä se ilmestyi pinnalle. Tulikivijauhoa kun annettiin suuhun, niin pääsi siitä sukkelammin. Harjaksia tuli useinkin kymmenviikkoisen lapsen hartioihin, ja ne kovin itkettivät ja vaivasivat. Niitä ei kyllä pinnalla näkynyt, mutta ne otettiin esiin rintamaidolla hieromalla, sitten nykittiin pois, niin että oikein rapsahtelivat. Paljon kipuja tuotti pikkuiselle myös hammasten puhkeaminen, vaikka kyllä ensimmäisen hampaan ilmestyminen oli niin iloinen asia, että sen ensiksi keksijälle annettiin joku pikku lahja, huivi, vyö tai esiliina. Maitohampaiden lähtiessä viskattiin irtautunut, hammas uunille ja sanottiin:
"Kilkkaa, kalkkaa, rautahammas sijaan!"
Useasti vaivasi lasta itkettäjä, ja se oli joutava, joka niin kiusasi. Joku oli saanut jonkun lapsenrievun varastaa ja sen avulla pahoa lapsen ja saattaa joutavan vaivattavaksi. Mutta kun lasta kylvetettiin lepänoksa-hauteella ja sitten pujotettiin kolme kertaa äidin säärien välitse, jätti itkettäjä pienokaisen.
Soudattamalla koetettiin itkevää lasta viihdytellä. Heilutettiin kätkyttä ja laulettiin tuudituslauluja, joita entiseen aikaan osattiin paljoa enemmän kuin nykyään. Niinpä tuuditeltiin:
"Tuuti, tuuti, tukkapäätä, hivuspäätä hiljalleen!"
"Tuuti lasta Tuonelahan, tuonne kirkon kamarihin, siell' on tupa turvekatto, hieno hiekka peltomaa".
Viihdytettiin lasta myös kiikussa. Orsiin ripustettiin nuorat, nuoriin lauta ja laudalle laitettiin kiikutettavalle istumasija, ja niin edestakaisin heilutettiin ja laulettiin:
"Poum, paum, papinkello,
Kivijärven kirkonkello,
lukkarin Lumikin kello."
Isohkoa, jo älyävää pienokaista huviteltiin kaikenlaisilla loruilla. Niinpä lueteltiin sormia ja nimiteltiin: "Peukalopukki, tuomentukki, lekkermanni, kultaralli ja pikkurilli". Ja toisessa kädessä: "Peukalo, paukalo, talonpoika, pekkapappi ja pikkutilli." Sitten osattiin monia hupaisia loruja. Esim. tuttu: "Äiti hoi, missä voi?"
Kävelemään totutettiin lasta reikärahilla. Siinä sai ensimäisten askelien yrittelijä laahustella pitkin lattiata sillä aikaa, kun hoitaja oli omissa hommissaan. Mutta useasti tahtoi heikkojalkainen olento unohtua kulkuneuvoonsa liian kauaksi.
Äidin hääriessä työnteossa oli nuorempien sisaruksien hoiteleminen vanhempien lasten toimena. Mutta ellei vanhempia sisaruksia ollut, täytyi ottaa hoitajaksi vieras likkatyttö. Monesti myös olivat talon muorit ja vaarit joskus kokonaisen telmääjäparven kaitsijoina, äitien ja muun väen ollessa työmailla taikka vain kotipirtilläkin puuhatessa. Mutta pienien eläjien, joilla ei ollut varoja pitää lapsentyttöä, täytyi heittää lapsensa kotipirttiin yksinään, jopa koko päiväksi, kun oli mentävä etäisille niityille. Ovi vain pistettiin pönkään ja korjattiin kaikki särkyvät tavarat ja teräkalut pois ja jätettiin syötävää käsille. Kolmivuotiaankin lapsi-pahasen voivat vanhemmat näin päiväkaudeksi heittää pöngätyn pirtin isäntänä ikävissään itkemään. Illalla kotiutuessaan tapasivat vanhemmat pienen raukkansa jossakin nurkassa väsyneenä kyhjöttämässä, löysivätpä hänet joskus pitkän etsinnän jälkeen poroisesta uuninperästä.
Kun lapsi alkoi älytä, annettiin hänelle kaikenkaltaista kalua, jonka kanssa hän lattialla kontatessaan saattoi askarrella ja juonittelematta viihtyä. Työnnettiin konttaajalle, mitä milloinkin sattui pikku esinettä ja puukappaletta: kiveä, lusikkaa, kapustaa, kuppia, heitettiin joskus kirjakin repelöitäväksi. Sitten isompana vuoleskeltiin pojalle päreitä tehtäessä hevosia, poroja, lintuja, rekiä, villipyöriä, väkkäröitä, kyykkyvenäläisiä [sahaukko] ja tuulessa kieppuvia "ukkoja", ja "petäjänliinasta", mäihästä, punottiin hiirenpinoja, hiirenportaita, osmansolmuja ja sumpsansolmuja. Tyttölapselle äidit sekä vanhemmat siskot laittoivat vaatetilkuista riepuvauvoja eli riepuäppöjä. Oulusta tervaretkeltä tuotiin hauskoja läikkyviä lasipalloja.