Kesällä laukkasi lapsiparvi ulkona, isommat pienempien paimenina. Hurstipaitasillaan vain juosta vilkuteltiin, asuttiin "taloja", joissa puikkojalkaiset, tikkusarviset kuusen- ja männynkävyt olivat lehminä ja lampaina, putkenpalaset kirnuina, joilla vatuista vatkattiin voita. Savesta leivottiin leipiä, ja kahvikupin palasia käytettiin astioina.
Talvella taas hiihtää kahnusteltiin suksikalsuilla ja laskettiin mäkeä. Monet lapset saivat viettää talvensakin kesäketineissä, pelkässä hurstipaidassa temmeltää pirtinlattialla. Mutta semmoisinakin useasti, jos kotipirtti oli mäellä, juoksaistiin ulos, otettiin paljain kintuin suksi- taikka kelkkahuilaus mäen alle, ja sitten kipitettiin takaisin pirttiin punaisia varpaita tulen ääressä uuninsuulla paistelemaan.
Pahanjuonisia, tottelemattomia ja uppiniskaisia lapsia täytyi rangaista ja kurittaa. Tavallisimpia rangaistuskeinoja oli vitsalla ravauttaminen sekä tukan pöläyttäminen taikka lyödä muksauttaminen. Jo pienelle, 3-4-vuotiaalle juonittelijalle voitiin antaa "teerenleipää" eli "metännennää", taikka lähetettiin "Koivuniemen herra Saparoniemeen kirjottamaan". Koetettiin kyllä "hyvittelemällä ja houkuttelemalla panna niin paljo kuin voitiin", ja sitten uhattiin: "Piiskoan, jos et tottele… vain minä roikasen, jos et tottele". Ja sitten roikaistiin tottelematonta. "Puolikymmentä kertaa kun rasautettiin, niin se jo riitti." Muutamat emot olivat niin ankaroita, että rangaistavan piti itse tuoda vitsa, jopa "kuoria" vaatteensa, toiset taas tehostivat toimitustaan letittämällä vitsan kolmisäiseksi. Sukkelammin kävi kurituksen antaminen, kun vain sivallettiin tukasta ja "puistettiin, jotta harjakset lähti", ja päällisiksi paukautettiin takasille. Äiti useimmin joutui lapsensa kanssa vitsatoimituksille, isä taas muuten mukiloitsi, joskus roiski tuppiremelilläkin. Toiselle kymmenelle asti lasta näin käsiteltiin, mutta "15:lle kun alkoi joutua, niin se jo piti nahkansa".
Pieniä lapsia taivuteltiin myös pelottelemalla ja narraamalla. Juonittelivatpa kovin, parkuivat, olivat pahankurisia taikka pyrkivät ulos, peloteltiin: "Kössi tuloo! Mörkö lähtöö mehtästä tulla kurnasemaan!" Pikku poikien kauhuna eli kuoharin tuleminen. Mutta kun ei pelottelu tepsinyt, narrattiin: "Olehan nyt! Mennään kylään… pääset kirkkoon". Jos lapsi ei mielinyt antaa päätään etsiä, sanottiin: "Annahan täit karvaköyven teköö ja vie lampiin". Kiroilijaa, noitujaa, peloteltiin: "Jumala puottaa kuuman kiven taivaasta päähäs". Kiroilemasta kyllä lapsia kiellettiin, vaikka monesti itse myötäänsä noiduttiin, lasten kuullenkin lasketeltiin karkeimpiakin kirosanoja. Samoin häikäilemättä puhuttiin siivottomia asioita. Siitä pienet perässä. Eivät vielä osanneet hevin puhuakaan, kun jo "noitua pollauttelivat" sekä yrittelivät rumia sanoja. Sitä vain naurettiin: "kun tuolla lailla osovaa jo". Valehtelemisestakin sanottiin samalla tavalla, vaikka siitä isompaa jo toruttiin, "se kun on ensimmäinen synti maailmassa, vale". "Kantelijoille" toisinaan annettiin kyytiä, jotta "sopia soutunsa keskenään". Tupakan kanssa tuhrailemaan saivat monessa kodissa pojat jo pienestä pitäen vapaasti totutella, toisissa taas oltiin siitä kovin ankaroita. Varastaminen oli paheista pahin ja häpeällisin ja kovimmin kuritettava.
Joissakuissa kodeissa oli lapsilla omat korkonimensä, joilla toisiaan haukkua nalkuttivat, kun sattuivat riitautumaan. Vanhemmatkin niitä käyttivät lasta toruessaan, olivat toisinaan vanhempien keksimiäkin. Niinpä voitiin kuulla semmoisia erikoisnimiä kuin: Köpiö, Jormo, Herhiläinen, Lössi, Hoilantorvi, Nokonenä [isonenä], Kierosilmä, Kus'laukeri, Röppöhuuli, Mustaharja [mustapää], Korpimuna [mustaverinen], Puurosuu, Linkura, Soopakuppi.
Jo varsin aikaisin totutettiin lasta työntekoon. Heti kun alkoivat kyhöytyä, saivat tyttöset totuttautua lattiata lakaisemaan, perunoita kuorimaan, astioita pesemään, nauhaa, sukkaa, vantutta kutomaan, villoja karttamaan. Poikaset taas saivat puuhata puun kannossa, tallin luonnissa, kelkkojen ja muiden nikartelussa, lintujen, jänisten pyynnissä. Jo kymmenvuotisina vietiin lapsia apulaisiksi halmeelle, niitylle ja lehdentaittoon, järvelle nuottaa sekä verkonlasku-venettä soutamaan. Jotkut ahneet isät saattoivat 10-vuotiaan pikku miehen panna riihenpuintiinkin sekä talvella metsään halkojen sahuuseen.
Lukemaan opetettiin lasta alle kymmenvuotisena, joskus jo viiden, kuudenkin ikäisenä. Äidin toimena enimmäkseen oli ensi alkeiden antaminen, mutta opetti myöskin isä sekä vanha mummu, ja vanhemmat lapset ohjailivat nuorempia. Pyhäpäivisin istuttiin puustaimia tunnustelemassa sekä laville harjoittelemassa. Paukutettiin, jotta "ii, sano, ii" ja "oo, sano, oo", niin että "se puustain, mikä yksin äänen antoi, luettiin 'sanon' kanssa". Sitten kun lapsi oppi suoraan lukemaan, sai hän istua työskentelevän äidin vieressä paukuttamassa, ja äiti kuunteli ja oikaisi väärin luetut. Piirräntäpuikolla pidettiin lukijaa rivillä. Aamupäivällä tavallisesti piti lukumiehen istua kirjan ääressä, pyhäaamuna ei annettu ruokaakaan, ennenkuin oli lukenut ainakin ruokaluvut ja isämeidän. Useat äidit olivat niin hartaita, että luettivat lapsellaan aina iltasella, ennen maata menoa, isämeidän, siunauksen ja iltarukouksen, ulkoa opettivat jo, ennenkuin lapsi osasi kirjaakaan. Monesti lapset olivat hyvin haluttomia ikävään aapisteluun, vitsaa käyttämälläkin täytyi heidän harrastustaan herättää sekä mairittelemalla, kukon munimisilla ja muilla. Toiset jäivät, kun vanhemmatkaan eivät enempää huolehtineet, varsin kehnolukuisiksi, jotkut eivät oppineet ollenkaan, ei edes aapistansa. Rippikoulu jäi semmoisilta käymättä, ja joutuivat he hiukan halveksituiksi ruunankummeiksi. Tyttäretkin heitä pilkkailivat. "Isämeijän piirräntäpuikkoako sinä siitä revit?" ilvehtivät he, kun kuulivat "ruunankummin" aittansa ovea koputtelevan.
Mutta lukutaitoiset kävivät viiden-, kuuden-, seitsemäntoista ikäisinä rippikoulun ja niin pääsivät aikaihmisten kirjoihin, eivätkä heitä saattaneet tyttäretkään isämeidän piirräntäpuikoilla pilkata.
LEIKKEJÄ JA KISOJA.
"Niinkö täss' on heikot hongat, niinkö pehmivät petäjät, ettei kestä köyhän käyvä, rahattoman raskutella."
Yksitoikkoisen arkisen elämän hauskoiksi välihetkiksi nuoret toisinaan kisailivat ja löivät leikiksi.
Eivät ne niin erikoisia olleet, korven raatajan leikit, eikä raskaan työn jäykistämä kansa, joka useasti sai petäjäistä purra vaivainsa palkkioksi, kovin erikoisiin leikkeihin ollut oppinutkaan. Huviteltiin vain vanhalla totutulla tavalla, kun koreina kesäpäivinä yhteen yhdyttiin taikka pitkänä talvisena iltapuhteena satuttiin isossa seurassa samaan savupirttiin.
Kesäisillä tanterilla oli nuorella väellä vapaat leikkikentät. Oltiin milloin yhdessä, milloin toisessa puuhassa ja kisassa. Jopa lapsesta pitäen.
Tavallisimpia lapsiaikojen leikkejä oli hippasilla olo, jossa muuan oli hippana, toisia, karkailevia kiinni tavoittelemassa. Ennen leikin aloittamista määrättiin leikkiluvuilla, kuka ensinnä jää hipaksi. Luettiin esim.:
"Yksis, toksis, toravia, käräviä, käymään, näymään, niippuu, naappuu, sulavata suitsaa, valavata vaitsaa, kirjava käsi, koukkusormi, mene metsään, pukkaa tästä pää pois."
Pantiin myös arpaa kepillä sekä heinänkorrella, kuka ensiksi alkaisi leikin. Samaan tapaan oltiin myös karhusilla. Yksi kävi karhuksi, toiset olivat lampaita. Lampaat pakoilivat päälle yllättelevää kontiota ja määkivät:
"Eipä se karhu kauvan juokse yhtä viittä neljännestä."
Kenen karhu tavoitti kiinni, se vuorostaan häätyi karhuksi.
Kun karhusilla oloon kyllästyttiin, ruvettiin kukkokuurosille. Muuan meni nurkan taakse kuurottamaan. Siellä kuurottaja kolkutti ja saneli:
"Kukko kuuroa keittää, kana lieskoa lämmittää. Herejää… herejää! joko heräsit? Jo!"
Sillä aikaa toiset menivät piiloon, ja sitten kuurottaja etsimään. Kenen löysi, sen nimen "kävi panemassa kirjaan", kolauttamassa nurkkaansa. Mutta jos toinen ehätti ennen, ja pani kuurottajan nimen kirjaan, joutui kuurottaja virattomaksi. Samalla lailla leikittiin kolkkasilla navetassa ja piilouduttiin navetanparsiin. Hauskana kesäkenttien leikkinä oli myöskin enkan juokseminen, varsinkin silloinkuin oli tyttäriäkin parvessa. Omin päinsä pojat taas löivät pallia taikka napsivat kirppua. Pallinlyönneistä oli huvittavin nelisuolasilla olo. Siinä tarvittiin neljä osanottajaa: kaksi seisoi keppi kädessä vastakkain vähässä matkaa toisistaan, toinen jalka pikku koperon, pesän, peittona, toiset kaksi seisoivat keppimiesten selän takana, mies kummassakin päässä, ja heittivät toiselleen palloa heidän ylitseen. Jos keppimiehet osuivat palloa lyömään, piti heidän käydä suolasilla: kopauttamassa keppejään yhteen, toiset silloin yrittivät saada pallon pesään. Jos saivat, pääsivät pesämiehiksi, samoin myös, jos saivat pallon ilmasta kiinni.
Kirppu oli vanha leikki, jo isien aikainen. Siinä oli aina yksi vuorostaan pesällä lyömässä korttelin pituista palikkaa, kirppua. Kepillä tonkaisi lyöjä palikan maasta ylös ja sitten samasta lennosta lyömällä sinkautti sen menemään. Vastassa olijat koettivat vuorostaan tavata palikkaa ilmassa kepillään. Jos tapasivat, saivat siitä kymmenen iskua, maassa jos saivat kopata, kun palikka vielä liikkui, saivat viisi. Pesässä olija sai lennätyslyönnistään aina kolme iskua, mutta jos ei tavannut palikkaa, vaan se putosi takaisin pesään, menetti hän entisetkin iskunsa, kaikki paloivat. Vastassa olijat koettivat viskaamalla saada palikkaa pesään, jos osuivat, pääsivät vuoroonsa pesälle lyöjäksi. Sata oli tavallisesti iskujen päämääränä, ken siihen ensinnä ennätti, se oli etu, ken jäi viimeiseksi, se oli tervakalu.
Mutta kun kylläännyttiin kirppuun, alettiin heittää kiveä, kuka kauvimmaksi, kuka korkeimmalle lennättäisi. Koeteltiin myös kourien voimaa vetämällä kissanhäntää sekä koko vartalon vahvuutta kiskomalla väkikarttua ja väkikiveä nostamalla. Sormien jäykkyyttä reistailtiin koukkusta kinnaten ja hyppysien tiukkuutta näppikepillä. Notkeutta näyteltiin käsillään kävellen ja hurvelia heittäen, sekä lopulta voimassa ja notkeudessa kilpailtiin painimalla vanhaa suomalaista sylipainia.
Talvisista pirttileikeistä oli tavallisin sokkosilla olo, sitä varsinkin kekrinä juosta jyryttiin. Sokko asettui huppu silmillä pankon päähän ja kysyi:
"Mikä tässä?"
"Mesimätäs!" vastattiin.
"Kelle tästä annetaan?"
"Isännälle ja emännälle ja nuorimmille lapsille."
"Missä minun osa?"
Siihen vastattiin hävyttömästi, josta sokko suuttui ja ärjäisi:
"Kitis lampaat laihoon!" Ja kenen sokko kiinni tavoitti, sen vei penkille, kopsi päähän ja sanoi:
"Riu, rau, risti päähän, penkkiin!" Kenen sokko ensin sai kiinni, siitä tuli seuraava sokko.
Sitten oltiin ukkokämppäsillä, pidettiin oikein häitä, saunoitettiin ja tanssautettiin. Taikka kätkettiin kiveä ja saneltiin:
"Sotken savea, kätken kiveä".
Vielä kykittiin lattialla nauriisilla, jossa karkulainen oli ollut
"Jumalan lehmiä paimenessa",
ja saanut palkakseen
"viisi, kuusi poikalasta",
joiden nimet olivat;
"Tuutero, Tautero,
Kemijärven suppiranssi".
Myytiin myöskin Hollangin liinaa, jotta
"Ostakko Hollangin liinaa?"
"Ostan!"
"Paljonko?"
"Paijakseni."
"Hienoako vai karkeaa?"
Sen mukaan, tahtoiko ostaja hienoa tai karkeata, "repäisi" myyjä liinaa ja karautti kurkullaan sievemmin taikka karkeammin. Sitten tuli myyjä toisen kerran:
"Minä tulin perimään hintaa, kuka sen maksaa?" Ja hän määräsi maksajaksi jonkun pojan tytölle ja tytön taas pojalle. Jos ei sitten ostaja sanonut ääneen maksajan nimeä, taikka jos nauroi sanoessaan, meni häneltä pantti. Lopuksi piti pantit lunastaa, tuomari aina määräsi ehdot. Niin piti esim. hakea "kolme totta ja kolme valetta", "vetää seinähirsiä".
Talvi-iltojen pitkiä puhteita vietettiin useasti vanhalla isien tavalla. Leikkien taikka puhdetöiden lomassa kerrottiin satuja, vainolaistarinoita ja kaameita kummitusjuttuja, arvoituksilla koeteltiin älyn sukkeluutta, ja vanhat äijät laulelivat vanhoja runojakin. Satuja muistavat vieläkin vanhat vaarit jutella. Niinpä ikäloppu Rämsän ukko Hyrynsalmella tarinoi paholaisen ja Matin kilpailuista, ketusta ja kissasta, Kaisa-Liisasta, varkaan opin käyneestä miehestä, sekä monia pieniä kaskuja, karhujuttuja, kummitusjuttuja ja haltiatarinoita.
Vanhojen runojenkin katkelmia, oikein kalevalaisia kappaleita, vieläkin jotkut vanhat muistavat. Niin kuulemme Kiannalla:
"Lähin piennä paimenehen, lassa lammasten ajohon, lehmät käivät lehtoloita, lampahat palomäkeä. Sieltäpä löysin mättähäisen, kopahutin koan ovea, sieltä neitonen pirahti, solki suussa, vyö käessä".
Ja Kuhmossa:
"Itse vanha Väinämöinen venettä veisti kalliolla, ei kirves kivehen kilko, eikä kalka kalliohon. Viimein lipsahti lihahan, Väinämöisen varpahaseen. Ei ollut sitä mätästä, eikä vuorta korkeata, jok' ei tullut tulvilleen Väinämöisen varpahasta, polvesta pätösen pojan."
Hyrynsalmella kuulemme Hämeen suuresta härästä:
"Hämehessä härkä syntyi, sonni Suomessa sikisi, viikon lenti viirilintu härän sarvien väliä, kuukauven orava juoksi härän päästä hännänpäähän".
Ja Ristijärvellä saamme kuulla Aino-runon katkelman:
"Älä itke, pikkuseni, mene aittahan alasti, siell' on arkku arkun päällä, siell' on kirstu kirstun päällä, pane päällesi parasta."
TAUTIA JA TUSKAA.
"Kust' on kulma puuttununna, taimio tapahtununna, kivestäkö, kannostako, vaiko vatturauniosta, vaiko siitä seipähästä, joss' on korppi koitettuna?"
Monet kivut ja tuskat, taudit ja sairaudet saattoivat ihmisraiskaa kiusata. Milloin olivat ne pahojen ihmisten panemia "rikkeitä", milloin mitäkin "vihoja", "jälkiä" ja tartunnaisia, taikka riettaeläinten puremia ja pistoksia, milloin taas oikeita jumalantauteja. Eikä niitä parantelemassa ollut opinkäyneitä lääkäreitä, ei käytetty juuri apteekin rohtojakaan, vaan tultiin toimeen kotoisilla valmisteilla ja käytettiin apuna oman kulmakunnan "tohtoreita", alussa kotikylän tietäjiä sekä sitten, jos ei heiltä saatu apua, etempänä eläviä mahtimiehiä. Yhtä monet kuin olivat taudit ja raihnaisuudet, yhtä monenlaiset olivat tietäjien taidot.
Vaikeimpia ja pelättävimpiä olivat kulkutaudit, jotka maita kierrellessään monesti poikkesivat Kainuun kulmillekin. Semmoisia oli isorokko, joka saattoi sairaan rokonrikkomaksi, ja rökelinaamaksi, ellei suorastaan surmannut. Sitä koetettiin parantaa liinansiemenistä poltetulla öljyllä. Siemeniä pantiin petäjänkuorisuppiloon ja poltettiin tulta sen yläpuolella, niin että öljy kihosi alla olevaan astiaan, ja sitä annettiin rokkoa potevalle. Mutta tulirokkoa ja tuhkimusta vastaan ei tiedetty keinoa, annettiin vain niiden polttaa ja syyhyttää aikansa, kunnes itsestään menivät pois, ja veivät monesti, varsinkin ensin mainittu, potilaan muassaan. Samoin lavantautiakaan ei osattu lääkitä, täytyi katsoa vain ja kärsiä ja kuoliakin. Punatauti raivosi toisinaan kamalasti, suurina "moruvuosina" se rasitti kokonaisia kyläkuntia, poltti sisuksia ja lasketti verta. Jotkut koettivat silloin ryypätä tärpättiä, ja "erosipahan moni siitä". Lieviä kulkutauteja oli sikatauti, jota sian leukaluilla paineltiin, sekä silmipasko, jota lääkittiin markkulivedellä ja "kansvärkillä".
Vaikeita olivat myös sisälliset taudit; mutta niillekin oli hoitonsa. Rinnanpoltossa nuolaistiin kosteata hikikiveä kolme kertaa, taikka puraistiin vasta teurastetun ja nyljetyn eläimen "hykäjävää" ihoa. Ja rintataudissa oli tervavesi sekä pikiöljyryyppy hyvää rohtoa, vieläpä tuomenkuorista keitetty vesikin. Hengenahdistuksessa hierottiin hartioita ja lääkittiin hikivedellä, joka ensimmäisenä tervahaudan piipusta tipahteli. Sydänvikoja sekä sydänalan kipuja lievenneltiin juomalla kanervavettä ja hartioita hieromalla ja lykkelemällä. Pistos oli kova tuska, joka tuntui joko sydänalassa taikka kainalon alla. Se aiheutui siitä, "kun suonilla veti vaikeista paikoista", ja sitä lääkittiin monella tavalla: survottiin jauhoksi hauen leukaluu sekä kappale lasia ja sitä veden seassa ryypättiin, vuoleskeltiin naskaleista ja äimistä murusia ja niitä nieltiin, pyyhittiin pajanahjolta ja alasimelta pölyjä vesikuppiin ja ryypittiin. Mutta pajaan piti vuolla hopeasirusia ja sanoa:
"Minä pajalle palkan maksan, hinnan hiilihuonehelle."
Käytettiin pistokseen myös pistosvettä ja pistossuoloja. Kohtaus oli myös sisällinen tauti, se veti toisen puolen ruumista toista lyhyemmäksi ja myötäänsä oksennutti. Sairas pantiin silloin lattialle lakeistorven alle selälleen, kädet pään taakse ojennettuina, ja mitattiin piakalla kolme kertaa ristiin vasemman koukkusormen nenästä oikean ukkovarpaan kärkeen ja taas päinvastoin, ja sitten venytettiin, niin että molemmat puolet tulivat samanpituisiksi. Kulkun jos puhalsi kipeäksi, haudottiin sitä karhunrasvalla, tupakinlehdillä ja tervatappuroilla. Hyvä keino oli myös, kun lakeistorven alla seisoen hamppuharjalla siveltiin kulkkua alhaalta ylöskäsin ja lueteltiin joka vetäisyllä aina jonkun eläimen karvat, mitä ikinä tiedettiin karvaisia elikoita: "Lehmän karvat, lampaan karvat, hevosen karvat, koiran, kissan, hiiren, jäniksen j.n.e. karvat." Umpitaudit olivat kamalia kipuja, sillä "jos ei tarve lähtenyt, niin henki lähti". Niihin oli hyvä lääke umpipuun lävitse, taikka lakeistorven kautta kolmesti laskettu vesi. Vatsanväänteetkin olivat melkein tappavia tuskia. Sattui ihmiseen semmoinen reväsin, jotta "napa rupesi liikkumaan ja alkoi hypätä niinkuin eläjä syrjässä". Sitä piti hieroa ja koettaa asettaa jälleen kuvilleen, ja siitä se parani. Mutta piti varoa, ettei "kenen tahansa antanut napansa puolta hieroa… taitamaton hieroi pian pehkuksi suolet niin jotta kuoli". Matoja oli jokaisella ihmisellä vatsassa, "mahtanevat olla luonnostaan" heisimatoja, lettimatoja tai keträvarsimatoja. Jos ne kovin rupesivat äkäisiksi, ajettiin niitä pois kamalajauholla ja väkevällä kanvärttiviinalla. Joskus käärmekin luikerteli nukkuessa ihmisen vatsaan, ja sitten tuotti kantajalle kamalat tuskat. Se ei lähtenyt helposti pois, mutta jos hevosenvettä kulautti kuumiltaan, niin heti viskautui mato ulos.
Sitten oli kaikenlaisia jäsenten vikoja ja ruumiin raihnaisuuksia. Raatajalta monesti kirvesti selän, yhtäkkiä reuhaisi selkäsuonet sivujen kohdalta, niin ettei saattanut ensinkään tehdä työtä, kovaa tuskaa tuntien vain varovasti liikkua. Silloin piti saada semmoinen kirves, jolla oli tapettu käärme; sitä lämmitettiin ja sillä paineltiin kirvestävää selkää saunanlauteilla lämpöisissä. Voitiin myös käyttää toistakin keinoa. Sairas asettui kolmesti muutetun huoneen kynnykselle poikkipuolin vatsalleen, ja siinä toinen kirveellä paineli paljasta selkää, kolmas seisoi vieressä ja kysyi: "Mitä sinä hakkaat?" — "Kirvestystä!" vastasi kirvesmies. Yhdeksän kertaa painettiin, kysyttiin ja vastattiin, ja silloin kirvestys erosi. Jotkut vanhat ukot pitivät aina vyötäisillään käärmeennahkaa tai -kettua, eikä silloin selkää käynyt kirvestämäänkään. Hiveltynyttä eli niukahtunutta jäsentä paineltiin luudantyngellä, sidottiin siihen myös venymälanka eli niukahduslanka pesemätöntä ihvilankaa, johon oli kolmesti muutetun huoneen kynnyksellä istuen samalla vetäisyllä, selän takana, sidottu yhdeksän solmua. Koi oli kiusallinen kärsittävä, se kolotti ja kulki kuivien suonien lävitse ja nosti ihosta kuin hienon lampaan villan, kun sitä ruvettiin ahdistelemaan. Se vaati omat menettelynsä. Otettiin kolme yhdeksää rukiintähkää, poltettiin niistä Siikaset pois ja sidottiin tähät hamppuvaatteella kipeälle jäsenelle ja valettiin sitä niin kuumalla vedellä kuin vain siedettiin. Ja valkeina karvasina kohosi koi tähkiin. Voideltiin koita myös karhun rasvalla, käytettiin kointukkoja sekä tehtiin erikoista koinvoidetta. Pantiin padanpohjalle kaksi tuoretta leppäpalikkaa ja niiden varaan, peiton alle, vasta uunista otettu puolikypsä leipä. Kun rupeama pataa pankolla kuumennettiin, valui sen pohjalle leivästä mehua, joka oli koille aivan erinomaista voidetta, jopa tehokkaampaa "kuin mikään aputeekin lääke". Ruusua oli ainakin yhdeksää laatua. Muuankin niistä vei ihon nahattomaksi ja pöhötti punaiseksi. Siihen tarvittiin ruususide, jossa oli yhdeksäntoista ainetta: saippuaa, kanvärttiä, tervaa, paperia, viinaa, tupakkaa, liitua, lampaanpapanoita; ja mustalla lampaannahalla sidottiin aineet kipeää paikkaa parantamaan. Mutta kun pöhötauti tuli jäseniin, paisutti se koko ruumiin paksuksi kuin puhuttu rakko, ja sitä haudottiin kuumilla lepänlehtihauteilla. Jihtiä lievennettiin hieromisilla ja hauteilla. Mutta jihtiä julmempi oli hampaanpakotus, jonka hammasmato saattoi matkaan. Sitä lääkittiin monella tavalla: tehtiin hammassuoloja ja sulateltiin niitä suussa, tukittiin tupakkaa koloon, haudottiin näsiänmarjoilla ja lopuksi mentiin metsään pikku näveri kainalossa, väännettiin kolme reikää haapaan ja kolmella leppäpuikolla kaiveltiin hammasta, niin että veri kihosi, ja sitten iskettiin leppäpuikot näverin reikiin ja sanottiin:
"Himmenetkö hiienkoira, jutemasta, jäytämästä, syömästä, kaluamasta!"'
Siitä heitti, vaikka olisi väkihammasta kolottanut.
Ihotauteja ja tarttumuksia oli monenlaisia, varsinkin lapsissa, jotka lieden porossa ja ulkona joka rapakossa rypivät ja sotkivat. Oli rupeja, rykelmiä, rokahduksia ja ruohunnaisia. Niitä paineltiin ja voideltiin milloin milläkin: maalla, savella, liidulla, tiilijauhoilla, saunankiukaan kivillä, keittokodan permantomullalla, rahkamättäillä, pestiin kivenkupuraan keräytyneellä sadevedellä, huuhdottiin suolavedellä, häädettiin kermalla ja suolattomalla voilla. Paineltaessa sanottiin:
"Painu maihis, mainen lempo!"
Savipuoliin ja täintarhoihin piirrettiin viissoppisia kolmella neulalla, silmä-, nuppi- ja toppineulalla, ja yhdellä vetämällä oli aina viissoppinen piirrettävä. Mutta rupeja ja ryhelmiä ilkeämpi oli syyhy, joka ei antanut elävää rauhaa, ei yöllä eikä päivällä, ja "se se oli piettävä, kun se oikein noitaantui". Saunasta se useinkin tarttui, ellei osannut olla varoillaan: painella kämmenellään vastaa ja kylvettää ensin jalkapohjiaan. Monta keinoa oli keksitty syyhynkin karkoittamiseksi: tervattiin iho ja uunin edessä paahdettiin, lykättiin sammakonkudulla, vieläpä keväällä kun järvi oli poreissa, mentiin jääkylmään veteen rypemään. Syyhy synnytti toisinaan ajoksiakin, vaikka kasvoi niitä muutenkin pahasta verestä. Niitä haudeltiin vesiheinillä, paineltiin puunliioilla ja sanottiin:
"Painu alas, elä nouse ylös!"'
Taikka puristeltiin kirveellä, jolla oli käärme tapettu ja manattiin:
"Kun et pääse kolmen kirkon korkuiseksi, niin painu, jottei tunnukkaan!"
Mutta jos oikein jouduttiin ajosten valtaan, niin oli paras mennä metsään niinkuin Heikkis-äijä Hyrynsalmella, kiskoa kuusesta miehen mittainen koskutlevy, siinä alastonna lykkäytyä ja hierautella ja sitten pukeutua toisiin vaatteisiin, naulata kuusenkuori leppänauloilla jälleen sijoilleen ja lähteä pois. Kasvannaisia myös paineltiin puunliioilla, toisinaan itse kuolleen eläimen luilla. Naarannäppyä, mikä silmäluomeen istuutui, paineltiin vasemman käden nimettömällä sormella, jolla oli litomatoa hämmennelty. Syyliä ja käsniä puristeltiin puunliioilla, lykättiin tuoreella lihalla ja kätkettiin liha maahan alakiven alle, hierottiin myös juhannusaattona, ennen auringonlaskua, vanhan huoneen seinästä kaavitulla jäkälällä, vieläpä hangattiin yhdeksäsolmuisella rukiinoljella ja viskattiin olki uuniin, huutaen:
"Sypläni palaa, sypläni palaa!"
Kesakoilla oli merkillinen syntynsä: nainen kun kuormillisena söi linnukoita, tuli kesakoita lapseen. Mutta kesakot sai lähtemään pois, jos heti kun keväällä ensikerran näki pääskysen, pesaisi kasvonsa ja heitti pesuveden pääskysen jälkeen. Huuletkin toisinaan rokahtuivat. Silloin oli parasta ottaa pieni sammakko, hivellä sillä huuliaan, vieläpä muklauttaa sitä suussaankin. Luomet, joita oli usean ihossa, saivat alkunsa, jos isä, äidin raskaana ollessa, viskasi häntä marjalla taikka muuten nyppäsi tai näppäsi. Kosketuskohtaan aina tuli lapseen luomi.
Monesti saatiin kaikenlaisia ulkonaisia vammoja, sattautumisia, puremisia ja pistoksia, jotka jättivät milloin vaikeammat, milloin lievemmät kivut, vihat ja jäljet. Tuli pääsi toisinaan tekemään turmansa, tarttui vaatteisiin ja poltti ihon, taikka taas korvensi varilla vedellä tai punaisella raudalla puraisi. Ja tulenjälki oli julma, tulenvihat kovin tuskaiset, ellei osattu tulenväkeä asettaa. Tietäjät kuitenkin tunsivat tehoisat loitsut, joilla manasivat vihoja pois, puhutellen tulta monin mairenimityksin. Se oli "tuttu", se oli "kulta", se oli "nuorin neitosista", sekä "auringon poika", ja sen säkenet olivat "pyhiä kypeneitä".
"Pyyhi pois pyhät kypenet, kultaisehen kuppisehen",
loitsi puolankalainen.
"Tuli nuorin neitosista, vesi vanhin veljeksistä",
aloitti kuhmolainen lukunsa, ja Murtomäen tietäjämuori miellytteli:
"Tuli, kulta auringoinen, auringoisen pojan poika, auringottaren tekemä."
Kiannan tietäjäukko puhutteli:
"Umo valkean emue, hiilihinsä hiuvetkohon, kätkeös kypenihinsä. Miksi poltit poikoasi, turmelit tekijätäsi?"
Sekä jatkoi:
"Tulee neiti Pohjolasta, impi kylmästä kylästä, joll' on nuttu hyytehessä, iho kaikki iljanteessa, paijankaulus kalkarossa, hyistä kelkkoa vetää, jäistä talloa taluttaa, keskellä kesäsyäntä, parahilla paistehilla. Tulkohon tulinen karhu Tuonen mustasta tuvasta syömähän tätä kipua, tätä tulta nielemähän. Pohjahan parahtukohon!"
Veteen loitsittiin luvut, ja vettä otettiin ensinnä suuhun, etteivät tuskat painuisi sydämeen, sitten sillä valeltiin palanutta ihoa, ja vihat lähtivät pois.
Ruma oli raudankin jälki, jos rauta oikein pahasti puraisi, ja se sitten pääsi vihoille. Siinäkin tarvittiin monet loitsut: ensin piti veri tyrehdyttää, sitten tietää raudan synty ja perisanat, sitten voiteen luvut. Kuhmolainen Lehmivaaran ukko pysäytti veren äyskäisemällä:
"Seiso, veri, niinkuin meressä vesi, paasi pellon penkeressä, seiso, veri, niinkuin seinä, asu, hurme, niinkuin aita, lihan lämpöisen sisässä!"
Puolankalainen kutsui avukseen Neitsyt Maariaa, ja kiantalainen pyyteli:
"Piäty, veri, vuotamasta,
hurme huppelehtamasta!"
Raudansynnyn paljasti Kuhmon ukko:
"Tiijän sukusi, tiijän syntysi: maa sinnäi, maa minnäi, musta multa kumpanenki! Et ollut suuri, etkä pieni, kun sinä suosta sotkettihin, vetelästä vellottihin. Ei se rauta paha olisi, ilman käärmehen kähyjä, ison mustan muojuvia. Herhiläinen, hiienlintu, kantoi käärmehen kähyjä, ison mustan muojuvia, rauvan karkaisuvesiksi."
Voidetta tuotti Kovan Jeru mehiläisellä:
"Mehiläinen, Luojan lintu, lennä sinne, kunne käsken, tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaulassasi kipehille voitehiksi, vammoille valevesiksi!"
Rautaa, joka oli loukannut, piti puraista ja sitten sylkäistä haavaan.
Rautaa myös kuumennettiin ja sillä kierreltiin kipeätä kohtaa.
Paha oli pakkasenkin panema. Sitä piti hieroa ulkoa, oven kamanasta otetulla kuuralla taikka painella kylmettyneellä hevosenkakkaralla ja sanella:
"Pakkanen, Pyhyrin poika, vilu ilman hyyhötyinen, koskas kylmät kynsiäni, paleletkos jalkojani, Kylmä soita, kylmä maita, kylmä kylmiä kiviä, pakota vesipajuja, älä riko ristittyä älä koa kastettua!"
Lamppuöljyllä kun vielä päälle siveli taikka potunmäihällä, niin siitä tuskat hävisivät.
Saunan leppoisa löylykin voi tehdä tuhoja, jos oli haava tai muu kipeä ihossa eikä kylpyyn mennessä osannut löylyä lumota. Piti vetäistä henkeä, sitten puhaltaa ja sanoa:
"Puun löyly, kivosen lämmin, henki vanhan Väinämöisen, mene saunan sammalihin, mene kiukahan kivihin! Älä sie, löyly, siihen mene, se on rauvan haava!"
Toisinaan saattoi puu satuttaa niin ankarasti, että jäsen tuli kivuille, sai puunvihat. Silloin piti kuumentaa sitä puuta, mikä oli satuttanut, purra sitä, sekä sillä painella kipeätä ja sanoa:
"Männyn tyvi jos pahoin teköö, latva mettä keittäköön, männyn latva jos pahoin teköö, tyvi mettä keittäköön. Puu puhas. Jumalan luoma, vesa, Jeesuksen vetämä, tule työsi tuntemaan, pahasi parantamaan, ennenkuin emolles sanon, virkan valtavanhemmilles!"
Jos taas kivi satutti, piti kivellä painella ja paljastaa kiven synty:
"Kivi, Kimmon, Kammon poika,
maan muna, pellon kakkara,
Syöjättären syänkäpynen,
Maattaren maan makunen."
Ja kun kenkä lyötti jalan rakolle, piti polttaa kipene sukkaa ja kenkänahkaa sekä panna se kipeälle lyöttymälle. Riihellä taikka leikkuupellolla sattui väliin siikanenkin pirahtamaan silmään, ja syöpyi se sisään, ellei saatu pois. Silloin piti "tuuliajolla" heti voitaa ja loihtia:
"Siikanen sinun nimesi, maanrikka, pellonrikka, nouse ylös!"
Riettaeläimistä oli pelottavin käärme, jota tavallisesti sanottiin vain madoksi. Sen panema pöhöttyi toisinaan vallan kamalasti. Sitä paranneltiin vesiheinähauteilla, suolavedellä, paineltiin tammilautasella, kolmenlaisella vaskella, sidottiin pureman yläpuolelta vesipajulla, hampunkuidulla sekä madonnahalla. Mutta tehoisin oli loitsiminen:
"Kuka sinun kulosta nosti, herätteli heinikosta, isäsikö, vai emosi, vaiko veikko vanhempasi?"
saneli kiantalainen. Ja Ristijärven tietomies manasi:
"Mato musta, maanalainen, toukka tuonenkarvallinen, pihanrikka, pellonrikka, karva kanervannäköinen, karva taivahan yheksän, tule sinä työsi tuntemahan, pahasi parantamahan, ennenkuin sanon emollesi, isällesi ilmi soatan! Sulakoon sinun vihasi, niinkuin voi sulattaessa, rasva räyvyteltäessä, kesämaijon keltaiseksi, kalarasvan kaltaiseksi!"
Sisiliskokin kyllä puraisi, eikä sen "jälen kahtojaa" ollut monta. Sisiliskon puremaa paineltiin kolmenlaisella vaskella: kattilavaskella, kuparivaskella ja messingillä, taikka haudottiin metsänlehvillä, lepän- ja pajunoksilla ja niitynruohoilla ja saneltiin:
"Sisilisko sirkunrinta, jok' on vaskesta valettu, teräksestä temmattu, tuohitötterö on sinun kotisi, lahokanto kartanosi, tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan!"
Sammakko niinikään saattoi vahingoittaa, ja sen pilaamalle piti keittää vesiheinistä hauteet. Ampiaisen ja herhiläisen pistoksille oli taas omat lukunsa ja lääkkeensä. Koiran puraisema parannettiin sillä lailla, että paineltiin sitä leipäpalasella, joka sitten syötettiin koiralle, ja niin sai purija itse omat vihansa. Hevosen potkaisemaa paineltiin hevosenkavion vuoluilla. Joskus sattui syöjä saamaan kulkkuunsa kalanruodin. Silloin piti polttaa kalanpää karreksi ja sillä hautoa kulkkua, ja siitä syöjä hökäisi ruodin pois.
Mutta "mehtäläisen", karhun purennasta, jopa jos "metsä" sai säikäyttääkään, tarttui metsännenä, ja pani tuskille. Silloin piti viedä sairas metsään, keittää muurahaispesässä vettä, ja sitten sillä vedellä ja leppävastalla kylvettää, kaataa vesi muurahaiskekoon ja sanoa: "Tuossa on omasi!" Muurahaispesä kun on metsäläisen ruokaa, ja siinä on metsännenä itsessään.
Samoin myös vedestä voi tarttua vesihiisi ja sairastuttaa ihmisen, vedessä kun on semmoinen hiimosti, ja se alkoi kivistää, polttaa ja turvottaa. Kosken vesikivellä oli semmoinen sairas päästettävä levillä painelemalla, ja sijaan piti vuolaista hopeata. Vielä pahempi hiimosti oli kalmassa. Se voi tarttua hautausmailta ja kalmapaikoista ja kaikesta, mikä oli ollut kuolleiden kanssa yhteydessä. Kalman voi toinenkin ihminen tartuttaa kuolleitten luilla, kalman mullilla, ruumiin verellä, hiuksilla. Ja siitä päästäjää ei ollut monta, kun se oikein otti tulille. Hetevedellä sairasta pestiin, leppävastalla kylvetettiin, ja vesi vietiin kalmasijaan ja sanottiin:
"Ota, Hiisi, hienot sukset,
Lempo, leppäset sivakat,
jolla hiihät Hiienvaaraan,
Lemmon vaaraan leuhuttelet!"
Niinkuin vedestä tarttui vesihiisi, niin myöskin maasta, vesirapakoista, tulisijoista y.m. rupeutui maahinen, ilkeä ihotauti, jota oli yhdeksää laatua: vesimaahista, ja tulimaahista, savi-, kivi-, kapi-, sauna-, hevos-, sika- ja lammasmaahista, aina "ite kustakin loavusta" [toisintonimiä: maa-, kuiva-, hiili-, kalmamaahinen]. Maahiset ruohduttivat ihon, toiset nostivat märälle näpylle ja panivat märättämällä, kuten vesi- ja sikamaahinen, toiset taas olivat kuivia ruohdunnaisia, semmoista törttänää, jotta iho halkeili, kuten kapi-, tuli- ja kivimaahinen. Mutta kaikki ne "panivat ruohuttamalla", jopa niin, että väliin oli sairaan naama, joskus koko ihokin pelkkänä rupena. Monilla keinoin niitä paranneltiin, kutakin laatunsa jälkeen. Vesimaahista paineltiin hetteiden ja vesikivien "hyölällä", levillä, tulimaahista kiukaan kivillä, savimaahista savella, kivimaahista kivillä, kapimaahista kuusenkoskuksella, saunamaahista saunanpehkuilla ja saunankiukaan kivillä, hevosmaahista hevosen- sekä sikamaahista sianlannalla, ja lammasmaahista lampaanpapanoilla. Olisi pitänyt arvata painella aina sillä aineella, mikä maahinen oli, muuten ei ollut apua, siksi "koeteltiin ite kuhunni loatuun, niin tottapa sattui vähän kohalleen".
Pahojen ihmisten rikkomisista saattoi tulla kovin kipeäksi ja surkeasti kitumaan. Silloin tietäjä vei sairaan metsään isolle muurahaiskeolle ja teki kekoon ison läven puoltapäivää ja puoltayötä kohti ja pujotti potilaansa reijästä kolme kertaa päivän puolelta yöpuolelle. Sitten teki äijä tulen ukonsärkemistä puista ja kuljetti sairaan tulen lävitse ja loihti:
"Kotiinne, konnankoirat, heimoonne, hiienrakit, siell' on muutkin murhamiehet, ikuiset pahantekijät!"
Kun tietäjä vielä pois lähdettäessä piirsi veitsellä yhdeksän ristiä jälkeensä, erosi kiduttaja ja meni lähettäjäänsä.
Oli sitten vielä joitakuita onnettomia vikoja, jotka joskus karkasivat ihmisen kimppuun. Semmoinen oli kopristustauti eli virma. Se voi tarttua vaikkapa vedestä, jos esim. kalalla ollessa kovasti säikähti, ja siitä alkoi ihminen pieksäytyä, puristaa kätensä nyrkkiin, purra hammasta, niin että vaahto kuohui suusta. Virma heittäytyi ikuiseksi ja ikää myöten aina vain pahentui, ellei heti, kun tauti ensi kerran kohtasi, joku heittänyt mustaa vaatetta pieksäytyjän päälle, jolloin tauti loppui siihen.
Hyvin useasti ihminen huimeni, tuli vähätaitoiseksi, niin ettei älynyt mitään, jopa toisinaan raivosikin. Ei tiedetty "suonistako se heittäytyi", mutta kovasta säikähdyksestä se ainakin tuli, ja joskus pahat ihmisetkin saattoivat rikkeillään toisen huimaksi, raivohenkiseksi, ja päänvikaiseksi. Huimaa koetettiin parantaa syöttämällä karhunaivoja, miehelle uroskarhun, naiselle naaraskarhun, ja sen luultiin päätä selvittävän. Mutta rikkomisesta tulleesta raivohenkisyydestä ei ollut päästäjää.
Paitsi tietäjiä oli terveydenhoitajina ja avunantajina sairaustapauksissa sekä huonossa voinnissa myöskin hierojia, kuppareita ja suoneniskijöitä. Monet vanhat eukot olivat taitavia kopeloimaan ja hieromaan jäykistyneitä jäseniä "kansvärkkilinjamentti"-voiteillaan ja monet kupparimuorit parantelivat sarvillaan selän ja sivujen kipuja, "jalkojen katkasemista", hampaanpakotusta, ja suonenlyöjä-ukot napsauttivat raudallaan käsivarteen, sääreen taikka otsaan, laskivat verta ja paransivat pyörrytystä. Useat näistäkin olivat pikku tietäjiä, jotka osasivat yhtä ja toista varsinaisen taitonsa lisäksi.
TIETÄJIÄ JA TAIKUUTTA.
"Pirtti on täynnä tietäjiä, joka loukko loihtijoita."
Vanhaan hyvään aikaan oli tietäjiä joka kulmakunnalla, toiset kuuluja kautta koko Kainuun, toiset vain omalla perukalla tunnettuja, muutamista taas ei omassa kylässä paljoakaan tiedetty, mutta etempänä olivat he suuressa maineessa.
Tietäjä oli heidän arvokkain nimensä, mutta mainittiin heitä myös monella muullakin mainesanalla, milloin leikillään, milloin halveksien. Sellaisia nimiä oli taikuri, loihtija, velho, poppamies ja puoskija, maanmestari ja maajumala, jopa joskus pirukin.
Miltei kaikenkaltaisissa pulissa, mitä ikänä voi sattua, osasivat tietäjät antaa apuansa. He parantelivat tauteja sekä ihmisistä että eläimistä, he selvittelivät huimia ja raivotautisia, poistivat rikkeitä, karkottivat painajaisia ja päästivät väkien vallasta, he saattoivat hyvän onnen pilata ja pahan onnen parantaa, he voivat nostaa madon, "metsän" sekä muita metsän petoja ja voivat ne asettaakin, jopa karkoittaa pois koko seudulta. Varastetun tavaran he taisivat hankkia takaisin, tulipalonkin he saattoivat tukahduttaa, ja useasti he olivat apuna karjaa kevätlaitumelle laskettaessa sekä karjaa metsänpeitosta päästettäessä. Kaikenkaltaista väkeä he käskivät ja hallitsivat mielensä mukaan, parat ja tontut olivat heidän apulaisiaan, tuulet ja sateetkin olivat heille alamaisia.
Kotikulmillaan tietäjät tavallisesti olivat taitonsa saavuttaneet, monet olivat jo tietäjiksi syntyneet — muutamat oikein hammas suussa — ja perineet mahtinsa isältään tai äidiltään, jopa useassa polvessa. Toiset taas olivat muuten tietonsa oppineet, toisilta tietäjiltä, etäisiltäkin, muutamat käyneet Lapistakin mahtia hakemassa.
Sillä Lapissa uskottiin kaikkein mahtavimmat tietomiehet elävän, Tuli-Lapissa, jossa taivaantulet talvi-illoin loimottivat, suolattomassa Lapissa, jossa ei ollut ensinkään asuinhuoneita, maakuopissa vain oleskeltiin. Siellä oli mahtia, vaikka mihin asiaan. Siellä elivät semmoiset tietäjät, jotka saattoivat sukeltautua palavaan honkaraasuunkin tietoja etsimään, ja taas mennä ammuksiin, tainnostilaan, saamaan selvää epätietoisesta asiasta. Tietäjän apulainen sitten laulamalla herätti päämiehensä "ammuksista". Pyörtävissä hurjissa tuuliaispäissä sekä tulisissa lapinnuolissa kulkea vuhkaisivat Lapin tietäjät etelämpänäkin ja ajoivat täältä metsänviljaa, karjaa ja muuta riistaa omaan tunturimaailmaansa.
Tuli-Lapista olivat ennen vanhaan useat tietäjät käyneet mahtia noutamassa. Niin oli Ristijärven Pyhännältä kuulu Eskolainen siellä matkannut ja palannut takaisin noitakyydillä. Kekrille halusi ukko joutua omaan pöytäänsä, vaikka olikin jo kekriaatto, ja sitä hän valitteli tietäjälle. Sanoi lapinukko silloin: "Ka, pääset, kun sen mustan sonnin perimmästä parresta luvannet". Eskolainen lupasi ja sai semmoisen lennon, että aamulla löysi itsensä kotinsa kekripöydästä. Hattu vain oli matkalla pudonnut. Mutta kun akkaväki meni aamulla navettaan, ei sonnia näkynytkään, pää vain oli jäänyt periparteen. Ja sitä päätä vieläkin kuulutaan aitanparvessa säilytettävän merkkinä, että niin on asia tapahtunut. ["Näin minäkin sen siellä", tiesi kertoja-ukko]. Samoin oli myöskin muuan kuhmolaistietäjä käynyt Lapissa ja kovalla lentokyydillä tullut takaisin, niinikään eräs Paltamon ukko, jota oli tuotu oikein noidannuolella, niin että vain pari kertaa oli matkalla kolahtanut kirkontapuliin ja kolmannen kopsahtanut kotipihalle.
Lapinkävijä Eskolan ukko oli ollutkin suuria mahtajia. Veikaten oli hän kirkkoonkin mennyt yöllä, hevosellakin ajanut ja hevostaan alttarin edessä apattanut. Juhannusyönä oli ukko silloittanut leveätä suota, astunut vain suota pitkin, ja sitä myöten oli silta ihan itsekseen syntynyt. Väki, jota hän oli hallinnut, oli sillan rakentanut. Suuren Hiisijärven oli ukko kuivannut ja siinäkin käyttänyt apuna lapinmahtiaan. Pienen ojan oli vain kuokkaissut kankaaseen ja sitten nostanut vesihiiden, ja se kun oli alkanut riehkaista, niin koko järvi oli ollut kiehuvana kattilana, ja hirmuisella voimalla se oli hyökännyt umpinaiseen Tenkalampeen ja siitä taas murtautunut edelleen. Kalat vain olivat jääneet korvallisistaan puiden oksiin riippumaan. Yhdeksän syltä oli Hiisijärvi laskeutunut, ja ukko oli saanut suuret heinämaat. Järven kuivaus muuten tiedetään tapahtuneen v. 1761, ja Eskolaan kerrotaan tulleen eläjä Hyrynsalmelta, "Pyhännän Pertuksi" sanottu. Ja talossa on aina eletty vanhankansan opeissa ja tavoissa.
Oli sitten muitakin tietäjiä, toiset mahdikkaampia, toiset vähempitaitoisia. Semmoisia oli Lusin tietäjä, Hanna-velho ja Hurtti-ukko Ristijärvellä, käärmeiden hallitsijoita ja tautien parantajia. Semmoisia oli myös Lassi Heikkinen Puolangalla, kuohari ja kova tietomies, pienoinen, mutta paksu ja pysty ukko, joka jo puhuessaankin useasti kauhtui ja kiivastui. Tulisella raudalla ja tervalla kärventäen hän kuohitsi hevosia, ja lakkia kohautellen luki loitsujaan ja lopuksi viskaten vettä hevosen selkään siunasi tekonsa:
"Puista pukusi puhtahaksi, villasi visertäväksi, kukon lailla kurkistele, kanan kaunihin tavalla!"
Mutta jos joku etempää, nurkan takaa toimitusta pilkisteli, karjaisi
Lassi hänelle:
"Karsta kateen silmiin,
noki noijan sieramiin!"
Taikka jos hän epäili jonkun katsojan aikovan pilata asian, meni hän, painalsi silmäilijän olkapäistä istualleen ja tiuskaisi: "Istu sinä tuossa, jotta minä saan työn tehä!" Eikä päässyt toinen paikaltaan Lassin päästämättä. Ei pelännyt kuohari pakkastakaan. Oli kerran viinahallin veikalla pilvettömänä pakkasyönä astuskellut avojaloin kahden neljänneksen taipaleen Lyly-Hiltulasta Jalkaseen. Eivätkä paljaat jalat paleltuneet. Toistakymmentä vuotta takaperin oli ukko kuollut noin 70 vuoden ikäisenä. Vanhempia puolankalais-tietäjiä oli Vanhantalon Jökö Leipivaaralla. Hän myös oli yöllä kirkossa kulkenut, avaimen reikään vain puhaltanut, niin että ovet olivat auenneet. Olipa äijä hevosellakin ajanut läpi kirkon. Suuri tietäjä, Käpryhuuleksi haukuttu, oli asunut ennen Puolangalla Jokelan luona, siinä missä nyt on Autiomännikkö. Oli ukko ollut niin luotehikas, jotta kerran, kun talosta puuttui härkä, loitsi sen koskesta. Meni Käpryhuuli vain vesikivelle ja siinä jyhkeitä luoteitaan lasketteli. Nousipa siitä vaahtipalli veden pinnalle, pyöri, pyöri kuin häränsilmässä, jo muutaltihe metsikanaksi, lensi kosken rannalle, muutaltihe häräksi ja kävi karjaan, ja vähän ajan päästä taas hävisi koskeen. Mutta karja tuli kantavaksi ja vasikoi.
Sotkamolaisia tietomiehiä oli ollut Hepolahden Antti ja Ansamäen Pekka, kuolleitten hiiden tallettelijat ja öiset kirkon kävijät. Hepolehdon tietäjissä oli kuljettu aina Oulun seutuja myöten. Kajaanin seuduilla, Murtomäellä, olivat eläneet Mulari, Kallion ukko, Karppinen ja Tervos-Jussi. Mularin kartanolla oli ollut palvontakoivukin, pyhä puu, jonka juurelle oli viety lehmän ensimmäinen juustokuppinen sekä palanen pikkuvasikan paistia. Kallion ukon kanssa oli Mulari ollut kiistoissa, karhua olivat laukoittaneet toistensa kimppuun. Karppinen ja Tervos-Jussi taas olivat olleet kirkonväen haltioita, kummallakin ollut hoidossaan kolmenkirkonväki, jolla olivat "kaikenlaista" teettäneet. Kalmanväkeä hallitsivatkin useat tietäjät, niinkuin Iso-Eljas ja Korpelan ukko Kiannalla, Louhiniemen piru Lentiirassa, Esko Kettunen ja Pulkkis-Paavo Kuhmossa. Viimemainitulla oli ollut oikein kokonainen ruumiinkopra kontissaan, ja niin oli kontti ollut kummallinen, että oli ruvennut itkemään, kun ukko pirttiin mennessään oli ripustanut sen räystäskokkaan. Muita mahtimiehiä oli vielä Vaaran kuohari ja Kuustolan ukko Kiannalla, edellinen teilinaulan omistaja, jälkimmäinen kauniinhevosenväen hallitsija, sekä kuhmolaiset Selkävaaran ämmä ja Polvelan ukko, jotka käärmeitä lähettelivät toistensa päälle, vielä Keräs-Matti Hyrynsalmen Levävaaralla sekä Tuijolan Reeta Säräisniemellä ja vasta kuollut Riviojan ukko Vuolijoella.
Mutta elää Kainuun erämaissa vieläkin joitakuita tietäjiä, vanhoja ukkoja ja eukkoja, vanhan tietäjäpolven viimeisiä kantoja. Semmoinen ikäloppu tietomies on Lehmivaaran ukko, 78 vuotta vanha Matti Kyllönen Kuhmossa, Saunajärven takaisilla saloilla, lähellä Venäjän rajaa. Hyrynsalmen Särkkävaarasta on äijä kotoisin, mutta on jo nelisenkymmentä vuotta elänyt Lehmivaaran ruununtilalla. Ukon isä oli ollut vuokkilaisia tietäjiä, ja häneltä on vaari oppinut enimmät taitonsa, mutta olipa saanut kerran lappalaistakin haastatella. Sokeana on äijä ollut jo useita vuosia, mutta muuten on hyvissä voimissa vielä, onpa aika kärsäkkäkin ikälopuksi vanhukseksi. Pirtin peräpenkillä vaari vain istuu taikka loikoo päivät päästään, mutta aikoinaan hän on ollut mahdikas mies, nostanut kontiot ja käärmeet, puoskinut taudit ja tehnyt kaikenlaiset muut tietäjäntoimet, ei pelännyt mitään väkeä, ei itse paholaistakaan. Olipa kerran Paha eksyttänyt ukon metsässä, niin että hän oli tullut kaksi kertaa samaan paikkaan. Silloin oli äijä karmaissut: "Tuohan, piru, vielä kolmas kerta tähän, niin katotaanhan, kuinka tässä käy!" Hyvin vielä vaari muistaa monet taikatemput ja loitsut, hyvin tietää taitonsakin. Helposti hän kehuskelee: "Kyllä sitä minä olen asioissa vielä jotain ukkoa parempi ollut tähän asti… vain nyt en ole enää… Ei sitä voi mitään, kun ei nää." Korkealla vaaralla on ukon yksinäinen korpitalo, sinne näkyvät kaukaisetkin vaarat, ja rajan takana kohoaa korkea laaja Montonvaara.
Hyrynsalmen Moisionvaaran ja Luvan välisellä salolla elelee Myllylän talossa kunnan elättinä 90-vuotias Rämsän ukko, Risto Kemppainen, sokea ukko hänkin, kiukaan vieressä ovipuolessa sängyssä loikoilee ja pureskelee alituisesti tupakkamälliä, joita on pitkä rivi sängynlaidalla kuivamassa. Siinä on vanha tietäjä, jota eivät maailmalliset huolet näytä juuri surettavan: laulelee vain ja laskee leikkiä ja koirankuria kuin pahainen poika. Sillä:
"Laulaa se laki lupasi, hyvät herrat helkytellä, kun ei lakia laula, eikä herroja häpäise."
Ja sitten kehaisee tietäjä:
"Kyllä meillä virsi juoksee! Kun saisin suulleni suloista, kesävettä kielelleni, laulaisin hyvänni virren, kauniin virren kalkuttaisin."
Äijä, vanha metsänkävijä, "jänisruijan" haltia, juttelee karhutaiat, laulaa karhuvirret ja monet muut virret, lukee loitsut ja kertoo tarinat. Ja kesken kaikkea tokaisee ikäloppu: "Nyt ei auta muu tuuma, kun laulamaan nyt pitää ruveta". Ja laskee lallatuksen:
"Kun mie näkisin nätin likan, niin karkoaisin kaulaan, palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan."
Ja sitten taas tarinoi: "Olin mie ennen sanain seppä ja vallan viisas puhuja. Olin mie ennen mies… vain mikä nyt lienöö, kun on voimat mennyt."
Suuren talon omistaja on ukko aikoinaan ollut, Honkajärven Honka-Kemppaisessa syntynyt, mutta sitten kaupitellut talonsa ja ostanut toisen, taas kaupitellut ja ostanut, ja niin viimein joutunut Rämsävaaran mökkiin ja siitä lopulta kunnan elätiksi. Kova työmies on äijä nuorina päivinään ollut, mutta ryypiskelijä, ei juomari. Sillä "eihän tuota minun kohalleni ole viinaa juuva asti ollut, mutta aina mie ryyppäsin, kun vain sain… ja tappelinkin, kun tarve tuli… ja kirota ravautin, kun suuttumaan satuin".
Isältään on Rämsänkin ukko mahtinsa perinyt, ja lisäksi vielä lappalaiselta hänkin hyötynyt tietoja, oli Puolangalla kerran lappia saanut puhutella, ja siitä oli ukko tullut seutunsa parhaaksi tietomieheksi, tautien ja kalman päästäjäksi ja kaikenlaiseksi avun antajaksi, jonka luona on aikoinaan etempääkin kuljettu. Kateet ja noidat ukko manasi:
"Minä laulan lappalaisen, sanansyöjäni sanelen, puhki leukani puhelen, rikki rintalastaseni."
"Muita hän on auttanut, mutta ei voi itseään auttaa", puhelee ukko muutamakseen ja kertoo, miten hän on monia kymmeniä silmäkipeitä parantanut, mutta nyt on itse joutunut pimeyteen. "Mutta vanhuuven vika tämä minulla jo onkin", lisää vaari vielä. Tarinoimisen lopuksi laukaisee äijä, itseään tarkoittaen: "Toinen puhuu pöljysissään, mitä vesi kielelle vetää."
Hyrynsalmella, Kytömäen kylillä, elää toinenkin tietomies, Naurisahon ukko, pieni, mutta teerevä äijä, seitsemissä, kahdeksissakymmenissä. Suvultaan on äijäkin saanut tietonsa, isä sekä edellämainittu Keräs-Matti, ukon setä, ovat olleet mainittavia tietäjiä. Mutta niin on Keräs-ukko ovela, ettei hevillä ilmoittele salattuja tietojaan, tekeytyy vain tuhmaksi ja tietämättömäksi; saa olla kyselijä vielä ovelampi, ennenkuin lähtee sanat salasta ilmi.
Kiannan tietäjistä lienee Kovanvaaran ukko, jo useasti mainittu "Kovan Jeru", etevin, karhumies, tietomiesten jälkeläinen, pieni kiva ukko, karhuvirsien laulaja, loitsujen lukija, taikojen taitaja sekä tekijä. Näljängän perukoilla tapaamme Ketolaisen eli ennenmainitun Jussi Tauriaisen, joka myös tietää ja osaa tauteja käsitellä ja parannella. Kirkolta Pesiölle soudettaessa kohtaamme Kylänmäen ukon, tuonain mainitun Kuustolan ukon pojan, sokean vaarin, joka vielä muistaa joukon virsiä, loitsuja sekä taikatemppuja, vaikka ei enää niihin luotakaan. Ja Vuokille matkattaessa sattuu lähimaille "tohtori" Pulkkinen, kuulu kuohari, joka on virkatoimissaan kierrellyt koko Kainuun kulman, useat erät retkeillyt rajan takanakin. — Puolangan Puokiovaaralla elää mökin ukko, Simppa Oikarinen, jonka apuun useasti turvaudutaan, ja Väyrylässä asuu vanha Latolan vaari, monien tietojen omistaja, vaikka kirjamiehenä ja "sanan viljelijänä" ei tahdo enää "turhiin tietoihin" uskoa. Sitten vielä Kuhmon takamailla, Venäjän rajoilla, Lammasperän Kivikiekissä eli joku vuosi sitten vanha metsänkävijä, tietäjäsyntyinen tietomies, 70-vuotias ukko, Salomon Huotari, joka on aikoinaan paljonkin tietäjöinyt sekä metsän käynnissään että muutenkin. Mutta ei ollut ukosta enää tietäjäksi, poti ankaraa kivitautia, saunassa loikoili taikka pirtinlattialla penkkiä vasten ryntäillään kykötti.
On joitakuita naistietäjiäkin, semmoisia kuin vanha mökin muori, Reeta Keränen, Kekkolanmäellä, Hyrynsalmen Kytömäen kylässä. Vieläkin, vaikka jo vanhuuden heikkona — muori on 85:n vuoden ikäinen — pirtissään makailee, säilyttelee mummo taikapussissaan kalliita kompeitaan: puunliikoja, maanliikoja, vaskenpalasia ja vanhoja avaimia, renkaita ja rahoja, tärkeää "kolmenriikinrahaakin". [Ruotsinaikainen raha, jossa on kolme kruununkuvaa]. Uskoo niitä vanhus yhä tarvitsevansa, kun sattuu mikä kova paikka tulemaan, eikä henno muori monesti koetelluista kompeistaan toki luopua.
Mutta Kajaanin Murtomäellä, kaukana, yksinäisessä metsä talossa hallitsee Hautamäen muori, 78-vuotias leski, Kaisa-Reeta Tormulainen, "Aaron Kaisaksi" sanottu, oikein päätietäjä Siinä on muori, jonkalaista ei tapaakaan joka mökissä. Lyhyt muori, mutta tanakka ja terhakka, vaikka onkin kohta kahdeksissakymmenissään. Jo siinä äkkinäinen melkein pelästyy, kun piippusuinen akka päästää äänen kuin torvesta, karjaisee oikein, oikein karkeasti ja vielä terästää puhettaan epälukuisilla perhanoilla ja perkeleillä ja kaikilla mahdollisilla rumanhengen nimityksillä, niin että melkein tulikiveltä kärähtelee, taikka sanoo arveluttavimmatkin asiat häikälemättä halki ja omalla suomalaisella nimellään. Eikä pelota muoria isot eikä pienet paholaiset, kerran kun oikein kirota säväyttää, niin pelästyä pitää karvaisimmankin kuvatuksen. Oli muorin saunaan kerran tuotu "keikkaiset", jotta siellä alituisesti napsutti, napsutti ja möykkäsi. Muori etsimään; jo äkkäsi, jotta kiukaaseen on kätketty, jo löysikin. "Täällä perkelees ne saatanat on!" Ei muuta kuin kiuas hajalle ja kalmanytykät pihalle tulirovioon, ja "voi perr-hana, minkä pamauksen ne saatanat antoi!" Ja paholaisen täytyi paeta Sillä "sen minä olen aina sanonut, jotta ittiäni parempaa en minä ole löytänyt!"
Isältään sekä mummoltaan, isänäidiltä, on Kaisa-Reeta oppinut useat taitonsa, mutta paljon on hän kuullut myös alussa mainituilta Murtomäen tietäjiltä, Karppiselta ja Mularilta, sekä Kiuruveden ja Sotkamon tietomiehiltä, Utriaiselta, Mustoselta ja Piepposen Lassilta. Voiteilla, kylvyillä, loitsuilla ja kaikenlaisilla välikappaleilla, maan- ja puunliioilla, "kolmenriikinrahoilla" toimittelee muori lääkityksihän. "Voijekokelas olen ollut ikäni, eikä tiijä yksin Kaikkivaltiaskaan, miten minä voiteeni keitän ja sekoitan." Kaikenlaisia tauteja osaa muori parannella, hullujakin on hän selvitellyt. Hullun vie hän saunaan, kylvettelee ja valelee, ryypyttelee ja voitelee, ja "sitte kun sitä oikein alkaa oksettaa ja oksettaa ja p—ttaa, niin siitä se paranoo". Paljon muorin luona käydään apua hakemassa, useasti tullaan etäältäkin. Ja vaikka muori alussa pelästyttää karkealla esiintymisellään, on hän silti hyvinkin sydämellinen. Jopa hyvästi viihtyy, vaikka viikommankin muorin kanssa tarinoimassa, syöttää muori viilit ja voit, ja makuuttaa savukiukaisessa eteispirtissä.
Kylässä ei Kaisa-Reeta juuri käy. "Saakeliako sieltä hakoo? Tämmöisiltä syänmailta kun lähtis kylässä käymään, olis päästä pilalla… Perhana!" [Hautamäestä on peninkulmainen huono polku Murtomäelle.]
Paitsi varsinaisia kaikenlaisiin asioihin kykeneviä suurtietäjiä, on vielä siellä ja täällä yhden ja toisen pikku avun antajia, kointukon tekijöitä, ruusunvoiteen valmistajia, venymälangan laatijoita, hammassuolain laittajia, ja sen semmoisia, kukin omaan asiaansa päteviä.
Joissakuissa vähäisissä puuhissa tultiin toimeen omin voiminkin, pikkuisien kipujen ja vammojen paranteluissa sekä kaikenlaisten pikku temppujen teossa.
Mitä monilukuisimmissa asioissa tarvittiin isiltä perittyjä tietoja sekä oppeja. Joka työllä ja työnaloituksella oli omat aikansa, temppunsa ja taikansa. Metsästäjällä oli omat taikansa, kalastajalla niinikään, samoin maanmuokkaajalla ja karjanhoitajalla, tervanpoltossakin tarvittiin tietonsa. Ei ollut sitä seikkaa, jossa ei vanhojen oppia olisi kaivattu.
Varsinkin oman menestyksen ja hyvinvoinnin turvaaminen tuotti paljon huolta. Pelättiin kovin pilauksia, kadehtijoita ja katein silmin katsojia, niitä vastaan täytyi aina olla varuillaan. Jos pahasilmäinen kävi talossa, oli parasta heittää portille hänen jälkeensä tulista tuhkaa, taikka jos hän pistäysi navettaan emännän siellä puuhatessa taikka tuli maitohuoneeseen, oli hänet kieroon silmäten katsottava kahdeksi. Jos kademielinen kävi kiittelemään emännän karjaa tai muuta talon hyvyyttä, piti antaa hänelle hyvin ruma vastaus. Ikivanhoilla taikamerkeillä turvattiin talon astiat ja muut esineet pilauksilta, tehtiin astian pohjaan, työkalun varteen, laatikon laitaan viisikanta taikka tursaansydän [toisintonimiä: turskansydän ja tapionkanta] taikka kahdeksakulmio. Voihin piirrettiin, kun se oli astiaan saatu, kolme ristiä ja hierimeen leikattiin risti sekä ylä- että alapäähän, tuohisen pohjaan piirrettiin risti ja aisojen nokkiin piti leikata risti. Aittaa illalla lukottaessa piirrettiin avaimella risti oveen.
Varkailta suojeltiin tavaroita monin keinoin. Mutta paras oli, kun otti kolmen ruumiin mittalangan — pestäessä oli vainaja mitattu langalla ja vetäisty siihen pituussolmu - - ja pani sen tavaran viereen vartijaksi. Tulipa vain joku varastamaan, ei päässyt paikaltaan liikahtamaan, ennenkuin esineen omistaja kävi päästämässä. Kalmanväki otti niin koville varastajan. Sama temppu tehtiin ruumiin mittakepillä esim. naurismaalle. Varastetun tavaran takaisin saamiseksikin oli keinonsa: Pantiin varkaan jäljiltä saatua rikkaa sammakon suuhun ja sidottiin suu kiinni punaisella langalla, ja heti joutui varas semmoiseen vaivaan, että täytyi palauttaa ottamansa tavara. Yhtä kova teho oli myös, jos pantiin varkaan jäljille rautanaula, jota oli kolme yötä pidetty ruumiin kantapäässä. Tekivät jotkut vieläkin vahvemman taian: kalvoivat ristimättömän lapsen ruumiin haudasta, kiilasivat leppänauloilla vitsapannan sen päähän ja laskivat sen jälleen hautaan. Siitä tuli varas hulluksi. Mutta jos varkaallakin oli hiukkasen tietoa, vaikkapa siksi, että käytti varastamansa esineen tulisijalla porossa, niin eivät tehonneet häneen toisen taiat.
Monesti varkaat ja muut yökulkijaimet lumosivat taloa vartioivan koiran, niin ettei se saattanut haukkua. Ottivat taloa lähestyessään aidasta, kolmesta varaseipäästä lastun suuhunsa, ennenkuin koira oli huomannut. Silloin ei halli haukkunut. Mutta jos koiran kaulaan oli sidottu naisten hameen helmapalletta, niin ei saattanut sitä haukkujaa lumota.
Oli sitten joitakuita sellaisia tietäjäin salaisia oppeja ja keinoja, joiden avulla saattoi tekeytyä näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. Niinpä jos ken rohkeni mennä ja nylkeä ruumiin ja vetäistä sen nahan päälleen, sai hän itsensä näkymättömäksi, taikka jos valoi ruumiin rasvasta kynttilän ja pisti sen yöllä palamaan pöydälle, eivät eläjät kuulleet, vaikka olisi rosvonnut koko talon. Kaikkinäkeväksi taas taikoivat tietäjät itsensä siten, että kantoivat metsikanan täkkää kolme vuotta kaulassaan, paljaalla povellaan. Siitä rupesivat näkemään piilossakin olevat asiat. Saattoivatpa vanhat tietomiehet valmistaa "itekseen kulkevan rejenkin". Kolmena pitkänä perjantaina piti rekeä rakennella, ja joka kaplaanreikään oli pantava rippileipä, eikä reki vaatinut hevosta eikä muuta vetäjää, itse juoksi vain että vilisi. Mutta semmoisen re'en tekijä oli jo Pahan vallassa, rumanhengen voima se oli, joka rekeä juoksutti.
Mutta eihän ne vanhankansan mahtimiehet Rumaakaan pelänneet, eivätkä kammonneet, menivätpä häntä joskus haastattelemaankin. Juhannusyönä menivät ja kiersivät leppäkepillä kirkon kolme kertaa, ja silloin tuli itse Paha vastaan. Mutta kiertäjä ei muuta kuin tervehti:
"Terve, perkele, oohan nimes väärti!"
Sitten sanoi hän asiansa, mitä vain tietoja ja neuvoja halusi. Paha oli kyllä kernas niitä antamaan, jopa rupeamaan vaikka kasakaksikin pahanteossa.