HALTIOITA JA VÄKEÄ.
"Vesi vanhin veljeksistä, tuli nuorin tyttäristä."
Haltioita oli kaikkialla, maassa, metsässä ja vedessä, kaikissa lämmitettävissä rakennuksissa, metsämajoissakin, samoin väkeä ja salaista voimaa oli miltei joka paikassa. Niin uskoi vanhakansa, uskoi ja eli epälukuisen haltiaseuran ympäröimänä, palvoi niitä ja etsi niiltä apua.
Maassa asui maanhaltia, joka joskus nähtiinkin. Jossakussa talossa se näyttäytyi sarkatakkisena, nahkalakkisena ukkona, toisessa taas "isona akanhomerona", kolmannessa tiukua helistelevänä "Tiuku-akkana". Toisinaan oli maanhaltia pahanlainen möykkääjä ja rauhanhäiritsijä. Niinpä Hyrynsalmen Toivolassa haltia aina yöllä piti röykettä, ja Kaartilassa se pirtin pöydän takana usein kuorsasi taikka kämmenellään läjäytteli pöytään. Maanhaltian väkeä oli maahinen, jota asusti maassa kaikkialla ja saattoi tarttua ihmiseen yhdeksänlaatuisena rupena ja rokahduksena. Monissa vanhoissa taloissa oli elättipuita, joiden juurelle vietiin maanhaltialle uhria. Niin Murtomäen Matalissa isoa kartanokoivua "piettiin niinkuin jumalana". Samoin Sotkamossa, Suonenvaaran Kilpelässä oli pihamaalla kolme isoa koivua ja pyhiä pihlajia, sen aikaisia kuin talokin ja niin pyhänä pidettyjä, ettei niistä oksaakaan saanut katkaista. Puiden juurille vietiin lehmästä ensi juustot ja maidot sekä kekrinä viinat ja kaikenlaiset ruo'at ja Mikkelinä mikkelipässin luut. Siitä karja hyvästi "lykästi" ja talous menestyi. Nyt on koivuista vain kannot jäljellä. Sillä kun talon vanha äijä, 90-vuotias Heikki Kilpeläinen, kolmattakymmentä vuotta takaperin kuoli, jäivät "elättipuut" hoitajatta ja palvojatta ja kuolivat nekin. Vain pihlajat vielä seisovat aittojen luona. Pyhänä pidetty pihlaja oli myös Jonkerin Sepposen pihamaalla.
Metsässä asui metsänhaltia, joka toisinaan nähtiin esiintyvän karvaisena ukkona, Heikkis-Juuso oli sen kerran helatorstaina nähnyt pikku-ukkona metsolla ratsastamassa. Metsänhaltia liikkui niitä polkuja pitkin, jotka sydänmailta toivat taloon, sentähden ei metsäpolulle saanut sytyttää tulta eikä rakentaa taloa, eikä asettua niille makaamaan. Haltia ei sallinut. Metsänhaltian alaista oli metsänväki, mikä "erinomattain asusti muurahaispesissä". Metsänväessä oli semmoinen hiimosti, jotta kun metsänvarpukin vain sipaisi silmää, niin että siitä hiukan häpsähti, silloin heti tarttui siitä metsännenä ja teki silmän kipeäksi ja vaati parantuakseen havulla hautomista. Metsänväki oli vahvaa väkeä, ja sen apua käytettiin etupäässä karjanhoito- sekä metsästystaioissa. Metsänkävijät kalvoivat reiän ison muurahaiskeon lävitse etelästä pohjoiseen ja pujotteliutuivat siitä kaikkine metsästysvehkeineen kolme kertaa. Varsin kärkästä oli metsänväki saattamaan ihmiseläjäin piteet metsänpeittoon, jos pahat naapurit vain pyysivät siihen sen apua. Niin saattoi se kätkeä karjan, ettei löydetty, vaikka karja oli vain "aivan aijan takana", taikka taas sorkitteli metsässä kiertäen yhtä puuta, niin että valtainen polku hiertyi kankaaseen. Ei ollut tavallisissa ihmisissä metsänpeitosta päästäjää, piti kutsua tietäjä, joka saattoi metsänväkeäkin vallita. Tietäjälle metsä puhui, mihin karja oli kätkettynä, ja oikea tietäjä heti tiesi, onko karja metsänpeitossa, vai muuten vain hukassa. Muutamat tietäjät käyttivät apunaan kalmanväkeä, joka sitten pakotti metsänväen päästämään karjan vapaaksi. Ottivat kalmalaudan ja sillä mittasivat yhdeksän pituutta vainion veräjältä karjapolkua metsään käsin, kohottivat kolme närettä juurineen ylös ja vuolivat kolme hopeasilparetta juurien alle ja loitsivat:
"Päästä, mehtä, meijän elukat! Vuolen kullat kuunikuiset, hopeat iänikuiset näreelle tammiselle, Mehtolan kuninkaalle."
Toiset käyttivät saunan- ja riihenhaltian apua, ottivat kadonneen lehmän kaulaimen ja veivät sen riihenkiukaalle sekä asettivat saunankiukaasta noudetun häkäkiven siihen painoksi. Jotkut "ottivat metän vangiksi, jotta sen täytyi päästää". Vanhalla tylsällä puukolla käänsivät he lehmän jalansijan toisinpäin, kotiin käsin ja pyöräyttivät puukon metsäveräjäpuun ympäri kolme kertaa sekä vetäisivät metsäpolun vieressä kolmihaaraisen katajan solmulle. Silloin oli metsä vankina ja laski lehmät vapaiksi, ennen kolmen päivän kuluttua. Muutamat taas panivat "pirun pihtiin". He sitoivat punaisella langalla metsäpolun yli kolme koivua latvoista yhteen, tekivät lankaan kolmisoppisen solmun ja panivat siihen kolme muurahaista, taikka panivat hamppuharjan kannonpäähän pystyyn ja sitoivat punaisella langalla ristiin harjanterälle asetetun, mutkalle taivutetun leppävarvun, ja sitä hamppupunontaisella tiukkasivat, jotta "päästäkkö pois!" Muutamat tietäjät tekivät selkänsä takana tuppivyöstään osmansolmun ja heittivät sen lehmänparteen, muutamat piirsivät leppäpalikkaan tursaansydämen ja asettivat palikan metsäpolun ylitse latvoistaan sidottujen koivujen "vahvistukseksi". Jotkut taas vain kutsuivat lehmiä kotiin, kolme puunjuurta kun oli päällekkäin koholla yli polun, niin niiden alatse tpryityttivät:
"Tpry, tpry, Kirjo, tpry, tpry, Karjo, tpry, tpry, haikea Haluna!"
Mutta Hautamäen Kaisa-Reeta sivalsi vain hameen päältään, ruopsaisi sillä karjapolkua ja ärjäisi: "Se nyt on saatana… Mikä perhana on kun ei löyvy!" Sitten otti muori polulta kiven ja toi sen lehmän parteen. Ja löytyipäs heti lehmä!
Monesti mainitaan metsänhaltiaa rumanhengen, metsänmörön, jopa pirun nimellä. Joskus tekivät metsämiehet pirun kanssa urkon, että saivat lintua niin paljo kuin vain halusivat, ja peuroja ajoi piru aina Pyhältätunturilta asti pyytäjän saataville. Mutta sitten määräpäivänä tuli piru noutamaan itsensä urkkomiehen. "Piru" oli itsekin ahkera erämies, koirineen kulki synkkiä korpia ja ampui metsänviljaa. Kivikiekin ukko oli kerran kuullutkin pirunkoiran haukkuvan. Metsästä kuului kiihkeä viukutus, mutta ei näkynyt mitään, ei jälkiä ei otusta. Ja sen mukaan kuin ukko eteni metsään, kaikkosi viukutuskin ja vilja sen seurassa. Piru sitä itse ammuskeli. Mutta jos ukko olisi siunannut, ei piru olisi saanut mitään. Saarenpään äijä oli kerran ampunut oravan pirunkoiran haukusta, mutta kun oli sen kanssa mennyt metsäsaunaan, ei äijä saanutkaan yörauhaa, niin oli saunassa räikätty. — Väliin kummitteli korvenhaltia metsästäjälle, niin että ajoi selkosen täyteen karhua, sutta, peuraa, mutta kun metsämies aikoi ruveta niitä ampumaan, muuttuivat ne miehiksi ja sitten käärmeiksi, jotka rupesivat päälle yllättelemään. Silloin oli parasta ottaa jalat alleen.
Metsänhaltian palvontapaikkoja oli, paitsi muurahaispesä, myöskin tapionpöytä eli tapionkämmen ja kesyen- eli kesionkanto. Tapionpöytä oli lyhyehkö näre, jonka latva oli tasainen kuin pöytä tai kämmen, ja oksia oli rungossa "tuhansittain". Sille asetettiin metsälle annettavat lahjat. Metsänpeiton päästössä sitä joskus käytettiin, ja syyhyä sekä ajoksia siihen ajettiin ja toisinaan taiteltiin siitä oksia maitopyttyjen pesuveteen, joskus leikattiin sen latva puurohärkkimeksi. Vietiin myös ennenkuin itsekään maistettiin, juustoa ja vasikanlihaa sen juurelle "kaikille kateen silmille". Kesyenkanto oli ikivanha kuiva tervaskanto, joskus maailmassa palanut reikiin ja koloihin, sydän vain jäänyt pystyyn tikottamaan. Siitä emännät ottivat tervassäleitä karjaa keväällä ulos laskiessaan, siitä tietäjät kiskoivat kylvyn lämmityspuuta, ja hautalonki hakkasi siitä pilkkeitä, kun tervahauta oli pileessä.
Läheistä sukua metsänväelle oli kallionväki, joka oli "kaikkein vahvinta väkeä", ja kalliossa myös asui "se vanha piru", semmoinen rumahenki, joka oli joskus vanhoille näytteliytynyt. Selkosissa kun oli paljon vaaroja, niin niissä se asusteli, ja ihmisiä pelotteli, niin että tarttui semmoinen nihkota, jonka vain oikein lujaluontoinen tietäjä saattoi ajaa pois.
Kivikiekin ukko taas karkoitti kalliolaisen asunnostaan, niin että ampua paukautti peuraväljällä pirtin sillan alle. — Taitavat tietäjät ottivat vuoresta kallionväen avukseen, mutta se oli "niippusampaa" hallita kuin metsänväki.
Vesissä asui vedenhaltia, vesihiisi eli Veteinen, jonka alaista, oli vedenväki. Veteinen oli joskus nähtykin järvessä, ja oli se ollut "niinkuin lehmän rapamaha, köllöttänyt ve'essä, mahanalus kynsiä täynnä". Sitä oli ammuttukin, ja vesi vain oli räiskähtänyt korkealle, kun se oli kadonnut. Puolangalla se taas oli nähty isona koirana kohoavan vedestä, samoin Hyrynsalmella suurisilmäisenä, suurikorvaisena koirana. Uimassa olevan ihmisen saattoi se kynsiä ja puristella mustelmille,jopa hukuttaakin, voipa joskus uivaa hevostakin kopristaa reidestä, niin että se upposi. Siksi pitikin aina ennenkuin meni veteen, heittää siihen joku rauta taikka syytää kiviä, sitten ei Veteinen koskenut. Joka järvessä oli oma Veteisensä, jopa eri järvien vesihiidet olivat toisilleen hyvin vihamielisiä. Vuoksissa oli kerran toisesta järvestä laskettu vettä toiseen, ja silloin oli järvien Veteisten kesken, kun olivat sattuneet yhteen, syntynyt vimmattu tappelu, vesi vain oli taivaalle räiskynyt. Vesi kyllä ei lähtenyt järvestä juoksemaan, ellei osattu nostaa Veteistä, mutta kun Veteinen nostettiin, niin vesikin kohosi, aina kevättulvan tasalle — sitä ylemmäksi ei Veteinen voi kohota — ja sitten kaivettua ojaa myöten lähti pauhaamaan, niin että hongat ja vuoret vei matkassaan.
Tietäjät saattoivat nostaa vedenväenkin avukseen, koskesta alakivestä sen ottivat taikka järvestä. Metsänkävijät sen monesti nostivat, etteivät kateelliset pystyneet heidän metsästysonneansa pilaamaan. Vedenväki oli helpointa hallita, vaikka se olikin vahvinta ja vanhinta väkeä. Tiedettiinkin:
"Vesi vanhin veljeksistä."
Ken vain osasi oikein ottaa vedenväen ja oikein sen hallita, niin ei kukaan häntä saattanut pilata. Mutta jos ei osannut oikein menetellä, voi käydä niinkuin Kivikiekin ukon, joka Valkeaisjärvestä otti unteet ja pani kenkäänsä ja kengän päänsä alle, kun rupesi nukkumaan. Mutta pian alkoi ukkoa kohti tulla kankaan täydeltä "tyhjää näkymätöntä", niin että äijän täytyi viedä "unteensa" jälleen järveen. Ovatpa joskus nostaneet vedenväen toisen kimppuunkin, niin että vesillä liikkuessa on melalle noussut "kuin musta sonni". Eikä siitä ole päässyt erilleen muuten kuin heittämällä hopearahan veteen.
Veteisen sukua oli hetteenhaltiakin, pienempi vain, mutta paha, jos se pahaksi rupesi, eikä sitä kyllä osannut oikein palvella.
Nuorinta "lohkoa" oli tulenväki. Sillä tiedettiin:
"Tuli nuorin tyttäristä."
Se oli väkevä väki ja paha ja teki pahan jäljen. Monella tietäjällä oli tulenväki hallussaan, ja he teettivät sillä paljon pahaa, sillä kun ei saattanut ensinkään teettää hyvää. Tulenväki ei sopinut yksiin kirkonväen kanssa, eipä saman katonkaan alle. Hautamäen muorilla oli tulenväki hoidossaan, ja tuli kerran mies taloon, aikoi yöksi, mutta ei saanut rauhaa. Huone alkoi ryskyä ja paukkua kuin pakkasella, ja miehen täytyi lähteä pois. "En sovi minä tässä olemaan", sanoi lähtiessään. Miehellä oli kirkonväki muassaan, ja tulenväki oli kirkonväkeä voimakkaampi, eikä suvainnut sitä lähellään.
Tulenväen sukua oli pajanväki, joka asui pajassa alasimen vieressä taikka tulihormin tienoilla ahjossa. Se oli niin vahvaa väkeä, että "sen eelle ei ole käynyttä". Mutta se oli hyvää väkeä, ja sen sai mukaansa, jos otti karstoja alasimen vierestä pölkyltä. Muutamat tietäjät pelehtivät pajassa karhunrakolla ja nostivat pajanväen jonkun henkilön kimppuun. Niistä rikkeistä ei päässyt muuten kuin piti sairas viedä pajaan ja hormista kolmesti paljaisiin takasiin palkeilla puhalluttaa.
Kirkkomailla, kalmistoissa, kalmaraunioissa ja kalmapuiden juurilla asusti kalmanväki eli kirkonväki. Siellä pitivät majaansa myös manalaiset, joita mainittiin varsin monilla nimillä. Ne olivat massilaisia, kalmalaisia, keijulaisia ja keikkaita, ruumiinhaltioita, hittusia, kyöpeleitä, rumia henkiä ja riesoja, tyhjiä, joutavia ja näkymättömiä. Ne olivat semmoisia kuvatuksia, jotka liikkuivat suurissa lukemattomissa parvissa niinkuin sääsket ilmassa, kun ne lähtivät kalmapaikoistaan vaeltamaan. Niitä oli kaikennäköisiä: jalkapuolia, käsipuolia, silmäpuolia, isonokkia, valkolakkeja, semmoisiakin, joilla oli vain yksi silmä otsassa. Semmoisiin paikkoihin, joissa kohta tapahtui kuolema, ne useinkin olivat menossa, ja kuolinhetkellä olivat pahat hittuset kehnon kuolijan pääpuolessa, hyvät jalkopuolessa, hyvän kuolijan taas päinvastoin. Maita matkatessaan ne hokivat: "Pois sokean tieltä!" Ja semmoisen ihmisen, joka niitä näki, oli väistyttävä syrjään, taikka ne heittivät hänet yli aidan pellolle. Niin tekivät Jänesahon Leenalle Säräisniemellä, ei äkännytkään hän astua sivuun, kun ruumista tuotiin vastaan, ja silloin heti lennätettiin akka pellolle. Mutta jos näkijä oli peloton tietäjä, joka uskalsi polkaista jalkaa ja sanoa: "sivu syyttömistä!" niin kyllä heti aukeni kuja hittusten parveen.
Niitä oli joitakuita semmoisia ihmisiä, näkijöitä, jotka saattoivat nähdä kalmalaisia, kun ne olivat liikkeellä. Näkijäksi tuli, paitsi ruumiinsaippualla silmänsä pesemällä, myös, jos säikähti kalmapaikassa taikka muuten vainajaa pelästyi, taikka jos tietäjä kalmanytyköillä sipaisi silmät, taikka työnsi vainajaa vetämään valjastetun hevosen mahan alatse. Näkemisestä taas saattoivat tietäjät parantaa: pesivät, valoivat ja veivät pesuveden kalmapaikkaan taikka heittivät kirkolle käsin. Kalmalaisten näkijä oli myöskin kukko, ja sitä kyöpelit pelkäsivät. Ennen vanhaan oli ihmisillä ollut kukko kainalossa, kun piti pimeissä mennä kirkkomaalle. Kukko oli heti parkaissut, kun oli nähnyt kalmalaisen, ja silloin kyöpelit lähteneet pakoon.
Mutta tietäjät eivät pelänneet kyöpeleitä, he päinvastoin menivät öisin kirkkomaalle ottamaan kalmanväkeä. He nostivat kuolleita haudoistaan, jopa niin että ne ihan ilmihaamussaan esiintyivät niinkuin kuuna päivänä ennen eläessään. Kalmanväen saivat tietäjät mukaansa, kun ottivat kirkkomaasta kuolleitten multaa — varsinkin pääkallosta karistettua — pikku nytykköihin, ja väki seurasi nytyköitä. Vanhat tietäjät oikein avasivat haudan, avasivat arkunkin ja kolme kertaa hopearahalla nostivat multaa kolmeen nytykkäänsä ja sanoivat:
"Nouskoot seittemän äitin lapset yhellä kerralla!"
Hopeata vain vuolaisivat sijaan. Vieraasta navetasta kävivät tietäjät keritsemässä lampaista villoja nytykköihinsä, kiersivät villat riepuun, tuoheen ja nahkapussiin taikka punaisella langalla sidottuun vaatemyttyyn. Nytykät kannettiin joko liivintaskussa, taikka vyöhön asetettuna vatsan alla ohimossa. Oikein täydellisen ja lujan kalmanväen sai, kun otti multia kolmelta kirkkomaalta. Semmoinen vahva kolmenkirkonväki oli ollut Karppis-tietäjiillä sekä Tervos-Jussilla Murtomäellä, samoin eräällä kuhmolaisella taikurilla. Silloin sai jo aikaan melkein vaikka mitä. Mutta kalmanväki oli vaikeata hallita, se kun ei tahtonut pysyä alallaan, toimetonna, vaan sillä piti aina teettää, mitä tahansa, hyvää taikka pahaa. Ja taas, jos ei sitä osannut oikein hoitaa, saattoi se ruveta itse isäntäänsä ahdistelemaan. Varsinkin jos nytykät saivat kastua, joutuivat vedenväen kosketuksiin, hirmustui kalmanväki ja lennätti kantajansa taivaalle.
Monesti veivät tietäjät kalmanytykät jonkun vihaamansa naapurin huoneisiin, pirttiin, saunaan, riiheen, navettaan, kätkivät jonnekin piilopaikkaan, uunin taakse leppälootaan, taikka portaiden alle, sillan alle, nurkkakomeroon. Silloin alkoi huoneessa tyhjä möykätä, viskellä astioita, huonekaluja sekä pitää kaikenlaista pauketta. Niin oli laitettu möykkääjä Iivantiiralla Haukilehdon navettaan sekä Lammasperällä Niemisen vanhaan pirttiin, samoin Hautamäen muorin saunaan. Mutta jos toinen löysi nytykät ja vei ne hetteeseen, kävi väki vaivaamaan tuojaansa, jopa tappoi hänet, jos nytykät poltettiin alakivellä.
Painainen oli "yhtä luokkoo manalaisten kanssa". Sen oli joku pahansuopa nostanut ja saattanut ihmistä vaivaamaan taikka hevosta, lehmää rasittamaan. Tuli se myös siitä, kun säikähti kuollutta, jotta "ruumis rupesi päälle pakkaamaan". Sen saattoi tuimalla tulistumisella karkoittaa. Lehmivaaran ukko sanoi paukauttaneensa kirveellä seinään ja kirmaisseensa: "Ootko sinä parempi minua? Jos luulet olevasi parempi, niin tule käsiin!" Mutta jos tiedettiin, että painajainen on tullut maan päällä olevasta kuolleesta, käytiin vuorostaan häntä säikäyttämässä. Mentiin riiheen, viskattiin huppu vainajan päältä pois ja kepillä säväytettiin häntä ja sanottiin: "Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?"
Ne tiet ja polut, jotka veivät talosta kirkolle käsin, olivat keijulaisten ja kalmalaisten kulkukeinoja, samoinkuin selkosille vievät polut olivat metsänväen käymäteitä. Niillekään ei saanut asettua makaamaan, eikä sytyttää niille tulta. Määttä-Joopinkin, joka kerran nukahti kirkkopolulle, heittivät kyöpelit syrjään. Joopi ei kyllä siitä sen enempää säikähtänyt, kysäisihän vain: "Oliko mies raskas?"
Oli sitten vielä joukko haltioita, jotka asuivat ahtaammilla aloilla. Semmoisia olivat asuntojen, saunojen sekä muiden rakennusten haltiat. Jokaisessa asunnossa oli oma haltiansa, pirtinhaltia, mies tai nainen, aina sen henkilön mukaan ja näköön, joka oli ensimmäisen tulen virittänyt asuinsijalle. Pirtinhaltia näytteliytyi tavallisesti erinäisten tapausten edellä, tulipalon, kuoleman tai muun suuren onnettomuuden uhatessa, mutta saattoi se vaaran lähestyessä herättää talon väenkin: "Nouskaa, nouskaa ylös!"
Saunassa taas hallitsi saunanhaltia, joka oli varsin vihainen, jos käytiin lauantaina päivänlaskun jälkeen kylpemässä. Pääkkölän vanhalta muoriltakin, Kuhmossa, oli haltia kiskaissut nahan orteen, ja muuatta Jonkerin miestä oli se koko yön kylvettänyt ja löylyyttänyt.
Pajassa eleli kova pajanhaltia, ja riihessä asuili tontti, ja purojen pienissä hierinmyllyissäkin oli haltiansa, hyväntahtoinen äijä, joka huolehti, ettei mylly saanut tyhjään kieputtaa, tuli myllysaunan ovelle ja sanoi käyttäjälle: "Mylly tyhjään jauhaa!" taikka: "Nietua mylly kitkuttaa!" Isona hakulipartaisena ukkona oli myllynhaltia joskus nähty.
Metsätulillakin ja metsämajoilla sekä metsäsaunoilla oli oma haltiansa. Missä vain kolmekin yötä pidettiin tulta, siihen haltia suopeutui elämään ja paneutui sen haalimiseksi, ken viritti ensimmäisen tulen. Siksi aina, yksinpä metsämajallekin asettautuessa, kysyttiin haltialta levähtämislupaa, ja taas pois lähdettäessä hyvästeltiin:
"Hyvä käyköön: kättään lämmittäköön, paha käyköön: kätensä polttakoon!"
Mutta itse ihmisilläkin oli haltiansa. Varsinkin suurilla mahtajilla, tietomiehillä se oli hyvin voimakas ilmiö, joka jo etukäteen kulki isäntänsä tuloa ilmoittaen. Semmoinen edelläkävijä ennustaja oli Varhantalon Jököllä Leipivaaralla. Kun ukko oli yölläkin kotiin saapumassa, tuli hänen haltiansa jo edellä herättämään emännän sytyttämään tulta. Jökö kun kylästä kotiin lähtiessään aina kerskuen uhkaili: "Jos ei vain ole tuli kotona päreessä, niin tuleen pistän koko talon!" Mahtava haltia oli Venetheiton tietäjälläkin, Matti Pikkaraisella. Hirveän melun ja pauhun kanssa se ukon edellä aina liikkui, vastaantulijat luulivat itse Pahan olevan tulossa, kun metsä niin vonkui ja ryski ja piti jyräkkää — ja tulikin vähän ajan kuluttua vain tietäjäukon käriläs.
Ihmishaltian sukua olivat myös parat ja tontit, semmoiset haltia-apulaiset, joita ennen vanhaan tiedetään vauraissa taloissa olleen. Para oli emännän apulainen, emännät sen itse synnyttivät saunassa leppäpalikkaa puohtimessa hyssytellen ja laulaen:
"Synny, para, synny, para, voita, maitoa kantamaan, ei lie korva kuulemassa, eikä silmä näkemässä."
Ja puohtimesta kohosi "sellainen räpsäke", jolla oli pää kuin lankakerä, ja lähti lentämään. Oli erikoinen säntiaikansa, jolloin para oli synnytettävä, ja paralle oli emännän uhrattava puoli omaa henkeänsä sekä puoli kellokaslehmän henkeä, niin että se oli osa emännästä, osa kellokkaasta. Navetassa para sitten hääri lehmien hoitajana, ja kantoi naapuriemäntien maitohuoneista oman emäntänsä astioihin maitoa, kermaa ja voita. Paraa oli vuorostaan lehmänannilla ruokittava, navetan ikkunasta viskattiin sille viiliä. Mutta jos sitä kohdeltiin huonosti, herkesi se kantamasta, jos sen tappoi, kuoli sekä emäntä että kellokas.
Vanhoilla, äveriäillä äijillä oli taas tonttinsa, joka kantoi heidän aittaansa viljaa sekä latoihinsa olkia. Vilja-aitoissa oli heillä oikein vartavastinen tontinkontti, suuri puolentynnyrin vetoinen tuohikesseli, joka riippui seinällä sitä varten heitetyssä luontaisessa seinähirren oksanaulassa. Vanhana harmaana vaarina tontti joskus nähtiinkin, valkea pitkä sarkatakki päällä, liinapuksut jaloissa. Semmoisena oli Päätalon tontti entisinä hyvinä aikoina liikkunut pitkin Kiantaa kanniskellen kotiinsa kokonaisia olkimittoja selässään. Suoraan oli se vain halki järvien kahlaillut ja järvien syvyyksiä sanellut:
"Akoss' oli alle polven, Pärsämössä päälle polven, vain Tormua syvä syvyys, siinä kastui kaationi, liinapuksuni likosi."
Ahkera oli tontti toimissaan ollut. Laajankin tontista Hyrynsalmella tiedettiin:
"Ei ollut laiska Laajan tontti,
teki tietä Teerelästä."
Talon aitan ovea illalla lukittaessa ei saanut siunata eikä oveen piirtää avaimella ristiä, kuten oli tavallista. Silloin ei tontti viljakontteineen päässyt sisään. Päätalossa oli kerran tontin täytynyt tunkeutua aittaan katon kautta, päivitellen: "kun piikahurtat siunaavat oven, jottei pääse oven kautta". Päätalossa olikin ollut viljaa aitassa aina yltäkyllin, eikä se kulunut paljon syömälläkään. Koko talven kun 15-henkinen perhe oli sitä kuluttanut, oli jyvähinkaloon tullut vain semmoinen kolo kuin koiran makaus.
Aittaan, saunaan tai johonkuhun muuhunkin huoneeseen oli tontille valmistettu ruoka-ateria, kekrinä oli ruokittu talon parhaimmilla ja pidetty kaikin puolin hyvänä.
Mutta sitten nuoren polven noustua, vanhan hautaan vaivuttua, oli Päätalossakin vanha kotihaltia unohdettu, heitetty sen ruokkimiset ja palvomiset. Siitä oli valkotakki vaari pahastunut, vihoissaan oli äiskännyt:
"Kannoin, hyörin, tein työtä yötä, päivää, eikä anneta enää, ei olutta, ei viinaa."
LUONNONTIETOA JA ELÄINOPPIA.
"Aika vanhin, avaruus suurin."
Suurien salomaiden eläjillä on aina tarkka luonnon tuntemus. He elävät välittömässä kosketuksessa suuren luonnon kanssa ja saavat monesti kuulla luonnon syvimpiäkin ääniä ja nähdä sydänmaiden alkuperäistä elämää, vetää vereensä sen henkeä, niin että itsekin muuttuvat renkaaksi erämaan elämän suuressa ketjussa.
Kaikista luonnonilmiöistä ja toiminnoista, eläimistä ja esineistä oli Kainuunkin kansalla omat isiltä oppimansa, omien kokemuksien ja havaintojen vahvistamat tiedot, useastikin varsin mielenkiintoiset ja huvittavat vanhan väen viisaudet ja mielipiteet.
Valtavin luonnonilmiöistä, "karkeaääninen" ukkonen oli varsin pelättävä, pilvissä piilevä taivaan voima, jota ei kenkään saanut kostamatta pilkata. Se sai alkunsa siitä, kun taivaan pilvissä lämmin ja kylmä paukaisivat vastakkain. Pelätä sai sen paukauksia syntinen ihminen, hiljaa ja vakavana oltiin silloin pirtissä ja lapsiakin kiellettiin meluamasta. Mutta vielä enemmän kammoi ukkosta rumahenki. Sillä juuri häntä ukkonen paukauksillaan ja tulinuolillaan tavoittelu Peloissaan syöksähteli Paha piiloisiin paikkoihin, yritti useasti kätkeytyä puihinkin, varsinkin onttoihin keloihin, ja silloin sinkautti ukkonen nuolensa niihin ja iski puun säpäleiksi. Siksi ei ollut turvallista mennä ukonilmalla isojen puiden alle suojaan, mutta jos puukolla piirsi ristin puun kylkeen, ei rumahenki päässyt siihen, eikä ukkonenkaan iskenyt.
Varsin komeina pimeän talven ilmiöinä leimusivat öisellä avaruudella taivaanvalot eli revontulet valaisten korpien autioita lumikenttiä. Silloin tiedettiin Tuli-Lapissa Jäämeren lainehtivan ja räiskyttelevän vettä kallioihin, niin että höyry nousi taivaalle. Kun valot leiskahtelivat oikein korkealle, ennustivat ne tuiskuista ilmoja, mutta alhaalla ne paloivat pakkasiksi. Ei revontulienkaan kanssa saanut mennä pelehtimään, eikä niille viheltelemään. Siitä ne kiivastuisivat ja pahastuisivat, alkaisivat kovemmin sähistä, oikein korvissa kärähdellä.
Vesikaari eli taivaallinen kaari oli ukko Noakin päivistä asti tunnettu kaunis taivaan värivemmel. Se joi vettä järvistä ja hetteistä sadesäiden varaksi, nielaisi useasti sammakoitakin, olipa joskus ahmaissut miehenkin veneineen taivaan avaruuksia soutelemaan.
Taivaan pilvissä vesi sitten kierteli ja lankesi taas maahan niin hyville kuin pahoillekin. Joskus putosi taivaalta pilveäkin, ja se oli kuin sammakonkutua, sulavaa hyytelöä. Vanhat ottivat sen talteen viinapulloon, käyttivät sitten pistoksiin, ammuksiin sekä lapsen synnytyksiin. Taikka leipoivat löytäjät siitä pienen pilvirieskan, jolla saattoivat taltuttaa pahoille töille pyrkivän tulen vallan.
Tuuliaispää oli pirunpuuskien puhalluksia, ja se oli jokaiselle tunnettua, että siinä matkasi lapinnenä. Se pyöri väliin myötäpäivin, väliin taas tohisti vastahankaan. Silloin kun se kiersi vastapäivään, kiersi se lämpöisiksi säiksi. Merkille pantuja taivaan tuulia olivat myös kevät- ja syysmyrskyt sekä itätormit ja Tapion riihenpuinnit. Ilmansuunnat olivat, pää- eli poikkipohjoinen, itäpohjoinen, itä, vesietelä, korkea- eli poikkietelä, länsi, luet eli pääluet ja luetpohjoinen.
Taivaan monimuotoisella kuulla, joka oli "maailman ikuinen, vain ei viien viikon vanhaksi elä", oli kumma vaikutus ihmisen elämään ja maan kasvullisuuteen. Kuuton aika oli pimeä aika, mutta mitä puuhasi silloin, kun näki ensi kerran uudenkuun, sitä hommaa riitti koko kuuksi. Tekivät nuoret myös taikoja uudenkuun nähdessään, kiersivät puukolla seisomasijansa, sitten vasemmalla sukallaan ja kengällään — vetäisivät ne jalastaan — kiersivät vasemman kantapäänsä ja ottivat, veivät multaa päänsä alle sänkyyn ja sanoivat:
"Näytä, uusikuu, mun kultani!"
Siitä kolmen yön perästä näytti. Yläkuulla kylvivät vanhat ukot rukiinsa, jotta se paremmin säilyisi talven alla, kuun kannalla jos olisi kylvänyt, olisi hanki kadottanut laihon. Yläkuulla myös huoneenhirret ja veneen ainespuut hakattiin.
Kuun asennosta ennustelivat entiset miehet jumalanilmoja. Jos uusikuu kiikkui kynsistään avaruudella ja näkyi koko haamullaan, oli se huonoiksi ilmoiksi ja nöyriksi säiksi, mutta jos se kelletti kyljellään ja piirtyi vain kapeana sirppinä, oletteli se pakkasiksi. Kuun kehät taas olivat, milloin pakkasiksi, milloin leudoiksi ilmoiksi.
Kuun tervaaminenkin oli tuttu juttu. Se oli Rahko-Matti, joka tahtoi mennä rosvontöihin, ja aikoi ensin tervalla pimittää kuun, mutta tarttuikin siihen suteineen ja tervasankoineen.
Päivä, kulta aurinkoinen, oli lämmön ja valon antaja, samoinkuin tulikin, "aurinkoisen pojan poika". Hyviksi säiksi, ihaniksi ilmoiksi se hyvännäköisenä aamulla nousi, samoin illalla meni mailleen, mutta pahoiksi ilmoiksi se oli pahannäköisenä. Iltaruskot se loihti sekä aamuruskot:
"Syysruskot lämpimiksi, kevätruskot keliksi."
Toisinaan se laati kehän ympärilleen, milloin sateiksi, milloin kylmiksi ilmoiksi, milloin suveksi ja kauniiksi päiviksi, varsinkin jos se kehästä vielä kohotti ylöskäsin suvenveneen, "semmoisen keukulan", tiesi se suvisäätä. Toisinaan päivä vielä sai sapen sivuilleen, "kahen puolen kehästä". Edellä oleva sappi muistutti ennemmäistä huonoa säätä, jäljessä kulkeva vasta-aikaista.
Tähdet olivat taivaanmerkkejä, joiden liikkeistä pitkinä talviöinä tarkattiin päivän tuloa sekä "yön merkkiä" sekä kotipirtillä että silloin, kun metsiä käydessä maattiin hongalla. Merkillisin tähtiryhmä oli otava, seitsentähtinen taivaan kiertolainen, joka päivän lähestyessä oikaisi pyrstönsä koitetta kohti. Tunnettiin myös viisitähtinen lapinotava sekä tiheä ryhmä, seulajainen eli seulainen ja Mooseksen eli Maariansauva, tuttu kolmitähti, joka kiersi ympäri taivaan, tunnettiin pohjantähtikin, taivaannapa, sekä kaunis ehtootähti, joka sitten taas kointähtenä vilkutti. Mutta linnunradasta, taivaan vaaleasta vempelestä, tarkattiin talvenlaatua, ja pyrstötähti ilmestyi avaruudelle sota-aikoja sekä suuria hallavuosia ennustamaan.
Ilmanlaadun ja vuodentulon ilmoitti luonto itse jo edeltäkäsin monella muullakin tavalla, kun vain ymmärrettiin ottaa merkeistä vaari. Sateen edellä tervapääskyt "ränkivät" ja mustat perhoset lentelivät, mutta poutailmaa tiesi sittiäisten pörrääminen ja valkoisten perhosten lipattelu sekä kuikan, kurjen ja kärjen laulaminen. Pakkasta ennusti veden pakeneminen uveavantoihin. Lumen sataminen lehteen tiesi kovaa talvea, ja lumetonta talvea seurasi poutakesä sekä paksulumista talvea sateinen suvi. Jos pihlajissa oli paljon marjoja, tuli römpsyinen syksy. Kuusien runsaat käpyvarastot ennustivat maamiehelle täysiä ruislaareja, mäntyjen taas hyvää ohravuotta. Hyväksi vuodentuloksi oli myöskin hyvä hillavuosi sekä syksyiset jäänpesiäiset, kun hevoskanto-jäät suvesi vesikaljamalle, samoin vielä, jos talvella lumikinokset kiersivät seiniä etäältä. Mutta huonoa vuotta saatiin odottaa, jos kinokset pakkautuivat seinien vieriin, jos käki tuli kukkumaan hangille, metsikanat nousivat havupuihin, ja hiiret syksyllä kovin töhersivät ja sotkivat elokokoja. Ja vielä, jos sumu ennen Maariaa kohosi hangista, niin tuli yhtä paljon ennen Perttulia halla, mitä korkeammalle sumu kohosi, sitä korkeammalle nousi hallakin, vaarojen harjallekin, jos sumu nousi niin ylös. Mutta pienet lumikirput talven hangilla kertoivat kesällä toukoviljoihin tulevasta ruosteesta; ja sitten heittikin ruosteen pohjatuulella hienossa sumusateessa.
Maaliskuussa Maarian tienoissa tutkivat vanhat ukot tulevan kesän laatua. Päivän paistaessa tiirailivat äijät pitkin maanpintaa aurinkoon päin. Jos hanki oli selvä ja kirkas, ja aurinko paistoi lämpöisesti, tuli hyvä kesä, mutta "jos maanlaita oli vaskenvärinen ja maanavaruus vaskenvärinen ja ölläkkä kuin vaskikattila, tuli huono kesä".
Ilman ja sään sekä vuodentulon ennustajina toimivat linnutkin, jotka olivatkin eläinryhmän tutuimpia olioita.
"Puolikuuta peipposesta,
västäräkistä ei vähääkään",
laskettiin kesän tuloa. Mutta jo ennen niitä ilmestyi keväisille hangille isoina vilisevinä parvina pyrähtelevä pulmunen, jonka tulosta laskettiin viisi viikkoa kesään. Aikaisena kevätviestin tuojana tuli myös kivenvika, ilmojen ylhäinen laulaja. Kun se oikein korkealle jaksoi kohota, silloin ilmat pian lämpenivät, mutta jos se vain alhaalla äystäsi, oli korkeuksissa kylmä ja kesti vilua ahtaallakin.
Kesän suussa sitten tulivat muutkin kesälinnut, pääskyt, västäräkit, raunioruntit [kivitasku], leppätertut, tiltaltit [tynnyrilintu], urpiaiset, sirkkuset, leivoset [peipponen]. Käkikin saapui ahoille kukkumaan ja kurjet soille rallia pitämään sekä muut suo- ja vesilinnut. Käki oli kumma lintu, ylpeä laulaja, joka liikkui aina palvelija, käenpiika, matkassaan. Siitä itsestä ei ollut minkään hommaajaa, piiallaan teetti kaiken, ja lauluaikansa loputtua heittäysi haukaksi sekä ensi töikseen söi piikansa. Käen pesää harvoin löydettiin, joskus oli tavattu hongasta, kärjenliukusta, ja oli siinä ollut viisi munaa, yksi hyvin pikkuruinen. Pesän löytäjä ei kyllä ollut mielissään, sillä:
"Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää."
Käki saattoi pilata ihmisen, jos huomeneksella suuruksettomalla suulla sai kuulla sen ensi kukkumisen. Piti sentähden aina heti ylös noustua haukata leipää ennenkuin meni ulos. Voi pilauksen parantaa siten, että heti meni ja haukkasi haavankuorta, ja niin paha oli pilaus, jotta puraistu haapa kuivui. Mutta muuten käeltä tiedusteltiin elämän pituutta, sanottiin sen kukuntaa kuultaessa:
"Kuku, kuku, kultarinta, keltarinta keikuttele, minun pitkä ikäni määrä!"
Samoinkuin käki, saattoivat muutkin linnut pilata. Kuikan pilaus oli huonoksi onneksi kalamiehelle, kurjen pilaus muuten pahaksi. Sillä:
"Kurjen pilaus kuivovaa,
käen pilaus kääkistää."
Pääskyn pilaama kovin päivettyi, ellei heti pessyt kasvojaan ja viskannut vettä pilaajan jälkeen.
Oli kesällä parhaana aikana elämää ja ääntä ja iloista laulua kaikkialla. Metsissä oli vielä rasva- ja pakastiaisia, käpylintuja ja tervapääskyjä, tikkoja ja palokärkiä, laulu-, kido- ja murarastaita, kuukkeleita, harakatta, korppeja, närhejä ja variksia, pyitä, teeriä, metsoja ja metsikanoja sekä kaikenlaisia havukoita ja iskulintuja: kokkoja, huuhkajia, koppelohavukoita, teeri- ja hiirihavukoita, pulliais- ja pöllöhavukoita. Ja soilla oli oma lintumaailmansa. Siellä riklatti suokurvi ja mäkätti taivaanmäkärä sekä heinikossa kärähteli päivänpiiliäinen, [päivänpiiliäinen, harmaa rastaankokoinen lintu] ja rantasipi huuteli "tsippitliitä", viklat viklattivat, ja liejukukot pöyhistelivät komeaa kaulustaansa. Järvissä ja lammissa taas sorsat, telkät, koskelot, kuikat elämöivät.
Närhi oli kummallinen lintu. Se heti keväällä, kun käki tuli, katosi, "hiiteenköhän katosikin", ja palasi vasta sitten, kun käki oli lähtenyt pois. Se pelkäsi käkeä, se kun oli ennen vanhaan saanut käeltä varastaen vaihtaa komean puvun ja oman huonon harmaan verhonsa heittänyt sijaan. Kumma lintu oli korppikin eli koro. Se vahinkoja lonkkui, ja sillä oli rinnassaan salattu sulka, joka jokeen höyhennettynä lipui vastavirtaan. Sen kun olisi saanut lakkiinsa, niin olisi ymmärtänyt korpin ja kaikkien lintujen kielen. Palokärkikin oli merkillinen lintu: jos siltä elävänä tempaisi kielen ja kuivasi sen, saattoi sillä kaivellen poistaa hampaanpakotuksen. Kuukkelia eli kuuskilaista sanottiin paikoin metsänemännäksi, koska tiedettiin, että se on vanhin linnuista. Sitä käytettiin monesti taikauksiin samoin myös koskikaraa. Kurkikin oli merkillinen, koska söi käärmeitä. Siksi ei siitä syöty muuta kuin oikea puoli, vasen nimittäin oli myrkyllinen. Ja pyy pienenee yhä maailman lopun lähestyessä, vaikka "eipähän tuo minun muistini aikana ole pienennyt ei isonnut".
Mutta lintujen kielen saattoi ymmärtää korpinhöyhenettäkin, kun vain kuulevalla korvalla tarkkasi. Jokainen lauloi omalla tavallaan, joko jutteli omia asioitaan, omiksi huvikseen sirkutteli, taikka haasteli kumppanilleen taikka taas tarinoi kuulijalle. Niin voi laulu- eli lahorastas ilvennellä tuluksia käyttävälle metsämiehelle:
"Tulitikulla, tulitikulla! Puupiippu, puupiippu, luuvarsi!"
Ja pieni pääskynen viserteli räystään alla:
"Minä pesin sormuksen, panin aijanseipääseen kuivamaan, siitä vietiin, varastettiin."
Palokärki tpruitutti lehmiään:
"Tprui, tprui, tprui, ylöös!"
Taikka huikkaili se sateen edellä:
"Minä oon mamman piika, mamman piika, sinä itte hormiperse!"
Kuuskilainen hoki metsässä:
"Kuukinttu, kuukinttu!"
Ja varis keväällä toi terveisiä Raahesta, nyökytellen:
"Raak, raak!"
"vaikkei ollut, pöljä, Raahessa käynytkään". Korppi taas lonkkui: "Koa, koa!" Joskus korppi pääsi kehveltämään nuottamiesten kontista kalakukon, ja kun miehet tulivat syömään, tiedusteli varas honganlatvasta:
"Tokko onkaan kukkoa kontis?"
Metsikanat kun omia aikojaan viidassa liikkuivat, haastelivat keskenään:
"Kopeik, kopeik,
väkkäskäkä, keuvakko!"
Mutta jos sinne osui metsämies pyssyineen, kummasteli väkättäjä:
"Kah, kah, veä peälle, veä peälle!"
Ja pyssyn pamahdettua noitaisi:
"Ka, ampuu, perkele!"
Pieni peltokana vihelteli:
"Pyy pieni, pyy pieni, minä ite suuri!"
Vikla eli hykly "pani ihtejään":
"Hykly, hykly, hykly-vikla, hykly-vikla!"
Ja taivaanmäkärä, vanhapiika, ketkutteli:
"Ketkut, keikut,
tökkää, tökkää!"
Mutta suokuovi hirnui kuin hevonen, ja kurki huusi "lellerkakkua", johon toinen pani rallia perään, ja rantasipi valitteli:
"Kivi viivytti, kivi viivytti!"
Se kun oli laulunlaatua määrättäessä unehtunut kivelle istumaan ja niin jäänyt laulunlahjatta. Ja kuikka kaloja pyytäessään kaipasi: "varrasta, varrasta!" taikka lentäessään lupasi sadetta:
"Kohta-saat, kohta-saat!"
Saattoi kuikka joskus käydä pakinoimaan kalamiehen keralla, niinkuin Heikuran Jaakonkin kanssa, jota "Verkkosuuksi" haukuttiin. Oli Jaakko kerran kalassa Luvanjärvellä, kuikka vähässä matkaa uiskenteli.
"Ka, Jaakko, ka, Jaakko!" pani lintu pakinaksi.
"Mistä sie tiijät, että olen Jaakko?" kalamies kysyi.
"Heikuraa, Heikuraa!" vastasi lintu.
"Ka, tunnethan, pakana!"
"Verkkosuu, Verkkosuu!" rähähti kuikka ja sukelsi turvallisen matkan päähän.
Mutta käärme oli kamalin ja pelätyin kaikista eläimistä ja siksipä siitä kaikkein enimmin tiedettiin. Se oli kavala myrkkymatelija, jota ei uskaltanut sanoa edes oikealla nimellään, vaan oli mainittava madoksi. Myrkyllisin kaikista oli joskus nähty vaskikäärme, joka onneksi sentään oli sokea. Olipa väliin kohdattu oikein isokin madonvenkale, toista syltä pitkä ja "paksu kuin miehen reisi". Kiannan Kerälän kylän rämeillä oli semmoinen kerran asustellut, moni oli sen nähnyt, mutta ei kukaan ollut uskaltanut tappaa, ei yrittääkään.
Käärmeen alkuperä oli tuttu: paholaisen palvelijan, Syöjättären sikiö se oli, vaikkahan olikin
"Karva kanervan näköinen,
karva taivahan yheksän."
Mutta itse se synnytti sikiönsä siten, että kiipesi, hylky, puuhun, ja sieltä pudotteli pentunsa, ne kun olivat niin vihaisia, että olisivat muuten syöneet emonsa.
Madellen mato kulki, vaikka sillä olikin pienet punaiset jalat, jotka sai nähdä, jos ryöttää kalajoilla taikka suvikuntapajulla vitsoi, taikka ryvetti muurahaiskeossa taikka tulella kärventeli. Mutta väliin, jos käärmeen suututti, lähti se vihaisena sähisten, luokkia nakaten heittelehtimään kiusaajansa kintereillä. Tuli ensin viikatteenniteenä pyörien, sitten kiekkona kierien, viimein vimmattuna luokkina lennähdellen. Varsinkin jos joku meni häiritsemään käärmeitten käräjiä, madot äkäisinä näin lähtivät häiritsijää lennättämään. Sillä käärmeet pitivät käräjiä, keväällä asuinpaikoillaan luolamailla kokoontuivat suurin joukoin yhteen, ja keskimmäisenä oli iso valkeakaula kuningas, joka piteli suussaan käräjäkiveä. Okkos-vainaja Kuhmossa oli kerran sattunut käärmeiden käräjäpaikalle, ja kalliolta suuren kiven vieräyttänyt alas, muka niiden päälle. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä: koko lauma oli kimpautunut hänen kintereilleen, ja niin hätään oli ukko joutunut, että oli saanut sarkatakkinsa päältään niille sivaltaa. Nukaksi olivat madot koko takin nykkineet. Jotkut rohkeat ja sukkelat henkilöt olivat sentään saaneet ryöstetyksi käärmeeltä käräjäkiven, pienen pyöreän kiven, sileän kuin muna. Ja se oli hyvä saalis. Sillä saattoi paiseet parannella, ja vielä parempi oli sitä pitää taskussaan taikka suussaan käräjillä: silloin aina voitti asiansa.
Käärmeen saattoi tietäjä manata paikoilleen tiuskaisten:
"Piätä, piru, hevoses, jotta saisin suihtet suuhun ja päihtet päähän!"
Ei päässyt käärme pakoon silloinkaan, jos kiersi sen ympäri piirin jollakin rauta-aseella, vaikkapa puukolla. Siihen kiekeröön täytyi sen kuolla, ellei sattunut sadetta, joka hävitti jäljen.
Millään lehtipuulla ei saanut matoa tappaa, ettei se pääsisi viimeisellä tuomiolla sanomaan, jotta "se ei kun kylvetti häntä vain". Mutta kun havupuulla tappoi, niin se oli tapettu jälkipuheitta.
Kaksihaarainen kieli nähtiin käärmeellä olevan ja tiedettiin, että "kun se sillä äikkejää, niin keltaiseksi heti karahtaa". Veteen meni mato kohta saatuaan puraista, mutta jos purtu ennätti ennen, niin käärme itse kuoli, halkesi.
Varsin voimakkaita taikavälineitä olivat kaikki käärmeestä saadut kappaleet sekä käärmeen kosketuksissa olleet esineet. Niitä kaikkia piti olla hyvän tietäjän kompeissa. Käärmeen nahkaa — elävänä nylkivät madon, jalallaan vain painoivat pään maahan ja niskasta alkaen kuoraisivat nahan tuppenaan — käytettiin selän kirvestyksiin ja pistoksiin, samoin käärmeen kettua. Käärmeen rasvalla, jota otettiin ennen käen kukkumaa, kun ei madolla vielä ollut myrkkyä, lääkittiin ammustauteja ja puhalluksia sekä käärmeen omia puremia — leivottiin käärmeenrasvarieska, jota purtu sai syödä. Pääluuta käytettiin myös ammustauteihin ja kolotuksiin, ja naurissiemenet valutettiin sen lävitse, ettei juuriainen sitten tunkeutuisi nauriiseen. Metsästäjä kantoi käärmeen pääluuta ruutisarvessaan. Keppi, jolla mato oli tapettu, pantiin naurismaalle pystyyn peltoa varkailta varjelemaan. Keppi vaikutti sen, että varkaankin hammasta alkoi mato kalvaa.
Joskus tietäjät nostivat käärmeitä toistensa kimppuun, tulipakkulat suussa lähettivät. Niin olivat Kuhmon Lentualla Hetteilän ja Liimatan ukot pelanneet. Hetteilän ukko ensin laittoi Liimatan kimppuun, mutta Liimatta otti riskun, soljen, rinnastaan, työnsi taulantuojan sen lävitse ja pani takaisin raatelemaan, ja pian alkoi Hetteilästä savu tupruta, paloi koko talo. Samoin Hyrynsalmella oli Pienenlehdon akka laittanut käärmeen Riita-ahon emäntää ahdistelemaan, ikkunasta oli se pyrkinyt pirttiin. "Pienenlehon Kaijapa se on!" emäntä oli sanonut ja tappanut tulijan ja lisännyt: "Pitääpä panna pahempi!" Ja oli akka nostanut karhun Pienenlehdon pirtin oven taakse, ja niin kauan oli karhu ämmää pirtissä vartioinut, kunnes oli sattunut tulemaan vieraita pelottamaan kontion pois.
Ei käärme ihmisen kimppuun kyllä ensinkään yllättelisi, eikä ihmistä panisi, ellei sitä olisi joku nostanut ja yllyttänyt vihaan. Ja vaikka se olikin Pahan sikiö ja kirottu eläin, oli se silti hyödyllinenkin olemassa. Sillä se söi maanvihat, ja maa olisi peräti myrkyllinen, ellei olisi matoa.
Käärmeen kaltainen riettaeläin oli sisoliskokin, sikolisko eli sikilisko, joka oli
"— vaskesta valettu, teräksestä temmattu."
Harvoin se kyllä puri, mutta aina se joskus kielellään äikkäisi, jotta iho ajettui. Vikkelän sisiliskon jos näki keväällä ennen hidasta sammakkoa, pysyi siitä virkeänä koko kesän, mutta jos onnettomuudekseen keksi ensin sammakon, niin nukutti ja piti velttona.
Sammakkokin oli myrkyllinen, ja sen panema varsin paha. Mutta se hyöty sammakostakin oli, että se joi vedestä myrkyn, vedenvihat, jotta vesi ei ollut vaarallista ihmisten nauttia.
Riettaeläimiä oli myös talvikko eli talviainen kärpänkaltainen valkea eläin, "joka lie sama kuin lumihiiri", ja joka
"Kesät heilui hettehessä,
talvet tallin sillan alla",
taikka piileskeli navetassa piteitä pureksien ja hakaten.
Ihmiseläjäin kiusana olivat myöskin ampiaiset. Mutta tietäjät eivät niitä pelänneet, koska osasivat ne lumota, menivät vain pesälle ja puhelivat:
"Eipä ampi ammukkaa, tiironokka tiijäkkää. Suolla sinun soijinmaasi, aholla asuinsijasi, lahokanto kartanosi,"
Samoin oli pelättävä pistäjä herheläinen, "Hiien lintu", joka söi "käärmeen kähyjä".
Joskus nähtiin liikkeellä litomato, omituinen pikkuisten matojen kiertue, joka hiljalleen mateli maata myöten. Se jos talosta oli pois päin matkaamassa, oli asia talon häviöksi, mutta jos se mateli taloon käsin, oli se hyödyksi. Litomadon tavatessaan hankkivat tietäjät itselleen litomatosormen: vasemmalla pikkusormellaan hämmentelivät matoa, ja sormella saattoi sitten painella paiseita terveiksi sekä parantaa hampaanpakotuksia.
Puiden merkillisimpiä oli leppä, jota käytettiin mitä moninaisimpiin taikauksiin. Pakkasen jälkiäkin sillä paranneltiin, sillä lepikössä pakkanen pahimmin rapsasi, ja siellä sillä "oli oikein koti". Paljon käytetty puu oli myös pihlaja, pyhä puu, joka useasti kotipihallakin seisoi, paljon myös kuusi, jonka liukasta koskutta tietäjät useasti kettivät. Katajaakin toisinaan tarvittiin, joskus myös vesipajua, ja vaivaisenvarvuilla haudeltiin matojen ja sisiliskojen panemia.
Ja monista maan kasveista ja ruohoista valmistelivat tietäjät voiteitaan ja lääkkeitään, vesiään ja hauteitaan, sekoitellen niitä, niin että tuskin aina "Kaikkivaltiaskaan sen tiesi".
KUOLEMA JA PEIJAISET.
"Lehti puuhun, ruoho maahan minä marras maan rakohon."
Kuolema oli kova ja kolkko vieras, joka löysi tiensä tiettömäänkin sydänmaan mökkiin. Näkymättömien kalmalaisten seuraamana se saapui taloon ja otti säälimättä omansa, ja jätti jälkeensä kamalan kalman pelon. Harvalle se oli mielivieras, vain joku kurjuudessa elävä ikäloppu vanhus saattoi sitä kaivaten odotella.
Kuoleman vierailua voivat jo edeltäkäsin kaikenlaiset merkilliset asiat ennustaa. Tikka voi tulla pirtin nurkkaa nakuttamaan, teeri taikka metso lentää pirtin katolle taikka käki pihan seipääseen kukkumaan, taikka saattoi toukka napsuttaa seinähirressä, taikka koira ulvoa kovin surkeasti, taikka sattui pyydykseen outo kala. Siitä arvattiin jo ruveta odottamaan ikäviä tapahtumia.
Vakava ja pelottava oli se hetki, jolloin kuolema talossa vieraili. Kun nähtiin, että kohta oli loppu käsissä, ja sattui olemaan yön aika, herätettiin koko talonväki hengenlähtoä katsomaan, sillä "ei saisi ruumiin kanssa yhtaikaa maata". Kuoleva nostettiin tilaltaan lattialle levitetyille oljille ja vaateresuille, lehtikerppu pään alle, ja lakeistorvi avattiin, jotta lähtevä henki voisi sen kautta päästä ulos, ja kalmanhaju poistuisi pirtistä. Äänetönnä ja hiljaisesti piti olla juuri hengen heittyessä, eikä saanut kuolevaa kosketella. Jos silloin olisi pahalla äänellä pelästyttänyt taikka mennyt lähtijää liikuttelemaan, olisi kuoleminen keskeytynyt, ja sairas jäänyt kuolinkamppailuunsa vuorokausiksi.
Toisilla kuolijoilla oli loppu hyvin helppo, huokaisivat vain henkensä ja menivät kuin uneen, "totta heille oli kuolemankirves terävämpi", mutta toisilla oli kuolema sitkaampi. Varsinkin pahoilla ja jumalattomilla oli kova kuolema ja tietäjillä pitkällinen hengenlähtö, eivät moneen päivään muuta kuin huokuivat vain, niinkuin Lusin tietäjäkin Ristijärvellä. Joskus koetettiin lähtöä auttaa siten, että nostettiin pirtin katolla kaksi malkaa ristiin, taikka kohoteltiin kattolautoja, "jotta henki katkiaisi", ja apua oli siitäkin, kun kuoleva muutettiin toiselle vuoteelle. Vanhojen velhojen kuollessa sattui toisinaan nousemaan kova myrskyilma, samoin semmoisten ihmisten, jotka olivat eläessään noituneet jumalansäätä. Myrsky sitten lennätti sielun kadotukseen. Toisinaan jäivät kuolleen silmät auki. "Se toisia jälkeensä vuottaa", sanottiin.
Lattialla avonaisen lakeistorven alla, oljilla kuollut heti pestiin. Lämmintä hulevettä pantiin astiaan — Uutelan ukko Puolangalla pani pesuveteen rahan — ja saippualla sekä vastalla tai vaatteella lykättiin puhtaaksi. Ne olivat kylässä "yhet pesijät", jotka tavallisesti aina noudettiin, semmoiset "raakamaiset" vanhat eukot ja ukot, kalmakokit ja kollarit, jotka eivät kalmaa pelänneet, muut eivät uskaltaneet koskea. Eivätkä sukulaiset edes saaneetkaan ruumista pestä, ei koskea, eikä kantaa, voi tarttua joku tauti vainajasta. Nainen pesi, ja mies oli nostelemassa ruumista sen mukaan kuin pesu vaati. Ja pesijäukkojen poskessa oli tupakkaa suun täydeltä, ettei kalma menisi keuhkoihin, ja viinaa pesijöille myös piti olla. Pesemättä ei vainajaa saanut jättää, piti olla puhtaana, kun muutti toiseen elämään. Hiukset kammattiin, useasti partakin ajettiin. Palkkaa ei pesijä työstään määrännyt, eikä sitä myöskään saanut kysyä, eikä rahalla maksaa. Annettiin vain vainajan vaatetta sekä muuta tavaraa.
Sitten kun kuollut oli pesty, puettiin hänet heti puhtaisiin vaatteisiin. Paita pantiin päälle sekä miehille alushousut, naisille hame ja röijy, sukat jalkoihin, kintaat käsiin, liina- tai silkkihuivi taikka — miehille — kesähattu päähän. Toiset pesijät tekivät tikuista ristin vainajan rinnalle paidan alle, toiset leikkasivat reikiä vaatteisiin. Kaulusta ei saanut panna kiinni, eikä mitään solmua tehdä vaateisiin. Mutta jalat sidottiin toisiinsa, että jäykistyisivät asemilleen. Tämmöisenä nostettiin vainaja kalmalaudalle, lepo- eli jäähdytyslaudalle, lakana pantiin peitoksi sekä riepu silmille, ja vietiin riiheen kiukaalle taikka pölkkyjen varaan odottamaan arkun valmistumista. Voitiin ruumista säilyttää myös aitassa taikka ladossa. Muutamissa vanhankansan taloissa oli oikein erityinen kalma-aitta, vanha aitta, jossa talon kuolijat saivat viimeiset kotonaoloaikansa levätä. Kalma-aitta oli tavallisesti syrjässä, eikä sitä juuri muuhun käytetty, kaikenlaisen joutavan romun säiliönä vain, taikka verkkohuoneena. Semmoisen aitan tapaamme vielä Hyrynsalmella Kypärävaaralla sekä Moisionvaaran Romppalassa ja Kytömäen Väisälässä, semmoinen oli ennen myös Kuhmon Saunajärven Piirolassa ja Kähkölässä.
Tarpeellista olikin tehdä risti vainajan rinnalle, sillä joskus voi Paha tulla häntä ahdistelemaan, jopa viemään, ainakin semmoisen, jolla oli ollut jotakin tekemistä paholaisen kanssa. Muuan tietäjä oli, pahaa aavistaen, jo kuolintaudissaan puhutellut pesijäakkaa: "Jos peset minut ja vahtaat riihessä kolme yötä, saat mustan lehmän palkakses". Eukko oli pessyt ja mennyt riiheen yöksi, ottanut karttausvehkeensä mukaansa. Oli tullutkin näkymätön, ihan eteen tullut ja kysynyt:
"Villojako vitkuttelet, karvojako katkuttelet?"
"Niin teen!" oli karttaaja vastannut.
"Mustan lehmänkö saat palkakses?"
"Niin saan!"
Kolme kertaa oli Häijy näin kysynyt ja sitten jälleen poistunut, kun ei saanut akkaa pelkäämään.
Heti kun jouduttiin, ruvettiin arkkua laittamaan. Kutsuttiin osaaja mies, mentiin metsään ja kaadettiin suora petäjä, halottiin ja veistettiin laudoiksi, jotka sitten kotona höylättiin, sujutettiin ja naulattiin arkuksi. Ne olivat "yhet kirveet", joilla arkkulautoja hakattiin, niillä oli pitänyt matokin tappaa, ja jos sellaisella kirveellä erehtyi lyömään jalkaansa, ei ollut sen jäljen katsojaa. Sepällä taotettiin arkunnaulat, eikä saanut nauloja paikalleen lyötäessä päättää eikä katkaista, jotta ne sitten tuomiopäivänä helpommin lähtisivät irti. Arkun pituus tehtiin mittakepin mukaan, ja kansi rakennettiin harjalle, jotta siitä vesi paremmin valuisi pois. Tervalla ja noella tavallisesti vain mustattiin vainajan asunto, mutta hukkuneiden ja metsään kuolleiden arkku jätettiin maalaamatta. Pienille keskosille tehtiin arkku kuusesta kovertamalla, halkaistiin vain pölkky, koverrettiin sisästä ja veistettiin ulkoa arkun muotoiseksi, koperoon pantiin pienoinen ja puolikkaat naulattiin vastakkain. Jotkut vanhat ukot teettivät taikka tekivät itse arkun jo valmiiksi odottamaan. Moisionvaaran kirkonmiehellä, Hyrynsalmella, oli omatekoinen arkku 20 vuotta vartomassa, samoin Hiidenvaaran Jaakolla sekä Heikkilän vaarilla Kuhmossa ja Rantalan muorilla Kiannalla. Aitan parvella ukot säilyttivät kuolinkomeroaan, ja siihen vaari sitten heti "lämminnä pantiin kuin roppa rasiaan."
Pehmikkeiksi pantiin arkkuun höylänlastuja, koivunlehtiä, olkia sekä joitakuita "vaaterötköjä". Sitten vainaja arkkuun ja kateliina päälle sekä peitto silmille, "kun Mooseskin peitti kasvonsa, niin peitetään kuolleenkin kasvot." Pojille tehtiin varvusta papereilla koristeltu keppi käteen, vanhoillekin joskus asetettiin käteen varpu, "jotta saa pois häristellä tulijat." Kampa, jolla vainajan pää oli suittu, pantiin arkkuun sekä joku kirjanlehti, jossa oli virren värssy. ja ennen vanhaan oli pantu viinapullokin, oli löydetty haudasta, Niemelän ukkovainaa löytänyt. Eräälle köyhälle räätäliparalle oli työnnetty mukaan koko hänen omaisuutensa: rässirauta, sakset, rässitukki ja mittakeppi. Puolangalla oli muuan vanha vaari kehoitellut: "Kun minä kuolen, niin lepläterä [kirves] pankaa arkkuuni, jotta jos vanhankehnon kanssa riita tulee, niin sillä saan hotaista." Riihessä pantiin vainaja arkkuunsa siinä tilaisuudessa luettiin "kalliita ja sopivaisia sanoja", esim.: "Auta, Herra, että minä taitaisin tehdä hyvää", sekä veisattiin: "Enkelis, Herra, lähetä", ja: "Nyt loppuu surkeuteni."
Paikoin oli tapana, kun talossa oli lutikoita "liiemmäksi", ottaa niitä riepuun tai pulloon ja pistää arkkuun. Siitä vainaja vei kaikki lutikat matkassaan.
Vapaaksi joutunut kalmalauta vietiin jonkun aitan alle — kalma-aitan, jos semmoinen oli talossa, sinne myös mittakeppikin työnnettiin. Useasti kalmalauta nostettiin etäälle kartanosta aidan selälle, jossa se sai ilman käsissä, tuulessa ja sateessa pieksäytyä, kunnes taas tarvittiin. Vanhoissa taloissa olikin sama kalmalauta, "vanhat maailmanaikuiset lauvat", kymmeniä vuosia.
Varattavia olivat kaikki ne esineet, jotka olivat olleet vainajan kosketuksissa lopun hetkellä sekä sen jälkeen. Niistä nimittäin saattoi tarttua kalma. Kaikki vainajan vuodeoljet ja rievut ja kuolintaudissa päällä olleet vaatteet poltettiin samoin ruumiinpesu-saippuat, vastat ja raasut, lusikat ja ruokakupit, jopa sänkykin, jos sairas oli sänkyyn kuollut, vieläpä arkunteossa tulleet kalmalastutkin. Oli aidan takana, järvenrannalla tai metsänreunassa, tavallisesti talosta kirkolle käsin, mihin vainajaa lähdettiin viemään, kalmapaikka eli kalmisto, jossa polttaminen toimitettiin. Pirtinuunissa jos olisi polttanut, olisi pirtti alkanut möykätä. Kalmistona oli vain joku siksi valittu maanpaikka taikka kiviraunio, kalmaraunio. Monissa vanhoissa taloissa oli kalmasijalla isienaikainen puu, kalmakoivu, kalmakuusi, kalmapetäjä tai kalmapihlaja. Olipa toisinaan kokonainen koivikkokin tai kuusikko taikka männikkö kalmistona, jopa oli joskus kylällä tai useammalla talolla yhteinen kalmapaikkansa, "esivanhempain asettama paikka". Kalmapuiden luona toimitettiin polttamiset ja puun juurelle kaadettiin pesuvedet, ja pesuastiat, vanhat läkkitörpöt ripustettiin puun oksille. Joskus kalmalautakin vietiin kalmistoon puunjuurelle kyljelleen.
Semmoisia kalmapuita on vieläkin useassa vanhassa talossa. Niinpä Puolangan Aittovaarassa on pajan takana kaksi vanhaa kalmakoivua, Hyrynsalmen Oravivaaralla riihen luona iso uhkea kuusi ja Jaalangan Lahdessa komea vanha koivikko maantien vieressä, koivikon ympärillä vielä vanha riihensalvaimen alaosa kuin mikäkin muinainen uhrilehdon aitaus. Kokonainen Kalmasaari on Puolangan Väyrylän kylässä Salmisenjärven rantaniityllä, kylän yhteinen kalmapaikka, metsäinen kumpu niittyjen keskellä. Ristijärven Jokikylässä oli ennen pieni Kalmasaari joessa monen käyttämä kalmojen vienti- ja polttopaikka.
Pelättäviä paikkoja olivat kalmistot, kalmasaaret ja kalmapuut. Lapsia kiellettiin niiden luo poikkeamasta, eikä itsekään juuri uskallettu mennä. Voi tarttua helposti kalma, joko kolottajana jalkaan, käteen tai silmään, varsinkin jos olisi siellä avojaloin liikkunut taikka sattunut säikähtämään. Siellä kun asuivat kyöpelit ja keijukaiset ja semmoiset olemattomat möröt. Kalmapuita vahingoittamaan, vielä vähemmin kaatamaan, ei toki tohdittu ryhtyä, ei puusta varpuakaan ottamaan. Aittovaarankin koivua olivat pojat kerran hakanneet, ja heti oli käsi tullut kipeäksi. Tietäjät vain uskalsivat mennä niiden luo kalmojen paranteluvesiä viemään taikka kalmaa nostamaan.
Pirtti, jossa sairas oli kuollut, oli puhdistettava. Ruumiin pesijä senkin pesi ja vielä kalajoilla savusti, ja tulitteli kuolinsijan. Sille paikalle, jossa vainaja oli pesty, lyödä "ääkästiin" rautanaula, mutta jos ei rautanaulaa sattunut olemaan, lyötiin kirveellä ristiin, taikka tehiin viiskanta. Sitten ei pirtissä "möykännyt eikä öykännyt". Vanhojen pirttien lattiassa saattoi olla parikymmentäkin naulaa. Siinä huoneessa, jossa kuolema oli tapahtunut, ei kyllä ensi yönä uskallettu nukkua, valvottiin, jos ei ollut "rääpyä" muuttaa toiseen suojaan.
Vainajan vaatteet kaikki savustettiin saunassa ja sitten puntarilla nurinpäin punnittiin, jotta ei niihin koi koskisi. Kylän köyhille jaettiin huonoimmat ja osa annettiin pesijälle. Puhdistettiin vaatteet myös pesemällä ja ulkoaidoilla tuulettamalla, taikka ripustettiin ne puiden oksille, ja huonoimmat saivat jäädä sinne "ilmoseksi ijäksi".
Kovin pelättiin vainajaa, kun se riihessä taikka aitassa makasi, ja oli joskus syytä pelätäkin. Kuhmossakin muuan akkavainaja karkasi riihestä ja valkoisissa käveli yöllä kotipihalla, ja ämmän sukka löydettiin aamulla portailta. Mutta jos vain uskalsi kosketella kuollutta, kun se makasi laudalla, silittää kättä tai puristaa varvasta, taikka ottaa kuolleen vasemmasta kainalosta hikeä ja pyyhkiä kasvoihinsa, niin heitti pelottamasta. Hirveätä oli ruveta ruumista pilkkaamaan, surmikseen sen joku ajattelematon teki. Oli muuan poika mennyt ja kepillä koputtanut arkkua ja sanonut: "urkko mi urkko", vainajalla kun oli ollut sellainen puheentapa. Mutta siitä oli poika tullut kipeäksi ja kuollut.
Vaikka kalmalaudat, mittakepit ja ruumiin pesuvedet olivat pelättäviä esineitä, olivat ne taas toiselta puolen vahvoja taikavälineitä, sillä niissä asusti kalmanvoima. Kalmalaudalla voitiin päästää metsänpeitosta, sillä paranneltiin ruusua ja hampaanpakotusta, samoin tehtiin mittakepillä useita taikoja. Ruumiin pesuvedellä ja saippualla, jos pesi silmänsä, tuli näkijäksi ja ennustajaksi: rupesi näkemään kyöpeleitä ja olemattomia, ja tiesi jo edeltäpäin, minkälainen vieras milloinkin tulee taloon ja mikä hänellä on asiana. Tietäjät näin hankkivat itselleen näkemis- ja ennustuskyvyn.
Hautaan vietiin vainaja, konsa valmiiksi saatiin. Kuuman kesän aikana täytyi maahanpanoa jouduttaa, ettei ruumis märkänisi, mutta talvella ei ollut niin kovaa kiirettä. Sunnuntaiksi joudutettiin kirkolle, jos alkuviikolla tapahtui kuolema, taikka vasta seuraavaksi pyhäksi, jos loppu tuli loppuviikolla. Mutta kaukaisilla perukoilla, joilta oli pitkä ja vaikea matka kirkolle, pantiin ruumis kesällä valehautaan, ja vasta talvella kelin tultua saatettiin kirkkomaahan. Metsään vain, jonnekin pehmeään rinteeseen, vainaja kätkettiin kelin aikaa odottamaan. Ennen vanhaan, kun oli kuolleet pitänyt saattaa aina Paltaniemelle saakka, kerrotaan arkku vainajineen joskus asetetun talaille puihin talvea odottamaan. [Puolangalta saatu tieto. Samoin kerrottiin myös Utajärven Juorkunan kylässä.]
Peijaat ja lähtiäiset pidettiin talossa, ennenkuin vainajaa lähdettiin viemään kirkolle. Pitkiltä perukoilta piti joutua taipaleelle jo perjantaina, jos lauantai-illaksi aijottiin perille. Sukulaisia, naapureita ja tuttavia kutsuttiin kesteihin, ja he tulivat jo edellisenä iltana viettämään yön-istujaisia. Hyvässä talossa oli pöydällä paistit, talkkunat, lihavellit, ryynikukot, kalakukot, potut, voit, juustot ja leivät, ja viinaa yltäkyllin. Ja syödä piti vierasten niin paljon, jotta "sääriluutkin olivat täynnä ruokaa", ettei tarvinnut nälissään toivottaa pahaa eikä valitella, ettei annettu ruokaa peijaisissa. Illalla syötäessä kysyi ruumiin vedättäjä:
"Tietävätkö vieraat, minkä nimeen nämä syönnit ja juonnit on laitettu?"
"Emmä myö tiijä!" sanottiin, kun vainajaa ei vielä oltu saatu näkyville. Mutta kun aamulla oli vainaja tuotu esille, vastattiin samaan kysymykseen:
"Jo myö tiijämmä!"
Kahdessa pöydässä suurusteltiin, parhaat vieraat istuivat isossa pöydässä, tavalliset ihmiset alapöydässä.
Mutta vanhan isännän tai emännän peijaisiin oli teurastettava lehmä tai härkä, ja se oli kokonaan syötävä peijaispidoissa. Jos muorilla oli nimikkolehmä, niin se oli tapettava, taikka se, minkä kuoleva muori määräsi. Niitä kun oli ennen semmoisia kopperiukkoja ja -akkoja, jotta jos ei tappanut lehmää, niin ne kumminkin veivät sen matkassaan. Lehmä rupesi kitumaan ja kuoli jopa seurasi lehmärutto ja kaasi useita sarvipäitä, taikka muu "kova lykky" tuli karjalle. Voivatpa vainajat tulla kotiin kummittelemaankin. Niinpä Housuvaaran akka Puolangalla tuli ukkoa nykkimään, jotta niin halvasti haudattiin, ei tapettu edes lampaankaritsaa. Kiannan Saarivaaralla vanha muori tuli kesannolle lehmiä ajelemaan, jopa pirtin kiukaankin takaa kurkistamaan. Kuhmossa taas koetettiin vaari-vainajaa pettää, niin että jätettiin pää ja jalat syömättä, pantiin vain saaviin lakanan alle piiloon. Mutta äijä tuli sanomaan: "Niinkö luuletta, jotta petättä, jotta ei näy sarvia eikä jalkoja?" Ja loukattu vainaja tappoi talvella lehmän navettaan. Joskus vainosivat vainajat niin kovasti, että täytyi pitää uudet peijaiset, ja ne vietettiin tavallisesti syksyllä Kekrin ja Martinpäivän välisellä ajalla, kun silloin Simunasta Marttiin olivat kuolleet liikkeellä. Niin Kiannan Juntusrannan Päätalossa täytyi pitää uudet peijaiset, kutsuttiin vieraita, tapettiin ja syötiin lehmä. Puolangan Kurtossa, kun kuollut ei antanut rauhaa, pojat suuttuivat, löivät lehmän penkkiin ja vielä pari lammastakin, kutsuivat sukulaisia ja naapureita, ja syötiin kaikki puti puhtaiksi, päät, sorkat ja makkarat, talitkin lyötiin talkkunaan ja syötiin kaikki, mitä vain elukoissa syötävää oli. Siitä vasta eläinten surma loppui. — Joskus myös, kun kesän kiireissä ei ehditty hankkia peijaisia, pidettiin ne vasta syksyllä kekrin aikana. Mutta pitämättä niitä ei saanut jättää, sillä vainaja vaati muistiaisia.
Peijaispäivän aamulla, kun oli kirkolle lähdettävä, noudettiin vainaja pihalle rappusten eteen ajopeleille, uuniakkunan kohdalle, arkunkansi avattuna. Paikoin tuotiin arkku jo illalla siihen, joskus tuotiin se pirttiin. Ennen lähtöä syötiin lähtövero, veisattiin vainajalle, ja hyvästeltiin häntä, kateliinan reunasta otettiin kiinni ja sanottiin hyvästit, käskettiinpä viedä terveisiä ennen kuolleille. Sitten lyötiin arkunkansi kiinni. Arkuntekijä iski naulat sijoihinsa, mutta arkunharjaan, ryntäiden kohdalle löi joku omaisista viimeisen naulan [Vuolijoella sukulaiset vuoron perään löivät viimeistä naulaa] ja sanoi:
"Tuoss' on sulle perintös matkaan, älä kaipaa enempää!"
Ruumiin vedättäjänä oli tavallisesti pesijä-ukko, hän oli hevosniekka ja hoiti ruumiin hautaan asti. Pihasta oli taidolla lähdettävä. Lähtövirttä kun veisattiin, niin jo kopautti viejä kolme kertaa ruoskanvarrella arkunkanteen ja sitten vetäisi ruoskalla hevosta ja lähti liikkeelle virren vielä kaikuessa, "ei kun kerran vilahti vain kun lähti". Toiset tekivät saman ruoskatempun ruumiin mittakepillä, sitten hyppäsivät rekeen ja sanoivat hyvästi, muutamat rapsauttivat ruoskalla ristiin arkun kanteen sekä maahan hevosen eteen ja sitten lähtivät, muutamat ajoivat ruumiin mittakepin ylitse ja veivät kepin muassaan hautaan. Jotkut taas olivat niin konstikkaita, jotta valjastivat hevosen edestakaisin aisoihin, sitten vasta uudestaan asettivat oikeinpäin, puhalsivat hevosen sieraimiin ja kopauttivat arkunkantta, jotta "lähtö nyt tuli!" Jopa joskus tehtiin semmoiset temput, että pantiin vainajalle vaskilantti suuhun joksikuksi aikaa, ja sitten se käytettiin vieraille tarjottavassa maitokeitossa ja lopuksi asetettiin pöydänjalan alle, ja jalan vieressä istui ruumiin vedättäjä ruokaillessaan.
Mutta väliin ei vainaja lähtenytkään liikkeelle, hevonen ei jaksanutkaan vetää. Se oli semmoinen paha kuolija, taikka oli joku pahansuopa pannut painajaisen rekeen, vaikkapa ottanut salaa ruumiin vaatteuksesta nuppineulan ja työntänyt sen umpipäätään aisannenään. Joko silloin reki ei paikaltaan tikahtanut, taikka taas sai hevonen ihan valkeissa vaahdoissaan kiskoa, ja useasti vielä valjaatkin rämähtelivät auki.
Jos silloin kävi katsomaan hevosen korvain välitse rekeen, niin näki millaista väkeä arkulla istui: kyöpeleitä kansi täynnään. Ne piti ajaa pois, ennenkuin päästiin kunnolla kulkemaan. Otettiin ruumiin mittakeppi ja vetäistiin sillä arkkua, taikka rämäytettiin lehmän kytkytperillä, taikka iskettiin tuluksilla tulta hevosen turvan edessä, taikka talutettiin hevonen arkkua nuuskimaan, jotta "tätä sun kyytitä pitää!" Mutta paras keino oli kerrassaan rojauttaa koko arkku kumoon, ja kolme kertaa sivauttaa sitä mittakepillä taikka leppä-piiskalla, niin kyllä liika paino hävisi.
Kuolleen ja koko saaton jälkeen, kun se oli pihasta päässyt ulos, heitti ruumiinpesijä-akka vettä kiulusta ja sanoi: "Tuoss' on perintös!" Talon emännän jälkeen kun näin vettä rojautettiin, ei piimä tullut venyväksi, eikä liioin muutakaan ikävää tapahtunut, vaikka kuolija olisi ollut pahakin. Joskus porautettiin tulista tuhkaa, jotta "se menöö kaikkine moskineen, jotta ei kaipoa, kun saa vielä tuhkatkin jälkeen", joskus taas roikaistiin halolla, joku heitti rahankin vainajan perinnöksi. Kotiin jääneet eivät saaneet pirtin akkunasta katsoa vainajan jälkeen, siitä olisivat silmät kipeytyneet. "Joka menöö, se menöö, ei piä kahtoo!" sanottiin. Eikä saanut ruumiin vedättäjäkään kääntää päätään taakseen katsoakseen, piti koko ruumiillaan pyörähtää, etteivät silmät kipeytyisi. Vielä piti varoa sekin, ettei laskettu karjaa menemään metsälaitumelle, ennenkuin vainaja oli viety pihasta. Jos olisi kuollutta lähdetty viemään karjan jälkeen, olisi se pannut lehmät metsänpeittoon.
Vainajaa ajettiin edellä ja mureväki seurasi jäljessä. "Kahen reisin" istui vedättäjä arkunkannella, joskus toinenkin mies toverinaan. Valkea luokkiliina heilui vempelessä, miehellä oikealla, naisella vasemmalla puolella. Siitä heti nähtiin, jotta oli vainaja vaeltamassa. Leveästi vain vastaan tulijoita väistämättä ajettiin, sillä "ruumis on herra tiellä, sen ei tarvihte sivuta vastaan tulijaa"? Helyjä ei ruumiin vetäjällä saanut olla. Mutta matkaviinat piti olla muassa, sillä vanhat eivät kuolleitaan vesipäällä kuljettaneet. Isännällä oli pullo taskussa, ja viejälläkin oli viinahalli. Jo lähdettäessä otettiin hyvät ryypyt, ja taipaleella tuon tuostakin pysähdyttiin pullon ääreen, vastaantulijoillekin tarjottiin, "jotta eivät tekisi mitään pahaa viejille". Ja haudalla otettiin hautuusryypyt. Karsikkoja tehtiin vain Savoon ja Karjalaan rajoittuvissa seuduissa. Vuolijoella, Saaresmäeltä ajettaessa Oulujärvelle, näkee tien varrella, metsäkankaalla muutamia vainajien petäjiä puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Ja Kuhmon Jonkerissa on joskus Lieksan ja Nurmeksen tapaan tehty vainajalle karsikko — oksia kyllä ei ole karsittu, vaan on puuhun veistetty syntymä- ja kuolemavuosi.
Haudalle vietäessä soitettiin hautauskelloja, ja jos kellot sekä veisuu kaikuivat komeasti, oli vainaja taivaan valtakunnan perillisiä. Neljä, kuusi, joskus kahdeksankin henkeä oli kuollutta kantamassa, ventovieraitakin, ketä vain satuttiin saamaan. Paareilla kannettiin hautaan, mutta kotipihoilla kuljetettiin vain karttujen taikka korennon varassa. Kantajat ja ruumiin viejät kalvoivat haudan ja taas sen peittivätkin. Arkku asetettiin niin, että vainaja tuli katsomaan itäänpäin. Hautaa peitettäessä pystytettiin kummulle puinen risti taikka taulu, joka oli arkuntekijän laatima. Tervattu se vain oli, ja puukolla oli siihen leikattu vainajan puumerkki ja kuolinvuosi, joskus koko nimikin.
Kirkolla vielä, kun ruumis oli saatu multiin, pidettiin jossakussa tuttavassa talossa maahanpaniaiset eli hautaiset. Vietiin mukana ruoka-aineita ja viinoja, syötettiin ja juotettiin kantajia, vedättäjiä, haudankaivajia, kellonsoittajia sekä saattoväkeä, kutsuttiin pappikin ja parhaana pidettiin.