Asuinhuone piti pitää puhtaana, ja kun ruokkolainen joutui vanhaksi, oli palkattava piika hoitamaan. Myllyssä piti käyttää vanhojen viljat, ja heitä itsiä piti käyttää hevosella kirkossa sekä kinkereillä — olipa joillakuilla äijillä ohjelmassa käyttö Kajaanin markkinoilla. Ja sitten lopuksi piti vanhat saattaa kunnialla hautaan.
Talon väkeä olivat myös palvelijat, jotka vuosipalkasta tekivät talon töitä. Suuren suuri ei palvelijan palkka ollut, rengille maksettiin 3-30:een paperiruplaan vuodelta sekä piialle kymmenkunta ruplaa, lisäksi vielä annettiin vuosivärkit. Renki sai vuosivärkkeinä kahdet hurstihousut ja kaksi hurstipaitaa, sukat, syylingät ja vanttuut, vasikannahkarukkaset, kengät ja kengäkset sekä lakin. Kotikasvuinen tupakka oli vapaasti renginkin sauhuteltavana, taikka määrättiin hänelle piipun täytettä leiviskä vuodessa. Monet rengit ryypiskelivät suuren osan palkastaan talon viinassa. Olivatpa jotkut isännät niin ovelia, etteivät huolineet semmoisesta rengistä, jolle ei viina maistanut. Piian vuosivärkkejä olivat kengät ja kengäkset, sukat ja vanttuut ja huivi sekä kymmenen kyynärää toimikaista hurstia paidanylisiksi ja viisi kyynärää kaksivartista piikkoa paidanalasiksi, vielä neljä naulaa villoja, joita sai talvella, karjatöiden lomassa kehräillä ja kutoa vaatteikseen.
Samassa pöydässä istuivat niin talonväki kuin palvelijatkin, samassa pirtissä maattiin talvisin ja samoja töitä toimiteltiin. Kaikissa kesätöissä, huhdan raannissa, kyntöpellolla, niittämässä, nuotanvedossa häärivät naiset niinkuin miehetkin. Juhannukseen asti piti päivä isäntäin puolta, mutta siitä lähtien rupesi se olemaan palvelijain puolella.
Silloin kun terva- ja halmetyöt olivat käynnissä, oli talossa työtä, niin ettei aina ehditty niitä omin voimin, palvelijainkaan avulla, toimittaa. Piti vielä palkata kasakoita, jotka elivät talon leivissä ja talon tupakalla täyttivät piippunsa. Rahapalkkaa maksettiin kasakalle noin rupla viikolta. Useasti täytyi kasakka paran kesällä suoritella talvisia syönnöksiään, kun oli "kesätyön päähän" jo talvella vähennellyt talon viljavarastoja. Kasakkoina työskentelivät huonemiehet sekä vähävaraiset mäkitupalaiset, jotka pikku mökeissään talojen aidan takana ahertelivat omia aikojaan.
Huonemiehiä oli tavallisimmin pieniperheisissä taloissa. Pirtinnurkassa he asustivat, lattialla loukossaan makasivat, keittivät vähät syötävänsä talon liedellä tai kodassa, talon saunassa kävivät muiden mukana vihtomassa, saivatpa kylvää jonkun kapan perunoitakin talon pellon nurkkaukseen, jopa tilkkasen hamppuakin. Mitään varsinaista vuokraa ei huonemies asunnostaan maksanut, mutta huonemiehen akan piti kantaa halot pirttiin, lakaista pirtin lattia joka päivä sekä lauantaisin "luututa" pirtin penkit, akkunat ja pöydät, joskus lämmittää saunakin vuoroonsa. Peruna- ja hampputilkastaan teki huonemies taloon jonkun päivätyön.
Rehelliset ja kunnolliset huonemiehet kyllä saivat talonpirtistä nurkkansa, mutta epärehellisillä ja kelvottomilla ei tahtonut olla sijaa missään. Talojen saunoihin he useasti häätyivät tuhrustelemaan taikka pahimmassa tapauksessa pakenivat metsään ja tekivät sinne mökkinsä.
Pirtin asujina oli vielä silloin tällöin ruotilaisia eli hollilaisia ja istukkaita. Ruotilaiset olivat jonkun aikaa talossa ruokittavina, sitten ne hevosella saatettiin toisen talon vastuksiksi, sieltä kolmanteen, neljänteen ja niin kierräteltiin ympäri kylää. Saatiin myös istukkaita vuosikausiksi talon hoitoon: vanhoja ukkoja, ikäloppuja akkoja, vaivaisia ja hulluja. Työtä heillä teetettiin, minkä he kykenivät. Vanhat mummot kehräsivät hamppua, loukuttivatkin, punoivat kengänpaikkuunuoria, vaarit kutoivat verkkoa, kiskoivat pärettä, hakkasivat havuja. Vaatteissa piti vanhat pitää, ruoassa ja tupakassa. Tähderuokia heille tavallisesti annettiin, jopa toisissa taloissa vain sormipyyhkeitä, joita ruokakuppien pohjasta oli sormenkyljellä sivallettu. Penkki taikka pöydän alapää oli näiden kovaosaisten ruokailusijana.
Toisinaan saatiin kutsumattomina vieraina kerjäläisiä, jotka myöskin vaativat osansa jumalanhyvistä. Mutta kun olivat kutsumatta tulleet, niin sen mukaan heitä kohdeltiinkin: karsinapenkille annettiin heille määräpalat syötäviksi, ruoantähteitä mitä sattui olemaan. "Ei kerjäläisille toki koskaan pöyälle ruokaa asetettu."
Pitäjän parhaita oli pappi, joka sunnuntaisin piti kirkonmenoa ja kesin, talvin kierteli kinkerimatkoillaan. Kuunneltiinhan häntä mielellään ja pidettiin parhaana vieraana, mutta saatiin siitä maksaakin, jopa niin, jotta tultiin huomaamaan, että "pohjaton papin säkki". Luonnossa annettiin papille saatavansa. Joulun aikana vietiin pappilaan hyvinvoivasta talosta 24 kappaa jyviä, 30 leiviskää heiniä, kuorma halkoja, 12 naulaa lihaa, 3-4 paksua ruisleipää sekä kynttilärahat kirkkoa varten. Perttulina piti saatella: naula voita joka lehmästä, naula villoja, 2 naulaa hamppuja ja vasikannahka sekä leiviskä kaloja nuottatalosta. Vielä vietiin papille nelikko nauriita, pari juustoa [Askanmäestä oli kerran viety papille oikein suuri juusto. Siitä pappi kiitellyt: "Niin sitä isosta talosta pitääkin!" Mutta kun pappi sitten oli maistanut juustoa, joka olikin tehty kuoritusta maidosta, oli hän manannut: "Niin on sitkeää niinkuin jänönkääpä!"], oravannahka sekä pääsiäisrahaa 8 kopekkaa parikunnalta. Joka kolmas, neljäs vuosi täytyi viedä lammas ja talonvanhuksen kuoleman jälkeen testamenttilehmä. Täytyipä vielä kesällä käydä pappilan leikkuupellolla päivätöissä, ja paikoin piti papille raivata niitty ja pitää se aidassa.
Mutta toinen kirkonmies, lukkari, kävi joulun edellä itse saatavansa perimässä. Hänen pussiinsa mitattiin talosta viisi kappaa jyviä, piställettiin kouraan lampaanlapa ja kainaloon työnnettiin paksu ruisleipä. Lampaalla kuitattiin lukkari silloin, kun papille annettiin lehmä, ja vainajan veisuusta vei hän vanttuut.
Tärkeä kirkollinen henkilö oli kirkonmieskin, jota aina piti arvonimeltään mainita. Papille piti hänen kinkeritalossa esittää kinkerilista, johon oli merkitty seuraavan vuoden messutalojen nimet, sitten oli hänen "kanneltava" papille, mitä pahaa elämää oli kinkerikunnassa vietetty. Vielä oli kirkonmiehen tehtävänä potkia ärisevät koirat pois messupirtistä, ja tätä tärkeää toimitusta varten piti hänen opetella potkaisemaan koiraa yht'aikaa molemmilla jaloillaan. Muuten ei kelvannut kirkonmieheksi. Sanottiin myös, että hänen oli kolmesti suoritettava sama temppu, mikä pikku pojille useasti sattuu, kun he pitävät ensi päiviä ensimäisiä housujaan. Näin vaikeista kokeista huolimatta oli kirkonmiehen toimi palkaton, vaikkakin Kylänmäen ukko-kekkuli pyrki siihen virkaan, "jotta kapat sais".
Maallisia pitäjän kappaherroja oli siltavouti, jolle maksettiin jyviä kappa talosta. Hänen toimenaan oli "katella maantien siltoja ja panna ylös, kun tielle someroa ve'ettiin". Toinen oli jahtivouti, jolle myös meni kappa, vaikka "hänellä kyllä ei ollut tehtävää paljo mitään". Juoksutti, niinkuin viimeksi Alankolainen, miehiä rintanaan pitkin selkosia huudattaen ja ammuttaen, jotta muka kaikki karhut ja sudet kaikkoaisivat pois paikkakunnalta.
Oli myöskin kolmenkapanherra, pitäjäsriivali, joka pani paperille kaikki, mitä kunnanasioissa tarvittiin, pyöräytteli ukoille velkakirjatkin ja otti "lantin" joka paperista. Silloin ei ollutkaan "pännämiehiä" joka kylässä. Paavo Juntunen, Hyrynsalmen Oravivaaralla oli pitäjänsä ensimmäinen kynänkäyttäjä. Hän oli oppinut siten, että pappi kinkereillä oli piirtänyt liidulla pirtinseinään kirjoituskirjaimet, ja niitä oli Paavo alkanut jäljitellä. Kiannan ensimäinen kynämies ja velkakirjojen kokoonpanija oli siltavouti Eljas Moilanen, "Läkki-Topora". Ristijärvellä taas oli pitäjänkuulu "Tuliniemen ukko", valtiopäivämies Lauri Keränen, kaikissa kirjoitus- ja muissa asioissa kovin kaivattu ja kysytty.
Mutta lautamiehet ja herrastuomarit olivat ankaran lain ja oikeuden miehiä, joille itse tuomari maksoi kapoistaan 1 1/2 tynnyriä viljaa. Heidän toimenaan oli manailla kansaa käräjiin ja istua lautakuntana käräjäsalissa.
Vanhaan aikaan kerrotaan pidetyn kylänkäräjiä, joissa oli päämiehenä ollut kylätuomari. Semmoisena kylätuomarina oli ollut Ristijärven Ison-Tololan Tuomas Tolonen, ennen mainittu "Vihtakaula", ja oli hänen kylänkäräjissään ratkaistu pieniä rikoksia ja kylän yhteisiä asioita, oli sakotettu ja muutenkin rangaistu. Limingassa oli ollut pääkäräjät, ja aina siellä oli hyväksytty ukon tekemät päätökset.
Kihlakunnan käräjät kestivät entisaikaan paljoa kauemmin kuin nykyään, kolme, neljäkin viikkoa, nyt vain viikon, pari. Oli kyllä juttuja ennen käräjillä: maita kun ei ollut jaettu, riideltiin niityistä ja huhdista, oli ruununmetsäin hakkuujuttuja, tervaa kun ukot niissä polttivat ja huhtia raatoivat, oli viinankeitto- ja myöntijuttuja, velkajuttuja, porojuttuja, perintöriitoja ja kunnianloukkausjuttuja, oli joitakuita tappeluksiakin sekä kaikenlaisia kinasteluja, mutta lapsen ruokkojuttuja ei juuri ollut. Joitakuita varkausjuttujakin sattui aina joukkoon, porojen, perunain, jyvien kähvellyksiä, sitten kalanpyydyksien repimisiä, veneiden rikkomisia ja sen semmoisia, mutta törkeitä murhia ja miestappoja vain harvoin tuli esille. Vanhat ne useimmin olivat varkaudesta syytettyjä, nuoremmat taas tappelivat. "Vaikka kansa oli ennen sivistymättömämpää, niin enemmän siinä oli totuutta kuin nyt. Nyt jos markan antaa toiselle, niin pitää olla todistajat, mutta ennen ei semmoisia tarvittu."
Pelolla ja vapistuksella astui korven mies käräjäpirttiin ja kunnioittaen kumarsi korkeaa oikeutta. Rättäri oli sisään kutsumassa sekä neuvomassa niin altavastaajaa kuin päällekantajaakin, "miten piti olla". Tarvitsivatkin taitamattomat sydänmaan riitelijät ohjausta, ottivat useasti vulmahdinkin avukseen, yksikseen kun pelkäsivät puhuvansa asialleen tappion. Lautamiehet tavallisesti hoitivat käräjöiväin asioita, niinkuin Kiannan Pispajärven lautamies, Jussi Tauriainen, tuima käräjäpukari, joka jo 18:n ikäisenä "vannoi lautamiehen valan" ja joskus hoiteli yksillä käräjillä yli sataa juttua. Oli muitakin itseoppineita asianajajia, semmoisia kuin Jussi Kyllönen Puolangalla, taitava jutun juoksuttaja, satojen käräjäseikkojen selvittäjä, joka joskus höyhenteli itse ovelan Tauriaisenkin. Mutta hänellä olikin ohjeenaan: "Pitää pysyä totuuvessa niin paljon kuin suinkin, ja sitä heikointa kohtaa vain hilpasemalla mennä." Viidestä viiteentoista markkaan ottivat avustajat palkkaa suukovustaan.
Mutta jos käräjöivällä oli käärmeen-käräjäkivi suussa, mällinä sitä poskessaan hoiteli, kun oikeuden edessä ajoi asiaansa, ei tarvinnut pelätä puhuvansa tyhmyyksiä, eikä kaivata puolesta puhujia.
Rumimpia rikoksia oli varkaus. Metsänvarkautta ei kyllä pidetty minään pahana, metsäthän olivat niinkuin yhteistä tavaraa, sillä "Jumala on kasvattanut metän yhelle niinkuin toisellekin, eikä herrat ole sen suhteen enempää tehneet kuin talonpojatkaan". Petos oli myös ruma juttu, mutta hevos- ja kellokaupoissa toisen jutkauttaminen oli kyllä sallittua. Se mies, ken parhaiten pystyi jymäyttämään, "se oli kunnian asia saada toista peijata". Sanansa syöjää pidettiin epärehellisenä ja halveksittiin, valehtelijan puheisiin ei luotettu, sanottiin vain: "Puhuipa tuossa, kumpi pää tahansa". Avioliiton rikkojia naurettiin, tappelua ei pidetty niinkään pahana. Mutta ilmiantajaksi ei ruvettu muuten kuin kostonhalusta, "ottakoot herrat itse asiasta selvän!" arveltiin vain. Pelättiin sitäpaitsi jotta asiaan sekaumalla voitiin joutua vieraana miehenä käräjäpaikoilla, pitkien matkojen päässä, juoksentelemaan.
Oli sitä entisajalla omat rangaistustapansa. Miesten kesken joskus käytettiin korpilakiakin: annettiin miestuumasta yhteisesti selkään jotakuta ilkimystä, linnun- tai kalanpyydyksien varasta taikka muuta kiusallista pahantekijää.
Selkäänhän annatti korkea laki ja oikeuskin, raippavitsoilla roiskutteli kaakinpuussa varkaita ja muita suuria pahantekijöitä, 40 paria lasketti pahimmille, niin että selkä kävi verille. Kiannalla oli piiskuupaikkana Mannilan riihennurkka sekä Kanervakangas ja piiskurina muuan silmäpuoli ukko. Kuhmossa Korhosen Apsalon kylvetteli Jaakkolan huoneen nurkassa, Sotkamossa oli viimeisenä vitsojana Heikki Tapperi. Hyrynsalmella oli Piiros-Mikko saahkarina ja toimitti virkaansa käräjäkartanolla, livautti peukalonsa aina vitsalta syrjään kun löi, ettei vitsa olisi iskenyt niin kirpeästi. Ristijärvellä oli toimitus tapahtunut Mikkolan kujan pylväässä. Siinä on ropisteltu viimeksi puolankalaista tietäjää, Kilpa-Paavoa, joka oli vain arvellut: "Piiskathan mulle on selkään tuomittu, vaan suolarakeillako sinä mua nakkelet?" Ukko oli niin tehostanut selkänahkansa, ettei siihen vitsa pystynyt. Alle 18 vuoden ikäiselle pahantekijälle annettiin lastenpiiskoja, eikä silloin vitsa lyötäessä paljon ääntänyt.
Saahkarin toimena oli vitsojen valmiiksi laittaminen, ja kelloon katsovan nimismiehen käskyn mukaan hän hutki. Kolme ruplaa sai saahkari virastaan vuosipalkkaa ja toimituksista eri korvauksen. Mutta "siihen virkaan kyllä ei ruvennut ei pojat puoletkana".
Vitsatut eivät vielä päässeet sillä, että selkä suomittiin, heidät lisäksi istutettiin kirkossa mustallapenkillä. Joka pitäjässä on vielä muistonsa mustanpenkin istujista. Keskellä kirkon käytävää piti rangaistavan istua synkällä tuolillaan ja kuunnella, kun pappi pani parastaan hänen manaamisekseen. Jopa Kettu-Paavokin Hyrynsalmella, kun oli mennä pöhlännyt juovuksissa kirkkoon, joutui tuhmuudestaan mustallepenkille papin manattavaksi: "Mitä vasten sinä olet rikkonut ja millä tavalla?" Ja vielä, vannotettavaksi: "Ei vasta piä tehä!" Sitten: "Luovutkos pois perkeleestä ja hänen menoistansa?"
Mutta kirkon porstuassa irvisteli hirveä jalkapuu ja ammotteli viittä-kuutta julmaa silmäänsä huonoille lukijoille, rippikouluun saapumattomille, kinkereillä käymättömille, rippikoulussa tappelijoille ja ilkikurisille kirkonmenojen häiritsijöille. Kirkon luona, kirkkotien vieressä, parhaalla paikalla, parhaana kirkkoaikana istutettiin rangaistavia, jalkapahanen nilkasta kamalan puun silmään iskettynä, kaikkien kirkossa kävijäin naurettavana. Olipa Puolangalla kerran saalistettu jalkapuun istujiksi kolme suurta kanaljaa: Antti Junkkari, Nurmen Matti ja Joopi Hiltunen eli "Parta-Joopi". Vierekkäin olivat juuttaat yht'aikaa puulla istua kyköttäneet kuin kukkopojat orrella. Huonoa lukutaitoaan olivat toiset siinä kohennelleet, mutta "Parta-Joopi", kuulu voimamies, oli istunut sitä, kun ilkikureissaan oli kätellyt pappia niin kovakouraisesti, jotta papilta oli päässyt parku. Mutta eivät olleet puulla istujat ottaneet rangaistustaan oikein katumuksen ja parannuksen kannalta, olivat vain naureskelleet ja ilvehtineet ja kivillä viskelleet ohi kulkijoita. Olipa Nurmen Matti kiskaissut pienen jalkansa irti ja käväissyt "syönnistään tiliä tekemässä", tuonut koipensa reikään takaisin, jotta "raskin minä vielä tulla istumaan".
Kauppoja tehtiin ja "voitoilla elettiin". Enimmin tehtiin hevoskauppoja ja sitten kun taskukellot tulivat tavallisiksi, kellokauppoja. Kun kauppaa oli kylliksi hierottu ja kinasteltu puoleen ja toiseen, päätettiin se kättä lyömällä. "Kun minun sanalleni tullet, niin tuoss' on lämmin käsi!" saattoi toinen tarjota, ja yhteen puristetut kourat erotti kaksi kuulijaa, toinen sivalsi toisen, toinen toisen erilleen, ja kauppa oli lukossa. Erottajat olivat sitten vieraina miehinä, jos kaupasta sattui tulemaan oikeusjuttu. Mutta jos vain kaksi keskenään sopi kaupan, niin "kolmannelle korvapuusti". Kättä lyötäessä hevoskauppaa tekevät hevoshuijarit samalla hirnuivat kuin hevonen, ja pyssyn vaihettajat paukauttivat suullaan pyssyn pamausta matkien. Kaupan päättäjäisiksi pidettiin harjakaiset. Jo kättä lyötäessä toinen tinkasi, että rahan puolelta on harjakaiset pidettävä, toinen taas: kalun puolelta, taikka vain, jotta kahda. Miten sitten sovittiin, useasti oli tapana "rahan puolelta" kustantaa harjakaiset, ja yhdessä erottajain sekä muidenkin paikalle sattuneiden kanssa juotiin viinat ja kahvit. Innostuttiin joskus pitämään kokopäiväiset juomingit, jopa Kiannalla kerran pari miestä vaihtoivat äimiä ja ilostuivat kaupastaan, niin että joivat harjakaisia kaksi viikkoa.
Kauppaa hiereltäessä tavattiin, kun sitä ei voitu vielä saattaa aivan lukkoon, antaa käsirahaa ja sopia, että silloin ja silloin tullaan tekemään lopullinen kauppa. Siihen eivät sitten enää sivulliset saattaneet sotkeutua, kauppa pysyi lujana. Mutta jos käsirahan antaja ei määräaikana tullut kauppaa päättämään, eikä mitään syytä ilmoittanut, meni kauppa rikki, ja antaja menetti käsirahansa.
Purkaa saattoi kaupan se, ken luuli joutuneensa häviölle, kunhan kolmen vuorokauden kuluessa tuli asiaansa ajamaan, myöhemmin ei purkaminen enää tullut kysymykseen. Mutta joskus tehtiin kauppa sillä puheella, että "vaikka paikalla… niin ei pureta!" Kellokauppa oli purkamaton heti, kun kello oli ennätetty pistää taskuun.
Vaihtokaupassa huonomman tavaran omistaja työnsi päällisiä. Mutta useasti tavaroita, hevosia, pyssyjä ja varsinkin kelloja pantiin vastakkata eli suutakkata, vain huikittiin kourasta kouraan, jotta "jos tahot, niin tuoss' on!" Pisteltiin kelloa väliin viisi, kuusikin kertaa samana päivänä.
Veikkaakin joskus riesauduttiin panemaan. "Minä tähän panen, vaikka veikankin", voitiin väittää, ja veikkarahat annettiin syrjäisen hoitoon, lyötiin kättä ja erottiin. Se, joka veikan voitti, sai pitää rahat.
Sattuipa väliin semmoinen onnentapaus, että löydettiin jotakin, mitä joku onneton oli kadottanut tai pudottanut. "Oma löytty, vieras varastettu", muistettiin sanotun vanhoille. Mutta vain harvat, epärehelliset tätä ikivanhaa omistusohjetta löytöönsä soveltivat. Useammin seurattiin uudempaa sääntöä: "Kahtia ve'estä, kolmasosa maasta" löydetystä kuuluu löytäjälle, taikka tyydyttiin vain löytäjäisiin, taikka annettiin tavara omistajalle löytökorvauksetta. Mutta jos omistajaa ei ilmaantunut, sai löytäjä pitää tavaran omina hyvinään.
Kaupoissa, myönneissä ja ostoissa, sekä muutenkin tulivat monesti mitat kysymykseen. [Seuraavat mitat Kuhmosta saatuja.] Niitä olikin kaikenlaisia vanhoja kansanomaisia mittoja sekä määrittelyjä. Jyviä mitattiin tynnyrillä, joka niinkuin ainakin veti 30 kappaa, mutta "kukkurikapan aikana oli tynnyri 32 kappaa". Ennen nimittäin ei ryykikappaa käytetty. Tervatynnyri veti 50 kannua. Karpioon mahtui 8 kappaa, nelikkoon neljä, kappa oli 2 kannua, kannu 4 hallia ja hallissa oli 2 korttelia. Epämääräisiä mittoja olivat vakat, joita tuohesta tehtiin sekä suuria että pieniä, samoin korvot, joilla vettä kannettiin. Kourallinenkaan ei ollut tarkoin määrätty, siinä saattoi olla suoloja, jauhoja, jyviä hiukan enemmän tai vähemmän.
Olkien mittana oli mitta: se määrä, mikä mahtui olkia nuoraan, jonka pituus oli kolme syltä, kolme pivon pituutta ja kolme kertaa peukalon ympäri. Semmoiseen nuoraan sopi tavallisesti 20 olkikupoa. Heinäin määränä käytettiin häkkiä, joka poljettiin ja puskettiin niin tiukkaan kuin miesvoimin saatiin. Mutta kun ei ollut häkkiä, köysitettiin heinät kuormaan raipalla, nuoraraipalla, joka oli hampusta punottu 15-sylinen köysi. Se meni tarkoin heinäkuorman nuorittamiseen, kun kiinnitettiin kaplaista kolme kertaa poikki kuorman ja sitten yhden kerran vetäistiin yli edestä taakse.
Halkoja mitattiin kolmikyynäräisellä sylellä, jonka tavallinen mies osasi levitetyin käsin jokseenkin tarkoin määrätä. Alamittaista syltä sanottiin nyrkkisyleksi. Sylen kolmasosa oli kyynärä, mutta käsikyynärä oli mitta miehen kyynäspäästä keskisormen nenään. Vaaksa oli levitetyn kämmenen peukalon ja keskisormen taikka pikkusormen pään väli, tuuma peukalon leveys, pio oli kämmenen leveys, mutta pystykämmenessä luettiin kämmenen leveyden lisäksi kohotetun peukalon määräämä korkeus. ["Siinä talossa on pystykämmentä paksu leipä", kiiteltiin talon hyvyyttä.] Askel laskettiin puoleksi syleksi, jalka oli puoli kyynärää. Suurempia pituusmittoja oli viittaväli, jonka laillinen pituus järven selällä oli 30 syltä. Suurilla järven selillä piti joka kymmenennen viitan vieressä olla joitakuita valmiita saverikkovitsoja siltä varalta, että matkamieheltä sattuisi selällä saverikko katkeamaan. Aivan yleinen matkan mitta Kainuussa on neljännes, penikulman neljäsosa. Sanotaan matkan tiedustelijalle: "Sinne on puoli neljännestä, pari neljännestä, viisi, seitsemän, kymmenen, neljätoista neljännestä…"
Lyhempiä matkanmittoja kuullaan keskusteluissa, esim.: Sinne oli pyssykuti, taikka olisiko ollut kivellä heittää. "Kivikiekistä ei ole kuin kirvesheitto helvettiin." Ei se ole sen kauempana kuin, että hyvästi koiranhaukku kuuluu… taikka tavallinen tarina kuuluu… välillä on kyllä joki, mutta sen yli hyvästi hyppäämällä pääsee… sanovat kyllä, jotta sinne on silmäsiinto. — Matkan mitta on kielen pituuskin. Pahanmakuista ruokaa pisteltäessä arvellaan: "Eihän tuolla ole matkaakaan kuin kielen pituus."
Mutta kun aurinko rupeaa lähentelemään taivaanrantaa, niin että on vain korennon korkuisella, on ilta jo ovella ja päivän työt loppumassa.
SUURPERHEITÄ.
"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto."
Entisajan suuria sukutupia ja niiden suurperheitä, muinaisten suurien sukuyhteisyyksien viimeisiä rippeitä tapaamme vielä Kainuun takamailla, suurperheitä, jotka ovat miltei kuin muinaisjäännöksiä näinä epäsovun, hajanaisuuden ja isien tapojen halveksimisen aikoina.
Semmoinen suurperhe oli ennen, parhaina halmeviljelyksen aikoina, elänyt Kuhmossa, Kiekinniemellä, mahtavan rikas Piiraisten suku. Iso oli ollut talossa perhe: seitsemän veljestä yht'aikaa yksissä elänyt, ja seitsemän kätkyttä yht'aikaa keikkunut pirtin lattialla. Kahdessa pirtissä oli asuttu, toinen oli ollut 6-sylinen pääpirtti, toinen hiukan pienempi eteispirtti. Niin kauan oli sama suku samoissa leivissä elänyt, että oli samoissa pirteissä jo keskenään menty naimisiinkin.
Toinen suuri sukupirtti oli ollut Kuhmon Rastilla, Saunajärven puolessa. Siinä olivat eläneet Immosten mahtavat, seudun suurimmat huhtien raatajat. Yhdessä pöydässä oli siinäkin monikymmenlukuinen perhe istunut. Sitten kun suku oli jakautunut, oli neljä veljestä mennyt Varajoelle, neljä Akonkoskelle, ja osa perhettä jäänyt Rastille.
Suuri perhe oli niinikään elänyt Ristijärvellä, monesti mainitussa Isossa-Tololassa. Siinä oli Tolosia sikeytynyt ja polveutunut, niin että oli ollut nelisenkymmentä samannimistä syöjää saman puuropadan ympärillä.
Suomussalmen Vuokilla, Jumalisten kylillä, Jumalisjärven rannalla, Jumalisien talossa eli, eikä varsin tavattomia aikoja takaperin, Heikkisten suurperhe. Kymmenen vihittyä parikuntaa asui talossa yhteen aikaan, ja neljäkymmentä Heikkistä pisteli samasta keittokattilasta. Olikin kattila perheen mukainen, veti koko suuren saavillisen, ja keittokodassa "raasulla" sillä keitettiin. Suurten Jumalisten jälkeläinen, 75-vuotias mummo, Kaisa Heikkinen, elää vielä Puolangan Väyrylänkylän Leppälässä, ja muorin ukkovaari, Antti Heikkinen, oli ollut Jumalisten suurperheen isäntänä ja "ämmä-vainaa" emäntänä. Paitsi naimisissa olevia perheen vanhoja jäseniä, oli talossa isännän veli, "Vanha-Matti", vanhapoika, sekä isännän veljentytär, vanhapiika. Emännäksi piti kaikkien sanoa muoria, miniöitäkin huomautteli Vanha-Matti useasti: "Ei piä muoritella, se on emäntä!" Tervanpoltolla, halmeenviljelyksellä oli talossa eletty, ja viljaa oli saatu, niin että pääsiäiseen asti oli riittänyt puimista. Iso riihi, 500-600 lyhdettä vetävä, oli talossa ollut, sen miehet olivat aamurupeamassa tyhjentäneet, menneet sitten muihin töihin ja jättäneet viljat naisväen selviteltäviksi. Parin vuoden leipä oli vakituisesti ollut aitoissa varattuna, mutta silti oli aina jokapäiväiseen leipään sekoitettu petäjäistä taikka survottu olkea. Parikymmentä lypsävää oli seisonut navetassa, ja suolakalaa oli varattu talven särpimiksi 19 tynnyriä.
Hyvin kirjantaitavaa väkeä oli Jumalisten rahvas ollut, ja jumalisesti oli talossa eletty. Pitkien pyhäpäivien pitkiä iltapuolia olivat naiset viettäneet virsiä veisaten, pimeänpäähänkin, päretuletta olivat isossa sunnuntailakeassa pirtissä istuneet ja veisanneet "niin komiasti, niinkuin kinkeriväki olisi talossa ollut."
Nyt ei enää Heikkisten suku elä Jumalisissa, ovat sieltä hajonneet mikä minnekin, Salmiselle, Laajaanmäkeen, Puolangalle.
Mutta Hyrynsalmen jo useasti mainitulla Kypärävaaralla, Luvanjärven kylällä, tapaamme suurperheen vielä tänäpäivänäkin. Siellä elää yli 20-henkinen joukko Kemppaisia yhdessä pirtissä ja syö samasta kattilasta. Kypärävaara onkin seudun vanhimpia taloja, ja sama suku on siinä asunut miespolvia huhtia raataen, tervaa polttaen, kalastellen ja karhuja kaataen. Ja aina on pysytty esi-isien opeissa ja tavoissa. Kodikas vanhankansan henki tuntuu viihtyvän talon pirtissä, ja vieraskin talossa oikein mielellään viivähtää. Talo on korkean vaaran etelärinteellä, ja vaaran laelta leviävät joka suunnalle suunnattomat salot. Naapurina on samalla vaaralla Eskola, johon aikoinaan on Kypärästä Esko-niminen eläjä muuttanut, ja nytkin on siinä Kypärän tytär emäntänä.
Isäntänä Kypärävaaran Kemppais-talossa on 76-vuotias hupaisa vanhus, Matti Kemppainen, talon "äijä", ja kotiväkenä ukon viisi poikaa, joista neljä on perheellistä. Vanhin pojista on yli 50-vuotias Joeli, sitten seuraa Kalle, sitten Eetu, Eeli ja Aatu, viime mainittu nuorin, 30 vuotta vanha. Eeli on 40-vuotias ja naimaton. Ukon neljä tytärtä, Vappu, Anni, Iita ja Aliina ovat naimisissa muualla, nuorin Amerikassa. Joelin ja Kalienkin tyttäristä on jo muuan viety miehelään, ja Kallen kaksi poikaa on vaeltanut valtameren taakse.
Talon isossa vanhassa pirtissä, rakennettu 1777. syö perhe ateriansa ja toimittaa jokapäiväiset työskentelynsä. Onkin pirtissä kokoa isonkin väen liikuskella, seinäin pituus on 8 metriä, ja pirtin korkeutta on neljättä metriä. Suuri harmaakivinen uuni pitää pirtin lämpöisenä. Päivät vain pirtissä oleskellaan, mutta makuusuojana on joka perheellä oma kamarinsa, johon yöksi vetäydytään. Niin on Joelilla, Aatulla ja Eetulla erikoishuoneensa asuinrakennuksen pohjoispäässä, Kallella keittiön sivussa, ja äijällä on hallussaan porstuan peräinen. Eelillä ei ole varsinaista huonetta, nukkuu vain pirtissä samoinkuin isohkot lapsetkin. Sitten on perheellisillä pojilla omat pienet vaateaittansa, joissa tyttäret kesäisin nukkuvat. Pojat taas viettävät kesäyönsä kylkeisessä, kontuhuoneessa ja pihalla olevassa Uunittomassa kamarirakennuksessa.
Niinkuin yksissä istutaan ruokapöydässä ja yhdestä kattilasta ammennellaan, niin yksissä yhteisvoimin, vieraan avutta, kaikki talon työtkin toimitetaan, pellon muokkaukset, viljanleikkuut, heinänteot, lehdentaitot, kaikissa sekä miehet että naiset yksituumaisina häärivät. Samoin syksyisin riihelläkin ovat nuoremmat naiset, mutta emäntäväki puuhailee pirtissä. Kaksi riihtä on talossa, ne joka toinen päivä tyhjennetään ja täytetään, molemmat samana päivänä Talvitöissä taas toimivat vain miehet, toiset hevosenajajina, toiset kirvesmiehinä. Hevosmiehinä ovat tavallisesti Joeli, Aatu ja Kallen poika, Alpiini, ja he hoitavat ajokkaansa lepoaikoina sekä tarpeen tullen kengittävät. Mutta ukko ei enää ota ulkotöihin osaa, häärii kotona vain lasten hoitajana, soudattelee parkuvia pikku Kemppaisia taikka keikuttelee niitä polvellaan.
Kotihommissa on jokaisella määrätyt tehtävänsä. Vanha ukko kyllä johtaa kaiken ja on isäntänä, mutta Aatu, nuorin poika, on kumminkin "eeskävijänä". Hän hoitaa talon rahavarat, toimittaa ostokset — käy kirkolta noutamassa suolat, raudat, emäntäväen tarpeet ja muut — ja suorittaa talosta menevät verot ja ajelee talon asioilla. Ainaisena kotona häärivänä emäntänä ja ruokahoidon hommaajana on Kallen vaimo. Hän keittää syötävät, laittaa pöytään ja huolehtii astiainpesusta, saaden aina kumminkin toisiltakin apua. Mutta ensimmäisenä aamulla, jo neljältä, nousee ylös Joelin emäntä ja keittää koko väelle riittävän kahvin. Hänen huolehdittaviaan ovat myös leipomiset, juustonteot ja voin valmistukset, Vuorovuotensa ovat Eetun ja Joelin eukot karjakkoina, huolehtivat apulaisineen lehmien ruokinnasta, lypsystä, navetanluonnista ja maidonhoidosta. Lammaspiikoina ovat tyttäret vuoron perään, kaksittain yht'aikaa. Pirtin "laasti" on pikku tyttöjen toimena, vuoroaamunsa aina kullakin.
Kaikki talon tarvekalut tehdään itse: ajopelit, veneet, työaseet ja astiat, huonekalutkin. Joka mies osaa tehdä jotakin, mutta parhaita puuseppiä ovat Joeli ja Aatu, jotka panevat kokoon sänkyjä, pöytiä ja kaappejakin. Joeli osaa lisäksi rautasepänkin töitä kotitarpeiksi. Ja vanha vaari on koko kanalja kelaamaan sianvillaköyttä, jota käytetään kalanpyydyksiin.
Jokapäiväiset jalkineetkin valmistetaan kotipirtissä, Joeli ja Eetu ovat talon kenkäseppiä. Anturakengät vain teetetään suutarilla. Samoin miesten vaatteita varten juoksaistaan räätälin puheille, mutta naisten puvut ja alusvaatteet kyllä osataan itsekin ommella. Jokainen emäntä huolehtii oman perhekuntansa vaatetuksesta, ompelee, parsii ja paikkaa, lisäksi on Kallen tytär niin näppärä, että väliin kuraisee alusvaatteet koko väelle. Jokaisella on omat pukunsa, mutta voidaan monesti, asian niin sattuessa, vetäistä päälle jonkun toisen vaatekappale, niinkuin ainakin omassa kotipirtissä.
Oman talon töissä aina hääritään, hyvin harvoin talvellakaan joudetaan tukinvetoon tai muuhun rahdinajoon. Pysytään sen sijaan talvellakin vain maatöissä, vedätellään muraa pellolle ja kohennetaan lantakasaa kartanolla, ja kesällä kylvetään ruista ja toukoviljaa siksi, että "taikinapytty pysyy sulana".
Pyhäpäivä pyhitetään vanhoilta opitulla tavalla. Kello kymmenen aikana keräytyy isoon pirttiin koko talonväki saarnanlukua kuulemaan. Veisataan ensin virsi, sitten lukee Eeli vanhasta Wegeliuksen postillasta päivän saarnan, jonka jälkeen taas veisataan. Pari tuntia kestää tällainen kotihartaus, ja joka pyhä se toimitetaan.
Tuskin tarvinnee mainita, että talo on velaton. Sillä onhan luonnollista, että tällainen työteliäs, muurahaisten tavalla kaikin väin yhteen kekoon vetävä joukko tulee toimeen omin varoin. "Jokainen jos niin paljon kimpuroisi kuin minä olen kimpuroinnut, niin ei köyhiä olisi", tuumii talon äijäkin.
Edellistä isompi suurperhe elää Kiannan Yli-Vuokissa, Saarivaaran Autiolla. Siinä on saman pirtin eläjiä 24 henkeä, kaikki Mäkeläisiä, vanhasta muorista alkaen. Muorilla, 82 vuotta vanhalla Anna-Reetalla, on hallittavinaan viisi perheellistä poikaa — yksi on Amerikassa ja kaksi tytärtä miehelässä. Emäntänä ja isäntänäkin on vanha muori, hänen nimissään on talo, hänen hallussaan talon raha-asiatkin, ja kaikissa "nuoret" vielä häntä, vanhaa kokenutta, kuulevat. Sillä "vosana se on vanha veneessä", ja tietää enemmän "kuin tämä rotikkaväki". Onkin muori vielä aika terhakka, lapsia kyllä yksinäänkin hoitelee ja huolehtii taloudesta, kun koko väki on ulkotöissä. Aapeli, 54-vuotias vanhin poika, on kyllä "asioissa isäntänä" ja hoitelee tehtävät, mutta joukolla, "rahvaan tuumissa yhessä päätetään", mitä milloinkin on tehtävä.
Samoinkuin Kypärävaarassa on Autiollakin kotitoimet naisten kesken jaettu. Pääkarjanhoitajana ovat naiset vuorotellen, talven, pari kerrallaan, samoin lammasemäntänä. Vanha muori itse hoitelee maidot ja kirnuaa voit.
Hauskimmin ja monipuolisimmin ryhmittynyt suurperhe on Kiannan Kyllölässä, Vuohin mahtavassa napatalossa. Siinä elää Kyllösten 23-henkinen voima, jonka päämiehenä on seitsemissäkymmenissä oleva Vilkko, nimekäs työmies, sukkelasanainen huikeaääninen äijä, ja vanhimpana emäntänä on Vilkon vaimo, Retriika Juntunen, Parvalasta. Joku aika takaperin, oli perhettä 28 henkeä, kun vielä elivät emäntineen Vilkon vanhemmat veljet, Jussi ja Anteri, ensiksi mainittu isäntänä, taitava kirjoitusmies ja herrastuomari, joka "päivät monet istu kamarissa ja kirjoitti myötäänsä, mitä lie kirjoittanut". Vanhempaa kantaa on talossa vielä Vilkon veli, harvapuheinen Kalle, 67-vuotias ukko, jolla on emäntänä Mari, Hyrynsalmelta, "hyvänluontoinen ihminen, kova työntekijä", joka tuli aikoinaan taloon piiaksi, naittui ja pääsi napatalon miniäksi, sitten vielä Vilkon "siukku, semmoinen hulakulkku kuin Vilkkokin", 55-vuotias Valpuri, vanhapiika, jota lapset sanovat "ämmäksi, kun ei enää muutakaan ämmää talossa", ja joka "leskikantturoita kyllä olisi saanut, jos olisi huolinut". Nuorempaa polvea, lapsia ja lastenlapsia on pirtin täydeltä. Vilkko-isannällä on vain kaksi, kaksissakymmenissä olevaa tytärtä, Aliina ja Anni, Vilkko kun ennätti naimisiin vasta 43:n ikäisenä, ei useampaan perilliseen ehtinyt. Kallella on perhettä Petti, Jaakko, Eeno ja Iita. Petti on 38-vuotias "rehellinen poikamies, joka ei perusta tytöistä mitään", mutta nuoremmalla, Jaakolla, on emäntä sekä kaksi lasta. Herrastuomari-vainajan poikia on Aapeli, 36-vuotias, jolla on eukko ja pieni tytär. Anteri-vainajan jälkeläisiä ovat taas Anteri, 43-vuotias, sekä Hemma, Janne ja Hilta-Retriika. Anterilla on emäntä ja pikku tyttö, mutta Hemma on 38:n vuoden ikäinen "naimaton poika, joka ei ole vielä ketään riijastellukkaa, jotta ei hänessä ole elättäjää". Samoin 33-vuotias Janne "ei ole vielä yritellykkää, jotta hänellä emäntä pitäis olla — se oli se iso mies, joka tässä kävellä jyrkilöi." Naimaton on Hilta-Retriikakin, 25-vuotias "komea tyttö, joka tässä pihalla käveli. Ei tämä ole halleja oilukkaa poikamiehiin — liekö tullut tätiinsä".
Samoinkuin edellisissä on Kyllölässäkin talon toimet rahvasta myöten järjestetty. Vilkko on rahapussin pitäjänä ja Vilkon vaimo pääemäntänä, maidon ja ruokatalouden hoitajana. Karjaemäntinä ovat Jaakon vaimo ja Hilta-Retriika sekä tytär Aliina ja karjanhauteiden keittäjinä Iita ja Anterin emäntä. Lampaiden kaitsijoina häärivät Valpuri ja Aapelin eukko. Hevosmiehinä toimivat Janne, Hemma ja Eeno.
Talon pirtti 011 tavaton, isoimpia koko Kainuun kulmilla, seinäin pituus on aina 9.23 metriä. On talossa toinenkin pirtti, vanha savupirtti, aika suuri sukutupa sekin ja vielä asuttavassa kunnossa, tavallisesti työtupana käytetty.
Mutta vaikka talossa on tällainen kansan paljous, tarvitaan töissä vielä vierastakin väkeä. Onpa yletaikojaan palvelustyttökin.
"Kylän pantu palkkalainen,
piikatyttö pikkarainen."
Ja heinätyössä joskus pidetään puolikymmentäkin kasakkaa, kyntötöissä keväällä muuan kasakka, samoin leikkuuhommissa sekä syksyllä "röhnän", mudan, nostossa ja talvella puiden ajossa, kun käydään itse "savotassa".
Kuhmon Kankivaaralla elää niinikään suurperhe, 27 henkeä. Neljä veljestä siellä kaikkineen yhdessä asuu ja askaroi. Talo kyllä ei ole suinkaan mitään ikitaloja, vain kolmisenkymmentä vuotta takaperin tapahtui, että veljesparvi meni metsään ja alkoi tehdä taloa ja raivata peltoa kylmään korpeen. Ja nyt on talo koko paikkakunnan parhaita, ja asujat ovat parasta vanhankansan väkeä.
Puolangan kuulussa napatalossa, jo rapparisotien ajoilta tunnetussa Askanmäessä, eli vielä aivan takavuosina yli 30-henkinen perhe yksillä tulilla, yksillä suuruksilla. Eläjiä oli kyllä vain kolme, neljä perhekuntaa, mutta ne olivat kolmea eri sukua, Moilasia, Holapoita ja Karvosia, naimisien kautta keskenään heimolaistuneita. Isäntänä oli "Askan vanha Junna", sukujaan Holappa, kotoisin Pudasjärven Korpisen Holapasta, josta oli aikoinaan tullut kotivävyksi Askanmäkeen. Mutta kun Junna jäi lapsettomaksi, hankki hän ottopojakseen veljensäpojan, Aatu Holapan, joka nai ja sai perheen talon pöytään. Sitten oli vanhaa Askan Moilas-kantaa Janne Moilanen, vanhan Junnan emännän veljenpoika, perheineen, ja kolmatta sukua oli Jussi Karvonen, joka Puolangan Neulikosta oli lähtenyt niinikään kotivävyksi ja nainut Jannen sisaren. Mutta vaikka nämä kolme Jussia — eroitukseksi toisia "Junna"-teltiin ja "Janne"-teltiin — olivatkin eri sukuja, sopivat he perheineen samoista kupeista lusikoimaan, kunnes vasta pari, kolme vuotta takaperin erosivat kolmeksi pesueeksi. Holapat jäivät yhteen, Moilaset muuttivat toiseen, ja Karvoset saivat kolmannen pesän, niin että suuri Askanmäki on nyt kolmena talona, kaksi jo ennen rakennettua on samassa pihassa, kolmas, vasta valmistettu, hiukan erillään.
Niinkuin Puolangan Askanmäessä erottiin ja hajaannuttiin elämään kukin omissa oloissaan ja syömään kukin omasta pöydästään, niin ovat jo monet Kainuun suurperheet hajaantuneet, ja niin ehkä hajaantuvat vasta nekin, jotka vielä elävät yksissä. Erotaan ensin eri leipäkuntiin, jaetaan maat miehiä myöten ja tehdään työtä vain oman perheensä eduksi. Sitten jaetaan kartanot, rakennetaan uusia asuinpirttejä sekä muita huoneita ja ruvetaan ponnistelemaan kukin vointinsa mukaan.
KUN VANHAT MUISTELEVAT MUINAISIA.
"Ei ole ajat niikuin oli ennen."
Se on alku, ja se on loppukin kaikkien vanhojen vaarien ja mummojen entisajan muisteloissa. Ennen oli kaikki toisin, paremmin, nyt on toisin ja huonommin. Metsät olivat vapaat, hakkasi puun, mistä halusi, taikka raatoi huhtaa, mihin tahtoi, ei ollut kieltoa, pyysi lintua, milloin tahansa, ei siitä sakotettu. Kalaakin sai pyytää, milloin vain halusi, eikä kukaan tullut kieltämään.
Ja työtä silloin tehtiin. Ei joudettu narukengissä kävelemään, ei vapriikin vaatteissa komeilemaan, eikä iltaseuroissa istumaan. Tuohikengissä kesäisin vain asteltiin, virsut, topsut taikka pollot jalassa liikuttiin halmeilla, niityillä ja leikkuupelloilla. Käytiinpä virsut jalassa kirkkomatkallakin. Saappaita taikka muita nahkakenkiä vain kannettiin kainalossa, kunnes ne kirkonkylillä vetäistiin jalkaan. Aitan orrella oli kyllä kenkiä monet parit riippumassa, saappaita, pieksuja ja ruojuskenkiä, mutta silti töpsöteltiin tuohisissa. Korkokenkiä, mustiakenkiä ei ollut kuin joillakuilla rikkailla, jotka olivat niitä "kaupunnista" tuoneet komeillakseen.
Jalkineiden mukainen oli muukin asu. Pilkkoa ja hurstia olivat vaatteet, taikka kotilampaiden villoista valmistettuja. Naisilla oli kesällä pumpuliset — naiset itse karttasivat, kehräsivät ja kutoivat pumpulivilloista vaatetta —, talvella villakuteiset hameet ja "röijy oli ommeltu hameeseen kiinni". Selässä oli villainen saali, musta- tai ruunipohjainen, rantureunainen. Kirkkopaidat tehtiin pellavasta, jota tuotiin Kajaanin markkinoilta taikka ostettiin karjalaisilta laukkumiehiltä. Kirkkoröijyt ["Ei ollut ennen takkia koko Ristijärvellä. Mie kun teetin, niin herraksi sanoivat. Räätälikin, Jaakko Pyykkönen, sanoi, jotta en osaa tehä. Mutta minä sanoin, jotta kun teet semmoisen, pitemmän kuin röijy, olethan nähnyt herroilla. Se teki sitten, ja se oli ensimmäinen takki Ristijärvellä, Penna Heikkisellä oli toinen." (Oilinkin Hermanni).], lyhyet korkeakauluksiset miestenröijyt, joita pidettiin kymmeniä vuosia, tehtiin harmaasta sarasta, taikka mustasta tai sinisestä "ruottinverasta". Talvella pidettiin kotikutoisia sarkavaatteita sekä sarkapäällystäisiä lammasnahkaisia turkkeja. Päässä oli kesällä lippalakki, talvella ketun- tai lampaannahkainen hilleri. "Nyt ei enää kelpaa hurstipuku. Nyt pitää naisilla olla merinat ja silkkivaatteet ja miehillä vapriikin vaatteet, ja nyt pitää vielä olla nästyykit, ja niihin nenästä kerätään ja kotiin tuodaan. Raskittiin se ennen kentälle viskata."
Kontti selässä kesäisin kirkkomatkat astuttiin perävilkkaa metsäpolkuja pitkin, ja kontissa oli eväinä rieskat, piirakat, kalakukot ja linnuntäkät, kapahauvet ja voirasiat. Ei kyllä kaikilla ollut niin rikas eväskontti, toisilla oli vain karkeaa petäjäistä sekä halpaista roppavoita. Ja Mustos-ukko Puolangalla oli varannut kirkkomatkalle mukaansa vain suoloja sekä piimää. Kourallisen oli pistältänyt suolaa suuhunsa ja ryypännyt piimää painoksi. Voitiin kirkolle mennä myös veneellä, soudettiin monipeninkulmaiset järvenselät ja joenuomat ja kosket sauvottiin. Talvisin taas päästeltiin hevosella, ja eväsarkku oli reessä mukana. Eikä ennen tarvinnut rahaa ottaa mukaan kirkkomatkalle, mutta nyt ei penningeittä lähdetä. Siellä lanteilla juodaan kahvit ja syödään vehnäset, ja sittenkin palataan voivotellen: "Nälkäinen on kirkonkylä, ei lähe nälkä."
Kahvista ei tiedettykään, vasta noin 50-60 vuotta takaperin sitä ihmeeksi ilmestyi joidenkuiden keittiöihin. Pappilassa oli kyllä jo joku saanut sitä maistaa, ja "olipahan se semmoista karstavettä". Yli 70-ikäinen Tiikkajan muori Kiannalla oli parikymmenen-vuotisena saanut kahvia ensikerran Suomulan talossa, ja hiukan vanhempi Keräsen muori oli samanikäisenä tutustunut siihen, kun Väisälän emäntä pannustaan sitä tarjosi. Puolangalla oli pappilan jälkeen ruvennut kahvihommiin kiertokouluttaja, Matti Kyllönen. Sotkamossa Suonvaaran ukko oli kohta 30:n vuoden, kun tutustui kahviin, ja Hyrynsalmella Kypärän ukko nuorra miessä ollessaan oli mennyt naapuriin kekrinä ja saanut kuumat kahviryypyt. Oli sitten Kypärän ukko tuonut kaupungista "pööniä" ja sokeria vähäisen, ja kauppias oli neuvonut valmistuskonstit ja ennustanut: "Kun jouvut 80:n ikään, niin kyllä kahvia juuvaan siinä, missä vellipannukin on tulella".
Tarpeellisia olivatkin kahvin käyttöneuvot, ettei olisi tehty niinkuin muuan Kiannan emäntä. Oli kinkerimatkalla oleva pappi antanut illalla emännälle pavut, että "keitähän minulle noista!" Ja jäänyt odottamaan. Vasta aamiaiseksi oli emäntä tuonut kahvipavut lautasella, hyvästi voilla sekoitettuina, päivitellen: "Olen monet ve'et keittänyt kuiviin, eikä ne ole pehminnyt". — "No, annahan olla, kyllä ne välttää!" oli pappi kiitellyt.
Vähitellen uuteen juomaan totuttiin, mutta vähän sitä alussa käytettiin, puolitoista naulaa kun tervamiehet Oulusta toivat, riitti siitä jo koko vuodeksi. Pienessä puuhuhmaressa, kahvipörsyssä, pavut survottiin. Ja sen kahvipörsy teki — niinkuin vanha Kemppais-Matti Hyrynsalmella oli ennustanutkin —, että ajoi petäjäpörsyn pirtistä pois. Ne kun eivät sovi samassa seurassa olemaan, riitelevät, jotta toinen tai toinen pois.
Ei myöskään tupakkaan mennyt rahoja. Kylvettiin ja kasvatettiin sitä itse, kessuja, nurkantakaisia, mehiläisen laulupuita. Joka talossa oli huoneiden takana pienoinen kessupelto, ja syksyisin oli pirtinlaki täynnään kessukerppuja kuivamassa. Sitten kessut korjattiin aittaan taikka pirtinluhtiin tynnyriin ja tarpeen tullen noudettiin vihkonen ja hakattiin hienoiksi petkeleellä tai kirveellä pikku huhmaressa tai hakkurissa. Hakut säilytettiin tuohipöntöissä ja mukana niitä kuljetettiin eläinten rakosta muokatussa kukkarossa. Ahkerasti sauhuteltiin isoilla, itse koverretuilla visakopilla taikka pahkakänillä, joita imeskeltiin tuomenoksasta tai päreliistakosta tekaistulla varsikynällä. Isoiset pollauttelivat ylpeästi syöskummi- ja hopeapeslaipiipuilla, joita olivat ostaneet Oulusta parilla, kolmella ruplalla. Jopa jotkut, niinkuin esim. Hyvölän Renne ja Purolan ukko Sotkamossa, olivat niin mahtavia isäntiä, että haiuttelivat "vaapenta".
Nyt enää vain joku vanhankansan ukko kehtaa kessuja käryytellä. Ostotupakat pitää jo joka miehellä olla, jopa nuorilla savukelaatikot taskussa. "Piippuni pilaupi, en pane maankasvuja", oli muuankin renki ylpeästi torjunut Kemppais-Matin kessujen tarjouksen. Mutta "teki mieleni sanoa, jotta isäs poltteli vanhana potunvarsia ja nauriinnaatteja".
Kauppiaita ei maakylissä ollut, tuotiin Oulusta, mitä tarvittiin. Pari kertaa talven kuluessa käytiin merenrannalla, syyslumilla joulun edellä ja kevätkeleillä Maarian jäljestä tehtiin matka. Vietiin lintua, voita, lihaa ja metsänriistan nahkoja, tuotiin suolaa ja rautaa. Pari viikkoa kesti matka. Kajaanissa käytiin markkinoilla joulu- ja helmikuussa, ja vietiin metsäeläinten nahkoja, mutta ostoksia ei Kajaanista juuri tehty, sillä siellä oli tavara paljon kalliimpaa kuin Oulussa. Taas "mitä lie räämäkalua tarvittu, sitä ostettiin laukkukauppiailta". Mutta sitten rupesi tulemaan kauppiaita maallekin, "ja ne ne on, jokka maakunnasta rahan hävittää".
Tuluksilla vain lipsautettiin tuli. Mutta vanhan vaarin nuoruuden aikana jo nähtiin semmoinen kumma, että Hiltulan pojat Oulusta tullessaan toivat niin mokomia tikkuja, ettei muuta kuin housuihinsa pyyhkäisi, niin tuli tuiskahti tikun nokkaan. Ensimmäiset öljylamput olivat pieniä pahaisia läkkisiä tuijuja, joiden nokassa pikkuruinen tulennokare tuhrasi.
Eikä ennen kouluilla ihmisiä rasitettu. Kiertokouluakaan ei ollut kuin sanansijaksi, ja rippikoulussa käytiin vain pari kolme, viikkoa. Sittenkin oli silti enemmän lukijoita kuin nyt, vaikka nyt niin paljon käydään koulua. Nälkä se opetti työtä tekemään ja maata viljelemään, ei tarvinnut kouluista hakea mahtia niinkuin nyt. Ja sittenkin nyt heitetään maat viljelemättä ja myydään yhtiöille. Kaikki parhaat talot ovat yhtiöiden hallussa, niin ettei jaksa kaikkia luetellakaan. "Metänjako" myös on yhtenä syynä nykyisiin oloihin. Ennen kun metsät olivat yhteisiä, ei kukaan saattanut hävittää metsiä niinkuin nyt. Nyt on ihminen joka puolelta niin kierroksessa, jotta et luulisi siinä kenenkään elävän. Et saa mennä metsäänkään etkä kalaan muuta kun määrätyllä ajalla.
Paljon on vanhoilla myös haastamista entisistä nälkävuosista. Kovia aikoja on täällä koettu, monet "moruvuodet", "kilovuodet", ja kaikkein kovinta isona hallavuonna, josta on jo vierähtänyt yli puolisataa vuotta.
Se oli kamala vuosi jo heti alun pitäen. Kevät oli kylmä ja pitkä, pari viikkoa jälkeen Eerikinpäivän oli vielä lumikinoksia maassa, ja kun juhannuksena soudettiin kirkolle, oli järvienselillä jäätä ja rantakaarteissa lumihankia. Ruis kasvoi vain kurjaa punaista uikeloa, ja senkin pani Perttulin halla, niin ettei tullut muuta kuin kahuja niinkuin kuusenhavuja. Ja ohrat menivät niin vähiin, jotta seulalla tuotiin pirttiin koko riihen elos, akanoineen kaikkineen. Niistä kun keitettiin puuro, niin vesi valahti lusikan koloon, kun pistettiin puuroa padasta. Perunat olivat niin voimattomia, jotta veden päällä lillivät.
Silloin syötiin petäjäistä, aivan puhdasta silkkoakin pitkät ajat monessa talossa. Suolaheiniä keräiltiin halmeahoilta, sidottiin parilyhteittäin kuin ohrat, kuivattiin pirtin uunissa ja survottiin petkeleellä huhmaressa, seulottiin, ja karkeammat rouheet jauhettiin käsikivillä. Olkia myös samoin survottiin. Niitä sitten yhdessä petäjän kanssa käytettiin leipään, suolaheinää kuin höystöksi. Koivunparkkiakin kokeiltiin leiväksi, mutta se oli kovin pahaa, samoin jäkälää ja valkeata suokuohua [suosammalta], mutta petäjä oli parasta ja vanhastaan jo koettua.
Oulusta, Joensuusta ja Kuopiosta asti vedätettiin kallista viljaa, mikä saatiin, ja rahoja riitti, mutta harvalla oli kylliksi rahaa.
Silloin kuoli paljon ihmisiä nälkään ja nälän tuomiin tauteihin. Kaikki oikein laihtuivat ja kuihtuivat, ja "ihminen kun lamaan oikein menee, niin se sitten on kostutettava". Niin runteli ja kuihdutti nälkä ihmiset, että "kun kirkastuksena meni kirkkoon, niin ei enää montakaan tuntenut, mitä oli ennen tuntenut". Eikä niityllä tahtonut nälkiytyneiden raukkojen viikate pystyä heinään, "jos kuin näpeä viikate oli".
Monet perheet rajaseuduilta silloin muuttivat Venäjän puolelle. Jo taipaleelle nääntyi moni, ja moni kuoli perille, toiset jäivät iäkseen rajan taakse, Vienan-Karjalaan ja Aunukseen, naittuivat sinne ja perehtyivät.
PÄIVÄKAUSI PIRTISSÄ.
"Ilta istuin tulee, päivä maaten valkeaa."
Hiljaista oli elämä erämaiden yksinäisyydessä, hiljaisesti vieri lyhyt talvinen päivä lumikenttien ympäröimässä sydänmaan talossa, yhtä hiljaisesti kuluivat pitkän kesäisen päivän työrupeamat. Elämä oli ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa toinen päivä oli toisen kaltainen. Sillä karu maa ei ilmaiseksi, raatamatta lahjoitellut antimiaan.
Eipä ollut talvinen päivänkoitto vielä lähelläkään, kun jo korpitalon kansa havahtui yöunestaan. Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään sekä herätti muutkin nukkujat. Taikka jos oli talossa vanha ahkera muori, piti hän tarkan huolen nousennasta. Niinpä Leipivaarankin Vanhantalon Saara-muori aina ensiksi kavahti pystyyn, kävi ulkona taivastelemassa: "Voi, hyvänen aika, kun päivään nukuttiin! Kolmitähti on jo kujan päällä." Ja yö oli vasta juuri vierähtänyt sydänhetkensä ohitse. Kelloa ei ollut monessa talossa sen parempaa kuin mitä taivaantähdet antoivat merkkiä.
Pian oli pirtti jalkeilla ja ahkerassa työn touhussa. Kahvitta ja muitta ryypyittä — riihelle lähdettäessä jotkut isännät antoivat työväelle aamuryypyt — ryhtyi jokainen toimeensa, naiset karsinapuoleen, miehet toisen sivuseinän puoleen omiin pirttitöihinsä. Kohta kuului karsinasta rukkien hyrinä, karttain raaputus ja kangaspuiden kalske, miespuolella niinikään ahkeroitiin. Kuka veisteli kirvesvartta taikka lapiota, puutaikkoa, kuka laitteli korvoa kokoon, ken taas rakensi rekeä, muokkaili nahkoja, ompeli tai paikkasi kenkiä. Vanhat ukot kiskoivat pärettä taikka kutoivat verkkoa. Päreitä kiskottiinkin ennen tavattomasti, suuret pinot oli niitä kasassa huoneitten perässä. Seuraavana vuonna niitä vasta poltettiin, eivät silloin niinkään enää savunneet. Ja se oli talon häpeä, jos oli tuore, vasta kiskottu päre poltettavana. Ne miehet, jotka eivät kyenneet pirttitöihin, menivät aamupuhteeksi tunkiolle turvetta pilkkomaan taikka havuja hakkaamaan. Mutta hevosmiesten täytyi heti noustuaan lähteä pimeään pakkaseen. Kun olivat hevosen ensin suurustaneet ja istuneet jonkun kessupiipullisen polttamassa, kopistivat he perät suuhunsa, vyöttivät turkit päällensä ja lähtivät "pajulle istumaan", ajoivat selkoselle heinänhakuun taikka puunnoutoon taikka tervaksia ajamaan kokoon. Niin aikaisin antautuivat miehet taipaleelle, jotta puolentoista peninkulmankin heinämatkalta jo päivän koittaessa ajoivat kotipihalle. Jotkut vanhankansan ukot olivat niin ahkeria, että varasivat käsityön hevosajoonkin. Niin Tunturin ukko Kuhmossa aina tapasi heinäkuormallaan uurrella astiankimpiä, ja — Kähkölän äijä istui halkokuormalla verkkoa kudoskellen.
Aamiaiseen saakka istuttiin työskentelemässä. Monta pärettä siinä jo ehdittiin polttaa loppuun, aina uusi ja uusi pistettiin pihtiin kiukaanpatsaassa, sekä pankkopihtiin ja jalkapihiiin, joka seisoi pöydänlatvalla ja vielä ikkunapielen rautahampaaseen sekä joku seinänrakoonkin. Tarkemman työn tekijöille saivat pikku pojat seisoa päretulen näyttäjinä. Aivan täynnään oli pirtti savua, kun ilta- ja aamukausi oli pärettä poltettu.
Emäntä laittoi syötävät pöytään. Naisten kanssa kantoi hän suuren kalarokka-kattilan keittokodasta, jossa talvellakin tavallisesti keitettiin, pöydän päähän patapölkylle, siitä ammensi kullekin kuppinsa täyteen, pisti lusikat viereen, latoi pöydälle suuret leipätorot, kaksi, kolme isoa kasaa, toi suolakalapurtilon ja vielä pari tuoppia hapanta juotavaksi. Ja niin oli aamunen valmis.
Isäntä asettui istumaan pöydän taakse, yläpäähän, sitten miehet kahden puolen pöytää samaan päähän, naiset samoin pöydän latvapäähän. Jokaisella oli oma paikkansa ja oma nimikkokuppinsa ja lusikkansa, jotka emäntä tiesi asettaa kunkin kohdalleen. Keittokalaa, nauriita ja perunoita tuotiin kuitenkin pöytään vain parilla, kolmella isolla keittokupilla, joista vuoron jälkeen lusikalla pisteltiin. Herran pelvossa elävissä taloissa sekä "köyrettiläis"-perheissä oli tapana, että nuorin lapsista, joka osasi lukea, asettui pöydän latvapuoleen seisomaan ja ristissä käsin luki isämeidän, siunauksen ja ruokaluvun, ennenkuin käytiin leipään käsiksi. Mutta kaikissa ei niin menetelty, sai itsekseen siunata ken halusi.
Kuppinsa jokainen tyhjensi, kaapi lusikalla puhtaaksi, vieläpä nuolaisi lusikkansakin, ennenkuin asetti sen kupin viereen pöydälle. Miesten vellikupit vetivät tavallisesti kolme "halstoopia", naisten kaksi, mutta oikein vankka syömämies vaati ja tyhjensi kannun kupin. Ohuita leipiä tärvääntyi kappale mieheen, mutta paksuja ruispullia riitti yksi kolmelle, neljälle haukkaajalle. Mutta olipa siellä täällä joitakuita syömisen taidon suurmiehiä, joiden mahtava mahalaukku ei ottanutkaan täyttyäkseen tavallisen miehen annoksesta. Semmoisia oli hyrynsalmelainen Karppis-Kalle, joka aina kerralla pureksi puolitoista paksua "pullaa" — pulla painui kolme naulaa — sekä ryyppi kannun piimää ja vielä väliin pisteli suuteiksi ison kasan suolakaloja. Semmoisia oli Leipivaaran Väisäs-ukko, "Kujatontiksi" nimitelty, hän tyhjensi puuroveronaan kahden kannun keittokupin. Ja sellaisia oli Kiannan "Issi"-vaarikin, joka kerralla poskesi kapan pottuja, sekä vielä kuhmolainen "Pötsö-Lauri", vankka miehen rumilas, joka halmeen raadannassa muun hyvän lisäksi hotkelsi kahdesta metsosta keitetyn rokan lihoineen liemineen. Mutta syöntinsä mukaan ukko sitten raatoikin: huhdalle mentäessä kantoi selässään viikon eväät sekä puolen tynnyrin jyväsäkin, ja karhia hän veti itse, poika vain ohjaili häntäpuusta, ja niin karhittiin koko huhta hevosen avuitta.
Lapset söivät erikseen. Heille pantiin ruokaa tavallisesti leveälle jakkaralle, rahipöydälle jonka ympärille koko lauma asettui polvilleen. Emäntäkin joskus söi lasten mukana, mutta saattoi istua väen pöydässäkin. Rintalapsi oli emännällä sylissään, ja vuoronsa sai pienoinenkin pitää: tuon tuostakin pisti äiti pieneen suuhun lusikan kärjellä kalarokkaa tai "pottupurua".
Aamiainen syötiin niin aikaisin, että vielä sen jälkeen ennätettiin tunniksi pariksikin köllähtää ettoneelle pitkin pirtin penkkejä, ennenkuin päivän tultua lähdettiin ulkotöille. Ahneet isännät kyllä syödä hotkaisivat hyvin sukkelasti, pyllähtivät heti pitkälleen ja jo taas nousivat ylös ja kiirehtivät työhön, kun väki oli lopettanut syömisensä. Toisten täytyi astella jäljessä ja niin jäädä ettoneetta. Monenlaiset olivat talven ulkotoimet: joko mentiin suolta ajamaan muraa tunkioon taikka lantakasaa tekemään pellolle taikka vettä vetämään, heiniä noutamaan, puiden ajoon, taikka tervahaudalle kokoamaan tervaksia. Sinne kirvesmiehetkin menivät tervaksia särkemään, taikka jos oli puiden ajoa, menivät puun hakkuuseen.
Mutta naiset jäivät kotipirttiin omiin toimiinsa, kehräämään, karttamaan, kutomaan, karjaa hoitamaan ja ruoanlaitosta huolehtimaan. He korjasivat ruokapöydän, pesivät kupit ja lusikat. Kupit ladottiin isoon pärevasuun, kuppikoriin, jolla oli paikkansa penkillä pöydän takana, lusikat säilytettiin lusikkakorissa, joka riippui orren päässä taikka oli kuppikorin vieressä penkillä.
Puolisille tulivat miehet siinä 12-1 paikoissa, hevonenkin tuotiin pirttiin apetta ja lämmintä saamaan samoinkuin aamiaisaikanakin, samalla kun miehet saivat pottuvoinsa tai lihavellinsä ja suolakalansa. Puolissyönnin päälle ei ehditty penkkiä pitkällään painaa, se vain istuttiin, jotta jokunen piipullinen ehdittiin polttaa, sitten taas mentiin entisiin ulkotoimiin.
Pimeän saapuessa palattiin kotipirtin lämpöisiin, ja aamullinen tupatyöskentely jatkui siksi, kunnes emäntä sai iltasen pöydälle, lihakeiton tai piimävellin. Kauvan ei sitä tarvittu odottaakaan, sillä heti kun karja oli illastettu ja naiset palanneet navetasta, saatiin käydä pöytään. Sitten, kun hevosmiehet olivat vieneet ajokkaansa pirtistä talliin ja siellä ne vielä heinillä illastaneet, oli päivän töistä päästy.
Ja niin ruvettiin heti yöpuulle hankkiutumaan, paneuduttiin vain pitkälleen pirtin lattialle. Naiset toivat porstuasta olkikuvon, parikin isoa kupoa — aamulla oli ne sinne korjattu —, jotka levitettiin lattialle. Ennen kun ei ollut alusmannukoita eikä mökkänöitä heittäydyttiin vain oljille "kuin siat pehkuun", paksu hamppuinen alusraanu levitettiin pahnoille, polsteri eli tyyny paiskattiin pään alle, piikkolakana tyynypuolelle ja peitoksi halpaisista villoista kudottu raami taikka lammasnahkaiset vellit. Siihen vain vieri viereen kellahdettiin, siihen heittäysivät nuoret, siihen vaipuivat vanhat, samaan perheeseen kuuluvat aina samalle kolkalle, pienet lapset vanhempiensa vaiheille. Jotkut lepääjät painautuivat pitkäkseen penkille, kääräisten vaatemytyn päänalaisekseen, takkipahasen peitoksi. Lakeistorvi suljettiin, päretulet sammutettiin, ja kohta oli koko korven pirtti unten mailla. Ja talvinen ilta oli ehtinyt vasta siihen kuuden, seitsemän seutuihin.
Kalpea kuu vain kurkisteli pienistä jäätyneistä, päreillä paikatuista ikkunoista kuin valvoen raatajien puolesta, kuljettaen tarkastelevaa valoläikkäänsä hiljalleen koko nukkuvan joukon ylitse. Taikka valaisivat äänetöntä nukkuvaa taloa pohjoisella taivaalla leimuavat revontulet.
Ja russakkain lukematon ruskeakaapuinen lauma piti pirtissä öisiä kisailijaan vilistellen pitkin kiukaan kylkeä, lattiata ja seiniä ja orsia sekä tyhjäksi korjattua pöytää.
Niin tuli illasta ja aamusta toinen päivä, päivä samankaltainen kuin edellinenkin: samat työt, samat toimet, samat syötävät ja milteipä samat tarinatkin, arkisen kansan arkiset pakinat. Ja sitten tuli taas ilta ja aamu ja talvisen päivän raatamiset, ja sitten taas ja taas. Se vain vaihtelua, että syystalvesta oli tervaspuiden ajoa, kevätpuoleen muranvetoa, sekä puiden, heinäin ja veden ajoa aina välillä vaihteeksi. Ja kevättalvella, kun karja rupesi antamaan maitoa, tuli vähän vaihtelua ja eri makua ruokajärjestykseenkin.
Kevään ja auringon mukana pitenivät työpäivätkin, ulkotöiset päivät jatkuivat sekä aamusta että illasta.
Mutta kesällä työpäivät vasta oikein pitkiksi viruivat. Silloin otettiin päivä ihan täydestä, varsinkin kiireisenä heinänteon aikana oltiin kilpasilla itse auringon kanssa. Noustiin silloin kuin päiväkin, ja vasta päivän kanssa käytiin levolle. Aamiaisettone vain otettiin sekä päivällisen jälkeen pieni tupakkalevähdys, ja sitten taas rynnistettiin ihan iltaan asti. Kolmella syömisellä jaksettiin pitkä kesäinenkin päivä.
Kesän lyhyet valoisat ja lämpöiset yöt levättiin hämärissä viileissä aitoissa ja kylkeisissä, ja jätettiin kuuma pirtti russakkain haltuun.
Silloin oli elämä talossa hyvin hiljaista, kun työväki oli viikkokunnassa eli viikkomoissa, kesällä kaukaisilla niityillä taikka huhtamailla, talvella etäisellä tervassaunalla. Eväskontit selässä ja piimäleilitkin viilekkeissä mentiin aina viikoksi salolle, ja jätettiin kotipirtti lasten ja vanhain haltuun. Silloin ei kuultu pihasilla muuta kuin lasten mekastelua ja iltasella karjan ammuntaa ja karjankellon kalkatusta. Läheisemmillä työmailla käytiin päiväseltään, vain puoliseväät mukana.
Pientä vaihtelua ikuiseen arkiseen elämään sekä loppumattomaan raatamiseen toi joka viikko palajava pyhänaika, jolloin raatajakin sai ottaa vähän pitemmän levähdyksen. Jo lauantaista huomasi, että on pyhä tulossa: leivottiin rieskat, kirnuttiin roppavoit, ja työväki palasi viikkoisesta raadannastaan. Viikatteet ja haravat kalahtivat tikapuiden poikkipuolille, kirveenterät sukeltautuivat porstuan reikälautaan, kontit ripustautuivat seinälle naulaan, leilit kolahtivat lattialle, liiat vaatteet joutuivat orsille, kengät kiukaalle taikka naulahäkkäröihin, ja äidit kävivät hoitelemaan pieniä viikon vartoneita lapsiaan.
Sauna järven rannassa oli jo usean tunnin pyhäistä aattoiltaa sauhunut. Kohta se antoikin raatajille leppoiset löylyt. Sinne miehet ryhmä ryhmän perästä alusvaatteissaan astuivat ja vähän ajan päästä palasivat alastomina, punoittaen ja höyryten, ja vaatemyttyä edessään pitäen astelivat pirttiin pukeutumaan. Talon piika pikkarainen oli löylyn lyöjänä ja päänpesijänä. Miesten jälkeen tuli naisten sekä lasten saunavuoro.
Ja sitten alkoi pyhäpäivän lepo ja rauha. Kotoisen kylyn tuntu oli kulkeutunut kylpijäin seurassa pirttiinkin, istuskeltiin puhtaissa alusvaatteissa punoittavin ihoin, kiiltävin, sileiksi suituin hiuksin, mielessä rauhallinen viihdyttävä lepopäivän tuntu.
Hiljaisesti kului pyhäinenkin päivä. Lyhkäisten taipaleiden takaa käytiin kirkossa, mutta kaukaisimmilta perukoilta ani harvoin. Vietettiin päivä vain leväten kotipirtillä, korkeintaan pistäydyttiin naapuriin, istuskeltiin siellä, tupakoitiin ja tarinoitiin ja syljeksittiin lattialle. Aamupäivällä, ennen puolista pidettiin kotihartaus. Kirjantaitava talon isäntä luki päivän saarnan, jota koko pirtti kuunteli. Sitten veisattiin virsiä. Varsinkin köyrettiläistaloissa oli elämä harrasta, niihin useasti kokoontui samanmielisiä viettämään hiljaista seurustelua Sanan ääressä. Suuret eivät olleet salotalon kirjavarat. Saatoit tavata siinä Wegeliuksen postillan taikka Nohrborgin "Langenneen ihmisen autuuden järjestyksen", Björkvistin "Uskonharjoituksen autuuteen", Hamnerin "Tien osottajan iankaikkiseen elämään", Bunyanin "Kristityn vaelluksen", Siionin virret ja jonkun uuden testamentin sekä "pitkän katkismuksen". Pirtin nurkassa, penkillä pärekorissa, russakkain tarkasteltavana pahasti pidetty, ruskettunut kirjakokoelma tavallisesti säilytettiin.
Yhtä hiljainen oli pyhäpäivän iltakin, hämärtyvää harmaata äänettömyyttä. Korven raatajat lepäilivät pimeän pirtin penkeillä toinen siinä, toinen tässä kooten voimia huomista työpäivää varten ja miettien kukin omia asioitaan. Lapset vain tepastelivat ulkona ja juoksentelivat ovea paukautellen edestakaisin.
Sitten seurasi taas ankara työviikko, samanlainen kuin edellinenkin.
MITÄ SYÖTIIN JA JUOTIIN.
"Leipä hyvä kumppaniksi, hyvä vuosi vierahaksi."
Ei ollut sydänmaiden asukkailla niin erinomaisia syötäviä eikä juotavia. Syötiin mitä saatiin, ja saatiin mitä raadettiin. Raadettiin elääkseensä ja elettiin raataaksensa, se oli salolaisen elämänkutsumus Maa kasvoi viljansa, karja tuotti viljansa, vesi ja metsäkin antoivat viljansa.
Leipä oli ensimmäinen ja viimeinenkin raatajain syötävä. Leveäksi ja paksuksi se paisuikin parhaana halmeaikana, jolloin aitan purnut pullottivat rukiita täytenään. Leivottiin aina lähes parin korttelin levyisiä, puolen paksuisia pehmeitä pullia, mutta ohralla sekoitettuja kuivia reikäleipiä, joita nykyään jo paljon käytetään, ei ennen haluttu. Juuripytyssä kiukaan kupeella hapatettiin leivänaines, sotkettiin, vanutettiin ja pyöräytettiin leiviksi. Mutta pellonviljasta, ohrasta, taputeltiin ohuita leveitä rieskoja, kuorimattoman viljan karkeita leipiä. Ne olivat pyhäpäivän syötäviä, lauantaina niitä leivottiin ja jo heti puolisiksi sekä iltaseksi haukattiin voin kanssa lämpimiltään. Leivänpuolta olivat myöskin teokset: ryyni- y.m. piirakat, joita emännät laativat juhlapäiviksi, sekä punasleivät ja mykyt, joita tehtiin teurastusaikana, ja vielä laskiaispäivän rasvarieskat.
Paitsi leipää saatiin pellonviljasta myöskin puurot, vellit ja talkkunat. Talkkuna oli tavallinen talvisen pyhäaamun suurus, paksu voisilmäinen puuro talkkunajauhoista rasvalla höystettyyn veteen keitetty. Talkkunajauhot pyöräytettiin vain käsikivillä keitetyistä, uunissa kuivatuista ohrista. Velliä ja puuroa keitettiin tavallisesti metsäsaunalla viikkokunnissa oltaessa sekä talvi-iltoina kotipirtissäkin. — Ja keittohierin piti olla "ristitty", risti leikattu haarukkapohjaan, eikä saanut puuroa padasta syötäessä padansangan yli kurkotella, ellei ensin pistetty puukapulaa sangan ja reunan väliin.
Mutta kun sattui halla ennättämään halmeen korjuuseen ennen sen raatajaa, tuli leivän muutos, silloin täytyi kansan turvautua petäjäiseen, ikivanhaan pakkasien panemattomaan, mäellä ruskeana paistavaan metsäneloon.
Jopa joskus kaiken varalta pidettiin keväällä, pari viikkoa ennen juhannusta, vakituiset petäjäpäivät, jolloin koko talon väki aamulla aikaisin lähti metsään laihon leikkuuseen. Lyötiin mäntyä mäkeen, ja katajaisella nylkimellä kiskottiin kuori neljän, viiden korttelin mittaisiin kaistaleisiin. Puolissa päivin palattiin, raskas surullinen elotaakka selässä, ja iltarupeamalla kuoret silvittiin, puukolla rapattiin ruskea kaarna pois sekä pyöräyteltiin pihka irti oksainreijistä. Sitten levitettiin kuoret päiväpaisteeseen kuivamaan, ja sen jälkeen ne uunin hiiloksella kepillä leuhutellen paahdettiin ruskeiksi "molleroiksi". Isossa huhmaressa, pörsyssä, survottiin petäjät rautaisella petkeleellä, kolmin, neljin petkelein akat väliin hakkasivat saman pörsyn petäjiä. Survotut rouheet seulottiin, ja seulalle jääneet petäjänperät petkelöitiin uudestaan taikka käytettiin ne käsikivissä.
Tavalliseen peläjäleipään tehtiin pellonviljasta juuri, ja alustettiinkin jauhoilla, mutta sitten vastattiin petäjäisellä. Hyvin useasti pantiin puoleksi metsällistä, eikä se vielä vienyt miestä heikoksi. Mutta joskus jouduttiin niinkin puille paljaille, jotta täytyi leipoa silkkaa petäjäistä. Tuohella taikka petäjänkuorilevyllä täytyi sellainen leipä työntää uuniin paistumaan, muuten ei pysynyt koossa. Ruskeaan ruisvelliin murennettiin tällaista mustaa metsänleipää ja nälänpakolla saatiin menemään alas.
Leivottiin myös petäjärieskoja. Tehtiin ohrajauhoista imellus, joka petäjällä sotkettiin, ja ohuet leivät paistettiin miedossa uuninkuumuudessa sekä roppavoin kanssa syötiin pyhärieskoina. Joskus keitettiin petäjäistä puuroakin, ja maitoon kiehautettiin karkeista "petäjän mokareista" petäjäjuustoa.
Mutta antoi metsä parempaakin syötävää kuin mustaa petäjäistä, pyytäjälle se soi kaikenlaista riistaa, karhusta alkaen pahaiseen oravaan saakka.
Lintukeitto oli metsämiestaloissa useasti pöydällä taikka lintulevy: tuohipalasella paistettuja linnuntäkkiä. Pyyntiaikana syötiin hyvinä lisäpaloina myös monet oravannautteet. Heitettiin oravat yöksi lihan suolaveteen, sitten paistettiin petäjänkuorilevyllä uunissa, ja semmoiset oravalevyt olivat oikein makeita. Seitsemän oravannautetta nälkäinen metsämies saattoi kerralla pureskella.
Enemmän kuin metsänriistaa saatiin vedenviljaa. Sitä nähtiin joka talon pöydässä.
Vanha ja huokea kalojen säilyttämistapa oli kuivaaminen. Syksyllä ja talvella kun nuotalla saatiin paljon norssia ja kiiskiä, laitettiin niitä uuniin petäjänkuorille kuivamaan ja saatiin kapuja. Norssit olivat parhaita kapakaloiksi, hyviä olivat myös ahvenet, ja hauenpäät uunissa kuvattuina olivat oikein mainioita. Joskus kuivattiin ahventa ja haukea keväällä ulkona päiväpaisteessa seinällä rassiin pistettyinä. Aitan kammiolla pärevasuissa säilytettiin kapakaloja, ja talvella niistä nauriiden taikka pottujen kanssa keitettiin kalarokkaa, joka oli tavallinen talvisen arkiaamun ruoka.
Toisia kaloja, muikkua, ahventa, säynävää, siikaa, särkeä, haukea pantiin suolaan. Suolakalaa taikka tuorettakin paistettiin uunissa petäjänkuorilla ja sanottiin levykalaksi. Tehtiin myös kalakukkoa, varsinkin kiiskestä tuli hyvä kukko, niinkuin sanottiinkin: "Ei heitä kiiskikukko maistamasta." Ja kalavelliin, nauriista ja jauhoista keitettyyn soppaan, pantiin kourantäysi muikkuja. Mutta kun nauris- taikka perunavelliin pantiin höystöksi uunissa ruskeiksi paistettuja kalanruotoja, että tuli keittoon kalamnakua, saatiin syötävä, jota sanottiin ruotakeitoksi. Sekin oli pitkän piimättömän talven ruokia.
Karja antoi leivälle parhaat särpimet. Rieskamaito ei kyllä monelle maittanut, mutta maitopuurot ja -vellit ja viilit olivat pyhäpäivän herkkuja samoin roppavoi, höppävoi eli piimävoi, jota syötiin rieskan leivän kanssa. Roppavoita saatiin siten, että kirnuusta vähäisen lämmitettiin, ja voi suolattiin puolipiimäisenä. Valmista voita raahdittiin vain harvoin syödä. Mutta kun tahdottiin herkutella, keitettiin pyhäaamuksi makujuusto: lypsylämpöiseen maitoon pantiin juoksutus, ja sitten kiehautettiin maito kokkareiksi. Arkisina aamuina, tyydyttiin vain piimäjuustoon: kiehuvaan maitopataan huljautettiin piimähulikan sisällys, ja niin tuli juustokokkaa siitäkin? Mutta leipäjuustoa kannatti tehdä vain isoisten karjanemäntien joskus pyhäaamun eineeksi heinämiehille taikka talvella, kun lehmä poijittuaan lypsi juustomaitoa. Se juoksutettiin samoinkuin makujuustomaitokin lypsylämpymiltään. Hiljaisella tulella koottiin juusto kattilassa kapustalla, nostettiin maitopytyn pohjalle ja puristeltiin pyöreäksi, ja lopuksi tulen lekolla paistettiin. Juoksuttimena käytettiin pikkuvasikan juomakohtua, joka hiukan huuhdottuna pistettiin suolavesipulloon, suolavettä sitten kulautettiin maitoastiaan. Isoon juustoon meni maitoa kaksi, kolmekin kannua.
Mutta kun kuivia leipäpalasia keitettiin maidossa, oli se maitokeittoa. Maitopiimää syntyi, kun kerma kuoraistiin pytystä pois, ja piimän sekaan lisättiin vastalypsettyä maitoa. Se oli monesti iltaruokana, varsinkin Kainuun länsipuolessa, jossa piimä syötiin siltään. Mutta itäpuolessa, Kiannalla ja Kuhmossa, käytettiin karjalaiseen tapaan piimää uunissa ja saatiin maitokokkaa eli kokkamaitoa. Kuumassa uunissa muodostui piimä kokkeliksi, hera kaadettiin pois ja sijaan pantiin maitoa, toisinaan kermaakin. Köyhä kyllä ei saattanut maitokokastella, pian "moitittiin, jotta se kuuluu herkutelevan". Pohjapiimää ei maitopyttyihin pantu, eikä piimää venytetty, semmoisenaan vain piimitettiin ja hapatettiin.
Pitkin kesää koottiin piimää talven varaksi tavattomiin ammeisiin, jotka olivat maitohuoneen tai eteispirtin loukossa. Kun maito oli pytyssä piiminyt, kaadettiin se ammeeseen, jossa pian mokat laskeutuivat pohjaan ja hera kohosi pinnalle. Hapatessa kanneksi keräytynyt kanahka kuorittiin pois. Monia kuukausia kun piimä sai ammeissa seisoa ja käydä, tuli se niin tulisen happameksi, "jotta oikein suuta karvasteli". Pitkin kesää ammeista aina janoissaan juotiin, ja talven selällä olivat ammeet talon ainoina lypsylehminä. Siitä ammennettiin herat juomisiksi sekä pohjasakka vellinhöystöksi ja puuronkastikkeeksi. Tehtiin ammepiimästä kopottiakin. Sekoitettiin siihen kylmiltään rukiisia jauhoja paksuksi talkkunaksi, jota vain pärelastalla pisteltiin, kun ei tahdottu lusikkaa tuhria. Monen vanhan muorin iltastoimitus oli se, että tyhjensi kopottikupin, sitten kellahti pitkäkseen kiukaalle.
Paitsi maidonpuolta saatiin karjasta ruoan lisäksi lihaakin, niin että voitiin pyhäpäivän puolisiksi ja useasti arki-illoiksikin keittää lihapotut taikka lihavellit. Lihat palvattiin saunassa, pidettiin ensin hiukan suolassa, sitten ripustettiin orsille saunan kuumuuteen, ja lyötiin vielä kova löyly. Ison talon aitan lihaorret oikein notkuivat palvattujen paistien ja lapojen painosta. Makkarat ja punasleivät, punaset ja rasvat myös karjaa teurastettaessa saatiin ja talven vieriessä syötiin, makkara- ja punaskeittona, punasleipäjankkina ja rasvarieskoina.
Ammepiimä, hapan, oli kesäntalven jokapäiväinen juotava. Sitä ryypättiin kotona, sitä otettiin mukaan päivä- ja viikkokuntiinkin. Mutta osasivat emännät tehdä oluttakin, ainakin pidoiksi ja suureksi kekrijuhlaksi sitä valmistettiin. Tehtiin ensin maltaita — säkissä, vesiastiassa liotettiin viljaa, ne saunassa mallaslaudoilla kuivattiin ja imellytettiin, sitten käsikivillä jauhettiin — ja maltaista tehtiin imellus, joka pantiin umpinaiseen tynnyriin, lisättiin vettä ja käytettiin, niin että vaahto kuohui. Humaloitakin — joissakuissa taloissa oli humalikko huoneiden takana — pantiin sekaan ja paikoin katajavettä, jota oli keitetty marjaisista katajanlehvistä.