XIV.
— Kuinka et häpeä? — sanoi Polosow kun upseerit tulivat omaan huoneeseensa. Minä koetin tahallani tapata ja potkin sinua pöydän alitse. Etkö todellakaan häpeä? Ämmähän tuli ihan pahoilleen.
Kreivi purskahti nauruun.
— Se oli hassunkurinen muija! Sepä vasta suuttui!
Ja hän alkoi uudelleen nauraa niin iloisesti että Juhakin, joka seisoi hänen edessään, loi silmänsä alas ja hymähti kääntäen päätään syrjään.
— Siinä he saivat nähdä perheen ystävän pojan!… Hahahaa! — jatkoi kreivi yhä nauramistaan.
— Ei, mutta ei tuo ole sopivaa. Minun tuli ihan sääli häntä, — sanoi kornetti.
— Joutavia! Sinä olet vielä keltanokka! Minunko sitten olisi pitänyt joutua tappiolle? Miksi niin? Hävisinhän minäkin siihen aikaan, jolloin en osannut pelata. Kymmenen ruplaa tuli meille hyvään tarpeeseen. Täytyy ottaa elämä käytännöllisesti, muuten joutuu aina narriksi.
Polosow vaikeni. Sitä paitsi hän tahtoi yksinäisyydessä muistella
Liisaa, joka oli hänen mielestään harvinaisen puhdas ja ihana olento.
Hän riisuutui ja kävi makaamaan pehmeään ja puhtaaseen vuoteeseen, joka
oli häntä varten varustettu.
"Miten joutavaa onkaan kaikki kunnia ja sotainen maine! — ajatteli hän katsellen shaalin peittämää ikkunaa, jonka läpi kuun vaaleat säteet tunkeutuivat huoneeseen. — Se on onnea, kun saa elää rauhallisessa sopukassa rakkaan, älykkään ja teeskentelemättömän vaimon kanssa. Se on todellista, pettämätöntä onnea!"
Jostakin syystä hän ei kuitenkaan puhunut toverilleen mitään näistä unelmista eikä maininnut mitään maalaisneidosta, vaikka hän oli varma siitä että kreivikin ajatteli häntä.
— Miksi et riisuudu? — kysyi hän kreiviltä, joka käveli edestakaisin huoneessa.
— Ei nukuta vielä. Sammuta kynttilä jos tahdot, kyllä minä tulen toimeen.
Ja hän jatkoi käyskentelyään.
— Ei nukuta vielä, — toisti Polosow tuntien tämän illan jälkeen entistä suurempaa tyytymättömyyttä kreivin vaikutusvallan johdosta ja halua nousta häntä vastustamaan. "Kyllä minä arvaan, — ajatteli hän itsekseen kohdistaen ajatuksensa Turbiniin, — mitä tuumia sileäksi kammatussa päässäsi nyt liikkuu! Huomasin kyllä, että hän miellytti sinua. Mutta sinä et kykene ymmärtämään tätä vilpitöntä, rehellistä olentoa. Sinä tahdot Miinan ja everstinarvon. Kysäsenpä, mitä hän piti tytöstä."
Polosow kääntyi jo häneen päin, mutta muutti sitten mieltään. Hän tunsi ett'ei hän kykenisi väittämään vastaan, jos kreivin käsitys Liisasta olisi semmoinen kuin hän luuli, tunsipa vielä senkin, että hän ei voisi olla yhtymättä kreivin mielipiteeseen; — niin suuressa määrässä hän jo oli kreivin vaikutusvallan alainen, joka vaikutusvalta hänestä tuntui päivä päivältä yhä raskaammalta ja epäoikeutetummalta.
— Minne sinä menet? — kysyi hän, kun kreivi otti lakin päähänsä ja lähestyi ovea.
— Menen talliin katsomaan onko kaikki järjestyksessä.
"Omituista!" ajatteli kornetti, mutta sammutti kynttilän ja kääntyi toiselle kylelle koettaen karkoittaa päästään järjettömät, mustasukkaiset ja entistä ystävää kohtaan vihamieliset ajatukset, jotka pyrkivät hänen mieleensä.
Tällä välin oli myöskin Anna Fedorovna tapansa mukaan siunannut ja suudellut hellästi veljeänsä, tytärtänsä ja kasvattiaan ja vetäytynyt huoneeseensa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut yhtenä ainoana päivänä kokenut niin paljon voimakkaita vaikutelmia ja siksi hän ei voinut rauhallisesti rukoillakaan. Elävät, mutta surulliset muistot, jotka liittyivät kreivi vainajaan sekä nuoreen keikariin, joka niin säälimättä oli nylkenyt häntä pelissä, pyörivät yhä hänen päässään. Hän riisuutui kuitenkin kuten tavallisesti, joi puoli lasia kaljaa, jota oli varattu yöpöydälle ja kävi vuoteeseen. Hänen lempikissansa hiipi hiljaa huoneeseen. Anna Fedorovna kutsui sen luokseen ja silitti sitä kuunnellen sen kehräämistä eikä saanut unta silmiinsä.
"Kissa estää nukkumasta", ajatteli hän ja ajoi kissan pois. Eläin putosi kevyesti lattialle, koukisti hitaasti tuuheata häntäänsä ja hyppäsi pankolle, mutta samassa saapui palvelustyttö, joka makasi samassa huoneessa, laittamaan tilaansa, sammutti kynttilän ja pani tulta yölamppuun. Kohta alkoi tyttökin kuorsata. Mutta Anna Fedorovna ei vaan saanut unta eikä hänen levoton mielikuvituksensa saanut rauhaa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki husaarin kasvot; ne ilmestyivät huoneeseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa, kun hän avoimin silmin katseli yölampun hämärässä valossa komoodia, pöytää tahi naulassa riippuvaa valkoista pukua. Väliin hänestä tuntui liian kuumalta untuvapatjojen sisällä, toisinaan taas nakutti kello hermostuttavasti pöydällä ja palvelustytön kuorsaus tuntui sietämättömältä. Hän herätti tytön ja kielsi kuorsaamasta. Tytär, vanha ja nuori kreivi ja preferenssi sekaantuivat omituisesti hänen ajatuksissaan. Hän näki itsensä tanssimassa valssia vanhan kreivin kanssa, näki pulleat, valkeat hartiansa ja tunsi jonkun suutelevan niitä. Sitten hän näki tyttärensä nuoren kreivin sylissä. Ustjushka alkoi taas kuorsata.
"Ei, ajat ovat muuttuneet, miehet ovat nykyjään toisenlaisia kuin ennen. Hän olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen minun puolestani. Ja kyllä kannattikin. Mutta tämä toinen makaa kuin mikäkin hölmö ja on iloissaan siitä, että sattui voittamaan pelissä eikä osaa naisia lähestyä. Se toinen sen sijaan lankesi polvilleen ja sanoi: 'mitä tahdot minun tekemään? Minä tapan vaikka heti itseni ja teen mitä sinä vaan käsket!' Ja hän olisi kyllä tappanutkin itsensä, jos minä olisin käskenyt."
Yht'äkkiä kuului joku kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Liisa juoksi huoneeseen vain huivi ympärillään, kalpeana ja vapisevana, ja milt'ei kaatui äitinsä rinnalle vuoteeseen…
Sanottuaan hyvää yötä äidilleen oli Liisa mennyt yksin enon entiseen huoneeseen. Puettuaan ylleen valkoisen yönutun ja pistettyään paksun, pitkän palmikkonsa huivin sisälle hän oli sammuttanut kynttilän, avannut ikkunan, istuutunut tuolille ja alkanut miettiväisenä katsella lammikkoa, joka nyt hohti kokonaan hopean värisenä.
Kaikki hänen tavalliset toimensa ja harrastuksensa esiintyivät nyt yht'äkkiä aivan uudessa valossa. Vanha, oikkuileva äiti, jota hän ei tuominnut, vaan rakasti koko sydämestään, raihnas, hyvänluontoinen eno, palvelusväki ja talonpojat, jotka jumaloivat neitiään, lypsylehmät ja vasikat, koko ympäröivä luonto, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa kuolevan ja uudistuvan ja jonka keskellä hän oli kasvanut rakastavana ja rakastettuna, — kaikki tämä oli yht'äkkiä muuttunut ja tuntui ikävältä, merkityksettömältä.
Oli aivan kuin joku olisi sanonut hänelle: "sinä typerä tyttö! Kaksikymmentä vuotta olet touhunnut tyhjää, palvellut muita syyttä suotta etkä tietänyt, mitä on elämä ja onni!"
Tämmöiset ajatukset liikkuivat nyt hänen mielessään, kun hän katseli valoisaa, liikkumatonta puutarhaa ja nämä ajatukset olivat nyt paljon voimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja mistä ne johtuivat? Ei ainakaan yht'äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta kreiviä kohtaan, niin kuin olisi voinut luulla. Päin vastoin kreivi ei ollenkaan miellyttänyt häntä. Kornetti olisi voinut pikemmin kiinnittää hänen mieltään, mutta hän oli ruma, köyhä ja omituisen harvapuheinen. Hän painui väkisinkin unhoon ja harmikseen Liisa huomasi kreivin kuvan kohoavan mieleensä.
"Ei, ei hän ole oikea mies", ajatteli Liisa itsekseen. Hänen ihannekuvansa oli niin kovin kaunis! Tuota ihannettaan hän saattoi rakastaa tänä yönäkin, tämän ihanan luonnon keskellä, eikä sitä voinut sovittaa raakaan todellisuuteen.
Yksinäisyys ja eristäytyminen ihmisistä, joihin hänen huomionsa olisi voinut kiintyä, vaikuttivat alussa että kaikki se rakkauden voima, jonka kaitselmus on pannut jokaisen ihmisen rintaan, oli hänessä säilynyt kokonaisena ja häiritsemättömänä. Nyt hän oli elänyt jo liian kauan sen katkeran onnentunteen vallassa, että tiesi itsessään elävän tuon rakkauden ja nautti joskus, kun hän tutki sydämensä salaisia sopukoita, tuosta ylenpalttisesta rikkaudesta, jonka hän oli valmis ajattelematta antamaan jollekin vastaantulijalle. Jospa Jumala olisi suonut hänen nauttia elämänsä loppuun asti tuota niukkaa onnea! Kukapa tietää, eikö se olekin kaikkein parasta ja voimakkainta ja eikö se yksin olekin ainoa todellinen ja mahdollinen.
"Voi, hyvä Jumala, — ajatteli hän, — olenko todellakin heittänyt hukkaan onneni ja nuoruuteni ja eikö enää tule… ei koskaan tule…? Onko se totta?" Ja hän katseli korkeata taivasta, joka oli kirkas kuun lähiseuduilla. Valkoiset aaltomaiset pilvet himmensivät tähtien valon ja kulkivat kuuta kohti.
"Jos tuo ylin valkoinen pilvenhattara joutuu kuun eteen, niin sitten se on totta", ajatteli hän. Savuntapainen utupilvi peitti kirkkaan ympyrän alaosan; valo alkoi vähitellen himmetä ruohikossa, lehmusten latvoissa ja lammikon pinnalla; puitten mustat varjot eivät eroittautuneet enää yhtä selvästi. Ja aivan kuin täydennykseksi tälle luonnon pimenemiselle alkoi vieno tuuli liikuttaa puitten lehtiä ja toi ikkunaan asti kasteen peittämien lehtien, kostean mullan ja kukkivan syreenin tuoksua.
"Ei, se ei ole totta, — lohdutteli hän itseään, — mutta jos satakieli laulaa tänä yönä, niin silloin kaikki se, mitä minä ajattelen, on pötyä eikä ole syytä olla epätoivossa." Ja pitkän aikaa hän vielä istui ääneti ikäänkuin odottaen jotakuta. Kaikki valkeni ja elpyi taasen, mutta uudestaan peittivät hattarat useampia kertoja kuun ja pimeys sai taas vallan.
Hän oli jo nukkunut ikkunan ääreen kun hän yht'äkkiä heräsi satakielen liverryksiin, jotka kauniisti kaikuivat alhaalta lammen läheisyydestä. Liisa avasi silmänsä. Hänen koko sydämensä tuntui taas uudistuvan ja nauttivan salaperäisestä yhteydestään luonnon kanssa, joka niin rauhallisena ja valoisana levisi hänen edessään. Hän nojautui molempien käsiensä varaan. Suloinen surumielisyyden tunne ahdisti hänen rintaansa ja hänen silmistään alkoi vuotaa kyyneleitä, jotka puhdas, rajaton lemmen kaipuu oli pusertanut esiin — hyviä, lohtua tuovia kyyneleitä. Hän pani kätensä ristiin ikkunalaudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Hänen mielirukouksensa tuli itsestään hänelle mieleen ja hän uinahti kyyneleet silmissä.
Hän heräsi siihen että tunsi jonkun käden koskettavan itseään. Tuo kosketus oli kevyt ja miellyttävä. Käsi alkoi puristaa kovemmin hänen kättään. Hän pääsi yht'äkkiä selville asian oikeasta laidasta, kirkaisi, hyppäsi ylös ja juoksi pois huoneesta koettaen uskotella itselleen, ett'ei se mies ollut kreivi, joka seisoi ikkunan alla kuun kirkkaassa valossa…
XV.
Se oli todellakin kreivi. Kuultuaan tytön kirkaisevan ja yövartijan, joka oli kuullut tämän kirkaisun, lähestyvän sinne päin hän joutui semmoisen tunteen valtaan kuin kiinni saatu varas ja lähti juoksemaan kasteen kostuttamaa ruohikkoa pitkin syvemmälle puistoon.
"Voi minua hölmöä! — hoki hän itsekseen. — Minä pelästytin hänet. Olisi pitänyt herättää hänet hiljaa, puhelemalla. Kyllä olen taitamaton pässi!"
Hän pysähtyi ja kuunteli. Vartija tuli portista puutarhaan vetäen keppiä pitkin sannoitettua käytävää. Parasta oli mennä piiloon. Hän juoksi lammikolle. Sammakot polskahtelivat kiireesti veteen hänen tieltään saaden hänet hätkähtämään. Välittämättä siitä että hänen jalkansa olivat läpimärät hän kävi kyykkyyn ja rupesi muistelemaan kaikkea, mitä oli tehnyt: kuinka hän oli kiivennyt aidan yli, etsinyt Liisan ikkunaa ja lopulta nähnyt valkean varjon; kuinka hän oli tarkoin kuunnellut jokaista risahdusta ja useamman kerran lähestynyt ikkunaa sekä taas vetäytynyt takaisin; kuinka hänestä väliin oli näyttänyt aivan selvältä että Liisa odotti häntä harmistuneena hänen viivyttelystään, väliin taas oli tuntunut että oli mahdotonta otaksua tytön niin pian päättäneen suostua kohtaukseen; vihdoin kuinka hän oli arvellut että tyttö vain maalaisneidolle ominaisen kainouden vaikutuksesta oli nukkuvinaan ja kuinka hän oli päättävästi astunut tytön luo, nähnyt hänen todellakin nukkuvan, juossut yht'äkkiä kiiruusti takaisin, mutta sitten ruvennut kovasti häpeämään pelkuruuttaan, astunut taas rohkeasti tytön luo ja koskettanut tämän kättä.
Yövahti meni kolisten ulos puutarhan narisevasta portista. Neidin huoneen ikkuna vedettiin kiinni ja sen eteen vedettiin sisäpuolelle luukku.
Kreivistä oli kiusallista nähdä tätä. Hän olisi antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut alkaa kaikki alusta. Nyt hän ei olisi enää käyttäytynyt niin tyhmästi… "Ihastuttava neitonen. Niin raikas ja viehättävä! Ja tyhmyydessäni päästin hänet käsistäni… Kyllä olen pässinpää!"
Mutta hänen ei tehnyt mieli nukkumaankaan ja suuttuneen ihmisen päättäväisyydellä hän lähti kulkemaan umpimähkää pitkin lehmuskujaa.
Häneenkin teki yö rauhoittavan vaikutuksensa synnyttäen hänessä vienoa surumielisyyttä ja rakkauden kaipuuta. Savista tietä, jossa siellä täällä kasvoi yksinäinen ruoho tahi jolle oli pudonnut kuiva oksa, valaisivat paikotellen lehmusten tuuheitten lehvien läpi tunkeutuvat suorat vaaleat kuun säteet. Käyrään oksaan lankesi valo sivulta ja se oli aivan kuin valkoisen sammaleen peittämä. Puitten lehdet hohtivat hopeaisina ja näyttivät kuiskuttelevan keskenään. Talossa sammutettiin kaikki tulet ja kaikki äänet vaikenivat. Satakielen laulu vain tuntui täyttävän koko rajattoman, äänettömän ja valoisan avaruuden.
"Hyvä Jumala, miten ihana yö! — ajatteli kreivi hengittäen puiston raitista tuoksua. — Minulla on ikäänkuin sääli jotakin. Tuntuu kuin olisin tyytymätön itseeni ja muihin ja koko elämään. Miten oiva, viehättävä tyttö hän onkaan! Kenties hän todellakin tuli pahoilleen…"
Hänen haaveensa alkoivat mennä sekaisin. Hän oli olevinaan tuossa puistossa maalaisneidon kanssa mitä erilaisimmissa ja kummallisimmissa tilaisuuksissa. Sitten ilmestyi neidon sijalle hänen rakas Miinansa.
"Kyllä minä olen hölmö! Häntä olisi pitänyt yksinkertaisesti ottaa ympäri vyötäisten ja suudella."
Tämä katumusta sisältävä ajatus mielessä kreivi palasi huoneeseensa.
Kornetti ei nukkunut vielä. Hän kääntyi vuoteessaan heti kreiviin päin.
-. Etkö sinä nuku? — kysyi kreivi.
— En.
-. Kerronko sinulle, mitä tapahtui?
— No?
— Ei, parasta on olla kertomatta… tahi kerronpa sentään. Koukistahan jalkojasi.
Ja kreivi, joka ei enää sen enempää välittänyt suunnitelmansa epäonnistumisesta, istahti iloisesti hymyillen toverinsa vuoteen reunalle.
— Ajattelehan kun tuo pikku neitonen määräsi minulle lemmenkohtauksen!
— Mitä sinä puhut? — huudahti Polosow hypäten ylös vuoteesta.
— No, kuulehan.
— Mutta kuinka ja milloin? Se on mahdotonta!
— Sillä välin kun te laskitte pelivoittoja sanoi hän minulle että hän istuu yöllä ikkunan ääressä ja että ikkunasta on helppo kiivetä sisälle. Tästä näet, mitä käytännöllisyys merkitsee! Sillä aikaa kun te olitte laskuhommissa ämmän kanssa järjestin minä koko asian. Ja kuulithan sinäkin kun hän sanoi että hän aikoo istua ikkunan ääressä ja katsella lammikkoa.
— Sen hän sanoi ilman mitään tarkoitusta.
— Sitäpä minä en juuri tiedä, sanoiko hän tämän vahingossa vai eikö. Kenties hän ei todellakaan tahtonut heti ruveta semmoiseen, vaikka minusta näytti siltä. Siitä sukeutui hirmuinen juttu. Minä käyttäydyin hyvin tyhmästi! — lisäsi hän hymyillen halveksivasti itselleen.
— Mitä sitten tapahtui? Missä olet ollut?
Kreivi kertoi koko asian kulun jättäen kertomatta vain epäröimisensä ikkunaa lähestyessään.
— Minä pilasin itse asiani. Olisi pitänyt olla rohkeampi. Hän kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta.
— Hän siis kirkaisi ja juoksi pois ikkunasta, — sanoi kornetti väkinäisesti hymyillen vastaukseksi kreivin hymyyn, joka niin kauan ja vastustamattomasti oli pitänyt häntä vaikutuksensa alla.
— Niin. No, nyt on aika nukkua.
Kornetti kääntyi taas selin oveen ja makasi siinä asennossa kymmenkunta minuuttia. Jumala tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Mutta kun hän kääntyi toiselle kylelleen, niin hänen kasvoissaan kuvastui kärsimystä ja päättäväisyyttä.
— Kreivi Turbin! — sanoi hän värähtelevällä äänellä.
— Mitä, puhutko unissasi vai oletko valveilla? — vastasi kreivi tyynesti. — Mitä nyt, kornetti Polosow?
— Kreivi Turbin! Te olette konna! — huudahti Polosow ja hyppäsi vuoteesta.
XVI.
Seuraavana päivänä eskadroona lähti kylästä. Upseerit eivät tavanneet talonväkeä eivätkä sanoneet jäähyväisiä. Keskenään he eivät myöskään puhelleet. Ensimäisessä pysähdyspaikassa piti kaksintaistelun tapahtua heidän kesken. Mutta ratsumestari Schultz, joka oli kelpo toveri, ratsasti oivallisesti ja oli koko rykmentin suosiossa ja jonka kreivi oli valinnut sekundantikseen, sai tämän asian niin oivallisesti järjestetyksi, ett'ei kaksintaistelusta tullut mitään eikä kukaan koko rykmentissä saanut vihiä koko jutusta. Turbinin ja Polosowin välillä ei tämän jälkeen enää valinnut entinen ystävyyssuhde, mutta he sinuttelivat edelleenkin toisiaan ja saattoivat edelleen istua samassa ruoka- tahi korttipöydässä.