Kaksi husaaria

VII.

— Valjastakaa hevoset! — huusi kreivi astuessaan sisälle hotellin saliin kaikkine vieraineen ja mustalaisineen. — Sashka! Ei mustalais-Sashka, vaan minun Sashkani, sano isännälle että hän saa selkäänsä, jos hevoset eivät ole hyviä. Ja anna meille teetä! Savalshevski, pidä huolta teen saannista, minä menen katsomaan, mitä Iljin tekee — lisäsi Turbin ja lähti menemään käytävää pitkin ulaanin huoneeseen.

Iljin oli juuri lopettanut pelin, jossa hän oli menettänyt kaikki rahansa viimeiseen kopeekkaan asti. Hän loikoi nyt mahallaan sohvalla, joka oli päällystetty rikkinäisellä jouhikankaalla, nyki yksitellen siitä jouhia, pisti suuhunsa, pureskeli ja sylki pois. Kaksi talikynttilää, joista toinen jo oli palannut melkein loppuun, seisoi korttien keskellä pelipöydällä ja niiden liekki taisteli ikkunasta sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa vastaan. Ulaanin päässä ei ollut yhtään ajatusta. Jonkinmoinen pelihimon nostattama sakea sumu oli kietonut sisälleen kaikki hänen henkiset kykynsä. Häntä ei edes kaduttanutkaan. Kerran hän yritti ajatella, mitä hänen nyt olisi tehtävä, kuinka hän pääsisi lähtemään, kun ei ollut kopeekkaakaan rahaa, kuinka hän maksaisi menettämänsä viisitoista tuhatta valtion rahoja, mitä sanoo rykmentin päällikkö, mitä sanoo hänen äitinsä ja mitä sanovat toverit, — mutta hänet valtasi sellainen pelko ja inho itsensä kohtaan, että hän siitä päästäkseen nousi ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa koettaen astella koko ajan pitkin lattiapalkkien välistä rakoa. Hän alkoi taas muistella äskeisen pelin yksityiskohtia. Elävästi hän kuvitteli mielessään, että hän jo on voittamaisillaan, nostaa yhdeksänsilmän, panee patakuninkaalle kaksituhatta ruplaa, oikealle tulee rouva, vasemmalle ässä, oikealle ruutukuningas — ja kaikki on hukassa. Jos oikealle olisi tullut kuutonen ja vasemmalle ruutukuningas, silloin hän olis voittanut kaikki takaisin. Silloin hän olisi pannut vielä koko summan peliin ja voittanut viisitoista tuhatta selvää rahaa, ostanut itselleen rykmentin päälliköltä ratsun ja sen lisäksi, parin hevosia sekä avoimet vaunut. No, ja mitä sitten vielä? Oi, kaikki tuo olisi ollut mainiota!

Hän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi pureksia jouhia.

— Miksi tuolla numerossa seitsemän lauletaan? — ajatteli hän. — Varmaankin on Turbinin luona ilot ylimmillään. Menisinköhän sinne ja joisin itseni juovuksiin.

Samassa astui kreivi sisälle.

— No, veliseni, oletko menettänyt kaikki, vai? — huudahti hän.

"Olen nukkuvinani", — ajatteli Iljin — "niin ei tarvitse puhella hänen kanssaan. Minua nukuttaakin jo."

Mutta Turbin astui hänen luokseen ja silitti hänen päätään.

— No, rakas ystäväiseni, oletko pahasti hävinnyt? Sano!

Iljin ei vastannut.

Kreivi nykäsi häntä kädestä.

— Olen menettänyt. Mitä sinä siitä? — mutisi Iljin unisella, välinpitämättömällä ja hiukan tyytymättömällä äänellä jääden entiseen asentoonsa.

— Kaikkiko?

— Kaikki. Mitäpä siitä? Kaikki kerrassaan. Mitä se sinuun kuuluu?

— Kuulehan, sano minulle kaikki suoraan niin kuin toverille ainakin, — sanoi kreivi, joka viinin vaikutuksesta oli hellällä tuulella, ja silitti edelleen hänen tukkaansa. — Minä olen todellakin mielistynyt sinuun. Sano suoraan: jos olet menettänyt valtion rahoja, niin minä autan sinut pälkähästä ennen kuin se on myöhäistä… Oliko mukana valtion varoja?

Iljin hyppäsi ylös sohvalta.

— Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään, sillä… äläkä puhukaan kanssani… kuula otsaan — siinä on ainoa neuvo, joka minulla on jälellä! — sanoi hän todellisen epätoivon valtaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten oli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.

— Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei ole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.

Kreivi lähti huoneesta.

— Missä asuu Luhnow, tilanomistaja? — kysyi hän hotellin palvelijalta.

Palvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan selityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui, kreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja laski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli pullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa kustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti kreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi tuntenut häntä.

— Te ette näy tuntevan minua, — sanoi kreivi astuen päättävästi pöydän luo.

Luhnow tunsi kreivin ja kysyi:

— Mitä tahdotte?

— Tahdon pelata kanssanne, — sanoi Turbin istuutuen sohvaan.

— Nytkö?

— Niin.

— Joskus toiste teen sen mielelläni, kreivi, mutta nyt olen väsynyt ja makaamaan menossa. Ettekö juo viiniä? Se on oikein hyvää.

— Minä tahdon nyt hiukan pelata.

— En ole enää peluutuulella. Kenties joku herroista on halukas, mutta minä en rupea, kreivi! Suokaa minulle anteeksi.

— Te ette siis rupea?

Luhnow kohautti olkapäitään merkiksi että hän valitettavasti ei voi tehdä kreiville mieliksi.

— Ettekö rupea millään ehdolla?

Taas sama liike olkapäillä.

— Mutta kun minä oikein pyytämällä pyydän teitä… No, rupeatteko pelaamaan?

Äänettömyys.

— Rupeatteko pelaamaan? — kysyi kreivi toistamiseen. — Varokaa!

Sama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin, jotka jo alkoivat synkistyä.

— Rupeatteko pelaamaan? — huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski nyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. — Tehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn kolmannen kerran.

— Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!
Ja onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, — huomautti
Luhnow katsettaan kohottamatta.

Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun päähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin vihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut lähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin kokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi herraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.

— Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn huoneessani vielä puoli tuntia, — lisäsi kreivi palaten takaisin Luhnowin ovelle.

— Roisto! Rosvo!… kuului huoneesta. — Vedän sinut oikeuteen.

Iljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että tämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli tukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa todellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle paljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja muistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja ystävyyden haaveet — kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet alkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja itsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä useammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.

Turbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä vapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja tyytyväisyys.

— Tuossa on! Sinä olet voittanut takaisin! — sanoi hän heittäen pöydälle muutamia setelitukkuja. — Laske, onko siinä kaikki. Ja tule sitten pian saliin, sillä minä lähden aivan kohta, — lisäsi hän eikä ollut huomaavinaan ulaanin kasvoilla kuvastuvaa rajatonta iloa ja kiitollisuutta, vaan poistui huoneesta vihellellen jotakin mustalaislaulua.

VIII.

Sashka tuli vyötettynä ilmoittamaan, että hevoset olivat valmiina, mutta pyysi saada ensin käydä hakemassa kreivin päällysviitan, joka maksoi kauluksineen kolmesataa ruplaa, ja viedä pois iljettävän sinisen turkin sille lurjukselle, joka oli jättänyt sen kreivin viitan sijalle aatelismarsalkan luona. Mutta Turbin sanoi, ett'ei ollut tarpeellista lähteä viittaa etsimään ja meni omaan huoneeseensa pukeutumaan.

Ratsumies nikotteli koko ajan istuessaan ääneti mustalaistyttönsä vieressä. Poliisipäälikkö tilasi viinaa ja pyysi kaikkia herroja lähtemään hänen luokseen aamiaiselle sekä lupasi, että hänen vaimonsa aivan varmasti tanssii mustalaisnaisten kera. Kaunis nuorukainen selitteli syvämietteisesti Iljushkalle, että pianossa on enemmän sielukkuutta kuin kitarassa, jolla ei voi ottaa b-mollia. Virkamies joi surullisena teetä nurkassaan ja näytti päivän valossa häpeävän renttuilemistaan. Mustalaiset riitelivät keskenään omalla kielellään ja tahtoivat välttämättömästi osoittaa kunnioitustaan herroille, mutta Stjosha pani vastaan väittäen että "barorai" (mustalaiskielellä kreivi tahi ruhtinas taikka oikeastaan vain suuri herra) voi panna pahakseen. Yleensä oli humala jo kaikista haihtumassa.

— No, lähtiäisiksi vielä laulu ja sitten jokainen kotiin! — sanoi kreivi astuen saliin matkapuvussa reippaana, iloisena ja kauniimpana kuin koskaan ennen.

Mustalaiset asettuivat taas piiriin ja olivat juuri aloittamaisillaan laulun, kun Iljin astui saliin setelitukku kädessä ja kutsui kreivin syrjään.

— Minulla oli valtion rahoja kaikkiaan viisitoista tuhatta, mutta sinä annoit minulle kuusitoistatuhatta kolmesataa, — sanoi hän. — Nämä ovat siis sinun.

— Hyvä on, anna tänne!

Iljin antoi rahat katsoen arasti kreiviin, avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta punastui samassa niin että kyyneleet nousivat silmiin, tarttui kreivin käteen ja alkoi puristaa sitä.

— Mene tiehesi!… Iljushka!… Kuulehan… tuosta saat rahaa, mutta teidän pitää saattaa minua laulaen kaupungin portille saakka. — Ja hän heitti mustalaisen kitaran päälle tuhat kolmesataa ruplaa, jotka Iljin oli tuonut. Mutta ratsumiehelle ei kreivi muistanutkaan maksaa niitä sataa ruplaa jotka oli lainannut edellisenä iltana.

Kello oli jo kymmenen aamua. Aurinko kohosi kattojen yläpuolelle, kansaa alkoi liikuskella kaduilla, kauppiaat olivat jo aikoja sitten avanneet puotinsa, aatelismiehet ja virkamiehet ajelivat pitkin katuja ja rouvat käyskentelivät ostoksillaan kauppahalleissa, kun mustalaisjoukkue, piiripoliisipäällikkö, ratsumies, kaunis nuorukainen, Iljin ja siniseen karhunnahkaturkkiin puettu kreivi asuivat ulos hotellin portaille. Päivä paistoi ja sää oli lauha. Kolme kolmivaljakkoa ajoi portaitten eteen. Hevoset, joiden hännät oli lyhyiksi solmittu, kahlasivat vetelässä liassa. Koko iloinen seurue alkoi sijoittautua rekeen. Kreivi, Iljin, Stjosha, Iljushka ja kreivin palvelija Sashka istuutuivat ensimäiseen rekeen. Blücher hyppi ilosta, heilutti häntäänsä ja haukkui aisahevosta. Toisiin rekiin asettuivat muut herrat mustalaisten kera. Heti hotellista lähdettyä alkoivat kaikki reet ajaa rinnatusten ja mustalaiset virittivät kuorossa laulun.

Raikuvin lauluin ja kilisevin kulkusin ajettiin läpi kaupungin.
Vastaantulijain oli pakko väistyä käytävien reunaan.

Oli siinä ihmettelemistä kauppiaille ja oudoille vastaantulijoille, mutta enimmän ihmettelivät tutut nähdessään jalosukuisten aatelismiesten ajavan keskellä päivää katuja pitkin laulellen mustalaisnaisten ja juopuneitten mustalaisten kanssa.

Kun oli ajettu ulos kaupungista, niin valjakot pysähtyivät ja kaikki alkoivat sanoa jäähyväisiä kreiville.

Iljin, joka oli juonut vahvasti lähtiäisiksi ja koko ajan itse ohjannut hevosia, tuli yht'äkkiä surulliseksi, ja alkoi pyydellä kreiviä jäämään kaupunkiin vielä päiväksi, mutta kun hän huomasi, että se oli mahdotonta, niin hän hyökkäsi yht'äkkiä kyyneleet silmissä suutelemaan uutta ystäväänsä ja lupasi pyrkiä husaariksi samaan rykmenttiin, jossa Turbin palveli. Kreivi oli hyvin iloinen, työnsi lumihankeen ratsumiehen, joka koko aamun oli häntä sinutellut, usutti Blücherin poliisipäällikön kimppuun, sieppasi Stjoshkan syliinsä ja tahtoi viedä hänet muassaan Moskovaan, hyppäsi lopulta rekeen ja pani viereensä istumaan Blücherin, joka pyrki seisomaan keskellä rekeä. Sashka pyysi vielä kerran ratsumiestä ottamaan huostaansa kreivin turkin ja lähettämään sen, ja hyppäsi sitten pukille. Kreivi huudahti: "anna mennä!" otti lakin päästään, heilutti sitä päänsä päällä ja vihelsi hevosille. Troikat erosivat.

* * * * *

Edessä oli yksitoikkoinen lumiaavikko, jossa kiemurteli kellertävä, likainen tie. Kirkkaat auringonsäteet leikkivät kimallellen lumella, joka oli alkanut sulaa ja oli kuultavan jääkuoren peitossa; ne lämmittivät miellyttävästi kasvoja ja selkää. Hevoset höyrysivät, kulkunen kilisi. Talonpoika, joka kuletti kuormaa, nyki nuoraohjaksia ja koetti kiiruusti väistää sivulle vierivän rekensä sekä juoksi pehmeätä tietä pitkin niin että läpimärät tallukat lotisivat. Paksu, punaposkinen talonpoikaisvaimo, joka kuletti lasta lampaannahkaturkkinsa sisällä, istui toisen kuorman päällä ja löi ohjasperillä valkoista hevoskaakkia. Kreiville muistui yht'äkkiä mieleen Anna Fedorovna.

— Takaisin! — huusi hän.

Kyytimies ei heti ymmärtänyt.

— Käännä takaisin! Aja kaupunkiin! Pian!

Kolmivaljakko ajoi taas kaupunkiin ja pysähtyi rouva Saitsevan talon puisten portaitten eteen. Kreivi juoksi nopeasti ylös portaita, kulki eteisen ja salin läpi, löysi pikku lesken vielä makaamasta, tarttui hänen käsiinsä, kohotti ylös vuoteesta, suuteli unisia silmiä ja juoksi nopeasti tiehensä. Anna Fedorovna maiskutti unissaan suutaan ja kysyi: "mitä on tapahtunut?" Kreivi hyppäsi rekeen, käski ajamaan eikä pysähtynyt enää mihinkään. Muistamatta enää Luhnowia tahi pikku leskeä tahi Stjoshkaa ja ajatellen vain sitä mikä häntä odotti Moskovassa hän jätti ikuisiksi ajoiksi K:n kaupungin.

IX.

Oli kulunut parikymmentä vuotta. Paljon oli siinä ajassa tapahtunut, paljon ihmisiä kuollut ja syntynyt, kasvanut ja vanhentunut, vielä enemmän ajatuksia syntynyt ja kuollut; paljon kaunista ja paljon huonoa vanhaa oli kadonnut, paljon kaunista nuorta kasvanut sijalle ja vielä enemmän kypsymätöntä ja epäonnistunutta ilmestynyt maailmaan.

Kreivi Fedor Turbin oli jo aikoja sitten saanut surmansa kaksintaistelussa jonkin muukalaisen kanssa, jota hän oli pieksäynyt ratsupiiskalla keskellä katua. Hänen poikansa, joka oli aivan isänsä näköinen niinkuin vesipisarat ovat toistensa näköisiä, oli jo kolmenkolmatta ikäinen kaunis nuorukainen ja palveli kavaljeerikaartissa. Moraalisessa suhteessa ei nuori Turbin ollenkaan ollut isänsä kaltainen. Hänessä ei ollut vähääkään edellisen vuosisadan taipumuksia hurjuuteen, intohimoisuuteen ja — sanottakoon suoraan — irstailuun. Hänen pääominaisuuksiaan olivat älykkyys, sivistys ja luontainen lahjakkuus, sopiva käytös ja taipumus nauttimaan elämän mukavuuksista, käytännöllinen suhtautuminen ihmisiin ja oloihin, järkevyys ja varovaisuus. Virkauralla nuori kreivi edistyi mainiosti, jo kolmenkolmatta ikäisenä hän oli luutnantti… Kun sota alkoi, niin hän nopeammin yletäkseen katsoi parhaaksi siirtyä toimivaan armeijaan ja tuli ratsumestariksi husaarirykmenttiin saaden pian eskadroonan komennettavakseen.

Toukokuussa 1848 oli hänen rykmenttinsä kuljettava K:n kuvernementin läpi ja nuoren kreivi Turbinin eskadroonan oli määrä yöpyä Morosovkan kylään, jonka omisti Anna Fedorovna. Anna Fedorovna oli elossa, mutta jo niin vanha, että ei itsekään enää pitänyt itseään nuorena, mikä todellakin jo merkitsee paljon kun naisesta on kysymys. Hän oli tullut hyvin paksuksi, mikä kuuluu nuorentavan naista, mutta hänen valkoisella ihollaan näkyi pulleudesta huolimatta isoja ryppyjä. Ei koskaan hän enää käynyt kaupungeissa ja vaivoin hän pääsi vaunuihin, mutta yhtä hyväntahtoinen ja tyhmä hän oli kuin ennenkin — tunnustettakoon tämä tosiasia nyt, kun hän ei enää lumoa kauneudellaan. Yhdessä hänen kanssaan asui hänen tyttärensä Liisa, kaksikymmentäkolme vuotias venäläinen maalaiskaunotar, sekä hänen veljensä, vanha tuttumme ratsumies, joka hyväsydämisyydessään oli juonut oman tilansa ja nyt vanhana ukkona asusti Anna Fedorovnan luona. Hänen hiuksensa olivat aivan harmaat. Ylähuuli oli lerpallaan, mutta viikset olivat huolellisesti värjätyt mustiksi. Ryppyjä ei ollut ainoastaan otsalla ja poskilla, vaan nenällä ja kaulallakin, selkä oli köyryssä, mutta heikot väärät sääret ilmaisivat, että siinä oli vanha ratsumies.

Vanhan talon pienessä vierashuoneessa, jonka avoimista balkongin-ovista ja ikkunoista näkyi vanhanaikainen, tähden muotoinen puutarha lehmuksineen, istui Anna Fedorovnan koko perhe ja kotiväki. Anna Fedorovna oli aivan harmaapää. Sinipunervaan nuttuun puettuna hän istui sohvalla pyöreän, punaisesta puusta tehdyn pöydän ääressä ja latoi eteensä kortteja. Vanha veli istui ikkunan luona puhtaat valkoiset housut jalassa ja sininen paita yllä ja punoi väärän puun ympärille valkoista lankaa. Tämän työn oli hänelle opettanut hänen sisarentyttärensä ja hän teki tätä mielellään kun hänellä ei ollut muutakaan hommaa ja silmätkin olivat käyneet niin heikoiksi, että hänen oli täytynyt luopua mieliharrastuksestaan — sanomalehtien lukemisesta. Pimotshka, Anna Fedorovnan kasvatti, luki hänen vieressään läksyjään Liisan johdolla, joka samalla kutoi puupuikoilla pukinkarvaista sukkaa enolle. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat kuten tavallisesti tähän aikaan lehmuskujan läpi vinosti reunimaiseen ikkunaan ja sen luona seisovalle hyllylle. Puutarhassa ja huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla, kuinka pääskynen räpytteli nopeasti siipiään ikkunan takana taikka Anna Fedorovna hiljaa huokasi tahi ukko ähkyi ja muutteli jalkojaan.

— Kuinka tämä pannaan? Näytähän, Liisa kulta. Minä en koskaan muista, — sanoi Anna Fedorovna keskeyttäen korttien latelemisen.

Liisa astui työ käsissä äidin luo ja sanoi katsahtaen kortteihin:

— Voi, te sotkitte taas, äiti kulta! Kas noin olisi ollut pantava. Kyllä se sittenkin käy toteen, mitä te povasitte — lisäsi hän ottaen salaa pois yhden kortin.

— Niin, sinä narraat aina minua! Sanot että meni tasan.

— Ei, ei, ihan totta, kyllä se käy hyvin. Kyllä se meni.

— No, hyvä on, hyvä on, senkin veitikka! Eikö ole jo aika juoda teetä?

— Minä käskin jo panemaan teekeittiön kuntoon. Menen heti katsomaan. Tuonko teille tänne?… No, Pimotshka, lopeta pian, niin mennään juoksemaan.

Ja Liisa meni ulos ovesta.

— Liisa kulta, hoi Liisa! — huusi ukko katsellen tarkasti työtään. —
Taisin taas hävittää silmukan. Auta minua, ystäväiseni!

— Heti paikalla, kunhan ensin annan sokerin hakattavaksi.

Ja kolmen minuutin kuluttua hän todellakin juoksi huoneeseen, meni enon luo ja otti häntä kiinni korvasta.

— Tuosta saatte, kun aina hävitätte silmukan! — sanoi hän nauraen.

— No, no, annahan olla, korjaa nyt vaan vahinko. Taisi ollakin siinä solmu.

Liisa otti koko työn käteensä, veti huivistaan nuppineulan, jolloin koko huivi hulmahti tuulessa, sai neulan avulla kiinni silmukasta, vetäsi pari vetoa ja antoi sitten enolle.

— No, suudelkaa minua palkaksi, — sanoi hän kääntäen enolle punaisen poskensa ja kiinnittäen neulan taas huiviinsa. — Nyt te saatte rommia teen kera, sillä nythän on perjantai.

Ja hän riensi taas teetä puuhaamaan.

— Eno hoi, tulkaahan katsomaan, meille tulee husaareja! — kuului hetken kuluttua hänen sointuva äänensä.

Anna Fedorovna ja hänen veljensä menivät teehuoneeseen, jonka ikkunat olivat kylään päin, husaareja katsomaan. Ikkunasta ei paljoakaan nähnyt, näkyi vain, että jokin joukkue lähestyi tomupilvessä.

— Onpa vahinko, siskoseni, — sanoi eno Anna Fedorovnalle, — että täällä on niin ahdasta eikä sivurakennus vielä ole korjattu. Olisi voinut pyytää upseereja meille. Husaariupseerit — nehän ovat reipasta, uljasta, iloista nuorta väkeä, joita on hauska katsellakin.

— Niin, kernaasti minun puolestani, mutta tiedättehän itse, veljeni, ett'ei ole tilaa. Minun makuukamarini, Liisan huone, sali ja tämä teidän kamarinne — siinä ovat kaikki huoneemme. Näettehän itse, ett'ei heitä saa tänne sijoitetuksi. Mihailo Matjew on varustanut heille kylänvanhimman tuvan. Kuuluu olevankin puhdas.

— Me valitsisimme heidän joukostaan sulhasen sinulle, Liisa, oikein uljaan husaarin! — sanoi eno.

— Mutta minäpä en huoli husaarista, minä tahdon ulaanin. Tehän palvelitte ulaaniväessä, vai kuinka, eno?… Näistä minä en piittaa mitään. Ne kuuluvat kaikki olevan huimapäitä.

Liisa punastui hiukan, mutta alkoi kohta taas nauraa heläjävää nauruaan.

— Kas, tuoltahan juoksee Ustjushka. Täytyy kysyä häneltä, mitä hän on nähnyt, — sanoi Liisa.

Anna Fedorovna lähetti kutsumaan Ustjushkaa.

— Miksi et pysy työsi ääressä? Mitä sinun tarvitsee juosta sotamiehiä katsomassa, — sanoi Anna Fedorovna. — No, mihin upseerit ovat asettuneet asumaan?

— Jeromkinille, rouva. Niitä on kaksi ja ne ovat niin ihmeen kauniita, toinen kuuluu olevan kreivi.

— Ja minkä nimisiä ne ovat?

— Kasarovko vaiko Turbinow, en muista oikein, suokaa anteeksi.

— Siinä on hölmö, kun ei osaa mitään kertoakaan. Olisit edes ottanut selvän nimistä.

— No, kyllä minä käyn kysymässä.

— Niin, kyllähän sinä juosta osaat — ei, anna Danilon mennä. Sanokaa, veljeni, hänelle että hän kävisi kysymässä, tarvitsevatko upseerit jotakin. Täytyy olla kohtelias, ja sanokoon hän, että rouva käski tiedustamaan.

Vanhukset kävivät taas istumaan teepöytään. Liisa meni keittiöön viemään hakattua sokeria laatikkoon. Ustjushka kertoili siellä husaareista.

— Neiti kulta, se kreivipä vasta on kaunis, — puheli hän, — aivan kuin mustakulmainen keruubi. Kun teillä olisi semmoinen sulhanen, niin siitäpä vasta kaunis pari tulisi.

Muut piiat hymyilivät hyväksyvästi. Vanha lastenhoitajatar, joka istui sukkaa kutoen ikkunan ääressä, huokasi ja luki henkeä vetäen jonkin rukouksen.

— Vai niin ne husaarit sinua miellyttivät, — sanoi Liisa. — Mutta sinähän olet mainio kertoja. Tuo, ole hyvä, marjamehua, pitää laittaa husaareille hapanta juomaa.

Ja Liisa poistui nauraen sokeriastia kädessä.

"Tekisipä mieleni nähdä, millainen tuo husaari on, — ajatteli hän, — tumma vaiko vaaleaverinen. Ja luulenpa että hänestäkin olisi hauskaa tutustua meihin. Hän kulkee ohi eikä tiedäkään että minä olen ollut täällä ja häntä ajatellut. Ja miten monta niitä onkaan jo kulkenut ohitseni! Ei minua näe kukaan muu kuin eno ja Ustjushka. Kampasinpa tukkani miten hyvänsä, laitoinpa itselleni minkä muotoiset hihat tahansa, niin ei kukaan näitä ihaile, — ajatteli hän ja katseli huoaten valkoista, pyöreää kättään. — Hän on varmaankin kookas ja hänellä on suuret silmät sekä pienet mustat viikset. Ei, kaksikolmatta vuotta on jo mennyt eikä minuun ole rakastunut kukaan paitsi rokonarpinen Ivan Ipatytsh. Neljä vuotta sitten olin vielä kauniimpi. Niin on mennyt nuoruudenaikani tuottamatta kenellekään iloa. Voi minua onnetonta maalaistyttöä!"

Äidin ääni, joka kutsui häntä kaatamaan teetä, herätti maalaistytön näistä mietteistä. Hän heilautti päätään ja meni teehuoneeseen.

Parhaat asiat tapahtuvat aina sattumalta. Jos oikein koettaa jotakin, niin se epäonnistuu. Maalla ajatellaan harvoin lasten kasvatusta ja juuri siksi lapset useimmiten sattuman kauppaa saavat hyvän kasvatuksen. Näin oli käynyt Liisankin. Anna Fedorovna ei ymmärtämättömyydessään ja huolettomuudessaan ollut antanut Liisalle minkäänlaista kasvatusta, ei opettanut häntä soittamaan eikä edes ranskaa puhumaan. Hän oli vain sattumalta synnyttänyt miesvainajalleen terveen, kauniin tyttösen, antanut sen imettäjän ja hoitajattaren huostaan, ruokkinut sitä ja pukenut sen karttuunipukuihin ja pukinnahkakenkiin, lähettänyt kävelemään sekä sieniä ja marjoja keräämään ja ottanut seminaarilaisen opettamaan tytölle sisälukua ja laskentoa — ja sattumalta hän saikin kuudentoista vuoden kuluttua Liisasta toverin ja hyvänluontoisen, iloisen ihmisen sekä toimeliaan emännän taloon. Anna Fedorovna otti hyväsydämisyydessään aina kasvattilapsia joko alustalaistensa perheistä tahi semmoisia, joiden vanhemmista ei ollut tietoa. Liisa alkoi jo kymmenvuotisena hoidella näitä. Hän opetti heitä, laittoi heille pukuja, vei heitä kirkkoon ja hillitsi, kun he telmivät liiaksi. Sitten tuli taloon raihnas, hyvänluontoinen eno, jota täytyi vaalia kuin lasta. Palvelijat ja talonpojat kääntyivät nuoren neidin puoleen pyyntöineen ja vaivoineen ja hän paranteli heidän tautejaan siljamarjan mehulla, mintulla ja kamferttispriillä. Koko talous joutui huomaamatta hänen niskoilleen. Lemmen kaipuu, joka ei saanut muuta tyydytystä, ilmeni rakkautena luontoon ja uskontoon. Näin tuli Liisasta toimelias, hyväsydäminen, iloinen, itsenäinen, puhdas ja syvästi uskonnollinen nainen. Olihan hänellä tosin toisinaan pikku kunnianhimonsa ja kärsimyksensä, kun hän näki kirkossa vierellään naapurin tytöillä muodikkaat K:sta tuodut hatut päässä; toisinaan harmitti niin että täytyi itkeä, kun vanha, kiukkuinen äiti koukutteli; tulipa mieleen lemmenhaaveitakin mitä hurjimmissa ja joskus karkeissakin muodoissa, mutta hyödyllinen ja välttämättömyydeksi muuttunut toiminta karkoitti ne eikä kahteenkolmatta vuoteen tarttunut mitään tahraa tuon siveellisesti puhtaan ja ruumiillisesti kauniin tytön valoisaan ja rauhalliseen mieleen. Liisa oli keskikokoinen, pikemmin lihava kuin laiha. Silmät olivat ruskeat ja pienet ja niiden alapuolelle lankesi heikko tumma varjo. Palmikko oli pitkä ja vaalea. Hänen käyntinsä oli hiukan heiluva. Hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän ei ollut missään erityisessä hommassa eikä mikään erityisesti liikuttanut hänen mieltään näytti sanovan kaikille ympärillä olijoille: hyvä ja hauska on elää maailmassa, kun on niitä, joita voi rakastaa ja kun omatunto on puhdas. Silloinkin kun hän oli suuttunut ja tunsi ahdistusta tahi surua, loisti väkisinkin hänen kyyneltensä läpi — huolimatta vasemman kulman rypistyksestä ja yhteen puristetuista huulista — hänen poskiensa kuopista, huultensa reunoista ja loistavista silmistään turmeltumaton, hyvä, rehellinen sydän.

X.

Ilma oli vielä kuuma, vaikka aurinko jo laski, kun eskadroona saapui Morosovkaan. Sen edellä juosta hölkkäsi pitkin pölyistä kyläntietä taaksensa katsellen ja väliin pysähdellen sekä möristen laumasta erilleen joutunut kirjava lehmä, joka ei mitenkään voinut käsittää, että olisi pitänyt yksinkertaisesti poiketa syrjään. Talonpoikaisukot, eukot, lapset ja palvelusväki katselivat uteliaasti husaareita tunkeillen molemmin puolin katua. Husaarit ratsastivat sakeassa pölypilvessä mustilla hirnahtelevilla hevosillaan. Eskadroonan oikealla sivulla ratsasti kaksi upseeria istuen veltosti kauniitten mustien hevosten selässä. Toinen näistä oli eskadroonan päällikkö kreivi Turbin, toinen hyvin nuori mies, äsken upseeriksi ylennetty Polosow.

Kylän parhaasta mökistä tuli ulos valkomekkoinen husaari, otti lakin päästään ja astui upseerien luo.

— Mihin meille on varattu asunto? — kysyi kreivi häneltä.

— Teidän ylhäisyyttänne varten, — vastasi majoitusmestari vavahtaen, — olen varustanut täällä kylän vanhimman luona tuvan. Pyysin kyllä herrastalosta, mutta sanottiin ett'ei ole tilaa. Emäntä siellä on hyvin ilkeäluontoinen.

— No, hyvä on, — sanoi kreivi laskeutuen alas ratsun selästä ja oikoen jalkojaan kylänvanhimman talon edustalla. — Entä ovatko vaununi saapuneet?

— Kyllä, teidän armonne! — vastasi majoitusmestari osoittaen lakillaan vaunujen nahkakuomua, joka näkyi portille, ja juosten sitten edellä tuvan eteiseen, joka oli aivan täynnä töllistelevää rahvasta. Erään eukon hän töytäisi nurinkin avatessaan reippaasti tuvan oven ja väistyessään syrjään kreivin tieltä.

Tupa oli jokseenkin iso ja tilava, mutta ei aivan puhdas. Saksalainen kamaripalvelija, joka oli puettu herraspukuun, oli jo tuvassa, laittoi kuntoon rautasängyn, teki tilan ja etsi liinavaatteita matkalaukusta.

— Hyi, miten inhoittava asunto! — sanoi kreivi suuttuneena. — Djadenko, eikö herraskartanossa jotenkuten olisi voinut järjestää paremmin oloani?

— Jos teidän ylhäisyytenne käskee, niin minä menen sinne, — vastasi Djadenko. — Mutta se on mitättömän näköinen talo, ei juuri parempi tavallista talonpojan mökkiä.

— Ei nyt enää tarvitse. Mene tiehesi.

Kreivi heittäytyi vuoteelle ja pani kädet päänsä taakse.

— Juha, — huudahti hän kamaripalvelijalle, — olet taas tehnyt kohopaikan keskelle! Etkö ikinäsi opi laittamaan vuodetta!

Juha tahtoi korjata vuodetta.

— Ei tarvitse nyt enää… Missä on viitta? — jatkoi kreivi tyytymättömällä äänellä.

Palvelija antoi viitan.

Kreivi tarkasti sen lievettä ennen kuin puki viitan ylleen.

— Niinpä tietenkin, sinä et ole ottanut pois tahraa. Voiko olla enää sen huonompaa palvelijaa? — lisäsi hän temmaten viitan palvelijan käsistä ja pukien sen ylleen. — Sano, teetkö sinä tahallasi kiusaa?… Onko tee valmis?…

— Minulla ei ollut aikaa, — vastasi Juha.

— Hölmö!

Tämän jälkeen kreivi otti esille asetetun ranskalaisen romaanin ja luki sitä ääneti pitkän aikaa. Juha meni eteiseen hoitamaan teekeittiötä. Kreivi oli ilmeisesti pahalla tuulella. Luultavasti sen aiheutti väsymys, kasvoihin tarttunut pöly, puvun ahtaus ja nälkäinen vatsa.

— Juha, — huusi hän uudelleen, anna tänne lasku kymmenen ruplan käytöstä. Mitä sinä olet ostanut kaupungista?

Kreivi sai laskun, tarkasti sitä ja teki tyytymättömänä huomautuksia ostosten kalleuden johdosta.

— Anna rommia teen kera.

— Minä en ostanut rommia, — sanoi Juha.

— Sepä mainiota! Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, että rommia on pidettävä varastossa!

— Rahaa ei riittänyt!

— Miksi sitten Polosow ei ostanut? Olisit ottanut hänen palvelijaltaan.

— Kornetti Polosowko? En tiedä. He ostivat teetä ja sokeria.

— Aasi!… Mene tiehesi!… Sinä yksin kykenet tekemään lopun kärsivällisyydestäni… tiedäthän, että minä retkeilyillä juon aina teetä rommin kera.

— Täällä on teille kaksi kirjettä esikunnasta, — sanoi kamaripalvelija.

Kreivi avasi vuoteessa loikoen kirjeet ja alkoi lukea niitä. Kornetti, joka oli pitänyt huolta eskadroonasta, astui sisälle iloisen näköisenä.

— No, mitä arvelet, Turbin? Täällä näkyy olevan hyvä olla. Mutta kylläpä olen väsyksissä. Oli niin kuuma.

— Hyvä olla todellakin! Iljettävä, haiseva tupa eikä ole rommiakaan, josta saa kiittää sinua. Sinun tyhmyrisi ei ostanut sitä eikä tämäkään tolvana. Olisit edes muistuttanut.

Hän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen kokoon ja viskasi lattialle.

— Miksi sinä et ostanut rommia? — kysyi tällä välin kornetti kuiskaten sotamieheltään. — Olihan sinulla rahaa.

— Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin kaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee mitään.

Toinen kirje ei nähtävästi ollut ikävä, sillä kreivi luki sitä hymysuin.

— Keneltä se on? — kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja laitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.

— Miinalta — vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. — Tahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen… parempi kuin meikäläiset neidit!… Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä kirjeessä on!… Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.

— Niin, se on huono juttu, — myönsi kornetti.

— Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki ja… mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin hänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on hurmaava!… Eikö totta? — puheli kreivi hymyillen ja seurasi silmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.

— Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän näyttää todellakin rakastavan sinua, — vastasi kornetti.

— Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein todella, kun kerran rakastavat.

— Entä keneltä tuo toinen kirje on? — kysyi kornetti antaen lukemansa kirjeen takaisin.

— Se on vain semmoista… Eräs iljetys, jolle minä jäin velkaa korttipelissä, muistuttaa siitä jo kolmannen kerran… En minä voi nyt maksaa… Typerä kirje! — vastasi kreivi, jota tuo muisto näytti kiusaavan. Tämän jälkeen oli kumpikin upseeri pitkän aikaa vaiti.

Kornetti, joka nähtävästi oli kreivin vaikutuksen alaisena, joi ääneti teetä ja katsahti väliin Turbinin kauniiseen, synkistyneeseen muotoon eikä uskaltanut alkaa keskustelua. Kreivin katse oli kiintynyt ikkunaan.

— Kaikkihan voi käydä oivallisesti, — sanoi kreivi yht'äkkiä kääntyen Polosowiin päin ja keikauttaen päätään. — Jos meillä tänä vuonna tapahtuu ylennyksiä ja sen lisäksi vielä joudumme tekemisiin vihollisen kanssa, niin voin sivuuttaa kaartini ratsumestarit.

Toistakin lasia juodessa koski keskustelu tätä kysymystä. Silloin astui vanha Danilo sisään ja toi perille Anna Fedorovnan terveiset.

— He pyysivät vielä kysymään, oletteko mahdollisesti kreivi Fedor Ivanovitsh Turbinin poika, — lisäsi Danilo omasta päästään, sillä hän oli saanut tietää upseerin nimen ja muisti vielä kreivi vainajan käynnin K:n kaupungissa. — Meidän rouvamme Anna Fedorovna oli hyvä tuttu hänen kanssaan.

— Hän oli minun isäni. Sano rouvallesi, että minä olen hyvin kiitollinen enkä tarvitse mitään, mutta että minä pyysin toimittamaan meille, jos se on mahdollista, siistimmän huoneen teillä tahi jossakin muualla.

— Miksi te sitä pyysitte? — kysyi Polosow kun Danilo oli poistunut. — Eikö se ole samantekevää? Yksi yöhän täällä vain on oltava. Heille tulee siitä vaivaa.

— Mitäpä siitä! Kyllä me minun mielestäni olemme tarpeeksi asti rypeneet nokisissa tuvissa… Näkee kaikesta, että sinä olet epäkäytännöllinen ihminen… Miksi emme käyttäisi tilaisuutta, jos voimme viettää vaikkapa yhdenkin yön ihmisiksi? He tulevat päin vastoin hyvin iloisiksi.

— Yksi seikka minua vain tympäisee, nimittäin että tuo naikkonen on tuntenut isäni, — jatkoi kreivi hymyillen niin että hänen valkoiset, hohtavat hampaansa näkyivät, — Tunnen aina itseni hieman noloksi pappavainajani puolesta. Aina siellä piilee jokin skandaalijuttu tahi jokin vanha velka. Sen vuoksi ei minusta ole todellakaan hauskaa tavata noita isäni tuttuja. Mutta sehän oli semmoista aikaa — lisäsi hän vakavasti.

— Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, — sanoi Polosow, — että sattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin nähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.

— Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki nuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat päästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia asioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on — minä en innostu tyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti — että hän oli liian tuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan hengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin toimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy tunnustaa.

Neljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi tilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.

XI.

Saatuaan kuulla että husaariupseeri oli kreivi Fedor Turbinin poika joutui Anna Fedorovna aivan haltioihinsa.

— Voi hyvänen aika! Tuo minun kulta kyyhkyläiseni!… Danilo, juokse pian sanomaan että rouva pyytää heitä asettumaan tänne, — puhui hän ja meni kiireesti Liisan huoneeseen. — Liisa kulta! Ustjushka! Sinun huoneesi, Liisa, on laitettava kuntoon. Sinä voit siirtyä enon huoneeseen ja te, veljeni… veljeni! Te voisitte nukkua salissa. Sehän on vain yksi yö.

— Niinpä kyllä, siskoseni. Minä nukun lattialla.

— Kyllä hän mahtaa olla kaunis, jos on isänsä näköinen. Kunhan vain saan nähdäkin häntä, kullanmurua… Saatpa nähdä Liisa! Isä oli kerrassaan kaunis mies… Minne sinä sitä pöytää kuletat, anna olla täällä! — puuhaili Anna Fedorovna. — Ja tuo kaksi sänkyä — ota toinen pehtoorilta — ja ota hyllyltä kristallinen kynttiläjalka, jonka veljeni antoi minulle nimipäivälahjaksi, ja pane siihen hyvä kynttilä.

Viimein oli kaikki valmiina. Liisa järjesti äidin sekaantumisesta huolimatta huoneensa kahta upseeria varten oman makunsa mukaan. Hän haki puhtaat tilavaatteet, joihin oli pantu reseedalta tuoksuvaa hajuvettä ja laittoi vuoteet kuntoon, käski panemaan vesikarahvin ja kynttilöitä yöpöydälle ja siirsi oman vuoteensa enon huoneeseen. Anna Fedorovna alkoi rauhoittua, istuutui tavalliselle paikalleen ja otti kortitkin esille, mutta ei tehnyt niillä mitään, vaan nojasi päänsä pulleaan käteensä, ja vaipui mietteisiin. "Kylläpä aika rientää, — mutisi hän itsekseen. — Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken. Muistan hänet vielä aivan tarkalleen. Siinä oli koko veitikka! — Ja kyyneleet ilmestyivät Anna Fedorovnan silmiin. — Nyt Liisa jo… mutta ei hän ole kuitenkaan sellainen kuin minä olin hänen ikäisenään… kaunis tyttö, mutta ei kuitenkaan sitä…"

— Liisa, sinun pitäisi pukea illalla yllesi musliinipukusi.

— Aiotteko te sitten kutsua heidät vieraiksi, äiti? Parempi olisi olla kutsumatta, — vastasi Liisa tuntien voittamatonta mielenliikutusta ajatellessaan että hänen pitäisi tulla upseerien seuraan, — älkää kutsuko, äiti!

Hän ei todellakaan tuntenut halua saada nähdä heitä, mutta sitä voimakkaampi oli hänessä pelonsekainen tunne, että suuri onni odotti häntä.

— Kenties he itse tahtovat tulla tekemään tuttavuutta, Liisaseni, — sanoi Anna Fedorovna silittäen hänen tukkaansa ja samalla ajatellen: "ei, ei ole yhtä hyvä tukka kuin minulla hänen ikäisenään… Ei, Liisa, minä toivoisin sinulle sydämestäni…" Ja hän toivoi todellakin jotakin tyttärelleen, vaikka avioliitto kreivin kanssa ei ollut ajateltavissa ja taas semmoista suhdetta kuin oli ollut hänen ja kreivin isän välillä hän ei voinut tahtoa, mutta jotakin tähän suuntaan hän hartaasti toivoi tyttärelleen. Hän tahtoi kenties elää vielä uudelleen tyttärensä sielussa sen elämän, jota hän oli elänyt kreivi vainajan kanssa.

Vanha ratsumieskin tunsi jonkun verran mielenliikutusta kreivin tulon johdosta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua hän tuli sieltä ulos univormu yllä ja siniset housut jalassa ja meni vieraille varattuun huoneeseen hämillään ja tyytyväisenä aivan kuin tyttö, joka on ensi kertaa tanssiaispuvussa.

— Tahdon katsella nykyajan husaareja, siskoseni! Kreivivainaja oli oikein todellinen husaari. Katsonpa heitä.

Upseerit saapuivat samassa takaportaitten kautta heille varattuun huoneeseen.

— No, näetkö nyt, — sanoi kreivi heittäytyen pölyiset saappaat jalassa vuoteelle, — eikö täällä ole parempi kuin tuvassa, jossa vilisi torakoita!

— Onpa kyllä mutta me joudumme kiitollisuuden velkaan isäntäväelle…

— Mitä joutavia! Täytyy aina olla käytännöllinen. He ovat luultavasti hyvin tyytyväisiä… Juha! huusi hän, — pyydä jotakin tuohon ikkunaan ripustettavaksi, siitä voi vetää yöllä.

Samassa tuli ukko huoneeseen tekemään tuttavuutta upseerien kanssa. Hän kertoi tietysti, tosin hiukan punastuen, olleensa kreivi vainajan toveri ja saaneensa nauttia tämän suosiota, sanoipa vielä vainajan useamman kerran auttaneen häntä pulasta. Tarkoittiko hän tällä sitä, että vainaja ei ollut maksanut hänelle lainaamaansa sataa ruplaa, vaiko sitä että kreivi oli paiskannut hänet lumihankeen ja solvannut häntä, sen jätti vanhus selittämättä.

Kreivi oli hyvin kohtelias vanhalle ratsumiehelle ja kiitti asunnosta.

— Suokaa anteeksi, että täällä on näin yksinkertaista kreivi. (Hän oli vähällä sanoa "teidän ylhäisyytenne", sillä hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut tekemisissä ylhäisten henkilöitten kanssa.) Sisareni talo on pieni. Mutta tuohon me ripustamme aivan heti jotakin, niin ett'ei vedä, — lisäsi ukko ja kompuroi ulos huoneesta muka ikkunaverhoa etsimään, mutta oikeastaan päästäkseen pikemmin kertomaan upseereista.

Kaunis Ustjushka tuli ja ripusti rouvan shaalin ikkunaan. Hän oli sitä paitsi saanut rouvalta tehtäväksi kysyä, suvaitsevatko herrat juoda teetä.

Miellyttävä huone oli nähtävästi saanut kreivin hyvälle tuulelle. Iloisesti hymyillen hän ilvehti Utsjushkan kanssa, niin että Ustjushka jo sanoi häntä vekkuliksi, kyseli onko talon neiti kaunis ja vastasi kysymykseen, haluavatko he teetä, että teetä kyllä sopi tuoda, mutta koska heidän illallisensa ei vielä ollut valmis, niin olisi hyvä saada viinaa ja jotakin haukattavaa tahi sherryä, jos sitä sattui olemaan.

Eno oli ihastuksissaan nuoren kreivin kohteliaisuudesta ja ylisti pilviin asti nuorta upseeripolvea, joka hänen mielestään oli verrattomasti parempaa kuin entinen.

Anna Fedorowna oli toista mieltä — parempaa miestä kuin kreivi Fedor Ivanovitsh ei voinut olla olemassa. Lopulta hän oikein suutahti ja huomautti kuivasti: "teistä, veliseni, on kulloinkin se paras, joka viimeiseksi teitä pitää hyvänä. Tietysti nykyajan ihmiset ovat viisaampia, mutta kreivi Fedor Ivanovitsh tanssi niin mainiosti ja oli niin rakastettava, että kaikki olivat hullaantuneet häneen; mutta hän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä näette, että entisaikoinakin oli hyviä ihmisiä."

Samassa tultiin sanomaan, että vieraat tahtovat viinaa, einepaloja ja sherryä.

— Kas niin, veliseni, aina te teette kaikki nurin päin. Olisi pitänyt tarjota illallista, — sanoi Anna Fedorovna. — Liisa, hommaa sinä!

Liisa juoksi aittaan hakemaan sieniä ja voita ja käski kokin laittamaan kotletteja.

— Vaan kuinka on sherryn laita? Onko teillä sitä, veliseni?

— Ei, eihän minulla ole sitä ollutkaan.

— Kuinka niin? Mitä te sitten juotte teen kanssa?

— Tämä on rommia, Anna Fedorovna.

— Eikö se sitten ole sama asia? Antakaa tuota rommia, samahan se on. Mutta eikö olisi parempi kutsua heidät tänne, veliseni? Tehän sen paremmin ymmärrätte. Eivätkö ne pane pahakseen?

Ratsumies selitti voivansa taata, että kreivi hyväsydämisyydessään kyllä tulee ja lupasi kutsua heidät. Anna Fedorovna meni pukemaan ylleen toisen puvun ja otti päähänsä uuden myssyn, mutta Liisalla oli niin paljon hommaa, ett'ei hän ennättänytkään vaihtaa toiseen ruusunpunaista pumpulikangaspukuaan, jossa oli leveät hihat. Hän oli sen lisäksi hyvin liikutettu. Hänestä tuntui että jotakin ihmeellistä oli tulossa; oli aivan kuin musta pilvi olisi noussut hänen ylleen. Tuo kreivi, kaunis nuori husaari, tuntui hänestä aivan uudelta, käsittämättömältä, mutta ihanalta olennolta. Hänen käytöksensä ja puheensa olivat varmaankin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan nähnyt. Kaiken, mitä hän ajattelee ja sanoo, täytyy olla älykästä ja totta. Kaikki, mitä hän tekee, on rehellistä. Koko hänen ulkomuotonsa on ihana. Tämä oli hänestä aivan varmaa. Jos kreivi ei olisi tyytynyt pyytämään vain sherryä ja einepaloja, vaan olisi vaatinut kylvyn, joka olisi ollut valmistettava hyvänhajuisista yrteistä, niin Liisa ei olisi pitänyt tätä outona ja liiallisena vaan olisi ollut vahvasti vakuutettu, että niin on oleva.

Kreivi suostui heti, kun ratsumies esitti hänelle sisarensa toivomuksen, kampasi hiuksensa, heitti viitan hartioilleen ja otti sikarikotelonsa.

— Mennään, sanoi hän Polosowille.

— Eiköhän olisi parempi olla menemättä, — vastasi kornetti. — Ils feront des frais pour nous recevoir.

— Joutavia, se on heille suuri ilo. Minä olen jo ottanut selvää asioista — siellä on kaunis tytär… Mennään — sanoi kreivi ranskaksi.

— Je vous en prie, messieurs! — sanoi ratsumies näyttääkseen että hänkin osasi ranskaa ja oli ymmärtänyt upseerien keskustelun.

XII.

Liisa punastui upseerien astuessa huoneeseen, loi silmänsä alas uskaltamatta katsoa upseereihin ja oli puuhailevinaan teen valmistamisessa. Anna Fedorovna sitävastoin hyppäsi kiiruusti pystyyn, kumarsi ja alkoi puhella kääntämättä pois katsettaan kreivin kasvoista. Hän huomautti, että kreivi oli tavattomasti isänsä näköinen, esitti tyttärensä, tarjosi teetä, hilloa ja kotileivoksia. Kornettiin ei hänen vaatimattoman ulkomuotonsa vuoksi kukaan kiinnittänyt huomiota ja hän olikin tästä mielissään, sillä hän katseli ja tarkasteli mikäli se seurassa kävi päinsä, yksityiskohtia myöten Liisan kauneutta, joka näkyi tehneen häneen syvän vaikutuksen.

Eno kuunteli kreivin ja sisarensa keskustelua ja odotti tilaisuutta päästä kertomaan omia sotilasmuistojaan.

Kreivi poltti teetä juodessaan vahvaa sikaria, joka tahtoi väkisinkin panna Liisan yskimään, puheli paljon ja oli hyvin herttainen. Alussa hän pisti aina Anna Fedorovnan puheitten lomaan jonkun kertomuksistaan, mutta johti lopuksi yksin keskustelua.

Yksi seikka tuntui kuulijoista hieman omituiselta. Kertomuksissaan hän käytti usein sanoja, jotka kyllä menivät mukiin hänen toveripiirissään, mutta tässä seurassa tuntuivat liian rohkeilta saadenkin Anna Fedorovnan säpsähtelemään ja Liisan punastumaan korvia myöten. Mutta kreivi ei huomannut tätä, vaan pysyi koko ajan yhtä rauhallisena, teeskentelemättömänä ja rakastettavana.

Liisa kaatoi mitään puhumatta teetä laseihin, mutta ei antanut niitä vieraille käteen, vaan siirsi heidän eteensä, ja kuunteli ahneesti kreivin puheita voimatta vapautua mielenliikutuksestaan. Tämän yksinkertaiset kertomukset ja ei kovin sujuva puhetapa rauhoittivat hänet vähitellen. Hän ei saanutkaan kuulla kreivin suusta niin älykkäitä puheita kuin oli odottanut eikä nähnyt sitä suloa kaikessa, josta hän oli uneksinut.

Kun kolmatta lasia juodessa hänen arka katseensa sattui kreivin silmiin eikä kreivi kääntänyt katsettaan pois, vaan katsoi omituisen tyynesti ja hiukan hymyillen häneen, niin hän tunsi vihan tapaista tunnetta kreiviä kohtaan ja huomasi kohta, että tässä miehessä ei ollut mitään erikoista, vaan että hän oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sekä ett'ei ollut syytä pelätä häntä. Hänen kyntensä olivat kylläkin puhtaat ja pitkät, mutta erikoisen kaunis hän ei ollut.

Liisa tunsi hiukan surua, kun hänen unelmansa raukesi, ja tuli yht'äkkiä aivan tyyneksi. Vain harvapuheisen kornetin katse, jonka hän tunsi suunnatuksi itseensä, saattoi hänet hiukan hämilleen.

"Kenties se ei olekaan hän, vaan tuo toinen", ajatteli hän.

XIII.

Kun tee oli juotu, pyysi emäntä vieraita toiseen huoneeseen ja istuutui tavalliselle paikalleen.

— Ettekö tahdo levätä, kreivi? - kysyi hän. — Millä teitä, rakkaat vieraat, voisi huvittaa? — jatkoi hän, kun kreivi oli vastannut kieltävästi. — Pelaatteko te korttia, kreivi? Te, veliseni, voisitte pelata vieraitten kanssa jonkun pelin…

— Tehän pelaatte itsekin preferenssiä, — vastasi ratsumies. —
Pelataan yhdessä. Tahdotteko, kreivi? Ja te?

Upseerit ilmoittivat mielellään tekevänsä kaikki, mikä olisi mieliksi heidän herttaiselle isäntäväelleen.

Liisa toi huoneestaan vanhat korttinsa, joista hänellä oli tapana katsoa, paraneeko Anna Fedorovna pian influenssastaan, tuleeko eno pian takaisin kaupungista, tuleeko vieraita j.n.e. Vaikka näitä kortteja oli käytetty pari kuukautta, niin ne olivat puhtaammat kuin Anna Fedorovnan kortit.

— Vaan te ette kenties pelaa mitättömistä summista? — kysyi eno. — Me Anna Fedorovnan kanssa panemme peliin tavallisesti puoli kopeekkaa, mutta sittenkin hän nylkee meitä.

— Ah, pelataan mistä tahansa, minä pelaan hyvin mielelläni, — vastasi kreivi.

— No, kopeekan panoksia sitten! Olkoon menneeksi rakkaitten vieraitten takia. Nylkekööt minua, vanhaa ämmää, — sanoi Anna Fedorovna istahtaen leveästi nojatuoliinsa ja järjestellen vaatteitaan.

"Ehkäpä vielä voitan heiltä ruplan", ajatteli Anna Fedorovna, joka vanhoilla päivillään oli joutunut pelihimon valtaan.

— Tahdotteko, että opetan teille uuden pelitavan? — kysyi kreivi. —
Se on hyvin hauska.

Kaikkia miellytti suuresti uusi pietarilainen pelitapa. Eno muisteli pelanneensa ennenkin semmoista ja sanoi sen muistuttavan bostonia, vaikka hän nyt oli unhottanut koko pelin. Anna Fedorovna ei ymmärtänyt ollenkaan pelin kulkua ja katsoi lopulta olevansa pakoitettu hymysuin ja hyväksyvästi päätään nyökäten vakuuttamaan, että hän oli kyllä ymmärtänyt selitykset ja että kaikki oli hänelle nyt aivan selvää. Suuri naurunremakka syntyi keskellä peliä, kun Anna Fedorovna ässä ja kuningas kourassa rupesi pelaamaan miseriä ja hävisi siinä kuusi peliä. Hän alkoi joutua hämilleen, hymyili arasti ja selitteli, ett'ei hän vielä ollut tottunut uuteen pelitapaan. Mutta hänen tappionsa merkittiin muistiin ja ne kohosivat melkoisiksi, sillä kreivi, joka oli tottunut pelaamaan suurista summista, pelasi hyvin varovasti eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi kornetti polki hänen jalalleen pöydän alla ja teki kauheita virheitä pelissä.

Liisa toi pöytään marmelaadia, kolmea lajia marjahilloa ja omenia ja pysähtyi äitinsä selän taakse katselemaan pelin kulkua. Silloin tällöin hän vilkaisi upseereihin ja varsinkin kreivin valkeisiin käsiin, joiden hienot puneravat kynnet olivat hyvin hoidetut ja jotka niin taitavasti ja kauniisti heittelivät kortteja ja kokosivat niitä.

Taaskin kärsi Anna Fedorovna, joka pelasi uhkapeliä, suuren häviön, merkitsi veljensä kehoituksesta umpimähkään jonkin luvun ja joutui kokonaan ymmälle.

— Ei se tee mitään, äiti, kyliä te vielä voitatte takaisin, — sanoi Liisa auttaakseen äitiään tämän hämmingissä. — Tehkää kerran enosta pietti, niin asia on autettu.

— Jospa sinä edes auttaisit minua, Liisa! — sanoi äiti katsoen pelästyneenä tyttäreensä. — Minä en tiedä, kuinka tässä…

— En minäkään osaa tätä peliä, — vastasi Liisa laskien itsekseen äidin tappioita, — Mutta tehän menetätte sangen paljon, äiti! Ette voi enää ostaa Pimotshkalle pukukangasta, — lisäsi hän leikillään.

— Niin, tuolla tavoin voi helposti menettää kymmenkunta ruplaa hopeassa, — sanoi kornetti katsoen Liisaan ja koettaen päästä puheisiin hänen kanssaan.

— Emmekö me sitten pelaakaan paperiruplasta? — kysyi Anna Fedorovna katsellen ympärilleen.

— En tiedä, minä vaan en osaa laskea paperiruplissa, — sanoi kreivi.
— Kuinka se oikein on? Mitä on paperirupla?

— Eihän nykyjään enää kukaan laske paperiruplissa, — sanoi eno, joka oli voiton puolella.

Emäntä käski tuomaan samppanjaa, joi itse kaksi lasia, tuli punaiseksi eikä näyttänyt enää olevan millänsäkään mistään. Harmaa hiussuortuvakin valui ulos myssyn sisältä, mutta hän ei korjannut sitä. Hänestä tuntui varmaankin siltä että hän oli hävinnyt miljoonia ja oli tehnyt lopun omaisuudestaan. Kornetti alkoi yhä enemmän potkia kreiviä, mutta kreivi merkitsi muistiin kaikki emännän pietit.

Vihdoin peli loppui. Vaikka Anna Fedorovna koettikin suurentaa voittojaan eikä ollut osaavinaan oikein laskea yhteen, niin hänen täytyi kauhukseen lopulta kuitenkin päästä selvyyteen häviönsä suuruudesta. Laskut osoittivat, että hän oli hävinnyt 920 pistettä. "Tekeekö se yhdeksän paperiruplaa?" hoki Anna Fedorovna eikä ymmärtänyt tappionsa suuruutta ennen kuin hänen veljensä hänen kauhukseen selitti hänen tapanneen kolmekymmentäkaksi ja puoli paperiruplaa, mikä summa oli ehdottomasti maksettava.

Kreivi ei ruvennut laskemaan voittojaan vaan nousi heti pelin päätyttyä pöydästä ja astui ikkunan luo, jonka ääressä Liisa järjesteli ruokia ja pani pullosta lautaselle sieniä. Aivan tyynesti ja yksinkertaisesti hän teki sen, mitä kornetti koko illan oli turhaan koettanut saada toimeen: rupesi Liisan kanssa pakinoimaan ilmasta.

Kornetti oli tällä välin sangen ikävässä asemassa. Kun kreivi ja varsinkin Liisa, joka oli pitänyt Anna Fedorovnaa hyvällä tuulella, ei ollut lähiseutuvilla, niin ämmä suuttui oikein todella.

— Onpa kovin ikävä, että me voitimme teiltä, sanoi Polosow jotakin sanoakseen. — Se on suorastaan hävytöntä.

— Niin, kun teillä oli kaikki uudet konstinne! En minä niitä osaa.
Paljonko se siis oli setelirahassa? — kysyi Anna Fedorovna.

— Kolmekymmentä kaksi ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa, — vakuutteli ratsumies, joka oli innoissaan voitosta ja sen vuoksi leikillisellä päällä. — Lyökääpä vain rahat pöytään, siskoseni… antaa tulla!

— Kyllä minä maksan kaikki. Mutta toiste ette enää saa minua ansaan, ei! Tätä summaa en saa koko elämäni aikana voittaneeksi takaisin.

Ja Anna Fedorovna meni huoneeseensa ja toi sieltä yhdeksän ruplaa seteleissä. Vasta ukon ankarien vaatimusten jälkeen hän maksoi koko velan.

Polosow alkoi pelätä, että Anna Fedorovna rupeaa haukkumaan häntä, jos hän puhuttelee häntä. Sen vuoksi hän hiipi hiljaa etemmäksi ja lyöttäytyi kreivin ja Liisan seuraan, jotka keskustelivat avoimen ikkunan ääressä.

Illallispöytä oli katettu ja sillä seisoi kaksi talikynttilää. Kevätyön raitis, lämmin hengähdys pani silloin tällöin niiden liekin lepattamaan. Avoimen ikkunan ääressä, joka oli puutarhaan päin, oli myöskin valoisaa, mutta aivan toisella tavoin kuin huoneessa. Melkein täysikuu, josta kullankeltainen värivivahdus oli jo katoamassa, kohosi yli lehmusten korkeitten latvojen ja valaisi yhä kirkkaammin valkeita pilvenhattaroita, jotka väliin ilmestyivät sen eteen. Lammikossa, jonka pinta kuutamossa oli yhdestä kohdasta hopeanhohtava ja joka näkyi lehtikujan lomasta, kurnuttivat sammakot. Ikkunan alla kasvavassa syreenipensaassa, jonka kosteat kukat hiukan heilahtelivat, hyppivät ja pyrähtelivät pikku linnut.

— Kuinka ihana ilma! — sanoi kreivi astuen Liisan luo ja istuutuen matalalle ikkunalle. — Te kävelette varmaankin paljon ulkona?

— Niin, — lausui Liisa tuntematta enää vähintäkään hämminkiä keskustellessaan kreivin kanssa, — minä liikun aamuisin kello seitsemän aikaan ulkona taloustoimissa ja kävelen silloin jonkun aikaa Pimotshkan, äitini kasvattityttären kanssa.

— Hauskaa on asua maalla! — sanoi kreivi asettaen monokkelin silmäänsä ja katsellen vuoroin puutarhaan vuoroin Liisaan. — Entä ettekö käy kävelemässä yöllä kuutamossa?

— En. Mutta pari vuotta takaperin me kävimme enon kanssa kaikkina kuutamoöinä kävelemässä. Häntä vaivasi omituinen tauti — unettomuus. Täysikuun aikana hän ei voinut nukkua. Tämä hänen huoneensa on puutarhaan päin ja ikkuna on matalalla, niin että kuu paistoi suoraan häntä kohti.

— Kummallista, — huomautti kreivi. — Mutta tämähän on luullakseni teidän huoneenne?

— Ei, minä olen vaan nyt yötä tässä. Minun huoneeni on teillä.

— Todellakin?… Voi, hyvänen aika! En ikinäni voi antaa itselleni anteeksi häiriötä, jonka olemme teille tuottaneet, — sanoi kreivi ja antoi tunteittensa vilpittömyyden todistukseksi lasin pudota silmältään. — Jos minä vain olisin tietänyt häiritseväni teitä…

— Mitä häiriötä siitä olisi! Minä päin vastoin olen hyvin iloinen tästä. Enon huone on kovin hauska ja miellyttävä, ikkuna on matalalla, minä istun sillä kunnes alkaa nukuttaa tahi laskeudun siitä puutarhaan ja kävelen vielä yötä odottaessa.

"Siinäpä kelpo tyttö! — ajatteli kreivi, pani taas monokkelin silmäänsä, katseli tyttöä ja istuutui ikkunalle koettaen samassa jalallaan koskettaa Liisan jalkaa. — Ja kuinka taitavasti hän antoi minun ymmärtää, että voin nähdä häntä puutarhassa ikkunan luona, jos haluan." Liisa menetti jo hänen silmissään suuren osan viehätyksestään. Voitto tuntui hänestä liian helpolta.

— Kuinka suuri nautinto mahtaakaan olla, — sanoi hän katsellen miettiväisenä tummiin lehtikujiin, — viettää tämmöinen yö puutarhassa olennon kanssa, jota rakastaa.

Liisa joutui hieman hämilleen kuullessaan nämä sanat ja tuntiessaan että kreivin jalka toistamiseen aivan kuin vahingossa hipasi häntä. Mitään ajattelematta hän sanoi vain sanoakseen jotakin: "niin, kuutamoöinä on ihanaa kävellä." Hänet valtasi epämiellyttävä tunne ja hän sulki pullon, josta hän oli ottanut sieniä sekä aikoi poistua ikkunan luota, kun kornetti astui heidän luokseen ja hänen mielensä alkoi tehdä tutustua tuohon mieheen.

— Miten ihana yö! — sanoi kornetti.

"Ei ne osaa puhua muusta kuin ilmasta." ajatteli Liisa.

— Kuinka ihastuttava näköala! — jatkoi kornetti. Mutta te olette jo varmaankin kyllästynyt siihen, — lisäsi hän. Hänellä oli kummallinen taipumus puhua epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka häntä miellyttivät.

— Miksi te luulette niin? Samaan ruokaan ja samoihin vaatteisiin voi kyllästyä, mutta ei kauniiseen puutarhaan, ei ainakaan se, joka rakastaa kävellä, etenkin kun kuu nousee vielä korkeammalle. Enon huoneesta voi nähdä koko lammen. Sitä aion katsella.

— Entä eikö teillä ole satakieliä? — kysyi kreivi, joka oli tyytymätön siihen että Polosow oli estänyt häntä tiedustamasta tarkemmin, miten hän saisi tavata Liisaa.

— Ei. Meillä on niitä kyllä aina ollut, mutta metsämiehet saivat viime vuonna yhden kiinni ja viime viikolla, kun yksi taas alkoi ihanasti laulaa, saapui poliisipäällikkö tänne ja hänen aisakellonsa pelotti satakielen pois. Toissa vuonna me istuimme enon kanssa usein lehtimajassa ja kuuntelimme tuntikausia.

— Mitä se lörpöttelijä teille kertoo? — sanoi eno astuen samaan joukkoon. — Ettekö suvaitse hiukan haukata jotakin?

Illallisen jälkeen, jonka aikana kreivi sai ruokia kehumalla ja vahvasti syömällä emännän pahan tuulen jossakin määrin haihtumaan, heittivät upseerit hyvästit ja poistuivat omaan huoneeseensa. Kreivi puristi Anna Fedorovnan ihmeeksi enon kättä ja myöskin hänen kättään suutelematta sitä. Hän puristi myöskin Liisan kättä katsoen häntä samalla suoraan silmiin ja hiukan hymyillen miellyttävää hymyään. Tämä katse sai tytön uudelleen hämille.

"Kyllä hän on sangen hyvännäköinen, — ajatteli Liisa, — mutta ajattelee aivan liikoja itsestään."