"Ei suinkaan se lopettamistakaan ollut? Sanon vain, että kun te alotitte, oli se aika vaikeata, eipä siltä, että näkisin mitään muuta vikaa tohtori Manettessa kuin että hän ei ole sellaisen tyttären arvoinen, ja se ei ole mikään moite häntä kohtaan, sillä eihän saata otaksuakkaan, että kukaan olisi hänen arvoisensa missään suhteessa. Mutta kaksin- ja kolminkerroin vaikeata on nähdä joukottain ja kasottain ihmisiä, jotka juoksevat tohtoria tavottelemassa (hänelle olisin vielä antanut anteeksi) ja ryöstävät lintuneitini rakkauden minulta."
Herra Lorry tiesi neiti Prossin hyvin mustasukkaiseksi, mutta hän tiesi myös, että hänen omituisen pintansa alla piili yksi noita epäitsekkäitä olentoja — joita vain naisissa tapaamme, — jotka pelkästä rakkaudesta ja ihailusta antautuvat vapaaehtoisiksi orjiksi nuoruudelle, itse sen kadotettuaan, kauneudelle, jota eivät koskaan omistaneet, luonnonlahjoille, joita heidän ei koskaan onnistunut saavuttaa, ja valoisille toiveille, jotka eivät koskaan valaisseet heidän synkkää olemassaoloaan. Hän tunsi tarpeeksi elämää, tietääkseen, ettei löydy mitään parempaa kuin sydämmen uskollinen palvelus, kun se on siinä muodossa ja suoritetaan vapaana itsekkäisyydestä ja hän tunsi niin lämmintä kunnioitusta sitä kohtaan, että kun hän mielikuvituksessaan jakeli hyvityksiä — niin me kaikki enemmän tai vähemmän teemme —, asetti hän neiti Prossin paljoa lähemmäksi alimmaisia enkeleitä kuin monen muun naisen, joka luonnon ja olojen puolesta oli verrattoman paljon parempiosainen ja jolla vielä oli tilikin Tellsonin pankissa.
"Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan kuin yksi mies, joka olisi lintuneitini arvoinen", sanoi neiti Pross, "ja se on veljeni Solomon, ellei hän olisi hieman erehtynyt elämässä."
Tässä olivat herra Lorryn tutkimukset neiti Prossin persoonallisissa elämänvaiheissa vahvistaneet sen tosiasian, että hänen veljensä Solomon oli sydämetön konna, joka oli riistänyt häneltä kaiken omaisuuden omille voitonpyrinnöilleen, jättäen hänet ainiaaksi köyhyyden valtaan, ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Neiti Prossin järkähtämätön usko Solomoniin (pieni erehdys poisluettuna) oli herra Lorryn mielestä vakava asia, ja lisäsi paljon hänen hyviä ajatuksiaan hänestä.
"Koska olemme kahdenkesken tällä hetkellä ja molemmat olemme asiaihmisiä", sanoi herra Lorry heidän palattuaan saliin, johon istuutuivat tuttavallisesti yhdessä, "sallikaa minun kysyä teiltä — eikö tohtori koskaan Lucyn kanssa puhuessaan viittaile suutariaikaansa."
"Ei koskaan."
"Ja kuitenkin säilyttää hän luonaan tuon rahin ja nuo työkalut?"
"Mutta", sanoi neiti Pross pudistaen päätään, "en sano, ettei hän viittaile siihen sisällisesti."
"Luuletteko hänen paljon sitä ajattelevan?"
"Luulen", sanoi neiti Pross.
"Kuvailetteko —" alotti herra Lorry, mutta neiti Pross keskeytti häntä jyrkästi:
"En kuvaile koskaan mitään. Minulla ei ole lainkaan mitään mielikuvitusta".
"Kiitän oikaisusta; otaksutteko — te kai joskus menette niin pitkälle, että otaksutte jotain?"
"Silloin tällöin", sanoi neiti Pross.
"Otaksutteko", jatkoi herra Lorry, veitikkamainen välke kirkkaissa silmissään, häntä ystävällisesti silmäillessään, "että tohtori Manettella, näitten vuosien kuluessa on ollut oma ajatuksensa rääkkäyksensä syystä, ja ehkäpä vielä rääkkääjäinsä nimestäkin."
"En otaksu muuta kuin mitä lintuneitini minulle sanoo."
"Ja hän sanoo."
"Että hän niin luulee."
"Älkää nyt minuun suuttuko, joskin teen teille näitä kysymyksiä; olenhan vain tuhma asiamies ja te olette asianainen."
"Tuhma?" sanoi neiti Pross sävyisästi.
Herra Lorry, joka melkein toivoi, että hän olisi jättänyt pois tämän häveliään laatusanan, vastasi: "Ei, ei, ei. Ei suinkaan. Mutta palatkaamme asioihin — eikö ole omituista, ettei tohtori Manette, joka epäilemättä on syytön kaikkiin rikoksiin, kuten me kaikki olemme vakuutetut, koskaan koske tätä kysymystä. Joskin ei juuri keskusteluissaan minun kanssani, vaikka olimmekin asiatuttavat monta vuotta takaperin ja nyt olemme läheiset ystävät, mutta kauniin tyttärensä kanssa, johon hän on niin kiintynyt, ja joka on niin syvästi kiintynyt häneen. Uskokaa minua, neiti Pross, en ota tätä asiaa puheeksi uteliaisuudesta, vaan lämpimästä osanotosta."
"No hyvä! Minun ymmärrykseni mukaan, ja se ei paljon merkitse, vai mitä", sanoi neiti Pross, lauhtuen hänen anteeksipyynnöistään, "pelkää hän kosketella tätä asiaa."
"Pelkää."
"Onhan se hyvin selvää. Sehän on kauhea muisto, johtuihan hänen heikkomielisyytensä siitä, ja koska hän ei tiedä mitenkä hänen järkensä pimeni, eikä mitenkä hän jälleen tointui, ehkäpä hän pelkää jälleen vaipuvansa entiseen pimeyteen. Tämähän jo minun mielestäni on omiaan tekemään tämän aineen hänelle epämiellyttäväksi."
Näin syvämietteistä muistutusta ei herra Lorry odottanut. "Olette oikeassa", sanoi hän, "ja kuinka kauheata on sitä ajatella. Mutta neiti Pross, epäilen josko se on hyväksi tohtori Manettelle, että hän aina sulkee nämät masentavat ajatukset itseensä. Niin, se on tämä epäilys ynnä siitä johtuva levottomuus, joka on aiheuttanut tämän tuttavallisen keskustelumme."
"Se ei ole autettavissa", sanoi neiti Pross, päätään pudistaen. "Jos kajootte siihen kohtaan, tapahtuu heti muutos pahempaan päin. Parempi jättää se sikseen. Sanalla sanoen, se aine on jätettävä sikseen. Väliin nousee hän vuoteeltaan sydänyönä, ja me täällä yläkerrassa kuulemme hänen käyskentelevän edestakasin, edestakasin huoneessaan. Pikku lintuni ymmärtää siitä, että hän ajatuksissaan on käyvinään edestakasin vanhassa vankilassaan. Hän kiiruhtaa silloin alakertaan ja he kulkevat yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes hän tyyntyy jälleen. Mutta hän ei koskaan sanallakaan mainitse levottomuutensa oikeata syytä ja pikku lintuni näkee parhaaksi olla siihen viittailematta. Äänettöminä kulkevat he yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes lintuseni rakkaus ja seura on saattanut hänet entiselleen."
Vaikka neiti Pross vakuutti, ettei hänellä ollut mielikuvitusta, osotti hänen tapansa kertoa ja sanoa edestakasin, edestakasin, että hän täysin käsitti sitä kalvavaa tuskaa joka seuraa, kun ihminen alituisesti on saman surullisen ajatuksen vainoomana, ja se osotti myös että hänellä oli kylläkin mielikuvitusta.
On jo mainittu, että tämä kadunkulma oli merkillinen kaikunsa puolesta, nyt kuului niin selvästi läheneviä askelia, että tuntui kuin pelkkä mainitseminen väsyneestä, edestakasin vaeltamisesta olisi ne synnyttänyt.
"Tässä he ovat!" sanoi neiti Pross, ja nousi keskeyttääkseen keskustelua, "ja pian on täällä sadottain ihmisiä!"
Tämä kadunkulma oli niin merkillinen akustiikkaan nähden, se oli niin merkillinen korva, että kun herra Lorry katseli ikkunasta nähdäkseen isää tyttärineen, joitten askeleet äsken kuuluivat, luuli hän, etteivät he koskaan saapuisi. Kaiku ei ainoastaan hälvennyt pois kuin olisivat askeleet poistuneet, vaan uusia askeleita, jotka eivät koskaan päässeet perille kuului niitten sijaan ja hälvenivät aivan lähellä. Isä tyttärineen tuli viimein näkyviin ja neiti Pross vastaanotti heitä etehisen ovella.
Oli hauska nähdä mitenkä pahasisuinen, punatukkainen ja ruma neiti Pross riisui hatun lemmittynsä päästä, hänen noustuaan ylös rappusia, mitenkä hän puhdisti sitä nenäliinansa nipukoilla, puhalsi pois tomun siitä, kääri kokoon päällysnutun ja silitti hänen rikkaita kutriaan yhtä ylpeästi kuin hän olisi silittänyt omia hiuksiaan jos hän olisi ollut naisista kaunein ja ylpein. Hauska oli myös nähdä hänen lemmittynsä kiittävän ja syleilevän häntä ja vastustelevan hänen liikanaista huolenpitoaan, jota hän uskalsi vain leikiten tehdä, neiti Pross olisi muuten syvästi loukkaantuneena vetäytynyt huoneeseensa itkemään. Hauska oli myös nähdä tohtoria kun hän katseli heitä ja sanoi neiti Prossille, että hän hemmotteli Lucyä, mutta hänen katseensa ja äänensä olivat jos mahdollista vielä enemmän hemmottelevia. Entäs herra Lorry sitten pienessä peruukissaan, mitenkä hän säteili, kiittäen onnen tähteään, joka oli valaissut hänet vanhoilla päivillään lämpimään kotiin. Mutta tätä hauskaa näköä ei tullutkaan satakunta ihmisiä katsomaan ja herra Lorry odotti turhaan neiti Prossin ennustuksien täyttymistä.
Päivällisaika oli käsissä, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut. Pienen talouden keittiön puoli oli neiti Prossin huostassa ja hän suoritti aina tehtävänsä mainiosti. Hänen päivällisensä olivat puolittain ranskalaiset ja puolittain englantilaiset ja ne olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan niin mainiot ja niin sievästi katetut että parempaa ei voinut vaatia. Koska neiti Prossin ystävyys oli kauttaaltaan käytännöllistä laatua oli hän kuljeksinut Sohossa ja lähitienoilla etsimässä köyhiä ranskalaisia, jotka killinkien ja puolikruunujen houkuttelemina, ilmaisivat hänelle keittotaidon salaisuuksia. Näiltä Gallian hävinneiltä pojilta ja tyttäriltä oli hän oppinut niin ihmeellisiä temppuja, että vaimo ja tyttö, jotka muodostivat palvelijakunnan, pitivät häntä oikeana taikavaimona tai Tuhkimon kummina, joka lähetti noutamaan kanan, kaniinin tai vähän vihanneksia ja muutti ne miksi tahtoi.
Sunnuntaina aterioi neiti Pross tohtorin pöydässä, mutta muuten piti hän oman päänsä ja söi epämääräisellä ajalla, joko keittiön puolella tai omassa huoneessaan toisessa kerroksessa, — sinisessä huoneessa, jonne ei kukaan muu kuin hänen Lintuneitinsä saanut tulla. Tällä kertaa oli neiti Pross pikku lintunsa ystävällisten kasvojen ja käytöksen vaikutuksesta erinomaisen suopea ja niinpä oli päivällinenkin hyvin hauska.
Päivä oli tukahduttava, ja päivällisen jälkeen ehdotti Lucy, että viini kannettaisiin ulos plataanin alle, jotta he saattaisivat istua ulkona raittiissa ilmassa. Koska kaikki kävi hänen mielensä mukaan, menivät he ulos plataanin alle ja hän kantoi itse viinin herra Lorryn varalle. Hän nimitti itseään herra Lorryn juomanlaskijaksi ja heidän istuessaan plataanin alla puhelemassa, hoiti hän hänen lasiaan, katsoen että se aina oli täynnä.
Salaperäiset talot katselivat heitä ja plataani kuiskaili omalla tavallaan heidän päänsä päällä.
Mutta satoja ihmisiä ei vieläkään ilmestynyt. Herra Darnay saapui kyllä heidän istuessaan plataanin alla, mutta siinä oli vain yksi.
Tohtori Manette vastaanotti hänet ystävällisesti, samoin Lucy. Mutta neiti Pross tunsi äkkiä nykimisiä päässä ja ruumiissa ja meni sisään. Hän oli usein tämän vamman alaisena ja kutsui sitä arkipuheessa: "puistatukseksi".
Tohtori oli parhaimmalla tuulellaan ja näytti tavattoman nuorelta. Tällaisina hetkinä oli yhdennäköisyys hänen ja Lucyn välillä hyvin suuri ja heidän siinä vierekkäin istuessa, Lucyn nojatessa päätään hänen olkapäihinsä ja hän käsivarttaan Lucyn tuolille, oli hyvin hauska havaita tätä yhdennäköisyyttä.
Hän oli koko päivän puhunut monesta asiasta ja erinomaisen vilkkaasti. "Kuulkaa, tohtori Manette", sanoi herra Darnay, heidän istuessaan plataanin alla, ja hän sanoi sen jatkona heidän keskusteluunsa, he olivat nimittäin puhelleet Lontoon vanhoista rakennuksista — "tunnetteko Toweria?"
"Olemme Lucyn kanssa olleet siellä, mutta vain satunnaisesti.
Huomasimme kyllä että se oli mieltäkiinnittävä, mutta siinä kaikki!"
"Minä olen ollut siellä, kuten muistanette", sanoi Darnay hymyillen, mutta samassa harmista punehtuen, "vaikka en siinä asemassa, että olisin voinut tutkia sitä. Minulle kerrottiin merkillinen juttu siellä ollessani."
"Mikä juttu se oli?" kysyi Lucy.
"Heidän tehdessään muutoksia siellä, löysivät työmiehet vanhan vankiluolan, joka vuosikausia oli ollut muurattu ja unohdettu. Jokainen kivi sisäseinissä oli täynnä kirjoituksia, vankien leikkelemiä — päivämääriä, nimiä, valituksia ja rukouksia. Kulmakiveen eräässä nurkassa, oli vanki, joka luultavasti oli mestattu, viime työkseen leikellyt kolme kirjainta. Niihin oli käytetty hyvin vaillinaista asetta ja työ oli tapahtunut kiireessä ja epävarmasti. Ensin näytti kuin olisi siihen leikelty D.I.C. mutta lähemmin tutkittaessa huomattiin viimeinen kirjain G:ksi. Ei missään muistiinpanoissa eikä kertomuksissa löytynyt mitään vankia niillä alkukirjaimilla, ja turhaan arvailtiin mikä nimi se saattoi olla. Viimein otaksuttiin etteivät kirjaimet merkinneetkään alkukirjaimia, vaan sanaa: 'Dig' (kaiva.) Kirjoituksen alla oleva laattia kaivettiin tarkasti ja maassa kiven tai tiililevyn alla löydettiin jäännöksiä paperista ja pienestä nahkapussista. Tuntemattoman vangin kirjoitus ei koskaan tule luetuksi, mutta hän oli kirjoittanut jotain ja piilottanut sen vanginvartialta."
"Isäni", huudahti Lucy, "sinä voit pahoin."
Tohtori oli äkkiä kohonnut pystyyn, pidellen päätään käsillään. Hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä pelotti heitä kaikkia.
"En, lapseni, en voi pahoin. Mutta suuria vesipisaroita putosi päälleni ja sai minut säpsähtämään. Parasta lienee, että menemme sisään."
Hän toipui melkein heti. Satoi tosiaankin suuria pisaroita, ja hän näytti heille niitä kädessään. Mutta hän ei puhunut sanaakaan löydöstä ja heidän mennessään sisään, havaitsi herra Lorryn asiasilmä tai oli havaitsevinaan hänen kasvoissaan kun ne kääntyivät Charles Darnayn puoleen, saman omituisen ilmeen kuin oikeussalin käytävässä.
Mutta hän hillitsi itseään niin pian, että herra Lorry epäili asiasilmäänsä. Kultaisen jättiläisen käsivarsi etehisessä ei ollut häntä vakavampi, kun hän seisahtui sen alle ja sanoi vielä olevansa tottumaton sellaisiin pikku sattumiin ja ehkäpä hän ei koskaan niihin tottuisikaan ja hän selitti että sade oli häntä pelottanut.
Oli teenjuonnin aika ja neiti Pross askarteli teekeittiön ääressä, uuden "puistatuksen" uhrina, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut. Herra Carton oli saapunut mutta sittenkin niitä oli vain kaksi.
Ilta oli niin painostava, että vaikka ovet ja ikkunat olivat seljällään olivat he menehtyä kuumuuteen.
Teetä juotuaan, muuttivat he kaikki ikkunan ääreen ja katselivat ulos painavaan hämärään. Lucy istui isänsä vieressä, Darnay hänen toisella puolellaan ja Carton nojautui ikkunaan. Uutimet olivat pitkät ja valkoset ja jotkut ukkosilman puuskaukset, jotka pyörivät sisälle kadunkulmaan, lennättivät ne kattoon ja liehuttivat niitä kuin aavesiipiä.
Sadepisarat tippuivat yhä, "ne ovat suuret ja raskaat, mutta ne putoavat harvaan", sanoi tohtori Manette. "Rajuilma lähestyy hitaasti."
"Mutta varmaan", sanoi Carton.
He puhuivat hiljaa, kuten ihmiset tavallisesti tekevät jotain odottaessaan, ja kuten aina on tapana pimeässä huoneessa salamaa odottaessa.
Kaduilla ihmiset kiirehtivät suojaa hakemaan ennen rajuilman puhkeamista. Ihmeellinen, kaikuva kadunkulma kajahteli lähenevistä ja etenevistä askelista, vaikka ei siellä ollut ainoatakaan kulkevaa.
"Ihmisiä on joukottain liikkeellä ja kumminkin tämä on erämaa", sanoi
Darnay heidän kuunneltuaan hetkisen.
"Eikö tämä kaiku tee syvää vaikutusta, herra Darnay?" kysyi Lucy. "Väliin olen istunut täällä iltasin ja kuvaillut — mutta mielettömän mielikuvituksen pelkkä varjokin saa minut värisemään tänä iltana, kun kaikki on niin pimeätä ja juhlallista."
"Sallikaa meidänkin väristä. Saammeko kuulla mielikuvitustanne."
"Teistä se on vain tyhjää. Sellaiset mielijohteet, luulen, vaikuttavat vain niihin, joissa ne syntyvät; niitä ei käy kertominen. Olen väliin iltasin istuskellut täällä yksin kuuntelemassa, kunnes kuvailen, että täällä kajahteleva kaiku on niitten askelien kaiku, joita me sitten elämämme kuluessa kuulemme."
"Siinä tapauksessa on se aika ihmisjoukko, joka tulee esiintymään elämässämme", puuttui Sydney Carton puheeseen jurolla tavallaan.
Askeleita kuului yhä ja ne kiirehtivät yhä kiivaammin. Kulma kaikui ja vastakaikui askelista, jotkut tuntuivat juoksevan ikkunain alla, toiset huoneessa, toiset olivat läheneviä, toiset eteneviä, toiset seisahtuivat ja toiset kerrassaan vaikenivat; kaikki kulkivat etäisillä kaduilla, ei yksikään näkösällä.
"Kuuluvatko nämät askeleet meille kaikille, neiti Manette, tai pitääkö meidän jakaa ne keskenämme."
"Sitä en tiedä, herra Darnay, sanoinhan teille, että se oli houkkamainen mielenjohtuma, mutta te käskitte minun kertomaan sitä. Kun olen antautunut siihen ajatukseen, olen ollut yksinäni ja silloin olen mielessäni kuvitellut niitä niitten ihmisten askeleiksi, jotka tulevat vaikuttamaan isäni tai minun elämään."
"Minä otan ne haltuuni", sanoi Carton. "Minä en tee kysymyksiä enkä ehtoja. Suuri ihmisjoukko ryntää vastaamme, ja neiti Manette, minä näen ne — salaman valossa." Hän lisäsi viimeiset sanat ankaran leimauksen jälkeen, joka valaisi hänet ikkunaan nojautuneena.
"Ja minä kuulen heidän tulevan!" lisäsi hän jyrinän jälkeen. "Tässä he tulevat, nopeasti, hurjasti ja raivokkaasti!"
Hän tarkotti sateen kohinaa ja huminaa ja sade keskeytti hänet sillä sen aikana ei mikään ääni kuulunut. Kauhistuttava rajuilma puhkesi jyrinään, salamoihin ja rankkasateeseen eikä herennyt hetkeksikään ennenkuin kuu kohosi taivaalle sydänyön aikana.
Puhtaassa ilmassa soi kello yksi pyhän Paavalin kirkossa, kun herra Lorry lähti kotiaan Clerkenwelliin Jerryn saattamana, joka oli pitkävartisissa saappaissa ja kantoi lyhtyä kädessään. Tiellä Sohon ja Clerkenwellin välillä, löytyi yksinäisiä paikkoja ja herra Lorry, joka muisti maantienrosvoja, antoi aina Jerryn tehdä tämän palveluksen, vaikka tavallisesti pari tuntia aikasemmin.
"Minkälainen yö!" sanoi herra Lorry. "Tällainen yö voisi melkein herättää kuolleet haudoistaan."
"Sitä yötä, herra en ole koskaan nähnyt — enkä myös mahda kohdata ketään, joka sen näkee", vastasi Jerry.
"Hyvää yötä, herra Carton", sanoi asiamies. "Hyvää yötä, herra
Darnay. Vietämmeköhän enää eläissämme tällaista yötä yhdessä?"
Ehkäpä. Ja ehkäpä he vielä saavat nähdä sen suuren ihmisjoukon kohinalla ja jyrinällä ryntäävän vastaansa.
SEITSEMÄS LUKU.
Monseigneur kaupungissa.
Monseigneur oli yksi hovin mahtavampia herroja, ja hänellä oli tavanmukainen joka neljäntenätoista päivänä uudistuva vastaanottonsa suuressa palatsissaan Pariisissa. Monseigneur oli sisäisessä huoneessaan, ja se oli kaikkein pyhin ihailijaparvelle, joka odotti ulkopuolella olevassa pitkässä huonejonossa. Monseigneur oli parhaallaan juomassa suklaataan. Monseigneur nieli helposti monta asiaa, ja moni tyytymätön sielu arveli, että hän oli aika vauhtia nielemäisillään koko Ranskanmaan, mutta aamusuklaa ei saattanut luiskahtaa alas hänen kurkustaan, ellei häntä ollut auttamassa neljä vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.
Niin, neljä miestä tarvittiin kohottamaan onnellista suklaata Monseigneurin huulille, kaikki neljä loistivat kiiluvissa koristuksissa ja ylimmäinen niistä ei tullut toimeen ilman kahta kultakelloa taskussaan, Monseigneurin käytäntöön paneman, ylevän ja aistikkaan muodin mukaan. Yksi lakeija kantoi suklaakupin Monseigneurin pyhään läheisyyteen, toinen jauhoi ja hieroi suklaata pienellä koneella, jota hän sitä tarkoitusta varten kantoi mukanaan, kolmas tarjoskeli onnen suosimaa pyyhettä, neljäs (kultakellojen kantaja) kaasi suklaan kuppiin. Monseigneurin olisi ollut mahdoton säilyttää korkea paikkansa ihailevan taivaan alla, jos hän olisi luovuttanut yhdenkään näistä lakeijoista. Musta olisi tahra ollut hänen vaakunakilvellään, jos hänen suklaataan olisi halvasti tarjonnut vain kolme palvelijaa, ja jos niitä olisi ollut kaksi, olisi hän häpeästä kuollut.
Monseigneur oli eilisiltana ollut pienillä illallisilla, joissa myös teatterilla ja oopperalla oli viehättävät edustajansa. Monseigneur oli useimpina iltoina pikku illallisilla tenhoavassa seurassa. Monseigneur oli niin kohtelias, niin vaikutuksille altis, että teatteri ja ooppera vaikuttivat paljon enemmän ikäviin valtioasioihin kuin koko Ranskanmaan tarpeet. Se oli onnellinen asianhaara Ranskalle, kuten kaikille maille, jotka saavat sen kohtalon omakseen — kuten se aina oli esimerkiksi Englannille, hilpeitten Stuartien kaivattuina aikoina, jotka möivät sen.
Monseigneurilla oli tosiaankin ylevä käsitys yleisistä valtionasioista, hän antoi nimittäin kaiken kulkea omia teitään, erikoisista valtionasioista oli Monseigneurilla toinen todellakin ylevä käsitys, että kaiken oli käyminen hänen teitään — ja tuli kartuttaa hänen valtaansa ja kukkaroaan. Huvituksiensa suhteen Monseigneurilla oli myös se tosiaankin ylevä käsitys, että maailma oli olemassa niitä varten. Hänen mielilauseensa oli: "Maa ja kaikki mikä siihen kuuluu, on minun, sanoo Herra".
Ja kuitenkin oli Monseigneur vähitellen huomannut, että hänen asioissaan, sekä julkisissa, että yksityisissä ilmestyi vaikeuksia, siksi oli hänen ollut pakko liittyä veronkannon urakoitsijaan [virkamies Ranskan vanhan monarkkiian aikana, joka kantoi urakalla valtion verot. Suom. muist.]; yleiset valtiovarat vaativat tätä liittymistä, sillä Monseigneur ei tullut niissä toimeen ja siis täytyi ne jättää jonkun huostaan, joka niitä hoiti; hänen yksityiset raha-asiansa vaativat tätä liittymistä syystä, että urakoitsijat olivat rikkaat ja että Monseigneur monen sukupolven ylellisyyden ja tuhlauksen jälkeen oli tulemaisillaan köyhäksi. Siksi oli Monseigneur ottanut sisarensa luostarista, kun vielä oli aika torjua uhkaavaa huntua, joka muuten oli halpahintaisin puku jota hän taisi käyttää, ja lahjoitti hänet palkkiona hyvin rikkaalle urakoitsijalle, joka oli köyhä sukutaulunsa puolesta. Tämä urakoitsija, jolla oli omistajalleen sovitettu kultanuppinen keppi kädessä, oli muun seuran mukana etummaisissa huoneissa ja matelevan kunnioituksen esineenä — kaikki muut matelivat hänen edessään paitsi ne, joiden suonissa Monseigneurin veri virtasi, siihen luettuna myös hänen oma vaimonsa, sillä he katselivat häneen mitä ylhäisimmällä ylenkatseella.
Herra urakoitsija oli komea mies. Kolmekymmentä hevosta potki hänen tallissaan, hänen etehisessään istui kaksikymmentäneljä miehistä palvelijaa, ja kuusi kamarineitsyttä palveli hänen vaimoaan. Urakoitsija, joka ei teeskennellyt toista, vaan oli mitä oli, ryöväri ja rosvo — vaikka hänen avioliittonsa olisikin pitänyt häntä johtaa yhteiskunnalliseen siveellisyyteen — oli ainakin siinä suhteessa suurin todellisuus tässä joukossa, joka sinä päivänä odotti Monseigneurin palatsissa.
Sillä joskin huoneet olivat kauniit katsella, ja kaunistetut kaikilla mahdollisilla koristeilla, mitä sen ajan aisti ja taito aikaansai, ei vieraissa ollut paljon kehumista. Siellä oli sotilaita ilman sotilastietoja, meriupseereja, joilla ei ollut aavistusta laivasta, siviilivirkamiehiä ilman käsitystä yleisistä asioista, julkeita hengellisiä, jotka olivat maallisia sen sanan pahimmassa muodossa, heidän silmänsä olivat aistilliset, he olivat löysät suustaan, ja vielä löysemmät tavoiltaan; kaikki täydellisesti sopimattomia arvoisiin toimiinsa ja valehtelivat kauheasti kun olivat kuuluvinaan tähän toimeen; kaikki olivat he jotenkin samasta säädystä kuin Monseigneur ja siksipä oli heitä laadittu kaikkiin julkisiin virkoihin, jossa jotain oli saatavana. Sellaisia oli siellä kymmenittäin. Olipa siellä yhtäpaljon ihmisiä, jotka eivät olleet missään välittömässä yhteydessä Monseigneurin tai valtion kanssa, eivätkä minkään todellisen kanssa, eivätkä elämässään kulkeneet suoraa tietä mihinkään todelliseen maalliseen päämaaliin. Siellä oli lääkäreitä, jotka olivat koonneet suuria rikkauksia jakamalla makeita lääkkeitä kuviteltuja tauteja vastaan, joita ei ollut olemassakaan, ja he hymyilivät ylhäisille potilailleen Monseigneurin saleissa. Projektorit [ehdottelijat, suom. muist.], jotka keksivät kaikellaisia keinoja valtion pikku vammoja parantaakseen, mutta eivät tienneet mitään neuvoa kitkeäkseen juurineen yhtä ainoata suurta syntiä, lörpöttelivät joutavia jaarituksiaan sille, jonka vain käsiinsä saivat Monseigneurin vastaanottosaleissa. Epäilijäfilosoofit, jotka paransivat maailmaa sanoilla ja rakensivat Babelin torneja korteista, rynnätäkseen taivasta kohti, keskustelivat tässä kummallisessa kokouksessa Monseigneurin luona epäilijäkemistien kanssa, jotka harrastivat metallien muutosta. Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet, jotka tänä merkillisenä aikana — ja sen jälkeen — tunnettiin hedelmistään, s.o. väliäpitämättömyydestä jokaista inhimillisen harrastuksen luonnollista esinettä kohtaan — olivat mallikelpoisessa uupumistilassa Monseigneurin palatsissa. Sellaiset olivat näitten eriävien arvohenkilöitten kodit Pariisin hienossa maailmassa, että urkkijoilla tässä Monseigneurin ihailijain joukossa — ja niihin kuului ainakin puolet tästä hienosta seurasta — olisi ollut vaikeata tämän piirin enkeleittenkään joukossa keksiä ainoatakaan vaimoa, joka ulkomuodoltaan ja tavoiltaan tunnusti olevansa äiti. Niin, lukuunottamatta vaivaloisen olennon maailmaan saattamista — joka ei vielä merkitse äidin nimen toteuttamista — oli äidin tunne aivan tuntematonta tässä hienossa maailmassa. Maalaisnaiset kasvattivat ja pitivät sopimattomia lapsukaisia kovassa kurissa ja viehättävät kuusikymmenvuotiset mummot pukeutuivat koruvaatteisiin ja kävivät illallisilla kuin kaksikymmenvuotiaat.
Epätodellisuuden pitaalitauti rumensi jokaista inhimillistä olentoa, joka oli Monseigneurin saleissa kunniatervehdyksillä. Uloimmassa huoneessa oleskeli puoli tusinaa eriskummallisia olentoja, jotka muutamia vuosia takaperin rupesivat hämärästi aavistamaan, että kaikki kulki jotensakin päin mäntyä. Asettaakseen kaikki oikealle kannalle oli puolet heistä ruvennut jäseneksi hurjamaiseen lahkoon, niin kutsuttuihin kouristajiin, jotka nytkin punnitsivat mielessään, rupeisivatko vaahtoamaan, raivoamaan ja kiljumaan tahi vaipuisivatko paikalla kaatumatautiin, — antaakseen siten Monseigneurille helposti käsitettävän varoituksen tulevaisuuden varalle. Näitä derviisheja lukuunottamatta oli siellä kolmetoista lahkolaista, jotka paransivat oloja lörpöttelemällä "totuuden keskustasta" ja väittivät, että ihminen on alkujaan totuuden keskustasta — joka ei vaatinut paljon todistuksia — mutta hän ei ole tullut ulos kehästä ja häntä oli estettävä lentämästä ulkopuolella kehää, vieläpä työnnettävä takaisin keskustaan paastoamisen ja henkien näkemisen kautta. Nämät tietysti keskustelivat paljon hengistä — ja tekivät maailmalle palveluksen, joka ei missään näyttäytynyt.
Mutta kaiken tämän korvaukseksi, oli koko seura Monseigneurin palatsissa erinomaisen täydellinen puvussaan. Jos tuomiopäivä olisi ollut pukupäivä, olisi jokainen siellä oleva ollut ijankaikkisesti moitteeton. Mikä kähertäminen, puuteroiminen ja hiustenkampaus, mikä hieno, taidokkaasti säilynyt ja paranneltu iho, mitkä komeat miekat, joskin ne olivat vain silmää varten ja mikä kunnianosoitus hajuaistia kohtaan! Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet kantoivat pieniä, riippuvia helyjä, jotka kilkuttivat heidän veltosti liikkuessaan, nämät kultaiset kahleet kilisivät kuin pienet, kalliit kellot, ja tämä helinä, silkin ja brokaadin ja hienon liinan kahina aikaansai ilmassa tuulahduksen, joka löyhytti Saint-Antoinen ja sen nielaisevan nälän pois loitolle kaukaisuuteen.
Puku oli se pettymätön talismanni ja lumous, jota käytettiin pysyttämään kaikkea paikoillaan. Jokainen pukeutui loppumattomiin pukutansseihin. Tuileriainpalatsista Monseigneurin ja koko hovin kautta, kamarin, tuomioistuinten ja koko yhteiskunnan kautta (lukuunottamatta linnunpelätyksiä) jatkuivat pukutanssit aina pyöveliin saakka, joka hänkin lumouksen alaisena oli velvollinen virkailemaan käherrettynä, puuteroittuna, kultanauhatakissa, puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa. Hirsipuun ja pyörän ääressä — piilu oli harvinainen — "Monsieur de Paris", kuten hänen virkaveljensä maaseuduilla, "Monsieur d'Orleans" ja muut häntä kutsuivat, johti puhetta tässä hienossa puvussa. Kukapa tässä seurassa Monseigneurin vastaanotossa Herran vuonna tuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä taisi epäillä ettei järjestelmä, joka perustui käherrettyyn ja puuteroittuun pyöveliin, kultanauhatakissa, puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa jäisi itse tähdistä eloon.
Kun Monseigneur oli vapauttanut neljä miestään taakoistaan ja juonut suklaansa, antoi hän aukaista kaikkein pyhimmän ovet ja astui ulos. Mikä alamaisuus, mikä liehittely ja mairittelu, mikä orjamaisuus ja alhainen nöyryys! Kumartaminen, sekä ruumiin että sielun oli niin suuri, ettei taivaan varalle jäänyt mitään — joka taisi olla yksi syy toisten lisänä, miksi eivät Monseigneurin ihailijat sitä koskaan vaivanneet.
Jaellen lupauksen siellä ja hymyilyn täällä, kuiskeen onnelliselle orjalle ja käden viuhkonnan toiselle, kulki Monseigneur kohteliaasti läpi huoneitten kaukaiseen piiriin, jossa totuuden kehä oleskeli. Siellä kääntyi Monseigneur, palasi takasin ja sopivan ajan kuluttua sulkeutui hän jälleen pyhäkköönsä suklaanhöyryihin, eikä enää näyttäytynyt.
Kun näytäntö oli loppunut, muuttui tuulahdus oikeaksi pikku myrskyksi, ja kalliit pikku kellot menivät kilkuttaen alas portaita. Pian oli vain yksi henkilö jälellä koko joukosta, ja hattu kainalossaan ja nuuskarasia kädessään kulki hän hitaasti kuvastimien ohi ulos.
"Piru sinut periköön", sanoi tämä henkilö, seisahtuen viimeiselle ovelle ja kääntyen pyhäkköön päin.
Näin sanoen, tiputti hän nuuskan sormistaan kuin olisi hän ravistanut tomun kengistään ja astui tyynesti alas portaita.
Hän oli kuudenkymmenen paikkeella oleva mies, komeasti puettu, kopea käytökseltään ja kasvot kauniin naamion kaltaiset. Ne olivat läpikuultavan kalpeat, hyvin selväpiirteiset, ilme niissä oli varma ja jyrkkä. Nenä, joka muuten oli kaunismuotoinen, painui vähän sisäänpäin molempain sierainten yläpuolella. Näissä molemmissa syvennyksissä tai uurteissa ilmeni ainoa pieni väre, mikä kasvoissa koskaan näyttäytyi. Ne muuttivat joskus värinsä, laajenivat ja supistuivat väliin kuin heikon tykytyksen vaikutuksesta, ja antoivat koko kasvoille kavalan ja julman leiman. Lähemmin tarkastellessa, huomasi, että ilmeen synnytti suun ympärillä oleva piirre, ja liian vaakasuorat ja ohuet viivat silmäkuoppain ympärillä, mutta tästä huolimatta olivat kasvot kauniit ja merkilliset.
Niitten omistaja astui alas portaita pihalle, astui vaunuihinsa ja ajoi pois. Häntä ei moni ihminen vastaanoton aikana puhutellut, hän oli seisonut vähän syrjässä ja Monseigneurin käytös häntä kohtaan olisi saattanut olla lämpimämpi. Näissä oloissa oli hänestä sangen miellyttävää nähdä alhaisen kansan hajaantuvan hänen hevosensa tieltä ja usein töintuskin pelastuvan niitten jalkoihin joutumasta. Hänen ajurinsa ajoi kuin olisi hän törmännyt vihollista vastaan, ja hänen raivonsa ei aiheuttanut hänen isäntäänsä hillitsemään häntä sanalla tai liikkeellä. Valituksia oli joskus kuulunut tässäkin kuurossa kaupungissa tänä mykkänä aikana siitä, että ylimykset ajoivat hurjasti kapeilla kaduilla, joissa ei ollut jalkakäytäviä ja saattoivat siten kansanjoukon vaaralle alttiiksi tai runtelivat sitä raakamaisella tavalla. Mutta harva välitti tästä niinkään paljon, että olisi pannut sen mieleensä ja tässä kuten muissakin asioissa saivat kurjat raukat itse suoriutua vaikeuksistaan, miten paraiten taisivat.
Hurjalla räminällä ja jyryllä ja epäinhimillisellä säälimättömyydellä, jota tuskin meidän päivinämme voisi käsittää, ryntäsivät vaunut pitkin katuja ja pyöräyttivät kulmissa, naisten kirkuessa ja miesten tempoessa toisiaan tai lapsia sen tieltä.
Viimein pyörähtivät ne eräässä kulmassa suihkulähteen ohi, yksi pyöristä sai pahan kolauksen, kuului monen ihmisen äänekästä kirkunaa ja hevoset kohosivat pystyyn ja pillastuivat.
Vaunut luultavasti eivät olisi sittenkään pysähtyneet, ellei viimemainittua harmia olisi sattunut, ajoivathan vaunut usein eteenpäin jättäen haavoitetut jälkeensä, ja miksikä ei? Mutta nyt nousi peljästynyt lakeija kiireesti alas ja parikymmentä kättä oli tarttunut hevosia ohjaksiin.
"Mikä on vikana?" sanoi herra, katsellen tyynesti ulos.
Pitkä, yömyssyyn puettu mies oli nostanut mytyn hevosten kavioiden välistä, asettanut sen suihkulähteen jalustalle ja kumartui nyt sen yli liassa ja märässä, ulvoen kuin petoeläin.
"Suokaa anteeksi, herra markiisi!" sanoi repaleinen ja nöyrä mies, "se on lapsi."
"Miksi pitää hän niin inhottavaa elämää? Onko se hänen lapsensa?"
"Antakaa anteeksi herra markiisi — se on niin surullista — on, se on hänen lapsensa."
Suihkulähde oli hiukan syrjällä, sillä katu, jonka varrella se oli, päättyi kymmenen tai kahdentoista neliömeetterin suuruiseen avonaiseen paikkaan. Kun pitkä mies äkkiä kohosi maasta ja ryntäsi vaunujen luo, tarttui herra markiisi hetkeksi miekkansa kahvaan.
"Tapettu!" huusi mies hurjassa epätoivossa, ojentaen molemmat pitkät käsivartensa päänsä yli, häneen tuijottaen. "Kuollut!"
Kansa keräytyi ympärille ja katseli herra markiisia. Niissä monissa silmissä, jotka häntä tarkastelivat, näkyi vain uteliaisuutta ja kiihkoa, ei uhkaa eikä vihaa. Eivätkä he mitään sanoneet, ensimmäisen kirkunan jälkeen he vaikenivat ja olivat yhä ääneti. Nöyrän miehen ääni oli masentunut ja sävyisä syvässä alamaisuudessaan. Herra markiisi antoi silmänsä luisua heidän ylitsensä, kuin olisivat he vain olleet koloistaan ulos kömpineitä rottia.
Hän otti esiin kukkaronsa.
"Se on minusta perin kummallista", sanoi hän, "ettette milloinkaan opi hoitamaan itseänne ja lapsianne. Joku teistä on aina tiellä. Mistäpä minä tiedän, vaikkapa olisitte vielä vahingoittaneet hevosianikin. Siinä, antakaa hänelle tämä." Hän heitti kultakolikon palvelijalleen ja kaikkein päät kurkottivat eteenpäin, että näkisivät sen putoavan. Pitkä mies ulvoi jälleen melkeinpä epäinhimillisellä äänellä: "Kuollut!"
Toisen miehen äkkinäinen tulo, jolle muut antoivat tietä, hillitsi häntä. Nähtyään hänet, viheliäinen raukka heittäytyi hänen kaulaansa, nyyhkytti ja itki, viitaten suihkulähteelle, jossa naiset kumartuivat liikkumattoman mytyn yli ja hiljaa puuhailivat sen ympärillä. Mutta he olivat yhtä hiljaa kuin miehet.
"Tiedän, tiedän kaikki", sanoi vastatullut. "Ole luja Gaspard! Parempi oli pikku vauvalle kuolla näin, kuin elää. Hän kuoli silmänräpäyksessä, ilman tuskia. Olisiko hän elänyt hetkeäkään niin onnellisena?"
"Te olette filosoofi, te", sanoi markiisi hymyillen. "Mikä nimenne?"
"Defarge."
"Ammattinne?"
"Viinikauppias, herra markiisi."
"Tuossa, ota tämä, filosoofi ja viinikauppias", sanoi markiisi viskaten hänelle toisen kultakolikon, "ja käyttäkää se mielenne mukaan. Ovatko hevoset valmiit?"
Suomatta enää silmäystäkään kansanjoukolle, herra markiisi nojautui taaksepäin vaunuissaan ja oli juuri ajamaisillaan pois kuten ainakin hieno herra, joka on sattunut särkemään jokapäiväisen esineen, ja joka on vahingon maksanut ja jolla on varaa maksaa, kun hänen rauhansa taas häiriytyi siitä, että raha lensi vaunuihin ja kilisten putosi laattialle.
"Pidätä", sanoi herra markiisi. "Pidätä hevoset! Kuka tämän heitti?"
Hän katseli siihen paikkaan, jossa viinikauppias Defarge äsken seisoi, mutta tällä paikalla vääntelihe itseään onneton isä pitkällään kadulla ja hänen vieressään seisoi tummanverinen, tanakka nainen kutoen.
"Senkin koirat", sanoi markiisi, mutta hillitysti ja kasvot muuttumattomina, lukuunottamatta molempia pilkkuja nenän päällä. "Minä ajaisin nautinnolla teidän kaikkein ylitse, ja hävittäisin teidät juuria myöten maan päältä! Jos tietäisin kuka konna viskasi rahan, ja jos se roisto olisi tarpeeksi lähellä, murskaisin hänet pyörieni väliin."
Niin masentuneet he olivat, niin pitkä ja kova heidän kokemuksensa sellaisen miehen mahdista sekä sisäpuolella että ulkopuolella lain rajaa, ettei ääntä, kättä, eikä silmää kohonnut vastaukseksi, ei miesten joukossa, mutta nainen, joka seisoi kudin kädessään, katseli lujasti markiisia vasten kasvoja. Markiisin arvo ei sallinut hänen ottaa sitä huomioon, hänen halveksivat silmänsä soljuivat vaimon ohitse samoin kuin muittenkin rottien ja hän nojautui taas taaksepäin vaunuissaan ja sanoi: "Aja!"
Hän ajoi eteenpäin ja toisia ajoneuvoja pyöri ohitse tuhkatiheään toistensa jälestä, ministerin, veronkannon urakoitsijan, lääkärin, lakimiehen, papin, oopperan, teatterin, kokonaiset naamiohuvit pyörivät ohitse loistavana, yhtämittaisena virtana. Rotat olivat ryömineet koloistaan ja seisoivat siinä tuntikausia katselemassa, sotamiesten ja poliisien kulkiessa heidän ja näytelmän välillä ja muodostaen aituuksen, jonka taakse he hiipivät ja jonka lävitse he tirkistelivät. Isä oli jo kauvan sitten korjannut myttynsä ja piiloutunut sen kanssa, ja naiset, jotka olivat puuhailleet mytyn luona sen levätessä suihkulähteen jalustalla, istuivat ja katselivat veden lorinaa ja naamiohuvien pyörinää — ja tanakka nainen, joka oli seisonut kudin kädessä, kutoi yhä järkähtämättömästi kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi kiisi, kohiseva virta kiisi, niin moni elämä kaupungissa kiisi kohti kuolemaa, niinkuin sääntö on, aika ei odottanut ketään, rotat nukkuivat jälleen pimeissä koloissaan yhteensullottuina, pukutanssijaiset loistivat juhlissa ja iltakemuissa ja kaikki kulki tasaista kulkuaan.
KAHDEKSAS LUKU.
Monseigneur maalla.
Ihana maisema, jossa vilja oli vihanta, mutta ei runsas. Ohran sijalla kasvoi palsta laihaa ruista ja vehnän sijalla surkeita herneitä ja papuja ja kehnoja vihannespahasia. Eloton oli luonto, ja miehet ja naiset, jotka sitä viljelivät, näyttivät elostavan vasten tahtoaan — kuin olisi heitä vaivannut alakuloinen halu heittää kaikki ja nääntyä pois. Neljä hevosta ja kaksi ajuria laahasi herra markiisin matkavaunuja (jotka olisivat saattaneet olla keveämmät) ylös jyrkkää mäkeä. Puna herra markiisin kasvoilla ei saattanut hänen korkeata sukuperäänsä epäluulonalaiseksi, sillä se ei lähtenyt sisältäpäin, se oli ulkonaisen seikan — laskevan auringon synnyttämä.
Auringonlasku valaisi matkavaunuja niin loistavasti sen ennättäessä mäen kukkulalle, että matkustaja aivan punersi purppurassa. "Se katoaa pian", sanoi herra markiisi katsellen käsiään.
Aurinko olikin niin matalalla että se samassa hetkessä laskeusi. Kun raskas jarru oli sovitettu pyöriin ja vaunut luisuivat alas mäkeä tuhanhajussa ja tomupilvessä, pakeni punanen hehku nopeasti, aurinko ja markiisi laskeutuivat yhdessä, ja jarrua irrottaessa oli hehku kadonnut.
Mutta jälellä oli kappale jylhää ja autiota maata, pienoinen kylä kukkulan juurella, leveä, jyrkkä ja mäkinen tie sen takana, kirkontorni, tuulimylly, metsästyspuisto ja kallio linnoituksineen, jota käytettiin vankilana. Kaikkia näitä yön suussa pimeneviä esineitä katseli markiisi kuin mies, joka lähestyy kotiaan.
Kylässä oli yksi ainoa köyhä katu, jonka varrella oli köyhä juomanpanimo, köyhä nahkuri, köyhä ravintola, köyhä talli postihevosten muuttoa varten, köyhä kaivo ja kaikki muut tavalliset köyhät laitokset. Kylällä oli myös köyhä väestönsä. Koko sen väestö oli köyhä, ja moni niistä istui ovensa ulkopuolella kuorimassa tähteiksi jääneitä sipulia ynnä muuta senkaltaista iltaruoaksi, toisten taas huuhtoessa kaivon luona lehtiä, ruohoja ynnä muita syötäväksi kelpaavia maan tuotteita. Syyt heidän köyhyyteensä olivat selvät, verot valtiolle, verot kirkolle, verot maanomistajalle, paikallisverot ja yleiset verot olivat siellä, täällä maksettavat juhlallisen ilmoituksen mukaan, ja kumma oli, että koko kylää enää ollenkaan oli olemassa.
Harvoja lapsia oli näkyvissä, koiria ei ensinkään. Mitä miehiin ja naisiin tulee, oli heidän valittava joko viheliäisin elämä pienessä kylässä tuulimyllyn alla tai vankeutta ja kuolemaa korkeassa linnassa kalliolla.
Ratsastavan kuriirin ja postimiesten ruoskan ilmoittamina, joiden läjähdykset kiertyivät käärmeinä kansan pään päällä iltailmassa, kuin olisi hän raivotarten seuraamana, ajoi herra markiisi matkavaunuissaan postihuoneen portin eteen. Se oli lähellä kaivoa, ja talonpojat herkesivät askareistaan, katsellakseen häntä. Hän katseli heitä ja näki tietämättään kuinka kurjuus oli riuduttanut ja hivuttanut heidän kasvonsa ja ruumiinsa.
Herra markiisi silmäili alamaisia kasvoja, jotka kumartuivat hänen edessään, samoin kuin hänen vertaisensa olivat kumartuneet hovin Monseigneurin edessä — erotus oli vain siinä, että nämät kasvot kumartuivat vain kärsiäkseen, eikä mairitellakseen — kun harmaapäinen tientekijä yhtyi joukkoon.
"Tuo tänne tuo mies!" sanoi markiisi kuriirille.
Mies tuotiin esiin lakki kädessä ja muut kertyivät ympärille katselemaan ja kuuntelemaan, samoin kuin ihmiset suihkulähteen luona Pariisissa.
"Ajoinhan ohitsesi tiellä?"
"Totta, Monseigneur. Minulle tapahtui kunnia, että ajoitte ohitseni tiellä."
"Sekä noustessani mäkeä, että mäen päällä?"
"Niinpä kyllä, Monseigneur."
"Mitä katselit niin tarkasti?"
"Katselin miestä. Monseigneur."
Hän kumartui hiukkasen ja osotti risasella lakillaan vaunujen alle.
Kaikki hänen toverinsa kumartuivat katselemaan vaunujen alle.
"Mitä miestä, pöllö? Ja mitä siellä katselet?"
"Anteeksi, Monseigneur, hän heilutti pidättimien — jarrun ketjuja."
"Kuka", kysyi matkustaja.
"Se mies, Monseigneur."
"Piru periköön nämät idiootit! Mikä miehen nimi on? Sinä kait tunnet kaikki ihmiset näillä tienoilla. Kuka hän oli?"
"Armoa, Monseigneur! Hän ei ollut näiltä tienoilta. En eläissäni ole häntä ennen nähnyt."
"Riippuiko hän ketjuissa? Ettäkö tukehtuisi?"
"Teidän armollisella luvallanne, siinäpä se kumma oli, Monseigneur.
Hänen päänsä roikkui alhaalla — kas näin!"
Hän kääntyi sivuttain vaunuihin ja nojautui taaksepäin kasvot taivasta kohti ja pää alas riippuen, sitten oikaisi hän itseään, koperoi lakkiaan ja teki kumarruksen.
"Minkänäköinen hän oli?"
"Monseigneur, hän oli mylläriä valkosempi. Aivan pölyn peittämä, valkonen ja pitkä kuin kummitus."
Tämä kuvaus herätti ääretöntä mielenkiihkoa pienessä väkijoukossa, mutta kaikkein silmät kohosivat toisiaan katselematta herra markiisin puoleen, ehkäpä katsellakseen jos hänellä oli jokin kummitus omallatunnollaan.
"Sinä et menetellyt oikein", sanoi markiisi, joka onneksi hoksasi ettei sellaisen roskaväen sopinut häntä suututtaa, "kun nähdessäsi varkaan seuraavan vaunujani, et avannut suurta suutasi. Kas niin, sysätkää hänet syrjään, herra Gabelle."
Herra Gabelle oli postimestari ja sen ohella jonkinlainen veronvaatija, hän oli tullut ulos hyvin alamaisena avustamaan tässä kuulustelussa ja oli virallisesti pidellyt tutkimuksenalaista nutunhiasta.
"Kas niin, mene syrjään!" sanoi herra Gabelle.
"Ottakaa kiinni tuo muukalainen jos hän hakee yösijaa kylässänne, ja ottakaa selvä, ovatko hänen aikeensa rehelliset, Gabelle."
"Monseigneur, olen onnellinen saadessani totella käskyjänne."
"Juoksiko hän tiehensä, mies? — missä se sen vietävä on?"
Sen vietävä oli jo vaunujen alla, hän ynnä puoli tusinaa hyviä ystäviä ja osotti ketjuja sinisellä lakillaan, toiset puoli tusinaa hinasivat hänet esiin ja asettivat hänet hengästyneenä herra markiisin eteen.
"Juoksiko mies tiehensä, pöllö, meidän pysähtyessä jarrua sovittelemaan?"
"Monseigneur, hän heittäytyi päistikkaa alas mäkeä aivan kuin hän olisi heittäytynyt virtaan."
"Ottakaa selvä tästä, Gabelle, anna mennä!"
Se puoli tusinaa, joka oli ketjuja tirkistelemässä, oli vielä pyörien välissä kuin lammaslauma; vaunut läksivät niin äkkiä liikkeelle että he töintuskin pelastivat luunsa ja nahkansa; heillä ei ollutkaan paljon muuta pelastettavaa, muuten he eivät olisi olleet niinkään onnellisia.
Vauhtia, jolla vaunut kiisivät kylästä ja ylös sen takana olevaa rinnettä, hillitsi pian jyrkkä mäki. Vähitellen muuttui vauhti astunnaksi ja vaunut heiluivat ja tärisivät eteenpäin kesäillan suloisessa tuoksussa. Tuhansien harsosiipisten itikkain, eikä raivottarien ympäröimänä, järjestivät postimiehet nyt tyynesti ruoskansiimojaan, lakeija kulki hevosten vieressä, ja kuriiri kuului ravaavan edellä hämärässä etäisyydessä.
Mäen jyrkimmällä kohdalla oli pieni hautausmaa, siihen oli pystytetty risti, johon oli kiinnitetty uusi, suuri kuva Vapahtajastamme, se oli kurja puukuva, harjaantumattoman maalaistaiteilijan tekemä, mutta hän oli ottanut mallinsa elämästä — ehkäpä omasta elämästään — sillä se oli laiha ja huono.
Tämän suuren surun (joka yhä oli suurenemassa, vaikka ei vielä suurimmillaan) surullisen vertauskuvan edessä oli nainen polvillaan. Hän käänsi päänsä vaunujen lähestyessä, nousi nopeasti ja meni vaunujen oven luo.
"Tekö se olette, Monseigneur! Monseigneur, kuulkaa rukous!"
Kärsimättömästi huudahtaen mutta kasvot muuttumattomina, katsahti markiisi ulos.
"Mitä nyt? Mitä taas? Ainaisia rukouksia!"
"Monseigneur, suuren Jumalan rakkauden tähden, mieheni, metsänvartija —."
"Mikä teidän miestänne, metsänvartijaa vaivaa, se on sitä ainaista.
Eikö hän voi suorittaa maksujaan, vai mitä?"
"Hän on maksanut kaikki, Monseigneur. Hän on kuollut."
"No niin, siis on hänellä rauha. Voinko minä hankkia hänet takaisin sinulle?"
"Oi, ei Monseigneur. Mutta hän makaa tuolla viheliäisen ruohomättään alla."
"Entäs sitten?"
"Monseigneur, täällä on niin monta viheliäistä ruohomätästä."
"No, entäs sitten?"
Vaimo oli nuori mutta oli vanhan näköinen, hänen käytöksensä osoitti intohimoista surua, silloin tällöin löi hän rajulla voimalla yhteen suonikkaat ja luisevat kätensä, ja tarttui toisella niistä vaunujen oveen — hellästi, hyväillen kuin olisi se ollut ihmisen rinta ja kun hän olisi odottanut sen tuntevan hänen rukoilevaa koskentaansa.
"Monseigneur, kuulkaa minua! Monseigneur, kuulkaa rukoustani! Mieheni kuoli kurjuuteen, niin moni kuolee kurjuuteen ja niin moni tulee vielä kuolemaan kurjuuteen."
"No entäs sitten? Voinko minä heitä elättää?"
"Monseigneur, sen tietää ainoastaan hyvä Jumala, mutta enhän sitä pyydäkkään. Minä pyydän vain, että sille paikalle, jossa mieheni makaa, asetettaisiin pieni kivi tai palanen puuta hänen nimikirjoituksellaan. Muuten unehtuu paikka pian, ja minun kuoltuani samaan tautiin, ei sitä enää löydetä vaan minut kaivetaan jonkun toisen viheliäisen mättään alle. Monseigneur, niitä on niin paljon ja ne lisääntyvät niin pian, kurjuus on niin suuri. Monseigneur, Monseigneur!"
Lakeija oli tuuppinut hänet pois ovelta ja vaunut vyöryivät pois aika ravia, postimiehet lisäsivät vauhtia, vaimo jäi kauvas taakse ja Monseigneur, joka jälleen oli raivottarien seuraama, vähensi nopeasti parin peninkulman välimatkaa, joka erotti hänet linnastaan.
Kesäyön sulotuoksut nousivat hänen ympärillään, ne nousivat kuten sadekin lankee, puolueettomasti myöskin pölyisen, risaisen ja työstä kuluneen joukon ympärillä kaivon luona, joille tientekijä sinisen lakkinsa avulla, jota ilman hän ei ollut mitään, yhä kertoili aavemaisesta miehestä, niin kauvan kun he vain kuulla jaksoivat. Kun eivät enää jaksaneet kuulla, menivät he vähitellen pois, yksi kerrallaan ja tulta alkoi tuikkia pikku ikkunoista, ja kun ikkunat pimenivät ja tähdet taivaalla enenivät, näytti kuin olisivat valot niistä kohonneet taivaalle, eivätkä sammuneet.
Samaan aikaan lankesi markiisin päälle suuren jyrkkäkattoisen talon ja sitä ympäröiväin puiden varjot ja ne haihtuivat tulisoihdun valoon, vaunujen seisahtuessa ja linnan suuren portin avautuessa.
"Onko herra Charles, jota Englannista odotan, jo saapunut?"
"Ei vielä, Monseigneur."
YHDEKSÄS LUKU.
Gorgonin pää.
Herra markiisin linna oli jykevä rakennus, sen edustalla oli suuri kivitetty piha ja kaksi kivistä porraskäytävää, jotka päättyivät pääoven luona. Kaikki oli kiveä, raskaita kiviaitoja ja kiviuurnoja, kivikukkia, kivisiä ihmis- ja leijonakasvoja löytyi kaikkialla, kuin olisi Gorgoni tarkastanut linnaa, kun se kaksisataa vuotta takaperin valmistui.
Herra Markiisi astui vaunuistaan ja nousi ylös kaikuvia portaita tulisoihdun valaisemana, joka haihduttaen pimeyden, sai pöllön äänekkäästi kapinoimaan suuren tallirakennuksen katolla puitten keskessä. Muuten oli kaikki niin hiljaista, että tulisoihtu, jota kannettiin portaita ylös, ynnä toinen soihtu suurella ovella, paloivat kuin olisivat olleet sisällä vierashuoneissa eikä ulkona yöilmassa. Paitsi pöllön ääntä ei kuulunut muuta kuin veden lorinaa kivisessä vesialtaassa, sillä tämä oli niitä pimeitä öitä, jolloin yö pidättää henkäystään tuntikausia ja sitten kohottaa pitkän, syvän huokauksen ja vaikenee taas.
Suuri ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, ja herra markiisi meni etehisen poikki, joka oli julman näköinen vanhoine metsäkarjupeitsineen, miekkoineen ja metsästysveitsineen, ja karkeine ratsuruoskineen ja -raippoineen, joidenka painoa moni talonpoika matkallaan hyväntekijä Kuoleman luo oli isännän vihan alaisena tuntenut.
Välttäen suurimpia huoneita, jotka olivat pimeät ja suljetut yötä varten, nousi herra markiisi, soihdunkantajan kulkiessa edellä, ylös portaita eräälle ovelle käytävässä. Tämä avautui ja johti hänen yksityiseen asuntoonsa, joka sisälsi kolme huonetta, makuuhuoneen ja kaksi muuta suojaa. Ne olivat korkeat, kaarevat huoneet, laattiat kylmät, ilman mattoja, takassa suuret raudat joilla puut paloivat talvisaikana, ja ne olivat sisustetut kaikella ylellisyydellä joka oli omiaan markiisille, ylellisenä aikana, ylellisessä maassa. Kuosia joka oli vallalla viimeistä edellisen Ludvigin aikana, Ludvigin, sitä polvea, jonka ei koskaan tullut sammua — Ludvig neljännentoista aikana — oli noudatettu kalliissa kalustuksessa, mutta moni esine, joka kuvasi vanhempia lehtiä Ranskan historiassa, antoi sille tarpeellista vaihtelua.
Kolmannessa huoneessa oli illallispöytä katettu kahdelle hengelle, se oli pyöreä huone ja sijaitsi yhdessä linnan neljästä, suiposta tornista. Pieni, korkea huone, jossa ikkuna oli selkoselällään, säleuutimet suljetut, joten pimeä yö näkyi vain kapeina, mustina, vaakasuorina viivoina, vaihdellen leveämpien harmaitten viivojen kanssa.
"Sanoithan, ettei veljenpoikani ole tullut", sanoi markiisi.
"Ei, hän ei ole tullut, häntä odotettiin tulevaksi yhdessä
Monseigneurin kanssa."
"Vai niin, tuskin on luultavaa, että hän tulee tänä iltana, jätä kumminkin pöytä sillensä. Olen valmis neljännestunnin kuluttua."
Neljännestunnin kuluttua oli markiisi valmis ja istuutui yksin ylellisen ja oivallisen iltaruokansa ääreen. Hänen tuolinsa oli vastapäätä ikkunaa, ja hän oli syönyt soppansa ja oli viemäisillään lasillisen Bordeaux-viiniä huulilleen kun hän laski sen jälleen pöydälle.
"Mitä tämä on?" kysyi hän tyynesti, tarkasti katsellen mustia ja harmaita vaakasuoria viivoja.
"Mikä niin, Monseigneur?"
"Säleuutimien ulkopuolella. Avaa säleuutimet!"
Se tapahtui.
"Mitä se on?"
"Ei mitään, Monseigneur. En näe muuta kuin puita ja pimeätä."
Palvelija oli avannut säleuutimet ja katsonut ulos tyhjään pimeyteen ja seisoi nyt selkä pimeyteen, odottaen uusia käskyjä.
"Hyvä on", sanoi hänen järkähtämätön herransa. "Sulje ne uudestaan."
Niin tehtiin ja markiisi jatkoi ateriaansa. Hän oli ennättänyt puoliväliin, kun hän taas pysähtyi ja kuulosti pyörien räminää. Ne lähestyivät nopeasti ja seisahtuivat linnan edustalle.
"Mene katsomaan, kuka tuli."
Se oli Monseigneurin veljenpoika. Hän oli varhain iltapäivällä ollut vain joitakin peninkulmia Monseigneuristä jäljellä. Hän oli nopeasti lyhentänyt välimatkaa, mutta ei niin nopeasti, että hän olisi saavuttanut. Postiasemalla hän oli kuullut Monseigneurin olevan häntä edellä.
Sanottakoon hänelle (sanoi Monseigneur) että illallinen odottaa häntä ja että hän paikalla tulisi ylös. Hetken päästä hän tulikin. Hän oli Englannissa tunnettu nimellä Charles Darnay.
Monseigneur vastaanotti hänet kohteliaasti mutta he eivät kätelleet toisiaan.
"Lähdittekö eilen Pariisista, sir?" sanoi hän Monseigneurille, istuutuessaan pöydän ääreen.
"Lähdin. Entäs te?"
"Minä tulen suoraan."
"Lontoosta?"
"Niin."
"Te olette viipynyt kauvan matkalla", sanoi markiisi hymyillen.
"Päinvastoin, tulen suoraa päätä."
"Anteeksi, en tarkoittanut kauvan matkalla, vaan että olette viivytellyt itse matkaa."
"Minulla on ollut esteitä" — veljenpoika viivytteli hiukan vastausta — "asioita".
"Tietysti", sanoi kohtelias setä.
Palvelijan läsnäollessa he eivät puhelleet muuta keskenään. Kun kahvi oli tarjoiltu ja he olivat yksin, katseli veljenpoika setäänsä, ja kun hän kohtasi kauniin naamion silmiä, alkoi hän puhua.
"Kuten ymmärtänette, olen tullut takasin täyttääkseni sitä tehtävää, joka kutsui minut pois täältä. Se saattoi minut suureen ja odottamattomaan vaaraan; mutta se on pyhä tehtävä ja vaikka se olisi johtanut minut kuolemaan, toivon että olisin pysynyt lujana."
"Ei kuolemaan", sanoi setä; "ei ole tarpeellista nimittää kuolemaa."
"Vaikka se olisi vienyt minut haudan partaalle, sir, epäilen, että olisitte minua pidättäneet", sanoi veljenpoika.
Syventyneet merkit nenän päällä ja venähdys julmien kasvojen hienoissa, suorissa piirteissä ei tietänyt hyvää tässä kohden; setä vastusti miellyttävällä kädenliikkeellä, joka niin selvästi oli hienon kasvatuksen synnyttämä, ettei se lainkaan ollut rauhoittava.
"Sen mukaan, mitä tiedän, olette suoranaisesti koettanut antaa vielä epäilyttävämmän valon epäilyttäville asianhaaroille, jotka minua ympäröivät."
"En, en, en suinkaan", sanoi setä kohteliaasti.
"Mutta miten sen asian laita lieneekin", sanoi veljenpoika, katsellen häntä syvällä epäluulolla, "tiedän, että teidän viekkautenne pidättäisi minua vaikka millä keinoilla ja että teitä ei mitkään keinot arveluttaisi."
"Olenhan sen jo sanonut teille, ystäväni", sanoi setä, jonka nenän päällä tuntui hieno tykytys. "Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen sanonut sen jo kauvan sitten."
"Minä muistan sen."
"Kiitän", sanoi markiisi todellakin hyvin leppeällä äänellä.
Hänen äänensä viivähti ilmassa, melkein kuin jonkin soittokoneen ääni.
"Oikeastaan, sir", jatkoi veljenpoika, "luulen, että minun onneni ja teidän onnettomuutenne on pelastanut minut vankeudesta täällä Ranskassa."
"En ymmärrä oikein", sanoi setä maistellen kahviaan. "Uskallanko pyytää teitä selittämään?"
"Luulen, että ellette olisi epäsuosiossa hovissa ja ellei tämä pilvi olisi peittänyt teitä vuosikausia, olisi muuan lettre de cachet [Salainen kuninkaallinen käskykirje, suom. muist.] lähettänyt minut epämääräiseksi ajaksi johonkin linnoitukseen."
"Se on mahdollista", sanoi setä perin tyynesti. "Perheen kunnian vuoksi voisin kyllä saattaa teille sen epämukavuuden. Pyydän anteeksi."
"Huomaan, että minun onnekseni, vastaanotto toissapäivänäkin kuten tavallisesti oli kylmä", huomautti veljenpoika.
"Minä en teidän sijassanne sanoisi onneksi, ystäväni", sanoi setä erinomaisen kohteliaasti; "siitä en olisi varma. Hyvä tilaisuus mietiskelyyn ynnä muutkin yksinäisyyden edut, vaikuttaisivat kohtaloonne monta kertaa edullisemmasti kuin mitä voitte itse siihen vaikuttaa. Mutta turha on keskustella siitä asiasta. Olen, kuten sanotte, epäedullisessa asemassa. Nuo pienet parannuskeinot, nuo ystävälliset avustamiset perheitä valtaan ja kunniaan, nuo pienet suosionosotukset, jotka ovat teistä niin epämiellyttävät, ovat nyt saavutettavissa vain uutteruuden ja toisten vaikutuksen kautta. Niin moni niitä tavoittaa ja niitä myönnetään (verraten) niin harvoille. Niin ei ennen ollut, vaan Ranska on kaikessa sentapaisessa muuttunut pahempaan päin. Vielä meidän esi-isillämme oli oikeus heitä ympäröivän alhaison elämään ja kuolemaan. Tästäkin huoneesta on monta sellaista heittiötä kuletettu hirsipuuhun, viereisessä huoneessa (makuuhuoneessani) tiedän, että mies — jolla oli julkeita epäilyksiä ja teki vastuksia tyttärensä suhteen — hänen tyttärensä! — pistettiin ilman muitta mutkitta kuoliaaksi. Me olemme kadottaneet monta erioikeutta, uusi filosofia on tullut muotiin ja asemamme kannattaminen saattaisi meidän päivinämme tuottaa (en mene niin pitkälle, että sanon tuottaisi, vaan saattaisi tuottaa) meille todellisia ikävyyksiä. Tämä kaikki on ikävää, hyvin ikävää!"
Markiisi otti sievän pienen hyppysellisen nuuskaa ja pudisti päätään niin hienossa epätoivossa kuin oli soveliasta puhuessaan maasta, joka vielä omisti hänet, niin suuren mahdollisuuden uudestasyntymiseen.
"Sekä vanhana, että uudempana aikana olemme niin puolustaneet asemaamme", sanoi veljenpoika synkästi, "että luulen, että meidän nimemme on enemmän vihattu kuin mikään muu nimi Ranskassa."
"Toivokaamme niin", sanoi setä. "Viha ylhäisiä kohtaan on alhaison tahdoton kunnioitus."
"Koko tällä seudulla ympärillämme", jatkoi veljen- poika, "ei löydy yhtäkään silmää, joka katselisi minua muilla tunteilla kuin pelon ja orjuuden."
"Se on tunnustus suvun suuruudelle", sanoi markiisi, "jonka suku on ansainnut tavasta, jolla hän on ylläpitänyt suuruuttaan. — Oh!" Hän otti uuden sievän pikku hyppysellisen nuuskaa, ja asetti keveästi jalkansa ristikkäin.
Mutta veljenpojan nojatessa kyynäspäätä pöytään ja miettiväisenä ja allapäin peittäessä silmiä kädellään, katseli kaunis naamio häntä sivultapäin suuremmalla katkeruudella, umpimielisyydellä ja ynseydellä, kuin mikä soveltui hänen näennäiselle väliäpitämättömyydelleen.
"Tukahuttaminen on ainoa pysyväinen filosofia. Pelon ja orjuuden musta kunnioitus, ystäväni", jatkoi markiisi, "on opettava koiria tottelemaan ruoskaa, niinkauvan kuin tämä katto", hän katseli ylös siihen, "sulkee ulos taivaan."
Siihen ehkä ei ollut niinkään pitkä aika kun markiisi luuli. Jos hänelle olisi tänä iltana näytetty kuva linnasta, sellaisena kuin se oli oleva muutamia vuosia tämän jälkeen, ynnä viidestäkymmenestä toisesta samallaisesta, olisi hänellä ollut vaikea tuntea omaansa näitten kamalien, tulesta mustuneiden ja hävinneitten raunioitten joukossa. Ja mitä tuli kattoon, josta hän ylpeili, olisi hän havainnut sen sulkevan taivaan ulos uudella tavalla — nimittäin ainiaaksi niitten silmistä, joihin sen lyijy ammuttiin sadantuhannen musketin piipuista.
"Yhtä kaikki", sanoi markiisi, "olen minä ylläpitävä suvun kunniaa ja rauhaa, jos te ette sitä tahdokkaan. Mutta te lienette väsyksissä. Ehkäpä lopetamme neuvottelumme täksi iltaa?"
"Vielä silmänräpäys."
"Vaikkapa tunti, jos haluatte."
"Sir", sanoi veljenpoika, "olemme väärin menetelleet, ja niitämme nyt vääryyden hedelmiä."
"Me olemme väärin menetelleet?" toisti markiisi kysyvällä hymyllä ja osotti sormellaan kohteliaasti ensin veljenpoikaansa ja sitten itseään.
"Meidän sukumme, kunniallinen sukumme, jonka kunnia on niin suuresta arvosta meille molemmille vaikka eri tavalla. Myöskin minun isäni aikana menettelimme äärettömästi väärin, sortaen jokaista inhimillistä olentoa joka asettui meidän ja mielivaltamme väliin, olipa se mitä laatua tahansa. Vaan miksi puhun isäni ajasta, kun se yhtä hyvin on teidän. Voinko erottaa isäni kaksoisveljeä, kanssaperillistä ja lähintä seuraajaa hänestä itsestään."
"Kuolema on sen tehnyt!" sanoi markiisi.
"Ja on sitonut minut järjestelmään, joka on minulle kauhea, koska olen siitä vastuunalainen ja kuitenkin voimaton sitä vastaan. Koetan täyttää viimeistä rukousta, joka oli kalliin äitiraukkani huulilla, ja noudattaa viimeistä silmäystä kalliin äitiraukkani silmistä, joka rukoili minua olemaan armelias ja sovittamaan, ja näin minä vaan kidun etsien turhaan valtaa ja apua."
"Jos etsitte niitä minun luonani, veljenpoikani," sanoi markiisi, kosketellen hänen rintaansa etusormellaan, — he seisoivat nyt takan luona — "etsitte niitä aina turhaan, olkaa varma siitä."
Jokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan oli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen tyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän kosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan terävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa ja sanoi:
"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa olen elänyt."
Tämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti rasian taskuunsa.
"Paras pysyä järkevänä ihmisenä", hän sitten lisäsi, soitettuaan pientä kelloa pöydällä, "ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te olette hukassa, herra Charles, sen näen."'
"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa", sanoi veljenpoika synkästi, "minä kieltäydyn niistä."
"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta?
Siitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?"
"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos se huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle —"
"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi."
"— tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua —"
"Te teette minulle liian suurta kunniaa", sanoi markiisi, "mutta suostun mieluummin siihen otaksumiseen."
"— kieltäytyisin siitä ja eläisin muilla keinoin toisella seudulla. Siinä ei paljon menetettävää. Sehän on vain erämaa täynnä kurjuutta ja häviötä."
"Ohoh", sanoi markiisi silmäillen ympärilleen ylellisessä huoneessaan.
"Silmälle on tämä kylläkin kaunista, mutta kokonaisuudessaan, avotaivaan alla päivänvalossa, on se kaatuva torni täynnä hävitystä, huonoa hoitoa, kiskomista, velkoja, kiinnityksiä, sortoa, nälkää, alastomuutta ja kärsimystä."
"Ohoh", sanoi markiisi taas itsekylläisesti.
"Jos se koskaan joutuu minulle, tulee se jätettäväksi käsiin, jotka ovat omiaan vapauttamaan sitä (jos se on mahdollista) siitä kuormasta, joka painaa sen maahan, joten onneton kansa, joka ei voi sitä jättää ja jonka kärsivällisyyttä on kidutettu äärimmäisyyteen, tulisi vähemmän kärsimään toisen sukupolven alamaisena; mutta minä en siihen kelpaa. Tämä linna on kirouksenalainen, se, ja koko tämä maa."
"Entäs te?" sanoi setä, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, te ja uusi filosofianne, aiotteko hyväntahtoisesti jatkaa elämätänne?"
"Elääkseni täytyy minun, kuten ehkä monen muun maanmieheni vaikkakin aateluus kintereillä — tehdä työtä."
"Esimerkiksi Englannissa."
"Niin. Suvun kunnia on minun puolestani varma tässä maassa. Sukunimi ei tule kärsimään minun tähteni vieraassa maassa, sillä siellä en sitä kanna."
Markiisin soitettua kelloa, sytytettiin kynttilät viereisessä makuuhuoneessa. Ne loistivat nyt kirkkaasti oven läpi. Markiisi katseli sinnepäin kuunnellen palvelijan eteneviä askeleita.
"Englanti mahtaa teitä kovin miellyttää, jos ottaa huomioon kuinka vähä menestystä teillä on siellä ollut", huomautti hän sitten, kääntäen tyynet kasvonsa hymyillen veljenpoikaansa.
"Johan sanoin, että menestyksestäni siellä minun luultavasti on kiittäminen teitä. Sitäpaitsi on se turvapaikkani."
"Nuo rehentelevät englantilaiset kehuvat että heidän maansa on turvapaikkana monelle. Tunnettehan erään maanmiehen, joka on saanut turvapaikan siellä, muuan tohtori?"
"Tunnen."
"Jolla on tytär."
"Niin on."
"Niin on", sanoi markiisi. "Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"
Taivuttaessaan päätään mitä kohteliaimmasti, oli hänen hymyilevissä kasvoissaan jotain merkitsevää, joka antoi näille sanoille salaperäisen leiman, joka kovasti hämmästytti veljenpojan silmiä ja korvia. Samassa ohuet, suorat viivat hänen silmäinsä alla, ohuet suorat huulet ja syvennykset nenän päällä saivat ilkkuvan ilmeen, joka teki hänet pirullisen kauniiksi.
"Niin", toisti markiisi. "Tohtori, jolla on tytär. Niin, niin alkaa se uusi filosofia. Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"
Kysellä jotain kivikasvoilta linnan ulkopuolella ei olisi ollut vaikeampaa kuin hänen kasvojaan tutkia. Veljenpoika katseli häntä turhaan, hänen mentyään ovelle.