"Hyvää yötä", sanoi setä. "Toivon tapaavani teidät aamulla jälleen. Nukkukaa makeasti! Osota tulta herra veljenpojalleni hänen kamariinsa! — Ja polta herra veljenpoikani vuoteessaan, jos mielit", lisäsi hän itsekseen, ennenkuin hän taas soitti pikku kelloaan kutsuakseen palvelijan omaan makuuhuoneeseensa.
Palvelijan poistuttua, kulki herra markiisi edestakasin väljässä yöviitassaan, valmistautuen makuulle tänä lämpimänä hiljaisena yönä. Hän sipsutteli huoneessa ja hänen pehmeät tohvelinsa eivät aikaansaaneet pienintäkään melua laattialla, hän liikkui kuin hienontunut tiikeri, hän muistutti satujen lumottua markiisia, paatuneen ilkeätä, jonka ajottaisin tapahtuva muutos tiikeriksi joko juuri oli loppunut tai juuri alkamaisillaan.
Hän kulki edestakasin upeassa makuuhuoneessaan, muistellen matkan pikku tapahtumia, jotka kutsumatta kohosivat hänen mieleensä, hidas kulku mäkeä ylös auringonlaskussa, laskeuva aurinko, matka mäkeä alas, mylly, vankila kalliolla, pikku kylä notkossa, kansa kaivon luona ja työmies, joka sinisellä lakillaan osotti ketjuja vaunun alla. Tämä kaivo muistutti suihkulähdettä Pariisissa, pientä myttyä sen jalustalla, naisia, jotka kumartuivat sen yli ja pitkää miestä, joka kädet ilmassa, huusi: "kuollut".
"Nyt olen viileä", sanoi herra markiisi, "ja voin paneutua vuoteelle."
Jättäen yhden ainoan kynttilän palamaan suurelle takalle, antoi hän hienojen harsouutimien pudota ympärilleen ja kuuli yön katkovan äänettömyyttään pitkällä huokauksella, juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan.
Kolme raskasta tuntia tuijottivat kivikasvot ulkoseiniä mustaan yöhön, kolme raskasta tuntia kolisivat hevoset tallissa seimensä ääressä, koirat haukkuivat ja pöllö piti melua, joka hyvin vähän muistutti sitä melua josta runoilijat kertovat. Mutta sellaiset uppiniskaiset olennot eivät koskaan puhu niinkuin heille säädetään.
Kolme raskasta tuntia tuijottivat linnan kivikasvot niin ihmisten kuin leijonain, synkästi yöhön. Kuolon pimeys lepäsi yli maiseman, kuolon pimeys peitti hiljaisuudellaan hiljaisen tomun maanteillä. Kirkkomaassa oli pieniä ruohomättäitä vaikea erottaa toisistaan, olento ristin päällä olisi saattanut astua kenenkään näkemättä alas. Kylässä nukkuivat sekä veronvaatija että verotetut sikeästi, ehkäpä uneksien kemuista kuten nälkäiset tavallisesti tekevät, ja levosta ja rauhasta kuten usutettu orja tai ikeen alla oleva härkä. Kylän laihat asukkaat nukkuivat sikeästi ja olivat unessaan ravitut ja vapaat.
Kylän kaivo lorisi kenenkään näkemättä ja kuulematta ja linnan allas tippui näkemättä ja kuulematta — molemmat sulivat pois kuin minuutit ajan lähteensilmästä — kolme raskasta tuntia. Sitten alkoi molempain harmahtava vesi näyttää savuntapaiselta aamun sarastaessa ja linnan kivikasvojen silmät aukenivat.
Päivä valkeni valkenemistaan, kunnes se viimein kosketti hiljaisten puitten latvoja ja levitti sädeloisteen yli kummun. Sen hehkussa tuntui vesi linnan altaassa muuttuvan vereksi ja kivikasvot peittyivät purppuraan. Lintujen viserrys oli kova ja äänekäs ja herra markiisin makuuhuoneen ikkunan päivänpuremilla puitteilla lauloi pieni lintunen voimainsa takaa ihanimman laulunsa. Tätä näkyivät lähimmät kivikasvot hämmästyneinä tuijottavan, ammossa suin ja alaleuka riippuen näyttivät ne kauhistuneilta.
Nyt paistoi jo päivä korkealla ja elämä ja liike alkoivat kylässä. Ikkunat aukenivat, salpa vedettiin raihnaisista ovista ja ihmiset astuivat ulos — vielä väristen ja palellen uudessa, lempeässä aamuilmassa. Sitten alkoivat kylän väestölle päivän vaivat, jotka harvoin kevenivät. Toiset menivät kaivolle, toiset kedoille, miehiä ja naisia lähti kaivamaan ja kuokkimaan, miehiä ja naisia lähti hoitamaan kurjia elukoita ja ajamaan laihat lehmät laitumelle tien varrelle. Kirkossa ja ristin luona polvistui pari olentoa. Kuunnellen niitten rukouksia, haki etummaisena kulkeva lehmä aamiaistaan ristin juurella kasvavista rikkaruohoista.
Linnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta siinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset keihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten kimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja ikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta joka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat vasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan ja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.
Kaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja aamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta kellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot terrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä myös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.
Mitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle tientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella puolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon painanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella, kiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin murusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne kylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi tänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten pölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.
Koko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti ja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin tylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu takasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja makasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat koonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa postihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän, kutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä katua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään kotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän joukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi ja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen selkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli kaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin uutta saksalaista ballaadin Leonooraa.
Se tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.
Gorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin ne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes kaksisataa vuotta.
Ne lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka äkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän kuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli paperiliuska sidottu, johon oli töherretty:
"Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä."
KYMMENES LUKU.
Kaksi lupausta.
Useita kuukausia, — kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra Durney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana, joka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän aikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän vain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli aikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla maailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten väreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän kirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää niitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan aniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä kuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut tupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori herra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka kyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi, sekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain pelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa oloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa. Siksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan ja väsymätöntä ahkeruuttaan.
Ei hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla, tai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria toiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän sai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista hyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.
Osan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten kanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka harjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi tuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän Lontoossa.
Aina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen askeleet aina käyneet samaa tietä — Charles Darnayn tietä — sitä tietä, joka vie naisen rakkauteen.
Hän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli vaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni ei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin tunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä, jolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei vielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa kaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana — jykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva — oli jo vuosi sitten tapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle sydämensä tilaa.
Hänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä kun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni Sohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori Manettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan ulkona neiti Prossin kanssa.
Hän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa. Voimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen kärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt hyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin voimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja kiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.
Hän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia ja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles Darnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi kätensä hänelle.
"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä päivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat täällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin täsmällinen."
"Olen heille siitä kiitollinen", vastasi Darnay. "Neiti Manette —."
"Voi hyvin", sanoi tohtori kun hän äkkiä keskeytti puheensa, "ja teidän tulonne ilahuttaa meitä kaikkia. Hän on mennyt ulos talouspuuhilleen mutta tulee pian kotia."
"Tohtori Manette, tiesin ettei hän ole kotona. Tahdoin tavata teitä hänen poissaollessaan, minulla on teille jotain puhumista."
Seurasi äänettömyys.
"Vai niin", sanoi tohtori silminnähtävästi jäykistyen. "Ottakaa itsellenne tuoli ja puhukaa."
Hän totteli tuoliin nähden, mutta puhuminen ei tahtonut sujua.
"Tohtori Manette", alotti hän viimein, "olen puolitoista vuotta saanut niin tuttavallisesti seurustella täällä kodissanne, että toivon, että asia johonka aion kosketella ei —"
Hän keskeytyi siitä, että tohtori ojensi kätensä häntä hillitäkseen.
Vähän ajan kuluttua veti hän sen takasin ja sanoi:
"Koskeeko asia Lucyä?"
"Koskee."
"Minulla on aina vaikea puhua hänestä, mutta hyvin vaikea on kuulla teidän hänestä puhuvan sellaisella äänellä, Charles Darnay."
"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää rakkautta, tohtori Manette", sanoi hän kunnioittavasti.
"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon."
Hänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen vastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin ilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.
"Jatkanko, sir."
Uusi äänettömyys.
"Jatkakaa."
"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata laatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä toiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas tohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja hellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä häntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne puhua puolestani!"
Tohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja kuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:
"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä muistuttako."
Hänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä huutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa. Hän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle lopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.
"Pyydän anteeksi", sanoi tohtori hillityllä äänellä, kotvasen kuluttua. "En epäile teidän rakkauttanne Lucyyn, siitä olkaa vakuutettu."
Hän käännähti tuolillaan hänen puoleensa, mutta ei katsellut häneen eikä kohottanut silmiään. Hänen leukansa vaipui käden varaan ja hänen valkoiset hiuksensa varjostivat hänen kasvojaan.
"Oletteko puhunut Lucyn kanssa?"
"En."
"Ettekä kirjoittanut hänelle."
"En koskaan."
"Ellen ymmärtäisi että tällä kieltäytymisellä olette ajatellut Lucyn isää, olisin alhainen. Hän on teille siitä kiitollinen."
Hän tarjosi kätensä mutta silmät eivät seuranneet mukana.
"Minä tiedän", sanoi Darnay kunnioittavasti, "ja kuinka en sitä tietäisi, tohtori Manette, minä joka olen nähnyt teidät yhdessä joka päivä — että teidän ja neiti Manetten suhde on niin liikuttava, niin hellä ja vastaa niin täysin niitä olosuhteita joissa se on syntynyt, ettei sentapaista usein näe edes isän ja lapsen välillä. Minä tiedän, ja kuinka en sitä tietäisi — että naiseksi kehittyneen tyttären hellyyden ja velvollisuudentunnon ohessa, asuu hänen sydämessään myös lapsen rakkaus ja luottamus. Tiedän, että koska hän lapsuudessaan oli ilman isää, on hän teihin nyt kiintynyt ikänsä ja luonteensa rakkaudella ja lämmöllä ynnä lapsuuden luottamuksella ja rakkaudella jolloin te olitte hänelle kadotettu. Tiedän varsin hyvin, että jos hän olisi saanut teidät takasin toisesta elämästä, haudan tuolta puolelta, ei teitä hänen silmissään ympäröisi pyhempi sädeloiste kuin nyt. Tiedän että kun hän teitä syleilee, kiertävät lapsi, tytär ja nuori nainen, kaikki yhtähaavaa kätensä teidän kaulaanne. Tiedän että teitä rakastaessansa näkee ja rakastaa hän äitiään omalla ijällään, isäänsä minun iälläni, rakastaa murtunutta äitiään ja teitä kauheissa kärsimyksissänne ja siunatussa ylösnousemisessanne. Tämän olen tietänyt päivin ja öin, aina siitä asti kun opin tuntemaan teitä kotonanne."
Tohtori istui ääneti, pää roikuksissa. Hän hengitti vähän taajemmin, mutta tukahutti kaikki muut liikutuksen merkit.
"Rakas tohtori Manette, koska olen kaiken tämän tietänyt, koska aina näin teidät molemmat tämän pyhän sädekehän ympäröimänä, olen pidätellyt tunteitani niin kauvan kuin voimani antoivat myöten. Olen tuntenut ja tunnen yhäti että työntäessäni rakkauteni — minun rakkauteni — teidän välillenne, saatan elämänne yhteyteen jotain, joka ei ole aivan yhtä arvokasta kuin se. Mutta minä rakastan häntä. Taivas on todistajani, että häntä rakastan!"
"Uskon sen", vastasi isä synkästi. "Olen miettinyt sitä ennenkin.
Uskon sen."
"Mutta, älkää uskoko", sanoi Darnay, jonka korviin synkkä ääni vaikutti kuin nuhde, "että jos minun tulisi erottaa hänet teistä, jos onneni olisi niin suuri, että saisin hänet vaimokseni, että voisin ja tahtoisin puhua teille sanaakaan tästä, mitä nyt puhun. Se olisi toivotonta ja alhaista. Jos olisin koskaan mielessäni hautonut tai sydämessäni kätkenyt sellaista mahdollisuutta — vaikka vain kaukaisessa tulevaisuudessa — en nyt voisi koskettaa tätä kunnianarvoisaa kättä."
Hän pani kätensä hänen kädelleen.
"Ei, rakas tohtori Manette, Kuten te, olen vapaaehtoinen pakolainen Ranskasta, mielettömyyden, sorron ja kurjuuden karkoittamana, kuten te, koetan minäkin elää kaukana maastani omalla työlläni luottaen parempaan tulevaisuuteen ja toivon vain saada ottaa osaa teidän kohtaloonne, teidän elämäänne ja kotiinne ja olla uskollinen teille kuolemaan saakka. Pyyntöni ei ole riistää teiltä erioikeuttanne Lucyyn, lapsenanne, kumppaninanne ja ystävänänne, mutta auttaa häntä siinä ja sitoa häntä lujemmin teihin, jos se olisi mahdollista."
Hänen kätensä lepäsi yhä tohtorin käsivarrella.
Tämä vastasi kotvaseksi hänen puristukseensa, eikä kylmästi, nojasi sitten käsivartensa tuolin käsinojaan ja silmäili ylös ensi kerran keskustelun aikana. Hänen kasvoillaan kuvastui taistelua, taistelua ynnä tuo usein palaava synkän epäilyksen ja pelvon ilme.
"Te puhutte niin tunteellisesti ja miehekkäästi, Charles Darnay, että kiitän teitä kaikesta sydämestäni, ja tahdon minäkin puolestani avata teille sydämeni, ainakin likimaille; onko teillä mitään syytä uskoa, että Lucy rakastaa teitä?"
"Ei, ei vielä."
"Onko tämän ilmoituksen suoranainen tarkotus, että te minun suostumuksellani heti tahdotte saada varmuutta siinä?"
"Ei sitäkään. Ehkei minun ole suotu tehdä sitä viikkokausiin; ehkäpä (erehdynkö vai ei) voin sen tehdä jo huomenna."
"Toivotteko jotain apua minulta?"
"Minä en pyydä mitään, sir. Mutta ajattelin mahdolliseksi että te saattaisitte antaa minulle apuanne, jos katsotte sen oikeaksi."
"Pyydättekö mitään lupausta minulta."
"Pyydän."
"Mitä lupausta?"
"Ymmärrän varsin hyvin, että ilman teitä ei minulla ole mitään toivoa. Tiedän kyllä, että joskin neiti Manette tällä hetkellä säilyttäisi kuvani viattomassa sydämessään — älkää luulko että olen niin rohkea, että otaksun sitä — ei siitä olisi minulle ajanpitkään mitään apua jos se joutuisi ristiriitaan hänen rakkautensa kanssa teihin."
"Jos niin on, niin tiedättekö mitä se toiselta puolen sisältää?"
"Tiedän varsin hyvin, että sana hänen isältään kosijan hyväksi painaisi paljon vaa'assa. Siitä syystä, tohtori Manette", sanoi Darnay, vaatimattomasti mutta varmasti, "en pyytäisi sitä sanaa, vaikka henkeni siitä riippuisi."
"Siitä olen varma, Charles Darnay, salaisuuksia syntyy salatusta rakkaudesta ja avonaisesta vihasta. Edellisessä tapauksessa, ovat ne hienot ja arat ja vaikeat älytä. Tyttäreni Lucy, on tässä ainoassa suhteessa sellainen salaisuus minulle, minulla ei ole mitään käsitystä hänen sydämensä tilasta."
"Uskallanko kysyä, onko hänellä —." Koska hän epäili, lisäsi tohtori:
"Muita kosijoitako?"
"Sitä juuri tarkotin."
Tohtori mietti vähän ennenkuin hän vastasi:
"Olettehan itse nähnyt herra Cartonin täällä. Herra Stryver käy myös täällä. Jos hänellä jokin kosija on saattaa se olla yksi näistä."
"Tahi molemmat", sanoi Darnay.
"En ajatellut molempia, enkä pidä sitä luultavana. Te tahdotte minulta lupauksen. Mikä se on?"
"Se on, että jos neiti Manette joskus omasta puolestaan uskoisi teille, mitä minä nyt olen rohjennut uskoa teille, te silloin todistatte nämät sanani sekä että uskotte ne todeksi. Toivon, että ajatuksenne minusta ovat siksi suotuisat, ettette käytä mitään vaikutusta minua vastaan, en sano mitään muuta, tätä vain pyydän. Siihen nähden mitä teiltä pyydän, on teillä oikeus vaatia minulta ehtoja ja niihin minä paikalla suostun."
"Annan lupauksen", sanoi tohtori, "ilman ehtoja. Uskon että päämääränne on sellainen kuin olette sen rehellisesti ja totuudenmukaisesti esittänyt. Uskon, että aikomuksenne on vahvistaa, eikä heikontaa siteitä minun ja paljon kalliimman itseni välillä. Jos hän sanoo minulle, että olette välttämätön hänen täydelliselle onnelleen, annan hänet teille. Jos olisi olemassa — Charles Darnay, jos olisi olemassa —"
Nuori mies oli kiitollisena tarttunut hänen käteensä ja heidän kätensä olivat yhteenliittyneet tohtorin puhuessa:
"— jokin mielikuvitus, jokin syy, jokin pelko, jokin — mitä hyvänsä — uutta tai vanhaa, sitä miestä kohtaan, jota hän todellakin rakastaisi — ilman että tämä mies olisi suoranaisesti siitä vastuunalainen, haihtuisi tuo kaikki tyttäreni tähden. Hän on minulle kaikki, enemmän kuin kärsimys, enemmän kuin vääryydet, enemmän kuin — mutta tämä on turhaa puhetta."
Niin oudosti vaipui hän äänettömyyteen ja niin outo oli hänen tuijottava katseensa, hänen vaiettuaan, että Darnay tunsi kätensä kylmenevän siinä kädessä, joka hitaasti päästi hänen kätensä.
"Te sanoitte jotain minulle", sanoi tohtori Manette hymyillen. "Mitä sanoittekaan."
Hän ei tiennyt mitä vastata, kunnes hän muisti puhuneensa ehdoista.
Keveämmällä mielellä tätä muistaessaan sanoi hän:
"Teidän luottamuksenne minuun vaatii täydellistä luottamusta minun puoleltani. Nykyinen nimeni, vaikka ei paljon eriävä äitini nimestä, ei ole oma nimeni kuten ehkä muistanette. Tahdon kertoa mikä se on, ja miksi olen Englannissa."
"Seis", sanoi Beauvaisin lääkäri.
"Tahdon sen tehdä paremmin ansaitakseni teidän luottamustanne ja ettei minulla olisi teihin nähden mitään salaisuuksia."
"Seis."
Kotvasen piteli tohtori korviaan molemmin käsin, sitten painoi hän molemmat kätensä Darnayn huulille.
"Kertokaa se minulle, kun pyydän teitä, ei nyt. Jos saatte myöntävän vastauksen, jos Lucy rakastaa teitä, sanokaa se minulle hääpäivänne aamulla. Luvatkaa se minulle."
"Mielelläni."
"Antakaa minulle kätenne. Hän tulee kohta kotia ja parasta ettei hän tapaa meitä yhdessä tänä iltana. Menkää. Jumala teitä siunatkoon!"
Oli jo pimeä Charles Darnayn jättäessä hänet ja tunti myöhemmin tuli Lucy kotia; hän kiiruhti yksin huoneeseen, — neiti Pross oli astunut suoraan yläkertaan omaan huoneeseensa — ja näki ihmeekseen isänsä nojatuolin tyhjänä.
"Isäni!" huusi hän. "Rakas isä!"
Hän ei saanut vastausta mutta hän kuuli kumean, nakuttavan äänen hänen makuuhuoneestaan. Hän meni nopeasti välihuoneen poikki, tirkisteli sisään hänen ovestaan, mutta juoksi kauhistuneena takasin, ja veren melkein hyytyessä hänen suonissaan huudahti hän: "mitä on minun tehtävä, mitä on minun tehtävä!"
Hänen epätietoisuutensa kesti vain hetkisen, hän juoksi takasin, koputti hänen ovelleen ja kutsui häntä hiljaa. Nakutus taukosi hänen äänensä soinnusta, herra Manette tuli heti ulos huoneestaan ja he kulkivat kauvan edestakasin yhdessä.
Lucy nousi vuoteeltaan sinä yönä ja meni katselemaan isäänsä tämän nukkuessa. Hän nukkui raskaasti ja hänen rahinsa suutarikaluineen ja vanha, lopettamaton työ olivat tavallisessa järjestyksessään.
YHDESTOISTA LUKU.
Toverukset.
"Sydney", sanoi herra Stryver samana yönä tai aamuna shakaalilleen, "valmista uusi malja punssia, minulla on jotain sinulle sanottavaa."
Sydney oli tehnyt työtä kahden puolesta sinä yönä, yönä sitä ennen ja monena monituisena yönä perätysten selvittääkseen Stryverin papereita ennenkuin pitkät lomat alkoivat. Hänen onnistui vihdoin saada kaikki kuntoon. Stryverin verorästit olivat kerätyt, kaikki selvitettiin marraskuuksi, joka oli tulossa ilmasumuineen ja lakisumuineen hankkien myllyyn taas uutta jauhetta.
Sydney ei ollut vilkastunut eikä selvinnyt tästä ahkeruudesta. Hän oli tarvinnut useita ylimääräisiä pyyhekääreitä päästäkseen yön läpi ja myös niitä vastaavan ylimääräisen viiniannoksen. Hän oli varsin uupuneessa tilassa, kun hän nyt otti turbaanin päästään ja heitti sen pesuvatiin, jossa hän oli sitä vähän väliä kastellut kuuden tunnin ajan.
"Sekotatko toisen punssimaljan?" sanoi rehevä Stryver, kädet housunvyötärössä ja katseli ympärilleen sohvalta, jossa hän loikoi seljällään.
"Sekotan niinkin."
"Kuule sitten. Kerron sinulle jotain, joka sinua hämmästyttää aikalailla ja joka kenties antaa sinulle minusta sen käsityksen, etten olekkaan niin ovela mies kuin olet luullut. Aion naida."
"Sinä."
"Niin. Enkä rahan tähden. Mitäs nyt sanot."
"Enpä juuri mitään. Kuka hän on?"
"Arvaa."
"Tunnenko hänet?"
"Arvaa."
"En rupea arvailemaan kello viisi aamulla, kun aivoni sihisevät ja kihisevät päässäni. Jos tahdot minua arvaamaan, saat kutsua minut päivällisille."
"No niin, siksipä kerron sen sinulle", sanoi Stryver kohoutuen hitaasti istualleen, "Sydney, epäilenpä melkein ettet minua ymmärrä, sinä olet sellainen tunteeton koira."
"Ja sinä", vastasi Sydney, häärien punssimaljan ääressä "ja sinä olet niin tunteellinen ja runollinen henki."
"No niin", sanoi Stryver itserakkaasti, "vaikka en kuvailekkaan olevani mikään romaanisankari (niin paljon älyä minulla kyllä on) olen kuitenkin paljon tunteellisempi ihminen kuin sinä."
"Sinä olet enemmän onnen suosikki, sitä sinä kait tarkotat."
"Sitä en tarkota. Tarkotan, että olen enemmän — enemmän."
"Sano ritarillinen, koska kerta sitä tarkotat", ehdotti Carton.
"No hyvä, siis ritarillinen. Tarkotan", ja Stryver rehenteli ystävänsä edessä tämän valmistaessa punssia, "että minä enemmän koetan miellyttää, että minä enemmän ymmärrän miellyttää naisia kuin sinä."
"Jatka", sanoi Carton.
"Ei, ennenkuin jatkan", sanoi Stryver, pudistaen päätään ylimieliseen tapaansa, "tahdon selvittää tämän asian. Sinä olet seurustellut tohtori Manetten perheessä yhtä paljon kuin minäkin, ehkä enemmänkin. Oi, kuinka olen hävennyt sinun jurouttasi siellä! Sinun käytöksesi on ollut niin hiljainen, nyrpeä ja salakähmäinen että minä kunniani kautta, olen tottakin hävennyt puolestasi, Sydney."
"Olisipa hyvin terveellistä sinun kaltaisesi miehen, jolla on sellainen asianajajapraktiikka, vähän hävetäkkin", sanoi Sydney, "siitäpä pitäisi sinun minua kiittää."
"Sillä et minusta pääse", sanoi Stryver, jolta ei vastauksia koskaan puuttunut, "ei Sydney, velvollisuuteni on sinulle ilmottaa — ja minä sanon sen sinulle vasten silmiä omaksi hyväksesi, että sinä olet perhanan kömpelö sellaisessa seurassa."
Sydney joi lasillisen punssia ja nauroi.
"Katsoppas minua!" sanoi Stryver rehennellen, "ei minun tarvitsisi niin paljon miellyttää kuin sinun sillä minä olen mies, jonka asema ei ole niin riippuvainen. Miksi siis kumminkin koetan miellyttää."
"En ole koskaan vielä nähnyt sinun sitä koettavan", mumisi Carton.
"Koetan siksi että se on viisasta, teen sen periaatteen kannalta ja katsele minua! Minä edistyn."
"Mutta kertomus avioliittotuumistasi ei edisty hitustakaan", vastasi Carton huolettomasti. "Pysy siinä. Jätä minut rauhaan, eikö koskaan tartu päähäsi, että olen parantumaton?"
Tässä kysymyksessä oli ikäänkuin jonkinmoista ylenkatsetta.
"Mikä oikeus sinulla on olla parantumaton", vastasi hänen ystävänsä, jotenkin ynseästi.
"Minulla ei ole oikeutta mihinkään, sen tiedän", sanoi Sydney Carton.
"Kuka on valittusi."
"Äläkä nyt tule pahoillesi kuullessasi nimen, Sydney", sanoi herra Stryver, valmistaen kerskuvalla ystävyydellä Cartonia kuulemaan mitä tuleva oli, "tiedänhän ettet tarkota puoliakaan siitä, mitä puhut, ja vaikka tarkottaisitkin, ei sillä ole mitään merkitystä. Pidän tämän pienen esitelmän siksi että kerran olet puhunut halveksivasti minulle tästä nuoresta naisesta."
"Niinkö."
"Niin ja vielä tässä huoneessa."
Sydney Carton katseli punssiaan ja ystävätään, joi punssiaan ja katseli ystävätään.
"Sinä kutsuit häntä kultakutriseksi nukeksi. Nuori nainen on neiti Manette. Jos sinä Sydney, tällaisiin asioihin nähden olisit hienotunteinen, olisin hieman loukkaantunut sanoistasi, mutta sitä et ole. Se tunne sinulta tykkönään puuttuu, siksipä en piittaa sanoistasi enempää kuin jos ihminen joka ei lainkaan käsitä maalausta, arvostelisi maalaamaani kuvaa, tai joku joka ei käsitä soittoa, arvostelisi säveltämääni kappaletta."
Sydney Carton kulautti aimo määrät punssia kurkustaan alas, ja katseli ystävätään.
"Nyt tiedät kaikki, Syd", sanoi herra Stryver. "Minä en välitä rahoista, hän on viehättävä olento ja olen päättänyt seurata tunteitani ja mielestäni minulla onkin varoja seurata tunteitani. Minusta hän saa varakkaan miehen, nopeasti ylenevän miehen ja aika hienon miehen, se on hänelle onnen kauppa, mutta hän ansaitseekin tulla onnelliseksi. Oletko hämmästynyt?"
Carton, joka yhä särpi punssia sanoi: "Miksi olisin hämmästynyt."
"Sinä siis hyväksyt?"
Yhä punssia juoden vastasi Carton: "miksi en hyväksyisi?"
"Kas niin!" sanoi hänen ystävänsä Stryver, "sinä kannat asian helpommin kuin mitä kuvailin, etkä ole niinkään itsekäs minuun nähden kuin luulin, mutta sinä tiedät kyllä että vanhalla toverillasi on oma päänsä. Niin, Sydney, olen saanut tarpeekseni tästä yksitoikkoisesta elämästä, — ikävöin omaa kotia, jonne menen kun minua haluttaa (kun ei haluta, menen muualle) ja luulen, että neiti Manette on paikallaan missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa ja on aina kantava nimeäni kunnialla. Niin olen siis tehnyt päätökseni. Ja nyt Sydney, vanha ystäväni, tahdon puhua sanasen sinulle sinun tulevaisuuden toiveistasi. Sinä olet väärillä jäljillä, sinä olet todellakin väärillä jäljillä. Sinä et ymmärrä rahan arvoa. Sinun elämäsi on vaivaloinen, ei kestä kauvankaan, niin ovat jo voimasi lopussa, sinä olet sairas ja köyhä, sinun pitää täydellä todella hankkia itsellesi hoitaja."
Suosiva tapa jolla hän tämän sanoi, tuntui tekevän hänet kahta vertaa paksummaksi ja neljä vertaa röyhkeämmäksi entistään.
"Annas, kun minä neuvon sinua", jatkoi Stryver, "tarttumaan asiaan käsiksi. Minä olen nyt suoriutunut omasta asiastani, suoriudu sinäkin. Mene naimisiin. Hanki joku, joka pitää sinusta huolen. Älä välitä siitä, ettei naisseura sinua miellytä, ettet ymmärrä heitä, että sinulla ei ole käytöstä. Etsi itsellesi joku. Hae joku kunnioitettava nainen, jolla on pieni omaisuus — ravintolan emäntä — tai huoneittenvuokraaja — ja nai hänet ennenkuin pahat päivät tulevat. Se on sinulle parasta. Mietippäs tätä, Sydney."
"Mietin, mietin", sanoi Sydney.
KAHDESTOISTA LUKU.
Hienotunteinen mies.
Päätettyään jalomielisesti johtaa tohtorin tyttären onnen kukkuloille, tahtoi herra Stryver myös antaa hänelle tietoa tästä onnestaan ennenkuin hän lähtisi kaupungista pitkälle lomalle mennäkseen. Asiaa harkittuaan tuli hän siihen päätökseen, että olisi parasta suoriutua kaikista valmistuksista, joten he sitten kaikessa rauhassa saattaisivat tuumia lahjottaisiko hän morsiamelleen kätensä paria viikkoa ennen Mikonpäivää, vai lyhyen, joulun ja loppiaisen välisen joululoman aikana.
Mitä jutun päätökseen tulee, ei hän hetkeäkään epäillyt tuomion lankeevan hänen edukseen. Nojautuen valamiehistöön nähden vakaviin, käytännöllisiin syihin — ainoat syyt joita kannatti huomioon ottaa — oli hänen asiansa selvä eikä siinä ollut ainoatakaan heikkoa kohtaa. Hän oli itse kantajan asiamies, hänen todistuksiaan ei ollut mahdollista kumota, vastaajan asianajaja peräytyi eikä valamiehistö edes vetäytynyt neuvottelemaan. Punnittuaan asiaa oli Stryver C. J. vakuutettu, ettei selvempää asiaa ollut olemassa.
Herra Stryver siis vihki pitkän loma-aikansa kutsumalla neiti Manetten juhlallisesti Vauxhallinpuistoon, kun se ei onnistunut Ranelaghiin, mutta kun tämäkin kutsumus käsittämättömällä tavalla epäonnistui, päätti hän itse ilmestyä Sohoon ilmoittamaan jaloa päätöstään.
Sohoa kohti herra Stryver siis työntäytyi Templestä. Joka näki hänen ohjaavan hyökkäyksensä Sohoa kohti, kun hän vielä oli Saint Dunstanin puolella Temple Barissa, ryntäävän henkihieverissä katua eteenpäin, tuuppien kaikki heikommat ihmiset tieltään, olisi saattanut nähdä kuinka varma ja vahva hän oli.
Koska hänen tiensä kulki Tellsonin pankin sivu ja hänellä oli asioita siellä ja koska hän tiesi herra Lorryn olevan Manetten perheen läheisen ystävän, pälkähti herra Stryverin päähän ilmaista herra Lorrylle mikä valo oli nousemassa Sohon taivaanrannalla. Siksi tuuppasi hän rämisevän oven auki, romahti alas molempia rappusia, meni molempain vanhain kassanhoitajain ohi ja tuppaantui ummehtuneeseen komeroon, pystysuorine rautakanki-ikkunoineen, jossa herra Lorry istui suurien viivoitettujen kirjojensa ääressä.
"Halloo!" sanoi herra Stryver. "Mitäs kuuluu. Toivon, että jaksatte hyvin!"
Herra Stryverin erikoisalaan kuului, että hän tuntui liian suurelta joka paikassa ja huoneessa. Hän oli aivan liian suuri Tellsonin pankkiin ja vanhat kirjanpitäjät syrjäisissä nurkissaan katsoivat kirjoistaan nuhtelevilla katseilla kuin olisi hän rutistanut heitä seinää vasten. Itse johtajakin, joka arvokkaana luki lehteään kaukaisuudessa, näytti paheksuvalta ikäänkuin olisi herra Stryverin pää puskenut hänen vastuunalaisia liivejään vastaan.
Varovainen herra Lorry sanoi mallikelpoisella äänellä, jota hän tällaisissa tapauksissa piti soveliaana: "kuinka jaksatte herra Stryver? Kuinka jaksatte, sir?" ja ravisti hänen kättään. Hänellä oli omituinen tapa puristaa kättä auliisti ikäänkuin olisi hän sen tehnyt Tellsonin ja Kumpp. puolesta, samalla tapaa kaikki Tellsonin kirjanpitäjät puristivat pankkituttavien käsiä kun johtaja täytti ilman.
"Voinko palvella teitä millään, herra Stryver?" kysyi herra Lorry kuin pankkimies ainakin.
"Ei kiitos, minulla on yksityistä asiaa teille, herra Lorry, tulin puhumaan teidän kanssanne yksityisesti."
"Todellakin", sanoi herra Lorry, kallistaen korvansa, silmän vilkkuessa johtajaan kaukaisuudessa.
"Aion nimittäin", sanoi herra Stryver nojaten tuttavallisesti käsivartensa pulpetille, ja vaikka se oli suuri kaksoispulpetti, ei se näyttänyt täyttävän puoliakaan hänen tarpeistaan: "olen aikeessa kosia pientä, suloista ystäväänne, neiti Manettea, herra Lorry."
"No, totta tosiaan!" huudahti herra Lorry, hieroen leukaansa ja epäilevästi katsellen vierastaan.
"No, totta tosiaan!" kertoi Stryver peräytyen. "No, totta tosiaan, sir? Mitä tarkotatte herra Lorry?"
"Tarkotan", sanoi asiamies, "että tunnustan tietysti tuumanne ystävälliseksi, että se kunnostuttaa teitä ja — sanalla sanoen tarkotan aivan sitä mitä tahdottekin. Mutta tehän kyllä ymmärrätte, herra Stryver —", herra Lorry vaikeni ja puristi päätään perin merkillisellä tavalla, kuin olisi hän vastoin tahtoaan ollut pakotettu sisällisesti lisäämään: "te olette niin valtavan suuri ja paksu."
"No sen sanon", sanoi Stryver läimäyttäen pöytää kädellään riidanhaluisesti, aukaisten silmänsä seljälleen ja vetäen pitkän henkäyksen: "hirttää minut saatte, jos minä ymmärrän tästä mitään, herra Lorry."
Herra Lorry järjesti pikku peruukkiaan korviensa kohdalla ja puri kynänsä höytää.
"Tuhat tulimmaista, sir!" sanoi Stryver, tuijottaen häneen, "enkö minä muka kelpaa."
"Tietysti, sir, tietysti te kelpaatte!" sanoi herra Lorry. "Jos te kerran sanotte kelpaavanne, tietysti te kelpaatte."
"Enkö ole hyvissä varoissa?" kysyi Stryver.
"Jos te sanotte olevanne hyvissä varoissa, tietysti olettekin."
"Ja tulevaisuuden mies."
"Jos te itse pidätte itseänne tulevaisuuden miehenä", sanoi herra Lorry, ihastuneena kun taisi taas myöntyä, "ei kukaan saata sitä epäillä."
"Mitä Herran nimessä sitten tarkotatte, herra Lorry?" kysyi Stryver, silminnähtävästi allapäin.
"Niin minä — oletteko sinne menossa nyt?" kysyi herra Lorry.
"Päätä pahkaa", sanoi Stryver, lyöden nyrkillään pöytään.
"En luule, että tekisin niin teidän sijassanne."
"Ja miksikä ei?" sanoi Stryver. "Nyt panen teidät pussiin", ja hän häristi hänelle etusormeaan. "Te olette asiamies, ja teillä täytyy olla jokin syy. Tuokaa esiin syynne. Miksi ette menisi?"
"Siksi", sanoi Lorry, "etten tahtoisi kulkea sellaisilla asioilla, ellei minulla olisi syytä otaksua onnistuvani."
"Tuhat tulimmaista", huudahti herra Stryver, "tämä on parasta kaikesta."
Herra Lorry vilkkui kaukaisuudessa olevaan toiminimeen ja suuttuneeseen Stryveriin.
"Tässä on nyt asiamies — ikämies — kokenut mies — pankkimies", sanoi Stryver; "ja yhteenlaskettuaan kolme pääsyytä täydelliseksi menestykseksi, sanoo hän ettei ole mitään syitä ollenkaan. Ja sen hän sanoo pää paikallaan!" Stryver pani erityisen painon tälle asianhaaralle, ikäänkuin ei olisi ollut niinkään merkillistä jos hän olisi sanonut sen ilman päätä.
"Kun puhun menestyksestä, puhun menestyksestä nuoren ladyn luona ja kun puhun aiheista ja syistä, jotka tekevät menestyksen mahdolliseksi, puhun aiheista ja syistä jotka ovat pätevät nuoreen ladyyn nähden. Nuorta ladyä, sir", sanoi herra Lorry, taputtaen Stryveriä lempeästi käsivarrelle. "Nuorta ladyä on ajateltava ennen kaikkia."
"Te tahdotte siis sanoa minulle, herra Lorry", sanoi Stryver kädet puuskassa, "että teidän varma mielipiteenne on, että puheena oleva nuori lady on teeskentelevä hupakko?"
"Enpä juuri sitä. Minä sanon teille, herra Stryver", sanoi herra Lorry punehtuen, "että en kenenkään suusta tahto kuulla epäkunnioittavaa sanaa tästä nuoresta ladystä ja jos tunnen jonkun — toivon etten tunne — jonka maku olisi niin alhainen ja luonne niin röyhkeä ettei hän voisi hillitä itseään, vaan puhuisi epäkunnioittavasti tästä nuoresta ladystä tämän pulpetin ääressä, ei edes Tellsonilaisetkaan voisi estää minua puhumasta suuni puhtaaksi."
Pakko hillitä vihaansa oli saattanut herra Stryverin verisuonet vaaralliseen tilaan, kun hänen oli vuoro suuttua; herra Lorryn suonissa virtaili veri tavallisesti hyvin säännöllisesti, mutta ne eivät olleet paremmassa tilassa nyt kun vuoro oli hänen.
"Tämä oli se jota aion teille sanoa sir", sanoi herra Lorry. "Pyydän, ettette siinä suhteessa erehdy."
Herra Stryver imeskeli hetkisen viivoittimen päätä ja rummutti sillä hampaitaan, joka luultavasti aikaansai hammastaudin. Hän katkasi tukalan äänettömyyden ja sanoi:
"Tämä on jotain uutta minulle, herra Lorry. Te kiellätte minua menemästä Sohoon kosimaan — minua, Stryveriä, asianajajaa Kings Benchissä?"
"Pyydättekö neuvoani, herra Stryver?"
"Pyydän."
"No hyvä. Siis neuvoni jo arvasitte aivan oikein."
"Tähän en tosiaankaan voi muuta sanoa", nauroi Stryver katkerasti, "kuin että — ha ha! — tämä voittaa kaiken menneen, nykyisen ja tulevan."
"Kuulkaa minua", jatkoi herra Lorry, "asiamiehenä en ole oikeutettu puhumaan tästä asiasta, sillä asiamiehenä en tiedä siitä mitään. Mutta minä puhun kuin vanha mies, joka on kantanut neiti Manettea käsivarrellaan, joka on neiti Manetten ja hänen isänsä uskollinen ystävä ja joka on syvästi kiintynyt molempiin. Muistakaa, että en ole pyrkinyt olemaan teidän uskottunne. No, luuletteko että olen oikeassa?"
"En suinkaan", sanoi Stryver viheltäen. "Minä en välitä nähdä tervettä järkeä kolmannessa henkilössä, ainoastaan itsessäni, minä edellytän järkeä siinä missä te edellytätte teeskentelevää, romantillista hupsutusta. Se on uutta minulle, mutta ehkäpä olette oikeassa."
"Edellytykseni määrään itse, herra Stryver. Ja ymmärtäkää minua oikein, sir", sanoi herra Lorry, punehtuen äkkiä taas. "Minä en salli — en edes Tellsonissakaan, että joku toinen ne minulle määrää."
"Pyydän anteeksi!" sanoi Stryver.
"Kiitos, kernaasti. Niin, herra Stryver, aioin sanoa — että teistä saattaisi pettyminen tuntua ikävältä, tohtori Manettelle saattaisi olla tuskallista puhua teille ajatuksensa ja samoin on laita neiti Manetten. Te tunnette suhteeni tähän perheeseen. Jos siihen suostutte voin minä teitä paljastamatta tai puhumatta teidän puolestanne ottaa asiasta vielä tarkempaa selkoa, ja tehdä uusia havaintoja. Jos olette tyytymätön neuvooni, voitte itse koetella sen pätevyyttä, jos taas tyydytte siihen ja se on sama kuin nyt, säästyisivät kaikki riitapuolet ikävyyksistä. Mitä siihen sanotte?"
"Kauvanko pidätätte minua kaupungissa?"
"Sehän on vain jonkun tunnin asia. Saattaisin mennä Sohoon vielä tänä iltana ja sieltä tulla teidän luoksenne."
"No, siis myönnyn", sanoi Stryver. "En siis mene sinne tänä iltana, niin kärkäs en kumminkaan ole. Siis olkoon menneeksi, odotan teitä tänä iltana. Hyvää huomenta."
Ja herra Stryver kääntyi ja ryntäsi ulos pankista aikaansaaden niin kovan ilmavirran, että molemmat vanhat kirjanpitäjät saivat ponnistaa viimeiset voimansa pysyäkseen pystyssä, kun he siinä kumartelivat pulpettiensa takana. Yleisö näki aina nämät arvoisat ja voimattomat olennot kumartavassa asennossa ja yleinen luulo olikin, että kun he olivat kumartaneet ulos yhden vieraan, kumartelivat he yhä tyhjässä konttoorissa kunnes he kumarsivat sisään toisen vieraan.
Asianajaja oli kyllä niin älykäs, että hän arvasi ettei asiamies olisi niin varmasti lausunut ajatustaan, ellei hänellä olisi ollut vahvoja perusteita ja siveellistä varmuutta, ja vaikk'ei hän ollutkaan valmistunut tätä suurta pilleriä nielemään, sai hän sen kumminkin alas kurkustaan. "Ja nyt", sanoi herra Stryver, uhaten Templeä sormellaan, "selviydyn tästä saattamalla teidät kaikki häpeään."
Se oli palanen vanhan Old Bayleylaisen viekkautta, joka hänellä oli mielessä ja se tuotti hänelle suurta huojennusta. "Te ette saata minua häpeään, nuori lady", sanoi herra Stryver, "vaan minä ehkä pikemminkin teidät."
Siis, kun herra Lorry illalla kello kymmenen ajoissa ilmestyi, istui herra Stryver paperien ja kirjojen keskessä, joita hän sitä tarkotusta varten oli ympärilleen levitellyt, eikä tuntunut vähääkään muistavan aamuista puheenainetta. Hän oli vielä hämmästyvinäänkin nähdessään herra Lorryn ja oli nähtävästi ajatuksiin vaipunut ja hajamielinen.
"No niin!" sanoi hyväntahtoinen asiamies, koeteltuaan turhaan puolen tunnin ajan päästä asiaan käsiksi, "olen ollut Sohossa."
"Sohossa?" toisti herra Stryver kylmästi. "Ah tosiaankin, mitä ajattelenkaan."
"Eikä epäilemistäkään", sanoi herra Lorry, "etten ollut oikeassa aamuiseen keskusteluumme nähden. Ajatukseni asiasta on vahvistunut ja minä uudistan neuvoni."
"Minä vakuutan teille", sanoi herra Stryver lempeästi, "että olen pahoillani teidän ja isäraukan tähden. Tiedän että tämä aina on perheelle arkaluontoinen asia, älkäämme siis enää puhuko siitä."
"En ymmärrä teitä", sanoi herra Lorry.
"Se on mahdollista", sanoi Stryver, nyykäyttäen päätään päättävästi ja rauhoittavasti, "mutta mitäpä siitä, se ei tee mitään."
"Tekee kuin tekeekin", intti herra Lorry.
"Eikä tee. Vakuutan että se ei tee mitään. Luulin löytäväni järkeä missä sitä ei ollut, kiitettävää kunnianhimoa, missä sitä ei ollut, nyt olen päässyt hairahduksestani ja mitäpä vahinkoa siinä. Nuoret naiset ovat usein ennenkin tehneet tämänkaltaisia hullutuksia ja sitten katuneet sitä köyhinä ja arvottomina. Epäitsekkäältä kannalta katsoen olen pahoillani asian tyhjään raukeamisesta, sillä se olisi ollut minulle huono asia maalliselta kannalta katsoen; itsekkäältä kannalta katsoen olen iloinen, sillä se olisi ollut paha asia minulle maalliselta kannalta katsoen — tuskinpa on minun tarpeellista mainita, etten olisi mitään sillä voittanut. Ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Minä en ole kosinut nuorta ladyä, ja näin meidän kesken, en luule että asiaa lähemmin punnittuani, olisinkaan niin itseäni paljastanut. Ei, herra Lorry, te ette voi ehkäistä onttopäisten tyttöjen turhamaisuutta ja ajattelemattomuutta, älkää sitä yrittäkökään, siinä tulette aina pettymään. Ja nyt pyydän, ettette enää puhu asiasta. Niinkuin sanoin, olen siitä pahoillani heidän tähtensä mutta hyvilläni omasta puolestani. Ja olen teille todellakin hyvin kiitollinen että sain teitä koetella ja että annoitte tuon neuvon, te tunnette nuoren ladyn paremmin kuin minä ja te olitte oikeassa, ei se olisi vedellyt."
Herra Lorry oli niin ymmällä että hän aivan hämillään katseli herra Stryveriä, tämän tuuppiessa häntä ovelle, ikäänkuin hän olisi ammentanut jalomielisyyttä ja hyväntahtoisuutta hänen ylitsensä. "Älkää olko millännekään, sir", sanoi Stryver, "älkää enää puhuko siitä, ja kiitän teitä vielä kerran neuvostanne, hyvää yötä!"
Herra Lorry oli ulkona pimeässä ennenkuin hän tiesi mistään ja herra
Stryver loikoi pitkällään sohvalla katsellen kattoonsa.
KOLMASTOISTA LUKU.
Mies ilman hienotunteisuutta.
Jos herra Carton joskus olikin jossain loistanut, niin ei ainakaan tohtori Manetten luona. Hän oli usein vieraillut siellä tämän vuoden kuluessa ja aina ollut yhtä synkkä ja jörömäinen. Kun hän otti puhuakseen, puhui hän hyvin, mutta hänen sisästään tuleva valo pääsi aniharvoin tunkeutumaan sen pimeän pilven läpi, joka hänet kauttaaltaan verhosi.
Ja kuitenkin hän rakasti niitä katuja tunnottomine kivineen, jotka ympäröivät kulmataloa. Monena yönä, jolloin viini ei hänelle suonut haihtuvaa iloa, vaelsi hän niillä onnettomana ja harhailevana. Moni synkkä aamun sarastus näki hänen yksinäisenä siellä viipyvän ja yhä viipyvän, kunnes auringon ensi säteet kultasivat kaukaisia kirkon tornia ja korkeita rakennuksia. Ehkäpä tämä hiljainen hetki herätti hänenkin sielussaan paenneita, jo unhoon jääneitä parempia tunteita. Epäsiisti vuode Temple Courtissa oli nähnyt häntä entistä harvemmin ja usein kun hän muutamiksi hetkiksi oli siihen heittäytynyt, nousi hän jälleen ja harhaili kulmatalon läheisyydessä.
Eräänä elokuun päivänä kun hienotunteinen herra Stryver (ilmoitettuaan shakaalilleen että hän oli muuttanut ajatuksiaan tuon naimisen suhteen) oli lähtenyt Devonshireen, ja kun kukkain näkö ja tuoksu Cityn kaduilla kuiskaili hyvyyttä pahoille, terveyttä sairaille ja nuoruutta vanhoille, polkivat Sydneyn jalat yhä näitä katukiviä. Hänen askeleensa olivat ensin epäröivät ja ilman päämäärää, mutta sitten sai hän mielijohteen, joka vilkastutti hänen astuntansa ja pani hänet menemään tohtorin ovelle.
Hänet osotettiin yläkertaan ja hän tapasi Lucyn työnsä ääressä. Lucy ei koskaan ollut aivan luonteva hänen seurassaan, ja vastaanotti hänet nytkin vähän hämillään kun Carton istuutui hänen pöytänsä ääreen. Mutta vaihdettuaan ensimmäiset jokapäiväislauseet hänen kanssaan, huomasi hän hänessä muutoksen.
"Pelkään, ettette voi hyvin herra Carton!"
"En. Mutta minun elämäni ei olekkaan terveellinen. Mutta mitä muuta onkaan odotettavana tällaisen rentun elämästä?"
"Eikö ole — anteeksi — minä kysyn, koska se on huulillani — eikö ole synti elää sellaista elämää?"
"Jumala paratkoon, häpeähän se on."
"Miksi ette sitten muuta sitä?"
Lucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja hämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen äänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:
"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan vieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi."
Hän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.
Pöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.
Lucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi painostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:
"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt aion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?"
"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät onnellisemmaksi, olisin iloinen."
"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne."
Vähän ajan kuluttua paljasti hän kasvonsa ja puhui vakavalla äänellä:
"Älkää peljätkö minua kuulla, mitä puhunenkin, älkää vetäytykö minusta pois. Minä olen kuin ihminen, joka on nuorena kuollut. Koko elämäni saattaisi olla lopussa jo."
"Ei suinkaan, herra Carton, olen varma että paras osa siitä vielä on jäljellä, olen varma että vielä tulette olemaan paljon, paljon enemmän itsenne arvoinen."
"Sanokaa teidän arvoisenne, ja vaikka tiedän paremmin ja vaikka viheliäisen sydämeni syvyydessä tiedän paremmin — en unohda tätä sanaa koskaan."
Lucy kalpeni ja vapisi. Carton puheli hänelle itsestään järkähtämättömällä epätoivolla, joka teki tämän keskustelun erilaiseksi muita samankaltaisia keskusteluja.
"Jos olisikin ollut mahdollista, neiti Manette, että olisitte voinut vastata hänen rakkauteensa, jonka nyt näette edessänne — tämän onnettoman olennon, joka on hukannut elämänsä, kurja hävinnyt juoppo, kuten tiedätte minun olevan — huolimatta onnestaan, olisi hän tänä päivänä ja tällä hetkellä tiennyt että hän olisi syössyt teidät kurjuuteen, tuottanut teille surua, katumusta ja häpeätä, vahingoittanut teitä ja vetänyt teidät lokaan kanssaan. Tiedän varsin hyvin ettette voi tuntea mitään rakkautta minua kohtaan, enkä sitä pyydäkkään, olenpa vielä kiitollinenkin, ettei niin ole laita."
"Enkö sentään voi pelastaa teitä, herra Carton, pelastaa teitä ilman sitä? Enkö voi — antakaa anteeksi, johdattaa teitä paremmille teille? Enkö mitenkään voi palkita luottamustanne? Tiedän että tämä on tunnustus", sanoi hän ujosti vähän aikaa epäiltyään ja kyynelsilmin, "tiedän ettette sanoisi tätä kellenkään toiselle. Enkö voi tehdä jotain hyväksenne, herra Carton?"
Hän pudisti päätään.
"Ette mitään neiti Manette, ette mitään. Jos tahdotte kuulla minua vielä hetkisen, olette tehnyt kaikki, mitä koskaan voitte puolestani tehdä. Soisin teidän tietävänne että olitte sieluni viimeinen unelma. Alentumistilastani huolimatta en kuitenkaan ole niin alentunut, ettei teitä ja isäänne ja tätä teidän luomaanne kotia nähdessäni, vanhat varjot ole henkiin heränneet, jotka jo luulin kuolleiksi. Aina siitä kuin opin teidät tuntemaan, ovat minua omantunnon vaivat, joiden en enää luullut minua kirvelevän, kiusanneet, ja olen kuullut äänien, jotka luulin ijäksi vaijenneen, kutsuvan minua ylöspäin. Minä olen kuvitellut, että ryhtyisin uudestaan ponnistamaan ja pyrkimään, että ravistaisin luotani velttouden ja aistillisuuden ja taistelisin taistelun loppuun. Unta, unta vain, unta joka loppuu tyhjyyteen ja jättää nukkujan samalle paikalle, mutta tahdon että tietäisitte, että te sen herätitte."
"Eikö mitään siitä ole pysyvää? Oi! herra Carton, ajatelkaa!
Koettakaa vielä!"
"Ei, neiti Manette, olen aina tiennyt että olen täysin arvoton. Ja kuitenkin olen ollut ja yhä vieläkin olen niin heikko, että tahtoisin että te tiedätte millä äkillisellä voimalla sytytitte minut, tuhkaläjän tuleen, tuleen, joka luonnoltaan on minun kaltaiseni, ei elähytä, ei valaise, ei hyödytä mitään, vaan palaa turhaan."
"Koska olen niin onneton, herra Carton, että olen saattanut teidät onnettomammaksi kuin olitte ennen kuin minuun tutustuitte —."
"Älkää puhuko niin, neiti Manette, sillä te olisitte minut parantanut jos kuka. Te ette ole syynä siihen, että menen alaspäin."
"Koska kuvaamanne sieluntila siis kuitenkin johtuu minun vaikutuksestani — niin tarkotan, jos voin saada sen selville — enkö voi käyttää vaikutustani teidän hyväksenne? Enkö ollenkaan voi herättää sitä hyvää, mikä teissä löytyy?"
"Sitä hyvää, johon minä olen mahdollinen, neiti Manette, olen tullut tänne harjottamaan. Antakaa minun hävinneen elämäni loppupäivinä ottaa mukaani muisto, että te olitte viimeinen maailmassa, jolle avasin sydämeni, ja että silloin minussa vielä oli jotain jota taisitte surkutella ja sääliä."
"Ja että minä yhä ja yhä hartaasti pyysin, kaikesta sydämestäni pyysin teitä uskomaan, että se hyvä teissä oli mahdollinen johonkin ylevämpään."
"Älkää enää pyytäkö minua sitä uskomaan, neiti Manette. Olen koetellut itseäni ja tiedän sen paremmin. Mutta pahotan mieltänne. Kohta olen puhunut loppuun. Saanko uskoa, tätä päivää muistellessani, että elämäni viimeinen tunnustus lepää puhtaassa ja viattomassa povessanne, ja että se lepää siinä yksin, kenenkään muun saamatta siitä osaa."
"Siihen voitte luottaa jos se tuottaa teille mitään lohdutusta."
"Ette ilmoita sitä hänellekkään, joka kerta on oleva teille kaikista rakkahin?"
"Herra Canon", vastasi Lucy hetken mielenliikutuksen jälkeen, "salaisuus on teidän, ei minun, ja minä lupaan pitää sitä kunniassa."
"Kiitos. Ja vielä kerran, Jumala teitä siunatkoon."
Hän kohotti Lucyn käden huulilleen ja meni ovea kohti.
"Älkää peljätkö, neiti Manette, että koskaan sanallakaan, edes ohimennen uudistan tätä keskustelua. En tule koskaan viittaamaan siihen. Jos olisin kuollut, ette olisi varmempi siitä, kun mitä tästälähin olette. Kuolinhetkenäni olen pitävä pyhänä tätä ainoata hyvää muistoa — ja olen teitä kiittävä ja siunaava siitä —, että viime tunnustukseni itsestäni tein teille ja että nimeni, syntini ja onnettomuuteni saivat tyyssijan teidän sydämessänne. Olkoon sydämenne keveä ja onnellinen."
Hän oli entisestään niin muuttunut, ja oli niin surullista ajatella mitä hän oli menettänyt ja mitä hän joka päivä tukahutti ja hävitti, että Lucy Manette itki katkerasti Cartonin häneen katsellessa olkainsa yli.
"Tyyntykää!" sanoi hän, "en ansaitse teidän kyyneliänne, neiti Manette. Parin tunnin perästä alhaiset tavat ja ystävät, joita halveksin, saavat minut valtoihinsa ja silloin olen vähemmän teidän kyyneltenne arvoinen kuin pahin roisto, joka katuja kuljeksii. Rauhoittukaa! Sisässäni olen aina teitä kohtaan sama kuin nyt ja ulkonaisesti sama kuin tähän astikin. Viimeistä edellinen rukoukseni on, että uskotte tämän minusta."
"Sen uskon, herra Carton."
"Ja nyt viimeinen rukoukseni, ja sitten vapautan teidät vieraasta, jonka kanssa tiedän, ettei teillä ole mitään yhteistä, sillä teidän ja hänen välillä on ylitsepääsemätön juopa. On hyödytöntä puhua siitä, sen tiedän, mutta se kohoaa sieluni sisimmästä. Jokaisen teille rakkaan olennon edestä voisin tehdä mitä hyvänsä. Jos minun elämänurani olisi toinen, jos minulla olisi tilaisuutta ja kykyä uhrautumiseen, tekisin minkä uhrauksen tahansa teidän ja rakkaittenne tähden. Koettakaa hiljaisina hetkinä muistella minua lämpimänä ja totisena tässä ainoassa kohdassa. Aika on tuleva, se on jo aivan lähellä, jolloin uusia siteitä solmitaan ympärillenne — siteitä, jotka kiinnittävät teitä vielä hellemmin ja vahvemmin siihen kotiin jonka kaunistus te olette — kauniimmat siteet jotka naista koristavat ja ilahuttavat. Oi! neiti Manette, kun onnellisen isän pieni kuva katselee teitä kasvoihin, kun näette oman loistavan kauneutenne uudestaan puhkeavan jalkainne juuressa, ajatelkaa silloin joskus, että on olemassa mies, joka antaisi elämänsä säilyttääkseen teidän rinnallanne elämän, jota te rakastatte!"
Hän otti hyvästi ja sanoi viimeisen kerran, "Jumala teitä siunatkoon!" ja jätti hänet.