NELJÄSTOISTA LUKU.
Kunniallinen asiamies.
Kun herra Jeremiah Cruncher istui tuolillaan Fleetkadulla kamala poikavekaransa vieressään, näkivät hänen silmänsä hänen siinä istuissaan koko joukon mitä eriävimpiä esineitä. Kuka taisikaan päivän kiireisempänä aikana Fleetkadulla sokeaksi ja kuuroksi tulematta seurata niitä kahta ihmisvirtaa, jotka kulkivat toinen länteenpäin ja toinen itäänpäin, molemmat ohjaten kulkunsa lakeuksille, purppurapunaisen viivan taakse, jonne aurinko laskee.
Oljenkorsi suussaan, istui herra Cruncher katsellen näitä ihmisvirtoja kuin muinainen pakana, joka vuosisatoja katseli yhtä ainoata virtaa — mutta Jerry ei odottanut niitten koskaan juoksevan kuiviin. Se ei myöskään olisi ollut hänen toiveittensa mukaista, sillä osa hänen sisääntuloistaan johtui siitä että hän avusti peljästyneitä naisia (lihavanlaisia ja vanhanpuoleisia) Tellsonin puoliselta virralta vastapäiseen rantaan. Olipa se yhdessäolo kuinka lyhyt tahansa, oli herra Cruncher aina niin innostunut naiseen, että hän lopulta ilmaisi syvän halun juoda hänen maljansa. Ja ne lahjat, jotka hän sai tätä hyväntahtoista tarkotusta täyttääkseen, auttoivat hänen raha-asioitaan kuten äsken mainittiin.
Kerran istui eräs runoilija julkisella paikalla jakkaralla ja mietiskeli ihmisten näkyvillä. Herra Cruncher istui myös jakkaralla julkisella paikalla mutta koska hän ei sattunut olemaan runoilija, mietiskeli hän niin vähän kuin suinkin ja katseli vain ympärilleen.
Niinpä istui hän siinä taas kerran jolloin ihmisiä oli vähän ulkona ja myöhästyneitä naisia ei ollenkaan ja hänen raha-asiansa olivat niin vähän kukoistavat, että hänen rinnassaan heräsi vakaa epäilys rouva Cruncheriin, joka varmaankin taas oli pontevasti "maahan kopsahtanut", kun tavaton ihmisjoukko joka tulvasi alas Fleetkatua länteenpäin, käänsi hänen huomionsa puoleensa. Katsoessaan siihen suuntaan näki herra Cruncher, että se oli jonkinlainen ruumissaatto, joka sieltä oli lähenemässä ja että tämä saatto oli kansan vihan esineenä, josta syntyi levottomuutta ja hälinää.
"Nuori Jerry", sanoi herra Cruncher, kääntyen vekaransa puoleen, "se on ruumissaatto."
"Hurraa isä!" huusi nuori Jerry.
Nuori herra antoi tälle riemuhuudolle salaperäisen merkityksen, josta vanhempi herrasmies pani niin pahakseen että hän paiskasi nuorta herraa korvalle.
"Mitä tarkotat? Mitä sinä hurraat? Mitä harmia aiot saattaa omalle isällesi, senkin vesa. Tämä poika ei pysy enää aisoissaan!" sanoi herra Cruncher, katsellen häntä tutkivasti. "Sinä ja sinun hurraasi! Älä anna minun enää kuulla moisia, tai minä löylytän sinut. Kuuletkos?"
"Enhän minä tarkottanut mitään pahaa", vastusti nuori Jerry, hieroen poskeaan.
"Suus kiinni sitten", sanoi herra Cruncher, "en tahdo enää kuulla mitään. Nouse tuolle penkille ja katsele ihmisjoukkoa."
Hänen poikansa totteli ja joukko läheni lähenemistään, se räyhäsi ja melusi likaisten ruumis- ja suruvaunujen ympärillä. Suruvaunuissa istui vain yksi sureva niissä likaisissa koruvaatteissa, jotka katsottiin tarpeelliseksi hänen asemansa arvolle. Asema ei suinkaan tuntunut häntä huvittavan sillä kasvava ihmisjoukko ympäröi vaunuja, pilkaten ja irvistäen hänelle ja huusi ja hyssytti lakkaamatta: "Urkkijoita. Ihh! Vakoojia!" ynnä muita sen semmoisia kohteliaisuuksia, niin törkeitä ja iljettäviä, ettei niitä kannata kertoa.
Hautajaisilla oli aina merkillinen vetovoima herra Cruncheriin, hän piristyi ja elpyi aina kun ruumissaatto kulki Tellsonin pankin ohi. Siis oli luonnollista että hautajaiset, joita seurasi tämmöinen tavaton joukko, häntä suuresti vilkastuttivat ja hän kysyi ensimmäiseltä, joka hänen vastaansa ryntäsi:
"Mitä nyt veikkonen? Mikä on hätänä?"
"En tiedä", sanoi mies. "Urkkijoita! Tst! tst! Urkkijoita."
Hän kysyi toiselta. "Kuka on kuollut?"
"En tiedä", vastasi tämä, vaan peitti siitä huolimatta suunsa ja rääkyi hämmästyttävällä kiukulla ja kiihkolla: "Urkkijoita! Haha! Tst tst. Urkkijoita!"
Viimein törmäsi häntä vastaan mies, joka oli paremmin selvillä ja tältä hän kuuli, että haudattava oli Roger Cly.
"Oliko hän sitten urkkija?" kysyi herra Cruncher.
"Urkkija Old Baileyssa", vastasi toinen. "Haha! Old Baileyn urkkija!"
"Mitä ihmettä!" huudahti Jerry, muistaen kuulustelua jossa hän oli läsnä. "Olen nähnyt hänet, onko hän kuollut?"
"Kuollut kuin tukki", vastasi toinen, "mutta hän ei vielä ole tarpeeksi kuollut! Ulos urkkijat! Raastakaa ulos urkkijat."
Tämä ajatus oli niin paikallaan tänä ajatusköyhänä aikana, että joukko takertui siihen innolla ja toisti äänekkäästi: "raastakaa ne ulos", ja ihmiset kasaantuivat niin lähelle molempia vaunuja, että niitten oli pakko pysähtyä. Kun joukko aukasi vaunujen oven, hyppäsi ainoa sureva itsestään ulos ja oli kotvasen heidän käsissään, mutta hän oli niin ketterä ja käytti aikansa niin hyvin, että hän silmänräpäyksessä ryntäsi eräälle syrjäkadulle, heitettyään yltään kaapunsa, hattunsa, pitkän suruharsonsa, valkosen nenäliinansa ja muut kyynelten vertauskuvat.
Tämän kaiken riisti kansa kappaleiksi ja lennätti suurella riemulla sinne tänne, kauppiaat sulkivat kiireesti puotinsa, sillä kansa ei siihen aikaan arastellut mitään ja oli hyvin pelätty petoeläin. He olivat jo menneet niin pitkälle että avasivat ruumisvaunut ja olivat ottamaisillaan arkun ulos, kun yksi viisas keksi että yleisessä riemusaatossa kuletettaisiin ruumis määräpaikkaansa. Koska käytännölliset ehdotukset olivat tarpeen vaatimat, otettiin tämäkin vastaan yksimielisellä suostumuksella ja vaunut täyttyivät paikalla, kahdeksan törmäsi sisälle ja tusina ulkopuolelle, ne, jotka kaikkea kekseliäisyyttään käyttämällä taisivat pysyä siinä kiinni, kiipesivät ruumisvaunujen katolle. Ensimmäinen näistä vapaaehtoisista oli itse Jerry Cruncher, joka suruvaunujen pimeimmässä nurkassa häveliäästi kätki piikkisen päänsä Tellsonilaisilta.
Virkailevat hautajaisurakoitsijat vastustivat kovasti tätä muutosta juhlamenoissa mutta koska virta oli epäilyttävän lähellä ja moni ääni piti kylmää kylpyä hyvin vaikuttavana keinona nutistamaan niskottelevia urakoitsijoita, laimentui vastustus heikoksi ja lyhyeksi. Uusi ruumissaatto lähti liikkeelle, nokikolari ajoi ruumisvaunuja — ajurin avustamana, joka ankaran valvonnan alaisena istui kyyristyneenä hänen vieressään — ja pasteijan kauppias, myöskin ministerin vartioimana ajoi suruvaunuja. Ennenkuin kulkue oli joutunut kauvas, liitettiin lisäkaunistukseksi karhunkulettaja, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen katutyyppi ja hänen karhunsa, joka oli musta ja hyvin syyhyinen, antoi hyvin virallisen hautajaisleiman sille osalle kulkuetta jossa se kulki.
Olutta juoden, piippua polttaen, laulaa renkuttaen, surevia matkien ja virnistäen kulki sekava kulkue eteenpäin, lisääntyen joka askeleella. Kaikki kauppiaat sulkivat puotinsa sen lähestyessä. Sen määräpaikka oli vanha, pyhän Pankratiuksen kirkko kaukana kedoilla kaupungin ulkopuolella. Vihdoin saapui se perille, tunkeutui kirkkomaalle ja toimitti Roger Cly vainajan maahanpanon suureksi mielihyväkseen omalla tavallaan.
Kun kuollut oli jätetty rauhaan ja kansanjoukko läksi hankkimaan uutta huvitusta, keksi joku toinen viisas — tai ehkäpä sama — syyttää satunnaisia ohikulkevia Old Baileyn urkkijoiksi ja ahdistaa niitä. Niin ajoivat he takaa monta kymmentä viatonta, jotka eivät eläissään olleet käyneetkään Old Baileyssa, ja näitä tyrkittiin ja rääkättiin raakamaisella tavalla. Ylimeno tästä huvituksesta ikkunain särkemisiin ja ravintolain ryöstämiseen oli helppo ja luonnollinen. Viimein, kun he olivat hävittäneet useita puistomajoja ja repineet maasta joitakin pystyaitoja aseiksi sotaisimmille hengille, leveni huhu että vahti oli tulossa. Tämän huhun vaikutuksesta hälveni joukko vähitellen ja ehkäpä vahdit tulivat, ehkäpä ei; näin tämä roistoväki tavallisesti esiintyi.
Herra Cruncher ei ottanut osaa viime kohtauksiin, hän jäi hautausmaalle keskustelemaan hautajaisurakoitsijain kanssa ja heitä lohduttamaan. Tällä paikalla oli häneen rauhoittava vaikutus. Hän hankki itselleen piipun läheisestä ravintolasta ja poltti sitä, kurkistellen sisälle hautain aituuksista ja tutkien tarkasti tätä paikkaa.
"Jerry", sanoi herra Cruncher puhellen itsekseen kuten hänen tapansa oli, "sinä näit tuon Clyn tässä eräänä päivänä ja sinä näit omin silmin, että hän oli nuori ja soreavartaloinen."
Poltettuaan piippunsa loppuun ja vielä vähän tuumiskeltuaan, läksi hän poispäin ollakseen Tellsonissa ennen pankin sulkemista. Olivatko hänen mietiskelynsä kuolevaisuudesta vaikuttaneet hänen maksaansa, tai oliko hänen terveytensä jo ennestään epäkunnossa, tai tahtoiko hän muuten olla kohtelias etevälle miehelle, oli miten oli, kotimatkalla pistäysi hän lääketieteellisen neuvonantajansa, etevän välskärin luo.
Nuori Jerry vastaanotti isänsä tarpeellisella kunnioituksella ja ilmotti ettei ollut mitään työtä hänen poissaollessaan. Pankki suljettiin, vanhat kirjanpitäjät läksivät pois, tavanmukainen vahti asetettiin ja herra Cruncher poikineen meni kotia teetä juomaan.
"Nyt sanon sinulle kuinka asian laita on", sanoi herra Cruncher vaimolleen, kotiin tullessaan. "Jos minun yritykseni kunniallisena asiamiehenä tänä iltana menee myttyyn, tiedän että taas olet rukoillut minulle vahinkoa, ja minä löylytän sinua aivan kuin olisin nähnyt sinun siinä toimessa."
Alakuloinen rouva Cruncher pudisti päätään.
"Mitä, sinä uskallat minun silmäini edessä!" sanoi herra Cruncher pelon ja vihan vaiheella.
"En sano mitään."
"No, niin, mutta älä myöskään ajattele mitään. Voit vastustaa minua molemmin keinoin. Jätä kokonaan kaikki semmoinen."
"Kyllä, Jerry."
"Kyllä, Jerry", toisti herra Cruncher, istuen teetä juomaan. "Vai niin, sinä sanot, kyllä Jerry. Se sopii. Sano vain, kyllä Jerry."
Herra Cruncher ei tarkottanut erityisesti mitään näillä myönnytyksillään, hän käytti niitä vain kuten ihmiset usein tekevät, ilmaisemaan yleistä, ivallista tyytymättömyyttä.
"Sinä ja sinun kyllä Jerrysi", sanoi herra Cruncher, purren palasen voileivästään. "Niin, niin. Sen kyllä uskon."
"Menetkö ulos tänä iltana", kysyi hänen lauhkea vaimonsa hänen purressaan toista palasta.
"Menen."
"Pääsenkö mukaan isä", kysyi hänen poikansa rutosti.
"Etkä pääse. Menen — kuten äitisi tietää — kalastamaan. Niin juuri, menen kalastamaan."
"Sinun onkivapasi on aika ruosteinen isä, eikö niin?"
"Mitä se sinuun kuuluu."
"Tuotko mitään kalaa kotia, isä?"
"Ellen tuo, on aamiaisesi huono huomenna", sanoi isä päätään pudistaen, "ja nyt suus kiinni, minä en mene ulos, ennenkuin sinä jo kauvan olet ollut makuulla."
Loput iltaa hän tarkoin vahti rouva Cruncheriä ja puheli hänen kanssaan äkäsellä äänellä estäen häntä rukoilemasta. Tässä tarkotuksessa usutti hän myös poikaansa puhelemaan äitinsä kanssa ja teki vaimoraukan aivan onnettomaksi. Hän haki syytä valituksiin missä vaan taisi, eikä jättänyt häntä hetkeksikään omiin ajatuksiinsa. Jumalisin ihminen ei olisi antanut suurempaa tunnustusta totisen rukouksen voimalle kuin hän tällä epäluulollaan vaimoaan kohtaan. Hän oli kuin ihminen, joka ei usko kummituksia, ja kuitenkin pelästyy kummitusjuttuja.
"Ja muista", sanoi herra Cruncher, "ei mitään juonittelemista huomenna, jos minun kunniallisena asiamiehenä onnistuu hankkia palasen lihaa, älä tulekkaan sanomaan ettet siihen kajoo, että tyydyt leipään. Jos minä kunniallisena asiamiehenä saan hiukan olutta niin älä puhukkaan, että sinä juot vettä. Kun olet mennyt Roomaan, elät Roomassa maan tavalla. Ellet, on Rooma sinulle ankara herra. Minä olen sinun Roomasi, kuten tiedät."
Sitten alkoi hän jälleen möristä.
"Kehtaat hylkiä omaa ruokaasi ja juomaasi. En tosiaankaan ymmärrä kuinka kurjaa meidän ruokamme ja juomamme viimein on sinun juoniesi ja tunteettoman käytöksesi tähden. Katso poikaasi. Onhan hän sinun, vai mitä? Hän on laiha kuin tikku. Oletko sinä mikään äiti, etkö tiedä, että äidin ensimmäinen velvollisuus on lihottaa poikaansa."
Tämä koski kovasti nuoreen Jerryyn, hän vannotti äitiään täyttämään ensimmäistä velvollisuuttaan, ja joskin hän laiminlöi muuta, ennen kaikkia koettaa täyttää tätä äidillistä velvollisuuttaan, johon hänen isänsä niin liikuttavasti ja hienosti oli viitannut.
Näin kului ilta Cruncherin perheessä kunnes nuori Jerry sai käskyn ruveta levolle, ja hänen äitinsä sai samanlaisen määräyksen ja totteli sitä. Herra Cruncher vietti yön ensimmäiset hetket piippua polttaen, eikä lähtenyt partioretkelleen ennen kello yhtä. Tällä kummitusten hetkellä nousi hän tuoliltaan, otti avaimen taskustaan, aukasi lukitun kaapin ja otti esiin säkin, sorkkaraudan, nuoran ja ketjut, ynnä muita senkaltaisia kalastustarpeita. Hän ripusti nämät tavarat päälleen vikkelästi, mutisi viimeisen uhkauksen rouva Cruncherille, sammutti kynttilänsä ja meni ulos.
Nuori Jerry, joka vaan oli riisuvinaan vaatteensa kun hän rupesi levolle ei ollut paljon jäljellä isästään. Pimeyden turvissa seurasi hän häntä huoneesta alas rappusia, pihan kautta kadulle. Kotiin palaamisesta ei hän ollut huolissaan, sillä talo oli täynnä vuokralaisia ja portti oli raollaan koko yön.
Kiitettävän halun kannustamana päästä isänsä kunniallisen ammattitaidon ja salaisuuden perille, painautui nuori Jerry yhtä likelle talojen seiniä ja porttikäytäviä kuin hänen silmänsä olivat lähellä toisiaan, ja piti tarkasti arvosaa isäänsä silmällä. Arvoisa isä tähtäsi pohjoiseenpäin, eikä ollut käynyt monta askelta ennenkuin häneen yhtyi toinenkin kalastaja ja yhdessä nämät nyt tallustivat eteenpäin.
Kulettuaan puoli tuntia olivat he jättäneet vilkkuvat lyhdyt ja torkkuvat yövahdit taakseen ja vaelsivat yksinäistä tietä eteenpäin. Täällä yhtyi heihin kolmaskin kalastaja ja niin hiljaa, että jos nuori Jerry olisi ollut taikauskoinen, olisi hän saattanut luulla tämän jalon toimen toisen harjottajan äkkiä hajonneen kahtia.
Kaikki kolme kulkivat eteenpäin ja samoin nuori Jerry, kunnes pysähtyivät tielle pistäytyvän vallin luona. Vallin päällä kulki matala tiilimuuri ja sen päällä oli rauta-aita. Vallin ja muurin varjossa poikkesivat yölliset vaeltajat tieltä ja kääntyivät pimeälle käytävälle, jonka toisella sivulla kulki sillä kohtaa kahdeksan tai kymmenen jalan korkuinen valli. Nuori Jerry kömpi erääseen sopukkaan, tirkkien ylös käytävään ja näkikin kohta arvoisan isänsä haahmon, joka selvästi kuvastui vasten laimeata ja utuista kuuta ja ketterästi kapusi rautaportin yli. Hän oli pian toisella puolella ja sitten kapusi toinen kalastaja samaa tietä ja samoin kolmas. He hyppäsivät kaikki hiljaa maahan portin sisäpuolelle ja makasivat siinä pitkällään vähän aikaa — ehkäpä kuunnellen. Sitten konttasivat he pois käsin ja jaloin. Nyt oli nuoren Jerryn vuoro lähestyä porttia ja sen hän tekikin pidättäen hengitystään. Sitten kyykistyi hän taas nurkkaan ja tirkisteli sisään ja näki kolmen kalastajan hiipivän eteenpäin pitkän ruohon läpi ja kaikki hautapatsaat kirkkomaalla — sillä he olivat suurella kirkkomaalla — katselivat ikäänkuin valkoset kummitukset, itse kirkontornikin katseli kuin suunnattoman jättiläisen haamu. He eivät ryömineet pitkälle, ennenkuin pysähtyivät ja kohosivat pystyyn. Ja nyt alkoivat he kalastaa.
Ensin kalastivat he lapiolla. Sitten laittoi arvoisa isä kuntoon aseen joka muistutti suurta korkkioraa, mitä työkalua lienevätkään käyttäneet, vahvasti he vaan työskentelivät, kunnes kirkonkellojen pelottavat kumaukset säikähyttivät nuorta Jerryä niin, että hän karkasi tiehensä hiukset yhtä pystyssä päässä kuin isällään.
Mutta hänen kiihkoisa halunsa saada tietää tästä enemmän pidätti häntä juoksussa, ja houkuttelipa häntä vielä takasin kääntymäänkin. He kalastivat yhä uutterasti, hänen uudestaan tirkistellessään portin lomasta, mutta nyt tuntui kala nykineen. Kuului vääntämistä ja valittavaa ääntä alhaalta ja heidän kumartuneet ruumiinsa ponnistivat kuin olisivat nostaneet raskasta kuormaa. Vähitellen tunkeutui taakka maan läpi ja tuli pinnalle. Nuori Jerry tiesi varsin hyvin mikä se oli, mutta kun hän sen näki ja näki arvoisan isänsä hankkivan sitä avaamaan, säikähti hän, tottumaton kun oli moisiin näkyihin, niin pahanpäiväisesti, että hän taas pakeni, eikä pysähtynyt ennenkuin oli juossut päälle peninkulman. [Englant. peninkulma.]
Silloinkin hän vaan pysähtyi henkeään vetääkseen, sillä hänen pakonsa oli aaveentapaista kilpajuoksua, jonka päättymistä hän hartaasti halusi. Hän kuvitteli mielessään, että näkemänsä ruumisarkku juoksi hänen kintereillään ja kun hän ajatteli sitä hyppimässä takanaan pystyssä, nojaten kapeaan päähänsä, yhä saavuttamaisillaan hänet, aivan hänen vieressään — ehkäpä se jo tarttui käsivarteenkin — olikin se takaa-ajaja, josta mieli päästä. Se oli sitäpaitsi epäluotettava ja kaikkialla läsnäoleva paholainen, sillä sen tehdessä pimeyden hänen takanaan kamalaksi, hyökkäsi hän maantielle välttääkseen pimeitä käytäviä, peljäten sen hyppivän ulos niistä ikäänkuin vesitautinen paperileija ilman häntää ja siipiä. Se piiloutui porttikäytäviinkin, hankasi kamalia olkapäitään vasten porttia ja kohotti niitä korvilleen kuin olisi se nauranut. Se piiloutui tien varjoihin ja heittäytyi viekkaasti selälleen, jotta hän kompastuisi. Koko ajan hyppi se hänen takanaan ja sai hänet kiinni, niin että poika, ennätettyään omalle portille oli lähes puolikuollut. Eikä se sittenkään tahtonut häntä heittää, vaan seurasi häntä ylös portaita muksahtaen joka astuimella, kapusi hänen kerallaan sänkyyn ja paneusi kuolleena ja raskaana hänen rinnalleen hänen nukahtaessaan.
Nuori Jerry heräsi komerostaan sikeästä unestaan jälkeen aamunkoiton ja ennen auringonlaskua siihen, että isä astui perheen huoneeseen. Jotain oli häneltä mennyt nurinpäin, niin ainakin päätti nuori Jerry, nähdessään isän pitelevän rouva Cruncheriä korvista ja mätkivän hänen päätään sängyn päätyä vasten.
"Sanoinhan, että löylytän sinua", sanoi herra Cruncher, "ja niinpä minä löylytänkin."
"Jerry, Jerry, Jerry!" rukoili hänen vaimonsa.
"Sinä vastustat toimieni onnistumista", sanoi Jerry, "ja minä ja toverini saamme siitä kärsiä. Sinun tulisi kunnioittaa ja totella minua, miksi helvetissä et sitä tee?"
"Koetan olla hyvä vaimo, Jerry", puolusti itseään vaimoparka itkien.
"Sekö se on hyvä vaimo, joka vastustaa miehensä toimia? Niinkö sinä kunnioitat miestäsi että häpäiset hänen toimiansa? Niinkö sinä tottelet miestäsi että vastustat häntä juuri siinä, mikä on tärkeintä hänen toimiinsa nähden?"
"Sinä et ollut silloin ruvennut siihen kauheaan ammattiin, Jerry."
"Se on sinulle tarpeeksi", vastasi herra Cruncher, "että olet kunniallisen asiamiehen vaimo ja sinun ei tarvitse vaivata naisaivojasi laskemalla milloinka hän ryhtyi ammattiinsa, milloinka ei. Vaimo, joka kunnioittaa ja tottelee miestään, jättää hänen ammattinsa tykkönään rauhaan. Jos sinä olet jumalinen, otan mieluummin jumalattoman. Sinulla ei ole enemmän luonnollista tuntoa velvollisuuksiisi, kuin mitä Thamesjoella on paaluihinsa, ja siksi pitää sitä juntata sinuun samalla tavalla."
Sanasotaa käytiin matalalla äänellä ja loppui siihen, että kunniallinen asiamies potki jalastaan saviset saappaansa ja paneusi pitkälleen laattialle. Heitettyään arastelevan katseen isäänsä, kun hän siinä makasi ruosteiset kädet tyynynä pään alla, laskeutui poikakin vuoteelleen ja nukkui uudestaan.
Aamiaiseksi ei annettu mitään kalaa eikä paljon muutakaan. Herra Cruncher oli pahalla tuulella, ja piteli vieressään rautaista padankantta aseena rouva Cruncherin oikasemiseksi, jos hän näyttäisi oireita pöytärukousten lukemiseen. Hän oli harjattu ja pesty tavalliseen aikaan ja läksi poikineen hoitamaan näkyväistä ammattiaan.
Nuori Jerry, joka kulki jakkara kainalossaan isänsä vieressä aurinkoista ja vilkasliikkeistä Fleetkatua, oli aivan toinen nuori Jerry kuin se, joka viime yönä oli paennut pimeyttä ja yksinäisyyttä kamalan vainoojan seuraamana. Hän oli päivän valjetessa vaurastunut viekkaudessa, ja hänen tuskansa oli kadonnut yön helmaan — jossa suhteessa hänellä luultavasti oli montakin vertaistaan Fleetkadulla ja Lontoon Cityssä tänä kauniina aamuna.
"Isä", sanoi nuori Jerry, heidän kävellessään ja pysyttelihe käsivarren päässä hänestä pidellen jakkaraa heidän välillään, "mikä on resurrektionisti?" [Varas, joka myy ruumiita anatomiasaliin. Suom. muist.]
Herra Cruncher seisahtui äkkiä, sitten hän sanoi: "mistä minä sen tiedän?"
"Luulin, että sinä tiedät kaikki", sanoi poika viattomasti.
"Hm! niin", vastasi herra Cruncher, jatkaen taas kulkuaan, ja nostaen hattuaan, jotta piikit vapaasti saisivat heilua ilmassa, "se on kauppamies."
"Mitä tavaroita hän kaupitsee isä?" kysyi nuori, rivakka Jerry.
"Hänen tavaransa", sanoi herra Cruncher, vähän mietittyään, "ovat lääketieteellistä laatua."
"Ihmisruumiita, eikö niin, isä?" kysyi pirteä poika.
"Jotain sentapaista", sanoi herra Cruncher.
"Oi, isä, tulisin niin mielelläni resurrektionistiksi, suureksi tultuani!"
Herra Cruncher tyyntyi, mutta pudisti päätään epäilevästi ja siveellisesti. "Se riippuu siitä kuinka kehität lahjojasi. Jos kehität lahjojasi uutterasti, etkä koskaan puhu ihmisille enemmän kuin tarpeellista on, niin eipä tiedä mitä sinusta vielä saattaa tulla." Nuoren Jerryn mennessä edellä asettamaan jakkaraa Temple Barin varjoon, lisäsi herra Cruncher itsekseen: "Jerry, sinä kunniallinen asiamies, voit toivoa että poikasi tuo sinulle vielä siunausta ja palkitsee sinulle mitä saat hänen äitinsä tähden kärsiä."
VIIDESTOISTA LUKU.
Rouva Defarge kutoo.
Aikasemmin kuin tavallisesti avautui herra Defargen viinipuoti vieraille. Jo kello kuusi aamulla havaitsivat keltasenkalpeat kasvot, jotka tirkistelivät ikkunaristikkojen läpi ulkoa, toisia kasvoja siellä sisällä kumartuneena viinimittojen yli. Herra Defarge möi tosin aina perin laihaa viiniä, mutta nyt näytti hän myyneen tavattoman laihaa viiniä. Sitäpaitsi oli se hapanta tai ainakin hapattavaa, sillä ne, jotka sitä joivat, synkkenivät. Herra Defargen puserretusta rypäleestä ei kohonnut mikään bakkanaalinen liekki, vaan sen pohjasakassa piiloutui tukahutettu tuli, joka pimeässä paloi.
Tämä oli kolmas aamu, jolloin herra Defargen puodissa juotiin aikasin. Alotettiin maanantaina ja nyt oli keskiviikko. Siellä mietiskeltiin enemmän kuin juotiin, sillä siitä alkaen kuin ovi aukaistiin, kuunteli ja kuiskaili ja hiiviskeli siellä moni joilla ei olisi ollut ropoakaan panna tiskille vaikka heidän sielunsa pelastus olisi ollut kysymyksessä. Ja kuitenkin veti tämä paikka heitä puoleensa ikäänkuin olisivat tilanneet viiniä tynnyrittäin. He luisuivat paikasta toiseen ja nurkasta nurkkaan, nielaisten ahnain silmäyksin sanoja juomavarojen sijaan.
Vaikka vierastulva oli tavaton, ei viinipuodin isäntä ollut näkyvillä. Häntä ei kaivattu, sillä ei kukaan, joka astui kynnyksen yli, häntä etsinyt eikä kysynyt. Eikä kukaan ihmetellyt nähdessään rouva Defargen istuimellaan yksin hoitavan viinianniskelua, vieressään malja pahoin pideltyine pikkurahoineen, jotka olivat yhtä kuluneet ja rappeutuneet kuin ne ihmiskunnan pikkurahat, joidenka risasista taskuista ne olivat lähteneet.
Urkkijat, jotka tirkistelivät viinipuotiin, kuten kaikkialle, ylhäisen ja alhaisen luo, aina kuninkaan palatsista pahantekijän vankilaan, huomasivat ehkä siellä jonkinlaista jännitystä ja hajamielisyyttä. Korttipeli oli laimeata, dominonpelaajat rakensivat miettiväisinä torneja palikoistaan, viininjuojat piirustivat kuvia pöydälle läikkyneestä viinistä, itse rouva Defargekin pisteli hammaspuikollaan mallia hihansa kankaaseen ja näki ja kuuli jotain kuulumatonta ja näkymätöntä kaukaisuudessa.
Sellaiselta näytti Saint-Antoine aina keskipäivään asti. Kello kävi yhtä kun kaksi pölynpeittämää miestä kulki sen kaduilla heiluvien lamppujen alla, toinen oli herra Defarge ja toinen sinilakkinen tientekijä. Aivan uuvuksissa ja janoon nääntymäisillään astuivat he viinitupaan. Heidän tulonsa oli Saint-Antoinen rinnassa sytyttänyt tulen, joka leveni sitä myöten kun he lähestyivät, ja joka leimusi ja liekehti miltei kaikissa ovissa ja ikkunoissa näyttäytyvissä kasvoissa. Mutta ei kukaan seurannut heitä, eikä kukaan puhutellut heitä kun he astuivat viinitupaan, vaikka kaikkein silmät kohdistuivat heihin.
"Hyvää päivää, hyvät herrat", sanoi herra Defarge.
Se oli varmaan tunnussana joka aukaisi kielten siteet. Siihen vastasivat kaikki kuorossa: "hyvää päivää!"
"Sää on huono, hyvät herrat", sanoi Defarge päätään pudistaen.
Sen jälkeen jokainen katseli naapuriinsa ja sitten loivat he kaikki silmänsä maahan ja istuivat ääneti. Yksi miehistä nousi ja meni ulos.
"Vaimoni", sanoi Defarge kovalla äänellä, kääntyen rouva Defargen puoleen, "olen kulkenut monta peninkulmaa tämän kunnon tientekijän kanssa, joka on nimeltään Jaakko. Kohtasin hänet — sattumalta — puolentoista päivän matkan päässä Pariisista. Hän on hyvä lapsi, tämä tientekijä Jaakko. Anna hänelle juotavaa, vaimo!"
Toinen mies nousi ja meni ulos. Rouva Defarge kaasi viiniä tientekijä Jaakolle, joka nosti sinistä lakkiaan seuralle ja joi. Puseronsa sisästä veti hän kappaleen mustaa leipää, josta hän silloin tällöin purasi palasen istuessaan rouva Defargen tiskin luona maiskuttamassa ja juomassa. Nyt nousi kolmas mies ja meni ulos.
Defarge virkisti itseään viiniryypyllä, mutta hän joi vähemmän kuin vieras, hänellehän ei viiniryyppy ollut mitään harvinaista — ja odotti kunnes tientekijä oli lopettanut aamiaisensa. Hän ei katsellut yhteenkään läsnäolevaan, eikä kukaan katsellut häntä, ei edes rouva Defarge, joka oli ottanut kutimensa esiin ja ruvennut kutomaan.
"Oletteko lopettanut aterianne, ystäväni?" kysyi herra Defarge viimein.
"Olen, kiitos vaan."
"Tulkaa sitten, niin näytän huoneen, jonka lupasin teille. Se sopii teille mainiosti."
Viinipuodista kadulle, kadulta pihalle, pihalta ylös jyrkkiä portaita, portailta ullakkohuoneeseen — sama ullakkohuone, missä muuan valkohiuksinen mies istui kumarruksissa matalalla rahilla työnsä yli, uutterasti kenkiä tehden.
Nyt siellä ei ollut valkotukkaista miestä, mutta ne kolme miestä, jotka yksitellen läksivät viinituvasta, olivat siellä. Ja heissä sekä kaukana olevassa valkotukkaisessa miehessä oli olemassa sen verran yhteyttä, että he kerran olivat kurkistelleet häneen seinän rakosista.
Defarge sulki tarkasti oven ja sanoi hillityllä äänellä:
"Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko kolmas! Tässä on todistaja, johonka minä, Jaakko neljäs, välipuheen mukaan yhdyin. Hän kertoo teille kaiken. Puhukaa, Jaakko viides."
Tientekijä, joka piteli sinistä lakkiaan kädessään, pyyhki sillä päivettynyttä otsaansa ja sanoi: "mistä alotan, herra?"
"Alota alusta", oli herra Defargen varsin johdonmukainen vastaus.
"No niin, hyvät herrat, minä näin hänet", alotti tientekijä, "vuosi takaperin, viime kesänä riippuvan ketjuissa markiisin vaunujen alla. Kuulkaa, kuinka kävi. Olin juuri jättämäisilläni työni maantiellä, päivä oli mailleen menossa, markiisin vaunut nousivat hiljaa mäkeä ylös ja hän riippui ketjuissa — näin."
Taas tientekijä teki vanhan temppunsa, jossa hän nyt toki mahtoi olla täysin oppinut, se kun vuoden ajan oli ollut kylän pettämättömänä huvina ja ajanviettona.
Jaakko ensimmäinen puuttui puheeseen ja kysyi: "oliko hän koskaan ennen nähnyt miestä?"
"En koskaan", sanoi tientekijä, kohoten jälleen pystyyn.
Jaakko kolmas kysyi kuinka hän sittemmin oli saattanut hänet tuntea.
"Pituudesta", sanoi tientekijä hiljaa, sormi nenällään. "Kun herra markiisi sinä iltana kysyi minulta, 'sanoppas, minkänäköinen hän on?' vastasin: 'pitkä kuin kummitus'."
"Olisitte sanonut: pieni kuin kääpiö", sanoi Jaakko toinen.
"Mistäpä minä tiesin? Murha ei ollut silloin tehty, eikä hän myöskään uskonut itseään minulle. Muistakaa, etten silloin itse tarjoutunut todistajaksi. Herra markiisi osotti minua sormellaan, kun siinä seisoin kaivon luona ja sanoi: 'tuokaa tänne se, sen vietävä!' Minäpäs, totta tosiaan, en ruvennut mitään vapaaehtoisesti juttelemaan."
"Hän on oikeassa Jaakko", sanoi Defarge sille, joka oli keskeyttänyt.
"Jatkakaa!"
"Hyvä on", sanoi tientekijä salaperäisesti. "Pitkä mies katosi, häntä haettiin — kuukausia — yhdeksän, kymmenen, yksitoista kuukautta."
"Mitäs niistä luvuista", sanoi Defarge. "Hän oli hyvässä piilossa, mutta lopulla hän sentään, paha kyllä, löytyi. Jatkakaa."
"Ahersin taas mäen päällä ja päivä oli taaskin laskemaisillaan. Kokoilin juuri työkalujani mennäkseni mökkiini alas kylään, jossa jo oli pimeä, kun silmiä kohottaessani näin kuusi sotamiestä tulevan mäkeä kohti. Heidän keskellään kulki pitkä mies kädet sidottuina — sivulle — näin."
Lakkinsa avulla hän matki miestä, jonka kyynäspäät olivat nuorilla takaa sidotut lanteisiin.
"Minä vetäydyin syrjään, herrat, kiviläjäni taakse, katsellakseni sotamiesten ja vangin ohimenoa, (sillä tie on yksinäinen, eikä siinä usein ole mitään nähtävää) — ja alussa heidän lähestyessään, näin vaan kuusi sotamiestä ja pitkän sidotun miehen ja minusta näyttivät he melkein mustilta — paitsi laskeuvan auringon puolella missä heidät erotti maisemasta punanen reuna. Näin myös heidän pitkät varjonsa tien toisella puolella olevalla harjanteella ja mäen yläpuolella ja ne olivat kuin jättiläisen varjot. Vielä näin että he olivat tomun peittämät ja tomu seurasi heidän mukanaan kun he tulivat raskaasti astuen. Mutta heidän tullessa aivan lähelle minua, tunsin pitkän miehen ja hänkin tunsi minut. Oh, kylläpä hän nyt olisi tahtonut syöstä mäkeä alas taas, kuten sinä iltana jolloin ensi kerran tapasimme toisemme jotenkin samalla paikalla."
Hän kuvasi sitä kun olisi hän ollut siellä, ja nähtävästi hän sen näkikin elävästi mielessään, ja ehkäpä hän ei ollutkaan paljon nähnyt elämässään.
"En näyttänyt sotamiehille tuntevani pitkää miestä, eikä hänkään osottanut heille tuntevansa minua, vaikka sen teimme ja toistemme silmissä sen näimme. 'Eteenpäin', sanoi tämän joukon johtaja, viitaten kylään. 'Toimita hänet nopeasti hautaan!' ja he kulettivat häntä nopeammin. Minä seurasin mukana. Hänen käsivartensa olivat ajettuneet, sillä ne olivat niin kovasti sidotut, hänen puukenkänsä olivat raskaat ja kömpelöt ja hän ontui. Koska hän ontui ja kulki siis hitaasti, hätyyttivät he häntä kivääreillään — kas näin!"
Hän matki miten miestä tuupitaan eteenpäin pyssynperällä.
"Kun he ryntäsivät mäkeä alas kuin hullut, lankesi hän. He nauroivat ja nostivat hänet pystyyn jälleen. Hänen kasvonsa olivat veriset ja pölyn peittämät, mutta hän ei voinut niitä kosketella ja sekös niitä taas nauratti. He veivät hänet kylään, koko kylä juoksi häntä katsomaan, he veivät hänet tuulimyllyn sivu ylös vankilaan. Koko kylä näki vankilan portin avautuvan yön pimeydessä ja nielevän hänet — kas näin!"
Hän avasi suunsa niin ammolleen kuin taisi ja sulki sen jälleen niin että hampaat kalahtivat. Kun Defarge huomasi, ettei hän, peläten vaikutusta laimentaa, mielellään sitä uudestaan aukaissut, sanoi hän: "Jatkakaa, Jaakko."
"Koko kylä", jatkoi tientekijä matalalla äänellä, kohoten varpailleen, "vetäytyi pois, koko kylä kuiskaili kaivon luona, koko kylä nukkui, koko kylä uneksi tästä onnettomasta, joka istui lukkojen ja salpojen takana kalliolla olevassa vankilassa eikä pääsisi ulos sieltä ennenkuin kuollakseen. Aamulla lähtiessäni työhöni työkalut olalla ja jyrsien mustaa leipäpalastani tein kierroksen vankilan ympäri. Siellä näin hänen tirkistelevän korkean rautahäkin, ristikkoikkunan takana, verisenä ja pölyisenä kuin illallakin. Hänen kätensä eivät olleet vapaat, että hän olisi voinut minulle viuhtoa, enkä minä uskaltanut huutaa hänelle, hän katseli minuun kuin kuollut mies."
Defarge ja hänen kolme ystäväänsä silmäilivät toisiaan synkästi. Heidän katseensa olivat uhkaavat, hillityt ja kostonhimoiset heidän kuunnellessaan maamiehen kertomusta; kaikkein olennossa oli jotain itseensä sulkeutuvaa, mutta samassa mahtavaa. He istuivat siinä ikäänkuin ankara tuomioistuin. Jaakko ensimmäinen ja Jaakko toinen istuivat vanhalla olkivuoteella, käsi leuan varassa, silmät tarkkaavina kertojaan luotuina. Jaakko kolmas, joka oli yhtä tarkkaavainen, oli polvillaan heidän takanaan ja hänen levoton kätensä siveli herkiämättä hänen nenänsä ja suunsa hienoja hermoja. Defarge seisoi heidän ja kertojan välillä, jonka hän oli asettanut valoon ikkunan ääreen ja hänen katseensa muutteli vuorotellen hänestä heihin.
"Jatkakaa, Jaakko", sanoi Defarge.
"Hän istui rautahäkissään joitakin päiviä. Kyläläiset katsoivat häneen salaa, sillä he pelkäsivät. Mutta he katselivat aina kaukaa vankilata kalliolla ja illalla kun päivän työ oli lopussa ja he kokoontuivat pakinoimaan kaivon luo, kääntyivät kaikkein kasvot vankilaan päin. Ennen kääntyivät ne postitaloa, nyt vankilaa kohti. He kuiskailivat kaivon luona, että vaikka hän on kuolemaan tuomittu, ei häntä kumminkaan mestattaisi; he kertoilivat että oli jätetty armonanomuksia hänen puolestaan, joissa selitettiin että hän oli ollut sekasin ja suunniltaan lapsensa kuoleman johdosta. Kerrottiin että anomus oli jätetty itse kuninkaalle. Mistä minä tiedän? Onhan se mahdollista. Ehkäpä, ehkäpä ei."
"Kuulkaappas Jaakko", puhkesi numero yksi puhumaan. "Nyt saatte, kuulla että armonanomus jätettiin kuninkaalle ja kuningattarelle. Me kaikki täällä, paitsi te, näimme hänen ottavan sen vastaan, istuessaan vaunuissaan kuningattaren vieressä. Se oli Defarge, jonka tässä näette, joka henkensä uhalla ryntäsi hevosten eteen armonanomus kädessään."
"Ja kuulkaappas vieläkin, Jaakko", sanoi polvistuva numero kolme, jonka sormet yhäti vaan sivelivät hienoja hermoja, ja joka oli niin ahnehtivan näköinen kuin olisi hän isonnut jotain — joka ei ollut ruokaa eikä juomaa. "Henkivartijat, sekä hevos- että jalkamiehet keräytyivät anomuksenjättäjän ympärille ja löivät häntä. Kuuletteko sen?"
"Kuulen, kuulen, hyvät herrat."
"Jatkakaa, siis", sanoi Defarge.
"Toiselta puolen taas kuiskailtiin kaivon luona", jatkoi maamies, "että hän tuotiin meidän seuduillemme mestattavaksi siellä ja että hän varmaan mestattaisiin. Kuiskailtiinpa vielä, että koska hän oli tappanut Monseigneurin ja Monseigneur oli ollut isänä alustalaisilleen — orjilleen — miten vaan tahdotte, mestattaisiin hän isänsurmaajana. Eräs vanhus kaivon luona sanoi, että hänen oikea kätensä veistä pitäen poltettaisiin hänen nähtensä, että hänen käsivarsiinsa, rintaansa ja sääriinsä valettaisiin kiehuvaa lyijyä, kuumaa pihkaa, vahaa ja tulikiveä ja että hän viimein raastettaisiin rikki pala palalta neljän vahvan hevosen välissä. Vanhus kertoi että kaikki tämä oli tapahtunut vangille, joka oli tehnyt murhayrityksen viimeistä kuningasta Ludvig viittätoista vastaan. Mutta mistä minä tiedän, vaikka hän olisi valehdellutkin. Enhän minä ole koulunkäynyt."
"Kuulkaappas vielä, Jaakko!" sanoi ahne mies, joka siveli kasvojaan. "Sen vangin nimi oli Damiens, ja se tapahtui keskellä päivää avonaisella kadulla täällä Pariisin kaupungissa. Eikä siinä suuressa joukossa, joka sitä katseli, mikään niin pistänyt silmiin kuin ne hienot ja ylhäiset naiset, jotka viimeiseen asti olivat niin kiihkeän uteliaat — viimeiseen asti, Jaakko, aina pimeään saakka, jolloin hän oli kadottanut kaksi jalkaa ja yhden käsivarren ja yhä hengitti! Ja se tapahtui — mitenkä vanha te olette?"
"Viidenneljättä", sanoi tientekijä, joka näytti kuusikymmenvuotiaalta.
"Te olitte silloin vähän toisellakymmenellä, te olisitte saattanut sen nähdä."
"Jo piisaa", sanoi Defarge tuimalla kärsimättömyydellä, "eläköön saatana! Jatkakaa."
"No niin, toinen kuiskaili niin, toinen näin, ei mistään muusta puhuttukaan, itse kaivokin tuntui yhtyvän samaan nuottiin. Vihdoin eräänä sunnuntaiaamuna koko kylän nukkuessa, tulivat sotamiehet pitkin kiemurtelevaa tietä linnasta ja heidän kiväärinsä rämisivät pienen kadun kivillä. Työmiehet kaivoivat ja nakuttivat, soturit nauroivat ja lauloivat ja aamulla oli kaivon luona kohonnut neljänkymmenen jalan korkuinen hirsipuu, joka myrkytti veden."
Tientekijä katsoi pikemmin matalan katon läpi kuin kattoon ja osotti sormellaan ylöspäin ikäänkuin hän olisi nähnyt hirsipuun jossain taivaalla.
"Työ taukosi, kaikki kokoontuivat sinne, ei kukaan ajanut ulos lehmiään, lehmät olivat muiden mukana. Päivällisaikana pärisivät rummut. Yön aikana oli linnaan marssinut sotamiehiä ja he ympäröivät nyt häntä. Hän oli sidottu kuten ennenkin ja suussaan oli hänellä kapula — sidottu näin, vahvalla rihmalla, joten hän melkein näytti nauravan." Hän matki tätäkin venyttämällä molemmilla peukaloillaan suupieltään korviin asti. "Hirsipuun huippuun oli kiinnitetty veitsi, terä ylöspäin ja kärki ilmassa. Niin hirtettiin hän neljänkymmenen jalan korkeudella — ja jätettiin sinne riippumaan ja vettä myrkyttämään."
He katselivat toisiinsa ja hän pyyhkäsi sinisellä lakillaan kasvojaan, joihin hiki oli kohonnut hänen muistellessaan tätä murhenäytelmää.
"Se oli hirvittävää, hyvät herrat. Mitenkä saattavat naiset ja lapset pumpata vettä? Kuka saattaa illalla pakinoida tämän varjon alla? Sen alla, niin. Jättäessäni kylän maanantai-iltana, auringonlaskunaikana ja silmäillessäni taakseni mäen päältä, lankesi varjo yli kirkon, yli myllyn, yli vankilan — näytti kuin olisi se langennut yli koko maan, hyvät herrat, aina sinne asti, jossa taivas lepää sen päällä."
Ahnehtiva mies järsi sormeaan katsellessaan toisia ja hänen sormensa värisivät siitä ahneudesta, joka hänet oli vallannut.
"Siinä kaikki, hyvät herrat. Läksin liikkeelle auringon laskiessa (kuten oli käsketty) ja kuljin kaiken yötä ja puolen seuraavaa päivää kunnes tapasin tämän toverin (kuten sanottu oli). Hänen seurassaan sitten jatkoin matkaani, milloin ajaen, milloin kävellen, puolen eilistä päivää ja koko viime yön. Ja tässä nyt olen."
Synkän äänettömyyden jälkeen sanoi ensimmäinen Jaakko: "Hyvä on! Te olette uskollisesti toiminut ja kertonut. Odottakaahan meitä hiukkasen oven ulkopuolella?"
"Mielelläni", sanoi tientekijä. Defarge kuletti hänet portaitten päähän, jätti hänet istumaan siihen ja meni takasin huoneeseen.
Kaikki olivat nousseet ja taivuttivat päänsä yhteen hänen palatessaan ullakkohuoneeseen.
"Mitä sanotte te, Jaakko?" kysyi numero yksi. "Kirjoitetaanko se muistiin?"
"Kirjoitetaan muistiin tuomittavaksi häviöön", vastasi Defarge.
"Oivallista!" vaakui ahnehtiva mies.
"Linna, ynnä koko suku?" kysyi ensimmäinen.
"Linna ja koko suku", vastasi Defarge. "Sukupuuttoon."
Ahne mies vaakui hurmaantuneena: "mainiota", ja rupesi järsimään toista sormea.
"Oletteko varma", kysyi toinen Jaakko Defargelta, "ettei tule mitään harmia meidän muistiinpanoistamme? Ne ovat kyllä varmat, sillä me olemme ainoat, jotka voimme niitä selittää, mutta kykenemmekö aina niitä selittämään — tai kykeneekö hän, aioin sanoa?"
"Jaakko", sanoi Defarge, ojentuen suoraksi, "jos vaimoni olisi tehnyt nämät luettelot vain muistissaan, ei hän kadottaisi niistä sanaakaan, ei tavuakaan. Kudottuina hänen omilla silmukoillaan ja hänen omilla merkeillään, tulevat ne aina olemaan hänelle yhtä selvät kuin päivä. Luottakaa rouva Defargeen. Helpompi olisi pahimman pelkurin pyyhkiä itsensä pois elävien kirjoista kuin kirjaintakaan nimestään tai rikoksistaan rouva Defargen kudotuista luetteloista."
Kuului hyväksymisen hyminä ja ahnehtiva mies kysyi: "lähetetäänkö tämä maalainen pian taas pois? Se lienee parasta. Hän on perin yksinkertainen; eikö hän ole hiukan vaarallinen?"
"Hän ei tiedä mitään", sanoi Defarge, "ei ainakaan enemmän kuin mitä tarvitaan, joutuakseen yhtä korkeaan hirsipuuhun riippumaan. Minä otan hänet osalleni, jättäkää hänet minun luokseni, minä pidän häntä silmällä ja lähetän hänet kotiin. Hän haluaa nähdä hienoa maailmaa — kuningasta, kuningatarta ja hovia. Nähköön hän ne sunnuntaina."
"Mitä?" huudahti nälkäinen mies, kiiluvin silmin. "Onko se hyvä merkki, että hän haluaa nähdä kuninkaallisia ja aatelia."
"Jaakko", sanoi Defarge, "viisasta on näyttää kissalle maitoa, jos haluat, että se sitä himoitsee, ja koiralle saalista, jos tahdot että se alkaa sitä vainota."
Puhetta ei enää jatkettu ja kun he tapasivat maalaisen nukahtaneena ylimmällä portaalla, neuvoivat he häntä heittäytymään olkivuoteelle lepäämään. Häntä ei tarvinnut uudestaan kehottaa ja pian oli hän nukuksissa.
Huonompi asunto kuin Defargen viinitupa olisi saattanut sattua tälle maalaisorjalle. Lukuunottamatta salaperäistä pelkoa rouvaa kohtaan, joka häntä alituisesti vainosi, oli hänen elämänsä uutta ja miellyttävää. Mutta rouva istui kaiket päivät tiskinsä ääressä, hänestä vähääkään välittämättä ja oli lujasti päättänyt olla huomaamatta, että hänen läsnäolonsa siellä oli yhteydessä minkään maanalaisten lankojen kanssa, ja tämä väliäpitämättömyys sai tientekijän vapisemaan puukengissään joka kerran kun hän silmäili rouva Defargeen. Sillä hän vakuutti itselleen, että oli mahdoton tietää mitä tämän naisen päähän pälkähtäisi ja hän oli varma siitä että jos hän keksisi väittää että tientekijä oli tehnyt murhan ja perästäpäin nylkenyt uhrinsa olisi hän epäilemättä vienyt läpi sen väitteensä.
Siksipä, kun sunnuntai tuli, ei tientekijä ollut niinkään ihastunut (vaikka hän sanoi olevansa) kun hän huomasi että rouva aikoi seurata häntä ja herraa Versaillesiin. Vielä enemmän hämmästyi hän kun näki rouvan kutovan koko matkan julkisissa ajopeleissä, mutta sitten hän vasta oikein ällistyi, kun rouva iltapäivällä kulki tungoksessa kudin kädessä, joukon odottaessa kuninkaan ja kuningattaren vaunuja.
"Te olette ahkera, rouva", sanoi eräs mies hänen lähellään.
"Niin", vastasi rouva Defarge, "minulla on aika paljon tekemistä".
"Mitä rouva tekee?"
"Kaikenlaista".
"Esimerkiksi?"
"Esimerkiksi", vastasi rouva Defarge, tyynesti, "käärinliinoja."
Mies meni vähän loitommalle niin pian kun hän pääsi ja tientekijä huiskutteli sinistä lakkiaan; hänestä tuntui tuiki painostavalta. Jos hän virkistyksekseen tarvitsi kuningasta ja kuningatarta, oli hänellä tämä lääke käytettävänään, sillä pian tulivat ajaen kullatuissa vaunuissaan leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, loistavan hovinsa seuraamana, kimeltelevä joukko nauravia naisia ja hienoja herroja, jalokivissä, silkissä, puuterissa ja komeudessa, korskeat ja kauniit kasvot molempaa sukupuolta hurmasivat tientekijän, kunnes hän joutui ohimenevään päihtymistilaan ja huusi: "eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön kaikki", ikäänkuin hän ei eläissään olisi kuullut puhuttavan kaikkialla läsnäolevasta Jaakosta. Sitten oli siellä katsottavana puistoja, pihoja, terrasseja, suihkulähteitä, viheriäisiä nurmia, yhä enemmän kuningasta ja kuningatarta, enemmän hoviväkeä, enemmän herroja ja naisia, yhä enemmän eläköön kaikki, kunnes hän oikein itki liikutuksesta. Koko tämän näytelmän aikana, joka kesti lähes kolme tuntia oli hänellä yllinkyllin rähisevää, itkevää ja tunteellista seuraa, ja koko ajan piteli Defarge häntä kauluksesta ikäänkuin estääkseen häntä heittäytymästä lyhyen ihastuksensa esineitten yli ja raastamasta niitä kappaleiksi.
"Hyvä!" sanoi Defarge, ja taputti häntä suojelevasti selkään, kun se oli ohi, "te olette kunnon poika."
Tientekijä oli jo tointumaisillaan ja epäili että hän oli menetellyt tuhmasti näillä purkauksillaan, mutta eipäs vaan.
"Teidänkaltaistanne miestä me juuri tarvitsemme", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, "te saatte nämät narrit uskomaan että tämä kestää ijäti. Niin tulevat he yhä julkeimmiksi ja sitä pikemmin tulee loppu."
"Niinpä kyllä!" sanoi tientekijä miettiväisenä, "se on tosi."
"Narrit eivät aavista mitään. Samalla kertaa kun he halveksivat teidän hengitystänne ja lakkauttaisivat sen ennemmin ainiaaksi teissä ja tuhansissa vertaisissanne kuin ainoassakaan omassa hevosessaan ja koirassaan, eivät he muuta tiedä kuin mitä hengityksenne heille sanoo. Antakaa sen siis pettää heitä vähän kauvemmin, se ei voi pettää heitä liiaksi."
Rouva Defarge katseli mahtavana suojattiaan ja nyykäytti päätään yhtyen mieheensä.
"Ja te", sanoi rouva Defarge, "te olette valmis rähisemään ja vuodattamaan kyyneliä kaikelle, joka vaan elämöipi. Eikö niin."
"Niinpä niinkin, rouva, sen kyllä luulen, sillä hetkellä."
"Jos teille annettaisiin joukko nukkeja ja saisitte repiä ja riisua ne itsellenne, valikoisitte komeimman ja koreimman. Eikö niin?"
"Luultavasti, rouva Defarge".
"Niin juuri. Ja jos teille näytettäisiin parvi lintuja, jotka eivät pääse lentämään ja teitä kehotettaisiin nykimään niistä höyhenet itsellenne, tarttuisitte kauniimpiin, eikö niin?"
"Niinpä niinkin, rouva."
"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja", sanoi rouva Defarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi näyttäytyivät. "No, menkää kotianne nyt."
KUUDESTOISTA LUKU.
Kutomista yhä vaan.
Rouva Defarge ja hänen aviopuolisonsa palasivat kaikessa ystävyydessä Saint-Antoinen helmaan, pienen olennon sinisessä lakissa patikoidessa eteenpäin pimeässä ja pölyssä peninkulman pituisia, väsyttäviä lehtokujia, sillä tiellä, joka vähitellen johti sille kompassin pisteelle, missä nyt haudassa lepäävän markiisin linna kuunteli puitten kuiskauksia. Kivikasvoilla oli nyt niin hyvä aika kuunnella puita ja suihkulähteitä, että kun ne harvat kylästä tulevat linnunpelotukset, jotka hakiessaan yrttejä syötäväkseen ja kuivia oksia polttopuiksi, joutuivat kivipihan ja terrassin läheisyyteen, kuvittelivat he ilmeen kivikasvoissa muuttuneen. Kylässä liikkui huhu — mutta se eli huonoa ja viheliäistä elämää siellä kuten sen asukkaatkin — että kun veitsi oli iskenyt päämaaliinsa, muuttuivat korskeat kasvot katkeriksi ja suruisiksi ja kun hirsipuussa roikkuva ihminen nostettiin neljänkymmenen jalan korkeudelle, muuttuivat ne jälleen, saaden julman, kostosta tyydytetyn ilmeen, joka siitä lähtien aina oli niissä säilyvä. Kivikasvoissa makuuhuoneen suuren ikkunan päällä, saman makuuhuoneen jossa murha oli tehty, nähtiin veistellyllä nenällä kaksi pientä syvennystä, jotka jokainen tunsi ja joita ei kukaan ollut ennen havainnut. Ja jos väliin, kun pari kolme risasta talonpoikaa erosi joukosta heittääkseen pikaisen silmäyksen kivettyneeseen herra markiisiin, jokin luiseva sormi uskalsi osottaa sitä vain hetkisen, piiloutuivat jo samassa kaikki sammaliin ja lehtiin, kuten heitä onnellisemmat jänikset, jotka löysivät elatuksensa sieltä.
Linna ja tölli, kivikasvot ja hirtetty ruumis, punanen tahra kivilaattialla, puhdas vesi kylänkaivossa, — tuhansia tynnyrinaloja maata, — koko maakunta Ranskassa — koko Ranskanmaa itse — lepäsivät yöllisen taivaan alla supistettuna epäselväksi, hivushienoksi viivaksi. Samoin keskittyy kokonainen maailma suuruudessaan ja pienuudessaan kimaltelevaan tähteen. Ja kuten ihmistieto voi hajottaa valosäteen ja selvittää sen kokoomusta, voi ylevämpi älykin maamme heikossa kimellyksessä lukea joka ajatuksen ja toiminnan, joka paheen ja hyveen, joka on kätketty kuhunkin sen vastuunalaiseen olentoon.
Tähtien kiiluessa ajoi Defargen pariskunta rämisten julkisissa ajopeleissään sille puolelle Pariisia, jossa heidän kotinsa oli. Pysähdyttiin kuten ainakin tullihuoneella, jossa tavanmukaiset tarkastukset ja kysymykset tehtiin. Herra Defarge astui vaunuista, hän tunsi muutamia sotureita ja yhden poliisin. Viimemainittu oli hänen läheinen tuttavansa ja häntä syleili hän sydämellisesti.
Kun Saint-Antoine taas oli ottanut Defargen viimein mustien siipiensä suojaan, ja he olivat astuneet vaunuistaan pyhimyksen rajalla, patustaen jalan läpi mustan lian ja saastaisten perkeitten, puhkesi rouva Defarge miehelleen puhumaan:
"Sanoppas nyt, ystäväni, mitä poliisi Jaakko sinulle tiesi kertoa."
"Eipä paljon tänä iltana, mutta sen, minkä itsekin tiesi. Uusi urkkija on määrätty meidän kortteeriimme. Ehkäpä useitakin, mutta yhden hän tuntee."
"Hyvä on", sanoi rouva Defarge, kohottaen kulmakarvojaan kylmästi, "hän on pantava luetteloon. Mikä on miehen nimi?"
"Hän on englantilainen."
"Sitä parempi. Entäs nimi?"
"Barsad", sanoi Defarge, lausuen sen ranskanvoittoisesti. Mutta hän oli niin tarkoin pannut nimen mieleensä, että hän sittemmin tavasi sen aivan oikein.
"Barsad", toisti rouva. "Hyvä, entäs ristimänimi?"
"John."
"John Barsad", toisti rouva, mumisten sen kerran itsekseen. "Hyvä on.
Entäs ulkomuoto, tiedetäänkö siitä mitään?"
"Ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa, musta tukka, tummahipiäinen, yleensä kaunis, silmät tummat, kasvot pitkät ja kapeat, koukkunenä, jolla on omituinen taipumus vetäytyä vasemmalle poskelle mikä tekee hänet synkännäköiseksi."
"Kas vaan, tästähän tulee muotokuva!" nauroi rouva. "Huomenna merkitään hän luetteloon."
He menivät viinitupaan, joka oli suljettu (oli sydänyö.) Rouva Defarge asettui paikalla tiskin ääreen, laski hänen poissaollessaan kokoontuneet pikkurahat, tarkasteli varastoa, silmäili kirjaanpantuja eriä, vei itse lisään kirjaan, toruskeli viinuria ja ajoi hänet viimein nukkumaan. Sitten tyhjensi hän toistamiseen rahamaljan sisällön ja alkoi yön varaksi solmia sitä nenäliinaansa, vetäen siihen monen monituisia solmuja. Koko tämän ajan kulki Defarge piippu hampaissa edestakasin hiljaisessa ihailussa, mutta ei sekaantunut mihinkään. Mitä asioihin ja kotitoimiin tuli, kulki hän koko elämänsä ajan samalla tapaa edestakasin.
Yö oli kuuma ja puoti, joka oli tiiviisti suljettu ja niin siivottomien naapurien keskessä, haisi pahalta. Herra Defargen hajuaisti ei suinkaan ollut arka, mutta hänen viinivarastonsa oli hajultaan paljon väkevämpää kuin maultaan, samoin oli laita myös rommin, konjakin ja anisliköörin. Hän löyhytti pois tätä sekavaa hajua asettaessaan syrjään sammuneen piippunsa.
"Sinä olet väsyksissä", sanoi rouva ja silmäili ylös, rahoja kääröön solmiessaan. "Sehän on vain tavallinen haju."
"Olenkin vähän väsynyt", myönsi hänen miehensä.
"Olet vähän allapäin myöskin", sanoi rouva, jonka terävät silmät kesken tilintekojaan olivat tuontuostakin häntä tarkastaneet. "Huh! niitä miehiä! niitä miehiä!"
"Mutta kultaseni!" alkoi Defarge.
"Mutta kultaseni", toisti rouva, tarmokkaasti päätään nyykäyttäen, "mutta kultaseni! Sinä olet arkamielinen tänä iltana, ystäväni."
"No niin", sanoi Defarge, ikäänkuin olisi hän pusertanut ajatuksen sydämestään, "se viipyy kauvan."
"Viipyy kauvan", toisti hänen vaimonsa, "ja mikä ei viivy kauvan?
Kosto ja hyvitys vaativat aina pitkää aikaa, se on vanha sääntö."
"Mutta iskeä ihmiseen salamalla ei kestä kauvan", sanoi Defarge.
"Mutta kauvanko kestää luoda salamaa? lausuppas se."
Defarge kohotti miettiväisenä päätään, ikäänkuin nämät sanat tosiaankin olisivat sisältäneet jonkun verran totuutta.
"Ei viivy kauvan maanjäristyksen niellessä kaupunkia", sanoi rouva Defarge. "Mutta sanoppas minulle, kauvanko kestää ennenkuin maanjäristys valmistuu?"
"Varmaankin hyvin kauvan."
"Mutta kun se on valmis, murskaa se palasiksi kaiken mikä eteen sattuu. Ja ennen purkaantumista valmistetaan sitä yhä, vaikkei sitä nähdä eikä kuulla. Olkoon se sinun lohdutukseksesi. Pane mieleesi se."
Hän sitoi solmun säkenöivin silmin kuin olisi hän kuristanut vihollisen.
"Katsoppas", sanoi rouva, ojentaen oikean kätensä antaakseen painoa sanoilleen, "se viipyy tosin kauvan tiellä, mutta se on tulemassa ja tulee. Se ei koskaan taannu eikä pysähdy. Se lähestyy yhä. Katsele ympärillesi ja tarkastele ihmisiä ympärillämme, tarkastele kasvoja ympärillämme, tarkasta raivoa ja tyytymättömyyttä johonka Jaakot liittyvät yhä suuremmalla varmuudella hetki hetkeltä. Voiko tämä jatkua? Minä pilkkaan sinua."
"Uljas vaimoni", sanoi Defarge, joka seisoi hänen edessään, pää hiukan roikuksissa ja kädet selän takana kuin nöyrä ja tarkkaavainen oppilas opettajansa edessä, "en epäile sitä ollenkaan. Mutta tämä on kestänyt niin kauvan ja on mahdollista — sinä tiedät varsin hyvin, vaimoni, että on mahdollista — että se ei purkaannu meidän elinaikanamme."
"Entäs sitten?" sanoi rouva, solmien yhä nenäliinaansa, kuin olisi hän vihollisia kuristanut.
"Niin", sanoi Defarge kohottaen olkapäitään puolittain surkutellen ja puolittain puolustellen, "mutta emme näe voiton hetkeä."
"Mutta olemme edistäneet sen tuloa", vastasi rouva, liikuttaen ojennettua kättään pontevasti. "Emme ole tehneet mitään turhanpäiten. Minä uskon kaikesta sielustani että näemme voiton hetken. Mutta ellei niin kävisikään ja vaikka varmaan tietäisin ettei niin käy, niin jos näytät minulle ylimyksen ja tyrannin niskan, niin minä sittenkin —."
Kiristäen hampaitaan solmi rouva nyt todellakin hirvittävän solmun.
"Seis!" huudahti Defarge hiukan punehtuen, kuin olisi häntä syytetty pelkuruudesta. "En minäkään peräydy mistään hinnasta."
"Niin, mutta se on heikkoutta sinussa että sinun tuon tuostakin on nähtävä uhrisi pysyäksesi pystyssä. Pysy pystyssä yhtäkaikki. Kun aika on täytetty, päästä valloille tiikeri ja perkele, mutta odota siihen saakka ja pidä tiikeri ja perkele ketjuissa — älä näytä niitä — mutta pidä ne aina varalla."
Rouva antoi pontta sanoilleen lyömällä rahasolmuketjujaan pienelle tiskille, ikäänkuin hän olisi murskannut aivot niiltä, sitten otti hän tyynesti raskaan nenäliinan käsivartensa alle ja huomautti, että oli maatapanoaika.
Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan istui tämä ihmeteltävä nainen tavallisella paikallaan viinituvassa ja kutoi ahkerasti. Hänellä oli ruusu vieressään ja vaikka hän tuontuostakin katsoi kukkaseen, ei hänen tavallinen miettivä ilmeensä siitä vähääkään muuttunut. Vieraita oli vain muutamia, mitkä joivat, mitkä eivät, mitkä seisoivat, mitkä istuivat siellä täällä huoneessa. Päivä oli kuuma ja kärpäslaumat, jotka tekivät nenäkkäitä ja uskaliaita tarkastuksiaan kaikkiin pieniin, tahmeisiin laseihin rouvan vieressä, putosivat kuolleina maahan. Heidän kuolemansa ei tehnyt mitään vaikutusta toisiin liikkeillä oleviin kärpäsiin, ne katselivat niihin kylmästi (ikäänkuin itse olisivat elefantteja tai muuta sentapaista) kunnes saivat saman kohtalon osakseen. Kummallista katsella kuinka päättömiä kärpäset ovat. — Ehkäpä hovissakin ajateltiin niin, tänä päivänpaahteisena kesäpäivänä.
Sisään astui henkilö, jonka varjon rouva Defarge paikalla havaitsi uudeksi. Hän laski kutimensa kädestään ja alkoi kiinnittää ruusua päähineeseensä, ennenkuin hän silmäili vastatullutta.
Sepä omituista. Samassa kun rouva Defarge otti ruusun käteensä, herkesivät vieraat puhumasta ja läksivät vähitellen pois puodista.
"Hyvää päivää, rouva", sanoi vastatullut.
"Hyvää päivää, herra." Tämän sanoi hän ääneen, mutta lisäsi itsekseen, tarttuen uudestaan kutimeensa: "Haa, hyvää päivää, ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa, musta tukka, yleensä sangen kaunis, tummahipiäinen, tummat silmät, kasvot pitkät ja kapeat, kotkanenä, jolla on taipumus vetäytyä vasemmalle puolelle, mikä tekee hänet synkännäköiseksi. Hyvää päivää kaikkityyni!"
"Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vanhaa konjakkia, rouva, ja suun täydeltä raitista vettä."
Rouva totteli kohteliaasti.
"Tämä on oivallista konjakkia, rouva!"
Ensimmäisen kerran siitä lausuttiin sellaisia kiitossanoja ja rouva Defarge tunsi tarpeeksi sen entisyyttä, ottaakseen niitä korviinsa. Mutta hän sanoi että konjakille tapahtui suuri kunnia ja tarttui jälleen kutimeensa. Vieras tarkasteli hänen sormiaan kotvasen, otti sitten tilaisuudesta vaarin ja katseli ympärilleen.
"Te olette taitava kutomaan, rouva."
"Olen tottunut siihen."
"Malli on myöskin kaunis."
"Siltäkö teistä näyttää", sanoi rouva, katsellen häntä hymyillen.
"Ihan totta, saanko kysyä, mihinkä tarkotukseen?"
"Ajanviettoa vain", sanoi rouva, yhä katsellen häntä hymyillen ja yhä vikkelästi kutoen.
"Sitä ei valmisteta käyttämisen varaksi?"
"Kuinka sattuu. Ehkäpä joskus tiedän mihin se sopii käytettäväksi. Jos niin käy — niin", sanoi rouva syvään hengittäen ja nyykäyttäen päätään mielistellen, "silloin käytän sitä."
Kummallista! mutta Saint-Antoinen kaunoaisti ei näkynyt lainkaan pitävän ruususta rouva Defargen päähineessä. Kaksi miestä oli tullut sisään yksitellen ja olivat tilaamaisillaan juotavaa, kun huomatessaan tämän uutuuden, epäröivät, olivat etsivinään jotain tuttavaa viinituvasta ja menivät matkoihinsa. Ja niistä, jotka olivat sisällä vieraan tullessa, ei ollut yhtäkään jäljellä. Kaikki olivat tipahtaneet pois. Urkkija oli pitänyt silmänsä auki vaan ei ollut huomannut mitään sovittua merkkiä. He olivat huvenneet nöyrästi, ilman tarkotusta ja sattumalta, eikä heidän katoamisensa voinut herättää epäluuloa.
"John", ajatteli rouva, lukien silmukoita kutoessaan, ja vierasta tähystellessään. "Jos olet täällä tarpeeksi kauvan, kudon vielä Barsadin ennenkuin menet."
"Teillä on mies, rouva?"
"On."
"Lapsia."
"Eikä."
"Kauppa näkyy käyvän huonosti."
"Kauppa käy perin huonosti, kansa on niin köyhää."
"Voi sitä onnetonta, viheliäistä kansaa! Ja mitenkä sorrettua se on — kuten sanotte."
"Kuten te sanotte", oikasi rouva, taitavasti kutoen hänen nimeensä lisäyksen, joka ei tietänyt hyvää.
"Anteeksi, minä sen tosiaankin sanoin, mutta te tietysti ajattelette niin."
"Minäkö ajattelen?" sanoi rouva ääneen. "Minulla ja miehelläni on kyllin tekemistä saadaksemme kauppamme sujumaan, meillä ei ole aikaa ajatella. Kaikki ajatuksemme pyörivät toimeentulossamme. Se on aine, jota me ajattelemme ja siinä on kyllin ajattelemista aamusta iltaan, ei meidän kannata vaivata päätämme toisten asioilla. Minäkös ajattelisin toisten puolesta. Vielä mitä."
Urkkija, joka oli siellä poimiakseen niitä muruja joita sattuisi löytämään, ei antanut pettyneen odotuksensa kuvastua synkillä kasvoillaan, vaan puheli ja mietiskeli yhä nojaten käsivarttaan rouva Defargen pikku tiskille sekä maisteli tuontuostakin konjakkiaan.
"Ikävä juttu, tuo Gaspardin hirttäminen, Gaspard raukka!" Ja hän huokasi sääliväisesti.
"Oh!" sanoi rouva kylmästi ja huolettomasti, "kun käyttää veistä sillä tapaa, saa sen myös maksaa. Hän tiesi kyllä ennakolta mitä hänen rohkea tekonsa tulisi maksamaan ja hän on sen hinnan maksanut."
"Luulenpa", sanoi urkkija, alentaen pehmeän äänensä luottamusta herättäväksi, ja hänen ilkeän naamansa kuvatessa loukattua oikeudentuntoa, "luulenpa että näillä seuduin on paljon osanottoa ja katkeruutta tuon miesrukan tähden? Näin meidän kesken."
"Niinkö?" kysyi rouva hajamielisenä.
"Eikö ole sitten?"
"Tässä on mieheni!" sanoi rouva Defarge.
Viinituvan isännän astuessa sisään, tervehti urkkija häntä hattuaan nostamalla ja sanoi kohteliaasti: "Hyvää päivää, Jaakko!" Defarge seisahtui äkkiä ja tuijotti häneen.
"Päivää Jaakko", toisti urkkija, mutta hänen hymynsä ei ollut aivan niin luonteva kuin äsken.
"Te erehdytte, herra", vastasi viinipuodin isäntä. "Te luulette minua toiseksi. Se ei ole nimeni. Minä olen Ernest Defarge."
"Se on yhdentekevä", sanoi urkkija huolettomasti, mutta samassa pettyneenä. "Hyvää päivää!"
"Hyvää päivää!" sanoi Defarge kuivasti.
"Sanoin juuri rouvalle, jonka kanssa täällä puheskelin teidän astuessanne sisään, että — Gaspard raukan onneton kohtalo lienee — eikä ihmettäkään — herättänyt paljon osanottoa ja katkeruutta täällä Saint-Antoinessa."
"Sitä en ole kuullut", sanoi Defarge päätään pudistaen. "En tiedä mitään siitä."
Tämän sanottuaan meni hän pienen tiskin taakse ja seisoi siinä, käsi vaimonsa tuolin nojalla, katsellen täältä muukalaista, jolle he molemmat kantoivat vihaa ja jonka kumpikin olisi suurella mielihyvällä ampunut maahan.
Urkkija, joka oli hyvin harjaantunut ammatissaan, ei muuttanut käytöstään, hän tyhjensi pienen konjakkilasinsa, otti kulauksen kylmää vettä ja pyysi toisen lasin konjakkia. Rouva Defarge kaasi hänelle uutta konjakkia, tarttui kutimeensa ja hyräili pientä laulua.
"Te näytätte tuntevan tämän kortteerin paremmin kuin minä?" huomautti
Defarge.
"En suinkaan, mutta toivon, että opin tuntemaan sen paremmin. Otan niin lämpimästi osaa sen onnettomain asukasten kohtaloon."
"Vai niin!" mutisi Defarge.
"Jutellessani teidän kanssanne, herra Defarge", jatkoi urkkija, "muistuu mieleeni, että olen kuullut joitakin huvittavia asianhaaroja, jotka liittyvät teidän nimeenne."
"Todellakin", sanoi Defarge väliäpitämättömästi.
"Niin. Kun tohtori Manette vapautettiin, saitte te, hänen vanha palvelijansa ottaa hänet huostaanne. Hän jätettiin teille. Kuten näette, olen näiden asioiden perillä."
"Niin kyllä oli", sanoi Defarge. Hänen vaimonsa oli kutoessaan ja hyräillessään satunnaisella töykkäyksellä kyynäspäällään neuvonut häntä vastaamaan.
"Teidän luoksenne", sanoi urkkija, "tuli hänen tyttärensä, ja teidän luotanne hänen tyttärensä vei hänet Englantiin sievän, ruskeapukuisen herran seuraamana, mikä hänen nimensä taas oli — hänellä oli pieni peruukki — Tellson & Kumpp. pankista."
"Aivan oikein", vastasi Defarge.
"Ne ovat jännittäviä muistoja!" sanoi urkkija. "Tunsin tohtori
Manetten tyttärineen Englannissa."
"Vai niin?" sanoi Defarge.
"Te ette kai usein enää kuule heistä puhuttavan", sanoi urkkija.
"Emme", sanoi Defarge.
"Emme", tokasi rouva Defarge, katsellen ylös työstään, "emme kuule heistä enää milloinkaan. Kuulimme heidän onnellisesti tulleen perille, sitten saimme kirjeen tai pari, mutta sittemmin ovat he vähitellen menneet omia teitään ja mekin omiamme, emmekä sittemmin ole olleet kirjevaihdossa."
"Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi urkkija. "Tytär menee pian naimisiin."
"Niinkö?" sanoi rouva. "Hän oli niin kaunis, kumma ettei hän ennen ole joutunut naimisiin. Te englantilaiset olette kylmiä, luulen."
"Te siis tiedätte, että olen englantilainen."
"Kuulen, että kielenne on englantilainen", vastasi rouva, "ja mies kai on samaa maata kuin kielensäkin."
Barsad ei ollut hyvillään tästä paljastuksesta, mutta hän mukaantui ja pisti nauruksi. Maisteltuaan konjakkiaan, jatkoi hän:
"Niin, neiti Manette menee pian naimisiin. Mutta ei englantilaisen kanssa, hänen sulhasensa on ranskalaista syntyperää kuten hän itsekin. Mutta tulen takasin Gaspardiin (voi Gaspard raukka; se oli julmaa, julmaa!) ajatelkaa, on omituista että neiti Manette menee naimisiin saman herra markiisin veljenpojan kanssa, jonka tähden Gaspard ripustettiin niin korkealle, toisin sanoen nykyisen markiisin kanssa. Mutta hän elää tuntemattomana Englannissa, siellä hän ei ole markiisi, hän on herra Charles Darnay. Hänen äitinsä sukunimi on D'Aulnais."
Rouva Defarge kutoi edelleen, mutta sanoma näytti tuntuvasti vaikuttavan hänen mieheensä. Mitä hyvänsä hän puuhasikin pikku tiskin takana, otti tulta tai sytytti piippuaan, oli hän hämillään ja hänen kätensä ei ollut vakava. Barsad ei olisi urkkija ollutkaan, ellei hän olisi sitä huomannut ja muistiinsa pannut.