Tehtyään edes tämän ainoan keksinnön, minkä arvoinen se sitten lienee ollut, ja koska ei ketään ostajaa eikä vierasta tullut puotiin häntä auttamaan, maksoi herra Barsad juotavansa ja otti hyvästit. Ennen lähtöään sanoi hän kohteliaasti, että toivoi uudestaan tapaavansa herra ja rouva Defargen. Hetki sen jälkeen oli hän lähtenyt Saint-Antoinen ulompiin piireihin ja pariskunta jäi aivan entiseen asentoonsa, hänen palaamisensa varalta.
"Saattaako siinä olla perää mitä hän sanoi neiti Manettesta", sanoi herra Defarge matalalla äänellä vaimolleen, polttaen piippuaan, ja käsi yhä hänen tuolinsa nojalla.
"Koska hän sen sanoi", vastasi rouva hieman kulmakarvojaan kohottaen, "on se luultavasti valetta. Mutta se saattaa myös olla totta."
"Jos niin käy —" alkoi Defarge, mutta vaikeni.
"Jos niin käy?" alkoi hänen vaimonsa.
"— Ja jos niin käy, että me näemme voiton — toivon hänen tähtensä, että kohtalo pitää hänen miehensä kaukana Ranskasta."
"Hänen miehensä kohtalo", sanoi rouva Defarge tavallisella kylmäverisyydellään, "vie hänet sinne, minne hänen on mentävä ja johtaa hänet siihen loppuun, joka on hänelle tuleva. Siinä kaikki mitä minä tiedän."
"Mutta on perin omituista — eikö totta, että on perin omituista", sanoi Defarge, joka melkein mairitteli vaimoaan, saadakseen häntä sitä myöntämään, "että kaikesta siitä osanotosta huolimatta, mitä tunnemme häntä ja hänen isäänsä kohtaan, vie sinun kätesi tällä hetkellä hänen miehensä nimen henkipattojen joukkoon, tuon saastaisen koiran viereen, joka meidät juuri jätti."
"Vielä omituisempia asioita on tapahtuva kun aika on täytetty", vastasi rouva. "Minulla on molemmat nimet varmasti täällä, ja ne ovat täällä kumpikin omien ansioittensa tähden, siinä on kyllä."
Nämät sanat sanottuaan kääri hän kokoon kutimensa ja otti ruusun päähänsä kääritystä huivista. Oliko Saint-Antoinella vaistomainen tunne siitä että tuo loukkaava koriste oli kadonnut, vai oliko Saint-Antoine vaaninut sen katoamista, kuinka lie ollutkaan, pyhimys sai pian rohkeutta puikkia sisälle ja pian oli viinituvalla jälleen vanha leimansa.
Iltasin, niihin aikoihin kun Saint-Antoine käänsi sisäpuolensa ulospäin ja istuskeli portailla ja ikkunoissa ja tuli viheliäisten katujen ja kujien kulmaan vetämään vähän ilmaa keuhkoihinsa, oli rouva Defargen tapana kudin kädessään kuljeskella ryhmästä toiseen, lähetyssaarnaajana — siellä oli monta sellaista kuin hän — jonka kaltaista älköön maailma koskaan enää nähkö. Kaikki naiset kutoivat, arvottomia kappaleita tosin, mutta tämä koneellinen työ korvasi koneellisesti ruokaa ja juomaa, kädet liikkuivat leukapielten ja ruoansulattimien sijaan, jos luisevat kädet olisivat olleet hiljaa, olisi nälkä enemmän kurninut suolia.
Mutta sormien liikkuessa, liikkuivat myös silmät ja ajatukset ja aina sen mukaan kuin rouva Defarge kulki ryhmästä toiseen, tuli myöskin enemmän eloa ja hurjuutta joka pikku ryhmään, jonka hän jätti taakseen.
Hänen miehensä poltti piippuaan ovella, katsellen ihastuksella hänen liikkeitään. "Mikä suuri nainen", sanoi hän, "mikä voimakas nainen, mikä suuri, mikä pelottavan suuri nainen!"
Pimeys peitti maan ja nyt alkoivat kirkonkellot kaikua ja sotilasrummut rämistä kaukana palatsin pihalla naisten yhä kutoessa ja kutoessa. Pimeys verhosi heidät. Niin, pimeys lähestyi myös toiselta taholta yhtä varmasti, pimeys, jonka aikana ne kirkonkellot, jotka nyt hilpeästi Ranskassa soivat monessa ilmavassa tapulissa, sulatettaisiin jyryäviksi kanuunoiksi, jolloin rumpujen pärinä tukahuttaisi vaikeroivia ääniä. Niin moni kokoontui naisten ympärille, jotka siinä istuivat kutomassa, että he ajatuksissaan jo kerääntyivät vielä valmistumattoman rakennuksen ympärille, jossa he tulisivat istumaan ja kutomaan ja yhä kutomaan, laskiessaan katkaistavia päitä.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Hääaatto.
Ei ollut aurinko koskaan kirkkaammalla loistolla laskenut yli Sohon rauhallisen kulman kun eräänä muistorikkaana iltana, jolloin tohtori tyttärineen istui plataanin alla. Ei ollut koskaan kuu lempeämmällä hohteella kohonnut yli suuren Lontoon kuin sinä iltana jolloin se tapasi heidät yhä istumassa puun alla, ja loisti heidän kasvoilleen läpi lehtien.
Lucyn häät olivat huomispäivänä. Hän oli varannut tämän viimeisen illan isälleen ja he istuivat yksin plataanin alla.
"Oletko onnellinen, rakas isäni?"
"Olen lapseni".
He olivat puhelleet vähän, vaikka olivat istuneet siellä kauvan. Vielä oli kylläkin valoista lukea ja työskennellä, mutta Lucy ei ollut kajonnut tavalliseen käsityöhönsä eikä lukenut isälleen ääneen. Hän oli monen monituista kertaa joko lukenut tai työskennellyt hänen vieressään puun alla, mutta tämä ilta ei ollut aivan toisten kaltainen eikä voinut siksi tullakkaan.
"Minäkin olen hyvin onnellinen tänä iltana, rakas isä. Olen niin onnellinen siitä rakkaudesta, jonka taivas niin on siunannut — rakkaudestani Charlesiin ja Charlesin rakkaudesta minuun, mutta ellen voisi yhä elämääni sinulle pyhittää taikka jos avioliittoni erottaisi meidät toisistamme, vaikkapa vain muutamia katuja, olisin nyt onnettomampi kuin voin sanoin sanoa. Nytkin —".
Hän ei voinut hillitä ääntään.
Surumielisessä kuutamovalossa kietoi hän käsivartensa isänsä kaulaan ja nojasi kasvonsa hänen rinnalleen. Kuutamossa, joka aina on surumielinen, kuten on itse päivänkin valo — kuten on se valo, jota kutsutaan ihmiselämäksi — kun se syntyy ja kuolee.
"Rakkahin isäni! Voitko vielä tämän viimeisen kerran sanoa minulle, että olet aivan, aivan varma, ettei uusi rakkauteni, eivätkä uudet velvollisuuteni koskaan asetu väliimme. Minä tiedän sen kyllä, mutta sinä? Tunnetko sen sydämessäsi?"
Hänen isänsä vastasi ilosesti vakuuttaen: "Tunnen varmaan, kultaseni! Vieläpä", lisäsi hän, suudellen häntä hellästi, "on tuleva elämäni muodostuva, Lucy, naimisesi kautta paljon valoisammaksi kuin mitä se olisi ollut — kuin se koskaan oli — ilman sitä."
"Jos voisin toivoa sitä, isäni!"
"Usko minua, rakas lapseni. Niin todellakin on. Ajattele kuinka luonnollista ja selvää on, että niin täytyy olla. Sinä olet niin alttiiksiantavainen ja nuori, ettet voi täysin käsittää levottomuutta, mitä olen tuntenut ajatellessani että elämäsi olisi tullut tuhotuksi —".
Lucy vei kätensä hänen huulilleen, mutta hän otti sen pois ja piteli sitä toistaen: "— tuhotuksi, lapseni — tuhotuksi — syösty luonnolliselta uraltaan minun tähteni. Sinä olet niin uhraantuvainen, ettet saata käsittää mihinkä määrin minun ajatukseni ovat olleet siihen kiinnitetyt, mutta kysy itseltäsi, saattaisiko minun onneni olla täydellinen, jos sinun onnessasi jotain puuttuisi."
"Ellen koskaan olisi nähnyt Charlesia olisin ollut täysin onnellinen sinun kerallasi."
Tohtori hymyili hänen itsetiedottomalle myöntämiselleen, että hän olisi ollut onneton ilman Charlesia hänet kerran nähtyään ja vastasi:
"Lapseni, sinä näit hänet, ja hän on Charles. Ellei se olisi ollut Charles, olisi se ollut joku toinen. Ja ellei se olisi ollut joku toinen, olisin minä ollut syynä siihen, että elämäni pimeä puoli olisi heittänyt varjon, joka lankesi sinun päällesi."
Oikeussalin kuulustelua lukuunottamatta, kuuli Lucy ensi kertaa hänen viittaavan kärsimystensä aikaan. Omituinen ja uusi tunne heräsi hänessä näiden sanojen kaikuessa hänen korvissaan, ja hän muisti ne kauvan jälestäpäin.
"Katso!" sanoi Beauvaisin lääkäri, kohottaen kätensä kuuta kohti. "Katselin sitä vankilani ikkunasta, kun en voinut kestää sen valoa. Katselin sitä, kun olin niin kovassa tuskassa ajatellessani että se valaisi loistollaan sitä, jota olin kadottanut, että löin pääni vankilanseiniin. Olen katsellut sitä kun olin niin tylsässä horrostilassa, että vain ajattelin montako vaakasuoraa viivaa voisin vetää sen yli sen ollessa täysi ja kuinka monella pystysuoralla viivalla voisin nämät leikata." Hän lisäsi mietiskelevällä tavallaan kuuta katsellen: "Niitä oli kaksikymmentä kummallakin puolen ja kahdeskymmenes oli niin vaikea saada sopimaan."
Lucy kuunteli omituisella liikutuksella isänsä puhuessa tästä ajasta ja hänen liikutuksensa yltyi kun tohtori yhä viipyi niissä muistoissa. Mutta siinä tavassa, mitenkä hän niihin viittaili ei ollut mitään, joka olisi Lucyä pelottanut. Hän tuntui vain vertailevan nykyistä iloaan ja onneaan kärsimiinsä koviin koetuksiin.
"Olen katsellut sitä tuhansia kertoja ajatellen sitä syntymätöntä lasta, jonka luota minut temmattiin pois. Oliko se elossa. Oliko se syntynyt elävänä, vai oliko äitiraukan peljästys sen tappanut. Olikohan se poika, joka kerran oli isäänsä kostava. (Oli aika vankeudessani jolloin kostonkaipuuni oli sietämätön.) Oliko se poika, joka ei koskaan tulisi tuntemaan isänsä tarua tai joka kenties epäilisi hänen kadonneen vapaasta tahdostaan? Tai tytär, joka kasvaisi naiseksi."
Lucy painautui lähemmäksi häntä ja suuteli häntä poskelle ja kädelle.
"Kuvailin että tyttäreni aivan unhottaisi minut — tai oikeammin, että hän oli aivan tietämätön minusta. Laskin hänen ikäänsä vuosi vuodelta. Minä näin hänet naituna miehelle, joka ei tietänyt mitään kohtalostani. Olin kokonaan pyyhkäisty elävien muistista, ja seuraavan sukupolven aikana olisi minun paikkani tyhjä."
"Isäni, kun vaan ajattelenkin että sinä olet niin ajatellut tyttärestä joka on olematon, vihloo sydäntäni, ikäänkuin olisin minä tämä lapsi."
"Sinäkö Lucy. Minulle lahjottamasi lohdutus ja eloonvirkoominen kutsuvat nämät muistot esille tänä iltana leijailemaan meidän ja kuun välillä. — Mitä sanoinkaan äsken?"
"Ettei tyttäresi tietänyt mitään sinusta, eikä välittänyt sinusta."
"Niin, mutta toisina kuutamoöinä, kun synkkyys ja hiljaisuus vaikuttivat minuun toisella tavalla, — herättäen minussa ikäänkuin suruisaa rauhan tunnetta, jos niin synkkään suruun perustuvaa tunnetta voi rauhaksi nimittää — kuvailin että hän astui koppiini ja toimitti minut vapauteen vankilasta. Olen usein nähnyt hänen kuvansa kuutamossa, kuten nyt näen sinut, mutta en koskaan sulkenut häntä syliini, hän seisoi pienen ristikkoikkunan ja oven välillä. Mutta ymmärräthän, että se ei ollut se lapsi josta äsken puhuin?"
"Vartalo ei ollut, — kasvot — mielikuvitusko?"
"Ei. Se oli aivan muuta. Se näyttäytyi vain sekaville silmilleni, mutta ei koskaan liikkunut. Se unikuva jota minun sieluni seurasi oli toinen ja todellinen lapsi. Hänen ulkomuodostaan tiesin vain sen, että hän oli äitinsä näköinen. Se toinen oli myös hänen näköisensä — kuten sinä — mutta ei ollut sama. Voitko seurata ajatuksiani, Lucy? Tuskinpa. Pelkään, että ainoastaan yksinäinen vanki saattaa käsittää näitä monimutkaisia eriäväisyyksiä."
Hänen tyyni ja levollinen käytöksensä ei estänyt Lucyn verta jähmettymästä, hänen näin selvitellessään entistä tilaansa.
"Tämän rauhallisemman mielialan vallassa, kuvailin hänen tulevan luokseni ja vievän minut ulos vankilasta näyttääkseen minulle, että hänen kotinsa oli täynnä rakkaita muistoja hänen kadotetusta isästään. Kuvani oli hänen seinällään ja hän sulki minut rukouksiinsa. Hänen elämänsä oli toimekasta, ilosta ja hyödyllistä, mutta minun surullinen elämäntarinani tunki kokonaan sen läpi."
"Minä olin tämä lapsi, isäni, en ollut puoleksikaan niin hyvä, mutta rakkaudessani olin tämä lapsi."
"Ja hän näytti minulle lapsensa", sanoi Beauvaisin lääkäri, "ja he olivat kuulleet minusta puhuttavan ja olivat oppineet säälimään minua. Mennessään valtiovankilan ohi pysyttelivät he kaukana sen synkistä muureista ja puhuivat kuiskaillen. Hän ei koskaan voinut minua vapauttaa, minusta tuntui kuin hän aina olisi vienyt minut takasin, näytettyään minulle tämän. Mutta siunattujen kyynelten huojentamana lankesin polvilleni häntä kiittäen."
"Isäni, toivon olevani tämä lapsi. Oi rakas, rakas isä, siunaatko minua yhtä lämpimästi huomenna?"
"Lucy, johdatan mieleeni kaiken tämän vanhan levottomuuden siksi, että minulla tänä iltana on syytä rakastaa sinua enemmän kuin sanoin voin sanoa ja kiittää Jumalaa suuresta onnestani. Silloinkin kun ajatukseni kohosivat korkeimmilleen eivät ne kohonneet lähimaillekaan sitä onnea, jota olen nauttinut sinun kanssasi ja joka meillä vielä on edessämme."
Hän syleili tytärtään, jätti hänet juhlallisesti taivaan huostaan ja kiitti taivasta, joka oli hänet lahjottanut hänelle. Hetken kuluttua menivät he sisään.
Häihin ei ollut kutsuttu muita vieraita kuin herra Lorry. Ainoana morsiusneitona oli oleva jolsa neiti Pross. Naiminen ei ollut muuttava mitään heidän asunnossaan. He olivat laajentaneet sen vuokraamalla itse yläpuolella olevat huoneet, jotka ennen kuuluivat apokryyfiselle, näkymättömälle vuokraajalle, muuta eivät toivoneetkaan.
Tohtori Manette oli hyvin ilonen iltasta syödessä. Heitä oli vain kolme pöydässä ja neiti Pross oli kolmas. Tohtori päivitteli ettei Charles ollut mukana, hän oli halukas vastustelemaan sitä pientä hellää salajuonta, joka pidätti häntä sinne tulemasta ja joi sydämestään hänen maljansa.
Niin oli hänen sanottava Lucylle hyvää yötä ja he erosivat. Mutta kolmannen aamutunnin hiljaisuudessa tuli Lucy jälleen alakertaan ja hiipi hänen huoneeseensa, epämääräisen pelon valtaamana.
Mutta kaikki oli paikoillaan, kaikki oli hiljaa, ja Lucy näki isänsä nukkuvan valkoiset hiukset sileän tyynyn päällä ja kädet rauhallisina peitteellä. Hän asetti tarpeettoman kynttilänsä varjoisaan paikkaan, hiipi hänen vuoteensa luo ja painoi huulensa hänen huulilleen, sitten hän kumartui hänen ylitsensä ja katseli häntä.
Vankeuden katkerat kyyneleet olivat hänen kasvoihinsa uurtaneet syviä ryppyjä, mutta hän peitti niitten jäljet niin voimakkaalla päättäväisyydellä, että hän hillitsi ne unessakin. Merkillisempiä kasvoja tyynessä, päättäväisessä ja valppaassa taistelussaan näkymätöntä ahdistajaa vastaan ei sinä yönä nähty koko unen laajassa valtakunnassa.
Lucy laski arasti kätensä hänen rakkaalle rinnalleen ja rukoili hiljaisen rukouksen että voisi aina pysyä niin uskollisena hänelle kuin hän rakkaudessaan tahtoi olla ja kuin hänen isänsä surut ansaitsivat. Sitten veti hän kätensä pois, suuteli hänen huuliaan vielä kerran ja lähti pois. Jo koitti aamu, ja plataanilehtien varjot liikkuivat yhtä hiljaa tohtorin kasvoilla kuin Lucyn huulet, rukoillessaan hänen puolestaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Yhdeksän päivää.
Hääpäivä oli loistavan kirkas, ja he odottivat valmiina tohtorin huoneen ovella tämän puhellessa Charles Darnayn kanssa. He olivat menossa kirkkoon, kaunis morsian, herra Lorry ja neiti Pross, joka tällä hetkellä vähitellen leppyneenä ja välttämättömyyteen alistuen olisi ollut suoranaisesti autuaallinen, ellei häntä vielä olisi pistelyttänyt ajatus, että hänen veljensä Solomonin olisikin oikeastaan pitänyt olla sulhasena.
"Tätä varten siis", sanoi herra Lorry, joka ei tarpeeksi saattanut morsianta ihailla, ja joka oli kierrellyt häntä, tarkastellakseen erikseen jokaista pikkuseikkaa hänen yksinkertaisessa, kauniissa puvussaan, "tätä varten siis Lucy-kultani, vein teidän Kanaalin yli pikkuvauvana. Jumala varjelkoon, kuinka vähän ajattelin mitä tein. Kuinka pieneksi arvostelin palvelusta, jonka tein ystävälleni Charlesille."
"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt", muistutti kuivanjärkevä neiti Pross, "ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!"
"Todellakin, mutta älkää itkekö", sanoi ystävällinen herra Lorry.
"Minä en itke", sanoi neiti Pross. "Tehän itkette."
"Minäkö neiti Pross?" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin laskea leikkiä hänen kanssaan).
"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin paljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä vaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä lusikkaa", sanoi neiti Pross, "jota nähdessäni en olisi itkenyt eilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää."
"Minua se suuresti ilahuttaa", sanoi herra Lorry, "vaikka kunniani kautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja näkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus, joka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias, kun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes viisikymmentä vuotta sitten."
"Eipä suinkaan", pääsi neiti Prossin suusta.
"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?" kysyi tämänniminen gentlemanni.
"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa".
"Niin!" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan, "sekin on hyvin todenmukaista."
"Ja te olitte leivottu vanhaksipojaksi", jatkoi neiti Pross, "ennenkuin teidät pantiin kehtoon."
"Mutta minusta nähden", sanoi herra Lorry, "jouduin minä silloin hyvin pahoin pidellyksi ja minulla olisi myöskin pitänyt olla sananvaltaa tässä määräyksessä. Mutta jättäkäämme se asia sikseen. Nyt rakas Lucy", hän pani kätensä suojelevasti hänen vyötäisilleen, "kuulen heidän liikkuvan viereisessä huoneessa ja neiti Pross ja minä, jotka olemme säännöllisiä asiaihmisiä, emme tahdo päästää käsistämme viimeistä tilaisuutta sanoa teille jotain, mitä mielellänne kuuntelette. Te jätätte hyvän isänne yhtä uskollisiin ja helliin käsiin kuin omannekin ovat, me hoidamme häntä kaikinpuolin. Niitten kahden viikon kuluessa jolloin olette Warwickshiressa saavat Tellsonilaisetkin nousta varpailleen (kuvannollisesti puhuen) hänen edessään. Ja kun hän näiden kahden viikon kuluttua yhtyy teihin ja rakkaaseen mieheenne seuratakseen teitä toiselle retkelle Walesiin, täytyy teidän myöntää, että olemme lähettäneet hänet luoksenne hyvissä voimissa ja ilosella mielellä. Nyt kuulen Muutaman lähestyvän ovea. Sallikaa minun suudella rakasta tyttöäni ja antaa hänelle vanhanaikuisen vanhanpojan siunauksen, ennenkuin Muutama tulee vaatimaan omaansa."
Kotvasen piteli herra Lorry kauniita kasvoja hiukan loitompana katsellakseen tuttua ilmettä otsalla, ja sitten painoi hän loistavat, kultaiset kutrit vasten pientä ruskeata peruukkiaan teeskentelemättömällä hellyydellä ja hienotunteisuudella, mikä, jos sellainen on vanhanaikuista, oli Aataminaikuista.
Tohtorin huoneen ovi avautui ja hän tuli ulos Charles Darnayn seurassa. Hän oli niin kalmankalpea — niin hän ei ollut kun he sinne menivät, — ettei värin vivahdustakaan näkynyt hänen kasvoillaan. Mutta hänen tyven käytöksensä oli muuttumaton, vaikka tosin herra Lorryn terävä silmä keksi hämäriä jälkiä siitä että tuo vanha kauhu oli taannoin kylmän vihurin lailla kosketellut hänen kasvojaan.
Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja vei hänet portaita alas vaunuihin, jotka herra Lorry päivän kunniaksi oli vuokrannut. Toiset seurasivat toisissa vaunuissa, ja pian vihittiin Charles Darnay ja Lucy Manette läheisessä kirkossa, jossa ei mikään vieras silmä heitä tarkastanut.
Paitsi niitä kimaltelevia kyyneleitä, jotka loistivat pienen ryhmän hymyilyjen lomista vihkimyksen päätyttyä, loisti morsiamen kädellä joitakin säkenöiviä timantteja, jotka hiljan olivat vapautuneet herra Lorryn pimeistä taskuista. He palasivat kotia aamiaista syömään, ja kaikki kävi hyvin ja viimein sekaantuivat kultakutrit, jotka sekaantuivat köyhän suutarin valkoisiin kiharoihin Pariisin ullakkokamarissa, uudestaan niihin aamuauringossa jäähyväisiä heitettäessä kynnyksellä.
Ne olivat vaikeat jäähyväiset, vaikkei kauvaksi aikaa erottu. Mutta Lucyn isä rohkasi hänen mieltään ja sanoi viimein, irtaantuen hellästi hänen syleilystään: "ota hänet Charles, hän on sinun!" Ja morsiamen värisevä käsi viittaili heille kantotuolin ikkunasta ja hän oli poissa.
Koska kulma oli syrjässä joutilailta ja uteliailta ja koska valmistukset olivat olleet perin yksinkertaiset, jäivät tohtori, herra Lorry ja neiti Pross aivan yksikseen. Heidän palattuaan viileän, vanhan etehisen tervetulleeseen hämärään, huomasi herra Lorry suuren muutoksen tohtorissa, ikäänkuin olisi kultainen käsivarsi hänelle antanut myrkyllisen puukoniskun.
Hän oli hillinnyt itseään lujasti ja olihan odotettavissa, että hillitsemisen aiheen poistuttua hänessä muutos tapahtuisi. Mutta hänen vanha, peljästynyt ja hämmentynyt katseensa teki kerran Lorryn levottomaksi, ja se hajamielinen tapa jolla hän tarttui päähänsä ja tylsästi meni huoneeseensa heidän tultuaan portaita ylös, muistutti herra Lorrylle Defargea ja matkaa tähtikirkkaana yönä.
"Luulen", kuiskasi hän neiti Prossille, tuskallisesti mietiskeltyään, "luulen parhaaksi, ettemme nyt puhuttele häntä, emmekä muutenkaan häntä häiritse. Minun täytyy pistäytyä Tellsonissa, menen sinne nyt paikalla ja tulen heti takasin. Sitten teemme hänen kanssaan retken maalle ja syömme päivällistä siellä, ja sitten käy kaikki hyvin."
Herra Lorryn oli helpompi mennä Tellsonin pankkiin kuin tulla sieltä. Häntä pidätettiin siellä kaksi tuntia. Palatessaan nousi hän ylös portaita mitään kyselemättä palvelijalta ja suuntasi tohtorin ovelle, mutta pysähtyi kuullessaan kumean, nakuttavan äänen.
"Varjele! Mitä tämä on?" sanoi hän ja hätkähti.
Neiti Pross seisoi kauhistunein kasvoin hänen vieressään. "Voi meitä! Voi meitä! Kaikki on kadotettu!" huusi hän vääntäen käsiään. "Mitä nyt sanon Lintuneidilleni? Hän ei tunne minua ja tekee kenkiä!"
Herra Lorry lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja meni itse tohtorin huoneeseen. Rahi oli käännetty valoa kohti kuten ennenkin suutarin työskennellessä ja hänen päänsä oli kumarruksissa ja hän oli hyvin ahkera.
"Tohtori Manette. Rakas ystäväni, tohtori Manette!"
Tohtori katseli häneen hetkisen — puoleksi kysyen ja puoleksi ikäänkuin äreissään siitä, että hänelle puhuttiin — ja kumartui jälleen työnsä yli.
Hän oli riisunut yltään takin ja liivit, paita oli avattu kaulasta kuten tavallisesti hänen tätä työtä tehdessään ja myöskin tuo vanha, riutunut, kalpea naamio oli taas palannut. Hän työskenteli uutterasti — kärsimättömästi — ikäänkuin tuntisi hän tulleensa keskeytetyksi.
Herra Lorry katseli hänen kädessään olevaa työtä ja näki että kenkä oli samaa kokoa ja kuosia kuin entinenkin. Hän tarttui toiseen joka oli hänen vieressään ja kysyi mitä se oli.
"Se on kävelykenkä nuorelle naiselle", mutisi hän katsomatta ylös.
"Sen olisi pitänyt olla valmis jo aikoja sitten. Jättäkää se rauhaan."
"Mutta tohtori Manette. Katsokaa minua."
Hän totteli vanhalla, koneellisella, nöyrällä tavallaan keskeyttämättä työtään.
"Ettekö tunne minua, rakas ystäväni? Ajatelkaahan toki. Onko tämä teille sopivaa työtä, rakas ystävä!"
Ei mikään saanut häntä puhumaan. Hän katseli ylös joka kerran kun häntä käskettiin sitä tekemään, mutta mitkään kehotukset eivät voineet houkutella häneltä sanaakaan. Hän työskenteli työskentelemistään ääneti, eivätkä äänet vaikuttaneet häneen enempää kuin jos olisi puhuttu seinälle tai ilmaan. Ainoa toivon kipuna, jonka herra Lorry taisi keksiä, oli se, että suutari joskus salaa katseli ulos kenenkään kehottamatta. Siinä silmäyksessä ilmeni heikkoa uteliaisuutta tai ujostelemista — kuin olisi hän koettanut selvittää jotain epäilystä sielussaan.
Kaksi asiaa huomasi herra Lorry heti tärkeäksi, ensiksi, että tämä oli pidettävä salassa Lucyltä ja toiseksi että se oli salattava kaikilta, jotka hänet tunsivat. Yksissä neuvoin neiti Prossin kanssa ryhtyi hän paikalla toimenpiteisiin viimemainitun suhteen ja pani liikkeelle huhun että tohtori oli pahoinvoipa ja tarvitsi täydellistä lepoa. Pettääkseen tytärtä, kirjoitti neiti Pross hänelle ja kertoi tohtorin kutsutun sairaiden luo ja viittasi pari kolme riviä sisältävään valekirjeeseen tohtorilta itseltään, joka kirje muka oli hänelle lähetetty samassa postissa.
Näihin toimenpiteisiin, jotka aina olivat paikallaan, kävi miten kävi, ryhtyi herra Lorry siinä toivossa että hän pian tulisi entiselleen. Jos se tapahtuisi pian, oli hänellä toinen keino varalla, hän aikoi pyytää lausuntoa tohtoria koskevasta asiasta.
Tässä parantumisen toivossa ja pannakseen toimeen tätä kolmatta seikkaa päätti herra Lorry tarkasti pitää häntä silmällä, mutta niin huomaamatta kuin mahdollista. Siksi ryhtyi hän toimiin, saadakseen ensi kerran elämässään vapautta Tellsonin pankista ja asettui ikkunan ääreen istumaan samassa huoneessa.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän huomasi aivan hyödyttömäksi puhutella tohtoria, sillä kun häntä ahdistettiin kävi hän alakuloiseksi. Hän jätti tämän koetuksen jo ensi päivänä ja päätti vaan aina pysytellä hänen läheisyydessään ollakseen siten äänettömänä väitteenä sille hairahdukselle, jonka alainen tohtori oli tai oli tulemaisillaan. Hän pysyi siis paikallaan ikkunan ääressä, luki ja kirjoitti ja osotti niin ystävällisesti ja luonnollisesti kuin taisi, että se oli hänen vapaasti valitsema paikkansa.
Tohtori Manette söi ja joi mitä hänelle annettiin ja työskenteli ensimmäisenä päivänä pimeään asti — vielä puolen tuntia sen jälkeen kun ei herra Lorry olisi nähnyt lukea eikä kirjoittaa vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Hänen asettaessaan työkalunsa syrjään huomeneksi, nousi herra Lorry ja sanoi hänelle:
"Tahdotteko lähteä ulos?"
Hän vilkasi alas laattialle kummallekin puolelleen kuten ennenkin, katseli ylös vanhaan tapaansa ja kysyi vanhalla, hillityllä äänellään:
"Ulos?"
"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"
Hän ei vaivautunut selittämään miksikä ei, eikä sanonut sanaakaan enää. Mutta kun hän kumartui eteenpäin rahinsa yli hämärässä kyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa, luuli herra Lorry kuulevansa hänen kummeksien kysyvän itseltään "miksikä ei". Teräväsilmänen asiamies huomasi tässä toivon merkkiä ja päätti pitää siitä kiinni.
Neiti Pross ja herra Lorry valvoivat vuoroon ja pitivät häntä silloin tällöin silmällä viereisestä huoneesta. Hän kulki pitkän aikaa edestakasin ennen maatapanoaan, mutta kun hän vihdoin laskeusi levolle, nukkui hän. Aamulla oli hän aikasin ylhäällä ja meni heti rahilleen työnsä ääreen.
Toisena päivänä tervehti herra Lorry häntä hilpeästi mainiten häntä nimeltä ja puhuen hänelle asioista, joista he viime aikoina olivat keskustelleet. Hän ei vastannut, mutta silminnähtävästi hän kuuli ja ajatteli mitä puhuttiin, vaikka ajatukset olivat hämmentyneet. Tämä rohkasi herra Lorrya kutsumaan neiti Prossin käsitöineen tulemaan sisään monesti päivän kuluessa, silloin he puhuivat Lucysta ja hänen isästään aivan tyynesti kuten ainakin ja ikäänkuin ei mitään olisikaan epäkunnossa. He eivät tehneet mitään viittauksia, eivätkä puhelleet kauvan, eivätkä usein, että olisivat väsyttäneet häntä. Herra Lorryn hyvää sydäntä lujensi se seikka, että hän nyt useammin katseli ylös ja että hänessä näytti liikkuvan levoton tietoisuus siitä, ettei kaikki hänen ympärillään ollut oikealla tolalla.
Pimeän yllättäessä kysyi herra Lorry taas:
"Rakas tohtori, tahdotteko mennä ulos?"
Kuten ennen toisti hän:
"Ulos?"
"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"
Tällä kertaa oli herra Lorry menevinään ulos kun hän ei saanut mitään vastausta. Oltuaan poissa tunnin ajan palasi hän takasin. Sillä välin oli tohtori muuttanut tuolille ikkunan ääreen ja katseli plataania, mutta herra Lorryn palatessa hiipi hän takasin rahinsa luo.
Aika kului hyvin hitaasti ja herra Lorryn toivo synkistyi ja hänen sydämensä kävi yhä raskaammaksi päivä päivältä. Kolmas päivä tuli ja meni, samoin neljäs ja viides. Viisi päivää, kuusi päivää, seitsemän päivää, kahdeksan päivää, yhdeksän päivää.
Toivon yhä pimetessä ja sydän yhä raskaampana herra Lorry vietti tämän tuskallisen ajan. Salaisuus oli hyvin kätketty ja Lucy oli tietämätön ja onnellinen, mutta herra Lorry huomasi, että suutari, jonka käsi alussa oli hiukan tottumaton, oli tulemaisillaan kauhean taitavaksi, eikä hän ollut koskaan niin innostunut työhönsä, eivätkä hänen kätensä koskaan olleet niin näppärät ja taitavat kuin hämärissä yhdeksäntenä päivänä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Muuan lausunto.
Väsyneenä tuskallisesta valvonnasta vaipui herra Lorry sohvalla uneen. Tämän jännitysajan kymmenentenä päivänä hän heräsi auringonpaisteesen huoneessa, jossa hän oli nukahtanut raskaaseen uneen yön vielä pimeänä ollessa.
Hän hieroi silmiään ja nousi ylös mutta epäili vielä nukkuvansa. Sillä kun hän meni tohtorin huoneen ovelle ja kurkisti sisään, huomasi hän suutarinrahin työkaluineen olevan syrjässä ja tohtorin itsensä istuvan ikkunan ääressä lukemassa. Hän oli tavallisessa aamupuvussaan ja hänen kasvonsa (jotka herra Lorry selvästi näki) vaikka tosin hyvin kalpeat, olivat tyynet ja miettiväiset.
Sittenkin kun herra Lorrylle oli selvinnyt että hän oli valveilla, oli hän hetken aikaa huimaavan epävarma siitä oliko koko suutaroiminen ollut vain sekanaista unta. Sillä näkihän hän ystävänsä tavallisessa puvussaan ja tavallisessa toimessaan. Ja löytyikö mitään todistusta siitä että muutos, joka oli häneen tehnyt niin syvän vaikutuksen, oli tosiaankin tapahtunut.
Hän teki tämän kysymyksen vain ensi hämmästyksessään, sillä olihan vastaus selvä. Ellei tähän syvään vaikutukseen olisi ollut vastaavaa ja riittävää syytä, kuinka olisi hän, Jarvis Lorry siellä? Kuinka oli hän saattanut nukahtaa vaatteissaan tohtori Manetten vastaanottohuoneessa, ja kuinka seisoi hän näissä mietteissä tohtorin makuuhuoneen ovella varhain aamulla?
Kotvasen kuluttua seisoi neiti Pross kuiskaillen hänen vieressään. Jos hän vielä olisi hitustakaan epäillyt, olisivat neiti Prossin sanat epäilyksen haihduttaneet, mutta hänen päänsä oli nyt selvinnyt eikä hän enää epäillyt. Hän ehdotti että he antaisivat ajan kulua tavalliseen aamiaishetkeen ja silloin vastaanottaisivat he tohtorin, ikäänkuin kaikki olisi entisellään. Jos hän olisi tavallisessa mielentilassaan, koettaisi herra Lorry varovaisesti hankkia selitystä sen lausunnon kautta, jota hän levottomuudessaan oli niin halukas saamaan.
Neiti Pross alistui hänen neuvoihinsa ja tuuma toteutettiin huolellisesti. Koska herra Lorrylla oli tarpeeksi aikaa tavanmukaiseen tarkkaan vaatetukseensa, ilmestyi hän aamiaisaikana tavallisessa valkosessa paidassaan ja siroissa sukissaan. Tohtori kutsuttiin tavalliseen tapaan ja tulikin aamiaiselle.
Mikäli herra Lorry häntä ymmärsi, varovaisesti ja vähitellen häntä lähennellessään, jonka menettelytavan herra Lorry piti varmimpana, tuntui tohtori ensin otaksuvan että hänen tyttärensä häät olivat olleet eilen. Tarkotuksella tehty viittaus viikon ja kuukauden päivään pani hänet ajattelemaan ja laskemaan ja teki hänet nähtävästi levottomaksi. Mutta muuten oli hän niin tyyni, että herra Lorry päätti hankkia sitä apua, jota hän mietiskeli. Ja tämä apu oli tuleva tohtorilta itseltään.
Kun siis aamiainen oli syöty ja pöytä riisuttu, ja he tohtorin kanssa istuivat kahden, sanoi herra Lorry lämpimästi:
"Rakas Manette, haluaisin kuulla näin meidän kesken teidän lausuntoanne hyvin omituisessa asiassa, joka suuresti mieltäni kiinnittää. Nimittäin minusta nähden se on omituinen, mutta teille, jolla on laajemmat tiedot ehkei niin olekkaan."
Tohtori katseli käsiään, jotka olivat menettäneet valkosen hipiänsä tässä viimeisessä työssä, hän näytti levottomalta ja kuunteli tarkkaan. Hän oli jo useamman kerran tarkastanut käsiään.
"Tohtori Manette", sanoi herra Lorry, kosketellen ystävällisesti hänen käsivarttaan, "se koskee erittäin rakasta ystävääni. Pyydän että ajattelette asiaa ja annatte minulle hyvän neuvon hänen tähtensä — ja ennen kaikkia hänen tyttärensä takia — hänen tyttärensä, rakas Manette."
"Jos ymmärrän oikein", sanoi tohtori hillityllä äänellä, "koskee asia jotain sielunsairautta."
"Niin juuri."
"Puhukaa selvästi", sanoi tohtori. "Kertokaa kaikki yksityiskohtia myöten."
Herra Lorry näki että he ymmärsivät toisiaan ja jatkoi:
"Rakas Manette, se koskee vanhaa, pitkällistä järkähdystä tunteissa — kuten itse sanoitte, sielunsairautta. Se on kohtaus, joka on kestänyt Jumala ties' kuinka kauvan, sillä luulen ettei sairas voi itse laskea aikaa eikä löydy muuta keinoa sen perille pääsemiseen. Se on kohtaus josta sairas parani voimatta itsekään sanoa miten. Sen olen itse kuullut hänen julkisesti selittävän vaikuttavalla tavalla. Hän on parantunut siitä kohtauksesta niin täydellisesti, että hän nyt on erinomaisen älykäs ihminen, joka kykenee suuriin sielun ja ruumiin ponnistuksiin ja yhä lisää jo ennestään laajoja tietojaan. Mutta onnettomuudeksi", hän vaikeni ja veti pitkän henkäyksen — "on tauti uudistunut."
Tohtori kysyi matalalla äänellä: "kauvanko se kesti?"
"Yhdeksän päivää ja yötä."
"Mitenkä se näyttäytyi? Ryhtyikö hän johonkin vanhaan työhön, joka oli taudin yhteydessä."
"Niin oli asian laita."
"Näittekö koskaan ennen", kysyi tohtori selvästi ja tyynesti, vaikkakin matalalla äänellä, "häntä tässä työssä."
"Kerran ennen."
"Ja kun tauti uudistui, oliko hän useissa suhteissa — tai kaikissa suhteissa — samallainen kuin silloin?"
"Kaikissa suhteissa, luulen."
"Te puhuitte hänen tyttärestään. Tietääkö hänen tyttärensä taudin uudistumisesta?"
"Ei. Se pidettiin salassa häneltä ja toivon ettei hän koskaan pääse salaisuuden perille. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä ja eräs toinen luotettava henkilö."
Tohtori tarttui hänen käteensä ja mutisi: "Siinä menettelitte hyvin ystävällisesti ja huolellisesti". Herra Lorry puristi vuorostaan tohtorin kättä, eikä kumpanenkaan puhunut vähään aikaan mitään.
"Niin, rakas Manette", sanoi herra Lorry viimein hienotunteisimmalla ja ystävällisimmällä äänellään, "minä olen vain asiamies, enkä ymmärrä käsitellä niin vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä. Minulla ei ole tarpeellisia tietoja, minulla ei ole siihen vaadittavaa älyä, tarvitsen johtoa. Ei löydy maailmassa toista, jonka johtoon niin luottaisin kuin teidän. Sanokaa minulle kuinka voi sellainen taudinuudistus tapahtua? Onko syytä peljätä toista? Voiko uudistusta estää? Kuinka tulee uudistusta hoitaa? Kuinka on oikeastaan asian laita? Mitä voin tehdä ystäväni puolesta siinä suhteessa. Ei kukaan ole koskaan hartaammin halunnut ystävätään auttaa kuin minä, jos vain tietäisin millä lailla. Mutta en tiedä mitenkä menetellä siinä tapauksessa, ehkäpä te terävyydellänne, tiedoillanne ja kokemuksellanne voisitte johdattaa minut oikeille jäljille, silloin voisin paljon toimittaa, mutta ilman johtoa ja tietoja en saa mitään aikaan. Keskustelkaa kanssani tästä asiasta, näyttäkää se minulle selvemmässä valossa ja opettakaa minua tekemään vähän enemmän hyötyä."
Tohtori Manette istui mietiskeleväisenä kuultuaan nämät vakavat sanat eikä herra Lorry häntä ahdistanut sen enempää.
"Minun luullakseni", sanoi tohtori vaivoin lopettaen tukalan äänettömyyden, "ei uudistus, josta puhutte rakas ystäväni, ollut aivan arvaamaton sairaalle."
"Pelkäsikö hän sitä?" uskalsi herra Lorry kysyä.
"Pelkäsi", hän sanoi sen ehdottomalla väristyksellä. "Te ette voi aavistaa mitenkä sellainen pelko painaa sairaan mieltä ja kuinka vaikeata — melkeinpä mahdotonta — hänen on pakottaa itseään puhumaan sanaakaan siitä asiasta, joka häntä painaa."
"Tuntisiko hän huojennusta", kysyi herra Lorry, "jos hän voisi uskoa tätä salaista pelkoa jollekkin, kun se häntä yllättää."
"Kyllä luulen. Mutta se on kuten sanoin, melkein mahdotonta. Luulenpa että se — muutamissa tapauksissa on aivan mahdotonta."
"No niin", sanoi herra Lorry, lyhyen äänettömyyden jälkeen, pannen taas ystävällisesti kätensä tohtorin käsivarrelle, "mistä luulette tämän kohtauksen johtuvan?"
"Luulen", vastasi tohtori Manette, "että ajatukset ja muistot, jotka olivat taudin ensimmäisenä syynä, äkisti ja merkillisesti herätettiin henkiin. Joitakin kiihkeitä, tuskallisia muistoja palasi varmaan elävästi hänen mieleensä. On luultavaa, että hänen sielussaan on kauvan asunut pelko siitä että nämät muistot jossakin tilaisuudessa, sanokaamme erityisestä syystä heräisivät eloon. Hän koetti turhaan valmistaa itseään, ja ehkäpä juuri jännitys valmistuksen aikana, vei häneltä voimat sitä kestämään."
"Muistaako hän mitä tapahtui uudistuskohtauksen aikana?" kysyi herra
Lorry hyvin ymmärrettävällä epäilyksellä.
Tohtori katseli suruisesti ympärilleen, pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "ei vähääkän".
"Entäs tulevaisuuteen nähden?" kyseli herra Lorry.
"Tulevaisuuteen nähden", sanoi tohtori, jälleen lujana, "on minulla hyviä toiveita. Koska taivas armossaan on antanut hänelle terveyden niin pian takasin, olen hyvässä toivossa. Koska hän sortui johonkin monimutkaiseen, kauvan peljättyyn ja aavistettuun, jota vastaan hän kauvan oli taistellut, ja josta hän kuitenkin oli tointunut, sitten kun pilvi oli lauennut ja painunut ohi, toivon minä, että pahin on kestetty."
"Hyvä, se on hyvä lohdutus. Olen kiitollinen", sanoi herra Lorry.
"Olen kiitollinen", toisti tohtori ja painoi hartaudella päänsä alas.
"On kaksi kohtaa, joista tahtoisin selitystä. Saanko jatkaa?"
"Te ette voi tehdä ystävällenne parempaa palvelusta." Tohtori ojensi hänelle kätensä.
"Ensimmäinen kysymys siis. Hän on luonteeltaan ahkera ja tarmokas, työskentelee innokkaasti laajentaakseen ammattitietojaan, tekee kokeita y.m. Tekeekö hän kentiesi liiaksi työtä?"
"Sitä en luule. Alituinen työntarve on kenties hänen luonteelleen ominaista. Osaksi se kai on luontaista, osaksi seurauksena hänen suruistaan. Mitä vähemmän hän ajattelee terveellisiä asioita, sitä enemmän hänen ajatuksensa ovat vaarassa kääntyä epäterveelliseen suuntaan. Hän on kai pitänyt itseään silmällä ja tehnyt tämän havainnon."
"Oletteko varma ettei hän rasita itseään liiaksi?"
"Luulen olevani aivan varma siitä."
"Rakas Manette, jos hän olisi rasittunut —."
"Rakas Lorry, epäilen sitä mahdolliseksi. Vaikutus on yhdeltä puolelta ollut valtava ja siis on vastavaikutus tarpeellinen."
"Suokaa minulle, itsepäiselle asiamiehelle anteeksi, mutta otaksukaa hetkinen että hän olisi rasittunut, vaikuttaisiko se taudinuudistumista?"
"Sitä en luule. En luule", sanoi tohtori Manette vakuutetun varmuudella, "että löytyy muuta kuin yksi ainoa ajatussuunta, joka uudistaa sen. Yksi ainoa kova isku tähän arkaan kohtaan voisi sen uudistaa. Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja hänen siitä parannuttua voinen tuskin odottaa sellaista uutta, kovaa iskua. Toivon ja melkeinpä luulen, että taudinuudistumiseen syynä olleet aiheet ovat loppuneet."
Hän puhui epäröivästi kuin mies, joka tietää kuinka helposti mitätön seikka voi saattaa sielun elimistön epäkuntoon ja kuitenkin varmasti kuten se, joka hitaasti on voittanut vakuutuksen omilla kärsimyksillään ja suruillaan. Hänen ystävänsä tehtävä ei ollut vähentää tätä itseluottamusta. Hän selitti rauhoittuneensa ja olevansa keveämmällä mielellä kuin mitä todellisesti oli ja lähestyi nyt toista ja viimeistä kohtaa. Se oli hänestä tehtävistään vaikein, mutta kun hän muisti keskusteluaan neiti Prossin kanssa sunnuntaiaamuna ja muisti mitä hän oli nähnyt viimeisenä yhdeksänä päivänä, tunsi hän että se oli tehtävä.
"Työtä, jota hän toimitti sen tilapäisen taudin kestäessä, josta hän niin onnellisesti parantui", sanoi herra Lorry selvitettyään kurkkuansa, "tahdomme sanoa — sepän työksi. Sanokaamme esimerkin vuoksi, että hän onnettomuuden päivinään oli tottunut työskentelemään pienen alasimen ääressä. Sanokaamme että hän aivan odottamattomasti taas tavattiin alasimensa ääressä. Eikö ole vahingollista että hän pitää sen luonaan?"
Tohtori varjosti otsaansa kädellään ja polki jalallaan hermostuneesti maata.
"Hän on aina pitänyt sen luonaan", sanoi herra Lorry, katsellen levottomasti ystävätään. "Eikö olisi parasta että hän erkanisi siitä?"
Tohtori varjosti yhä otsaansa kädellään ja polki hermostuneesti laattiata.
"Teistä on vaikea neuvoa minua", sanoi herra Lorry, "ymmärrän varsin hyvin että kysymys on vaikea. Mutta luulen —." Hän pudisti päätään ja vaikeni.
"Katsokaa", sanoi tohtori Manette kääntyen häneen tuskallisen vaitiolon jälkeen, "on hyvin vaikeata johdonmukaisesti selittää mitä liikkuu tämän miesraukan sisimmässä sydämessä. Hän halusi kerran niin palavasti tätä työtä ja se oli hänelle niin tervetullutta kun hän sen sai. Epäilemättä huojensi se hänen tuskaansa, se vaivasi sormia aivojen sijasta, ja hänen enemmän harjaantuessa tukahutti sormien näppäryys sieluntuskat siksi ei hän koskaan ole saattanut ajatellakkaan tykkönään luopua tästä työstä. Nytkin kun luulen hänellä olevan suurempia toiveita itsestään kuin koskaan ennen, ja kun hän puhuu itsestään jommoisellakin luottamuksella, pelkkä ajatus, että hän tulisi tarvitsemaan vanhaa työtään eikä löydä sitä, synnyttää hänessä äkillistä pelvon tunnetta, jota voisi kuvailla löytyvän eksyneen lapsen sydämessä."
Katsellessaan herra Lorrya kasvoihin, muistutti hän itse tätä vertausta.
"Mutta eikö — muistakaa että puhun kuten itsepintainen asiamies ainakin, joka vain puuhailee killinkien ja setelien kanssa — mutta eikö tämän esineen säilyttäminen pidä myöskin ajatusta vireillä? Jos esine katoaisi, rakas Manette, eikö pelkokin menisi samaa tietä? Eikö alasimen säilyttäminen ole jonkinlaista pahain aavistusten kannattamista?"
Seurasi uusi äänettömyys.
"Mutta ajatelkaa", sanoi tohtori vapisevalla äänellä, "että se on hänelle niin vanha seurakumppani."
"Minä en sitä säilyttäisi", sanoi herra Lorry päätään pudistaen, sillä hän kävi vaan varmemmaksi huomatessaan tohtorin levottomaksi. "Minä neuvoisin häntä uhraamaan sen. Pyydän vain teiltä valtakirjaa. Olen varma että siitä on vahinkoa. Kas niin, valtuuttakaa minut siihen toimeen niin teette oikein kauniisti. Hänen tyttärensä tähden, rakas Manette!"
Oli omituista nähdä, mikä taistelu tohtorissa tapahtui.
"Tapahtukoon se siis hänen nimessään, minä suostun. Mutta minä en sitä poistaisi potilaan läsnä ollessa. Kaivatkoon hän vanhaa seurakumppaniaan vasta sitten, kun hän on ollut poissa kotvasen aikaa."
Tähän herra Lorry mielellään suostui ja neuvottelu oli lopussa. He viettivät sen päivää maalla ja tohtori oli aivan entisellään. Kolmena seuraavana päivänä oli hän aivan terve ja neljäntenätoista päivänä matkusti hän Lucyn ja hänen miehensä luo. Herra Lorry oli ennakolta selittänyt hänelle mihin varokeinoihin hänen äänettömyytensä tähden oli ryhdytty ja tohtori oli ne ottanut huomioon kirjoittaessaan Lucylle, jolla siis ei ollut mitään epäilyksiä.
Samana iltana jolloin hän lähti, meni herra Lorry hänen huoneeseensa, mukanaan kirves, saha, taltta ja vasara. Neiti Pross seurasi mukana kynttilä kädessä. Lukittujen ovien takana, salaperäisesti ja rikoksellisena iski herra Lorry suutarinahan kappaleiksi, ja neiti Pross valaisi tätä työtä ikäänkuin olisi hän avullisena murhassa — johon hän tuikeine kasvoineen olisi kylläkin sopinut. Ruumiin polttaminen (kun se ensin oli paloteltu sopiviin kappaleihin) tapahtui siekailematta kyökin liedessä ja työkalut, kengät ja nahka haudattiin puutarhaan. Hävitystyö ja salaaminen on rehellisille sieluille niin perin vastenmielistä, että herra Lorry ja neiti Pross tässä työssä puuhaillessaan, olivat omasta mielestään ja myöskin ulkonäöltään melkein kuin kamalan konnatyön rikostoverit.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Muuan rukous.
Kun vastanaineet tulivat kotia oli Sydney Carton ensimmäisenä heitä onnittelemassa. He eivät olleet monta tuntia olleet kotona ennenkuin hän saapui. Hän ei ollut parantunut pukuunsa, ulkomuotoonsa eikä tapoihinsa nähden, mutta hänessä ilmeni jonkinmoista karkeata uskollisuutta, joka oli uutta Charles Darnaylle.
Sopivan tilaisuuden sattuessa vei hän Darnayn syrjään ikkunan luo puhuakseen hänen kanssaan kahdenkesken.
"Herra Darnay", sanoi Carton, "toivon että meistä tulee ystävät."
"Olemmehan jo ystäviä, niin ainakin toivon."
"Te sanotte tämän vain ystävällisenä puhetapana, mutta sitä en tarkota. Kun sanon että toivon meistä tulevan ystäviä, en tarkota juuri sitäkään."
Jolloin Charles Darnay luonnollisesti kysyi häneltä suopeasti ja toverillisesti, mitä hän siis tarkotti?
"Niin totta kuin elän", sanoi Carton hymyillen, "on tämä helpompi minun itseni ymmärtää kuin saada se teille selväksi. Mutta antakaa kuin koetan. Muistattehan erään kuuluisan illan jolloin olin tavallista enemmän humalassa?"
"Muistan erään kuuluisan illan jolloin te vaaditte minua tunnustamaan, että olitte juonut."
"Minäkin sen muistan. Sellaisten iltojen kirous vainoo minua raskaasti, sillä minä muistan ne aina. Toivon että se luetaan minulle hyväksi silloin kun päiväni ovat päättyneet. Rauhoittukaa, en aio saarnata."
"Olen aivan rauhallinen. Teidän vakava mielialanne ei lainkaan tee minua levottomaksi."
"Oh!" sanoi Carton, huolettomasti viitaten kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää tämän ajatuksen luotaan. "Äsken mainitussa juomatilaisuudessa (niitä on ollut monta, kuten tiedätte) olin sietämätön hokiessani milloin teistä pitäväni, milloin taas en pitäväni. Toivon, että unohtaisitte sen."
"Olen jo aikoja sitten unohtanut sen."
"Taaskin puhetapaa. Mutta herra Darnay, minulla ei ole yhtä helppo unohtaa kuin teillä näkyy olevan. Minä en suinkaan ole sitä unhottanut ja moinen pintapuolinen vastaus ei auta minua sitä unohtamaan."
"Jos vastaukseni oli pintapuolinen, pyydän teiltä anteeksi. Aikomukseni oli vain kääntää huomionne pois mitättömästä seikasta, joka hämmästyksekseni tuntuu teitä liiaksi vaivaavan. Minä vakuutan teille kunniani kautta että olen sen aikoja sitten haihduttanut mielestäni. Hyvä Jumala, mitäpä siinä olisi muistamista. Eikö minulla ollut tärkeämpää muistettavaa siinä suuressa palveluksessa, jonka minulle teitte sinä päivänä?"
"Mitä siihen suureen palvelukseen tulee", sanoi Carton, "täytyy minun ilmottaa teille, koska puhutte siitä tuohon tapaan, että se oli vain virkakepponen. En tiedä piittasinko siitä miten teidän kävi, tehdessäni sen palveluksen; nyt puhun menneestä ajasta."
"Te vähennätte velkani", vastasi Darnay, "mutta en tahdo kinastella kanssanne teidän pintapuolisesta vastauksestanne."
"Se on totinen tosi, herra Darnay, uskokaa minua. Olen poikennut aineestani. Niin, ehdotin että meistä tulisi ystävät. Nyt tunnette minut, tiedätte että olen kykenemätön kaikkiin ihmisten parempiin ja korkeampiin pyrintöihin. Jos sitä epäilette, kysykää Stryveriltä, hän kyllä sanoo teille totuuden."
"Minä muodostan mieluummin itselleni oman mielipiteen välittämättä hänen neuvoistaan."
"No niin, te tiedätte ainakin että olen irstas heittiö, joka ei koskaan ole tehnyt mitään hyötyä, eikä tule koskaan tekemäänkään."
"En voi tietää, mitä te vielä tulette tekemään."
"Mutta minä sen tiedän, ja teidän täytyy uskoa minua. No niin, jos voisitte sietää että tällainen arvoton toveri, jonka maine on niin arveluttavaa laatua, silloin tällöin pistäytyisi täällä, pyytäisin että minulle annettaisiin erioikeus tulla ja mennä täällä, että minua katsottaisiin hyödyttömäksi (lisäisinpä vielä rumentavaksi, ellei meissä olisi tuota yhdennäköisyyttä) huonekaluksi, jota suvaitaan sen pitkän palveluksen tähden, välittämättä siitä sen enempää. Enpä luule että väärinkäyttäisin lupaanne. Tuskinpa tulisin käyttämään sitä useammin kuin neljästi vuodessa. Mutta olisin kenties hyvilläni kun tietäisin, että tällainen lupa on minulle suotu."
"Tahdotteko koettaa?"
"Toisin sanoen, te suostutte pyyntööni. Kiitän teitä, Darnay.
Sallitteko minun kutsua teitä nimeltänne?"
"Sepä minustakin nähden on sopivinta tästä lähtien."
He puristivat toistensa käsiä ja Sydney kääntyi pois. Kotvasen kuluttua oli hän päältä katsoen yhtä ryhditön kuin tavallisesti.
Hänen mentyään viittaili Charles Darnay illan kuluessa, jonka hän vietti neiti Prossin, tohtorin ja herra Lorryn seurassa, tähän keskusteluun, pitäen Sydney Cartonin kevytmielisyyttä ja huolettomuutta arvoituksena. Hän ei puhunut hänestä katkeruudella eikä ankaruudella, vaan kuten jokainen olisi puhunut, joka tunsi hänet sellaisena kuin hän näyttäytyi.
Hän ei saattanut aavistaa, että hänen sanansa painuisivat hänen kauniin, nuoren vaimonsa mieleen, mutta kun hän jälestäpäin tapasi hänet heidän omissa huoneissaan, odotti Lucy häntä tuo vanha, omituinen ilme otsallaan.
"Olemmeko miettiväisiä tänään?" sanoi Darnay, kiertäen käsivartensa hänen vyötäsilleen.
"Niin, rakas Charles", sanoi Lucy, kädet hänen rinnallaan, kysyvä ja tarkkaava katse häneen kiinnitettynä, "olemme hyvin miettiväisiä tänä iltana, sillä meillä on jotain sydämellämme tänä iltana."
"Mitä se on, Lucyni?"
"Lupaatko, ettet kiusaa minua kysymyksillä, jos pyydän?"
"Josko lupaan. Mitäpä en lupaisi armaalleni?"
Mitäpä hän tosiaankin olisi voinut olla lupaamatta, pyyhkiessään toisella kädellä syrjään kultakutrit hänen poskeltaan ja toinen käsi sillä sydämellä, joka hänelle sykki.
"Luulen, Charles, että herra Carton ansaitsee enemmän hienotunteisuutta ja kunnioitusta kuin mitä sinun puheesi tänä iltana ilmaisi."
"Todellako, oma ystäväni, miksi niin?"
"Sitä juuri et saa minulta kysyä. Mutta luulen — tiedän — että niin on."
"Se riittää että tiedät sen. Mitä tahdot minua tekemään kultani?"
"Pyydän sinua, rakkaani, aina olemaan hyvin jalomielinen häntä kohtaan ja hyvin anteeksiantavainen hänen vikoihinsa nähden kun hän ei ole läsnä. Pyydän sinua uskomaan, että hänellä on sydän, jonka hän hyvin, hyvin harvoin paljastaa ja jossa on syvät haavat. Olen nähnyt sen verta vuotavan."
"Tuntuu perin kiusalliselta ajatella", sanoi Charles Darnay, aivan hämmästyneenä, "että olen menetellyt väärin häntä kohtaan. Sitä en ole koskaan hänestä uskonut."
"Rakas mieheni, niin kumminkin on. Pelkään ettei häntä enää voi kohottaa, tuskin voinee toivoa että mitään hänen luonteessaan tai kohtalossaan enää saattaa parantua. Mutta olen vakuutettu että hänessä piilee paljon hyvää, jaloa, jopa suurenmoistakin."
Hän oli niin kaunis puhtaassa uskossaan tähän kadotettuun mieheen, että hänen miehensä olisi saattanut katsella häntä tuntikausia hänen siinä seisoessaan.
"Oi, oma rakastettuni!" sanoi Lucy, hiipien lähemmäksi miestään, asetti päänsä hänen rinnalleen ja katseli häntä silmiin, "muista kuinka vahvoja me olemme rakkaudessamme ja kuinka heikko hän on kurjuudessaan."
Hänen rukouksensa liikutti hänen miestään. "Tahdon aina muistaa sitä, rakas sydänkäpyni. Muistan sen elämäni loppuun asti."
Hän kumartui kultakutrisen pään yli ja suuteli hänen ruusuisia huuliaan ja sulki hänet syliinsä. Jospa muuan yksinäinen vaeltaja, joka harhaili pimeitä katuja olisi kuullut hänen viattomat sanansa ja nähnyt ne säälin kyyneleet, jotka hänen miehensä suuteli pois hänen lempeistä sinisilmistään, jotka niin rakkaasti häneen katselivat, olisi vaeltaja itkenyt yön pimeässä — eikä hänen huuliltaan ensi kertaa olisi kuulunut sanat: "Jumala häntä siunatkoon suloisesta osanotostaan".
YHDESKOLMATTA LUKU.
Kaikuvia askeleita.
Kuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan. Aina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen miestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja kumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman hiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.
Vaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä jolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen silmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista ja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään. Utuisia toiveita ja epäilyksiä — toiveita rakkaudesta, joka vielä oli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon nauttiakseen tätä uutta onnea — taistelivat hänen rinnassaan. Hän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan puolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan, täyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.
Se aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan. Niitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen pienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa toiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina kuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui lapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän levottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä, samoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja valmisti äidille pyhän ilon.
Yhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki ja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen antamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa vain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet olivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso neiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää kaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka korskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.
Silloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet katkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka muistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen pojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: "rakas isä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin sisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä", kun hänen helmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan — eivät kyyneleet, jotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta lähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät isäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!
Niinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne olleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta. Tuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin ja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan — ikäänkuin meren huokauksen, joka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas naurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea äitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä, jotka sekaantuivat hänen elämäänsä.
Kaiku vastasi harvoin Sydney Cartonin todellisiin askeliin. Korkeintaan kuusi kertaa vuodessa käytti hän erioikeuttaan vierailla heillä kutsumattomana ja istui silloin koko illan heidän kanssaan kuten usein ennenkin. Hän ei koskaan tullut sinne viinin kiihoittamana. Ja vielä muutakin kuiskaili hänestä kaiku, jota kaikki todelliset kaiut vuosikausia ovat kuiskailleet.
Mies, joka todellisesti on rakastanut naista, kadottanut hänet ja muuttumattomalla mielellä nähnyt hänet vaimona ja äitinä, saa aina hänen lapsiltaan tuntea omituista myötätuntoisuutta, vaistomaista hienotunteisuutta ja osanottoa. Mitkä hienot, salaiset tunteet silloin ovat liikkeellä ei tiedä mikään kaiku kertoa. Carton oli ensimmäinen vieras jolle pikku Lucy ojensi pyylevät käsivartensa ja hän säilytti paikkansa hänen sydämessään tytön kasvaessa suuremmaksi. Pikku poika oli puhunut hänestä melkein viime hetkellään. "Carton raukka! Suudelkaa häntä puolestani!"
Herra Stryver tuppaantui eteenpäin lakimaailmassa kuin suuri höyrykone joka ponnisteleikse eteenpäin sameassa vedessä, laahaten hyödyllistä ystävätään jälestään pyörrevedessään kuin hinattavaa venettä. Kuten hinausvenekin tavallisesti on vaikeassa asemassa ja enimmäkseen veden alla, niin vietti Cartonkin hukkuvaa elämää. Mutta tapa, joka valitettavasti oli paljon huolettomampana ja vahvempana häneen liittynyt kuin mikään kiihoittava yksinäisyyden ja kurjuuden tunne, pakotti hänen elämänsä tällaiseksi ja hän ajatteli yhtä vähän irtaantua asemastaan leijonan shakaalina, kuin saattaisi ajatella todellisen shakaalin haluavan ruveta leijonaksi. Stryver oli rikas, hän oli nainut punakan lesken rahoineen ja kolmine poikineen, joilla ei ollut mitään muuta erityisen loistavata kuin pystytukka pyöreässä päässään.
Näitä kolmea, nuorta gentlemannia oli herra Stryver, joka hikoili mitä loukkaavinta alentavaisuutta joka huokosesta, ajanut edellään kuin kolmea lammasta Sohon rauhalliseen kadunkulmaan ja tarjoillut niitä oppilaiksi Lucyn miehelle näillä hienotunteisilla sanoilla: "tässä on teille kolme voileipää avioliittonne huviretkelle, Darnay!" Herra Darnayn kohtelias tapa kieltäytyä voileivistä, pani herra Stryverin aivan vihasta kiehumaan ja jälestäpäin käytti hän sitä apuna nuorten herrain kasvatuksessa varottaen heitä sellaisesta kerjäläisylpeydestä. Hänellä oli myöskin tapana mehevän viininsä ääressä kertoa rouva Stryverille niistä vehkeistä, joita rouva Darnay kerran oli harjottanut "kietoakseen" hänet ja niistä ovelista vastavehkeistä, jotka olivat pelastaneet hänet joutumasta "satimeen". Muutamat hänen King's Bench tuttavistaan, joita tuontuostakin kestitettiin mehevällä viinillä ja tällä valheella, puolustivat häntä viimemainittuun nähden sillä, että hän oli kertonut sen niin usein että hän jo itse sen uskoi — mikä puolustus tosiaankin niin pahentaa jo itsessään suurta syntiä, että se oikeuttaa vaikka laahaamaan jokaista sellaista syntistä sopivaan syrjäpaikkaan ja hirttämään hänet siellä hiljaisuudessa.
Näitä kaikuja Lucy milloin mietiskelevänä, milloin huvitettuna ja hymyillen kuunteli kaikuvassa kulmassa kunnes hänen pikku tyttärensä oli kuusivuotias. Kuinka hänen sydämensä lämpeni kuunnellessaan lapsensa, aina toimekkaan ja hillityn isänsä sekä rakkaan miehensä askeleita, ei kannata mainitakkaan. Eikä myöskään että keveinkin kaiku heidän yhteisestä kodistaan, jota hän itse hoiti sellaisella älyllä ja aistilla, että se oli rikkaampi kuin mitä suurellakaan tuhlaamisella olisi voitu aikaansaada, oli kuin sulosoittoa hänelle. Eikä myöskään kannata mainita että häntä ympäröivät suloiset kaiut niistä monista hetkistä jolloin hänen isänsä oli sanonut hänelle että hän naineena oli vieläkin hellempi (jos mahdollista) häntä kohtaan kuin naimatonna, eikä niitä monia hetkiä jolloin hänen miehensä oli sanonut hänelle etteivät mitkään huolet, eivätkä velvollisuudet näyttäneet voivan pirstata hänen rakkauttaan häneen eikä sitä apua, jonka hän hänelle antoi ja kysynyt häneltä: "rakastettuni, mikä on se taikavoima, jonka avulla sinä olet kaikki meille kaikille, ikäänkuin meitä olisi vain yksi, vaikka sinulla ei koskaan näy olevan kiirettä, tai liian paljon tekemistä?"
Mutta löytyi toisia kaikuja kaukana, jotka koko ajan jymähtelivät uhkaavasti heidän nurkassaan. Ja nyt pikku Lucyn kuudennen syntymäpäivän paikkeilla alkoivat ne paisua niin isoäänisiksi kuin kävisi myrsky Ranskan puolella ja meri julmasti kohoisi.
Eräänä iltana keskivälissä heinäkuuta 1789, tuli herra Lorry myöhään Tellsonin pankista ja istuutui Lucyn ja hänen miehensä viereen pimeän ikkunan ääreen. Oli kuuma ilta ja rajuilma tulossa ja he muistivat kaikki kolme tuota toista sunnuntai-iltaa kauvan sitten, jolloin he katselivat salamoita samalta paikalta.
"Aloin jo luulla", sanoi herra Lorry, sysäten sileätä peruukkiaan taaksepäin, "että saisin viettää yöni pankissa. Meillä on ollut niin paljon tehtävää koko päivän, että emme tienneet mistä alottaa tai minne kääntyä. Pariisissa vallitsee sellainen levottomuus, että meille oikein satamalla sataa toimituksia. Sikäläiset pankkituttavamme eivät tiedä miten kiireesti uskoisivat meille rahansa. Muutamat ovat oikein vimmassa lähettää niitä Englantiin."
"Näyttää pahalle", sanoi Darnay.
"Niinkö sanotte, rakas Darnay? Mutta me emme tiedä syytä siihen. Ihmiset ovat niin kohtuuttomia. Moni meistä Tellsonilaisista alkaa vanheta, emmekä tosiaankaan ilman pätevää syytä voi antaa järkähyttää itseämme tavallisesta järjestyksestämme."
"Tiedättehän kuinka synkkä ja uhkaava taivas on", sanoi Darnay.
"Tietystihän minä sen tiedän", myönsi herra Lorry, koettaen kuvitella itselleen hyvän tuulensa olevan pilalla ja olevansa äreä, "mutta olen päättänyt olla ärtysä, niin kiusaantunut olen tämän päivän toimista. Missä on Manette?"
"Tässä olen", sanoi tohtori, joka samassa astui pimeään huoneeseen.
"Olen oikein ilonen että olette kotona, sillä tämä hälinä ja kaikki nämät enteet, jotka minua ovat ympäröineet koko päivän, ovat minua hermostuttaneet ilman syytä. Ettehän mene ulos tänä iltana?"
"En, aion pelata lautapeliä kanssanne jos haluatte", sanoi tohtori.
"Suoraan sanoen, en luule että haluan. Minä en kelpaa kilpailemaan teidän kanssanne tänä iltana. Onko teillä vielä teetä, Lucy. En saata nähdä."
"Tietysti, olemme pitäneet sen teille lämpimänä."
"Kiitos, ystäväni. Lapsikulta on kai vuoteessa?"
"Hän nukkuu makeasti."
"Se on oikein, niinkuin olla pitääkin. Ja miksikä ei, Jumalan kiitos, täällä kaikki olisikin niinkuin olla pitää, mutta olen ollut niin alakuloinen kaiken päivää, enkä ole enää nuori kuin ennen. Saanko teeni, rakas Lucy! Kiitos. Ja tulkaa nyt istumaan meidän piiriimme ja istukaamme rauhassa kuunnellen kaikuja, joista teillä on oma teorianne."
"Ei teoriaa, mielikuvituksia vain."
"Siis mielikuvituksia, viisas lemmittyni", sanoi Lorry, taputtaen häntä kädelle. "Ne ovat hyvin lukuisat ja äänekkäät, eikö totta? Kuulkaahan vain niitä!"
* * * * *
Mielettömiä, hurjia ja vaarallisia askeleita, jotka kysyivät ihmiselämää, askeleita, joita oli vaikea puhdistaa jos kerran olivat verellä tahratut, raivosi kaukana Saint-Antoinessa, pienen piirin istuessa pimeän ikkunan ääressä Lontoossa.
Saint-Antoine oli sinä aamuna ollut suunnaton, synkkä joukko linnunpelotuksia, jotka lainehtivat edestakasin tiheitten valovilahdusten välkkyessä aaltoilevien päitten päällä, missä terässäilät ja painetit kiiluivat auringossa. Kauhistuttava kiljunta lähti Saint-Antoinen kurkusta ja kokonainen metsä alastomia käsivarsia liikkui ilmassa kuin kuivuneet puunoksat talvituulessa. Kaikki sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti jokaiseen aseeseen tai aseentapaiseen, joka vedettiin ylös syvyydestä.
Kuka niitä jakeli, mistä ne viimeksi tulivat, mistä alkoivat, kenenkä voimasta niitä tusinoittain ravistettiin ja lennätettiin sikin sokin kansan pään ylitse kuin salamoita, ei yksikään silmä tungoksessa olisi saattanut keksiä, mutta musketteja jaettiin — samoin patrooneja, ruutia ja hauleja, rauta- ja puukankia, veitsiä, kirveitä, keihäitä, kaikkia aseita, joita epätoivon älykkyys taisi keksiä. Ihmiset, jotka eivät saaneet käsiinsä muuta, ryhtyivät vertavuotavin käsin kiskomaan kiviä ja tiilejä muurista. Joka valtimo ja sydän Saint-Antoinessa hehkui kuumeessa. Jokainen elävä sielu piti elämätään mitättömänä ja paloi intohimoisesta halusta sitä uhrata.
Kuten kiehuvalla vesipyörteellä on keskuspisteensä, keskittyi kaikki tämä raivo Defargen viinituvan seutuville, ja jokaisella kattilassa olevalla ihmisruumiilla oli taipumus imeytyä siihen pyörteeseen, jossa Defarge itse ruudin ja hien nokeamana jakeli käskyjä ja aseita, sysäsi toisen syrjään, veti toisen esiin, riisui aseet yhdeltä antaakseen ne toiselle, ahersi ja raatoi missä tungos oli suurin.
"Pysytelkää lähellä minua, Jaakko kolmas", huusi Defarge, "ja te Jaakko ensimmäinen ja toinen, erotkaa ja asettukaa niin monen isänmaanystävän etunenään kuin suinkin saatatte. Missä on vaimoni?"
"Tässä olen!" sanoi rouva tyynenä kuten ainakin, mutta tänään oli hän ilman kudinta. Rouvan uskalias oikea käsi piteli kirvestä tavallisten lempeämpien kojeitten sijaan ja hänen vyössään oli pistooli ja julma veitsi.
"Minnekkä lähdet, vaimo?"
"Lähden sinun seuraasi tällä haavaa. Sinä näet minut pian naisten etukynnessä."
"Tulkaa siis!" huusi Defarge jyräjävällä äänellä. "Patriootit ja ystävät, olemme valmiit! Bastiljiin!"
Kiljunalla, joka kuului kuin olisi kaikki hengitys Ranskassa kokoontunut tuohon vihattuun sanaan, kohosi tämä elävä meri laine laineelta, syvyys syvyydeltä ja vyöryi yli kaupungin. Hätäkellojen soidessa, rumpujen päristessä, meren pauhatessa ja jymistessä kohti uutta uomaansa, alkoi hyökkäys.