VIIDES LUKU.
Puunsahaaja.
Vuosi ja kolme kuukautta. Koko tämän ajan kuluessa ei Lucy koskaan hetkeäkään ollut varma siitä, ettei guillotiini seuraavana aamuna katkaisisi kaulaa hänen mieheltään. Joka päivä rämisi nyt kuolemaantuomituilla lastattuja vankirattaita raskaasti pitkin kivisiä katuja. Suloiset tytöt, ihanat naiset, mustatukkaiset, ruskeatukkaiset ja harmaapäiset, nuorukaiset, vankat miehet ja vanhukset, jalosukuiset ja alhaiset, kaikki olivat he punasta viiniä guillotiinille, kaikki vietiin saastaisten vankilain pimeistä kellareista päivänvaloon ja kuletettiin hänen luokseen katuja pitkin sammuttamaan hänen näännyttävää janoaan. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema, viimemainittu helpoin antaa, oi guillotiini!
Jos hänen odottamaton onnettomuutensa ja ajan pyörä olisivat lamauttaneet tohtorin tyttären niin, että hän tylsässä epätoivossa olisi odottanut asian päättymistä, olisi hänen käynyt kuten niin monen muun. Mutta siitä hetkestä alkaen jolloin hän oli painanut nuorelle povelleen tuon valkosen pään Saint-Antoinen ullakkokamarissa, oli hän ollut uskollinen velvollisuuksilleen. Hän oli vieläkin uskollisempi koettelemusten aikana, kuten kaikki hiljaisesti uskolliset ja hyvät aina ovat.
Heti heidän muutettuaan uuteen asuntoonsa ja isän oikein perehdyttyä uusiin toimiinsa järjesti hän pienen talouden yhtä sievästi kuin jos hänen miehensä olisi ollut kotosalla. Kaikella oli määrätty paikkansa ja aikansa. Pikku Lucyä opetti hän yhtä säännöllisesti kuin olisivat kaikki olleet yhdessä englantilaisessa kodissaan. Pikku temput, joilla hän houkutteli itseään uskomaan, että he pian pääsisivät yhtymään — pienet valmistukset hänen miehensä pikaista palausta varten, hänen tuolinsa varaaminen ja hänen kirjojensa järjesteleminen — nämät ja juhlallinen iltarukous erään erityisesti rakkaan vangin puolesta monien muiden onnettomien sielujen joukossa, jotka elivät vankeudessa ja kuolon varjossa — olivat melkein ainoa huojennus hänen raskaalle mielelleen.
Ulkomuodoltaan ei hän paljon muuttunut. Yksinkertaiset surupuvun kaltaiset hameet, joita hän ja hänen tyttärensä käyttivät, olivat yhtä sievät ja somat kuin onnellisten päivien vaaleammat puvut. Hän kalpeni, ja vanha, jännitetty ilme hänen otsallaan kävi pysyväiseksi, eikä enää ollut tilapäinen; muuten oli hän yhäti soma ja viehättävä. Väliin iltasilla isäänsä suudellessa, puhkesi hän kyyneliin, joita hän oli koko päivän hillinnyt. Ja silloin sanoi hän isänsä olevan hänen ainoan lohdutuksensa taivaan alla. Tohtori vastasi aina päättävästi: "hänelle ei voi mitään tapahtua minun tietämättä, ja minä tiedän että voin hänet pelastaa, Lucy".
Elettyään muutaman viikon tätä uutta elämätään, sanoi tohtori eräänä iltana kotiin tullessaan:
"Rakkaani, vankilassa on korkealla ikkuna, jonka ääreen Charles väliin pääsee kello kolmen aikana iltapäivällä. Kun hän pääsee sen luo — mikä riippuu monesta asianhaarasta — luulee hän saattavansa nähdä sinut kadulla, jos sinä seisot määrätyllä paikalla, jonka sinulle näytän. Mutta, sinä lapsiraukkani, et saata nähdä häntä, ja vaikka saattaisitkin, olisi perin vaarallista sinun tehdä minkäänlaisia merkkejä."
"Oi! näytä minulle se paikka isäni ja minä menen sinne joka päivä."
Siitä hetkestä alkaen odotti hän siellä joka säällä kaksi tuntia. Kellon lyödessä kaksi oli hän siellä ja kello neljä kääntyi hän kärsivällisenä kotia. Kun ilma ei ollut liian kostea eikä kylmä hänen lapselleen, menivät he yhdessä, muuten oli hän yksin. Mutta hän ei laiminlyönyt päivääkään.
Siinä odotti hän ahtaan, mutkaisen kadun pimeällä ja likaisella nurkalla. Puunsahaajan vaja oli ainoa rakennus siinä päässä, muuten kulki katua pitkin vain muuri. Kolmantena päivänä Lucyn siellä seistessä, puunsahaaja huomasi hänet.
"Hyvää päivää, kansalainen!"
"Hyvää päivää, kansalainen!"
Tämä puhuttelutapa oli nyt säädetty käytäntöön käskykirjassa. Innokkaimmat isänmaanystävät olivat noudattaneet sitä vapaaehtoisesti jo jonkun aikaa, mutta nyt se oli lakina kaikille.
"Taasko olette täällä, kansalainen?"
"Niinkuin näette, kansalainen!"
Puunsahaaja, joka oli pieni, vilkasliikkeinen mies (hän oli ennen ollut tientekijä) heitti silmäyksen vankilaan, osotti sormellaan sitä ja levitti sitten kaikki kymmenen sormea kasvojensa eteen, kuvatakseen rautaristikoita ja tirkisteli leikillisesti niitten lomitse.
"Mutta se ei kuulu minuun", sanoi hän. Ja hän jatkoi sahaamistaan.
Seuraavana päivänä hän odotti Lucyä ja puhutteli häntä heti, kun hän näyttäytyi.
"Mitä? Taaskin täällä, kansalainen?"
"Niin olen kansalainen."
"Kah, ja lapsi mukana. Onhan tämä äitisi, pikku kansalainen?"
"Sanonko on, äiti?" kuiskasi pikku Lucy, painuen lähemmäksi äitiänsä.
"Sano, kultani."
"On, kansalainen."
"Vai niin. Mutta eihän se minuun kuulu. Työni vain minuun kuuluu. Työni vain kuuluu minuun. Tässä on minun sahani. Minä sanon sitä pikku guillotiiniksi. La, la, laa, la, la, laa. Ja samassa katkeaa pää!"
Puu putosi hänen puhuessaan ja hän heitti sen koriin.
"Minä sanon itseäni puuguillotiinin Simsoniksi. Kas, tässä taas! Laa, laa, laa, laa, laa, laa, ja nyt katkeaa naisen pää. Nyt tulee lapsi. Tik, tak, tik, tak. Ja poikki on pikkunen pää. Koko perekunta."
Lucyä värisytti hänen heittäessään kaksi puuta lisää koriin. Mutta oli mahdotonta käydä huomaamatta sillä kadulla puunsahaajan tehdessä työtä. Saavuttaakseen hänen suosiotaan, puheli Lucy aina ensin hänen kanssaan ja antoi usein hänelle juomarahoja, joita hän kernaasti otti vastaan.
Hän oli utelias vintiö, ja väliin kun Lucy oli hänet tykkönään unhottanut katsellessaan ylös vankilan kattoon ja rautaristikkoihin ja kohottaessaan sydämensä miehensä puoleen, huomasi hän ajatuksistaan herätessään, että puunsahaaja, polvi pukillaan, katseli häntä työn levätessä. "Eipä tuo minuun kuulu!" sanoi hän sitten tavallisesti, ja ryhtyi reippaasti sahaamaan.
Olipa sää minkälainen tahansa, pyryssä ja pakkasessa, kevään tuimissa tuulissa, kesän paahtavassa päivänpaisteessa, syksyn myrskyissä ja taas talven pyryssä ja pakkasessa vietti Lucy kaksi tuntia päivittäin tällä paikalla ja jättäessään sen suuteli hän aina vankilan muuria. Hänen miehensä näki hänet (niin kuuli hän isältään) kerran viidestä tai kuudesta kerrasta, ehkä kaksi tai kolme kertaa perätysten, ehkäpä ei viikkoon, eikä kahteen. Siinä kyllin, että Charles näki ja taisi nähdä hänet, kun olot sen myönsivät, ja tätä mahdollisuutta hän olisi saattanut odottaa kaiken päivää, seitsemän päivää viikossa.
Näissä puuhissa kului aika joulukuuhun ja hänen isänsä kulki yhä pää pystyssä kauhun valtakunnassa. Eräänä iltapäivänä, kun lunta tuli hienosti, saapui Lucy tavalliseen kulmaansa. Tämä päivä oli jokin hurja riemu- ja juhlapäivä. Hän oli matkallaan tänne nähnyt, että talot olivat koristetut pikku keihäillä, joihin oli pistetty punanen lakki, sekä kolmivärisillä nauhoilla ja tuolla alituisella kirjoituksella: (kolmiväriset kirjaimet olivat eniten suosiossa) "ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"
Puunsahaajan kurja vaja oli niin pieni, että koko sen etusivulla tuskin oli tilaa tälle kirjoitukselle. Hän oli kuitenkin hommannut jonkun töhertämään sen sinne ja kuolema oli puserrettu siihen suurella vaivalla. Katonharjalle oli hän kuten kunnon kansalainen ainakin kiinnittänyt keihään ja lakin ja erääseen ikkunaan oli hän asettanut sahansa kirjoituksella: "pikku, pyhä guillotiini" — sillä suuren terävähampaisen naisen oli kansa nyt julistanut pyhimykseksi. Hänen vajansa oli suljettu, eikä hän ollut näkyvissä. Lucylle oli hänen poissaolonsa huojennus, sillä nyt sai hän olla yksin.
Mutta puunsahaaja ei ollut kaukana, sillä nyt kuuli Lucy hälinän ja huutojen lähestymistä ja hän säikähti. Kotvasen kuluttua virtaili ihmisjoukko vankilanmuurin nurkan takaa ja niitten joukossa puunsahaaja käsitysten Koston kanssa. Niitä oli ainakin viisisataa henkeä ja he tanssivat kuin olisi heitä ollut siinä viisituhatta perkelettä. Muuta musiikkia ei ollut kuin heidän laulunsa. He tanssivat kansallisen vallankumouslaulun hurjassa tahdissa, kuului kuin olisivat he kalistaneet hampaita yksiäänisesti. Miehet ja naiset tanssivat yhdessä, naiset tanssivat yhdessä, miehet yhdessä, sen mukaan kuin yhteen sattuivat. Ensin nähtiin vain sekasotku karkeita, punasia lakkeja ja karkeita villariepuja mutta kun he täyttivät paikan ja pysähtyivät alkaen tanssia Lucyn ympärillä, erottui yksi ja toinen hurjassa pyörteessä hyppivä olento. He lähestyivät, taantuivat, löivät toistensa käsiä, tarttuivat toisiaan päähän, pyörähtivät ympäri, tarttuivat toisiinsa ja pyörivät taas ympäri parittain kunnes moni putosi maahan. Näitten ollessa pitkällään, muodostivat toiset ketjun käsistä ja pyörivät ympäri yhdessä. Sitten särkyi piiri ja pikku renkaissa kaksin ja nelisin pyörivät he pyörimistään kunnes kaikki seisahtuivat yhtähaavaa, alkoivat uudestaan, tarttuivat kiinni toisiinsa, löivät ja raastoivat. Sitten kääntyivät kesken pyörimistään ja ohjasivat hurjan tanssinsa toiseen suuntaan. Äkkiä pysähtyivät he jälleen, löivät tahtia uudestaan, asettuivat riveihin poikki koko tien ja päät alaspäin kumartuneina ja käsivarret ojona ilmassa ryntäsivät he rääkyen matkoihinsa. Ei mikään taistelu olisi saattanut olla puoliakaan niin hirvittävä kuin tämä tanssi. Se oli niin selvästi turmeltunut leikki — ennen viaton mutta nyt muuttunut pirulliseksi — terveellinen ajanvietto, jota nyt käytettiin veren kiihoittamiseksi, villitsemään mieliä ja paaduttamaan sydäntä. Se sulo mikä saattoi näyttäytyä tässä tanssissa teki sen vielä inhottavammaksi, sillä se osotti kuinka vääristettyä ja pilaantunutta kaikki luonnostaankin hyvä oli. Neitsyeellinen povi, joka tässä paljastui, somat miltei lapselliset kasvot, jotka rumasti vääntyivät, hento jalka, joka polki tätä veri- ja likalätäkköä, kuvasivat aikaa, joka oli joutunut pois tolaltaan.
Tämä tanssi oli Carmagnole. Raivoisan joukkion hypellessä ohi, ja Lucyn kauhistuneena seistessä puunsahaajan ovella, putosi utuinen lumi yhä verkkaan ja lepäsi maassa yhtä valkosena ja pehmeänä kuin ei mitään olisikaan siellä temmeltänyt.
"Oi isäni!" sanoi Lucy, sillä tohtori seisoi hänen edessään, kun hän kohotti silmänsä, jotka hän hetkisen oli peittänyt kädellään, "mikä julma, inhottava näky."
"Tiedän lapseni, tiedän. Olen nähnyt sen monta kertaa. Älä peljästy.
Ei kukaan heistä ole tekevä sinulle mitään pahaa."
"En pelkää omasta puolestani, isäni. Mutta kun ajattelen miestäni ja näiden ihmisten mielivaltaa —".
"Pian on hän turvassa heidän mielivallaltaan. Minä jätin hänet juuri kun hän oli kapuamaisillaan ikkunalle, ja tulin sinulle kertomaan sen. Ei kukaan täällä näe sinua, sinä saatat heittää lentomuiskun tuota korkeinta ulkonevaa kattoa kohti."
"Niin teen isäni ja minä lähetän hänelle samassa sieluni."
"Sinä et saattane nähdä häntä, rakas lapseni?"
"En isäni", sanoi Lucy kaihomielellä ja suuteli itkien hänen kättään, "en."
Askeleita lumessa. Rouva Defarge. "Tervehdin teitä, kansalainen", sanoi tohtori. "Tervehdin teitä, kansalainen." Tämä sanottiin ohimennen. Ei mitään muuta. Rouva Defarge katoaa kuin varjo valkosella tiellä.
"Anna minulle käsivartesi, kultaseni. Lähde täältä ilosen ja uljaan näköisenä hänen tähtensä. Kas niin, se oli hyvin tehty", he olivat jättäneet kulman, "sitä et tehnyt turhaan. Charles kutsutaan huomenna tuomioistuimen eteen."
"Huomenna!"
"Aika on täpärällä. Olen kyllä valmistunut, mutta on ryhdyttävä varovaisuuskeinoihin, joita ei voitu käyttää ennenkuin hän todellakin kutsuttaisiin kuulusteltavaksi. Hän ei ole vielä saanut kutsumusta, mutta tiedän että hän saa sen huomiseksi, ja että hän muutetaan Conciergeriaan. Olen saanut ilmoituksen ajoissa. Ethän pelkää?"
Lucy taisi tuskin vastata: "luotan sinuun".
"Luota minuun sokeasti. Levottomuutesi on pian lopussa, lemmittyni, sinä saat hänet jälleen muutamien tuntien kuluttua. Olen pitänyt huolen kaikenlaisista varokeinoista häneen nähden. Minun täytyy tavata Lorrya."
Hän pysähtyi. Kuului kumeaa pyörien räminää. Molemmat tiesivät liian hyvin mitä se merkitsi. Yksi. Kaksi. Kolme. Kolmet vankikärryt, jotka kulettivat eteenpäin kamalaa kuormaansa pehmeällä lumella.
"Minun täytyy tavata Lorrya", kertoi tohtori, suunnaten askeleensa toisaalle.
Kunnon, vanha herra hoiti yhä luottamustointaan, hän ei koskaan ollut sitä jättänyt. Häneltä ja hänen kirjoiltaan kysyttiin usein neuvoa omaisuuteen nähden, jota oli otettu takavarikkoon tai tehty kansallisomaisuudeksi. Hän pelasti minkä taisi omistajille. Ei löytynyt elävää sielua, joka paremmin olisi tainnut suojella Tellsonin pankin säästöjä ja joka paremmin taisi vaieta.
Synkän punanen ja keltanen taivas ja Seinestä kohoova usva ilmotti pimeyden lähenemistä. Oli melkein pimeä heidän tullessaan pankkiin. Monseigneurin upea asumus oli vallan hävitetty ja hyljätty. Sora- ja tuhkaläjän päälle pihalla oli pystytetty kirjoitus: "Kansallisomaisuus. Ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"
Kukapa mahtoi olla herra Lorryn luona — ken oli tuon tuolilla olevan matkatakin omistaja — jota ei kukaan saisi nähdä? Kuka oli se vastatullut, jonka luota hän tuli kiihkeänä ja hämmästyneenä sulkeakseen lemmittyään syliinsä. Kenelle toisti hän Lucyn änkyttävät sanat, kohottaessaan äänensä ja kääntäessään päänsä huoneen ovea kohti josta hän tuli: "Muutettu Conciergeriaan ja kutsuttu huomenna oikeuden eteen?"
KUUDES LUKU.
Riemu.
Tuo pelottava tuomioistuin, johon kuului viisi tuomaria, yleinen syyttäjä ja järkähtämätön valamiehistö, piti istuntoa joka päivä. Sen listat lähetettiin ulos joka ilta ja luetettiin vanginvartioilla eri vankiloissa kaikille vangeille. Vanginvartijain tavallisena leikinlaskuna olikin: "Tulkaa ulos sieltä sisältä kuulemaan iltalehteä!"
"Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan!"
Näin alkoi vihdoin iltalehti La Poreessa.
Kun joku nimi huudettiin, astui sen nimen kantaja syrjään paikalle, joka oli varattu heitä varten, jotka täten ilmoitettiin olevan tuossa turmiota tietävässä luettelossa. Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan, tunsi hyvin tämän tavan; hän oli nähnyt satojen ihmisten menevän pois tätä tietä.
Hänen pöhönaamanen vanginvartiansa, joka lukiessaan käytti silmälasia, katsahti vankeihin nähdäkseen, oliko hän astunut paikalleen, ja luki läpi luettelon tehden joka nimen kohdalla saman tempun. Nimiä oli kaksikymmentäkolme, mutta vastauksia tuli ainoastaan kaksikymmentä, sillä yksi näin luetelluista vangeista oli kuollut vankilassa ja unohtunut, toiset kaksi olivat mestatut ja unohtuneet. Luettelo luettiin holvatussa huoneessa, jossa Darnay oli nähnyt vangit koolla samana iltana, kun hän tuli sinne. Kaikki nämät olivat joutuneet surman suuhun verilöylyn aikana; jok'ainoa, johon hän oli kiintynyt, oli jo saanut surmansa mestauslavalla.
Hän sanoi muutaman kiireisen, ystävällisen sanan jäähyväisiksi, vaan hyvästijättö oli pian ohi. Se oli jokapäiväinen tapaus, ja seura La Forcessa teki valmistuksiaan panttileikkeihinsä ja pieneen konserttiin täksi illaksi. He keräytyivät ristikkoportille ja vuodattivat kyyneleitä, mutta kaksikymmentä roolia oli jaettavana aijottuja esityksiä varten, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ovet suljettiin ja yhteiset huoneet ja käytävät olivat jätettävät suurien koirien haltuun, jotka pitivät vahtia yön aikana. Vangit eivät suinkaan olleet tunnottomia ja kylmiä, vaan heidän tapansa olivat olosuhteitten luomat. Niinpä tuo innostus eli jonkinlainen huumaus, joka epäilemättä arveltiin saattaneen eräitä henkilöitä uhottelemaan guillotiinia ja joutumaan sen uhriksi, ei suinkaan ollut pelkkää kerskailua, vaan tarttuvaista hurjuutta hurjasta kiihoittuneesta yleisestä mielialasta. Ruton aikana tuntee moni meistä salaperäistä viehätystä tautiin — kauhistavaa, pian ohimenevää halua kuolla siihen. Ja kaikilla meillä on tuollaisia kummallisuuksia kätkettynä rinnassamme, joitten ilmenemiseen tarvitaan ainoastaan olosuhteitten herättämä voima.
Tie Conciergeriaan oli lyhyt ja pimeä ja yö sen syöpäläisiä kihisevissä kopeissa oli pitkä ja kylmä. Seuraavana päivänä kutsuttiin viisitoista vankia tuomioistuimen eteen, ennenkuin Charles Darnayn nimi huudettiin. Kaikki viisitoista tuomittiin kuolemaan ja heidän tutkimisensa kesti vain kaikkiaan puolitoista tuntia. "Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan" tuotiin vihdoinkin esille.
Hänen tuomarinsa istuivat lavalla sulkatöyhdöt hatuissa, mutta muuten oli karkea, punanen myssy kolmivärisine kokardineen yleisenä päähineenä. Kun hän katseli valamiehistöä ja meluavaa kuulijakuntaa, olisi hän saattanut luulla, että maailman järjestys oli ylösalasin, ja että konnia oli asetettu kuulustamaan kunniallisia ihmisiä. Kaupungin raakamaisin, julmin ja huonoin roistoväki oli tämän näytelmän johtavana henkenä. He tekivät meluavia muistutuksia, hyväksyivät, moittivat, ehkäisivät ja kiirehtivät päätöstä. Enimmät miehet olivat varustetut aseilla jos jonkinlaisilla; naiset kantoivat veitsiä ja tikareita, muutamat söivät ja joivat, katsellessaan toimitusta, toiset kutoivat. Viimemainittujen joukossa oli yksi jolla oli kainalossaan erikoinen kudin, työtä tehdessään. Hän istui eturivissä, miehen vieressä, jota Darnay ei ollut nähnyt sitten kaupunkiin tultuaan, mutta jonka hän heti tunsi Defargeksi. Hän huomasi että nainen, joka näytti olevan Defargen vaimo, kerran tai kahdesti kuiskasi jotain miehensä korvaan. Mutta eniten häntä kummastutti näissä kahdessa se, että vaikka he istuivat niin lähellä häntä kuin suinkin, eivät he koskaan katsahtaneet hänen puoleensa. He näyttivät uppiniskaisella itsepäisyydellä odottavan jotain ja he katselivat valamiehistöön, mutta ei muualle. Puheenjohtajasta alempana istui tohtori Manette tavallisessa, yksinkertaisessa puvussaan. Mikäli vanki taisi nähdä, olivat hän ja herra Lorry ainoat läsnäolijat, tuomareita lukuunottamatta, jotka olivat tavallisissa vaatteissaan, eivätkä karkeassa Carmagnolepuvussa.
Charles Evrémondea, jota sanottiin Darnayksi, syytti yleinen syyttäjä emigrantiksi, jonka elämä kuului tasavallalle sen käskykirjan mukaan, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi kaikkia emigrantteja maahan tulemasta. Se ei merkinnyt mitään että käskykirja oli julkaistu vasta silloin kun hän jo oli palannut Ranskaan. Hän oli heidän vallassaan, ja tässä käskykirja, hän oli otettu kiinni Ranskassa ja hänen päätään kysyttiin.
"Ottakaa hänen päänsä!" huusi kuulijakunta. "Hän on tasavallan vihollinen!"
Puheenjohtaja soitti kellollaan hiljaisuutta, ja kysyi vangilta oliko totta, että hän oli elänyt monta vuotta Englannissa?
Oli kylläkin.
Eikö hän siis ollut emigrantti? Mikä hän sitten oli?
Ei emigrantti, lain hengen ja tarkotuksen mukaan.
Miksikä ei? Puheenjohtaja halusi tietää.
Siksi, että hän oli vapaaehtoisesti luopunut hänelle vastenmielisestä arvonimestä ja asemasta ja oli jättänyt maansa — ennenkuin sana emigrantti nykyisessä, tuomioistuimen käyttämässä merkityksessä oli käytäntöön tullut — elääkseen ennemmin omalla työllään Englannissa kuin sorretun Ranskan kansan niskoilla.
Mitä todistuksia hänellä oli tähän?
Hän mainitsi kaksi todistajaa: Teophile Gabellen, ja Alexandre
Manetten.
Mutta hänhän oli mennyt naimisiin Englannissa, huomautti puheenjohtaja.
Niin, mutta ei englantilaisen naisen kanssa.
Ranskan kansalaisenko kanssa?
Niin. Hän oli ranskalaista syntyperää.
Hänen nimensä ja perheensä.
"Lucy Manette, täällä istuvan tohtori Manetten, etevän lääkärin ainoa tytär."
Tämä vastaus näytti edullisesti vaikuttavan kuulijakuntaan. Salissa sateli innokkaita kiitoslauseita tuosta tunnetusta, oivallisesta lääkäristä. Niin oikulliset olivat kansan tunteet, että kyyneleet heti virtasivat samoille verenhimoisille kasvoille, jotka hetkeä ennen olivat murhanhimossa tuijottaneet vankiin.
Charles Darnay oli tätä vaarallista tietään tähän asti kulkenut tohtori Manetten määräyksen mukaan. Sama varovainen neuvonantaja johti jokaista hänen edessään olevaa askelta ja oli valmistanut joka tuuman hänen polullaan.
Puheenjohtaja kysyi miksi hän silloin palasi Ranskaan, eikä ennemmin.
Hän ei ollut palannut ennen vain siitä syystä ettei hänellä ollut mitään mistä elää Ranskassa paitsi sitä omaisuutta, josta hän oli luopunut. Englannissa ansaitsi hän leipänsä opettamalla Ranskan kieltä ja kirjallisuutta. Hän oli palannut erään ranskalaisen kansalaisen hartaasta kirjallisesta pyynnöstä, että hän Ranskaan tulemalla pelastaisi hänen henkensä. Hän teki sen, tahtoi pelastaa tämän kansalaisen hengen, ja todistaa totuutta vaikkakin joutumalla itse vaaran suuhun. Oliko tämä tasavallan silmissä rikoksellista?
Kansanjoukko huusi innostuneena: "ei!" ja puheenjohtaja soitti kellollaan tyynnyttääkseen sitä. Mutta siitä ei kuulijakunta välittänyt sillä se jatkoi huutoaan, kunnes taukosi vapaaehtoisesti.
Puheenjohtaja kysyi tämän kansalaisen nimeä. Syytetty vastasi että tämä kansalainen oli hänen ensimmäinen todistajansa. Hän mainitsi myöskin puolustavaksi asianhaaraksi tuota puheena ollutta kirjettä, joka häneltä otettiin kaupungin portilla mutta joka epäilemättä oli puheenjohtajan pöydällä olevien paperien joukossa.
Tohtori oli pitänyt huolta siitä, että se siinä oli — oli vakuuttanut hänelle sen siinä olevan — ja asian ollessa tällä asteella otettiin se esiin ja luettiin. Kansalainen Gabelle kutsuttiin sitä vahvistamaan ja hän vahvisti sen. Sanomattomalla hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella kansalainen Gabelle puhuessaan viittaili siihen, että hän kiireellisten asioitten tähden, joita tuomioistuimella oli rasitukseen asti tasavallan vihollisten tähden, oli sattunut unohtumaan l'Abbayen vankilaan — niin, olipa pyyhkäisty kokonaan pois tuomioistuimen isänmaallisesta muistosta — kunnes hän kolme päivää takaperin oli kutsuttu kuulusteltavaksi ja vapautettiin, koska valamiehistön selityksen mukaan syytös häntä vastaan oli rauennut, sitten, kun kansalainen Evrémonde, jota Darnayksi sanottiin oli vapaaehtoisesti saapunut.
Sen jälkeen kuulusteltiin tohtori Manettea. Hänen suuri kansansuosionsa ja hänen vastauksiensa selvyys tekivät syvän vaikutuksen, mutta kun hän sitten todisti, että syytetty oli hänen ensimmäinen ystävänsä sitten kun hän vapautettiin pitkästä vankeudestaan, että syytetty oleskellessaan Englannissa oli aina ollut uskollinen ja harras hänen tytärtään ja häntä kohtaan heidän maanpakolaisuudessaan, että hän siellä ei laisinkaan ollut ylimyksellisen hallituksen suosiossa vaan että päinvastoin häntä siellä syytettiin Englannin viholliseksi ja Yhdysvaltojen ystäväksi — hän toi esiin nämät asianhaarat hellävaroin ja totuuden ja vakavuuden suoralla voimalla —, olivat valamiehistö ja kansa samaa mieltä. Kun hän viimein vetosi herra Lorryyn, läsnäolevaan englantilaiseen herraan, joka, kuten hän itsekin oli ollut todistajana englantilaisessa oikeudenkäynnissä ja siis taisi vahvistaa hänen kertomustaan, sanoi valamiehistö kuulleensa tarpeeksi ja että he olivat valmiit äänestämään, jos puheenjohtaja näki hyväksi vastaanottaa heidän äänensä.
Jokaista ääntä (valamiehet äänestivät ääneen ja yksi kerrallaan) vastaanotti kansa hyväksymishuudoilla. Kaikki äänet olivat vangin eduksi ja puheenjohtaja julisti hänet vapaaksi.
Ja nyt alkoi yksi niitä eriskummallisia kohtauksia, joilla kansa väliin osotti häilyväisyyttään tai mieleen juolahtanutta jalomielisyyttä ja armeliaisuutta, jonkinlaiseksi vastapainoksi rajulle julmuudelleen. Ei kukaan voi ratkaista, mikä näistä kolmesta vaikuttimesta aiheutti nämät merkilliset kohtaukset; todennäköisintä on, että kullakin oli osansa vaikka ehken toinen oli vaikuttavin. Tuskin oli vapautus tullut julaistuksi, kun kyynelet virtasivat yhtä runsaasti kuin veri toisella kertaa, ja vankia tervehtivät veljellisillä syleilyillä niin miehet kuin naisetkin, kutka vaan pääsivät tunkeilemaan hänen ympärilleen, epäterveellisen vankeutensa jälkeen oli hän vähällä mennä tainnuksiin uupumuksesta, osaksi myös siksi että hän varsin hyvin tiesi, että nuo samat ihmiset toisella tuulella ollessaan, olisivat yhtä kiihkoisasti hyökänneet hänen kimppuunsa silpoakseen hänet kappaleiksi.
Antaakseen tilaa toisille syytetyille, jotka olivat kuulustettavat, vietiin hänet pois, joten hän pelastui sillä kertaa noista hyväilyistä. Viisi oli kuulusteltavana yhdellä kertaa, syytettyinä vihamielisyydestä tasavaltaa kohtaan, koska eivät sanoin ja töin olleet sitä kannattaneet. Niin kiire oli tuomioistuimella antaa itselleen ja kansalle takasin sen minkä olivat äsken menettäneet, että ennenkuin hän oli ehtinyt pois huoneesta, nämät viisi tulivat alas hänen luokseen tuomittuina kuolemaan kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Ensimmäinen heistä ilmoitti sen hänelle tavallisella vankilakielellä, — pystyyn nostelulla sormella —, ja he lisäsivät kaikki: "kauvan eläköön tasavalta!"
Mutta näillä viidellä ei ollut kuulijakuntaa, joka olisi pitkittänyt kuulustelua, sillä kun hän ja tohtori Manette tulivat ulos portista, seisoi siellä suuri ihmisjoukko, jossa hän tunsi kaikki ne kasvot, jotka hän oli nähnyt tuomioistuinsalissa, paitsi kahta, joita hän turhaan etsi silmillään. Hänen tultuaan ulos tunkeilivat ihmiset uudelleen hänen ympärillään, itkivät, syleilivät toisiaan, kiljuivat vuorotellen ja yhtähaavaa kunnes itse pauhaava virta jonka rannalla tämä mieletön kohtaus tapahtui tuntui yltyvän yhtä hurjaksi kuin kansa sen rannalla.
He asettivat hänet suureen nojatuoliin, jonka he olivat kulettaneet mukanaan, joko tuomiosalista tai siihen kuuluvista huoneista tai käytävistä. Tuolin yli olivat he heittäneet punasen lipun ja sen taakse olivat he sitoneet piikin ja sen huippuun punasen lakin. Näissä riemuvaunuissa oli hänen ajettava kotiin kansan olkapäillä, siinä ei auttanut tohtorinkaan hartaat rukoukset, kuohuvan, punasen lakkimeren lainehtiessa hänen ympärillään ja heittäessä hänen näkyvilleen myrskyisestä syvyydestä sellaisia hylkykasvoja, että hän monta kertaa epäili oliko hänen järkensä sekasin ja istuiko hän vankirattaissa matkalla guillotiiniin.
He kantoivat häntä hurjassa juhlakulussa syleillen vastaantulijoita ja osottaen häntä heille. He värjäsivät lumiset kadut tasavallan väreillä, niitä polkiessaan ja kiertäessään kuten he olivat lumen alla värjänneet ne tummemmalla värillä ja kantoivat hänet siten sen talon pihalle jossa hän asui. Tohtori oli mennyt edeltä Lucyä valmistamaan ja kun hänen miehensä seisoi hänen edessään, lankesi hän tunnotonna hänen syliinsä.
Darnayn puristaessa häntä rintaansa vasten ja pitäessä hänen kaunista päätään kasvojensa ja kiljuvan ihmisjoukon välillä, jotta hänen kyyneleensä ja Lucyn huulet taisivat yhtyä näkymättä, alkoi osa joukosta tanssia. Heti yhtyivät kaikki toiset tanssiin ja piha täyttyi Carmagnolesta. Sitten nostivat he tyhjään tuoliin nuoren naisen kannettavaksi ympäri vapauden jumalattarena ja tulvivat täyttäen läheiset kadut, pitkin joen vartta ja sillan yli. Carmagnole nielasi kaikki ja kuletti heidät pois pyörteissään.
Puristettuaan tohtorin kättä, tämän seistessä voitonriemuisena ja ylpeänä hänen edessään, puristettuaan herra Lorryn kättä kun tämä huohottaen ja hengetönnä tuli kamppailustaan Carmagnolen tyrskyistä, suudeltuaan pikku Lucyä, joka nostettiin ylös että hän saisi kiertää käsivartensa isän kaulaan ja syleiltyään aina harrasta ja uskollista neiti Prossia, joka pikku Lucya nosti, otti hän vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet heidän huoneisiinsa.
"Lucy, omani! Olen pelastettu."
"Oi, rakkahin Charles, anna minun kiittää Jumalaa tästä polvillani kuten olen häntä rukoillut."
He kumarsivat kaikki kunnioittaen päänsä ja sydämensä. Lucyn jälleen ollessa hänen sylissään, sanoi Charles hänelle:
"Ja nyt, puhu isällesi rakkaani. Ei kukaan muu koko Ranskassa olisi saattanut tehdä mitä hän on tehnyt puolestani."
Lucy painoi päänsä isänsä rintaa vasten kuten hän kauvan, kauvan sitten oli painanut isän pään omaa rintaansa vasten. Tohtori oli onnellinen, että hän oli saattanut palkita häntä, hänen kärsimyksensä olivat korvatut, hän oli ylpeä voimastaan. "Sinä et saa olla heikko, lemmittyni", varotti tohtori, "älä niin vapise. Minä olen hänet pelastanut."
SEITSEMÄS LUKU.
Koputus ovelle.
"Minä olen pelastanut hänet." Se ei ollut niitä unikuvia joita hän vielä usein näki, hän oli tosiaankin heidän luonaan. Mutta vielä vapisi hänen vaimonsa ja epävarma mutta synkkä pelko painoi häntä.
Koko ilma heidän ympärillään oli niin sakea ja pimeä, kansa niin intohimoisesti kostonhaluinen ja oikullinen, viattomia tuomittiin niin usein kuolemaan epämääräisten epäilyksien ja ilkeyden johdosta, ja hänen oli vaikea unhottaa että niin monta yhtä syytöntä kuin hänen miehensä, yhtä rakkaat toisille kuin hänen miehensä hänelle joka päivä saivat sen kohtalon omakseen, josta hän oli pelastunut, siksipä ei hänen sydämensä tuntunut niin keveältä kuin hänestä sen olisi pitänyt tuntua. Talvi-iltapäivän varjot alkoivat levetä, mutta vieläkin vyöryivät kamalat rattaat pitkin katuja. Lucyn ajatukset seurasivat niitä, etsien omaansa tuomittujen joukosta ja sitten painautui hän lähemmäksi miestään ja vapisi yhä enemmän.
Hänen isänsä koetti elvyttää häntä ja osotti niin suurta sääliväisyyttä ja oli niin yläpuolella tätä naisellista heikkoutta, että oli merkillistä häntä katsella. Ei mitään ullakkohuonetta enää, ohitse oli suutaroiminen, ohitse sataviisi pohjoinen torni. Hän oli täyttänyt tehtävän, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, hän oli pelastanut Charlesin. He taisivat nyt kaikki turvautua häneen.
He elivät perin yksinkertaisesti, ei yksistään sen vuoksi että se oli turvallisinta, sillä sellainen elämäntapa loukkasi vähiten kansaa, mutta he eivät olleet rikkaita ja Charles oli koko vankeusaikana maksanut kalliisti huonosta ruoastaan ja vartiostaan ja köyhempien vankien ylläpidosta. Osaksi tästä syystä ja osaksi päästäkseen kotivakoojasta, heillä ei ollut palvelijaa, kansalaispariskunta, joka hoiti porttivahdin tointa, auttoi heitä silloin tällöin ja Jerry (jonka herra Lorry melkein tykkönään oli heille luovuttanut) oli heidän jokapäiväinen auttajansa ja hänellä oli vuoteensa siellä joka yö.
Vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoa ja jakamaton tasavalta oli määrännyt että jokaisen talon ovella, tai pihtipielessä tulisi kunkin asukkaan nimi olla selvästi kirjoitettuna kirjaimilla joiden suuruus oli määrätty ja jotka olivat tarpeellisen matkan päässä maasta. Siksipä kaunisti herra Jerry Cruncherinkin nimi pihtipieliä alhaalla, ja kun iltapuolen varjot syvenivät, ilmestyi tämän nimen omistaja, joka oli pitänyt silmällä erästä maalaria jolle tohtori Manette oli antanut toimeksi liittää luetteloon nimen Charles Evrémonden, jota Darnayksi sanotaan.
Yleisen vaaran ja epäluulon vallitessa, jotka tätä aikaa pimittivät, muuttuivat kaikki tavalliset viattomat tavat. Tohtorin pienessä taloudessa kuten monessa muussakin, ostettiin yhdeksi päiväksi tarvittavat ruokavarat joka ilta pienissä erissä eri pikkupuodeissa. Ei kukaan tahtonut herättää huomiota, ja kaikki koettivat mahdollisimman mukaan välttää puheita ja kateutta.
Viime kuukausina oli neiti Prossilla ja herra Cruncherilla ollut toimena ruokavarojen hankkiminen; edellinen piti huolta rahasta, jälkimäinen korista. Iltasilla kun katulyhdyt sytytettiin lähtivät he näille hommilleen ja toimittelivat sekä toivat kotiin tarvittavat ostokset. Pitkällisen seurustelunsa kautta ranskalaisessa perheessä olisi neiti Pross saattanut osata heidän kieltänsä yhtä hyvästi kuin omaansa, jos hänellä olisi ollut halua siihen, mutta halua ei hänellä ollut, niinmuodoin hän siitä "joutavasta", (joksi hän sitä mielihalulla nimitti) ei tiennyt enempää kuin herra Cruncherkään. Neiti Prossin tapa ostaa oli singahuttaa nimisana kauppiaalle vasten kasvoja ja jos se ei sattunut olemaan oikea nimitys haluamallensa tavaralle, etsi hän sen käsiinsä, tarttui siihen ja piti sen käsissään kunnes kaupoissa oli sovittu. Hän tinki aina nostamalla hinnan ilmaisuksi yhtä sormea vähemmän kuin kauppias, olipa tämän määrä mikä tahansa.
"No, herra Cruncher", sanoi neiti Pross silmät onnesta punasina, "jos te olette valmis, olen minäkin."
Jerry tarjoutui käheällä äänellään neiti Prossin palvelukseen. Hänestä oli aikoja sitten kaikki ruoste kulunut, mutta ei mikään voinut viilata hänen piikkistä päätään.
"Olemme kaiken tarpeessa", sanoi neiti Pross, "parasta on, että lähdemme ajoissa. Tarvitsemme muun muassa viiniä. Kauniita maljoja nuo punalakit juovat, ostimmepa sitä mistä tahansa."
"Ettepä juuri lie perillä", virkkoi Jerry, "juovatko he teidän maljanne vai perkeleen."
"Kuka se on?" sanoi neiti Pross.
Herra Cruncher selitti jommoisellakin varovaisuudella, tarkottavansa paholaista.
"No niin", sanoi neiti Pross, "ei tarvitse tulkkia selittämään heidän tarkoitustaan. Heillä on vain yksi ja se on murha ja ilkityö."
"Hiljaa, rakas Pross! Olkaa toki varovainen", huudahti Lucy.
"Kyllä, kyllä, olenkin varovainen", sanoi neiti Pross, "mutta näin meidän kesken voinen sanoa, etten halua mitään tukehduttamisen yrityksiä valkosipulin, tupakin tai syleilyjen muodossa kaduilla kulkiessani. Kas niin, lintuseni, istukaa hiljaa takan ääressä, kunnes palaan. Pitäkää huolta rakkaasta miehestänne, jonka olette jälleen saanut, älkääkä siirtäkö kaunista päätänne hänen olaltaan, ennenkuin palajan. Saanko kysyä teiltä jotain, tohtori Manette, ennenkuin menen?"
"Minusta nähden olkoon teillä siihen vapaus", vastasi tohtori hymyillen.
"Älkää Jumalan tähden puhuko vapaudesta; siitä olemme saaneet kylläksemme", sanoi neiti Pross.
"Joko taas! Hiljaa toki!" nuhteli Lucy.
"Niin armaani", sanoi neiti Pross, nyökäyttäen painolla päätään, "sanalla sanoen, minä olen hänen kaikkein armollisimman majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen alamainen"; neiti Pross niijasi mainitessaan tämän nimen; "ja siis on mielilauseeni: 'Tee tyhjäksi pahat aikeensa, kukista kavalat hankkeensa, hänehen me toivomme, Jumala kuningasta varjelkoon'."
Uskollisuuden tunteen valtaamana herra Cruncherkin mutisten toisti nämät sanat ikäänkuin olisi hän ollut kirkossa.
"Minua ilahuttaa, että olette kunnon englantilainen, vaikka soisin ettei äänenne olisi noin vilustunut", sanoi neiti Pross hyväksyväisesti. "Mutta kysymykseeni, tohtori Manette. Onko" — tämän hyväsydämisen olennon tapana oli kosketella keveästi kaikkea mikä tuotti heille suurta huolta ja ottaa se puheeksi näin sattumalta — "onko meillä minkäänlaista toivoa päästä tästä kaupungista?"
"Pelkään ettei vielä. Se olisi vielä vaarallista Charlesille."
"Hm, hm", sanoi neiti Pross tukahuttaen huokauksen silmäillessään lemmikkinsä tulen valaisemia kultakutria. "Meidän tulee malttaa mielemme ja odottaa, siinä kaikki. Meidän tulee kulkea pää pystyssä ja taistella hiljaisuudessa, kuten veljeni Solomonilla oli tapana sanoa. Nyt tulen, herra Cruncher! Älkää liikahtako, lintuseni!"
He lähtivät ja jättivät Lucyn, hänen miehensä ja isänsä ja pikku tytön loimuavan takan ääreen. Herra Lorrya odotettiin heti palaavaksi pankista. Neiti Pross oli sytyttänyt lampun, mutta asettanut sen syrjään nurkkaan, että he häiritsemättä saisivat nauttia takkavalkeasta. Pikku Lucy istui isoisänsä vieressä kädet kiedottuina tämän käsivarren ympäri ja äänellä hiljaisella kuin kuiskaus alkoi isoisä kertoa lapselle satua suuresta ja mahtavasta haltijattaresta, joka oli avannut vankilan seinän ja vapauttanut vangin, joka kerran oli tehnyt haltijattarelle palveluksen. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ja Lucy tunsi itsensä entistä levollisemmaksi.
"Mitä se on?" huudahti Lucy äkkiä.
"Lapsi rakas", sanoi hänen isänsä lopettaen kertomuksensa ja tarttuen hänen käteensä, "hillitse itsesi. Kuinka oletkin hermostunut! Vähäpätöisin asia säikäyttää sinua. Sinä, isäsi tytär?"
"Luulin isä", sanoi Lucy, puolustellen itseänsä, kalpeana ja vapisevalla äänellä, "kuulevani outoja askelia portaissa".
"Kultaseni, portaissa on hiljaista kuin haudassa."
Hänen tätä sanoessaan koputettiin ovelle.
"Oi isä, isä! Mitä tämä on! Piilota Charles! Pelasta hänet!"
"Lapseni", sanoi tohtori nousten ja laskien kätensä tyttärensä olkapäälle, "minä olen pelastanut hänet. Mitä heikkoutta tämä on, rakas lapsi. Anna, niin menen aukasemaan."
Hän otti lampun käteensä, kulki molempien välillä olevien huoneiden läpi ja avasi oven. Jalkojen kopinaa laattialla ja neljä raakaa punalakkista miestä sapeleilla ja pistooleilla varustettuina astui huoneeseen.
"Kansalainen Evrémonde, jota Darnayksi kutsutaan", sanoi ensimmäinen.
"Kuka häntä etsii?" vastasi Darnay.
"Minä etsin häntä. Me etsimme häntä. Tunnen teidät Evrémonde, näin teidät tänään oikeudessa. Olette taaskin tasavallan vanki."
Nuo neljä piirittivät Darnayn, joka seisoi vaimonsa ja lapsensa syleilemänä.
"Sanokaa kuinka ja minkätähden minut taaskin vangitaan."
"Palatkaahan vain Conciergeriaan ja huomenna saanette sen tietää.
Teidät on haastettu huomenna oikeuden eteen."
Tohtori Manette, jota tämä koettelemus oli siinä määrin jähmetyttänyt, että hän seisoi lamppu kädessä, kun sitä varten valettu kuvapatsas, liikahti nämät sanat kuultuaan, laski lampun kädestään ja kääntyen puhujan puoleen tarttui hän, ei tylysti, tämän punasen villapaidan väljään etumukseen ja sanoi:
"Sanoitte tuntevanne hänet! Tunnetteko minut?"
"Tunnen teidät, kansalainen tohtori."
"Kaikki me tunnemme teidät, kansalainen tohtori", sanoivat toiset kolme.
Tohtori katsoi hajamielisesti toisesta toiseen ja sanoi hetken vaitiolon jälkeen hiljaisemmalla äänellä:
"Tahdotteko vastata minulle vävyni kysymykseen, kuinka tämä on tapahtunut?"
"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen vastahakoisesti. "Vävynne on ilmiannettu Saint-Antoinen-osastolle. Tämä kansalainen", hän osotti toisena sisääntullutta, "on Saint-Antoinesta."
Täten osotettu kansalainen nyökäytti päätänsä ja puuttui puheeseen:
"Saint-Antoine syyttää häntä."
"Mistä?" kysyi tohtori.
"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen yhtä vastahakoisesti kuin ennenkin, "älkää kysykö enempää. Jos tasavalta vaatii teiltä uhrauksia, kelpo isänmaanystävänä te epäilemättä olette valmis niitä tekemään. Kansa on kaikkivaltias. Evrémonde, meillä on kiire."
"Sananen", pyysi tohtori. "Tahdotteko sanoa, kuka hänet ilmiantoi?"
"Se on vasten sääntöjä", vastasi ensimmäinen, "mutta te voitte kysyä tältä Saint-Antoinesta tulleelta."
Tohtori loi katseensa häneen, joka levottomasti liikutteli jalkojaan, siveli partaansa ja lopulta sanoi:
"Niin, vasten sääntöjä se on, mutta häntä syyttävät — ja syytös on vakavata laatua — kansalaiset Defarge. Ja vielä eräs kolmas."
"Kuka sitten?"
"Kysyttekö te sitä, kansalainen tohtori?"
"Kysyn."
"Sitten saatte huomenna vastauksen", sanoi Saint-Antoinelainen oudosti häneen katsahtaen. "Nyt olen mykkä."
KAHDEKSAS LUKU.
Taitava kortinlyöjä.
Onnellisessa tietämättömyydessä uudesta onnettomuudesta kotosalla kulki neiti Pross ahtaita katuja ja meni virran yli Pont Neuf-sillan luona, ajatuksissaan laskien välttämättömät ostokset, jotka hänellä oli tehtävänä. Herra Cruncher astui hänen rinnallaan koria kantaen. Molemmat katselivat oikealla ja vasemmalla oleviin puoteihin, joiden ohi he kulkivat, pitivät tarkasti silmällä kaikkia väentungoksia ja tekivät mutkan karttaaksensa jokaista kiihoittunutta ja puhelevaa ihmisjoukkoa. Oli kostea ilta ja sumunen joki, josta välkkyi kimaltelevia tulia ja kaikui kovaäänistä ryskettä, osotti, missä proomut sijaitsivat, joissa sepät valmistivat kiväärejä tasavallan armeijalle. Voi sitä, joka teki pilkkaa siitä armeijasta tai saavutti siinä ansaitsematonta ylennystä. Parempi olisi hänelle ollut, ettei hänen partansa olisi koskaan kasvanut, sillä kansallinen partaveitsi ajoi sen aivan liian läheltä.
Kun neiti Pross oli ostanut hiukan mausteita ja mitallisen lamppuöljyä, muisti hän viinin, jota kotona tarvittiin. Vilkastuaan useihin viinipuoteihin pysähtyi hän kyltin eteen, joka osotti viinipuotia nimeltä: "oiva, muinaisaikainen, tasavaltalainen Brutus", mikä ei ollut kaukana Kansallispalatsilta, joka kerran (kahdestikin) on ollut Tuileriain palatsi; siellä häntä ympäristö enemmän miellytti. Paikka tuntui rauhallisemmalta kuin mikään muu heidän ohikulkemistaan ja oli tosin punasenaan isänmaallisia lakkeja mutta ei niin punasena kuin muut. Neiti Pross neuvotteli herra Cruncherin kanssa ja saatuaan selville että tämä oli samaa mieltä, astui hän sisään oivaan tasavaltalaiseen Brutukseen ritarinsa seuraamana.
Molemmat ulkomaalaiset ostajat lähestyivät tiskiä ja selittivät viittomalla mitä he halusivat, välittämättä savuavista lampuista, väkijoukosta, joka piippu suussa pelasi kuluneilla korteilla ja kellastuneilla dominopulikoilla; nokisesta työmiehestä, joka rinta ja käsivarret paljaana luki ääneen sanomalehteä toisten häntä kuunnellessa, välittämättä vyölle kiinnitetyistä taikka syrjäytetyistä aseista, parista kolmesta ostajasta, jotka torkkuivat eteenpäin kumartuneina ja näyttivät mustissa korkeaolkaisissa pörröisissä nutuissaan nukkuvilta karhuilta tai koirilta.
Myyjän mitatessa heidän viiniään, erkani muuan mies toisesta eräässä nurkassa ja nousi lähteäkseen, hänen täytyi mennessään kääntää kasvonsa neiti Prossin puoleen. Tuskin oli hän sen tehnyt kun neiti Pross huudahti lyöden käsiään yhteen.
Samassa koko seura oli jalkeilla. Eniten luultavaa oli että joku oli murhannut toisen erimielisen. Kaikki odottivat näkevänsä jonkun kaatuvan, mutta siinä seisoivat vain mies ja nainen toisiaan tuijottamassa; mies näytti ranskalaiselta ja aito tasavaltalaiselta, mutta nainen oli englantilainen.
Mitä oivan tasavaltalaisen Brutuksen oppilaat sanoivat tämän pettymyksen johdosta olisi ollut pelkkää hebrean tai kaldean kieltä neiti Prossille ja hänen suojelijalleen, vaikka he olisivat olleet pelkkänä korvana, nyt käsittivät he sen vain äänekkääksi sanatulvaksi. Mutta hämmästyksissään eivät he kallistaneet korvaansa mihinkään. Sillä huomattavaa on, että ei ainoastaan neiti Pross ollut suunniltaan hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta, vaan myöskin herra Cruncher — tosin kuten näytti omasta puolestaan — oli mitä suurimman kummastuksen valtaama.
"Mitä nyt?" sanoi mies, joka oli ollut syynä neiti Prossin huudahdukseen, hän puhui tylyllä ja vihasella joskin matalalla äänellä ja englannin kielellä.
"Oi, Solomon, rakas Solomon!" huudahti neiti Pross, lyöden jälleen yhteen käsiään. "Tässäkö sinut nyt tapaan oltuani sinua näkemättä ja sinusta kuulematta niin pitkään aikaan."
"Älä sano minua Solomoniksi. Tahdotko olla syypää kuolemaani?" kysyi mies salaperäisesti ja pelokkaasti.
"Veli, veli!" huudahti neiti Pross itkuun hyrähtäen. "Olenko koskaan ollut sinulle niin kova että voit tehdä niin julman kysymyksen?"
"Hillitse sitten lörpöttelevää kieltäsi", sanoi Solomon, "ja tule mukanani ulos. Maksa viinisi ja tule mukaan. Kuka on tuo mies?"
Neiti Pross pudisti hellästi ja alakuloisesti päätänsä nurjamieliselle veljelleen ja sanoi kyynelsilmin: "herra Cruncher".
"Anna hänen tulla mukaan", sanoi Solomon. "Pitääkö hän minua kummituksena?"
Siltä näytti päättäen herra Cruncherin kasvojen ilmeestä. Hän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan ja itkusilmin tutkisteltuaan laukkunsa syvyyttä, sai neiti Pross vaivoin viininsä maksetuksi. Hänen tätä tehdessään kääntyi Solomon oivan tasavaltalaisen Brutuksen seuralaisten puoleen ja lausui ranskan kielellä muutaman sanan selvitykseksi, jonka jälkeen he kaikki palasivat paikoilleen ja toimiinsa.
"No", sanoi Solomon ja pysähtyi pimeään kadunkulmaan, "mitä tahdot?"
"Kuinka äärettömän tylysti veli, jota en koskaan ole lakannut rakastamasta, tervehtii sisartaan, eikä osota hänelle vähintäkään hellyyttä", huudahti neiti Pross.
"Kas niin — pahuus vieköön — siinä saat", sanoi Solomon, maiskauttaen neiti Prossin huulia omillaan. "Oletko nyt tyytyväinen?"
Neiti Pross pudisti vain päätään ja itki hiljaa.
"Jos luulit minun hämmästyväni", sanoi Solomon, "niin en sitä tehnyt; tiesin sinun olevan täällä, minulla on selvillä melkein kaikki täällä olevat ihmiset. Jos todellakaan et tahdo panna alttiiksi henkeäni, jota melkein luulen sinun tahtovan, niin mene matkoihisi niin pian kuin suinkin ja anna minun tehdä samoin. Minulla on kiire. Olen virkamies."
"Englantilainen veljeni Solomon", vaikeroi neiti Pross ja avasi kyyneleiset silmänsä, — "josta olisi saattanut tulla synnyinmaansa parhaita ja suurimpia miehiä, on muukalaisten palveluksessa ja sellaisten muukalaisten! Olisin melkein mieluummin tahtonut nähdä sen rakkaan pojan lepäävän, —"
"Enkö sitä sanonut?" keskeytti veli. "Tiesinhän sen. Tahdot saattaa minut pois hengiltä. Oma sisareni tahtoo tehdä minut epäluulon alaiseksi. Juuri kun olen ylenemässä."
"Laupias armollinen Jumala estäköön sen!" huudahti neiti Pross. "Mieluummin en tahdo enää koskaan nähdä sinua, rakas Solomon, vaikka aina sydämessäni olen sinua rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Lausu minulle yksi ainoa ystävällinen sana ja sano ettei välillämme ole mitään vihaa tai kylmyyttä, niin en pidätä sinua kauvempaa."
Hyväsydäminen neiti Pross! Ikäänkuin hän olisi ollut syypää heidän väliseen kylmyyteen. Ikäänkuin ei herra Lorry jo useita vuosia sitten Sohon rauhallisessa kadunkulmassa, olisi tiennyt, että hänen rakas veljensä oli tuhlannut hänen rahansa ja hyljännyt hänet.
Veli lausui ystävällisen sanan paljoa ärtyisemmällä alentuvaisuudella kuin jos heidän keskinäiset ansionsa ja asemansa olisivat olleet päinvastaisia (kuten aina on tapana maailmassa) kun herra Cruncher tarttui häntä olkapäähän ja äkkiarvaamatta käheästi keskeytti häntä seuraavalla omituisella kysymyksellä:
"Kuulkaahan, saanko kysyä, onko teidän nimenne John Solomon vai
Solomon John?"
Virkamies kääntyi häneen äkillisellä epäluulolla. Hän ei ollut tähän asti virkkanut sanaakaan.
"No niin", sanoi herra Cruncher, "puhukaa suunne puhtaaksi, (jota ohimennen sanoen hän ei itse pystynyt tekemään käheydessään) John Solomon tai Solomon John? Neiti Pross kutsui teitä Solomoniksi ja hän sisarena tietänee teidän nimenne. Ja minä taas tiedän nimenne olevan John. Kumpiko niistä kahdesta lausutaan ensiksi. Ja mitenkä Pross nimen laita on. Se ei ollut nimenne tuolla puolen Kanaalin."
"Mitä tarkotatte?"
"En tiedä oikein mitä tarkotan, sillä enpä muista, mikä nimenne oli tuolla puolen Kanaalin."
"Ettekö?"
"En. Mutta saatan vannoa sen olleen kaksitavuisen nimen."
"Todellako?"
"Niin oli. Toisen nimi oli yksitavuinen. Tunnen teidät. Te olitte urkkija ja todistaja Bayleyssä. Valheen ja teidän oman isänne nimessä mikä olikaan nimenne siihen aikaan?"
"Barsad", keskeytti kolmas ääni.
"Niinpä niinkin, siitä voin lyödä vetoa vaikka tuhannesta punnasta", huudahti Jerry.
Keskeyttäjä oli Sydney Carton. Hänellä oli kädet selän takana takin liepeitten alla ja hän seisoi herra Cruncherin rinnalla, niin väliäpitämättömän näköisenä kuin olisi hän ollut itse Old Bayleyssä.
"Älkää säikähtäkö, rakas neiti Pross. Tulin äkkiarvaamatta tapaamaan Lorrya eilisiltana; päätimme, etten näyttäytyisi missään, ennenkuin kaikki olisi selvillä, tai ennenkuin saattaisin olla hyödyksi; näyttäydyn nyt tässä pyytääkseni saada hiukan keskustella veljenne kanssa. Toivoisin että teidän veljellänne olisi parempi ammatti kuin herra Barsadilla. Teidän tähtenne toivoisin että herra Barsad ei olisi vankilalammas."
Lammas oli siihen aikaan haukkumanimi vanginvartijain alaisille urkkijoille. Urkkija joka oli kalpea jo ennestään, kalpeni yhä ja kysyi Cartonilta, kuinka hän uskalsi.
"Sanon sen teille", virkkoi Sydney. "Näin teidän herra Barsad tulevan Conciergeriasta kun tunti sitten katselin ympärilleni. Teidän kasvonne painuvat mieleen ja minä muistan kasvoja hyvin. Tulin uteliaaksi nähtyäni teidät näissä olosuhteissa ja koska eräästä syystä, joka ei teille ole tuntematon, panen teidät niiden vastoinkäymisten yhteyteen, jotka ovat kohdanneet nykyään hyvin onnetonta ystävää, seurasin teitä. Tulin tähän viinipuotiin, aivan teidän jälestänne ja istuuduin lähelle teitä. Avomielisestä puheestanne ja ihailijainne sanoista ei minun ollut vaikea arvata ammattinne laatua. Ja mitä olin tehnyt umpimähkään, näytti vähitellen muodostuvan suunnitelmaksi, herra Barsad."
"Miksi suunnitelmaksi?" kysyi urkkija.
"Olisi vaikeata ja vaarallistakin tehdä siitä selkoa näin kadulla. Ettekö tahtoisi kaikessa ystävyydessä tulla puhelemaan kanssani, — esimerkiksi Tellsonin pankkiin."
"Onko tämä uhkaus."
"Oh, niinkö sanoin?"
"Minkätähden tulisin sinne?"
"Toden totta, en voi sanoa asiaani, jos ette tule?"
"Tarkotatteko ettette tahdo sanoa?" kysyi vakoilija epäröivästi.
"Aivan oikein ymmärretty, herra Barsad. En tahdo sitä sanoa."
Cartonin huoleton väliäpitämättömyys oli suurena apuna hänen oveluudelleen ja taitavuudelleen tässä tehtävässä, joka hänellä oli mielessä ja sellaiseen mieheen nähden, jonka kanssa hän oli tekemisessä. Hänen harjaantunut silmänsä huomasi sen ja käytti sitä hyväkseen.
"Sanoinhan sen sinulle", sanoi urkkija katsahtaen nuhtelevasti sisareensa. "Jos tästä seuraa ikävyyksiä, on se sinun syysi."
"Kas niin, herra Barsad", virkkoi Sydney, "älkää olko kiittämätön. Jos en niin kunnioittaisi sisartanne, en olisi niin ystävällisesti ilmituonut tätä pientä ehdotusta, jonka tahdon tehdä molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Seuraatteko minua pankkiin?"
"Tahdon tietää mitä teillä on sanomista. Seuraan teitä."
"Ehdotan, että ensiksi saattaisimme sisarenne turvallisuuteen hänen oman kotinsa kulmaan. Saanko tarjota käsivarteni, neiti Pross. Teidän ei ole hauska kulkea ulkona tässä kaupungissa näin myöhään ja ilman turvaa; koska teidän toverinne tuntee herra Barsadin, pyydän häntä tulemaan mukaan herra Lorryn luo. Olemmeko valmiit? Tulkaa sitten!"
Neiti Prossille tuli heti jälestäpäin mieleen ja hän muisti sen elämänsä loppuun asti, että kun hän laski kätensä Sydneyn käsivarrelle ja katsoi häneen anoen ettei hän tekisi mitään pahaa Solomonille, oli Sydneyn käsivarressa rautaista päättäväisyyttä ja silmissä paloi innostuksen tuli, joka oli ristiriidassa hänen huolettoman käytöksensä kanssa ja suorastaan muutti miehen ja teki hänen valtavammaksi. Neiti Prossin ajatukset olivat liiaksi kiintyneet hänen veljeensä, joka niin vähän ansaitsi tätä hellyyttä ja Sydneyn ystävällisiin vakuutuksiin oikein tarkatakseen mitä hän huomasi.
He jättivät hänet kadunkulmaan ja Carton vei heidät herra Lorryn asuntoon, jonne oli muutaman minuutin matka. John Barsad eli Solomon Pross astui hänen rinnallaan.
Herra Lorry oli juuri lopettanut päivällisensä ja istui pienen hauskan takan lämpimässä — hän etsi kenties sen hehkusta Tellsonin pankin nuoremman vanhan pojan kuvaa, joka monta vuotta sitten oli katsellut punertavaa hiillosta Royal Georgen hotellissa Doverissa. Hän kääntyi heidän astuessa sisään ja näytti hämmästyneen huomatessa vieraan.
"Neiti Prossin veli, sir", sanoi Sydney. "Herra Barsad."
"Barsad", toisti vanhus. "Barsad? — Nimi on minulle tuttu — samoin kasvot."
"Sanoinhan että teillä on merkilliset kasvot, herra Barsad", huomautti Carton tyynesti. "Olkaa hyvä ja istukaa."
"Neiti Pross tunsi herra Barsadin siksi rakkaaksi veljekseen, josta olette kuullut puhuttavan", sanoi Sydney, jonka sukulaisuuden Barsadkin tunnusti. "Mutta nyt siirryn ikäviin uutisiin. Darnay on taaskin vangittu."
"Mitä sanotte?" virkkoi vanhus hämmästyneenä. "Tuskin pari tuntia sitten jätin hänet ja hän oli vapaana ja hyvässä turvassa ja aioin juuri palata hänen luokseen."
"Hän on kuitenkin vangittu. Milloin se tapahtui, herra Barsad?"
"Juuri nyt, jos se on tapahtunut."
"Herra Barsad on paras ja luotettavin lähde sir", sanoi Sydney, "ja herra Barsadin omasta ilmotuksesta, jonka hän teki viinipullon ääressä eräälle lammaskumppaleistaan, kuulin, että vangitseminen on tapahtunut. Hän erosi portilla sanansaattajista ja piti huolta siitä, että portinvartija päästi heidät sisään. Ei ole syytä epäillä Darnayn vangitsemista."
Herra Lorryn asiasilmä huomasi puhujan kasvoista, että oli ajanhukkaa viipyä tässä asiassa. Hämillään, mutta oivaltaen että jotakin ehkä riippui hänen mielenmaltistaan, hillitsi hän itseään ja kuunteli hiljaa ja tarkkaavaisesti.
"No, toivon", sanoi Sydney hänelle, "että tohtori Manetten nimi ja vaikutusvalta ovat hänelle hyödyksi huomenna, — sanoittehan, että hän kutsutaan tuomioistuimen eteen taaskin huomenna, herra Barsad?"
"Niin, niin luulen."
"Yhtä suureksi hyödyksi huomenna kuin tänäänkin. Mutta ehkä ei niin olekkaan. Tunnustan, että horjun siinä uskossa, herra Lorry, koska tohtori Manette ei voinut estää vangitsemistakaan."
"Hän ei ehkä tiennyt siitä edeltäpäin", sanoi herra Lorry.
"Mutta juuri se seikka on omiaan huolestuttamaan, kun tiedämme miten sydämellisesti hän on vävyynsä kiintynyt."
"Se on totta", myönsi herra Lorry, nojaten levotonta kättänsä leukaansa ja kiinnittäen levottomat silmänsä Cartoniin.
"Lyhyesti sanoen", sanoi Sydney, "on epätoivoinen aika, jolloin epätoivoisia peliä pelataan. Voittakoon vaan tohtori pelin, minä mielelläni menetän. Ei yhdenkään ihmisen elämä täällä ole ostohinnan arvoinen. Kuka tahansa, jota kansa tänään riemusaatossa kantaa kotia, saattaa huomenna tulla tuomituksi kuolemaan. Se panos, josta pahimmassa tapauksessa olen päättänyt pelata on eräs ystävä Conciergeriassa. Ja ystävä, jonka olen päättänyt voittaa on herra Barsad."
"Silloin teillä pitää olla hyvät kortit sir", sanoi urkkija.
"Käyn korttini läpi. Katson mitä minulla on. — Herra Lorry, te tiedätte mikä eläin olen. — Olkaa hyvä ja antakaa hiukan konjakkia."
Sitä tuotiin, ja hän joi lasillisen, — vieläpä toisenkin, — siirsi sitten ajatuksissaan pullon syrjään.
"Herra Barsad", jatkoi Carton kuin hän todellakin olisi selaillut korttipakkaa, "vankilalammas, tasavaltalaisten komiteojen lähettiläs, milloin vanginvartija milloin vanki, aina urkkija ja salainen ilmiantaja, täällä sitä arvokkaampi, koska hän on englantilainen ja niinmuodoin häntä vähemmän epäillään lahjotuksi, kun jos hän olisi ranskalainen, esiintyy esimiestensä edessä väärällä nimellä. Tämä on mainio kortti. Herra Barsad, joka nykyään on Ranskan tasavaltalaisen hallituksen palveluksessa, palveli ennen Englannin ylimysvaltaista hallitusta, Ranskanmaan ja vapauden vihollista. Sepä oivallinen kortti. Johtopäätös, selvä kuin päivä tässä epäluulojen valtakunnassa on, että ylimysvaltaisen Englannin hallituksen edelleenkin palkkaama herra Barsad, on Pittin vakooja, tuon tasavallan uskottoman vihollisen, jota se on povellaan vaalinut, englantilaisen petturin ja kaiken pahan alkujuuren, josta on niin paljon puhuttu, mutta jota on niin vaikea löytää. Siinä kortti, jota ei sovi jättää huomaamatta. Oletteko seurannut korttejani, herra Barsad?"
"En niin, että ymmärtäisin peliänne", vastasi vakooja vähän levottomana.
"Lyön ässäni pöytään, ilmiantamalla herra Barsadin lähimmälle osastokomitealle. Käykää läpi korttinne, herra Barsad ja katsokaa mitä teillä on. Ei ole kiirettä."
Sydney Carton siirsi pullon lähemmäksi, kaatoi konjakkia lasiin ja tyhjensi sen. Hän näki että urkkija pelkäsi hänen juovan itsensä sellaiseen tilaan, että hän heti paikalla ilmiantaisi hänet. Sen huomattuaan, Sydney Carton kaasi vieläkin lasillisen ja tyhjensi sen.
"Katsokaa tarkoin läpi korttinne, herra Barsad. Älkää hätäilkö."
Hänen korttinsa olivat huonommat kuin mitä hän oli odottanut. Ne olivat vaivaisia lankkuja vain, joita Sydney ei tuntenut. Karkotettuna kunniallisesta toimestaan Englannissa monien onnistumattomien väärien valojensa tähden — eipä siksi ettei häntä olisi siellä tarvittu; englantilaisten kerskailut, että olisimme yläpuolella salavehkeitä ja vakoilemista, ovat hyvin myöhäisiltä ajoilta. John Barsad tiesi menneensä yli Kanaalin, ja ruvenneensa palvelukseen Ranskassa, ensiksi viettelijänä ja vakoojana omien maamiestensä keskuudessa, vähitellen ranskalaisten keskuudessa. Hän tiesi kukistetun hallituksen aikana olleensa urkkijana Saint-Antoinessa ja Defargen viinituvassa, että hän valppaalta poliisilta oli saanut sellaisia tietoja tohtori Manetten vankeudesta, vapautuksesta ja elämän tarinasta, että ne saattoivat kelvata johdannoksi tuttavalliseen keskusteluun Defargen kanssa. Hän oli koetellut niitä rouva Defargen suhteen, mutta täydellisesti epäonnistunut. Hän muisti aina pelvolla ja vapistuksella että tämä hirmuinen nainen oli kutonut, puhellessaan hänen kanssaan ja katsellut häneen turmiotatietävästi sormien liikkuessa. Hän oli sittemmin Saint-Antoinen osastossa lukemattomia kertoja nähnyt rouva Defargen ottavan esille kudotut muistiinpanonsa, ja ilmiantavan henkilöitä, joiden elämän guillotiini varmaankin jo oli niellyt. Hän tiesi kuten jokainen saman ammatin toimittaja, ettei hän milloinkaan ollut turvassa, että pako oli mahdoton, että hän oli mestauspiilun varjoon sidottu ja että yksi ainoa sana olisi saanut sen hänen ylitsensä lankeamaan, huolimatta hänen keinotteluistaan ja petoksistaan hirmuhallituksen hyväksi. Jos häntä kerran syytettäisiin ja niin vakavilla perusteilla kuin äsken kuulemansa olivat, aavisti hän että hirmuinen nainen, jonka säälimättömästä luonteesta hän oli nähnyt niin monta todistetta, häntä syyttääkseen ottaisi esille sen turmiollisen luettelon ja tekisi tyhjäksi hänen viimeisen elämisen toiveensa. Lukuunottamatta että kaikki salavehkeilijät ovat pelkureita, olivat hänen korttinsa niin huonot, että hän kalpeni ne läpi käytyään.
"Te ette näytä olevan oikein tyytyväinen kortteihinne", sanoi Sydney perin tyynesti. "Tuletteko peliin?"
"Luulen, sir", vastasi urkkija matelevaisesti kääntyen herra Lorryn puoleen, "voivani vedota teidän ikäiseenne hyväntahtoiseen gentlemanniin pyytämällä teitä kysymään tuolta paljoa nuoremmalta gentlemannilta saattaako hän pitää arvonsa mukaisena pelata mainitsemallansa ässällä. Myönnän olevani urkkija ja että sitä tointa pidetään häpeällisenä, mutta hän ei ole urkkija, miksi hän siis menettelisi heidän tapaansa."
"Pelaan ässäni, herra Barsad", sanoi Carton, vastaten itse ja katsoen kelloaan, "ilman mitään arveluja ja muutamien hetkien kuluttua."
"Toivoin, hyvät herrat", sanoi urkkija yhä koettaen vetää herra
Lorrya keskusteluun, "että kunnioituksenne sisartani kohtaan —".
"En saata paremmin osottaa kunnioitusta sisartanne kohtaan kuin vapauttamalla hänet veljestään", sanoi Sydney Carton.
"Niinkö sir?"
"Siitä olen ihan varma."
Urkkijan liukas käytös, joka oli selvänä vastakohtana hänen tahallisen karkealle puvulleen ja arvattavasti tavalliselle käytökselleen sai Cartonin salamyhkäisyydestä sellaisen kolauksen, — sillä Carton oli arvoitus älykkäämmille ja rehellisemmillekkin miehille kuin hänelle — että hän menetti rohkeutensa. Vakoojan tuumaillessa oli Carton selailevinaan kortteja kuten äsken ja sanoi:
"Ja nyt, kun mietin tarkemmin, tuntuu minusta kuin olisi minulla vieläkin oivallinen kortti, jota en ole ottanut lukuun. Tuo ystävä ja lammaskumppani, joka puhui käyneensä laitumella maaseutuvankiloissa, kuka hän oli?"
"Ranskalainen, te ette häntä tunne", sanoi vakooja hätäisesti.
"Ranskalainenko?" toisti Carton tuumaillen, eikä näyttänyt häntä huomaavan, vaikka toisti hänen sanansa. "Saattaa olla mahdollista."
"Vakuutan, että niin on", sanoi vakooja, "vaikka se ei mitään merkitse."
"Vaikka se ei mitään merkitse", toisti Carton samaan koneelliseen tapaan — "vaikka se ei mitään merkitse — ei mitään merkitse. — Ei. Mutta tunnen kasvot."
"Sitä en usko. Olen varma siitä. Se ei saata olla mahdollista", sanoi urkkija.
"Se — ei saata — olla mahdollista", mutisi Sydney Carton mietiskellen ja täyttäen lasinsa (joka onneksi oli pieni). "Ei saata olla mahdollista. Hän puhui sujuvasti ranskaa. Mutta mielestäni kuin ulkomaalainen."
"Maaseutulainen", sanoi vakooja.
"Ei. Ulkomaalainen!" huudahti Carton ja löi kätensä pöytään, ikäänkuin hänelle olisi äkkiä asia selvennyt. "Cly! Valepuvussa, mutta sama mies. Meillä oli mies edessämme Old-Baileyssä."
"Ei, nytpä te liiaksi hätäilette sir", sanoi Barsad hymyillen, joten hänen kotkannenänsä taipui toiselle sivulle, "tämä kääntyy minulle eduksi. Cly (joka todellakin oli toverini, voin sen nyt tunnustaa näin pitkän ajan kuluttua) kuoli jo monta vuotta sitten. Minä hoidin häntä kuolintautinsa aikana. Hän haudattiin Lontooseen Pyhän Pankratiuksen kirkkomaahan. Hän oli niin vähän alhaison suosiossa, etten uskaltanut saattaa hänen maallisia jäännöksiään, mutta olin avullisena häntä arkkuun pantaessa."
Tällä kohtaa huomasi herra Lorry hyvin omituisen ja aaveentapaisen varjon liikkuvan seinällä. Etsien siihen syytä havaitsi hän sen johtuvan siitä, että kaikki suorat ja kankeat hiuskarvat herra Cruncherin päässä yhä suorenivat ja jäykistyivät.
"Olkaamme järjellisiä ja pysykäämme oikeudessa", sanoi urkkija. "Näyttääkseni kuinka te erehdytte ja kuinka perätön teidän arvelunne on, näytän todistuksen Clyn hautaamisesta, joka sattuu minulla olemaan muistiinpanokirjassani" — hän otti sen kiihkeästi esiin ja avasi sen — "aina siitä saakka. Tässä se on. Katsokaa sitä. Katsokaa vain. Te saatte mielellänne ottaa sen käteenne; se ei ole mikään väärennys."
Nyt näki herra Lorry varjon seinässä pitenevän ja herra Cruncher nousi ja astui esiin hiukset pystyssä.
Vakoojan huomaamatta seisoi herra Cruncher hänen vieressään ja laski kätensä hänen olkapäälleen kuin aaveen tapainen oikeuden palvelija.
"Tekö herrani panitte siis" —, sanoi herra Cruncher, kivettynyt ilme kasvoillaan, "tuon Roger Clyn arkkuun?"
"Minähän sen tein."
"Kuka hänet sitten otti pois siitä?"
Barsad nojautui taapäin tuolissaan ja änkytti: "Mitä tarkotatte?"
"Tarkotan", sanoi herra Cruncher, "ettei hän koskaan ollutkaan siinä.
Ei. Hän ei ollut! Pääni saatte ottaa, jos hän koskaan oli siinä."
Urkkija katseli ympärillensä molempiin herroihin, jotka katselivat
Jerryä sanomattomalla hämmästyksellä.
"Kerron teille", sanoi Jerry, "että te hautasitte katukiviä ja multaa siinä arkussa. Älkää puhuko minulle, että te hautasitte Clyn. Se oli petos. Minä ja kaksi muuta tiedämme sen."
"Mistä tiedätte sen?"
"Mitä se teihin kuuluu? Piru vieköön", mutisi herra Cruncher, "minulla on vanhaa kaunaa teitä kohtaan, kuka käskee teitä niin häpeällisesti petkuttaa asiamiehiä. Saattaisin iskeä kurkkuunne ja kuristaa teidät puolesta guineasta."
Sydney Carton, joka samoin kuin herra Lorrykin oli aivan mykkänä tästä asiain käänteestä käski herra Cruncherin rauhoittua ja selittää asiata.
"Toiste", vastasi hän vältellen, "tämä tilaisuus ei sovi selityksille. Minä yhä väitän, että hän hyvin tietää, että mainittu Cly ei milloinkaan ollut siinä arkussa. Jos hän sanallakaan tai yhdellä ainoalla tavullakaan sanoo hänen olleen siinä, niin minä joko isken häntä kurkkuun ja kuristan hänet puolesta guineasta" — herra Cruncher piti tätä erikoisen jalomielisenä tarjouksena — "taikka menen ilmiantamaan hänet."
"Hm, näen erään asian", sanoi Carton. "Minulla on vielä muuan kortti kädessäni, herra Barsad. On mahdotonta, että te täällä raivoavassa Pariisissa voisitte selviytyä ilmiannosta, koska olette yhteydessä toisen ylimysvaltaisen vakoojan kanssa, jolla on sama entisyys takanaan kuin teillä ja jonka suhteen on tapahtunut se salaperäinen seikka, että hän tekeytyi kuolleeksi, mutta tuli jälleen eloon. Salaliitto vankiloissa ulkomaalaisten kesken tasavaltaa vastaan. Erinomainen kortti — varma guillotiini kortti. Tuletteko peliin?"