"En", vastasi urkkija, "minä passaan. Tunnustan, että olimme siihen määrään roskajoukon epäsuosiossa, että minun täytyi paeta Englannista, että joukko olisi hukuttanut minut ja että Clytä niin ahdistettiin, ettei hän mitenkään olisi päässyt pakoon, ellei olisi tekeytynyt kuolleeksi. Mutta mistä tuo mies tietää, että vain ilveilyä se oli, käy yli ymmärrykseni."
"Älkää välittäkö tästä miehestä", vastasi riidanhaluinen herra Cruncher, "teillä on tarpeeksi päänvaivaa tuosta herrasta. Ja kuunnelkaa vielä kerran", — herra Cruncher ei saattanut olla kerskailematta auliudestaan — "minä mielisti isken kurkkuunne ja kuristan teidät puolesta guineasta!"
Vankilalammas kääntyi Sydney Cartonin puoleen ja sanoi päättäväisemmin: "Jo riittää. Minun täytyy lähteä vahtiin, enkä voi jäädä tänne kauvemmaksi. Teillähän oli ehdotus minulle, mikä se on? Mutta ei kannata pyytää minulta liikoja. Jos pyydätte minua virkaillessani tekemään jotakin palvelusta ja siten panemaan itseni alttiiksi uudelle vaaralle, panen ennemmin elämäni vaaraan kieltäytymällä kuin myöntymällä. Sanalla sanoen, sen valinnan minä tekisin. Te puhutte epätoivosta. Olemme täällä kaikki epätoivoisia, muistakaa se. Voin ilmiantaa teidät, jos katson sen tarpeelliseksi ja voin vannoa meneväni kivimuurin läpi ja sitä voivat muutkin. No, mitä pyydätte minulta?"
"En erikoisia. Olettehan vanginvartijana Conciergeriassa?"
"Sanon sen teille kerta kaikkiaan, että pako sieltä on mahdoton", sanoi vakooja jyrkästi.
"Teidän ei tarvitse sanoa mitään, jota en ole teiltä kysynyt.
Olettehan vanginvartija Conciergeriassa?"
"Silloin tällöin."
"Voitteko olla siellä milloin haluatte?"
"Voin käydä ulos ja sisään mieleni mukaan."
Sydney Carton kaasi vielä konjakkia lasiin, kaasi sitä hitaasti uuniin ja katseli miten se valui. Kun kaikki oli kaadettu, nousi hän ja sanoi:
"Tähän asti olemme puhuneet näiden molempien henkilöiden läsnäollessa koska oli parasta, että muutkin, emmekä ainoastaan me molemmat, tietäisivät korttiemme arvoa. Seuratkaa minua tuonne pimeään huoneeseen puhuaksemme viimeisen sanan toisillemme."
YHDEKSÄS LUKU.
Peli alkaa.
Sillävälin kun Sydney Carton ja vankilalammas olivat viereisessä pimeässä huoneessa, jossa he keskustelivat niin hiljaa, ettei hiiskaustakaan kuulunut, silmäili herra Lorry Jerryä mitä suurimmalla epäluulolla. Kunniallisen asiamiehen tapa vastata hänen katseisiinsa ei herättänyt luottamusta; hän vaihteli jalkaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut viisikymmentä sitä lajia ja kuin hän olisi tahtonut niitä kaikkia koetella, hän tarkasteli kynsiään hyvin epäilyttävällä tarkkaavaisuudella ja milloin vain herra Lorry sattui katsomaan häntä silmiin, sai hän omituisen köhäyskän, jonka vuoksi hänen välttämättä täytyi pitää kättä suun edessä, joka tapahtuu harvoin, jos milloinkaan, täysin avonaiselle luonteelle.
"Jerry", sanoi herra Lorry. "Tulkaa tänne."
Herra Cruncher tuli esiin sivuttain toinen olkapää edellä.
"Mitä muuta tointa olette harjottanut kuin sananviejän?"
Hiukan mietittyään, ja luoden tutkivan katseen esimieheensä, juolahti herra Cruncherin mieleen loistava vastaus:
"Maanviljelijän."
"Epäilen suuresti", sanoi herra Lorry ja uhkasi häntä sormellaan, "että olette käyttänyt Tellsonin suurta ja kunnioitettua toiminimeä kylttinänne harjoittaessanne häpeällistä ja laitonta tointa. Jos niin on asian laita, älkää odottako minulta apua palatessanne Englantiin, älkää odottako, että säilytän teidän salaisuutenne. Tellsonin pankkia ei petkuteta."
"Toivon, herra Lorry", puheli alakuloinen herra Cruncher, "että teidän kaltaisenne henkilö, jonka asioita olen saanut toimittaa vanhuuteni päiviin saakka, ajattelee päänsä ympäri, ennenkuin hän minua vahingoittaa, vaikka niin olisikin laita — en sano että niin on, mutta jos niin olisikin. Ja teidän tulee myöskin ottaa lukuun, että jos niin olisikin laita, ei asia ole vain yksipuolinen. Sillä on toinenkin puoli. Vielä tänä päivänäkin on olemassa lääketieteen tohtoreja, jotka ansaitsevat guineoita, missä kunniallinen asiamies ei ansaitse äyriäkään — ei äyriäkään! ei puolta äyriäkään — ei puolta äyriäkään! ei edes neljättä osaakaan — ja tallettavat rahaa kun roskaa Tellsonissa, räpäyttävät vain viekkaasti lääketieteellisiä silmiään asiamiehille astuessaan omiin ajoneuvoihinsa — niin sekin lienee Tellsonin puijaamista vai mitä? Silloinhan te hirttäisitte pikkuvarkaat ja vapautatte suuret. Niin sitten on vielä rouva Cruncher — ainakin ennen muinoin vanhassa Englannissa — ja jos hän olisi tilaisuudessa moksahtaisi hän maahan huomispäivänä asian vahingoksi ja niin juurta jaksain että kaikki menisi hunningolle, ihan hunningolle. Tohtorien rouvat sitä vastoin eivät moksahda. Eivätpä toki! Tai joskin he moksahtaisivat, moksahtaisivat he hankkiaksensa lisää potilaita. Ja ajatelkaa kaikkia hautausurakoitsijoita ja lukkareja ja haudankaivajia ja yövahteja (kaikkityyni ahneita ja rikokseen osallisia) — ei siinä paljon tienaisi, jos niin olisikin. Ja siitä vähästä, minkä ansaitsisi, ei olisi suurta iloa, herra Lorry. Siitä ei olisi mitään hyötyä vaikka asia olisikin niin, alituiseen toivoisi olevansa erillään siitä ammatista, jos vaan siitä pääsisi erilleen kun siihen kerran on ruvennut."
"Hyi", virkkoi herra Lorry kuitenkin hiukan suopeampana. "Minua ilettää nähdä teitä."
"Nöyrästi tahtoisin esittää, herra Lorry", jatkoi herra Cruncher, "jos niin olisikin, en kuitenkaan sano niin olevan…"
"Ei mitään verukkeita", sanoi herra Lorry.
"Ei suinkaan", vastasi herra Cruncher ikäänkuin ei mikään olisi ollut niin vierasta hänen ajatuksilleen ja tavoilleen — — "jonka en sano niin olevan — — nöyrästi tahtoisin esittää seuraavaa: jakkaralla, Temple Barissa, istuu poikani, joka jo alkaa olla aika mies, hän kävisi asioillanne ja toimittaisi teille pikku palveluksia, kunnes te paneutte pitkäksenne, jos niin haluatte. Jos nyt niin olisikin, jota en edelleenkään sano niin olevan (sillä en tahdo tehdä verukkeita) niin antakaa sen pojan pitää isänsä paikan, hoitaa äitiänsä, älkää häväiskö sen pojan isää, — älkää sitä tehkö — antakaa isän mennä säännölliseen kaivostyöhön ja hyvittää sitä, jota hän tahtoisi kaivamattomaksi — jos niin olisi — kaivamalla ne maahan hyvällä tahdolla ja vakuutuksella, että ne tulevaisuudessa varmasti makaavat paikoillaan. Tätä, herra Lorry", sanoi herra Cruncher, pyyhkien otsaansa hihallansa, ikäänkuin ilmaistakseen että hän nyt oli tullut esitelmänsä loppuun, "tahtoisin teille nöyrimmästi esittää, sir. Ihminen ei voi nähdä tätä kauheaa näytelmää ympärillämme, runneltuja päättömiä ihmisiä, niin, Herra Jumala, kääntämättä ajatuksensa toisiin asioihin. Ja nämät olisivat minun ajatuksiani, jos niin olisikin ja pyydän teitä muistamaan, että tämän olen sanonut hyvän asian vuoksi, vaikka olisin voinut vaijetakkin."
"Se on ainakin totta", sanoi herra Lorry. "Älkää puhuko nyt enempää. Onhan mahdollista, että vielä kerran saatan teitä puolustaa, jos sen ansaitsette ja osotatte katumusta teossa, ei vaan sanoissa. En tahdo kuulla enempää."
Herra Cruncher naputti otsaansa nyrkillään kun Sydney Carton ja urkkija tulivat ulos pimeästä huoneesta.
"Hyvästi, herra Barsad!" sanoi edellinen. "Nyt asiasta sovittuamme ei teillä ole mitään pelkäämistä minun puoleltani." Hän istuutui tuolille uunin ääreen vastapäätä herra Lorrya. Kun he jäivät kahden kesken, kysyi herra Lorry häneltä mitä hän oli aikaansaanut.
"En paljoa. Jos vangin kävisi huonosti, olen toimittanut niin, että varmasti pääsen hänen luokseen vielä kerran."
Herra Lorry näytti pettyneeltä.
"Siinä kaikki mitä sain aikaan", sanoi Carton. "Pyytämällä liikoja saattaisin tuon miehen hengen vaaraan ja niinkuin hän sanoi, ei hänelle voisi pahempaa tapahtua, joskin hän ilmiannettaisiin. Se on selvästi asian heikko kohta. Siitä se ei parane."
"Mutta jos käy huonosti tuomio-istuimen edessä", sanoi herra Lorry, "ei teidän pääsynne hänen puheilleen pelasta vankia."
"Sitä en ole koskaan sanonutkaan."
Herra Lorryn silmät siirtyivät vähitellen tuleen; osanotto hänen suosikkinsa kohtaloon ja uuden vangitsemisen katkera pettymys sai hänet vähitellen heltymään; hän oli jo vanha mies, viime aikoina huolien painama, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään.
"Te olette hyvä ihminen ja uskollinen ystävä", sanoi Carton muuttuneella äänellä. "Suokaa anteeksi, että huomaan teidän surunne. Jos isäni itkisi, en saattaisi väliäpitämättömänä sitä katsella. Jos olisitte isäni en kunnioittaisi suruanne enempää. Mutta siitä onnettomuudesta olette toki vapaa."
Vaikka hän sanoi viimeiset sanansa entiseen huolettomaan tapaansa, oli kuitenkin sekä hänen äänessään että tavassaan tosi tunnetta ja kunnioitusta. Tämä oli herra Lorrylle, joka ei koskaan ollut nähnyt hänen parempaa puoltansa, aivan odottamatonta. Hän ojensi Cartonille kätensä, ja hän puristi sitä hiljaa.
"Mutta palataksemme Darnay parkaan", sanoi Carton, "niin älkää kertoko tästä keskustelusta ja toimenpiteestä hänen vaimolleen. Se ei auta häntä tapaamaan miestään. Hän saattaisi luulla, että siten hankittiin hänen miehelleen keino pahimmassa tapauksessa välttää tuomiota."
Herra Lorry ei tullut tätä ajatelleeksi ja hän katsahti pikaisesti
Cartoniin nähdäkseen, oliko se todellakin hänen tarkotuksensa.
Siitäpä näytti, hän siirsi katseensa Cartonista ja kaikki oli hänelle
selvänä.
"Hänen mieleensä tulisi tuhansia ajatuksia", sanoi Carton, "ja jokainen niistä vain lisäisi hänen levottomuuttaan. Älkää puhuko hänelle minusta. Niinkuin sanoin teille heti tänne tullessa, on parasta, etten häntä tapaa. Voin siitä huolimatta tarjota apuani ja tehdä jokaisen pienen palveluksen, joka vain on vallassani. Menettehän hänen luokseen? Hän lienee hyvin lohduton tänä iltana."
"Menen heti paikalla."
"Se ilahuttaa minua. Hän on niin kiintynyt teihin ja luottaa niin varmasti teihin. Miltä hän näyttää?"
"Levottomalta ja onnettomalta, mutta kaunis hän on."
"Oi!"
Se oli pitkä, valittava ääni kuin huokaus, melkeinpä nyyhkytys. Se veti herra Lorryn silmät Cartonin kasvoihin, jotka olivat tuleen päin kääntyneet. Valonvälähdys tai varjo (vanha herra ei voinut sanoa kumpiko) liikkui hänen kasvoillaan yhtä nopeasti kuin vaihtelevat valaistukset mäen rinteellä aurinkoisena myrskypäivänä ja hän kohotti jalkansa työntääkseen takasin putoamassa olevan palavan halon. Hän oli puettu valkeaan ratsunuttuun ja kaulussaappaihin, sen ajan tapaan, ja kun tuli valaisi niiden valkeita pintoja, näytti hän hyvin kalpealta pitkine ruskeine hiuksineen, jotka epäjärjestyksessä riippuivat hänen hartioillaan. Hänen väliäpitämättömyytensä tulesta oli niin suuri että herra Lorry häntä siitä huomautti; hänen saappaansa polki vielä hehkuvata kekälettä, joka oli murskaantunut sen painosta.
"Unohdin sen", sanoi hän.
Herra Lorryn katse kääntyi taaskin hänen kasvoihinsa. Kun hän havaitsi riutuneen ilmeen, joka rumensi itsessään kauniita piirteitä ja kun hänellä vielä oli vankien kasvojen ilme tuoreessa muistissa, tuli se hänelle selvästi mieleen.
"Tehtävänne täällä alkavat siis lähetä loppuaan sir", sanoi Carton ja kääntyi Lorryn puoleen.
"Niin, kuten aioin sanoa teille eilen illalla Lucyn tullessa niin odottamatta, olen vihdoin toimittanut kaikki mitä täällä voin toimittaa. Toivoin saavani jättää heidät täydellisesti turvattuina ja sitten lähteä Pariisista. Minulla on jo passi. Olen valmis matkustamaan."
Molemmat vaikenivat.
"Teillä on pitkä elämä takananne sir", sanoi Carton ajatuksissaan.
"Tämä on seitsemäskymmenes kahdeksas vuoteni."
"Olette ollut hyödyllinen koko elinaikanne, alinomaa toiminut, ja olette nauttinut luottamusta ja kunnioitusta."
"Olen ollut asiamies siitä asti kun mieheksi tulin. Niin, saatan sanoa että jo poikana olin asiamies."
"Katsokaa minkä sijan te täytätte seitsemänkymmenen kahdeksan vuotisena. Kuinka moni kaipaakaan teitä kun paikkanne on tyhjä."
"Yksinäinen vanhapoika", vastasi herra Lorry pudistaen päätään. "Ei kukaan itke minua."
"Kuinka voitte niin sanoa? Eikö hän surisi teitä? Entäs hänen lapsensa?"
"Niin, Jumalan kiitos. En oikein tarkottanut mitä sanoin."
"Se on jotain mistä Jumalaa kiittää, eikö totta?"
"On toki."
"Jos teidän tänä iltana täydellä todella tulisi sanoa yksinäiselle sydämellenne: — En ole saavuttanut yhdenkään inhimillisen olennon rakkautta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai kunnioitusta, en ole voittanut rakasta sijaa kenenkään sydämessä, en ole tehnyt mitään hyvää, enkä hyödyllistä, että minua muistettaisiin, olisi ne seitsemänkymmentä kahdeksan vuottanne yhtä monta raskasta kirousta hartioillanne, eikö totta?"
"Olette oikeassa herra Carton, niin luulisin olevan."
Sydney käänsi taas katseensa tuleen ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.
"Tahtoisin kysyä teiltä onko teistä kauvan siitä kun olitte lapsi? Tuntuvatko teistä päivät jolloin istuitte äitinne polvella, hyvin kaukaisilta?"
Joutuen hänkin hellän tunnelman valtaan vastasi herra Lorry:
"Parikymmentä vuotta sitten tuntui minusta siltä, mutta ei nyt. Sillä mitä enemmän lähenen loppuani, liikun kehässä, joka yhä lähenee alkua. Se näkyy olevan yksi kuljettavan tien armeliaita tasotuksia ja valmistuksia. Sydämeni valtaavat monet jo kauvan sitten unohtuneet muistot nuoresta, kauniista äidistäni ja minä näin vanha, ja niistä päivistä, jolloin se mitä kutsumme maailmaksi ei ollut niin todellinen minulle, eivätkä virheeni niin pinttyneet."
"Käsitän sen tunteen", huudahti Carton äkkiä lievästi punastuen.
"Ja oletteko tullut paremmaksi sen kautta?"
"Niin toivon."
Carton lopetti nyt keskustelun ja nousi auttaakseen herra Lorryn ylle päällystakin. "Mutta te", sanoi tämä palaten äskeiseen aineeseen, "te olette nuori."
"Niin olen", sanoi Carton. "Vanha en ole, mutta nuoruuteni tie ei koskaan kulkenut vanhuuteen. Kylliksi jo minusta."
"Minusta myöskin", sanoi herra Lorry. "Aiotteko mennä ulos?"
"Seuraan teitä hänen portilleen. Tunnette levottomat kulkulaistapani. Jos harhailisin kaduilla kauvan älkää olko levoton, tulen takasin aamulla. Menettekö oikeuteen huomenna?"
"Menen, valitettavasti."
"Tulen minäkin sinne. Mutta ainoastaan joukon jatkona. Urkkijani saa toimittaa minulle paikan. Tarttukaa käsivarteeni."
Herra Lorry teki niin ja he menivät portaita alas ulos kadulle. Hetkisen kuluttua tulivat he herra Lorryn määräpaikkaan. Sinne jätti Carton hänet, mutta pysähtyi jonkun matkan päähän ja kun portti oli suljettu, palasi hän sen luo ja kosketti sitä. Hän oli kuullut että Lucy kävi vankilan luona, joka päivä. "Hän tuli ulos tästä", sanoi hän ja katsoi ympärilleen, "kääntyi tänne päin, hänen jalkansa ovat varmaan usein polkeneet näitä kiviä. Tahdon seurata hänen jälkiään."
Kello oli kymmenen illalla, kun hän seisoi La Force vankilan edustalla, jossa Lucy oli seisonut satoja kertoja. Pieni puunsahaaja, joka oli sulkenut puotinsa, seisoi ovella polttaen piippuaan.
"Hyvää iltaa, kansalainen", sanoi Sydney Carton ja pysähtyi ohikulkiessaan, sillä mies katseli häntä tutkivasti.
"Hyvää iltaa, kansalainen."
"Kuinka on tasavallan laita?"
"Tarkotatte guillotiinia. Hyvin vaan. Kuusikymmentäkolme tänään. Pääsemme pian sataan. Simson miehineen valittaa, että he joskus ovat menehtyä väsymyksestä. Ha, ha, ha! Hän on lystikäs tuo Simson, on parturia!"
"Käyttekö usein katsomassa kun hän — —"
"Leikkaa? Aina. Joka päivä. Se on parturia! Oletteko nähnyt häntä toimessa?"
"En koskaan."
"Menkää häntä katsomaan, kun hän on täydessä puuhassa. Ajatelkaa, kansalainen kuudenkymmenenkolmen leikkaaminen ei kestänyt kahta piipullistakaan. Kunniasanani kautta."
Tuon virnistävän pienen miehen ojentaissa piippuaan, jota hän paraikaa poltteli, selittääkseen kuinka hän oli mitannut pyövelin ajon, tunsi Carton niin valtavan halun iskeä hänet kuoliaaksi että hän kääntyi pois.
"Mutta ettehän ole englantilainen", sanoi puunsahaaja, "vaikka olette englantilaiseen tapaan puettu?"
"Olen, niinkin", sanoi Carton, jälleen pysähtyen ja vastaten yli olkansa.
"Te puhutte kuin ranskalainen ainakin."
"Olen opiskellut täällä kauvan."
"Oi, oikea ranskalainen. Hyvää yötä, englantilainen."
"Hyvää yötä, kansalainen."
"Menkää katsomaan sitä lystiä veitikkaa", huusi pikku mies hänen jälkeensä. "Ja ottakaa piippu mukaanne."
Sydney ei mennyt kauvas näkyviltä ennenkuin hän pysähtyi keskelle katua tuikkivan lyhdyn alle ja kirjoitti lyijykynällä paperipalalle. Sitten hän lähti astumaan varmoin askelin kuin olisi tie hänelle hyvin tuttu, pitkin synkkiä, likaisia katuja — tavallista paljon likaisempia, sillä näinä kauhun päivinä ei pääkatujakaan puhdistettu — ja pysähtyi rohdoskaupan eteen, jota omistaja juuri oli sulkemassa. Pieni, pimeä, mutkikas kauppahuoneisto, joka sijaitsi kiemurtelevan, mäkisen kadun varrella ja jonka omisti pieni, tumma, kumara mies.
Tervehdittyään tätä kansalaista, meni hän hänen tiskinsä luo ja pani paperipalasen hänen eteensä.
"Hm", sanoi rohdoskauppias viheltäen sen luettuaan. "Hi! hi! hi!"
Sydney Carton ei välittänyt hänestä ja rohdoskauppias sanoi:
"Teitäkö varten kansalainen?"
"Minua varten."
"Pidätte kai ne tarkasti erillään, kansalainen? Tiedätte, kai, miten käy, jos ne sekoitetaan?"
"Tiedän."
Kauppias valmisti useita pieniä paketteja ja ojensi ne hänelle. Hän pisti ne yksitellen sisätakkinsa povitaskuun, maksoi ne ja lähti rauhallisena kaupasta.
"Ei ole muuta tehtävää", sanoi hän katsellen kuuta, "ennen huomista.
En saata nukkua."
Ääni, jolla hän lausui nämät sanat nopeasti kiitävien pilvien alla, ei ollut väliäpitämätön eikä myöskään uhmaava. Se ilmaisi väsyneen ihmisen tyyntä päättäväisyyttä, ihmisen, joka oli vaeltanut, taistellut ja eksynyt, mutta lopulta löytänyt oikean tien ja näki sen päättyvän.
Aikoja sitten, kun hänen aikaisemmat kilpailijansa katsoivat häntä hyvin lupaavaksi nuoreksi mieheksi, oli hän seurannut isäänsä hautaan. Hänen äitinsä kuoli useita vuosia ennen. Isänsä haudalla lausutut juhlalliset sanat, tulivat hänelle mieleen hänen kulkiessaan pimeitä katuja tummien varjojen keskellä, kuun ja pilvien liidellessä korkealla hänen päänsä päällä: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää ehkä hän olisi kuollut ja jokainen joka elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti".
Yksinäisenä, yön aikana tässä kaupungissa, jota piilu hallitsi, hyvin ymmärrettävän surun herätessä hänen sydämessään niiden kuudenkymmenenkolmen tähden, jotka sinä päivänä olivat kuoleman uhrit ja huomispäivän ynnä monen muun päivän uhrien tähden, jotka nyt vankilassa tuomiotaan odottivat, olisi se ajatusketju, joka oli tuonut esiin nämät sanat helposti ollut löydettävissä, kuin vanha ruostunut laivan ankkuri syvyydestä. Mutta hän ei sitä etsinyt, toisti vaan sanat ja kulki eteenpäin.
Sydney Carton meni jälleen Seinen yli valoisammille kaduille ja katseli juhlallisella hartaudella valaistuja ikkunoita, joissa ihmiset olivat nukkumaan menossa hetkiseksi unohtaakseen kauhut ympärillään; hän katseli käyttämättömien kirkkojen torneja, kirkkoja joissa ei enää rukouksia luettu, sillä niinpitkällä olivat jo vallankumoukselliset joukot itsehäviön tiellä, vuosikausia toteltuaan papillisia roistoja, varkaita ja hekkumoitsijoita; hän katseli kaukaisia kalmistoja, jotka kuten porteille oli kirjoitettu, olivat ijäiselle levolle pyhitetyt; täysinäisiä vankiloita, niitä katuja, joita ne kuusikymmentä ajoivat kuolemaan, joka oli tullut niin tavalliseksi ja jokapäiväiseksi, ettei ainoatakaan kammottavaa juttua kummittelevista aaveista syntynyt kansan keskuudessa kaiken guillotiinityön vaikutuksesta; hän katseli elämää ja kuolemaa tässä kaupungissa, joka nyt valmistui lyhyeen yölliseen lepoon kesken raivojensa.
Harvoja vaunuja oli liikkeellä, sillä ne, jotka vaunuja käyttivät, joutuivat pian epäluulon alaisiksi. Aateli kätki päänsä punasiin myssyihin ja luntusti kömpelöissä kengissä. Mutta kaikki teatterit olivat kukkurallaan ja Cartonin mennessä ohi tulvi sieltä ilosta kansaa, joka lörpötellen meni kotiansa. Erään teatterin ulkopuolella seisoi pieni tyttö äitineen ja etsi tietä takasin kadun poikki. Carton kantoi lapsen ylitse ja ennenkuin ujo käsi ehti irtautua hänen kaulaltaan, pyysi hän lapselta suudelmaa.
"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja joka elää ja uskoo minun päälleni ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."
Nyt kun kadut olivat hiljaiset ja yö oli kulumassa, soivat nämät sanat ilmassa ja hänen askeleittensa kaiussa. Aivan tyyneenä ja rauhallisena toisti hän ne joskus itsekseen, siinä kulkiessaan, mutta hän kuuli ne aina korvissaan. Yö läheni loppuaan ja hänen seistessään sillalla kuunnellen vettä, joka loiski Ile de Paris'n muureja vastaan, ja katsellessaan talojen ja tuomiokirkon kuvakaunista ryhmitystä, joka kuutamossa kimmelsi, sarasti kylmä päivän valo katsellen taivaalta kuin kuolleen kasvot. Sitten yö kuineen ja tähtineen kalpeni ja kuoli ja hetken aikaa tuntui kuin olisi koko luomakunta jätetty kuoleman valtaan.
Mutta loistava aurinko nousi ja näytti pitkillä, kirkkailla säteillään tunkevan nämät sanat, tämän yön laulun, suoraan ja lämpimästi hänen sydämeensä. Ja kun hän kunnioittaen varjosti silmiään ja katseli säteitä, tuntui valosilta kaareilevan ilmassa hänen ja auringon välillä joen kimallellessa siellä alhaalla.
Voimakas virta, nopea, syvä ja varma oli aamun hiljaisuudessa kuin läheinen ystävä. Hän kulki virtaa pitkin kauvas taloista ja auringon valossa ja lämmössä nukkui hän rannalle. Kun hän heräsi ja nousi jälleen ylös, jäi hän siihen hetkeksi katselemaan pyörrettä, joka kierteli ja pyöri tarkotuksetta, kunnes virta nielasi sen ja kuletti ulos mereen. "Pyörre olen minäkin." Rahtilaiva, jonka purje oli haalea kuin kuihtunut lehti, luikui hänen ohitsensa ja katosi. Kun sen viimeinen jälki vedestä hävisi, päättyi rukouskin, joka oli tunkeutunut esiin hänen sydämestään, armeliaasta sääliväisyydestä kaikkia hänen virheraukkojaan ja hairahduksiaan kohtaan sanoilla: "Minä olen ylösnousemus ja elämä".
Herra Lorry oli ulkona, kun hän palasi, ja helppoa oli arvata minne kunnon vanhus oli mennyt. Sydney Carton ei juonut muuta kuin vähän kahvia, söi vähän leipää ja kun hän oli peseytynyt ja muuttanut paitaa virkistyäkseen, lähti hän oikeuteen.
Siellä oli elämää ja hälinää, kun musta lammas — jota monet kauhistuneina karttoivat — — tunki hänet pimeään sopukkaan keskelle ihmisjoukkoa. Herra Lorry oli siellä, samoin tohtori Manette. Lucy oli siellä ja istui isänsä vieressä.
Kun hänen miehensä tuotiin sisään, katsoi Lucy häntä niin rohkaisevasti, niin suurella ihailevalla rakkaudella, osaaottavalla hellyydellä ja hänen tähtensä niin uljaana, että raikas veri syöksi hänen kasvoilleen, teki hänen katseensa kirkkaammaksi ja elähdytti hänen sydäntään. Jos joku silloin olisi pannut merkille Lucyn katseen vaikutusta Sydney Cartoniin, olisi hän huomannut sen vaikuttavan samaa.
Tässä väärässä oikeudessa ei ollut olemassa mitään oikeusjärjestystä, joka olisi syytetylle vakuuttanut, että otettiin huomioon järjellisiä syitä. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, jos ei kaikkia lakia, muotoja ja menoja ensin olisi niin perin merkillisesti väärinkäytetty, että vallankumouksen itsemurhakosto sai ilmaisunsa niiden hajoittamisessa kaikille suunnille.
Kaikkien silmät kääntyivät valamiehistöön. Samat päättäväiset isänmaanystävät ja kelpo tasavaltalaiset kuin eilen ja sitä edellisenä päivänä ja huomenna ja ylihuomenna. Heidän joukossaan herätti erityisempää huomiota ahneen näköinen mies, jonka sormet lakkaamatta hapuilivat huulten ympärillä, mies, jonka näkemisestä katsojat näyttivät ihastuvan, verenhimoinen ihmissyöjä Jaakko kolmas Saint-Antoinesta. Koko valamiehistö oli koiralauma, joka oli hirveä tuomitsemassa.
Kaikkien silmät kääntyivät nyt viiteen tuomariin ja yleiseen syyttäjään. Suotuisa mieliala ei vallinnut sielläpäin tänään. Julma, säälimätön, murhanhaluinen, virallinen mieliala vallitsi siellä. Joka silmä etsi toista silmää, räpähytti hyväksyen sille ja päät nyökäyttivät toisilleen, ennenkuin nojautuivat eteenpäin jännityksessä.
"Charles Evrémonde, joka Darnayksi sanotaan. Eilen vapautettu. Syytetty ja vangittu uudestaan eilen. Haaste tehtiin hänelle edellisenä iltana. Epäilty ja syytetty tasavallan viholliseksi, ylimykseksi, tyrannisuvun jäseneksi, suvun, joka oli julistettu henkipatoksi syystä että perhe oli käyttänyt nyt lakkautettuja erioikeuksiaan sortaakseen alhaisesti kansaa. Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan, on tämän julistuksen nojalla kokonaan lain ulkopuolella."
Näin puhui yhtä harvoin, tai vieläkin harvemmin sanoin yleinen syyttäjä. Puheenjohtaja kysyi oliko syytetty ilmiannettu julkisesti tahi salassa.
"Julkisesti, herra puheenjohtaja."
"Kuka on ilmiantaja?"
"Kolme henkilöä. Ernest Defarge, viinikauppias Saint-Antoinessa."
"Hyvä."
"Thérèse Defarge, hänen vaimonsa."
"Hyvä."
"Alexandre Manette, lääkäri."
Äänekäs hälinä syntyi salissa ja sen kestäessä nähtiin tohtori
Manetten kalpeana ja vapisevana nousevan paikaltaan.
"Puheenjohtaja, minä panen vastalauseeni ja ilmotan että tämä on väärennystä ja petosta. Tiedätte, että syytetty on vävyni. Tyttäreni ja hänen rakkaansa, ovat minulle elämääni kalliimmat. Kuka ja missä on se petollinen vehkeilijä, joka sanoo, että olen ilmiantanut vävyni."
"Kansalainen Manette, rauhoittukaa. Käyttäytymällä epäkunnioittavasti tuomioistuimen viranomaisia kohtaan asettaisitte itsenne lain yläpuolelle. Puhuessamme siitä mikä teille on elämää kalliimpaa, muistakaa ettei hyvänä kansalaisena mikään liene teille niin kallista kuin tasavalta."
Äänekkäät mieltymyshuudot säestivät tätä ojennusta. Puheenjohtaja soitti kelloansa ja ryhtyi uudestaan lämmöllä puhumaan.
"Jos tasavalta vaatisi teitä uhraamaan omaa lastanne olisi velvollisuutenne tehdä se uhraus. Kuunnelkaa mitä seuraa. Ja olkaa hiljaa sillaikaa!"
Rajuja hyvähuutoja kuului taas. Tohtori Manette istuutui, hän katseli ympärilleen ja hänen huulensa vapisivat; hänen tyttärensä siirtyi lähemmäksi häntä. Ahnas valamies hykersi käsiään ja vei kuten ainakin kätensä huulilleen.
Defarge kutsuttiin esiin kun melu salissa oli niin asettunut, että saatettiin kuulla hänen ääntänsä. Hän kertoi lyhyesti tarinan vankeudesta, miten hän poikana oli ollut tohtorin palveluksessa, vapautuksesta ja vangin tilasta kun hän vapautettiin ja annettiin hänen huostaansa. Sitten tapahtui seuraava lyhyt kuulustelu, sillä tuomioistuin oli sukkela käänteissään.
"Kansalainen, kunnostittehan itseänne Bastiljin valloituksessa?"
"Taisi niin olla."
Tässä kohden huusi kiihoittunut nainen kansanjoukosta: "te olitte parhaita isänmaanystäviä siellä. Miksette sano asian oikeata laitaa. Te olitte tykkimies sinä päivänä ja ensimmäisenä tunkeuduitte kirottuun linnoitukseen, kun se kaatui. Kansalaiset, puhun totta!"
Tämä oli Kosto, joka kuuntelijain osottaessa innokasta mieltymystä täten otti osaa toimitukseen. Puheenjohtaja soitti kelloa, mutta Kosto suosionosotuksista yhä vaan kiihtyneenä huusi: "viis minä kellosta", joka myöskin tuotti innokasta mieltymystä.
"Kertokaa, kansalainen, tuomioistuimelle mitä te sinä päivänä teitte
Bastiljissä?"
"Tiesin", sanoi Defarge heittäen silmäyksen vaimoonsa, joka seisoi portaitten alapuolella ja herkeämättä häntä katseli, "tiesin että vanki josta puhun, oli suljettu koppiin numero sataviisi, pohjoisessa tornissa. Kuulin sen häneltä itseltään. Hän ei tiennyt itselleen muuta nimitystä kuin sataviisi, pohjoinen torni, ollessaan huostassani ja ommellessaan kenkiä. Hoitaessani kanuunaani sinä päivänä, päätin tutkia sitä koppia, jos linnoitus kaatuisi. Se kaatui. Vanginvartijan opastamana läksin koppiin erään kansalaisen seurassa, joka nyt on valamiehistön jäsen. Tutkin sen tarkalleen. Eräässä aukossa uuninpiipussa, josta kivi oli otettu irti ja pantu sijalleen, löysin kirjoitetun paperin. Tässä se on. Olen tutkinut muutamia näytteitä tohtori Manetten käsialasta. Tämä on tohtori Manetten käsialaa. Jätän tämän tohtori Manetten käsialalla kirjoitetun paperin puheenjohtajan käsiin."
"Se luettakoon."
Haudan hiljaisuuden vallitessa — vanki katseli hellästi vaimoaan, joka siirsi katseensa hänestä vain levottomuudella tarkastaakseen isäänsä, tohtori Manetten katse oli lukijaan kiinnitetty, rouva Defarge ei ottanut silmiään vangista, Defarge katseli riemuitsevaa vaimoaan ja kaikki muut tarkastivat tohtoria, joka ei nähnyt ainoatakaan heistä — luettiin paperi, jonka sisällys oli seuraava.
KYMMENES LUKU.
Varjon aihe.
Minä, Alexandre Manette, onneton lääkäri, joka synnyin Beauvaisissa ja sittemmin oleskelin Pariisissa, kirjoitan tämän surullisen tarinan synkässä kopissani Bastiljissä vuoden 1767 viimeisenä kuukautena. Olen kirjoittanut sen salaa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Aion kätkeä sen uuninpiippuun, johon hitaasti ja suurella vaivalla olen hankkinut sille piilopaikan. Jokin armahtavainen käsi sen sieltä ehkä löytää, kun minä suruineni jo olen tomua.
Nämät sanat muodostan ruosteisella rautakivellä, jota kastan uunista raavittuun ja verellä sekoitettuun nokeen ja hiiliin, vankeuteni kymmenennen vuoden viimeisenä kuukautena. Kaikki toivo on kadonnut sydämestäni. Hirvittävistä enteistä, joita olen itsessäni huomannut, arvaan ettei ymmärrykseni enää kauvan pysy selvänä, mutta juhlallisesti vakuutan, että nyt olen täydessä järjessäni — että muistini on tarkka yksityisseikkoihin asti ja että kirjoitan totuuden niin totta kuin minun tuomioistuimen edessä on vastattava näistä minun viimeisistä kirjoitetuista sanoistani, lukipa ihmiset niitä eli ei.
Eräänä pilvisenä kuutamoiltana joulukuun kolmannella viikolla vuonna 1757 luullakseni toisenakolmatta päivänä, kävelin rantakadun etäistä osaa Seinen rantaa pitkin virkistääkseni itseäni raittiissa ilmassa tunnin matkan päässä asunnostani École de Medecine-kadun varrella, kun vaunut tulivat kovalla vauhdilla takaapäin. Kun vetäysin syrjään antaakseni vaunujen mennä ohi, sillä pelkäsin niiden muuten ajavan ylitseni, katseli pää ulos ikkunasta ja ääni käski ajajan pysähtyä.
Vaunut seisahtuivat heti kun ajaja sai hevoset pysähtymään ja sama ääni mainitsi nimeni. Vastasin siihen. Vaunut olivat ehtineet siksi etäälle, että kaksi herraa ehti avata oven ja astua alas ennenkuin minä ehdin luo. Huomasin että kumpasetkin olivat viittoihin kääriytyneet ja näyttivät haluavan pysyä piilossa. Siinä heidän seisoessaan vaunun ovella, huomasin myöskin, että molemmat saattoivat olla minun ikäisiäni, mieluummin nuorempia ja että he olivat samannäköiset kasvultaan, ääneltään ja (kuten saatoin nähdä) myöskin kasvoiltaan.
"Oletteko tohtori Manette?" sanoi toinen.
"Olen."
"Tohtori Manette, joka ennen asui Beauvaisissa", sanoi toinen, "nuori lääkäri, alkujaan taitava kirurgi, joka viime vuosina on saavuttanut kasvavaa mainetta Pariisissa?"
"Hyvät herrat", sanoin, "olen se tohtori Manette, josta puhutte niin mairittelevasti."
"Kävimme kotonanne", sanoi ensimmäinen, "ja koska emme sattuneet tapaamaan teitä siellä ja koska meille sanottiin, että luultavasti olisitte tällä suunnalla kävelemässä, lähdimme jälkeenne toivossa että tapaamme teidät. Tahdotteko olla hyvä ja astua vaunuihin?"
Molempien käytös oli käskevä ja viimeisiä sanoja puhuessaan asettuivat he niin, että minä jouduin vaunun oven ja heidän väliinsä. He olivat aseelliset. Minä en.
"Anteeksi, hyvät herrat", sanoin, "mutta tapani on kysyä, kuka kunnioittaa minua hakemalla apuani ja mitä laatua on se sairauskohtaus, jonka tähden apuani tarvitaan?"
Tähän vastasi toiseksi puhunut: "Apuanne tarvitsevat ovat ylhäistä säätyä. Mitä sairauden laatuun tulee, sanoo luottamuksemme teidän taitoonne, että te omin neuvoin voitte saada siitä selvää, paljon paremmin kuin mitä voimme selittää. Tahdotteko olla hyvä ja astua vaunuihin?"
Minun ei auttanut muu kuin totella ja istuuduin ääneti. He nousivat jälestäni vaunuihin, viimeinen hyppäsi ylös nostettuaan astuimen. Vaunut kääntyivät ja vierivät samalla vauhdilla kuin ennenkin.
Toistan tämän keskustelun aivan niinkuin se tapahtui. Olen aivan varma että se sanasta sanaan vastaa sitä. Kerron kaikki aivan totuuden mukaisesti ja pakotan ajatukseni pysymään aineessa. Siinä kohden missä ajatusviivat seuraavat, keskeytän tällä kertaa ja pistän paperin piilopaikkaansa. — — — —
Vaunut jättivät taaksensa kadut, kulkivat läpi pohjoisen kaupunginportin ja vierivät maantielle. Kaksikolmatta osaa peninkulmaa kaupunginportista — en arvioinnut välimatkaa silloin, vaan myöhemmin — erosi se valtatieltä ja pysähtyi yksinäisen rakennuksen eteen. Nousimme pois vaunuista ja kuljimme rakennuksen ovelle pitkin pehmeätä ja kosteata käytävää läpi puutarhan, jossa rappeutunut suihkukaivo oli vuotanut yli äyräittensä. Ovea ei avattu heti soitettua ja toinen seuralaisistani löi avaamaan tullutta palvelijaa raskaalla ratsaskintaallaan vasten kasvoja.
Tässä teossa ei ollut mitään, joka erikoisesti kiinnitti huomiotani, sillä olin nähnyt alhaisia ihmisiä lyötävän useimmin kuin koiria. Mutta toinenkin, joka myös oli suutuksissaan, löi palvelijaa samalla lailla käsivarrellaan; veljesten ulkomuoto ja ryhti muistuttivat niin toisistaan ja vasta silloin huomasin heidän olevan kaksoisveljeksiä.
Siitä asti, kun astuimme alas vaunuista ulkoportin edustalla (joka oli suljettu ja jonka toinen veljeksistä aukasi ja jälleen sulki) olin kuullut huutoa yläkerroksesta. Minut vietiin heti sinne, huudot tulivat kovemmiksi noustessamme portaita ja tapasin potilaan vuoteen omana kovassa aivokuumeessa.
Potilas oli hyvin kaunis nuori nainen, ei varmaankaan paljon yli kahdenkymmenen. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja epäjärjestyksessä, ja hänen käsivartensa olivat sidotut sivulle nauhoilla ja nenäliinoilla. Huomasin, että nämät nauhat olivat kaikki osia hienon herran puvuista. Yhdessä niistä, joka oli ripsuliepeinen ja juhlapukuun kuuluva, näin aatelisen vaakunan ja E kirjaimen.
Näin sen heti paikalla tarkastaessani sairasta, sillä herkeämättömästi väännellessään oli hän kääntynyt niin, että kasvot olivat sängynlaitaa vasten ja pistänyt nauhan pään suuhunsa, että hän oli tukehtumaisillaan. Ensi työkseni ojensin käden helpottaakseni hengitystä, ja vetäessäni pois nauhan, sattuivat silmäni koruompelukseen toisessa kulmassa.
Käänsin hänet varovaisesti, panin käteni hänen rinnalleen rauhoittaakseni häntä ja saadakseni hänen pysymään pitkällään ja katselin häntä kasvoihin. Hänen silmänsä olivat tuijottavat ja hurjat ja hän huusi lakkaamatta vihlovasti ja toisti: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Silmänräpäyksen, ei enemmän; saattoi hän kuunnellen vaieta, mutta sitten alkoivat taas vihlovat huudot: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Ei hänen käytöksessään ollut mitään vaihtelua. Muuta keskeytystä ei ollut kuin säännöllisesti uudistuva paussi.
"Kauvanko tätä on kestänyt?"
Erottaakseni veljeksiä, kutsun heitä vanhemmaksi ja nuoremmaksi; vanhemmalla tarkotan sitä, joka esiintyi käskevämmin. Vanhempi vastasi: "eilisillasta, tätä samaa aikaa".
"Onko hänellä miestä, isää ja veljeä?"
"Veli."
"Hänen veljensä kanssako puhun?"
Hän vastasi hyvin ylenkatseellisesti:
"Ette."
"Onko hänellä hiljan ollut syytä ajatella lukua kaksitoista?"
Nuorempi veli vastasi kärsimättömästi: "On, kellon| lyöntiä kaksitoista".
"Katsokaa nyt, hyvät herrat", sanoin, pitäen yhä kättäni sairaan rinnalla, "kuinka vähän voin olla hyödyksi kun toitte minut täten tänne. Jos olisin tiennyt taudin laatua, olisin varustautunut monenmoisella. Täten olemme tuhlanneet aikaa, ei ole saatavissa minkäänlaista lääkettä näin autiossa seudussa."
Vanhempi veli katsoi nuorempaa, joka sanoi ylpeästi: "Tässä on rohtolipas", jonka jälkeen hän otti sen kaapista ja asetti pöydälle.
Avasin muutamia pulloja, haistoin niitä ja vein tulpan huulilleni. Jos en olisi halunnut käyttää huumaavia ja itsessään myrkyllisiä aineita, en olisi niistä mitään käyttänyt.
"Epäilettekö niitä?" kysyi nuorempi veli.
"Näettehän että ryhdyn niitä käyttämään", vastasin, mutta en enempää.
Suurella vaivalla ja monen koetuksen perästä sain sairaan ottamaan annoksen, jonka pidin hänelle tarpeellisena. Koska oli tarkotukseni hetken perästä antaa uusi annos ja kun minun täytyi panna merkille minkä vaikutuksen se teki, istuuduin vuoteen viereen. Arka ja säikähtynyt palvelijatar (alhaalla olleen palvelijan vaimo) oli vetäytynyt nurkkaan. Rakennus oli kostea ja rappeutunut, kehnosti kalustettu, nähtävästi hiljan ja tilapäisesti otettu käytäntöön. Paksuja uutimia oli naulattu ikkunoiden eteen huutojen ehkäisemiseksi. Ne jatkuivat samaan säännölliseen tapaan: "mieheni, isäni ja veljeni!" loppuen sanalla: "hiljaa!" Hänen hourauksensa oli niin rajua, etten ollut päästänyt hänen käsiään nauhoista, pidin vain huolta, että ne eivät häntä vaivanneet. Ensimmäinen toivon välkähdys oli, että sairaan rinnalla oleva käteni vaikutti niin rauhoittavasti, että hänen kasvonsa pysyivät hetken hiljaa. Se ei vaikuttanut mitään huutoihin, sillä kellon heiluri ei olisi voinut olla säännöllisempi.
Koska kädelläni, (kuten luulin) oli tämä vaikutus, olin istunut puoli tuntia vuoteen ääressä molemmat veljet katselijoina, kun vanhempi sanoi:
"On vielä toinenkin sairas."
Hätkähdin ja kysyin: "Onko se vaikeakin tapaus?"
"Parasta on, että itse otatte siitä selvän", vastasi hän huolettomasti ja otti kynttilän. — — — —
Toinen potilas makasi huoneessa, joka oli toisella puolen eräitä portaita; ja oli jonkinlainen tallin parvi. Matala kalkittu katto peitti yhtä osaa huonetta; muu osa oli avonainen aina tiilikaton harjaan saakka ja palkit kulkivat ristissä sen yli. Heiniä ja olkia säilytettiin siinä osassa huonetta, sekä polttoaineita ynnä hiekkaan pantuja omenia. Minun täytyi kulkea sen kautta mennessäni sairaan luo. Muistini on tarkka ja heikkenemätön. Koettelen sitä näillä yksityisseikoilla ja minä näen ne kaikki edessäni tässä kopissani Bastiljissa, vankeuteni kymmenennen vuoden lopulla, sellaisina kuin ne sinä iltana näin.
Heinänipulla laattialla tyyny pään alla makasi kaunis, noin seitsemäntoista vuotias talonpojan poika. Hän oli seljällään hampaat yhteen puristettuina, pitäen oikeaa kättänsä nyrkissä rinnalla ja kangistuneet silmät tuijottaen kattoon. En saattanut nähdä mihin hän oli haavoittunut kun laskeusin polvilleni hänen viereensä, mutta näin, että hän oli kuolemaisillaan jonkun terävän aseen tuottamasta haavasta.
"Olen lääkäri, ystäväiseni", sanoin. "Anna minun tutkia sitä."
"En tahdo, että sitä tutkitaan", vastasi hän, "antakaa sen olla."
Se oli hänen kätensä alla ja houkuttelemalla sain hänen siirtämään kätensä. Se oli miekanisku, jonka hän oli saanut noin vuorokausi sitten, mutta ei mikään taito olisi saattanut häntä pelastaa, vaikka hän olisikin saanut heti hoitoa. Nyt hän oli kuolemaisillaan. Kun katsahdin vanhempaan veljeen, näin hänen katselevan kuolevaa poikaa kuin haavoitettua lintua, jänistä tai kaniinia, eikä niinkuin kanssaihmistä.
"Kuinka tämä on tapahtunut?" sanoin.
"Hullu koiranpenikka. Orja! Pakotti veljeni tarttumaan aseisiin ja kaatui veljeni miekkaan — kuin aatelismies!"
Ei ollut rahtuakaan sääliä, surua tai ihmisrakkautta tässä vastauksessa. Puhuja näytti myöntävän, että oli sopimatonta, että noin kurja olento kuolisi siellä ja että olisi ollut parempi hänen kuolla jossain huomaamattomassa nurkassa kuten muutkin hänen kaltaisensa elukat. Poika ja hänen kohtalonsa eivät häntä vähääkään liikuttaneet.
Pojan katse oli hitaasti kohonnut puhujaan, josta se hitaasti siirtyi minuun.
"Tohtori, he ovat aika ylpeitä nuo aatelismiehet, mutta mekin, alhaiset koirat, olemme väliin ylpeät. He ryöstävät meitä, solvaisevat, lyövät, tappavat meitä, mutta välistä on meillä hiukan ylpeyttä jälellä. Hän — oletteko nähnyt sen naisen, tohtori?"
Huudot kuuluivat sinne asti, vaikkakin hiljemmin välimatkan vuoksi.
"Olen nähnyt hänet", sanoin.
"Hän on sisareni, tohtori. Noilla aatelismiehillä on kauvan aikaa ollut häpeälliset oikeutensa sisariemme siveyteen ja hyveisiin, mutta meidän keskuudessamme on ollut kunniallisiakin tyttöjä. Minä tiedän sen ja olen kuullut isäni sanovan sitä. Hän oli kelpo tyttö. Hän oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa, joka oli tuon herran vuokraaja. Me olimme kaikki hänen vuokraajiaan. Toinen on hänen veljensä, kurjin huonosta suvusta."
Suurimmilla ponnistuksilla kokosi poika ruumiilliset voimansa puhuakseen, mutta hänen sielunsa puhui hirvittävällä voimalla.
"Tuo mies ryösti meitä, kuten meitä halpoja koiria nuo paremmat olennot aina ryöstävät, hän verotti meitä ilman sääliä, pakotti itselleen palkatta työtä tekemään, pakotti jauhattamaan viljamme omassa myllyssään, pakotti meitä ruokkimaan kymmenittäin hänen kanojaan kurjalla viljallamme ja kielsi meitä kuoleman uhalla pitämästä yhtään ainoata kanaa, meitä nylettiin ja ryöstettiin siihen määrin, että kun meillä sattui olemaan palanenkaan lihaa, söimme sen pelvolla lukkojen takana, ettei hänen väkensä näkisi ja riistäisi sitä meiltä — niin, me olimme niin ryöstettyjä, vainottuja ja köyhtyneitä, että isämme sanoi, että oli hirveätä saattaa lapsia maailmaan ja että me ennen kaikkia rukoilisimme että vaimomme olisivat hedelmättömät, että onneton sukumme kuolisi sukupuuttoon."
En ollut milloinkaan ennen nähnyt sorrontunteen noin purkautuvan, leimahtavan kuin tulen. Olin otaksunut, että sitä löytyi salassa kansan keskessä, mutta en ollut ennen nähnyt sen leimahtavan ilmi ennenkuin tässä kuolevassa pojassa.
"Siitä huolimatta meni sisareni naimisiin. Hänen miehensä oli sairaaloinen siihen aikaan ja sisareni meni naimisiin saadaksensa hoitaa armastansa tuvassamme — koiran kopissamme, kuten tuo mies sitä nimittäisi. Sisareni ei ollut monta viikkoa naimisissa ennenkuin tuon miehen veli sattui näkemään hänet ja ihastui häneen ja pyysi hänen mieheltänsä häntä lainaksi — sillä mitä merkitsee aviomiehet meidän keskuudessamme. Mies olisi kyllä suostunut, mutta sisareni oli kunnollinen ja siveellinen ja vihasi tuon herran veljeä yhtä suuresti kuin minäkin. Mitä sitten luulette että nuo kaksi tekivät saadakseen hänen miehensä käyttämään kaiken voitavansa taivuttaakseen sisartani?"
Pojan silmät, jotka hän loi minuun, kääntyivät hitaasti katsojiin ja minä näin kummankin kasvoista, että hän oli puhunut totta. Molemmat lajit ylpeyttä, jotka olivat tässä vastakkain, saatan vielä täällä Bastiljissakin nähdä edessäni, aatelismiehessä se oli huoletonta väliäpitämättömyyttä, talonpojassa taaskin sorrettua tunnetta ja intohimoista kostonhalua.
"Tiedätte tohtori, että noilla aatelismiehillä on oikeus valjastaa meitä kuin koiria vaunujensa eteen ja ajaa meitä. He valjastivat lankoni ajaen häntä. Tiedätte, että heillä on oikeus pakottaa meitä öisin vahtimaan heidän tiluksillaan, ettei sammakot heidän jaloa untansa häiritsisi. He pitivät hänet öisin ulkona epäterveellisessä sumussa ja päivällä valjastivat hänet vaunujen eteen. Mutta hän ei antanut houkutella itseään. Ei! Kun hänet kerran puolisten aikana päästettiin syömään, jos hänellä ruokaa oli — nyyhkytti hän kaksitoista kertaa ja kuoli vaimonsa syliin."
Ei mikään muu inhimillinen voima kuin hänen varma päätöksensä kertoa heidän kärsimänsä vääryydet, olisi saattanut pitää poikaa hengissä. Hän pakotti kuoleman läheneviä varjoja väistymään samoin kuin hän pakotti kätensä nyrkkiin ja peittämään haavaa.
"Tuon miehen luvalla ja avulla vei hänen veljensä pois sisareni, huolimatta siitä mitä sisareni varmaankin hänelle sanoi — ja jonka te pian saatte tietää, tohtori, ellette vielä siitä tiedä — hänen veljensä vei pois hänet huvikseen ja leikkikalukseen. Näin hänen ajavan ohitseni tiellä. Kun toin kotia tästä tiedon, murtui isäni sydän, hän ei virkkanut sanaakaan siitä mikä täytti hänen sydämensä. Vein nuoremman sisareni (sillä minulla on toinenkin) paikkaan, jonne tuon miehen käsi ei ulotu, ja jossa hän ei koskaan ainakaan tule hänen orjattarekseen. Sitten seurasin veljeä tänne ja viime yönä kiipesin tänne sisään minä — halpa koira, miekka kädessä. Missä on se korkea ikkuna? Se oli jossain täällä."
Huone musteni hänen silmissään ja maailma lyykistyi kokoon hänen ympärillään. Katselin ympärilleni ja huomasin, että heiniä ja olkia oli poljettu laattialla, kuin siinä olisi oteltu.
"Sisareni kuuli minun ääneni ja ryntäsi sisään. Minä kielsin häntä tulemasta lähelle ennenkuin olisin surmannut hänen viettelijänsä. Hän tuli sisään ja heitti minulle ensin muutamia kolikoita, sitten tavoitti hän minua ruoskallaan. Mutta vaikka olinkin vain halpa koira, uhkasin häntä miekallani, saadakseni häntä ryhtymään aseihin. Miekan, jonka hän tahrasi halpaan vereeni saattaa hän katkaista niin moneen kappaleeseen kuin haluttaa, hän veti sen yhtäkaikki tupestaan — ja ahdisteli minua taitonsa takaa, pelastaakseen henkensä."
Silmäni olivat taannoin sattuneet katkenneisiin miekan särpäleihin heinillä. Ne olivat jäännöksiä aatelismiehen aseesta. Toisella paikalla oli vanha miekka, joka näytti kuuluneen sotamiehelle.
"Nostakaa minut pystyyn, tohtori, nostakaa minut. Missä hän on?"
"Hän ei ole täällä", sanoin kohottaessani poikaa; luulin hänen puhuvan veljestä.
"Hän! Kaikessa aatelisylpeydessään pelkää hän nähdä minua. Missä se mies on, joka oli täällä? Kääntäkää kasvoni häneen."
Tein sen ja nostin nuorukaisen pään polveni varaan. Mutta yhtäkkiä hän sai erinomaisen voiman, nousi omin voimin pystyyn ja pakotti minunkin nousemaan, sillä muutoin en olisi voinut häntä tukea.
"Markiisi", sanoi poika kääntyen häneen silmät seljällään ja oikea käsi koholla, "sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili tehdään, kutsun teitä ja omaisianne, viimeiseen kurjan sukunne jälkeläiseen asti vastaamaan tästä. Merkitsen teidät tällä verisellä ristillä osotteeksi että teen sen. Sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili on tehtävä, kutsun tästä teidän veljenne, huonon suvun kurjimman, vastaamaan. Merkitsen hänet tällä verisellä ristillä osotteeksi että niin teen."
Kahdesti vei hän kätensä haavalle ja teki etusormellaan ristin ilmaan. Hän seisoi vielä hetkisen sormi ylhäällä, mutta kun se vaipui, vaipui hänkin ja minä panin hänet maahan kuolleena. — — —
Palatessani nuoren naisen vuoteen ääreen, houri hän entiseen tapaansa. Tiesin, että sitä voisi kestää tuntikausia ja että se nähtävästi loppui haudan hiljaisuuteen.
Annoin hänelle äskeistä lääkettä ja istuin vuoteen ääressä myöhään yöhön. Hän ei hillinnyt vihlovia huutojaan, ei epäröinyt sanojensa selvyyttä eikä järjestystä. Ne olivat aina: "mieheni, isäni ja veljeni! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Hiljaa!"
Tätä kesti toista vuorokautta siitä kun hänet ensiksi näin. Olin mennyt ja tullut kaksi kertaa ja taaskin istuin hänen luonaan, kun hän rupesi sopertamaan. Tein voitavani käyttääkseni tätä tilaisuutta ja vähitellen vaipui hän horroksiin ja lepäsi kuin kuollut.
Oli kuin myrsky ja sade olisi vihdoinkin tuuditettu lepoon pitkällisen ja hirvittävän rajuilman jälkeen.
Irrotin hänen kätensä ja pyysin palvelijatarta avukseni järjestämään hänen revityitä vaatteitaan ja sotkeutuneita hiuksiaan. Vasta silloin näin, että hän oli siinä tilassa jolloin ensi toiveet äidiksi tulemisesta heräävät ja vasta silloin menetin toivoni hänen parantumisestaan.
"Onko hän kuollut?" kysyi markiisi, jota edelleenkin kutsun vanhemmaksi veljeksi ja tuli huoneeseen ratsusaappaissa ikäänkuin hän olisi noussut hevosen selästä.
"Ei kuollut, sanoin, mutta ei kaukana kuolemasta."
"Mikä voima noitten alhaisten ruumiissa!" sanoi hän katsellen sairasta jonkunlaisella uteliaisuudella.
"Surussa ja epätoivossa on ihmeellinen voima", vastasin.
Hän nauroi ensiksi sanoilleni, sitten rypisti silmäkulmiaan. Hän siirsi jalallaan tuolin lähelle minua, käski palvelijattaren poistua ja sanoi matalalla äänellä:
"Tohtori, kun näin veljeni joutuneen vaikeuksiin noiden talonpoikien tähden, kehotin häntä etsimään teidän apuanne. Te olette arvossa pidetty ja nuorena miehenä, jolla on hyvä tulevaisuus edessään, ajattelette kait omaa etuanne. Täällä näkemänne on asioita, joita nähdään, mutta joista vaietaan."
Kuuntelin sairaan hengitystä ja vältin vastausta.
"Suvaitsetteko kuunnella minua, tohtori?"
"Herrani", sanoin, "minun ammatissani pidämme potilaitten ilmotuksia aina meidän välisenä asiana." Vastasin varovaisesti, sillä olin levoton kuulemastani ja näkemästäni.
Sairaan hengitystä oli niin vaikea huomata, että minä tarkalleen tutkin valtimon ja sydämen. Se eli mutta siinä kaikki. Kun jälleen asetuin paikalleni ja katselin ympärilleni huomasin molempien veljesten tarkastavan minua. — — —
Kirjoitan niin suurella vaikeudella, pakkanen on niin pureva ja pelkään joutuvani kiinni ja että minut teljetään maanalaiseen koppiin ja täydelliseen pimeyteen, että minun täytyy lyhentää kertomukseni. Muistini ei petä eikä ole hämmentynyt, muistan joka sanan, jonka olen vaihtanut veljesten kanssa.
Hän oli elossa vielä viikon ajan. Lopulta saatoin panemalla korvani hänen huuliinsa erottaa muutamia sanoja, joita hän minulle sanoi. Hän kysyi missä hän oli ja kuka minä olin; sanoin sen hänelle. Turhaan kysyin hänen sukunimeään. Hän pudisti heikosti päätään ja kätki salaisuutensa niinkuin hänen veljensäkin.
En saanut tilaisuutta tehdä hänelle mitään kysymyksiä, ennenkuin olin ilmottanut veljeksille, että hänen voimansa äkkiä vähenivät ja ettei hän enää päivääkään eläisi. Siihen asti oli aina minun siellä ollessani toinen epäluuloisena istunut vuoteenuutimien takana sairaan pään pohjissa, vaikka sairas ei koskaan tiennyt siellä olevan ketään muuta kuin palvelijattaren ja minun. Mutta kun oltiin niin pitkällä, näytti heistä yhdentekevältä kuinka paljon minä puhelin sairaalle, ikäänkuin — se ajatus tuli mieleeni — minäkin olisin lähellä kuolemaa.
Huomasin alituiseen, että heidän ylpeytensä kipeästi kärsi siitä, että nuorempi veli (kuten häntä kutsun) oli mitellyt miekkojansa talonpojan ja sen lisäksi poikasen kanssa. Ainoa mikä todella näkyi heihin vaikuttavan oli ajatus että tämä oli suuresti alentavaa suvulle ja hyvin naurettavaa. Joka kerran kun kohtasin nuoremman veljen katseen, huomasin että olin hänelle hyvin vastenmielinen, kuultuani pojan kertomuksen. Hän oli liukkaampi ja kohteliaampi minulle kuin vanhempi veli, mutta minulta ei tämä jäänyt huomaamatta. Näin myöskin, vanhemmasta veljestä, että olin heille vastuksena.
Sairaani kuoli kohta tuntia ennen puoliyötä — melkein minuutilleen samaan aikaan, jolloin näin hänet ensi kerran. Olin yksin hänen kanssaan, kun hänen voimaton nuori päänsä hiljaa vaipui toiselle sivulle ja kaikki hänen maalliset kärsimyksensä ja surunsa loppuivat.
Eräässä alikerran huoneessa odottivat veljekset kärsimättöminä päästäkseen ratsastamaan. Yksinäni istuessani vuoteen ääressä kuulin heidän kulkevan edestakasin lyöden ratsuruoskalla saappaihinsa.
"Onko hän lopultakin kuollut?" sanoi vanhempi astuessani huoneeseen.
"Hän on kuollut, sanoin."
"Onnittelen sinua, veljeni", sanoi hän kääntyen.
Hän oli jo ennen tarjonnut rahaa, mutta olin viivytellyt sen vastaanottamista. Nyt hän antoi minulle kääryn kultarahaa. Otin sen vastaan, mutta laskin sen pöydälle. Olin punninnut asiaa ja päättänyt etten ottaisi vastaan mitään.
"Anteeksi", sanoin, "mutta ei näissä olosuhteissa."
He vaihtoivat katseen, mutta kumarsivat minulle samoin kuin minäkin heille ja me erosimme sanaakaan vaihtamatta. — — —
Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt — uupunut kurjuudesta. En voi lukea mitä olen kirjoittanut kuihtuneella kädelläni. — — —
Aikaseen aamulla jätettiin oveni eteen kultarahakääry minun nimikirjoituksellani. Olin jo alussa tarkoin miettinyt mitä tekisin. Päätin sinä päivänä yksityisesti kirjoittaa ministerille ja ilmottaa hänelle kummankin sairaustapauksen laadun, ja missä olin ollut, sanalla sanoen, kaikki olosuhteet. Tiesin mitä vaikutusvalta hovissa merkitsi ja mitkä vapaudet aatelistolla oli, enkä uskonut että koskaan kuulisin enempää tästä asiasta, mutta tahdoin keventää sydäntäni. Olin pitänyt asian kokonaan salassa, yksin vaimoltanikin ja siitäkin päätin mainita kirjeessäni. En peljännyt omasta puolestani, mutta tiesin muutamien toisten joutuvan vaaranalaisiksi jos ilmottaisin mitä minä tiesin.
Minulla oli paljon työtä sinä päivänä enkä voinut valmistaa kirjettäni illalla. Nousin tavallista aikasemmin seuraavana aamuna kirjoittaakseni sen valmiiksi. Oli vuoden viimeinen päivä. Kirje oli juuri lopetettuna edessäni, kun minulle ilmotettiin, että eräs nainen tahtoi minua puhutella. — —
Tunnen itseni yhä enemmän ja enemmän voimattomaksi täyttämään tehtävää, johon olen ryhtynyt. On niin kylmä ja pimeä, aistini ovat niin turtuneet ja surumielisyyteni on ääretön.
Nainen oli nuori, miellyttävä ja kaunis, mutta ei näyttänyt pitkäikäiseltä. Hän oli hyvin liikutettu. Hän esitteli itsensä markiisi S:t Evrémonden vaimoksi. Liitin arvonimen, jolla poika puhutteli vanhempaa veljeä, vyöhön ommeltuun alkukirjaimeen ja tein helposti sen johtopäätöksen, että olin hiljan nähnyt sen aatelismiehen.
Muistini on yhä varma, mutta en saata kirjoittaa niitä sanoja joita vaihdoimme. Epäilen että minua valvotaan ankarammin kuin ennen, enkä tiedä milloin minua vakoillaan. Hän oli osaksi arvannut ja osaksi huomannut pääasiallisimmat seikat siinä hirvittävässä tapauksessa, hänen miehensä osuuden siinä, ja että he olivat kääntyneet minun puoleeni. Hän ei tiennyt, että se nuori nainen oli kuollut. Hänen toivonsa, sanoi hän, oli suuressa tuskassaan saada salaisesti osottaa hänelle naisellista osanottoa. Hänen toivonsa oli ollut torjua taivaan viha suvulta, joka kauvan oli ollut suuren, kärsivän joukon vihaama. Hänellä oli syytä uskoa, että löytyi nuori sisar, ja hänen hartain toivonsa oli saada auttaa tätä sisarta. En voinut hänelle muuta sanoa kuin että sellainen sisar oli olemassa, enempää en tiennyt. Luottaen vaitiolooni, oli hän tullut luokseni toivossa että voisin sanoa nimen ja olinpaikan. Mutta tähän onnettomaan hetkeen asti olen tietämätön kummastakin. — — —
Paperi rupeaa loppumaan. Muudan lappu otettiin minulta eilen varoituksella. Minun täytyy tänään lopettaa kertomukseni.
Hän oli hyvä, sääliväinen nainen eikä onnellinen avioliitossaan. Kuinka hän olisikaan ollut? Veli epäili ja vihasi häntä, ja kohdisti koko vaikutusvaltansa häntä vastaan, markiisitar pelkäsi häntä ja samoin miestään. Kun saatoin häntä portille, istui lapsi, kaunis kahden, kolmen vuoden vanha poika hänen vaunuissaan.
"Hänen tähtensä, tohtori", sanoi hän ja osotti itkien poikaansa, "tahtoisin koettaa parhaimpani mukaan sovittaa. Muutoin ei milloinkaan onni seuraa hänen perintöänsä. Aavistan, että ellei mitään toista syytöntä uhria sovitukseksi anneta, vaaditaan se kerran häneltä. Mitä vielä voin omakseni kutsua — ainoastaan muutamia koristeita — tahdon panna hänen elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi lahjoittaa sille vääryyttä kärsineelle perheelle, jos sisaresta saadaan selvä, kuolleen äitinsä osanoton ja säälin keralla."
Hän suuteli poikaa ja sanoi häntä hyväillen: "Sen teen sinun tähtesi, kultaseni. Tuleehan sinusta uskollinen, pikku Charles?" Lapsi vastasi: "Tulee!" Suutelin hänen kättänsä, hän otti poikansa syliinsä ja ajoi häntä hyväillen pois. En nähnyt häntä koskaan enää.
Koska hän oli maininnut miehensä nimen siinä uskossa että sen tiesin, en maininnut sitä kirjeessä. Suljin sinetillä kirjeeni ja koska en uskaltanut jättää sitä kenenkään toisen huostaan, vein itse sen samana päivänä perille.
Samana iltana, vuoden viimeisenä, kello yhdeksän tienoissa mustapukuinen mies soitti kelloani, pyysi saada puhutella minua ja seurasi ääneti nuorta palvelijaani Ernest Defargea, portaita ylös. Kun palvelijani tuli huoneeseeni, jossa istuin vaimoni kanssa — oi vaimoni, sydämeni armas! Nuori kaunis englantilainen vaimoni — näimme miehen, jonka olimme luulleet jääneen portille, seisovan ääneti hänen takanansa.
Vaikea sairauskohtaus S:t Honoré kadun varrella. Se ei veisi paljon aikaa; vaunut odottivat alhaalla.
Ne veivät minut tänne, ne veivät minut hautaani. Kun tulin ulos rakennuksesta, pantiin takaapäin musta side kireästi suuni eteen, ja käteni kiinnitettiin taapäin. Molemmat veljet tulivat yli kadun pimeästä nurkasta ja ilmaisivat käden liikkeillä että olin oikea. Markiisi otti taskustaan kirjeen, jonka olin kirjoittanut, näytti sen minulle, poltti sen lyhdyssä olevaan kynttilään ja polki tuhan murskaksi jalallaan. Ei sanaakaan vaihdettu. Minut vietiin tänne elävään hautaani.
Jos Jumala armossaan olisi taivuttanut noiden kovasydämisten veljien mielen antamaan jonkinlaisia tietoja rakkaasta vaimostani — yhden ainoan sanankaan, että olisin saanut tietää elikö hän vai oliko kuollut — uskoisin, ettei Jumala kokonaan ole heitä hyljännyt. Mutta nyt uskon, että punasen ristin merkki tuottaa heille turman ja ettei heillä ole mitään osaa Jumalan armoon. Ja heitä ja heidän jälkeisiään, sukunsa viimeiseen jälkeläiseen asti kutsun minä, Alexandre Manette onneton vanki, tänä vuoden 1767 viimeisenä iltana, sietämättömässä tuskassani edesvastuulle niinä päivinä, jolloin tili on tehtävä kaikesta tästä. Minä kutsun heidät edesvastuuseen taivaan ja maan eteen.
* * * * *
Tämän todistuskappaleen luettua nousi hirveä melu. Kiihkeän himon synnyttämä meteli, josta saattoi erottaa ainoastaan sanan: "veri".
Turha oli tälle tuomioistuimelle ja kuulijakunnalle toteen näyttää ettei Defarge ollut julkaissut mainittua asiakirjaa Bastiljista saatujen muistiinpanojen kanssa, jotka kannettiin juhlakulussa, vaan että hän oli kätkenyt ne ja odottanut aikaansa. Turhaa oli huomauttaa, että tuon kammotun sukunimen oli jo aikoja sitten Saint-Antoine julistanut pannaan ja merkinnyt tuhoavaan luetteloon. Se mies ei ollut koskaan maata polkenut, jonka hyveet ja ansiot tänä päivänä ja tässä tilaisuudessa olisivat voineet hänet pelastaa sellaisesta syytteestä.
Ja sen pahempi oli syytetylle, että syyttäjä oli tunnettu kansalainen, hänen harras ystävänsä, hänen vaimonsa isä. Kansanjoukon mielettömiä haluja oli matkia muinaisajan epäiltäviä yleisiä hyveitä ja uhrata itsensä ja muut kansan alttarilla. Kun siis puheenjohtaja sanoi (muuten hänen päänsä olisi ollut löyhässä), että tasavallan oivallinen lääkäri ansaitsisi vieläkin suuremmassa määrässä tasavallan kiitollisuutta hävittämällä vihatun ylimyssuvun ja epäilemättä tuntisi hän pyhää iloa ja riemua saattaessaan tyttärensä leskeksi ja lapsen isättömäksi, nousi raju ihastus, isänmaallinen innostus, ilman vähintäkään inhimillistä osanottoa. "Suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", mutisi rouva Defarge hymyillen Kostolle. "Pelastakaa hänet nyt, tohtori, pelastakaa?"
Jokaisen valamiehen ääni otettiin kiljumalla vastaan. Vielä yksi ja vieläkin yksi. Melua ja kiljunaa.
Yksimielinen tuomio. Sydämeltään ja syntyperältään ylimys, tasavallan vihollinen, yleisesti tunnettu kansan sortaja. Takasin Conciergeriaan ja kuolema vuorokauden sisään!