Kaksi kaupunkia

YHDESTOISTA LUKU.

Hämärä.

Viattoman ja kuolemaan tuomitun miehen onneton vaimo vaipui alas tuomion julistettua, ikäänkuin häntä olisi kohdannut kuolettava isku. Mutta hän ei äännähtänytkään ja niin voimakas oli se ääni hänessä, joka sanoi että hänen ennen kaikkia tuli tukea miestänsä onnettomuudessa eikä sitä lisätä, että se äkkiä oikasi hänet suoraksi tämänkin iskun jälkeen.

Koska tuomarin piti ottaa osaa yleiseen mielenosotukseen kaupungilla, keskeytettiin istunto. Melu ja vilkas liike salin tyhjentyessä ei ollut vielä loppunut, kun Lucy nousi ja ojensi kätensä miestänsä vastaan kasvojen kuvastaessa vain rakkautta ja lohdutusta.

"Jos saisin koskettaa häntä! Jos saisin syleillä häntä ainoan kerran!
Oi, kansalaiset, jos teillä olisi niin paljon sääliä meitä kohtaan!"

Jälellä oli enää vain yksi vanginvartija ja kaksi niistä neljästä, jotka olivat hänet vanginneet edellisenä iltana ja Barsad. Kaikki muu väki oli kiiruhtanut katsomaan mielenosotusta. Barsad sanoi toisille: "antakaa heidän syleillä toisiaan, sehän on silmänräpäyksen työ". He suostuivat ääneti ja veivät hänen penkkien ohi korotetulle paikalle, josta hän nojautumalla yli aitauksen saattoi sulkea vaimonsa syliinsä.

"Hyvästi, armaani! Viimeinen siunaus sinulle, rakkaani. Tapaamme jälleen toisemme siellä missä uupuneet saavat levähtää."

Ne olivat hänen miehensä sanat vaimolleen, sulkiessaan hänet syliinsä.

"Voin tämän kantaa, rakas Charles. Olen saanut voimaa korkeudesta, älä sure minun tähteni. Viimeinen siunaus lapsellemme!"

"Lähetän sen hänelle sinun kauttasi. Suutelen häntä sinun kauttasi.
Sanon hänelle hyvästi sinun kauttasi!"

"Mieheni! Ei, silmänräpäys!" Mies tahtoi irrottautua vaimostaan. "Emme ole kauvan erillämme. Tunnen että tämä vähitellen murtaa sydämeni, mutta olen täyttävä velvollisuuteni niin kauvan kuin voin ja kun jätän hänet, on Jumala lähettävä hänelle ystäviä, niinkuin Hän teki minullekin."

Hänen isänsä oli seurannut häntä ja olisi langennut polvilleen heidän eteensä, ellei Darnay olisi ojentanut kättänsä ja estänyt häntä siitä huudahtaen:

"Ei, ei! Mitä olisitte tehnyt, että polvistuisitte meidän edessämme. Tiedämme nyt minkä taistelun olette muinoin kestänyt. Tiedämme nyt, mitä te kestitte, kun te epäilitte minun syntyperääni ja kun saitte sen tietää. Tiedämme nyt, mitä luonnollista vastenmielisyyttä vastaan te taistelitte ja minkä voititte tyttärenne tähden. Me teitä kiitämme sydämestämme kaikella rakkaudellamme ja kunnioituksellamme. Taivas olkoon kanssanne!"

Vastaukseksi isä repi valkeata tukkaansa ja väänteli käsiään huudahtaen tuskallisesti.

"Ei saata olla toisin", sanoi vanki. "Kaikki on yhteisesti vaikuttanut tällaisen lopun. Aivan turha koetus täyttää äiti parkani tehtävää saattoi teidät ensiksi onnettomaan yhteyteeni. Mitään hyvää ei voinut seurata niin paljosta pahasta, eikä onnellisempaa loppua niin onnettomalle alulle. Rohkaiskaa itsenne ja antakaa minulle anteeksi! Taivas teitä siunatkoon!"

Hän vietiin pois, hänen vaimonsa päästi hänet irti ja jäi seisomaan katsoen hänen jälkeensä kädet ristissä kuin rukouksessa ja loistavin kasvoin, joilla asui lohdutuksen hymyilykin. Kun hänen miehensä poistui vankien oven kautta, kääntyi Lucy, pani hellästi päänsä isänsä rinnalle, koetti puhua hänelle ja vaipui tiedottomana hänen jalkoihinsa.

Silloin astui Sydney Carton esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli koko ajan seisonut ja nosti hänet ylös. Ainoastaan hänen isänsä ja herra Lorry olivat saapuvilla. Cartonin käsivarsi vapisi nostaessaan häntä ja tukiessaan hänen päätään. Hänessä oli ilme, joka ei ollut ainoastaan sääliä, siinä oli ylpeyttäkin.

"Kannanko hänet vaunuihin? Hän ei ollenkaan paina käsivarrellani."

Hän kantoi hänen kepeästi portille ja laski hänet hellästi vaunuihin. Hänen isänsä ja heidän vanha ystävänsä nousivat niihin ja Carton istui kuskin viereen.

Heidän tultua portille, jossa hän muutamia tuntia sitten oli seisonut pimeässä laskien mille rosoisille katukiville hänen jalkansa oli mahtanut astua, nosti hän hänet vaunuista ja kantoi hänet portaita ylös heidän huoneeseensa. Siellä hän laski hänet sohvalle, jossa hänen lapsensa ja neiti Pross itkivät hänen rinnallaan.

"Älkää herättäkö häntä", kuiskasi Carton viimemainitulle, "hänelle on parempi näin, älkää saattako häntä tietoisuuteen, hänen ollessa näin tainnuksissa."

"Oi Carton, Carton, rakas Carton!" huusi pikku Lucy tuskan valtaamana — nousten ja kiihkeästi häntä syleillen. "Nyt olette täällä, luulen teidän tekevän jotain äidin avuksi ja isän pelastamiseksi. Katsokaa häntä, rakas Carton! Voitteko te, joka pidätte hänestä yhtä paljon kuin mekin, nähdä häntä tuossa tilassa?"

Hän kumartui lapsen yli ja painoi hänen kukoistavan poskensa kasvojaan vasten. Sitten hän siirsi hänen tainnuksissa olevaa äitiänsä.

"Saanko", hän keskeytti, "saanko suudella häntä ennenkuin menen?"

He muistivat sittemmin hänen sopertaneen muutamia sanoja kumartuessaan ja huulillaan koskettaessaan makaavan kasvoja. Tyttö, joka seisoi häntä lähinnä, kertoi ne sitten ja kertoi ne lastensa lapsilleen tultuaan kauniiksi vanhaksi rouvaksi, että hän oli kuullut hänen sanovan: "elämä, jota rakastat".

Tultuaan viereiseen huoneeseen kääntyi hän herra Lorryn ja tohtori
Manetten puoleen, jotka häntä seurasivat ja sanoi viimemainitulle:

"Vielä eilen oli teillä tohtori Manette paljon vaikutusvaltaa; koettakaa edes sitä vielä käyttää. Tuomarit ja kaikki vallanpitäjät ovat teille hyvin myötätuntoisia ja kiitollisia palveluksestanne, eikö niin?"

"Ei mitään Charlesta koskevaa salattu minulta. Minulle vakuutettiin vahvasti että hänet pelastaisin; ja sen tein." Hän lausui tämän vastauksen hyvin hitaasti ja suuresti liikutettuna.

"Koettakaa uudestaan. Aika huomisiltaan on lyhyt, mutta koettakaa."

"Aion koettaa, en lepää, hetkeäkään."

"Sepä hyvä, tiedän teidän ennenkin osottaneen lujuutta ja tarmoa suurissa asioissa, — vaikka ei koskaan", lisäsi hän hymyillen ja huokaillen, "näin suuressa asiassa."

"Menen heti paikalla", sanoi tohtori Manette, "yleisen syyttäjän ja oikeuden puheenjohtajan luo ja menen muidenkin luo, joita on parasta olla mainitsematta. Minä kirjoitan myös — ei sittenkään, on katujuhla, eikä ketään tapaa ennen pimeätä."

"Totta on. No, paraimmassa tapauksessakin se on epätoivoinen koe, eikä se pahene, vaikka siirtyisikin pimeän tuloon. Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka teille onnistuu; mutta huomatkaa, en toivo mitään. Koska luulette, Manette, saavanne puhutella niitä pelottavia vallanpitäjiä?"

"Toivoakseni kohta pimeän tultua. Parin tunnin perästä."

"Tulee pimeä kohta kello neljältä. Pankaamme varalta lisää tunti tai pari. — Jos menen herra Lorryn luo kello yhdeksän, saanko silloin tietää mitä olette saanut aikaan joko ystävältämme tai teiltä itseltänne?"

"Saatte."

"Jospa onnistuisitte!"

Herra Lorry seurasi Sydneytä ovelle, pani kätensä hänen olalleen juuri kun hän oli menossa ja sai hänet kääntymään.

"Minulla ei ole toivoa", sanoi herra Lorry hiljaa ja surullisesti kuiskaten.

"Ei minullakaan."

"Jos yksi näistä miehistä tai kaikkikin tahtoisivat häntä armahtaa — joka olisi rohkea edellytys, sillä mitä heille on hänen tai muidenkaan henki? — epäilen heidän uskaltavan häntä armahtaa äskeisen metelin jälkeen."

"Niinpä minäkin arvelen. Siinä melussa kuulin mestauspiilun ääntä."

Herra Lorry nojasi käsivarttansa ovenpieleen pää käsivartta vasten.

"Älkää joutuko epätoivoon", sanoi Carton lempeästi, "älkää surko. Minä kehotin tohtori Manettea tähän, koska tunsin että siitä oli kerran tuleva lohdutusta Darnayn vaimolle. Muutoin saattaisi hän ajatella: 'hänen elämänsä uhrattiin turhaan ja hävitettiin', se saattaisi kalvaa häntä."

"Niin, niin", vastasi herra Lorry ja pyyhki silmiään, "olette oikeassa. Mutta hän kuolee, todellista toivoa ei ole."

"Niin hän kuolee, ei ole todellista toivoa", toisti Carton ja meni varmoin askelin portaita alas.

KAHDESTOISTA LUKU.

Pimeyttä.

Sydney Carton pysähtyi kadulle epäröiden minne mennä.

"Tellsonin pankkiin kello yhdeksän", sanoi hän miettivän näköisenä. "Lieköhän oikein näyttäytyä sillä välin? Parasta on että nuo ihmiset saavat tietää, että täällä on minunlaiseni mies; se on viisas varokeino ja ehkäpä välttämätön valmistus. Mutta hiljaa, hiljaa, hiljaa! Minun pitää katsoa eteeni."

Hiljentäen askeleitaan, jotka olivat alkaneet pyrkiä erästä päämaalia kohti, kulki hän kahteen kertaan edestakasin jo pimeää katua ja seurasi mielessään olevaa ajatusta sen äärimmäisiin seurauksiin asti. Hänen ensimmäinen vaikutuksensa osottautui todeksi.

"Parasta on", sanoi hän vihdoinkin ja teki päätöksensä, "että nuo ihmiset saavat tietää että täällä on minunlaiseni mies."

Ja hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoineen. Defarge oli tänään sanonut omistavansa viinipuodin Saint-Antoinen esikaupungissa. Sille, joka tunsi kaupungin hyvin ei ollut vaikea kysymättä löytää hänen taloaan. Hankittuaan varman tiedon paikasta, jätti hän nuo kapeat kadut, söi päivällistä eräässä ravintolassa ja vaipui aterian päälle sikeään uneen. Ensi kertaa moneen vuoteen ei hän ollut nauttinut väkeviä.

Kello oli seitsemän kun hän heräsi virkistynein voimin ja meni ulos kaduille jälleen. Kulkiessaan Saint-Antoineen päin, pysähtyi hän erään puodin ikkunan eteen, jossa oli peili, ja harjaili hiukan kaulahuiviaan, kaulustaan ja pörröistä tukkaansa. Tämän tehtyään lähti hän oitis Defargen asunnolle ja kävi sisään.

Viinipuodissa ei sattunut olemaan muita ostajia kuin Jaakko kolmas levottomine sormineen ja vaakuvine äänineen. Tämä mies, jonka hän oli nähnyt valamiehistössä, seisoi juoden pienen tiskin ääressä puhellen Defargen pariskunnan kanssa. Kosto otti keskusteluun osaa, ikäänkuin hän olisi ollut siellä kotonaan.

Kun Carton tuli sisään, istuutui ja (hyvin keskinkertaisella ranskalla) pyysi pientä mitallista viiniä, heitti rouva Defarge väliäpitämättömän silmäyksen häneen mutta sitten terävämmän ja yhä terävämmän; sitten hän itse meni Cartonin luokse ja kysyi mitä tämä oli tilannut.

Carton toisti mitä hän jo oli sanonut.

"Englantilainenko?" tiedusti rouva Defarge kohottaen kysyväisesti tummia kulmakarvojaan.

Katsottuaan häneen ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää ainoatakaan ranskalaista sanaa, vastasi Carton yhtä vieraanvoittoisesti kuin äskenkin:

"Olen, rouva. Olen englantilainen."

Rouva Defarge meni takasin tiskin luo hakemaan viiniä.

Ottaessaan jakobiinilaisen sanomalehden ja ollen sitä vaivoin tavailevinaan, kuuli Carton hänen sanovan:

"Vannon, että hän on Evrémonden näköinen."

Defarge toi hänelle viiniä ja toivotti hyvää iltaa.

"Kuinka sanoitte?"

"Hyvää iltaa."

"Oi, hyvää iltaa, kansalainen." Hän täytti lasinsa. "Ah, hyvää viiniä. Tasavallan malja!"

Defarge palasi tiskin luo ja sanoi:

"Hän on todellakin hiukan Evrémonden näköinen."

Rouva vastasi tuikeasti:

"Paljon, sanon minä."

Jaakko kolmas muistutti rauhallisesti:

"Katsokaa, rouva, te ajattelette häntä niin paljon."

Rakastettava Kosto lisäsi nauraen:

"Totta tosiaan! Ja te haluatte niin hartaasti nähdä häntä vielä kerran huomenna."

Carton seurasi rivejä ja sanoja sanomalehdessään hitaasti etusormellaan totisen ja hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Kaikki seisoivat tiskin nojassa päät lähekkäin ja puhelivat hiljaa. Hetken vaitiolon jälkeen, jonka aikana he kaikki katsoivat häneen voimatta, kuten näytti, häiritä häntä jakobiinilehden innokkaassa lukemisessa, alkoivat he uudelleen puhella.

"Totta on mitä rouva sanoo", sanoi Jaakko kolmas. "Miksi pysähtyä?
Siinä on suuri voima siinä. Miksi pysähtyä?"

"Niin, niin", muistutti Defarge, "mutta johonkinhan sitä on pysähdyttävä. Kysymys on vain, mihin?"

"Perinpohjaiseen hävitykseen", sanoi rouva.

"Erinomaista!" vaakui Jaakko kolmas. Kostokin osotti innokasta mieltymystään.

"Hävitys on hyvä oppi ylimalkaan otettuna, vaimoni", sanoi Defarge hiukan levottomana; "en sano mitään sitä vastaan. Mutta tuo tohtori on kärsinyt paljon; te olette nähneet hänet tänään, te näitte hänen kasvonsa kirjoitusta luettaissa."

"Näin hänen kasvonsa", toisti rouva närkästyksellä ja ylenkatseella.
"Näin että hänen kasvonsa eivät olleet uskollisen tasavallan ystävän.
Varokoon hän kasvojaan!"

"Ja sinä näit myöskin hänen tyttärensä tuskan, vaimoni", sanoi
Defarge lepyttäen; "se tuottanee hirveätä tuskaa hänelle itselleen!"

"Näin hänen tyttärensä!" toisti rouva. "Näin hänet useita kertoja. Näin hänet tänään ja olen nähnyt hänet muina päivinä. Näin hänet tuomiosalissa ja olen nähnyt hänet kadulla vankilan edustalla. Antakaas kun minä nostan vain sormeni —!" Hän näytti nostavan sitä (kuulijan silmät olivat yhä kiinnitetyt sanomalehteen) ja äänekkäästi läimäyttävän sitä tiskille, kuin mestauskirves olisi langennut.

"Kansalainen, te olette suurenmoinen!" vaakui valamiehistön jäsen.

"Hän on enkeli", sanoi Kosto syleillen häntä.

"Mitä sinuun tulee", jatkoi rouva leppymättömällä äänellä kääntyen mieheensä, "vapauttaisit vielä tuon miehen, jos se sinusta riippuisi, jota se onneksi ei tee."

"Enkä", vakuutti Defarge, "en vaikka voisin sen tehdä vain kohottamalla tätä lasia! Mutta minä antaisin asian loppua siihen. Sanon, seis siihen!"

"Kuulkaa tuota, Jaakko", sanoi rouva Defarge suuttuneena, "ja kuulkaa tekin, pikku Kostoni! Ei vain tyranniudesta ja sorrosta, vaan muistakin rikoksista on minulla kauvan aikaa ollut tämä suku listassani tuomittuna häviöön ja perikatoon. Kysykää mieheltäni, onko niin."

"Niin on", sanoi Defarge kenenkään kysymättä.

"Suurten päivien alkaessa, kun Bastilji kaatui, löysi mieheni sen paperin ja toi sen mukanaan kotiin, ja keskellä yötä, kun täällä on tyhjää ja ovet suljettuina, luimme sen, tällä paikalla, tämän lampun valossa. Kysykää häneltä onko asia niin."

"Niin on", myönsi Defarge.

"Sinä yönä, jolloin kirjoitus oli luettu ja lamppu palanut sammuksiin ja päivä häämöitti noiden ikkunaluukkujen yläpuolelta ja tuon rautaristikon läpi, sanoin hänelle että minulla oli ilmotettavana hänelle salaisuus. Kysykää häneltä, onko niin."

"Niin on", myönsi taaskin Defarge.

"Ilmotin hänelle sen salaisuuden. Löin molemmin käsin rintaani, niinkuin nytkin, ja sanoin hänelle: 'Defarge, minut kasvatettiin kalastajien keskuudessa rannikolla ja se talonpoikaissuku, jota Evrémonden veljekset sortivat, kuten tuo kirje Bastiljista kuvaa, oli minun sukuni. Kuoliaaksi haavoitetun pojan sisar oli minun sisareni, mies oli sisareni mies, syntymätön lapsi oli heidän lapsensa, veli oli minun veljeni, isä minun isäni, kuolleet minun kuolleitani ja tämä edesvastuun vaatimus kaikesta tästä on mennyt perintönä minulle!' Kysykää häneltä, onko niin."

"Niin on", myönsi Defarge vielä kerran.

"Käske sitten myrskyn ja tulen asettua", vastasi rouva, "mutta älä minun."

Molemmille kuulijoille tuotti rouva Defargen verenhimoinen suuttumus julmaa iloa ja molemmat kiittivät häntä ihastuneina. Defarge — heikko vähemmistö — muistutti muutamalla sanalla markiisin sääliväistä vaimoa, mutta siitä oli vain seurauksena, että hänen oma vaimonsa toisti viimeisen vastauksensa: "käske myrskyn ja tulen asettua, mutta älä minun!"

Puotiin tuli vieraita ja ryhmä hajaantui. Englantilainen ostaja maksoi mitä hän oli nauttinut, luki vaivaloisesti takasin saamansa pikkurahat ja kysyi kuten muukalainen ainakin tietä Kansallispalatsille. Rouva Defarge seurasi häntä ovelle ja pani käsivartensa hänen käsivarrelleen osottaessaan tietä. Eipä paljon puuttunut, ettei englantilaisen ostajan mieleen johtunut ajatus että se, joka kohottaisi tämän käsivarren ja tähtäisi siihen terävän ja syvän iskun tekisi hyväntyön.

Mutta hän meni menojaan ja hävisi vankilan seinän varjoon. Määräaikana hän hiipi esille lähteäkseen uudelleen herra Lorryn asunnolle, jossa hän tapasi vanhuksen kävelemässä edestakasin tuskallisessa levottomuudessa. Hän sanoi olleensa Lucyn kanssa tähän asti ja eronneensa hänestä ainoastaan hetkiseksi, ettei jäisi pois sovitusta yhtymisestä. Lucyn isää ei ollut näkynyt sittenkuin hän oli lähtenyt pankista kello neljän tienoissa. Hänellä oli hiukan toivoa, että hänen välityksensä pelastaisi Charlesin, mutta se toivo oli hyvin heikko. Hän oli ollut poissa kuudetta tuntia; missä hän saattoi olla?

Herra Lorry odotti kymmeneen, mutta kun tohtori Manettea ei kuulunut ja hän ei tahtonut jättää Lucyä enää yksin, sovittiin että hän palaisi Lucyn luo ja tulisi pankkiin puoliyön aikaan. Sillä välin Carton istuisi yksin takan ääressä odottamassa tohtoria.

Hän odotti ja odotti, ja kello löi kaksitoista, mutta tohtori Manettea ei vaan kuulunut. Herra Lorry tuli takasin, mutta ei saanut mitään tietoja hänestä eikä tuonut niitä itsekkään. Missä hän saattoi olla?

He keskustelivat juuri tästä asiasta ja tämä pitkällinen poissaolo herätti heissä hieman toivoa, kun he kuulivat tohtorin tulevan portaissa. Hänen astuessaan huoneeseen selvisi että kaikki oli hukassa.

Oliko hän todellakin käynyt jonkun luona tai oliko hän koko ajan kuljeksinut katuja, ei koskaan saatu tietää. Hänen seisoessaan heihin tuijottamassa, eivät he mitään häneltä kysyneet, sillä hänen kasvonsa ilmaisivat kaiken.

"En voi löytää sitä", sanoi hän, "ja minun pitää päästä selville siitä. Missä se on?"

Hänen päänsä ja kaulansa olivat paljastetut ja tätä sanoessaan ja katsellessaan ympärilleen avuttoman näköisenä, riisui hän takkinsa ja antoi sen pudota laattialle.

"Missä on rahini? Olen etsinyt rahiani kaikkialta, mutta en sitä löydä. Minne he ovat panneet työni? Aika kuluu; minun täytyy lopettaa nuo kengät."

He katsoivat toisiinsa ja heidän verensä jähmettyi.

"Tulkaa, tulkaa", sanoi hän valittaen surkealla äänellä, "antakaa minun mennä työhöni. Antakaa minulle työni."

Kun hän ei saanut vastausta, repi hän tukkaansa ja polki jalkaa kuin ärsytetty lapsi.

"Älkää kiusatko kadotettua ihmisparkaa", rukoili hän kauheasti valittaen, "vaan antakaa minulle työni! Miten meidän käy, elleivät ne kengät valmistu tänä yönä? — Hukassa, auttamattomasti hukassa!"

Silminnähtävästi oli niin toivotonta keskustella hänen kanssaan tai koettaa saada häntä tajuihinsa, että he — ikäänkuin sopimuksesta — panivat kätensä hänen olalleen ja pyysivät häntä istumaan tulen eteen ja lupasivat että hän kohta saisi työnsä. Hän vaipui tuolille, tuumi ja itki hiipuvan takan ääressä. Ikäänkuin kaikki mitä oli tapahtunut ullakkokamarin ajoilta, olisi ollut vain kadonnut haave tai uni, näki herra Lorry hänen vajoovan kokoon, aivan samaksi olennoksi, joka oli ollut Defargen hoitolaisena.

Niin hämmästyneet ja kauhistuneet kuin he molemmat olivatkin tämän hävityksen nähdessään, ei ollut aikaa antautua sellaisten tunteiden valtaan. Hänen yksinäinen tyttärensä, jolta viimeinen toivo ja turva oli riistetty, oli heidän sydäntään liian lähellä. Carton sanoi ensiksi:

"Viimeinen toivo on mennyt; se ei ollut suuri. Niin, parasta on että hän viedään tyttärensä luo. Mutta tahdotteko, ennenkuin menette, kuulla minua tarkasti? Älkää kysykö, miksi teen ne ehdot, joita aion teille asettaa ja vaadin lupausta, jota aion pyytää; minulla on siihen syy — tärkeä syy."

"Sitä en epäile", vastasi herra Lorry. "Sanokaa pois."

Heidän edessään oleva olento huojui koko ajan ähkien yksitoikkoisesti edestakasin. He puhuivat niin hiljaa kuin olisivat yöllä valvoneet sairasvuoteen ääressä.

Carton kumartui nostamaan laattiasta nutun, joka oli melkein kietoutunut hänen jalkoihinsa. Silloin putosi siitä pieni rasia, jossa tohtorin oli tapana pitää luetteloa päivän toimituksista. Carton otti sen laattialta ja siinä oli kokoon käännetty paperi.

"Tutkikaamme tätä?" sanoi hän. Herra Lorry nyykäytti myöntäväisesti päätään. Carton aukasi sen ja huudahti: "Jumalan kiitos!"

"Mitä se on?" kysyi herra Lorry kiihkeästi.

"Odottakaa hetkinen, puhun siitä sitten. Ensi aluksi", hän pisti kätensä takkiinsa ja otti esille toisen paperin, "tämä on todistus, joka oikeuttaa minua lähtemään tästä kaupungista. Katsokaa sitä. Te näette — Sydney Carton, englantilainen?"

Herra Lorry piti sitä kädessään ja katseli hänen vakaviin kasvoihinsa.

"Säilyttäkää se minulle huomiseen. Minä menen tapaamaan häntä huomenna, kuten muistatte ja on parasta, etten ota sitä mukaani vankilaan."

"Miksikä ei?"

"Enpä tiedä, mutta jätän sen mieluummin tänne. Ottakaa nyt tämä paperi, jota tohtori Manette on pitänyt taskussaan. Samanlainen todistus oikeuttaa hänet, hänen tyttärensä ja tämän lapsen milloin hyvänsä kulkemaan kaupunginporteista ja rajan yli. Näettehän?"

"Näen."

"Hän hankki sen ehkä eilen viimeiseksi varokeinoksi onnettomuutta vastaan. Milloinka se on päivätty? Mutta se on yhdentekevää, älkää viipykö sitä tarkastaessa, vaan piilottakaa se tarkasti yhdessä minun ja omanne kanssa. Kuulkaa nyt tarkasti. Vielä pari tuntia sitten en epäillyt, että hänellä olisi tai että hän voisi itselleen hankkia sellaista paperia. Se kelpaa kunnes se peruutetaan. Mutta peruuttaminen saattaa tapahtua pian ja minulla on omat syyni uskoa, että niin käy."

"Eihän heitä vain uhkaa vaara?"

"Heitä uhkaa suuri vaara. Vaara on siinä että rouva Defarge ilmiantaa heidät, olen kuullut sen hänen omilta huuliltaan. Tänä iltana kuulin siltä naiselta sellaisia sanoja, jotka kuvasivat heidän vaaransa minulle räikeissä väreissä. En ole hukannut aikaa ja senjälkeen olen tavannut vakoojan. Hän todisti pelkoni oikeaksi. Hän tietää, että eräs puunhakkaaja, joka asuu vankilamuurien vieressä, on rouva ja herra Defargen käskyläinen ja on rouva Defargelle kertonut, että hän on nähnyt 'hänen', hän ei milloinkaan maininnut Lucyn nimeä — antavan merkkejä vangeille. On helppoa arvata, että he tulevat käyttämään tavallista tekosyytä, salaliittoa vankilassa ja että se uhkaa 'hänen' elämätänsä — ehkäpä hänen lapsensakin — ja vielä hänen isänsäkin — sillä molempia on nähty siellä yhdessä hänen kanssaan. Älkää näyttäkö niin kauhistuneelta. Te pelastatte heidät kaikki."

"Suokoon Jumala että voisin sen, Carton. Mutta kuinka?"

"Sanon sen nyt teille. Se riippuu teistä eikä se voisi riippua kenestäkään paremmasta. Tätä kannetta ei varmaankaan tehdä ennenkuin huomispäivän jälkeen, luultavasti ei ennenkuin parin kolmen päivän perästä, luultavasti ei ennenkuin viikon kuluttua. Tiedättehän, että pidetään valtiorikoksena jos joku suree tai osottaa myötätuntoa jollekkin guillotiinin uhrille. Hän ja hänen isänsä tekevät epäilemättä itsensä syypäiksi siihen rikokseen ja tuo nainen jonka pinttynyt viha on selittämätön, on odottava lisätäkseen asiansa voimaa ja varmistuakseen itse. Seuraatteko puhettani?"

"Niin tarkasti ja niin suurella luottamuksella sanoihinne että tällä hetkellä olen unohtanut", hän kosketteli tohtorin tuolin nojaa, "tämänkin kurjuuden."

"Onhan teillä rahaa ja saatatte hankkia varoja matkustaaksenne rannikolle niin pian kuin sen matkan saattaa tehdä. Pitäkää huomenna aikasin hevoset valmiina että ne voivat lähteä liikkeelle kello kaksi päivällä."

"Se on tapahtuva." Hänen käytöksensä oli niin kiihkeä ja virkistävä, että herra Lorry innostui ja vilkastui kuin nuorukainen.

"Te olette jalo sydän. Sanoinhan, että emme voisi turvautua kehenkään parempaan. Sanokaa 'hänelle' tänä iltana, mitä tiedätte hänen vaarastaan, joka myöskin uhkaa hänen lastaan ja isäänsä. Huomauttakaa tästä, sillä hän laskisi ilolla kauniin päänsä miehensä pään viereen." Hän vaikeni hetkeksi; sitten hän jatkoi kuin ennen: "kuvailkaa hänelle, kuinka välttämätöntä on hänen lapsensa ja isänsä tähden lähteä Pariisista teidän kanssanne sillä tunnilla. Sanokaa hänelle että se oli hänen miehensä viimeinen säädös. Sanokaa hänelle, että siitä riippuu enemmän kuin hän uskaltaa uskoa ja toivoakkaan. Ettekö luule, että hänen isänsä, tässä surullisessa tilassaankin noudattaa häntä?"

"Siitä olen varma."

"Otaksuin niin. Toimittakaa niin että kaikki nämät säädökset tapahtuvat rauhallisesti ja hiljaa täällä pihalla ja istukaa itsekin vaunuihin. Samassa silmänräpäyksessä kun tulen, antakaa minun nousta vaunuihin ja heti ajaa pois täältä."

"Ymmärrän, että minun tulee odottaa teitä kaikissa olosuhteissa?"

"Teillähän on minun passini tallessa muiden muassa ja teidän tulee varata minulle paikka. Odottakaa vain että minun paikkani täytetään ja sitten matkalle Englantiin!"

"Niin", sanoi herra Lorry ja tarttui hänen innokkaaseen, mutta lujaan ja vakavaan käteensä, "silloinhan ei kaikki riipu vanhasta miehestä, vaan minulla on nuori ja voimakas mies rinnallani."

"Niin, Jumalan avulla. Luvatkaa minulle juhlallisesti, ettei mikään saata teitä muuttamaan tätä sopimusta, jonka olemme tehneet keskenämme."

"Ei mikään, Carton."

"Muistakaa näitä sanoja huomenna, jos muutatte suunnitelman tai — syystä tai toisesta — viivyttelette, niin ehkei voida yhtäkään henkeä pelastaa ja silloin täytyy välttämättä uhrata monta henkeä."

"Olen muistava niitä. Toivon uskollisesti toimittavani osani."

"Ja minä toivon toimittavani omani. Hyvästi nyt."

Vaikka hän sanoi tämän vakavasti hymyillen ja vieläpä vei vanhuksen kädenkin huulilleen, ei hän kuitenkaan jättänyt häntä oitis. Hän auttoi häntä herättämään tuon huojuvan olennon hiipuvan hiiloksen edestä, panemaan hänen päälleen hatun ja viitan ja houkuttelemaan häntä mukaansa koettamaan ottaa selkoa rahista ja työstä, jota hän edelleenkin pyysi surkealla äänellä. Carton kulki tohtori Manetten toisella sivulla ja seurasi häntä pihaan siihen taloon, jossa surullinen sydän — niin onnellinen siihen aikaan jolloin hän avasi oman surullisen sydämensä sille — valvoi tämän hirmuisen yön. Hän meni pihalle, jäi sinne hetkiseksi yksikseen ja katseli ylös valaistuun ikkunaan hänen huoneessaan. Ennenkuin hän lähti, kuiskasi hän siunauksen ja hyvästit.

KOLMASTOISTA LUKU.

Viisikymmentäkaksi.

Conciergerian pimeässä vankilassa odottivat päivän kuluessa tuomitut kohtaloaan. Heitä oli yhtä monta kuin vuodessa viikkoja. Viisikymmentäkaksi tulisi tänä iltapäivänä kaupungin elämänvirtaa myöten vierimään äärettömään, ijäiseen mereen. Ennenkuin he jättivät koppinsa, olivat ne määrätyt uusille tulokkaille; ennenkuin heidän verensä juoksi eilen vuodatettuun vereen, oli jo määrätty, mikä veri sekotettaisiin heidän vereensä huomenna.

Kaksi tiuvia ja kaksitoista oli laskettu. Seitsemänkymmenvuotisesta veronkannonurakoitsijasta, joka ei voinut ostaa henkeään kaikilla rikkauksillaan, kaksikymmenvuotiseen ompelijattareen, jonka köyhyys ja huomaamattomuus eivät voineet häntä pelastaa.

Charles Darnay, joka istui yksinään kopissaan, ei ollut antautunut turhiin toiveisiin tultuaan oikeudesta. Joka rivillä siinä kertomuksessa, jonka hän oli kuullut luettavan, oli hän kuullut tuomionsa. Hän oli täydellisesti käsittänyt, ettei mikään persoonallinen vaikutusvalta saattanut häntä pelastaa, että hänet todenperään oli miljoonat tuominneet ja etteivät yksilöt saattaneet olla hänelle miksikään hyödyksi. Armaan vaimonsa kasvot edessään ei ollut hänen helppo pakottaa itseään kantamaan kuormaansa. Hän oli kovin kiintynyt elämään ja hänen oli kovin, kovin vaikea siitä erota; kun hän monen ponnistuksen jälkeen irtauntui vähän yhdessä kohden, sulkeutui hän taas lähemmäksi elämää toisessa kohden. Hänen ajatuksensa kulkivat kiireesti ja hänen sydämensä työskenteli levottomasti ja kuumeentapaisesti, taistellen alistumista vastaan. Jos hän hetkeksi nöyrtyi alistuen kohtaloonsa, näytti jälkeenelävä vaimo ja lapsi sitä vastustavan.

Mutta nämät olivat vain ohimeneviä mietteitä. Ennenpitkää ajatus, ettei ollut mitään häpeällistä siinä kohtalossa, joka häntä odotti ja että monen täytyi syyttömästi kulkea samaa tietä ja sitä rohkeana astua tuli hänelle mieleen ja avusti häntä. Sitten tuli hänen mieleensä ajatus, että mielenrauha, jota hänen rakkaat lähimpänsä tulevaisuudessa saattaisivat nauttia, paljon tulisi riippumaan hänen levollisesta mielenlujuudestaan. Siten hän vähitellen rauhottui ja tuli paremmalle mielelle ja saattoi kohottaa ajatuksensa korkeammalle ja saada lohdutusta ylhäältä.

Ennen pimeän tuloa hänen tuomiopäivänään oli hän jo päässyt pitkän kappaleen eteenpäin viimeisellä matkallaan. Koska hän oli saanut luvan ostaa kirjoitustarpeita ja kynttilän, istuutui hän kirjoittamaan kunnes vankilan lamput sammutettaisiin.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen Lucylle, jossa hän sanoi, ettei hän ollut tiennyt mitään hänen isänsä vankeudesta, ennenkuin hän kuuli sen Lucylta itseltään, ja että hän oli yhtä tietämätön kuin hänkin isänsä ja setänsä syyllisyydestä tähän onnettomuuteen, siihen hetkeen asti jolloin kirjoitus luettiin. Hän oli jo selittänyt hänelle, että jättämänsä nimen salaaminen oli ainoa — nyt aivan ymmärrettävä — ehto, jonka hänen isänsä oli pannut heidän kihlauksellensa ja jonka hän uudestaan häneltä vaati heidän hääpäivänsä aamuna. Hän pyysi hänen isänsä tähden ettei hän milloinkaan koettaisi saada selville, oliko hänen isänsä unohtanut sen paperin olemassaoloa tai toiko (satunnaisesti tai pysyväisemmin) kertomus Towernista sen hänelle mieleen sinä pyhänä heidän rakkaan plataaninsa alla puutarhassa. Jos hänellä oli selvä muisti siitä, oli asia ymmärrettävä niin, että hän luuli sen hävinneen Bastiljin mukana, koska hän ei ollut kuullut sitä mainittavan vangeilta jääneitten muistien joukossa, joita kansa oli löytänyt ja joista oli tehty selkoa koko maailmalle. Hän vannotti vaimoaan — vaikka lisäsi hän, hän tiesi sen olevan tarpeetonta — lohduttamaan isäänsä kaikella mahdollisella hellyydellä, ettei hän ollut tehnyt mitään, josta hänellä olisi syytä itseään soimata, vaan että hän aina oli unohtanut itsensä kaikkien heidän tähtensä! Lähinnä sitä, että hän painaisi mieleensä miehensä viimeisen kiitollisen ja rakastavan tervehdyksen ja siunauksen ja että hän voittaisi surunsa antautuakseen heidän rakkaalle lapselleen, rukoili hän häntä, niin totta kuin he kerran tapaisivat toisensa taivaassa, lohduttamaan isäänsä.

Vaimonsa isälle itselleen hän kirjoitti samaan henkeen, mutta hän lisäsi että hän nimenomaan uskoi vaimonsa ja lapsensa hänen huostaansa. Ja hän sanoi tämän hyvin pontevasti, toivoen siten havauttaa häntä alakuloisuudesta tai hänen vaarallisesta taipumuksestaan vaipua menneisiin, jotka mahdollisesti saisivat hänessä vallan.

Herra Lorryn huostaan jätti hän heidät kaikki ja selvitti hänelle taloudelliset asiansa. Kun tämä oli tehty ja hän oli lisännyt monta kiitollista ystävyyden ja lämpimän rakkauden vakuutusta, oli kaikki valmista. Hän ei ajatellut koskaan Cartonia. Hänen sydämensä täytti niin hänen omansa ettei hän kertaakaan ajatellut häntä.

Hän ehti lopettaa nämät kirjeet ennen valojen sammuttamista. Paneutuessaan olkivuoteelleen, luuli hän tehneensä tilit tämän maailman kanssa.

Mutta se viittoi häntä takasin unessa ja näyttäytyi hänelle häikäisevissä kuvissa. Vapaana ja onnellisena, sydän selittämättömän kepeänä, oleskeli hän jälleen Lucyn kanssa vanhassa talossa Sohossa (vaikka se ei ollenkaan ollut todellisen talon kaltainen) ja Lucy sanoi hänelle, että kaikki oli vain unta ja ettei hän ole koskaan ollutkaan poissa. Hetkisen unhotusta ja sitten oli hän kärsinyt ja tullut takasin Lucyn luo kuolleena ja rauhan saaneena ja kuitenkaan ei hänessä ollut tapahtunut mitään muutosta. Taas hetken unhotusta ja hän heräsi kolkkona aamuna tietämättä missä oli, tai mitä oli tapahtunut, kunnes hänen sielunsa läpi välähti: "tänään on kuolinpäiväni!"

Siten hän oli viettänyt ajan siihen päivään asti, jolloin ne viisikymmentäkaksi päätä oli katkottavat. Ja nyt kun hän oli tyyni ja toivoi saattavansa kohdata kuolemaa tyynellä uljuudella, alkoivat hänen valppaat ajatuksensa liikkua uudella tavalla, jota oli vaikea hillitä.

Hän ei ollut koskaan nähnyt konetta, joka oli lopettava hänen elämänsä. Kuinkahan korkealla se oli maasta, kuinkahan monta astuinta siinä oli, missä hän tulisi seisomaan, kuinka häntä käsitellään, ovatkohan kädet, jotka häntä koskettavat, veren tahraamat, millehän suunnalle hänen päänsä käännetään, olisiko hän ensimmäinen tai ehkä viimeinen; tämänkaltaiset kysymykset tunkeusivat lukemattomia kertoja hänen mieleensä hänen tahdostaan riippumatta. Niihin ei myöskään liittynyt minkäänlaista pelkoa; häntä ei ollenkaan pelottanut. Ne ennemmin perustuivat kummalliseen, itsepintaiseen haluun tietää, miten hän menettelisi kun aika oli käsissä, halu, joka oli äärettömässä epäsuhteessa niihin muutamiin, lyhyviin hetkiin, joiden ympärillä se liikkui; ihmettely, joka pikemmin syntyi hänessä itsessä olevan toisen henkilön sielussa, kuin hänen omassaan.

Tunnit kuluivat hänen kulkiessaan edestakasin ja kellot löivät lyöntejä, joita hän ei milloinkaan enää kuulisi. Yhdeksän hävinnyt ainaiseksi, kymmenen ainaiseksi, yksitoista hävinnyt ainaiseksi, kaksitoista läheni kadotustaan. Kovan ottelun jälkeen tämän kiihoittuneen ajatustoiminnan kanssa, joka lopulta saattoi hänet aivan hämilleen, oli hän saanut sen asettumaan. Hän kulki edestakasin ja toisti omaistensa nimiä hiljaa itsekseen. Pahin taistelu oli ohi. Hän saattoi kulkea edestakasin häiritsevien kuvittelujen häntä vaivaamatta ja rukoilla itsensä ja heidän puolestaan.

Kaksitoista hävinnyt ainiaaksi.

Hänelle oli ilmotettu että viimeinen tunti oli kolme ja hän tiesi että häntä tultaisiin hakemaan vähän aikasemmin, sillä pyövelirattaat vierivät raskaasti ja hitaasti katuja myöten. Hän päätti senvuoksi ajatella kello kahta viime hetkeksi ja sillävälin vahvistaa itseään voidakseen sitten vahvistaa muita.

Hän kulki säännöllisesti edestakasin kädet ristissä rinnan yli, aivan toisena ihmisenä kuin vanki, joka käveli edestakasin La Forcessa ja kuuli hämmästymättä kellon viimeisen kerran lyövän yksi. Tunti oli ollut yhtä pitkä kuin muutkin tunnit. Sydämestään kiittäen taivasta takasin voitetusta mielenmaltista, ajatteli hän:

"Nyt ei ole enää kuin tunti", ja alkoi taaskin kävellä.

Askeleita kivikäytävässä oven edustalla. Hän pysähtyi.

Avain pistettiin lukkoon ja väännettiin. Ennenkuin ovi avattiin tai juuri sitä avattaessa, sanoi eräs mies matalalla äänellä englannin kielellä:

"Hän ei ole koskaan nähnyt minua täällä, olen välttänyt häntä. Menkää sisään yksinänne; odotan läheisyydessä. Älkää viivytelkö."

Ovi aukaistiin ja suljettiin äkkiä ja kasvot hymyn valaisemina ja varoittava sormi huulilla seisoi Sydney Carton hänen edessään ja katseli häntä tyynesti.

Hänen katseensa oli niin loistava ja ihmeellinen, että vanki ensi hetkellä luuli häntä mielikuvituksensa tuotteeksi. Mutta hän puhui ja se oli hänen äänensä; hän tarttui vangin käteen ja se oli hänen kädenpuristuksensa.

"Kaikista ihmisistä maan päällä olin kai viimeinen, jonka luulitte saavanne nähdä?" sanoi hän.

"En voinut uskoa, että näin teidät edessäni. Voin sitä tuskin nytkään uskoa. Ette mahtane olla —" tämä epäilys tuli äkkiä hänelle mieleen — "vankina?"

"En. Minulla on satunnainen vaikutusvalta yhteen täkäläiseen vanginvartijaan ja sitä on minun kiittäminen että nyt seison edessänne. Tulen hänen luotaan — vaimonne, rakas Darnay."

Vanki puristi hänen kättään.

"Minulla on pyyntö häneltä teille."

"Mikä niin?"

"Vakava, harras ja hellä rukous, jonka hän lausuu teille äänensä liikuttavimmalla kaiulla, joka teille on niin rakas ja jonka niin hyvin muistatte."

Vanki käänsi kasvojansa hiukan sivulle.

"Teillä ei ole aikaa kysyä, miksi minä sen tuon tai mitä se merkitsee, minä en ehdi sanoa sitä teille. Teidän täytyy noudattaa sitä — vetäkää nuo saappaat jaloistanne ja pankaa jalkaanne minun."

Vangin takana kopin seinämällä oli tuoli. Carton, joka riensi esiin, oli jo salaman nopeudella saanut hänet istuutumaan sille ja seisoi hänen ylitsensä kumartuneena avojaloin.

"Pankaa jalkaanne minun saappaani. Pinnistäkää käsienne voimaa, tahtonne tarmoa. Pian!"

"Carton, pakeneminen ei ole mahdollista, se ei voi tapahtua. Te vain kuolette kanssani. Se on mielettömyyttä."

"Olisi mielettömyyttä, jos käskisin teitä pakenemaan, mutta teenkö sitä? Kun käsken teidän menemään tuosta ovesta, sanokaa silloin minulle että se on mielettömyyttä ja jääkää tänne. Muuttakaa kaulaliinaa ja takkia kanssani. Teidän sitä tehdessänne, irrotan tämän nauhan tukastanne ja levitän tukkanne samalla lailla kuin omani."

Kummastuttavalla nopeudella ja sellaisella tahdon ja toiminnan voimalla, joka tuntui aivan yliluonnolliselta, pakotti hän hänen tekemään nämät muutokset. Vanki oli kuin lapsi hänen käsissään.

"Carton! Hyvä Carton! Tämä on mieletöntä. Sitä ei voi toteuttaa, se ei saata käydä päinsä, sitä on koetettu, mutta se on aina epäonnistunut. Pyydän, ettette lisää kuolemani katkeruutta omalla kuolemallanne."

"Rakas Darnay, kehotanko teitä menemään ulos ovesta? Kun teen sitä, niin kieltäytykää. Kynä, mustetta ja paperia on teidän pöydällänne. Onko kätenne niin varma että voitte kirjoittaa."

"Oli ainakin teidän tullessanne."

"Tehkää se varmaksi taaskin ja kirjoittakaa mitä sanelen. Pian, ystävä, pian!"

Darnay painoi kädellänsä sekaista päätänsä ja istuutui pöydän ääreen.
Carton seisoi ihan hänen vieressään oikea käsi takin sisässä.

"Kirjoittakaa aivan sanojeni mukaisesti."

"Kenelle osotan sen."

"Ei kellenkään." Carton piti vielä kättään takkinsa alla.

"Päiväänkö sen?"

"Ei ole tarpeen." Vanki katsoi ylös joka kysymyksen jälkeen. Carton kumartui hänen ylitsensä ja pitäen kättään takin sisässä katsoi häneen.

"Jos muistatte", saneli Carton, "ne sanat, jotka vaihdoimme keskenämme kauvan sitten, ymmärrätte helposti tämän, sen nähdessänne. Tiedän teidän muistavan niitä. Ei olisi teidän kaltaistanne unohtaa niitä."

Hän aikoi vetää pois kätensä, mutta kun vanki hämmästyksissään kirjeen sisällyksestä sattui katsomaan ylös, pysähtyi käsi ja ympäröi jotakin.

"Oletteko kirjoittanut: unohtaa niitä?" kysyi Carton.

"Olen. Aseko teillä on kädessänne?"

"Ei, en ole aseellinen."

"Mikä teillä on kädessänne?"

"Saatte sen pian tietää. Kirjoittakaa; on jälellä vain muutamia sanoja." Hän saneli taaskin. "Olen kiitollinen siitä, että se hetki on tullut, jolloin voin ne todistaa. Että teen sen, ei anna aihetta mihinkään suruun eikä sääliin." Tätä sanoessaan ja katsellessaan kirjoittajaan, antoi hän kätensä hitaasti ja varovaisesti vaipua alas tämän kasvojen läheisyyteen.

Kynä putosi Darnayn kädestä pöydälle ja hän katseli tylsästi ympärilleen.

"Mikä haju se on?" kysyi hän.

"Hajuko?"

"Jotakin luikahti ohitseni."

"Sitä en tiedä, täällä ei voi olla mitään. Ottakaa kynä ja lopettakaa. Joutukaa, joutukaa!"

Vanki koetti terottaa huomiotaan, ikäänkuin hänen muistinsa olisi tylsistynyt ja hänen sielunkykynsä eivät olisi toiminneet. Hänen katsellessaan Cartoniin tylsästi ja aivan muuttuneella hengityksellä, katsoi tämä häneen terävästi, käsi taaskin nutun alla.

"Joutukaa, joutukaa!"

Vanki kumartui taaskin paperin yli.

"Jos olisi ollut toisin" — Cartonin käsi solui taas varovasti ja hiljaa alas — "en koskaan olisi käyttänyt hitaampaa keinoa. Jos olisi ollut toisin —" käsi oli nyt vangin kasvojen luona — "olisi minulla ollut vain sitä enemmän vastattavaa. Jos olisi ollut toisin —" Carton katsoi kynään ja huomasi että se juoksi vaivaloisesti ja muodosti vain epäselviä koukeroita.

Cartonin käsi ei enää siirtynyt takin alle. Vanki hyppäsi pystyyn katsellen nuhtelevaisesti ystävätään, mutta Carton pani kätensä lujasti ja varmasti hänen sieramilleen ja tarttui vasemmalla kädellä häntä vyötäisiin. Hän paini heikosti muutamia silmänräpäyksiä sen miehen kanssa, joka oli tullut uhraamaan elämänsä hänen edestään, mutta hetken perästä makasi hän tajutonna laattialla.

Ripeästi ja yhtä päättäväisin käsin, kuin sydämin, pukeutui Carton niihin vaatteisiin, jotka vanki oli riisunut päältään, kampasi tukkansa taaksepäin ja sitoi sen nauhalla, jota vanki oli käyttänyt. Sitten hän huusi hiljaa: "tulkaa sisään!" ja vakooja näyttäytyi.

"Näettekö?" sanoi Carton ja katsahti häneen polvistuessaan tainnoksissa olevan viereen ja pistäessään paperin hänen takkinsa sisään. "Oletteko suuressakin vaarassa?"

"Tämä ei saata minua suureen vaaraan täällä vallitsevan kiireen aikana, jos vaan rehellisesti pysytte sopimuksessamme."

"Älkää minun tähteni peljätkö. Olen uskollinen kuolemaan saakka."

"Niin teidän on oleminen, herra Carton, että luku viisikymmentäkaksi täyttyy. Jos te tuossa puvussa täytätte lukumäärän ei minun tarvitse peljätä."

"Älkää peljätkö mitään! Minä olen kohta kykenemätön teitä vahingoittamaan ja ne toiset, Jumalan kiitos ovat pian täältä kaukana. Hakekaa apua ja kantakaa minut alas vaunuihin!"

"Teidätkö?" sanoi vakooja levottomasti.

"Hänet, jonka kanssa olen osaa vaihtanut. Menettekö ulos samasta portista, josta toitte minut tänne?"

"Tietysti."

"Olin heikko ja väsynyt kun toitte minut sisään ja olen vieläkin väsyneempi nyt kun viette minut ulos. Jäähyväispuhelu on vallannut minut. Sellaista tapahtuu täällä usein, niin aivan liian usein. Elämänne on omissa käsissänne. Pian! Huutakaa apua!"

"Vannotteko ettette petä minua?" sanoi vapiseva vakooja ja viipyi vielä hetkisen.

"Ihminen!" vastasi Carton ja polki jalkaa. "Enkö jo ole vannonut vakavaa valaa saattaa tämä asia loppuun, koska nyt tuhlaatte kalliita hetkiä? Viekää hänet itse sille pihalle, jonka tiedätte, pankaa itse hänet vaunuihin, näyttäkää hänet itse herra Lorrylle, pyytäkää ettei hän antaisi hänelle muuta lääkettä kuin raitista ilmaa ja että hän muistaisi eilisiltaiset sanani ja lupauksensa minulle — ja lähtekää matkaan nyt!"

Vakooja meni ja Carton istuutui pöydän ääreen nojaten päätänsä käteensä. Vakooja palasi heti kahden miehen seurassa.

"Mitä nyt?" sanoi toinen heistä ja katsahti laattialla makaavaan olentoon. "Paniko hän noin pahaksi sen, että hänen ystävänsä voitti Pyhän Guillotiinin arpajaisissa?"

"Hyvä isänmaanystävä", sanoi toinen, "olisi tuskin pahastunut enemmän jos ylimys olisi vetänyt tyhjän arpalipun."

He nostivat pyörtyneen, laskivat hänet paareille, jotka he olivat asettaneet oven ulkopuolelle ja valmistausivat kantamaan sitä pois.

"Aika on lyhyt, Evrémonde", sanoi vakooja varoittavalla äänellä.

"Tiedän sen", sanoi Carton. "Pitäkää huolta ystävästäni, sitä pyydän teiltä, ja menkää nyt."

"Tulkaa siis, pojat", sanoi Barsad. "Nostakaa hänet ja seuratkaa."

Ovi suljettiin ja Carton oli yksin. Pinnistäen kuuloansa äärimmäisyyteen asti, kuunteli hän jokaista ääntä, joka saattaisi merkitä epäilystä tai levottomuutta. Ei kuulunut mitään. Avaimia väännettiin, ovia kolisi, askelia kaikui etäisissä käytävissä, mutta ei mitään huutoa kuulunut, ei mitään outoa kiirettä huomattu. Hetkisen kuluttua hän hengitti helpommin, istuutui pöydän ääreen ja kuunteli taaskin, kunnes kello löi kaksi.

Silloin hän alkoi kuulla ääniä, joita hän ei peljännyt, sillä hän aavisti niiden merkityksen. Useita ovia avattiin perätysten ja viimein hänen ovensa. Vanginvartija, luettelo kädessä kurkisti sisään ja sanoi vain:

"Seuratkaa minua Evrémonde", ja hän seurasi häntä suureen pimeään huoneeseen, joka oli etäämpänä. Oli pimeä talvipäivä ja sekä ulkona että sisällä olevan pimeän tähden saattoi hän vain epäselvästi erottaa toisia, joita oli sinne kuletettu käsien sitomista varten. Muutamat seisoivat, toiset istuivat. Muutamat vaikeroivat ja olivat alituisessa liikkeessä, mutta ne olivat harvat. Useimmat olivat vaiti ja hiljaa ja katsoivat alas suoraan eteensä.

Hänen seisoessaan seinän vieressä pimeässä nurkassa, kun muutamia viiteenkymmeneenkahteen kuuluvia yhä tuotiin sisään hänen jälkeensä, pysähtyi eräs mies ohimennessään syleilemään häntä, ikäänkuin hän olisi ollut tuttu. Hän värisi pelosta että hänet saataisiin ilmi, mutta mies meni eteenpäin. Hetkisen perästä nousi penkiltä, jolla hän oli nähnyt hänen istuvan, nuori nainen, joka ruumiiltaan oli hento ja tyttömäinen, kasvot laihat ja värittömät ja silmät suuret, avoimet ja kärsivälliset. Hän tuli puhuttelemaan häntä.

"Kansalainen Evrémonde", sanoi hän ja kosketti häneen kylmällä kädellään. "Olen köyhä pieni ompelijatar, joka olin kanssanne La Forcessa."

Hän mutisi vastaukseksi:

"Niinpä olette. Olen unohtanut mistä teitä syytettiin?"

"Salaliitosta. Vaikka Jumala tietää, että olen syytön sellaisiin. Onko se todennäköistä? Kenelle nyt saattaisi pistää päähän ruveta salaliittoon minunkaltaiseni pienen heikon olento pahaisen kanssa?"

Avuton hymy, jolla hän tämän sanoi, liikutti Cartonia niin että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"En pelkää kuolemaa, kansalainen Evrémonde, mutta en ole mitään tehnyt. Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan, jos tasavallalle, joka tulee tekemään niin paljon hyvää meille köyhille, on siitä mitään hyötyä, mutta en tiedä, miten se voi olla mahdollista, kansalainen Evrémonde." Pieni heikko raukka!

Viimeiseksi täällä maan päällä, lämmitti ja pehmitti hänen sydämensä tämä säälittävä tyttö.

"Kuulin, että teidät vapautettiin, kansalainen Evrémonde. Toivoin, että niin oli."

"Niin olikin. Mutta minut vangittiin uudestaan ja tuomittiin kuolemaan."

"Jos saan ajaa kanssanne, kansalainen Evrémonde, annatteko minun pitää teitä kädestä? En pelkää, mutta olen pieni ja hento ja se antaisi minulle enemmän uskallusta."

Kun nuo kärsivälliset silmät kohosivat hänen kasvoihinsa, näki hän niissä äkillisen epäilyksen ja sitten hämmästyksen. Carton puristi rasittuneita, riutuneita nuoria sormia ja vei ne huulilleen.

"Aiotteko kuolla hänen tähtensä?" kuiskasi tyttö.

"Ja hänen vaimonsa ja lapsensa tähden. Hiljaa! Aion."

"Oi muukalainen, annatteko minun pitää teidän urhoollisesta kädestänne?"

"Hiljaa! Annan, sisarparkani; viimeiseen asti."

* * * * *

Samat varjot, jotka lankeevat vankilan yli, lankeevat samana aikasena iltapäivänä kaupunginportin edustalla seisovan kansanjoukon yli, kun vaunut, jotka aikovat jättää Pariisin, ajavat esiin tutkittaviksi.

"Kuka tässä tulee? Kuka siinä on? Paperit!"

Ojennetaan paperit ja ne luetaan.

"Alexandre Manette. Lääkäri. Ranskalainen. Kuka hän on?"

"Tämä." Osotetaan tuota avutonta, houraavaa vanhusta, joka höpisee epäselviä sanoja.

"Kansalainen tohtori ei nähtävästi ole aivan järjissään?
Vallankumouskuume on tainnut olla liian kova hänelle?"

"Aivan liian kova."

"Niin, monta se vahingoittaa. Lucy. Hänen tyttärensä. Ranskalainen.
Kuka se on?"

"Tämä se on!"

"Niinpä niinkin. Lucy, Evrémonden vaimo, eikö niin?"

"Niin on!"

"Hm, Evrémonde kuluttaa aikaa toisaalla. Lucy, hänen tyttärensä.
Englantilainen. Hänkö se on?"

"Juuri hän."

"Suutele minua, Evrémonden lapsi. Nyt olet suudellut kelpo tasavaltalaista ja se on jotain uutta sinun perheessäsi, muistappas se! Sydney Carton. Asianajaja. Englantilainen. Kuka se on?"

"Hän lepää täällä, täällä vaunun nurkassa." Häntäkin osotetaan.

"Englantilainen asianajaja on nähtävästi pyörtynyt?"

Toivotaan että hän tointuu raittiissa ilmassa. Selitetään, että hän on terveydeltään heikko ja että hän on eronnut ystävästä, joka on joutunut tasavallan epäsuosioon.

"Siinäkö kaikki? Eipä se ole paljon! Monet ovat joutuneet tasavallan epäsuosioon ja heidän on täytynyt pistää päänsä sisään pienestä aukosta. — Jarvis Lorry. Pankkiiri. Englantilainen. Kuka se on?"

"Se olen minä. Tietysti, koska olen viimeinen."

Jarvis Lorry vastasi kaikkiin edellisiin kysymyksiin. Jarvis Lorry on astunut alas vaunuista ja käsi vaununovella vastaa virkamiesjoukolle. He kulkevat hyvin verkalleen vaunujen ympäri ja nousevat hyvin verkalleen ajurin penkille katsoakseen siitä vähäisiä matkakapineita vaunujen katolla; maalaiskansa, joka siinä seisoa töllistelee, tunkeutuu lähemmä vaununovea ja kurkistaa uteliaasti sisään; pieni lapsi äitinsä sylissä ojentaa pienen kätensä saadakseen koskea ylimysrouvaan, jonka mies on tehnyt tuttavuutta guillotiinin kanssa.

"Tässä ovat, Jarvis Lorry, paperinne merkittyinä."

"Voimmeko siis lähteä liikkeelle?"

"Voitte sen tehdä. Eteenpäin, postiljoonit! Onnea matkalle!"

"Terve teille, kansalaiset. — Ensimmäinen vaara siis ohi!"

Näin puhuu Jarvis Lorry pannessaan kätensä ristiin ja katsellen taivaaseen. Vaunuissa vallitsee kauhu, siellä itketään ja tajuton matkamies hengittää raskaasti.

"Emmekö aja liian hitaasti! Eikö heitä saataisi ajamaan kovempaa?" kysyy Lucy ja nojautuu vanhusta vastaan.

"Se näyttäisi paolta, kultaseni. En saa kiiruhtaa heitä liiaksi; se herättäisi epäluuloa."

"Katsokaa ulos, katsokaa taakse, ajetaanko meitä takaa?"

"Tie on vapaa, rakas pieni ystäväni. Ei meitä vielä takaa ajeta."

Pari, kolme taloa kerrassaan soluu ohitsemme, yksinäisiä maalaistaloja, rappeutuneita rakennuksia, värjäyslaitoksia, nahkurintehtaita ja muuta senkaltaista, aukeita kenttiä, lehdettömiä lehtokujia. Kova, epätasainen kivitys on allamme, pehmeä, syvä lieju molemmilla puolillamme. Väliin ajamme reunalla olevaan liejuun välttääksemme kiviä, jotka saavat meidät tärähtämään ja väliin tartumme aukkoihin ja kuoppiin. Meidän kärsimättömyytemme ja kuolintuskamme ovat silloin niin suuret, että me rajussa levottomuudessamme ja kiireessämme tahdomme nousta vaunuista ja juosta — piiloutua — tehdä mitä tahansa, vaan ei pysähtyä.

Pois aukealta kentältä ja taaskin rappeutuneitten rakennusten sekaan, yksinäisten talonpoikaistalojen, värjäyslaitosten, nahkuritehtaiden ja senkaltaisten keskelle, tupien ohi, joita oli kaksi ja kolme ryhmässä, lehdettömien lehtokujien keskuuteen. Ovatko miehet pettäneet meidät ja vieneet meidät takasin toista tietä? Eikö tämä ole uudestaan sama seutu? Ei, taivas olkoon kiitetty. Katsokaa taaksenne, katsokaa, ajetaanko meitä takaa. Hiljaa, postitalo.

Verkkaisesti riisutaan neljä hevostamme, mukavasti seisovat vaunut kapealla kadulla ilman hevosia tai toiveita päästä jälleen liikkeelle; verkalleen tulevat uudet hevoset ulos, yksitellen, verkalleen tulevat uudet postiljoonit jälestä punoen ruoskansiimojaan; verkkaisesti lukevat entiset postiljoonit rahojaan, laskevat väärin eivätkä tule tyydyttäviin tuloksiin. Koko ajan sykkii täysi sydämemme niin nopeaan, että se voittaa nopeimpien hevosten nopeimman laukan.

Viimein istuvat uudet postiljoonit satuloissaan ja entiset jäävät jälkeen. Me ajamme kylän läpi, mäkeä ylös, mäkeä alas vesiperäistä maata myöten. Äkkiä alkavat postiljoonit puhella vilkkailla liikkeillä ja hevoset pysäytetään niin äkkiä, että ne melkein nousevat pystyyn. Meitä ajetaan takaa!

"Kuulkaa, te siellä vaunuissa!"

"Mitä nyt?" kysyy herra Lorry ja katsoo ulos ikkunasta.

"Kuinka monta sanoivat he niitä olevan?"

"En teitä ymmärrä."

"— — viime postiasemalla. Kuinka monta vietiin mestattavaksi tänään?"

"Viisikymmentäkaksi."

"Sanoinhan sen! Kaunis joukko. Tämä toverini väitti että niitä oli neljäkymmentäkaksi; kymmentä päätä enemmän on jotain. Guillotiini työskentelee kelpolailla. Se on minulle mieleen. Hei! eteenpäin. Hopp!"

Pimeä yö lähenee. Sairas liikkuu yhä enemmän, alkaa herätä ja puhua ymmärrettävästi; hän luulee heidän vielä olevan yhdessä; hän mainitsee hänen nimensä ja kysyy mitä hänellä on kädessä. Oi, laupias Jumala, armahda meitä! Katsokaa ulos, katsokaa, ajetaanko meitä takaa.

Tuuli kiitää jälessämme, pilvet lentävät jälessämme ja kuu kierii jälessämme ja koko hurja yö seuraa meitä; mutta vielä ei meitä aja takaa kukaan muu.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kutominen päättyy.

Samaan aikaan kuin nuo viisikymmentäkaksi odottivat kohtaloansa, piti rouva Defarge turmiotatietävää neuvottelua Koston ja Jaakko kolmannen kanssa, joka kuului vallankumoukselliseen valamiehistöön. Rouva Defarge ei keskustellut viinipuodissa näiden kätyriensä kanssa, vaan puunsahaajan, entisen tientekijän, majassa. Puunsahaaja ei itse ottanut osaa neuvotteluun, vaan odotti syrjempänä kuten alempi orja, joka ei saanut puhua, ennenkuin häneltä kysyttiin, tai sanoa mielipidettään, ennenkuin häntä siihen kehoitettiin.

"Mutta Defargemme", sanoi Jaakko kolmas, "on epäilemättä kunnon tasavaltalainen? Mitä?"

"Ei ole Ranskassa parempaa", vakuutti puhelias Kosto kimakalla äänellään.

"Hiljaa, pikku Kosto", sanoi rouva Defarge ja pani hiukan otsaansa rypistäen kätensä ystävänsä huulille, "ja, kuuntele mitä sanon. Mieheni, kansalainen, on kunnon tasavaltalainen ja reima mies, hän ansaitsee tasavallan kiitollisuutta ja luottamusta. Mutta miehelläni on heikkoutensa ja hän on kyllin heikko tunteakseen sääliä tuota tohtoria kohtaan."

"Se on suuri vahinko", vaakui Jaakko kolmas ja puisti epäilevästi päätään hänen julmien sormiensa hapuillessa ahnaan suun ympärillä, "se ei ole ihan omiaan hyvälle kansalaiselle, se on valitettava asianhaara."

"Katsokaa", sanoi rouva, "minä en välitä vähääkään siitä tohtorista. Minusta nähden hän pitäköön päänsä tai menettäköön sen; se on minulle yhdentekevää. Mutta Evrémondet ovat hävitettävät ja vaimon ja lapsen pitää seurata miestä ja isää."

"Rouva Darnaylla on kaunis pää siihen tarkotukseen", vaakui Jaakko kolmas. "Olen nähnyt siellä sinisiä silmiä ja kultaisia kutria ja ne olivat viehättäviä Simsonin niitä näyttäessä." Niin peto kuin hän olikin, puhui hän kuin hekkumoitsija.

Rouva Defarge katsoi alas eteensä ja tuumi hiukan.

"Lapsella myöskin", muistutti Jaakko kolmas miettiväisenä ja nauttien omista sanoistaan, "on kultainen tukka ja siniset silmät. Ja meillä on harvoin lapsia siellä. Mikä ihana näky."

"Sanalla sanoen", sanoi rouva Defarge ja heräsi ajatuksistaan, "en voi luottaa mieheeni siinä asiassa. Eilisillasta asti tunnen etten voi uskoa hänelle suunnitelmieni yksityisseikkoja, tunnen myöskin, että jos viivyttelen on pelättävä että hän varoittaa heitä, jotta he pääsevät pakoon."

"Se ei saa tapahtua", vaakui Jaakko kolmas, "ei kukaan saa päästä pakoon. Meillä ei ole puoliakaan siitä määrästä, joka olisi suotavaa. Meillä pitäisi olla kuusi tiuvia päivässä."

"Sanalla sanoen", jatkoi rouva Defarge, "miehelläni ei ole syytä tuon perheen täydelliseen hävittämiseen eikä minulla ole syytä osottaa sääliä tuota tohtoria kohtaan. Minun täytyy siis toimia omin päin. Tulkaa tänne, pikku kansalainen."

Puunsahaaja, joka pelkäsi häntä ja kuoleman kammosta palveli häntä, astui esiin käsi punasella lakillaan.

"Pikku kansalainen, oletteko valmis todistamaan vielä tänä päivänä sitä merkkien antamista", sanoi rouva Defarge ankarasti.

"Jo, miksikä en?" virkkoi puunsahaaja. "Joka päivä, vaikka missä ilmassa, kolmen ja neljän välillä, aina hän teki merkkejä ja joskus oli hänellä tyttö mukana, väliin ei. Tiedän, mitä tiedän. Olen nähnyt sen omin silmin."

Puhuessaan teki hän kaikenlaisia liikkeitä ikäänkuin hän tietämättään olisi matkinut muutamia niistä eri merkeistä, joita hän ei ollut koskaan nähnyt.

"Selvästi salaliitto", sanoi Jaakko kolmas. "Selvä kuin päivä!"

"Eikö meidän tarvitse epäillä valamiehistöä?" kysyi rouva Defarge ja käänsi silmänsä häneen tuimasti hymyillen.

"Luottakaa isänmaalliseen valamiehistöön, rakas kansalainen. Vastaan tovereistani."

"Antakaa kun ajattelen", sanoi rouva Defarge ja tuumi taaskin. "No niin — voinko säästää tohtoria mieheni tähden? Minulla ei ole mitään tunnetta siinä suhteessa. Voinko säästää hänet?"

"Hän on aina laskettava yhdeksi pääksi", muistutti Jaakko kolmas matalalla äänellä. "Meillä ei todellakaan ole tarpeeksi päitä; olisi mielestäni vahinko."

"Hän viittoi samoin kuin tyttärensäkin, kun näin hänet", todisti rouva Defarge; "en voi puhua toisesta ilmaisematta toista; en saata vaieta jättäen koko asian tämän pikku kansalaisen huostaan. Sillä minäpä en ole mikään huono todistaja."

Kosto ja Jaakko kolmas vakuuttivat kilvan innolla, että hän oli ihailtavin ja erinomaisin todistaja mitä saattoi ajatella. Ettei hän jäisi alakynteen ylisti pikku kansalainen häntä taivaalliseksi todistajaksi.

"Hän vastatkoon puolestaan", sanoi rouva Defarge. "En voi häntä armahtaa. Te olette toimessa kello kolme, menettehän katsomaan kuinka tänään tuomitut mestataan. — Entä te?"

Kysymys tehtiin puunsahaajalle, joka kiireesti vastasi myöntämällä, hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja lisäsi että hän oli innokkain tasavaltalainen ja että hän totisesti olisi tasavaltalaisista onnettomin, jos jokin estäisi häntä polttamasta iltapäiväpiippuansa, katsellessaan kansallista parturiveitikkaa. Hän esitti tätä niin kaunopuheisesti, että olisi saattanut epäillä (ehkä nuo mustat silmät, joilla rouva Defarge halveksien häntä katseli, niin tekivätkin) että hän alituisesti hiukan pelkäsi omaa persoonallista turvallisuuttaan.

"Aion minäkin sinne", sanoi rouva. "Kun se on ohi — sanokaamme kello kahdeksan — niin tulkaa luokseni Saint-Antoineen ja me ilmiannamme nuo ihmiset minun osastolleni."

Halonhakkaaja sanoi olevansa ylpeä ja hyvillään saadessaan auttaa rouva kansalaista. Tämän katsoessa häneen, tuli hän hämilleen, karttoi sitä katsetta kuin pieni koira, meni halkojensa luo ja peitti hämmästyksensä sahan kahvan taa.

Rouva Defarge viittasi valamiestä ja Kostoa tulemaan lähemmä ovea, jossa hän selitti heille muut aikeensa seuraavasti:

"Nyt on hän luultavasti kotona ja odottaa miehensä kuolinhetkeä. Hän suree ja vaikeroi. Hän on sellaisessa mielentilassa, että hän epäilee tasavallan oikeutta. Hän on täynnä sääliä sen vihollisia kohtaan. Menen hänen luokseen."

"Mikä ihailtava nainen, mikä jumaloittava nainen!" huudahti Jaakko kolmas ihastuksissaan.

"Oi rakkaani", huudahti Kosto syleillen häntä.

"Ota sinä kutimeni", sanoi rouva Defarge ja pani sen auttajattarensa käteen, "ja pidä sitä valmiina minua varten tavallisella paikallani. Varaa tavallinen tuolini minulle, mene heti sinne, sillä sinne luultavasti keräytyy tänään enemmän väkeä kuin tavallisesti."

"Tottelen mielelläni päällikköni käskyjä", sanoi Kosto tulisesti ja suuteli häntä poskelle. "Ethän tule liian myöhään?"

"Olen siellä ennen alkamista."

"Ja ennenkuin rattaat tulevat. Ole siellä kaikella muotoa, sieluni lemmitty, ennenkuin rattaat tulevat!" huusi Kosto hänen jälkeensä, sillä hän oli jo päässyt vähän matkan päähän kadulle.

Rouva Defarge viittasi kädellään osotteeksi, että hän oli kuullut ja että hän aivan varmaan tulisi ajoissa ja kulki jo loassa ohi kulman, jonka vankilamuuri muodosti. Kosto ja valamies katsoivat hänen jälkeensä hänen edetessään ja ylistivät hänen kaunista vartaloansa ja suurenmoisia henkisiä lahjojaan.

Siihen aikaan painoi aika moneen naiseen kamalan ja rumentavan leiman, mutta ei kukaan heistä ollut niin hirvittävä, kuin tämä julkea nainen, joka nyt katuja kulki. Luonteeltaan oli hän rohkea ja luja, teräväjärkinen, neuvokas, päättäväinen ja hänen kauneutensa oli sitä laatua että se tuntui antavan omistajattarelleen vaan lujuutta ja tulisuutta ja saattavan muut vaistomaisesti tunnustamaan nämät ominaisuudet. Nämät levottomat ajat olisivat missä olosuhteissa tahansa nostaneet hänet korkealle. Mutta koska häneen lapsuudesta asti oli pinttynyt kalvava sorrontunne ja juurtunut viha erästä kansanluokkaa kohtaan, olivat olosuhteet tehneet hänestä naarastiikerin. Hän oli aivan sääliä vailla. Jos hänessä joskus olisikin asunut tämä hyve, oli se nyt hänestä kokonaan hävinnyt.

Hänestä ei ollut mitään jos viaton mies kuoli esi-isiensä syntien tähden, hän ei nähnyt häntä, vaan heitä. Hänestä ei merkinnyt mitään jos hänen vaimonsa jäi leskeksi ja tytär orvoksi, tämä oli riittämätön rangaistus, sillä he olivat hänen luonnollisia vihollisiaan ja hänen saaliinsa, ja niinmuodoin heillä ei ollut oikeutta elämiseen. Vedota häneen oli toivotonta, sillä hänellä ei ollut säälin tunnetta ei itseäänkään kohtaan. Jos hän olisi kaatunut kadulle niissä monissa kahakoissa, joihin hän otti osaa, hän ei olisi säälinyt itseään, ja jos hänet olisi tuomittu piiluttavaksi huomenna, olisi hän mennyt, eikä hänen sielussaan olisi asunut hellempää tunnetta, vain raivokas halu vaihtaa paikkaa ihmisen kanssa, joka hänet sinne lähetti. Sellainen sydän sykki rouva Defargen karkean puvun alla. Kuinka huolimattomasti hän sitä kantoikin, koristi se häntä kuitenkin jonkinlaisella daimoonisella kauneudella ja hänen tumma tukkansa näytti upealta karkean punasen päähineen alla. Hänellä oli poveen kätkettynä ladattu pistooli. Vyössään oli hänellä terävä tikari. Siten varustettuna ja astuen luonteensa mukaisilla varmoilla askelilla ja naisen notkealla joustavuudella, joka lapsuudessaan oli tottunut kulkemaan avojaloin ja -säärin ruskealla rantahiekalla, kulki rouva Defarge pitkin katuja.