language: Finnish

KAKSI KUNINGATARTA

Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

HENKILÖT:

Johanna Anjoulainen.
Birgitta Birgerintytär.
Kaarle.
Birger.
Kaarin.
Maisteri Petrus.
Bianca Maria.
Nuori Orsini.
Nikolaus Orsini, Nolan kreivi.
Esimaistaja.
Eräs ritari.
Trubaduuri.
Muutamia hovilaisia.

Tapahtuu "mustan surman" viimeisinä aikoina Neapelin hovissa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Pienehkö linnansali Johanna-kuningattaren palatsissa. Se on arkkitehtuuriltaan gotiikan ajan hienointa tyyliä. Vain sen permantomattojen ja seinäverhojen upeudessa on jotain myöhäisgotiikan, "gothique flamboyantin", liikaloistoa.

Oikeanpuolisen takaseinän muodostaa rivi solakkoina kohoavia pilareita, jotka päättyvät ylhäällä mahtavasti kaareileviin koristeellisiin muotoihin siten, että nämä peittävät koko seinän yläosan. Pilaristo on pari porrasaskelmaa ylempänä muuta näyttämöä, ja sen takana on käytävä, joka näyttää avautuvan oikealle laajempia eteissaleja kohti. Taustan vasemman nurkkauksen peittää tumma verho.

Oikeanpuolisessa seinässä on ikkunoita. Vasemmalta etualalta vie ovi kuningattaren huoneisiin.

Vasemmalla on laaja, mutta matala koroke, jolla seisoo baldakiinin alla kuningatar-istuin. Tämän lähellä on matala jakkara. Oikealla etualalla on komea selkänojainen tuoli ja tämän lähellä värikkäin kankain päällystettyjä jakkaroita.

Kirkas iltapäivä valautuu huoneeseen korkeahkolla olevista akkunoista, mutta pilariston tausta on raskaassa hämärässä.

I KOHTAUS.

Vasemmalla taka-alalla ja oikealla etualalla keskustelee kuulumattomin sanoin ryhmä hovinaisia ja ritareita, joilla jälkimmäisillä ei ole kenelläkään miekkaa vyötäisillä, vaan siroja, koristeellisia tikareita. Ilmeisiä, eleistä ja naurahduksista näkee, että keskustelu sujuu notkeassa ja kaksimielisessä hovityylissä. Vain lyhyt tuokio.

II KOHTAUS.

Nikolaus Orsini, Nolan kreivi, keski-ikäinen ylimys, saapuu vasemmalta kasvoillaan harmistunut ilme.

KREIVI (äänten sorinan nopeasti lakattua; olkapäitään kohauttaen). Kuningattaren mieli on jälleen maassa. Turhaan se näyttää pyrkivän lentoon… (Hieman ironisesti.) Ei ole enää ilmaa siipien alla.

ERÄS RITARI. Tjaa, nelisenkymmentä vuotta ei ole vielä sinänsä mikään vaara. Mutta vaarallinen ikä naisen harteilla kykenee kyllä kasvattamaan, kun hyvin sattuu, vaikka petolinnun siivet. (Naiset kuhisevat ja hymyilevät.)

TRUBADUURI. Tai haukan ja haaskan vuorotellen, aina kuun kiertojen mukaan… (Naiset purskahtavat nauramaan, miehet hohottavat.)

ERÄS RITARI. Ja jos kasvavat anjoulaiseen malliin, niin ilmaa kyllä riittää, kun vain on saalis näkyvissä. Se on nähty Provencen kreivikunnissa, Unkarin valtaistuimella ja Neapelin palatseissa, missä ikinä he valtikkaa pitelevät.

KREIVI (itsekseen; painavasti). Liiaksikin nähty. (Kaikille.) Mutta… minulta ei riitä aikaa tänne. Kuningattaren ärtyisen mielen jätän teidän huoleksenne.

TRUBADUURI (on hypännyt taustan portaikolle; puoliksi laulaen; nopeasti ja nokkelasti).

Ei syytä huoleen! Joka miehenpuoleen hän kohta suuttuu tai kiinni juuttuu ja uudeks muuttuu.

(Naurua.)

KREIVI (aikoo poistua, lähtee pilaristoa kohti.)

III KOHTAUS.

Nauru lakkaa äkkiä, sillä vasemmalta tulee kuningatar Johanna, seurassaan B Bianca Maria ja eräs toinen hovinainen. — Johanna on neljänkymmenen iässä oleva nainen, mutta vieläkin lumoojatar koko olennoltaan. Hänen puvuissaan esiintyvät mieliväreinä milloin tummansininen ja karmosiinipunainen, milloin purppura ja kulta. — Bianca Maria on juuri naiseksi kypsynyt hovineito. Hänellä on tullessaan lehväseppele kädessään ja hän liittyy muitten hovineitojen parveen.

JOHANNA. No, minne kiire, Nolan kreivi?

KREIVI( pysähtyen; palaten takaisin). Ruttoa vastaan. Se on tullut — kuten suvainnette tietää — jo kolmannen kerran vieraaksemme. Ja kansa nääntyy kaduille ilman hoitoa ja suojaa…

JOHANNA (epäluuloisesti). Ja moitteenko kärki kielellä kuningatartasi vastaan? (Naurahtaen.) Ei, hyvä kreivi… (Siirtyy istuimelleen; täältä, ilakoivasti.) Kuolema ja lemmentanssi ovat muoteja nykyaikaan. Niitä ei saa vastustaa kumpaakaan. — Tulkaa tänne lähelleni, jakkaralle…

KREIVI (jäykästi). Siihen ovat jalkani liian vanhat ja jäykät.

JOHANNA. Ylpeydestä jäykät! — Niin, te Rooman ja Neapelin Orsinit ette kykene unohtamaan, että autoin Pyhän isän vallastanne vapaaksi myymällä hänelle kauniin Avignonini uudeksi Pietarin istuimeksi. Ja ettekö luule minun tietävän, että toivotte tälle istuimelle sisarentyttäreni Margheritan ja hänen durazzolaisen puolisonsa? Mutta kätenne ovat sidotut, niin kauan kuin minulla on paavin suosio ja uskolliset trabanttini. — Siitäkö kiukku?

KREIVI. Lapset ja naiset kiukkuilevat. Minussa asuu vain murhe siitä, että Durazzon Kaarle löytää täältä anastusaikeilleen hyötyisän maaperän, sillä neapelilaiset vihaavat kuningatartaan ja — syystä. Juuri siihen luottaen hän rakentaa parhaillaan Adrian rannalle laivastoa…

JOHANNA (ponnahtaen istuimeltaan; keskeyttäen). Vahinko, että anjoulaisten kuuluisat myrkyt ovat alkaneet väljähtyä! Tuskin muistan niitä nimiltä enää. Täytynee kysyä mestari esimaistajaltani, joka osaa sekä maistaa että tarjota… pettureille.

KREIVI (rauhallisen varmasti). Ei ole petturuutta varjella kuningatartaan paljastamalla totuutta.

JOHANNA (painuen jälleen istuimelleen). Niin, niin… (Joutuen hätään; pyytävästi.) Mutta… Nikolaus Orsini, miksi houkuttelit muistin aivoistani ja veit sen kalmistoihin, joita pelkään. (Melkein kyyneltyen.) Etkö tiedä, että minunkin rintani on hauta, jota ei saa raastaa auki.

KREIVI (lämpimämmin). Valitan, että puhuin vakavista asioista sopimattomana hetkenä: nythän on juhlan aika. (Kumartaen.) Katumukseni näytteeksi jään jos sallitte — vielä hetkeksi seuranpitoon.

JOHANNA (viitaten kreivin istumaan). Sen ilokseni teet, varsinkin kun tiedän sinun puhuneen totta. Mutta… neapelilaiset minua vihatkoot, Provencen kansa minua rakastaa. Siellä sanottiin ennenmuinoin: Ken rakastaa Jumalaa, hän rakastaa kuningatar Johannaa. Ja siksipä juuri… kotimaani lemmenlauluin aloitamme tämäniltaisen juhlamme.

ERÄS RITARI (on katsellut akkunasta; ilostuneena). Taitaa tulla vieraita lisää! Satamaan laskee laiva pohjoisesta päin.

TRUBADUURI. Häitä se tietää! Roomassa kerrottiin, että Otto
Braunsclhweigilainen rakentaa kosiolaivaa tullakseen Neapeliin.

JOHANNA. Mikä on lippu? Erotatteko keulavaakunan merkit tänne?

KREIVI (on noussut ja katsoo ikkunasta). Se on ristiretkeläisten laiva. Ristilippu on keulassa. Ja ylinnä suuri, punainen vaate, johon on kuvattu Neitsyt Maaria tai… pyhimyksistä joku…

JOHANNA (pettyneenä). Oh, jättäkää. Tuovat lisää ruttoa tai tulevat sitä hakemaan.

KREIVI. Siitä laivasta on otettava selko. En viivy kauvan. (Poistuu pilaristoon.)

JOHANNA (trubaduurille). No niin, tuo laulu laula.

BIANCA MARIA (joka on seisonut malttamattomana seppele kädessä, astuu niiaten esiin; melkein hengästyneenä). Ei vielä ole laulun aika, seppel ensin… Laurettan vuoro oli se täksi illaksi sitoa, mutta… kun äsken juoksin puutarhaan ja päivän helle muuttui kuultavaksi valoksi, unohduin sinne ja… siellä oli vasta hullua! Ruususarkain pitkät laivat halkoivat viininlehväin tummaa merta, ja oranssit seisoivat nurmikolla kuin hassunnäköiset ritarit rannalla… (Kuin säikähtäen omaa intoaan.) Niin, itsekin hassuna juoksin sopesta soppeen, kukan taitoin sieltä ja täältä, lehvät riivin ummessa silmin ja… siitä tuli seppel. Lauretta antoi luvan, että saan sen antaa juhlaseppeleeksi…

JOHANNA (puoliksi itsekseen). Tuo oli nuoruuden laulua, sen seppeleen otan. (Bianca Marian aikoessa lähestyä.) Ei, ei, niin vähällä et pääse. Saat ojentaa sen sille ritarille, jota eniten rakastat, hän vasta saa sen antaa minulle.

BIANCA MARIA. En rakasta ketään…

JOHANNA. Et ketään? Ja jo kaksi tai kolme vuotta sitten heitit lapsen kengät! — Sinun iässäsi… oli Artois'n Bertrand jo ollut lemmittyni ja saanut surman rakkautensa vuoksi. No, hyvä, saat antaa sen omin käsin. (Ottaa Bianca Marian niiatessa seppeleen ja panee sen päähänsä; trubaduurille.) Mitä viivyttelet? Laula.

TRUBADUURI (laulaa, säestäen luutullaan).

Apotti munkkeineen, ruukku maljoilleen ain' on yhtä pataa, paistaa taikka sataa.

— Tämän kertoi mulle mies, joka munkkein riemut ties.

Nunna hunnussaan, naikko kaiken maan yhtä juurta halaa, synnin tulta palaa. — Tämän kertoi mulle mies, joka nunnain riemut ties.

JOHANNA (keskeyttäen suuttuneena laulun). Lopeta. — Oletko aatelismies?

TRUBADUURI (kumartaen). Aateliskilpemme tunnetaan vanhastaan
Forcalquier'ssa, teidän kreivikunnassanne, kuningatar.

JOHANNA. Ja laulat kuin markkinateatterissa ilveilijä?

TRUBADUURI. Sallinette… tämä tyyli on Ranskan hovin ja Avignonin kardinaalien viimeistä muotia. Nuo vanhat provencelaiset…

JOHANNA. Vaikene. (Puoliksi itsekseen.) Toisin lauloivat ennen aatelismiehet… (Nousee; innostuen.) Muistatteko miten lauloi Galeazzo ja minkälainen miekkamies hän oli! Ylistääkseen kauneuttani hän vaelsi maasta maahan ja lauloi kunniaani. Ken ei uskonut minua Euroopan kauneimmaksi naiseksi, sen hän vaati miekkasille ja surmasi erehtymättä. (Helähtäen raikkaaseen nauruun.) Vain kaksi hän säästi, hän toi ne vankeina nähtäväkseni ja minä pidin sekä ritarille että vangeille juhlat. (Kääntyen ritareitten puoleen.) Oletteko kuulleet? (Ritarien kumartaessa vaiteliaina; masentuneen halveksivasti.) Niin, te vain kumarratte. (Vaipuen itseensä.) Artois'n Bertrandin ja Mantovan Galeazzon kaltaisia miehiä ei ole enää olemassa, ei laulua, ei säihkyväistä miekkaa eikä… rakkautta.

BIANCA MARIA (lähestyen). Kuningatar, minä osaan laulaa paimenlaulun, joka on syntynyt Provencessa.

JOHANNA. Mene kammioosi, Bianca Maria. En siedä sinua nähdä.
(Itsekseen.) Olet liian nuori.

BIANCA MARIA poistuu pilaristoon.

JOHANNA. Ja te muut, tuokaa viiniä tänne. (Istuutuen synkkänä oikealle nojatuoliin.)

IV KOHTAUS.

Perältä alkaa kuulua naurahtelua. Ryhmien keskitse lähestyy pieni, nuhruiseen hengellisen säädyn pukuun puettu mies, maisteri Petrus, kainalossa iso, nahkakantinen kirjanidos, lähestyy kuningatarta.

JOHANNA (nostaen katseensa huomaa Petruksen; purskahtaen nauruun). Ken on koroittanut narrimme Severinon hengelliseen säätyyn? Vai tottako, pieni herra? Oletteko pappi?

PETRUS. Olen Alvastran luostarin priori.

JOHANNA (puolileikillä). Ooho, ja jonkun kardinaalin lähettinäkö saavut hoviin?

PETRUS (hämillään nuhjaten; vaatimattomasti). Katsos, korkea rouva, kun alamaistesi kuolinhuokaukset nousivat pilvien tasalle, kääntyi tuuli pohjoisesta etelätuuleksi ja esti laivamme jatkamasta matkaa. Siitä tiesimme, että tänne oli meidän tuotava parantavaa lääkettä. Niinpä olemmekin taivaallisen kardinaalin sanansaattajia.

JOHANNA. Suurenmoista, ja miten pääsit, kunnianarvoisa priori, saattamatta sisään?

PETRUS. Jalo ritari ja Nolan kreivi käski päästämään minut.

JOHANNA (nauraen ja ottaen samalla maljan, jonka esimaistaja hänelle tuo tarjottimella). Onko vakaa kreivimme hullaantunut ja järjestänyt meille harvinaisten otusten näyttelyn!

PETRUS. Emäntäni, hänen kaksi poikaansa ja tyttärensä seisovat alhaalla kreivin seurassa ja pyytävät puheille-pääsyä.

JOHANNA. Ja ken on tuo emäntäsi?

PETRUS. Köyhä muukalainen, Jerusalemin-matkalainen, joka vaeltaa nöyryyden manttelissa. Niin käski hän minun, palvelijansa, itsestänsä sanoa.

JOHANNA (ojentaen maljan esimaistajalle; nousten). Hyvä, emäntäsi tulkoon ja poikansa ja tyttärensä ja vaikka koko Noakin arkki. (Siirtyy vasemmalle istuimelleen.)

PETRUS kumartaa nöyrästi ja kääntyy menemään.

ERÄS RITARI (Petrukselle, osoittaen tämän kirjaa; pilkaten). Saako kysyä, paavinko bulla vai ihanko taivaan kartta on arvon priorin kainalossa?

PETRUS (kuin suojellen suurinta aarrettaan; huomaamatta toisen pilkkaa, hartaasti). Tämä on universumin kartta, täynnänsä taivaan ja helvetin näkyjä. Tämä on taivaallisten ilmestysten kirja. Sen jokainen sivu on Herran verellä valettu. (Hyväillen kirjaansa.) Sen sanat ovat kirkkaammat kalleinta kristallia ja koreammat purppuraa ja korallia…

JOHANNA (keskeyttäen). No, priori pieni, nouda tuo emäntäsi.

PETRUS ikäänkuin hätääntyy ja poistuu kiireesti, hoviväen nauraessa.

JOHANNA (leikkiä laskien). Ettekö kuulleet? Neapelin Johannaa saapuu kosimaan kaksi prinssiä yht'aikaa.

ERÄS RITARI (nokkelasti). Ja anoppi valmiiksi mukana.

JOHANNA (ritarille ). Sinä, ritari, käske valaisemaan soihdulla tuon "kuningattaren" tietä. (Ritarin poistuessa.) Ei, ei, kaksi, kolme soihtua! Ja nyt, ritarit, teidän on näyteltävä kosijaa… prinssien sisarelle. Älkää saattako hovini mainetta viettelytaidossa häpeään. Ja te, neidot, te saatte haastaa kanssani riitaa prinssien lemmestä. (Naurua.) Ei noin, järjestykää kunnioittavammin ja tehkää tietä "nöyryyden manttelille". — Kas noin. Nyt hiljaa kaikki…

V KOHTAUS.

Samassa alkaa pilariston takaa oikealta valo kajastaa. Kolme palvelijaa kantaa soihtuja kadoten vasemmalle. Soihdut heittävät nyt kirkkaan valaistuksen oikealta tulevia kohti. Ensimmäisenä saapuu Birgitta ja pysähtyy hetkeksi korokkeelle. Hänellä on yllään kulunut, karkeasta villakankaasta tehty viitta, jonka kaulusta reunustaa kuitenkin silkkinen päärme. Hänen päässään on "leskenliina", joka jättää vain kasvot paljaiksi. Kädessä on hänellä vaeltajan sauva. — Hänen jäljessään tulevat Kaarin, hänen tyttärensä, ja Birger, hänen poikansa, joilla myös on yllä pyhiinvaeltajan-viitat. Kaarinilla on viitan päähine vedetty pään yli, mutta Birgerillä se on alhaalla. — Nolan kreivi ja Eräs ritari palaavat heidän mukanaan.

BIRGITTA (tultuaan keskinäyttämölle). Sain käskyn tulla tervehtimään sinua, Johanna parka.

JOHANNA (ivamielellä). Terve tuloa, kuningatar parka. Tulit parhaiksi.
Täällä vietetään "vanhenevan" Johannan rakkauden-peijaisia.

BIRGITTA. Tulin kaivamaan haudasta sinun lahoavan ruumiisi ja täyttämään sen katumuksella.

JOHANNA. Lisääkö haudankaivajia! Eikö Kristuksen haudassa enää riitä kaivamista?

BIRGITTA. Sen kalliosta puuttuvat vielä sinun polviesi jäljet.

JOHANNA. Ja hänen kalpeat jalkansa ovat vielä minun kyyneleilläni pesemättä ja hiuksillani kuivaamatta? Niinkö?

BIRGITTA. Johanna, pakene nöyryyteen ja käänny!

JOHANNA. Mikä vahinko. Luulin poikasi, tämän maantien-prinssin, tulleen kosimaan minua maalliseksi morsiamekseen…

BIRGITTA (kasvavalla kiihkolla). Etkö sitten tiedä, raiska, että Pyhän Jaakobin haudalla sanottiin minulle sinusta nämä sanat: Katso tätä apinaa; hän tuoksuu hajuja ja on sydämeltään myrkkyä. Hän käy kaula kenossa ja kruununansa kantaa likaista riekaletta. Mene ja näytä hänen alastomuutensa, ettei hän tekisi viimeistä turmelusta.

JOHANNA (suuttuen). Ja ken olet sinä, joka uskallat nähdä sellaisia näkyjä Neapelin kuningattaresta? Sinä tahdot näyttää minun alastomuuteni. (Nauraa.) No, hyvä, saman teen minä sinulle. Viekää hänet, riisukaa ja ruoskikaa.

KREIVI (astuen esiin). Valtiatar, ettekö tunne häntä? Pyhä isä sanoo häntä äidikseen, ja hän sanoo paavia pojakseen, eikä yksikään Euroopan ruhtinaista häntä loukkaa.

JOHANNA. Mutta hän näyttää kyllä osaavan sen taidon "nöyryyden manttelin" varjossa. — Ken olet?

Birgitta ojentaa sauvansa Nolan kreiville, joka myös auttaa viitan hänen yltään ja seisoo nyt puettuna tummaan kultareunusteiseen ylimysnaisen pukuun. Koko hoviväen ihmetellen supistessa hän viittaa myös Kaarinille ja Birgerille, jotka heittävät kaapunsa lähellä seisoville ritareille. Nyt nähdään Kaarin solakkana, vaaleana kaunottarena, joka on puettu kallisarvoiseen, yksinkertaiseen pukuun ja jonka ohimoilla on pienoiskruunu.

Birgerin yllä on tumma, hieno ritaripuku.

BIRGITTA (eräänlaisella ylpeydellä). Kysyit, ken olen. Olen ollut laamannin tytär ja laamannin puoliso, olen ollut autuaasti nukkuneen Ulf Gudmarinpojan nääntyvä leski ja Alvastran ja Ulfåsan rouva, Birgitta Birgerintytär.—(Kuin taistellen ylpeyttään vastaan.) Nyt en ole mitään näistä. Olen Neitsyt Maarian halvin tytär, joka kyyristelen kerjurien parvessa, vuodattaakseni maallisesta sydämestäni kuiviin ylpeyden veret.

JOHANNA (nousee; kohteliaasti). Ken on ystäväni ja liittolaiseni Gregorius XI:n pyhässä suosiossa, hänet otetaan vastaan Neapelin hovissa cum magna solemnitate et gloria. — Kuuluisa Rooman leski — kuten me täällä etelässä sinua nimitämme — istu istuimelleni, jota ei kukaan ennen sinua ole kyennyt minulta valloittamaan. (Viittaa myös Kaarinin ja Birgerin istumaan oikealle.)

BIRGITTA (istuuduttuaan kuningataristuimelle; Johannalle). Lähetä väkesi loitommaksi.

JOHANNA viittaa hoviväelle, joka poistuu.

BIRGITTA (Johannalle; viitaten jakkaraan). Istu tuohon, lähelleni.

JOHANNA epäröi hämmästyneenä; istuutuu.

BIRGITTA. Vielä ei ole ilmestykseni täytetty. Olet kumartanut vasta koreita vaatteita, et omantuntosi haamujen eteen.

JOHANNA (levottomana). Mitä tahdot?

BIRGITTA. Missä on ensimmäinen puolisosi, Unkarin Andreas?

JOHANNA (kuohahtaen). Tuoko käärme, joka ryömi esiin isoisäni Robert Viisaan ruumisarkusta, kuten itse Petrarca hänestä aikoinaan sanoi, tuo pöyhkeä mässääjä, jolle isoisäni minut viisaudessaan testamenttasi, hänkö tuntoani painaisi?

BIRGITTA. Olet syyllinen hänen kuolemaansa.

JOHANNA. Syylliset, muistaakseni, rangaistiin.

BIRGITTA. Miksi näivettyi kehtoonsa silloin synnyttämäsi poika? (Johannan painaessa päänsä alas.) Et osaa vastata. — Siksi, että se oli siitetty aviorikoksessa Artois'n Bertrandin kanssa, joka sinun tietesi kuristi laillisen puolisosi.

JOHANNA (kuin muistellen). Niihin aikoihin oli maanjäristys. Laavavirrat söivät kaiken elollisen ympäriltämme, ja näytti tulevan maailmanloppu. Mitä merkitsi meille silloin toisen tai itsemme kuolema? — Tahdoin kuolla rakastettuni sylissä vapaana ja hurjana. (Masentuneena.) Ja sainhan rangaistukseni: vihamieheni surmasivat nuoruuteni rakastetun, ja kuoli rakkauteni poika… (Pyytävästi.) Miksi tahdot ruoskia auki hipiäni polttavimmat arvet?

BIRGITTA. Ja mihin tautiin kuoli toinen puolisosi, Tarentin Ludvig?

JOHANNA. Jos kerran tiedät kaiken, muistanet, hän kuoli narrimaisen mustasukkaisuutensa raivoon. — Heikko varjo, ei kestänyt naisen rakkautta eikä omaa itseään.

BIRGITTA (hellittämättä). Ja kuitenkin myrkytit kolmannen puolisosi, Giacomo Aragonialaisen, juuri mustasukkaisuudesta! (Johannan vaietessa.) Etkös nyt näe, miten synnin nuorat kompastuttavat sinun jalkasi, jotka pakenevat katumusta?

JOHANNA. En näe mitään, olen väsynyt…

BIRGITTA (vaimentuneesti, mutta harvakseen, äärettömällä vakavuudella). Mutta minä näen. Näen sinun ruumiisi läpi, se on kehnompi elukan lihaa. Näen sinun luittesi lävitse, ne ovat hauraat, sillä keväät ja kesät, syksyt ja talvet olet maannut riettauden haudassa. (Melkein hädässä.) Ja katso, jos näkisit suontesi madot… ne ovat siinneet sinun patjojesi hekumasta.

JOHANNA (on noussut; puoliksi itsekseen). Ja sittenkin minä kaipaan, kaipaan ylpeätä ritaria ja ritarilta kruununi perillistä.

BIRGITTA. Tästä alkaen vanhenet päivässä enemmän kuin ennen vuodessa.
Sinulla ei ole enää mitään kaivattavaa muuta kuin sovitus.

JOHANNA. Niin, vanhuus… se on kuin tulivuoren pohjalla kylmä pimeä onkalo, jonka seinistä tihkuu menneen elämän myrkky, mutta jonne ei pääse enää tulivirtojen voima. Sellainen se lienee… Mutta olkoon! En aio hitaasti vanhentua, vaan syöksyä sinne tulimeren kautta.

BIRGITTA. Ja voittaisit helvetin sielullesi! Ei, sen sijaan: ryömi nöyryyden porraspuulle ja hyväile Hänen jalkojaan, nouse piinan lavitsalle ja juo verta Hänen kylkensä haavasta. Ja siitä, siitä rakkauden siivin lennät suoraan Jumalan sydämeen…

JOHANNA (istuutuen). Puhut hämärästi. Jos nöyrtyisinkin, missä on tuo… piinan tie ja rakkauden askel?

BIRGITTA. Lähde kanssani Pyhälle haudalle. Siellä on Jumalan vaimoille sekä katkerin vaiva että rakkauden korkein armo.

JOHANNA. Paljain jaloin… Nyt muistan… Tuon maanjäristyksen aikana vaelsin hovinaisineni paljain jaloin kirkosta kirkkoon, ja se rauhoitti mieltäni. — (Hetkellisesti ihastuneena.) Neuvosi voi olla oikea. Harkitsen sitä. (Melkein nauraen.) Ja Italia on hämmästyvä tämän syntisen kääntymistä…

BIRGITTA. Jään odottamaan, tyttäreni. Kun tuuli kääntyy jälleen puhaltamaan pohjoisesta, on se Jumalan merkki lähtöön.

JOHANNA (kääntyen Kaarinin ja Birgerin puoleen). Birgitta-rouva, tyttäresi on kaunis.

BIRGITTA (lapsilleen). Tervehtikää kuningatarta hovitapaan.

JOHANNA (Kaarinin niiatessa ja suudellessa hänen kättään). Sinulla on soma kruunukin kulmallisillasi.

KAARIN. Olen saanut sen sukulaiseltani Katariina Gislentyttäreltä perinnöksi. Se on vain maallista koreutta, ja ensikertaa sitä kannan. Mutta minulla on oikeus siihen, sillä olemme synnyltä kuninkaallista verta.

JOHANNA. Sinun jalo muotosi, neito, todistaa sen parhaiten. — Ja tämä on veljesi?

BIRGITTA (nousee; äidin ylpeydellä). Hän on poikani Birger, joka lyödään Pyhällä maalla hengellisen ritarikunnan jäseneksi.

BIRGER polvistuu ja suutelee Johannan kättä.

JOHANNA (Birgitalle). Mutta kuulin puhuttavan kahdesta pojastasi. Missä viipyy nuorista ritareista toinen?

KAARIN (välittömästi). Veljemme Kaarle on märkä kuin koira. Hän on sellainen huimapää…

BIRGITTA (hymyillen). Hän on kaikista tuhlaajapojista iloisin ja parhain.

BIRGER (tuimasti). Hän ei ole koskaan osannut ajatella järkevästi.

JOHANNA (ymmällä; iloisesti). Järjetön, tuhlaajapoika ja märkä kuin koira?

KAARIN. Hän hyppäsi satamassa laivasta mereen!

JOHANNA. Miksi, miten hänen kävi?

KAARIN. Hän oli kuullut tarinoita Neapelista ja sen kuningattaresta —.
Laivan kääntyessä satamaan hän seisoi malttamattomana sen keulassa.
Aiotko taas valloittaa kuningaskunnan, pilkkasi Birger…

BIRGITTA (keskeyttäen). Kaarle-poikani on vielä kiinni maallisissa haaveissa, mutta Jumalalla on kyllä ansoja hänen varaltaan.

JOHANNA (Kaarinille). Kerro, neito, mitä vastasi veljesi
Birger-ritarille.

KAARIN. "Joko valtakunnan tai sen kuningattaren!" Niin hän vastasi ja syöksyi mereen.

VI KOHTAUS.

Nolan kreivi ilmestyy pilariston luo.

KREIVI. Ritari Kaarle Ulfinpoika tahtoo tavata sisartansa Kaarinia.

JOHANNA (innokkaasti). Saattakaa ritari tänne. — Sepä vasta nuorukainen!

KREIVI poistuu.

BIRGITTA. Ei aivan nuorukainenkaan. Hänellä on kotona kartanossaan nuori emäntä, joka jäi odottamaan… kruununtuojaa.

JOHANNA (siirtyy, viitattuaan Birgittaa istumaan oikealle, istuimelleen). Sellainen teko ansaitsee palkinnon. Uhkapäiset ritariteot ovat harvinaisia tähän aikaan.

VII KOHTAUS.

Kaarle, kaunismuotoinen ritari, jonka ruskeat hiukset vivahtavat punaiselta, tulee taustalta. Nolan kreivi seuraa häntä.

KAARLE (katsomatta muihin kiirehtii suoraan oikealle istuutuneen Kaarinin luo; innokkaasti). Sisar, nuori Orsini on ratsastanut Roomasta yhtärintaa laivamme kanssa…

KREIVI (sekaantuen keskusteluun). Kuinka? Veljeni poikako Neapelissa?

KAARLE. Niin, hän seisoo linnanpihalla.

KREIVI. Se ei ole sopiva paikka Latino Orsinin pojalle. (Poistuu.)

KAARLE (edelleen Kaarinille). Hän seisoo ruttoisen kansanjoukon seassa nähdäkseen sinua edes vilahdukselta, mutta uskaltamatta tulla kasvojesi eteen.

KAARIN (on noussut; syvästi loukatuin ilmein, vaimentunein äänin). Niinpä seisokoon siellä viikon tai ratsastakoon yli Välimeren, jos aikoo minua puhutella.

KAARLE (yltyen nauramaan). Oletpa kuin huurteinen koivu Vetterin rantojen jäätyessä…

BIRGITTA (moittivasti). Mutta, Kaarle-poikani, etkö näe, kenen edessä seisot?

KAARLE (huomaa Johannan; menettämättä lainkaan malttiaan). Katsos, äitimuori, kun tulee liian lähelle aurinkoa, menettää näkönsä.

BIRGITTA (opettavasti). Suutele kuningatarta, kuten tapa vaatii.

KAARLE (katsoen hetken Johannaa). Suutelen, kuten tarinain kuningatarta on suudeltava! (Menee ja suutelee Johannaa suotaan suulle.)

KAARIN (kauhistuneena). Kaarle!

BIRGITTA. Sinä kehno poika…

BIRGER (melkein hammasta purren). Mitä täällä ajatellaan sukumme käyttäytymistaidosta, jos esiinnyt kuin halonvetäjät Alvastrassa.

KAARLE (nauraen). Luuletko, veli, että Tiundalandin halonhakkaajat osaavat suudella kuningattaria?

JOHANNA (sekä hämmästyneenä, että ihastuneena; kuin koetellakseen).
Ritari, tiedätkö, että hovimieheni ovat Italian parhaita miekkailijoita?

KAARLE (kohteliaan itsetietoisesti). En, kuningatar, minun tarvitsee tuntea vain oman miekkani terävyys.

JOHANNA (yhä ihastuneempana). Älkää pelästykö, hyvät vieraat. Hän kyllä näyttää vastaavan sekä päästään että sydämestään.

VIII KOHTAUS.

Nolan kreivi ja Nuori Orsini saapuvat. Soihtujen valo lisääntyy taustalla.

JOHANNA (nousten). Tulette parhaiksi, jalot Orsinit. On aika siirtyä pitopöytään..- Kreivi tarjonnee käsivartensa kunnianarvoiselle äidillemme ja nuori Orsini hänen tyttärelleen. Orsinit ja ruotsalaisethan ovat, jos muistan oikein, liittolaisia: kummatkin vaativat Gregorius parkaa Avignonin Baabelista "onnelliseen" Roomaan.

BIRGITTA. En seuraa sinua. Tuomion sanat toivat kielelleni katkeran maun. Se on poltettavissa pois vain karvain lääkkein.

JOHANNA (Kaarlelle). Sinä, nuori ystäväni, olet tehnyt tänään kaksi rohkeata tekoa. Ensimmäisen palkinnoksi saat minut saatettavaksesi. (Tarttuen Kaarlen käsivarteen; viettelevästi.) Toisesta ansaitset pitopöydässä päästäni… seppeleen. (Lähtevät pilaristoa kohti.)

BIRGITTA. Johanna, odotan lupauksesi täyttämistä.

JOHANNA (pysähtyen; kaksimielisesti). Siihenhän on aikaa, kunnes kääntyy taas… tämä etelätuuli. (Lähtevät jälleen kohti taustaa.)

BIRGITTA. Kaarle, varo riivattua sydäntäsi. Rukoilen sen puolesta kivisellä permannolla.

KAARLE (kunnioittavasti). Tee se, äitimuori. (Poistuvat, jäljessään
Nolan kreivi ja Birger.)

KAARIN auttaa Birgitan viittauksesta viitan tämän harteille.

IX KOHTAUS.

Maisteri Petrus saapuu.

PETRUS (Birgitalle). Sisar ja rouva, tulostasi on tieto levinnyt kuolinlavitsalta toiselle. He odottavat parantavaa ihmettä kauttasi. — Vai onko taivaallinen lahjasi hukkunut koreihin vaatteisiisi, joita kielsin sinua käyttämästä?

BIRGITTA. Rippi-isä, luulen kirjasi sivun täyttyvän tältäkin päivältä.
Lähtekäämme! (Ottaa Kaarinilta sauvan ja poistuu Petrus jäljessään.)

NUORI ORSINI epäröi lähestyä Kaarinia.

KAARIN seisoo kasvot poispäin käännettyinä.

NUORI ORSINI (katkaisten hiljaisuuden). Ettekö tahdo näyttää minulle kasvojanne, neito? (Kaarinin vaietessa; kiihkeästi.) Oletteko tunnoton marmorikuva? — Vai oletteko lemmensurun tähden tai… kiusaukset välttääksenne antanut vaitiololupauksen? (Kaarinin raskaasti huoatessa.) Huokaatte syvään ja raskaasti? Onko suljettujen huultenne salaisuus niin kammottava tai… niin pyörryttävän kaunis, että siihen riittää vain huokausten ylimaallinen kieli?

KAARIN (tukahtuneesti; kärsien). Menkää, ritari, menkää…

NUORI ORSINI. Tottelisin, jos olisi äänenne soinnuton ja kylmä. Mutta… sehän vavahtaa ja kiirehtii kuin pelkäisi paljastaa levotonta sydäntä…

KAARIN (kovasti). Äitini on jo kirjeessään tuominnut teidän rikoksenne.
Minulla ei ole siihen mitään lisättävää. (Istuutuu.)

NUORI ORSINI (istuutuen Kaarinin lähelle). Etteikö muista, kun näin teidät ensikerran Kooman kadulla, seisoitte kerjäläisten joukossa ja kärsitte rahvaan pilkkaa? En nähnyt teissä rikkautta ja arvoa, en sukuperää, en muotojenne jaloutta, näin vain kasvojenne valkeuden, joka oli kuin väsyneen kalpeutta ja kuitenkin kuin ennennäkemätön tähti. — Loukkasinko teitä silloin? En, vain katsoin, sillä ihmeeseen ei voi olla katsomatta. Kokonaiset viikot etsin teitä, nähdäkseni jälleen. Sitten… kuultavassa illassa, iloisessa seurassa tulin vastaanne yht'äkkiä. Lähestyin, otin kädestä, tahdoin puhutella. Oli kuin olisin tavoitellut kuollutta rakastettuani, jonka ihme oli tietämättäni pelastanut. — Tätä sanoo nuhdekirjeessään ankara äitinne rikokseksi, ja se oli vain rakkauteni ensimmäinen liekki.

KAARIN. Te yrititte ryövätä toiselle kuuluvan viinitarhan karkealla väkivallalla.

NUORI ORSINI. Toiselle? Olettehan neito ja…

KAARIN. Tahdotteko kuulla arvoituksen?

NUORI ORSINI. Suurempaa ette voi sanoa kuin mitä itse olette.

KAARIN. Kuulkaa siis: Olen neito ja… leski.

NUORI ORSINI. Leski ja… neitsyt?

KAARIN. Niin. Eräs kotimaani ritari, Eghard oli hänen nimensä, otti minut puolisokseen. Äitiämme totellen elimme kieltäymyksen aviossa. Hän nääntyi kaipauksesta minuun. Mutta suuressa rakkaudessaan hän pakotti lihallisen sydämensä vaikenemaan. Hän kalpeni kalpenemistaan. Ja minä onneton luulin hänen kasvavan hengessä päivä päivältä. Vihdoin, seuratakseni äitiäni, otin vaellussauvan ja jätin hänet kotiin… yksin. Se oli hänen kuolemansa, hän raukeni hautaan. Sain siitä viestin vasta sitten, kun kaikki oli jo myöhäistä. — Nyt näette, että minulla ei ole oikeutta kuunnella maallisen rakkauden sanoja. Sehän olisi ilkkuvaa häväistystä vainajalle, joka säilytti puhtauteni henkensä hinnalla, vaikka olisi voinut sen tahrata. Sillä minulla oli lihan puhtaus, mutta ei yhtä paljon siveyttä. Sen ymmärrän nyt, kun viettelykset ovat jälleen tulleet…

NUORI ORSINI (voitollisesti). Tämä on totisen rakkauden viettelys. Ja sydämenne on heikko sen houkutuksille. — Ei, ei, älkää sitä kieltäkö, tai tulette oman sydämenne pettäjäksi.

KAARIN. Pettää maallinen sydämensä on taivaallisen voitto, se on Birgitan ilmestysten korkein ajatus. Ja ettekö muista? "Heidän perillisensä ja lapsensa eivät saaneet mitään iloa siitä ryöstetystä puutarhasta." Niin seisoo myöskin äitini kirjeessä teille. Se on enemmän kuin tuomio…

NUORI ORSINI. Olette elänyt äitinne ankaran tahdon luonnottomassa vankilassa. Minä pelastan teidät sieltä ja kannan palatsiini valtiattareksi!

KAARIN (nousten; kooten voimansa). Tekö, katujen häiritsijä, naisrauhan rikkoja, te, joka tarjoatte palatseja Eghardin antaessa elämänsä?

NUORI ORSINI (polvistuen Kaarinin eteen). Määrätkää minulle sovitusteko. Olen sen täyttävä, vaikka sitä varten vaadittaisiin minunkin nuori elämäni.

KAARIN (hetken vaitiolo; koskettaen Orsinin hiuksia; läheisesti). Lyöttäkää kilpeenne ja kiinnittäkää myöskin olkaan… ristiretkeläisen merkki. Ja sitten… seuratkaa meitä. Mutta vain kaukaa, kaukaa…

NUORI ORSINI (nousten; onnellisena). Jo tänään olen sen tekevä.
(Poistuu.)

X KOHTAUS.

Kaarle tulee taustalta, seppel päässä ja viinistä hieman humaltuneena.

KAARLE. Sisar, missä on ankara äitimme, tuo Birgitta-rouva, jonka piti rukoilla.

KAARIN. Hän on linnanpihalla hoitamassa sairaita.

KAARLE. Kutsu hänet tänne.

KAARIN. Miksi?

KAARLE. Luulen, hän on rukoillut huonosti, sillä vereni hurjistuu eikä taltu… Täällä on kummallisia viinejä, sisar. Niissä on naisen tuoksua ja kuoleman unta. — Kutsu hänet, tai kohta en takaa, miten käy haalean puolisoni siellä kotona.

KAARIN. Veljeni, hillitse itsesi…

KAARLE. Muistatko, sisar, isämme juomakannua, sitä kaikkein suurinta, jolla oli nimenä Peikonkita? — Tuntuu kuin olisin juonut sen pohjaan. Ja kuitenkin olen maistanut vain kuningattaren maljan.

KAARIN. Äitimme vihastuu ja saat tehdä katumusta, jos et oitis malta mieltäsi, Kaarle.

KAARLE. Mutta sinä et tiedä, sisar, millainen nainen on tämä Neapelin Johanna. Hän on joko Bathseban tytär tai Salomen tyttärentytär, en tiedä kumpi. Ja hän lupaa minulle kuningaskunnasta puolet.

KAARIN (lähestyen). Lähde mukaani, paetkaamme näistä pidoista!

KAARLE. Ei, sisar, minun pitää näyttää sille Herodiaan tyttärelle, että laamanninpojat pohjolasta ovat viikinkien pojanpoikia…

XI KOHTAUS.

Johanna saapuu Kaarlea etsien.

JOHANNA (iloisesti). Pyhä Valentinus, rakastavaisten suojeluspyhimys, näyttää hoitavan huonosti asiansa.

NEITO. Kaarinin ritari on poissa, ja minun ritarini karkaa…

KAARIN (hätäisenä). Äitini tarvinnee minua laupeudentyössään. (Poistuu pilaristoon.)

JOHANNA (tarttuen Kaarlen käsivarteen). Kylmyyttäsikö karkaat, vai riemunko ajamana mielettömänä harhailet paikasta paikkaan? Kumman vuoksi, tunnusta…

KAARLE. Jos tämä on kylmyyttä, on tuo tulivuorikin vain jäätä ja lunta.

JOHANNA. Niinpä noidun sinut taikalinnani saleihin kuninkaaksi. (Osoittaen vasemmalle taustalle.) Katso! (Takaseinän vasemmanpuolinen verho siirtyy syrjään, tulee näkyviin häikäisevän kirkkaaksi valaistu käytävä, joka näyttää kaartuvan vasemmalle.) Älä hämmästy. Siellä on minun asuntoni. Kun tuosta käännymme vasemmalle, tulemme Ruusukamariin, missä myskinlemu yrittää turhaan surmata ruusujen punaisia sydämiä. Ja sieltä, sieltä käännymme Laulujen majaan. Esi-isieni jahtitorvet riippuvat mykkinä sen seinillä, huilut nukkuvat koteloissaan, ja harput ja sitrat helähtelevät itsekseen. — Tuletko, tahdotko tulla?

KAARLE. Tulen, mutta varo, etten hajoita linnaasi isiesi jahtitorvella, sillä olen ankara metsämies ja osaan toitottaa kuin Roland Pyreneitten solissa.

JOHANNA. Mutta tuletko kauemmaksi? Monen oven takana, joissa on jokaisessa taitavat lukot, on salaisin valtakuntani. Siellä on… Tabernacolo dei gaudenti, siellä La chambre d'amour ja ainoastaan minä, sinä ja minä… Tule, tule… (Lähtevät kohti käytävää.)

XII KOHTAUS.

Birgitta tulee.

BIRGITTA (jo pilaristosta, näkymättömissä; suuressa hädässä). Poikani! —
Poikani Kaarle!

KAARLE pysähtyy.

BIRGITTA (tulee pilaristosta oikealle; ankarasti). Kaarle!

KAARLE (palaten pari askelta; synkästi). Mitä tahdot, äiti?

BIRGITTA. Olen luullut sinua sokeaksi tuhlaajapojaksi. Nyt huomaan, että aiot ryömiä kuin alaston käärme paheitten pesään.

JOHANNA (taempana; naurahtaen). Vanha laulu: äidit ovat mustasukkaisia pojistaan…

BIRGITTA. Sinä Isebel, yllytätkö poikaani kapinoimaan äitiänsä vastaan?

KAARLE (päättävästi). Jo vuosia olen sinua vastaan sydämessäni kapinoinut. Sinä ostat itsellesi pyhyydenmainetta… lastesi elämänilolla. Ja me jäämme vaille elämää. Pienen sisareni Ingeborgin puetit pitkään noviisinpukuun iässä, jolloin hänen olisi pitänyt juosta kedolla kukasta kukkaan. Nuoren Cecilia-tyttäresi suljit mustaan kaapuun, sen sijaan että olisit hänet koristanut morsiuskruunulla. Mutta minä — nyt saat sen tietää — vapautin hänet luostarista lähdettyäsi kotimaasta. Se oli ensimmäinen kapinallinen tekoni. Ja minä aion niitä jatkaa, niin vaikeaa kuin onkin nousta äitiänsä vastaan.

BIRGITTA (rauhallisesti). Helvetin ruhtinas on kuin irtipäässyt kahlekoira, ja samannäköisiä ovat hänen palvelijansa. He ulvovat ja huutavat asioita, joista eivät mitään tiedä.

KAARLE. Tiedän ainakin sen, että olen mies ja itseni herra.

BIRGITTA. Sinäkö itsesi herra? Olet huonon naisen sylikoira. Ja tolkuttomana horjut kuolemansynnin kynnyksellä… Vai etkö tiedä, että kirkolla ei ole synninpäästöä kahden vaimon miehelle?

JOHANNA (lähestyen). Huomaan, että pyhimyksetkin saattavat erehtyä. Etkö ole kuullut, ankara rouva, että paavit sairastavat jokapäiväistä rahapulaa. Neljäkymmentätuhatta dukaattia maksaa Avignonissa erokirja entisestä vaimosta. Ja isoisäni aarrearkussa on rahaa…

BIRGITTA. Minun huuliltani tarvitaan vain sana, ja Gregorius on kavahtava tekemästä kauppaa haureudella.

KAARLE. En tahdo kuulla eroista ja avioista. Aion viettää yöllistä juhlaa, aion toitottaa jahtitorvella hurjat koirani kokoon, aion metsästää etelän puutarhoissa ja juoda saaliinajoni kunniaksi. Sitä varten, äiti, huomiseen saakka… hyvästi.

BIRGITTA. Sinä seuraat minua oitis katumuksen kammioon. Saat valvoa yön, saat syödä kadulta kerjättyä leivänpalaa, äitisi ja sisaresi kerjäämää. Liian voimakkaita hartioitasi saat ruoskia, tai teen sen omilla käsilläni, että muistaisit miltä maistuu kuritus.

KAARLE (yhä uhkaavammin). Viimeisen kerran: jätä minut rauhaan, äiti.

BIRGITTA. Minä seuraan sinua helvetin porteille saakka.

KAARLE (kokonaan hurjistuen). Tee se, Birgitta-muori! Mutta minä jatkan matkaa porttien taakse, ovelta ovelle, portista porttiin, kunnes aukenevat tulikivenkatkuiset luolat ja salit… Nyt alkaa matka! (Ottaa Johannaa käsivarresta ja katoo hänen kanssaan vasemmalle taustalle.)

BIRGITTA astuu pari askelta kohti käytävää; samassa soluu verho kiinni ja jossain kumahtaa kuin kiinni lyöty raskas ovi; palaa, lysähtää läheiselle jakkaralle.

XIII KOHTAUS.

Petrus tulee pilaristosta.

PETRUS (lähestyy Birgittaa, koskettaa häntä olkaan). Birgitta-rouva, rutonalaiset nousevat vuoteiltaan, sillä he uskovat sinut Jumalan lähettämäksi.

BIRGITTA (nousten; hitaasti). Miten sanoikaan pyhä Hildegard koettelemuksen hetkellä?

PETRUS. "Olen kuin mitätön höyhen, jolla ei ole painoa, mutta Jumalan tuulet kantavat minua." Niin hän sanoi.

BIRGITTA. Niin olen minäkin… Vain revitty höyhen. — Mutta, rippi-isä, määrää minulle täksi yöksi kolminkertaiset katumusharjoitukset.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä, paitsi että kuningatar-istuin on nyt poissa ja sen sijassa on vasemmalla leposohva ja oikealla etualalla pienehkö pöytä istuimineen.

Näyttämöllä on aluksi kalpeahko aamuvalaistus; pilariston takainen käytävä on valaistu tasaisella, suhteellisen voimakkaalla valolla.

I KOHTAUS.

Kaarle loikoo leposohvalla. Hänellä on tummahko, yksinkertainen puku, jonka takki on huolettomasti auki. Hänen kasvonsa ovat kalpeat kuin sairasvuoteelta nousseen. Kädessään hän pitää hopealla silattua ja sinivärillä koristettua kirjaa, jota hän näyttää juuri lueskelleen.

II KOHTAUS.

Nuori Orsini tulee pilaristosta. Hänellä on nyt puvussaan ristinmerkki.

NUORI ORSINI (lähestyen; reippaasti). Nousitpa, veljeni, parhaiksi tautivuoteelta! Vastatuuli on vihdoinkin lakannut, vain laiskat mainingit ovat jäljellä. Ehkä jo tänään pääsemme lähtemään.

KAARLE. Onnellista matkaa… teille.

NUORI ORSINI. Entä itsellesi?

KAARLE. Aion jäädä tänne.

NUORI ORSINI. Sinä? Tänne? Tuon syöjättärenkö luokse?

KAARLE. Toistaiseksi.

NUORI ORSINI (istuutuen). En ymmärrä sinua. Kun tänne saavuttuasi sairastuit ja puolen kuukautta hourailit tiedottomana, huusit äitiäsi rukoilemaan myötätuulta lähteäksesi Pyhälle maalle. — Taudin käännyttyä elämän puolelle tuli kuningatar sinua katsomaan. Mutta sinä makasit turtana ja jäykkänä katsomatta häneen kertaakaan.

KAARLE. En voinut katsoa…

NUORI ORSINI. Hän lähetti sinulle lahjoja joka päivä: kukkia, purppurakoristeisia kirjoja, norsunluisen shakkipelin, vieläpä lintuhäkin itämaisine laulajineen. Ja sinä pysyit kylmänä.

KAARLE. En, en lainkaan kylmänä. Vereni syöksyi inhon ajamana sydämen pohjimmaiseen soppeen eikä enää löytänyt suonten luonnollista väylää. Se poltti kuin myrkky, kunnes sain käsiini jousen ja päästin irti nuo kirjavat linnut. Ne eivät kauan lennelleet. Ne saivat nuolen rintaansa toinen toisensa jälkeen. — Se helpotti mieltä.

NUORI ORSINI. Niinpä inhoat häntä, ja kuitenkin…?

KAARLE. Jään tänne, juuri tänne, noidan luolaan.

NUORI ORSINI (nousten; purevasti). Niinpä niin. Hän on antanut käskyn, että jokainen sinun oikkusi on tyydytettävä. Koko puutarha on kierretty vartijoin sinun levätäksesi rauhassa sen silkkikatosten alla, ja paavin nuntion kanssa hän hieroo parhaillaan kauppaa erokirjastasi. (Suuttuneen halveksivasti.) Sinä nielet siis inhon saadaksesi oljennella täällä kuin… joku Abdarrahman Cordovassa ja prameilla kruunu päässä. — En luullut sinun myyvän itseäsi.

KAARLE. Istu tänne, niin saat kuulla jotain. (Orsinin istuuduttua.) Oletko lukenut aikakirjoista jylhiä tarinoita? Muistatko, miten murhapolttaja sytytti ritarilinnan ja sitten… pelasti linnanneidon henkensä uhalla tai… miten eräs rosvoritari raiskasi nunnaluostarin, mutta surmasi itsensä Neitsyt Maarian kuvan edessä? — Jotain samankaltaista mutta tuhat kertaa ihmeellisempää on tapahtunut minulle.

III KOHTAUS.

Esimaistaja tulee vasemmalta verhon takaa tuoden pikaria tarjottimella.

ESIMAISTAJA. Kuningatar on tuottanut ritarille Pälermosta lääkettä, jonka on sekoittanut kuuluisa Babek, arabialainen lääkäri. — Tämä tekee heikon sydämen vahvaksi kuin ryövärillä, se kasvattaa rinnan untuvat silkinkarvaisiksi ja…

KAARLE (ärtyneenä). Maistaja, sano emännällesi, että rauha on minulle parasta lääkettä.

ESIMAISTAJA. Se sana on hänelle pahempaa kuin hivuttava myrkky.

KAARLE (viitaten poistumaan). Toivottavasti…

ESIMAISTAJA poistuu verhon taakse.

NUORI ORSINI. Jatka, mitä sinulle on tapahtunut?

KAARLE. Lepäsin, taudista tuskin toipuvana, eräänä aamuna puutarhassa. Tuijotin ilman sineen, ajattelematta mitään. Äkkiä tunnen suloisen henkäyksen lähelläni. Kavahdan katsomaan. En nähnyt ketään. Ja luulin nähneeni unta. Mutta iltapäivällä, kun makasin raukeassa horroksessa, herään ja tunnen ohimollani suudelman poltteen. Naurahdan: suloistapa unta taas… Mutta rinnallani tuoksui sylillinen ruusuja! Joku oli käynyt, joku oli suudellut…

NUORI ORSINI (naurahtaen). Vanhenevat naiset matkivat usein nuorten tyttöjen hupakkotapoja ollakseen muka nuorekkaita…

KAARLE. Kuningatarko? Ei! — Se hovineito, jonka nimi on Bianca Maria, hän oli tuo salaperäinen suutelija. Makasin seuraavana päivänä koiranunta ja otin hänet kiinni. Sen jälkeen olen tavannut hänet joka päivä joko puutarhassa tai täällä. Ja niin kauan täällä viivyn, kun saan häneltä viimeisen sanan. Sen saatuani pakenen hänen kanssaan vaikka maailman ääriin.

NUORI ORSINI. Teidän on paettava oitis. Luuletko sinä, että kuningatar jättää neidolle kostamatta, jos hän vain aavistaakin jotain.

KAARLE (kiihkeänä väitteenä). Tuon yhden ruttoyön kurja mielettömyyskö…?

IV KOHTAUS.

Birger tulee kiireesti.

BIRGER. Kuningatar läksi puutarhaan ja toivoo tapaavansa sinut siellä.

KAARLE. Olen sairas, en jaksa tulla, se sano hänelle. (Hymyillen.)
Mutta sanomatta jätä, että lemmensairas olen toisen naisen vuoksi.

BIRGER. Niin, kuhertelusi tuon hovineidon kanssa olen kyllä nähnyt. Ja nyt on siitä aika puhua, havaitaksesi, että ynseytesi kuningatarta kohtaan on meille vaarallista. — Vai luuletko, että olen lähtenyt kotimaastani turhan vuoksi?

KAARLE (puoliksi leikillään). Et tietenkään… Pyhän maan suojelijaksi! Ja kerran… hengellisen ritarikunnan suurmestarin-istuimelle. Isämme viininjano on muuttunut sinussa vallanjanoksi.

BIRGER. Hengelliset ritarit ovat nykyisin vain oman hautansa ritareita.
Temppeliherrat on tuhottu sukupuuttoon, ja johanniitat hajoavat pitkin
Välimeren saaria. Vallan omenat kertyvät tähän aikaan vain ruhtinasten
käsiin…

KAARLE. Miksi sitten tavoittelet tuota tyhjää arvoa?

BIRGER. Tiedät, että meidän kaikkien täytyy valehdella äidillemme ja taipua näennäisesti hänen tahtoonsa, jotta hän saa kuolla omassa uskossaan ja rauhallisella mielellä.

KAARLE. Niinpä niin… Mutta sekään valhe ei minua enää miellytä.

BIRGER. Miellyttää tai ei, mutta pääasia on, että Orsinit ja me tarvitsemme Neapelin lähtökohdaksi päästäksemme käsiksi muihin Italian pikkuruhtinasten valtaistuimiin. Ettekö ymmärrä? Kun Kaarle on saanut Neapelin valtikan, on meidän helppo vallata Keski-Italia Neapelin sotavoimin, varsinkin kun meille avaa tietä Orsinien taattu vaikutusvalta Roomassa. Ja luuletteko, että Viscontien veronkantajain köyhdyttämä Milano tai riitelevät kauppakaupungit kykenevät meitä senjälkeen pohjoisessa vastustamaan? Eivät, olen siitä varma. — Germaanit ovat lakaisseet tämän niemimaan pohjoisesta etelään monet kerrat, mutta he osasivat vain valloittaa eivätkä hallita. Meidän on taidettava kumpaakin. Ja me kykenemme siihen, sillä Italian jaloin aatelissuku ja Robert Guiskardin jälkeläiset yhdessä ovat kukistumattomia. Mutta tämän suunnitelman pohja ja perusta on Neapelin Johannan ja Kaarle Ulfinpojan avioliitto.

KAARLE. Viisaasti laskettu. Mutta et ole ottanut huomioon, minkätähden minä olen lähtenyt turvallisesta Ulfåsasta vaeltamaan maailmaa…

BIRGER. Joka taipaleella hoit hakevasi kuningaskuntaa…

KAARLE. Niin luulin… Nyt ymmärrän lähteneeni tyhjyyttä pakoon ja korven hirvittävää äänettömyyttä. — Otin itselleni puolison tavan mukaan. Sain vierelleni hitaan veren ja laiskan ruumiin. Otin lisäksi jalkavaimon… seuraten tavallista tapaa. Sain vähän riettautta lisää. Otin osaa riitaisen aateliston pieniin kuningasrettelöihin ja metsästin, kiersin koirineni Vetterin rantoja kuin ikuista kehää ja puhalsin pakkasyöhön torvellani huuruavan henkeni, toivottomuuteni ja ikäväni. Tätä tein vuodesta vuoteen. — Oliko ihme, että läksin.

BIRGER. Läksit, ja luultavasti pilaantuneen viikinkiveren seikkailunjanosta… särpimään makeita viinejä jokaisen naisen maljasta.

KAARLE (nousten). Myrkkyjä ne olivat! Ja kauhistavimman niistä sain tuon velhonaisen kädestä, johon nyt aiot kahlehtia minut koko iäkseni, juuri nyt, kun elämäni suurimpaan sairauteen on tullut taivaallinen ihme. (Puoliksi itsekseen.) Nuo silmät, joiden kulmallisilla on siipiniekka haave…

BIRGER. Tuo voi olla kaunista. Mutta nyt ei ole aikaa loruihin, sillä tietäkää, että Durazzon Kaarle nousi Brundisiumissa maihin jo muutama päivä sitten. Nyt hän on marssinut Via Appiaa Terracinaan ja vallannut Teodorikin linnan, josta käsin hän pitää avoinna marssitien sekä tänne Neapeliin että rannikoille. Tässä vaaranalaisessa tilanteessa on kuningatar armoillamme, ja sitä juuri on meidän nyt käytettävä hyväksemme. (Kaarlelle.) Saat aikaa päivän miettiäksesi asiaa, ja jos et taivu hyvällä aikeisiimme, uhraan tuon neidon kuningattaren kostolle.

KAARLE (kauhistuneena; uhkaavasti). Veljeytemme nimessä…

BIRGER. Juuri siksi. Palaan kuningattaren luokse… kuvailemaan sinun rakkautesi ylenpalttisuutta. (Poistuu pilaristoon.)

NUORI ORSINI (nousten). Nyt ei ole aikaa tuhlata. Mene, etsi neito ja valmista hänet lähtöön. Mutta tämä päivä peitä tarkkaan ynseytesi kuningatarta kohtaan.

KAARLE. Hyvä, nyt täytyy olla viisas. Ja sitten… luulenpa, että kauppaan viikinkimiekkani durazzolaiselle kaimalleni. (Poistuu pilaristoon.)

V KOHTAUS.

Nuori Orsini aikoo poistua Kaarlen jäljestä. Kaarin, nyt puettuna yksinkertaiseen pukuun, tulee vasemmalta.

KAARIN. Ritari! (Orsinin kääntyessä.) Näin teidän tulevan linnaan ja tahdoin tavata, sillä…

NUORI ORSINI. Silmäni ovat teitä etsineet jokaiselta kadulta ja jokaiselta ovelta herkeämättä. Mutta teidän toivomuksenne…

KAARIN. Niin, niin… Olette täyttänyt sen, kuten oikean ritarin tulee. Mutta… yöni ovat käyneet rauhattomiksi. Haamut ovat tulleet. He riitelevät sydämestäni teitä vastaan. Joka yö on Eghard ilmestynyt minulle unessa. Hänen kasvonsa ovat kärsivät ja… syyttävät. "Annoin iloni ja henkeni sinun puhtaudestasi, mitä teet sinä nyt, mitä teet"… Niin näyttävät puhuvan sanattomat huulensa. Olen pitkin rukouksin häätänyt mielestäni jokaisen muun kuvan kuin teidän. Ja kuitenkin… hän tulee. (Kuin tuskan huutona, mutta rakastuneen kaipaus äänessä.) Hän ei anna minua teille, ritari!

NUORI ORSINI (lähestyen). Olkaa rauhassa. Ei ole koskaan kuultu, että vainajien hauraat henget kykenisivät vahingoittamaan eläviä.

KAARIN (nojautuen ritariin; melkein iloisesti). Niin, eikö hän näe, että teidän ristinmerkkinne on meidän suojanamme. (Orsinin suudellessa hänen käsiään; kooten äkkiä herpautuvat voimansa; irtautuen.) Ei, ei! Hän vaatii jotain enemmän. Luulen, teidän on annettava vielä suurempi uhri…

NUORI ORSINI. Sanokaa se uhri.

KAARIN (kuin pelastuksen löytäen). Menkää, heittäkää pois nuo ritarivaatteet, pukekaa päällenne katumuksentekijän puku ja seuratkaa meitä Pyhälle haudalle saakka. (Orsinin kumartaessa myöntymykseksi.) Lähtekää… (Orsinin kulkiessa kohti pilaristoa; rientäen häntä pysähdyttämään.) Tulkaa huomenillalla päivän laskiessa tuonne ylhäälle tornikamariin. Ensi yön olen uhmaava vainajia, voidakseni tulla luoksenne maallisena morsiamena.

NUORI ORSINI suutelee kiitollisena Kaarinin kättä; poistuu pilaristoon.

KAARIN pysähtyy hetkeksi onnen ilme kasvoillaan; poistuu vasemmalle.

VI KOHTAUS.

Kaarle ja Bianca Maria tulevat pilaristosta.

BIANCA MARIA. Sanoja, sanoja, tuhansia sanoja, ja jokaisessa on peloittava vaara.

KAARLE (laskien leikkiä). Särkevätkö pahastikin korvaa… nuo soinnuttomat, muotopuolet rumilukset…

BIANCA MARIA. Kauniita ovat kuin kultahöyheninen lintuparvi, mutta juosta niiden jälkeen! Siinä on vaara. Ne vievät ansaan ja saan nuhteluita. Kukaties rangaistuksen.

KAARLE (käyden tarkkaavaksi). Ken rankaisi?

BIANCA MARIA. Ne, joilla on enemmän valtaa kuin nuoruutta ja rakkautta.

KAARLE. Kuningatarko?

BIANCA MARIA. Hän… niin, hän on ankarasti käskenyt kaikkia hovineitoja pysymään kammioissaan. Muut ovat käskyä totelleet, minä sen olen rikkonut joka päivä. — Mutta… kuka käski erään kalpean ritarin puutarhassa sairastamaan?

KAARLE (lähestyen). Ja ken käski sairasta miesparkaa nuoren neidon suutelemaan?

BIANCA MARIA (painautuen Kaarlen puoleen). Saman puutarhan ruusut olivat sen minulle opettaneet… (Suutelevat.)

KAARLE. Bianca Maria, minä ryöstän sinut, sillä minä rakastan sinua.

BIANCA MARIA (irtautuen). En usko sitä! (Kiihkeän moittivasti.) Minulle olet koreitten sanojen ritari ja… toista rakastat. — Hän kulkee saleissaan kevyin laahustimin, naurahtelee itseksensä ja pysähtelee jokaisen peilipalan eteen. Hän venytteleiksen joka käänteessä, tehdäkseen vartalonsa muka hoikemmaksi, ja värjää beetelinpunalla kuihtuvat huulensa… ritarin suudeltaviksi…

KAARLE (koettaen tavoittaa Bianca Mariaa ja estää häntä jatkamasta).
Rutto niitä suudelkoon, en minä…

BIANCA MARIA (paeten; jatkaen, yhä ärsyttävämmin ilakoiden). Hän touhuaa aamusta iltaan kuin kapioita laittava impi. Joka soppeen hän pistää päänsä ja kysymistään kyselee: "Katsohan, eihän liene silmieni alusilla ryppyjä näkyvissä?" Ja kun hovirouvat vastaavat: "Ei lainkaan, valtiatar", hän hekottaa ja nauraa kuin kukertava kyyhky ja tyytyväisenä vuottaa sairaan sulhasensa toipumista.

KAARLE. Osaat olla häijyn häijy ilkimys ja… häijynäkin kaunis.

BIANCA MARIA (melkein itkien). Tyhmä, hupakko, hanhi olen! Tyhjäin sanain tyhjät kuoret luulen siemeniksi ja sydämeksi… koreat kasvot.

KAARLE (käyden vakavaksi). Bianca Maria, kuule minua. (Istuutuvat.) En peitä sitä, että olen vihitty toiseen naiseen kirkon sitein ja että hurjuuteni täällä minua vaivaa vielä kuin likainen tauti tai… salatun rikoksen outo pelko. Mutta sinä tulit harharetkieni pimeimpään hetkeen kuin ilmestyksen valkeus, ja sinua varten olen tuhoava menneen elämäni, vaikka se maksaisi minulle arvot ja maineet, syntymämaani ja valta-aikeet. — Me pakenemme täältä, jos rakastat minua.

BIANCA MARIA (nousten; innosta palaen). Milloin, sano! Tänäänkö? Huomennako vasta? Aiotko vitkastella? (Painautuen Kaarlen lähelle.) Et tiedä miten taitavasti osaan hiipiä käytävien varjot. Puutarhan lymypaikat tiedän paremmin kuin kukaan. Sen siimekkäisiin soppiin osaan lyykistyä ja hiljaa olla kuin tyhjä varjo. Ja kyyristellen juoksen vaaran paikat.

KAARLE. Etkö pelkää palkkasoturin levotonta elämää ja maanpakolaisen onnettomuuksia?

BIANCA MARIA (iloisesti). Vie minut kaupunkien turulle, osaan tanssia ja… sinä saat kerätä rovot!

KAARLE (nousten; sulkien Bianca Marian syliinsä). Tiesinhän sen… tarvittiin synnin myrkyt ja synnin palkka, tarvittiin sairaus ja onnettomuuksien rutto, jotta käsittäisin sinun kauneutesi määrän. (Eroavat kuullessaan jonkun lähestyvän pilaristosta.)

VII KOHTAUS.

Birger tulee pilaristosta hitaasti käyden.

BIRGER (kuin ohimennen). Kuningatar sai tärkeän viestin… (Tarkoituksellisesti.) Ja kirjeessä oli paavin nuntion sinetti. Hän riensi salakammioon sitä lukemaan ja odottaa siellä meitä molempia. (Lähestyen; yksin Kaarlelle; purevasti.) Varo, ettei riivattu sydämesi pääse paisumaan meille laskuvirheeksi.

KAARLE. Ole huoletta, veli, koko tämän päivän lupaan peittää sydämeni virheet kuin liukaskielisin hoviherra…

BIRGER (uhkaavasti). Hyvä, ja muista sanasi. (Poistuu vasemmalle.)

KAARLE (Bianca Marialle). Nyt mene kammioosi. Pimeän tullen hiivit linnasta kaupungille. — Mutta minne? Asuuko sukulaisiasi Neapelissa?

BIANCA MARIA. Olen kasvanut tätini Jolandan luona. Hänen palatsinsa on
Pyhän Katariinan kirkon vieressä.

KAARLE. Hyvä, sinne menet suojaan. Iltayöstä noudan sinut.

BIANCA MARIA. Jos kauan viivyt, käyn mustasukkaiseksi, itken itseni sokeaksi ja yöllä kuin yökkö ohitsesi lennän, niin ettet löydä.

KAARLE. Nyt kiireet hyvästit. Kun puoliyö on lyönyt, seison portillasi.
(Siirtyvät kohti pilaristoa.)

BIANCA MARIA (pysähtyen). Mutta muista, ettet myöhästele, tai herätän
Jolanda-rouvan ja laulan julki nämä luvattomat aikeet.

KAARLE. Hitaammin kello käy kuin minä. Mutta muista vielä: jos joutuisimme tänään kuningattaren seuraan, jokaista silmänluontiasi varo. Näyttele huoletonta hupakkoa tai ole vaiti kuin muukalaista vieroksuva impi. Mutta mitä teetkin, minuun harvoin katso, muihin useasti…

BIANCA MARIA. Tarkkaan muistan… Mistä vapisevat huulet ja kimmeltävät silmät, sen kaiken peitän. Ja kaikkea olen, paitsi sitä, mikä olen… Niinkö?

KAARLE (levottomana). Niin, niin. Nyt nopsaan, kiirehdi.

BIANCA MARIA (nousten pilaristoon). Siis yöhön saakka hyvää yötä. (Katsahdettuaan käytävään.) Käytävä on tyhjä. Tule saattamaan. Jos kierrät puutarhan kautta, voit riipaista mennessäsi korean kukan ja sillä tyynnyttää "vaarallista ikää"…

KAARLE (naurahtaen). Hyvä, saatan sinua. (Poistuvat taustalle.)

VIII KOHTAUS.

Johanna tulee vasemmalta kirje kädessä, kiirehtien kuin toisi iloista viestiä; pysähtyy hämmästyneenä; kääntyy epätietoisena pilaristoon päin, nousee taustalle ja katsoo hetken poistuvien jälkeen; palaa näyttämölle vihaa liekehtien. Birger on tullut sillä aikaa vasemmalta ja seurannut tarkkaavasti kuningattaren eleitä.

JOHANNA. Ahaa! Sitäkö varten minua estelit ja pidättelit? — Tulinpa ajoissa näkemään, miten veli parittaa veljeänsä ja samalla aikaa myy hänet kuningattarelle, jota tarvitaan järjestämään sotajoukkoja 'veljesten maineeksi ja kunniaksi.

BIRGER. Kuningatar, takaan veljeni puolesta. Hän ei halua mitään muuta kuin voittaa teidän kätenne ja rakkautenne. Ja sen hän on vielä tänään itse teille vakuuttava.

JOHANNA (tuskalla). Oh, älä puolusta tuota miestä. Enkö ole nähnyt hänen karttelevan minua. Hän jäykistyy kuolleeksi kuvaksi, kun kosketan häneen. Rakkauteni on tehnyt minut nöyräksi. Osoitan hänelle kaukaa hellää huolenpitoani. Heitän paavin helmaan puolet aarteistani (rypistäen kirjeen kädessään) voidakseni tuoda hänelle onnellisen viestin. Ja miten hän vastaa? Lahjani hän työntää luotaan, "rauha" on hänelle parempaa kuin lähettämäni lääke, ja… käskyläisiäni mielistelemällä hän häpäisee arvoni ja kunniani. — Ja minä? — Vain voivottelen… (Synkästi.) Ennen oli Neapelin Johannalla tapana kostaa…

BIRGER (päättävästi). Riistettäköön hänen läheltään tuo ajattelematon neito, joka sirottaa kaikkialla hänen tielleen hupsua ihailuansa, ja veljeni on jo huomenna naurava huikentelevaista mieltään.

JOHANNA (liikehtii hetken levottomana; pysähtyy; äkkiä, päättävästi).
Oletko valmis täyttämään käskyni?

BIRGER. Yhdellä ehdolla: Jos annatte kuningatarsananne siitä, ettei veljeni henkeä uhkaa teidän puoleltanne mikään vaara.

JOHANNA. Tiedät, että olen aseeton häntä vastaan, sillä… viimeinen rakkauteni ei uskalla tuhlata enää.

BIRGER. Luotan sanaanne, mutta — tulkoon myös sanotuksi — pieninkin loukkaus sitä vastaan saa heittäytymään meidät, Orsinit ja Ulfinpojat, durazzolaisen puolelle.

JOHANNA. Hyvä. Siis seuraa heitä. Kutsu heidät tänne. Sano, että olen onnellisella mielellä ja tahdon pitää pienet kestit. Että olen kuullut tai nähnyt jotain, se tarkasti salaa. (Birgerin lähtiessä kohti pilaristoa; pysähdyttäen.) Sen jälkeen… aseta keihäsmiehet ja trabantit jokaiselle ovelle.

BIRGER poistuu pilaristoon.

JOHANNA menee taka-alalle verhon luo, vetää sitä hieman syrjään ja viittaa, siirtyäkseen sen jälkeen oikealle etualalle istumaan.

IX KOHTAUS.

Esimaistaja ilmestyy verhon takaa ja lähestyy kumarrellen.