III.
Henrik kävi nyt papin luona. Ellen meni aina häntä vastaan-ottamaan, kun hänen opetus-tuutinsa siellä oli loppunut, ja silloin he tavallisesti kävelivät kankaalla tai talon mailla. Henrik puhui siitä, mitä oli keskusteltu papin kanssa. Hän oli ylimalkain taipunut hengellisyyteen puritanin tavalla. Elämä hänen kodissaan ei voinut tehdä hänen luontoansa iloiseksi; hänen olemisensa koulussa köyhänä vapaa-oppilaana ei myöskään ollut ruusunkarvainen. Hän oli sanalla sanoen saanut synkän katsantotavan ylipäätä. Hänen elämänsä maalla, voimallinen ravinto, raitis ilma ja ruumiillinen työ oli hiukan helpoittanut tätä. Vaan luonto on luonto ja vaaleankarvainen lehmä ei koskaan muutu punaiseksi, vaikka sille kuinka paljon nauriita syötettäisiin, sanoi Lypsäjä-Tiina.
Ellen kuunteli alussa hurskaasti, sillä hän oli kuullut että niin oli tehtävä. Mutta kun Henrikin esitelmät eivät erittäin käsittäneet jumaluus-oppia, vaan pyhiä taruja ja kertomuksia vanhasta testamentista, niin tämä kuunteleminen viran puolesta muuttui eläväksi osan-otoksi. Hän sai kertoa niitä uudestaan monta kertaa ja kun sitten rupesi puhumaan papin selityksistä, niin Ellen itsekseen jatkoi tarua samaan suuntaan, kuin se oli aloitettu, lisäten siihen yhtä ja toista omasta havainto-piiristään. Siten luonto hänen ympärillänsä tuli hänelle yhä elävämmäksi. Puut ja pensaat, kukkaset ja ruohot, niin, itse kivetkin puhuivat hänelle, eläimiä mainitsematta, jotka olivat hänen likeiset tuttavansa.
Ja täll'aikaa Henrik kävi hänen vieressänsä ja vaivasi itseänsä kaikenlaisilla mutkallisilla jumaluus-opillisilla kysymyksillä n.k. pyhentämisestä lihankiduttamisen kautta, syntisyyden eri asteista, puhumattakaan Pyh. Kolminaisuuden suuresta arvoituksesta.
Eräänä iltapäivänä, ennenkuin syys-yöt olivat aloitetut, oli Ellen tavallisuuden mukaan tullut Henrikiä vastaan pappilan edustalle ja he olivat menneet yhdessä kotiapäin kankaan yli.
He kävivät istumaan vanhalle rauniolle, mäellä saartokaivannon toisella puolella, ja katselivat sieltä niittyjen yli. Pelloilta läheisyydessä tuli kypsyneen viljan tuoksua sinne asti, missä he istuivat.
Ellen levitti sieraimiansa ja hengitti tuoksua.
— Sinä Henrik menet varmaankin leikkuusen huomenna?
— Menen!
— Sitten sinun täytyy tänä iltana kertoa tuosta vanhasta kartanosta, joka oli täällä. Sinä kerrot niin kauniisti siitä.
Henrik oli vaipunut mietteisin. Hän oli kaukana vanhasta kartanosta, kaukana uudessa testamentissa.
Kun Ellen ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän pahoillansa pois. Vaan koska Henrik ei näyttänyt tulevan sen hupaisemmaksi, laski Ellen kätensä polvilleen ja rupesi laulamaan laulua, jonka oli kuullut väen tuvassa ja monta asiaa lensi sill'aikaa hänen päänsä läpi.
Kun palasi karua ja pimeni yö
Mä itkien odotin siellä,
Ja kun oli loppunut päivän työ
Mä vuoteella valitin vielä.
Hän vastaan tuli, hän katsonut ei,
Loi syrjähän silmänsä; tiennyt
En oisi mä kaikki! Hän rauhani vei,
Ja siitä on vuosia vierryt.
Kaks' kieltä on suussa tuon pettäjän
Mist' toinen vei mielenkin multa.
Oi, vaikka hän tiesi mun lempivän,
On hänellä toinen jo kulta.
Vaan joskin mun suruni kuolohon vie,
Jos tylsäksi mieleni vuoli:
Hän rakkahin kaikista mulle lie,
En ikänä toisesta huoli.
Henrik heräsi unelmistaan.
— Mitä lauluja sinä laulat!
— Mitäkö lauluja laulan? kertoi hän kummastellen.
— Niin, se ei ollut mikään laulu sinulle!
— Ah! se on kaunis laulu. Se soi niin kauniille ja Tiina laulaa sitä aina!
Henrik puri huultansa ja ymmärsi ett'ei hän voinut ruveta tarkempiin selityksiin.
— Sinun pitäisi ennemmin oppia joitakuita kauniita iltalauluja, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen.
— Niin opeta joku minulle. Onhan nyt ilta; laula joku!
Henrik punastui ja katsoi ympärillensä.
Kun oli vakuutettu siitä, että olivat yksin, aloitti hän äänellä, joka, niinkuin sanotaan, on karkenemassa, erään virren nuottia. Hän oli aloittanut liian matalalta ja oli milt'ei vaipua vanhaan saartokaivantoon asti ennenkuin loppuun pääsi. Hän lauloi:
Jo päivä menee mailleen,
Levolle laskeuu,
Ja illan hetket rientää —
Sieluni valmistu!
Et tiedä kesän tullen
Min syksy tuottavi!
Jo ehkä tänä yönä
Sua kutsuu tuomari.
Pukusi huonon koitat
Sä vaippaan kätkeä,
Vaan kerjäläisen nuttu
On vihdoin näkyvä.
Jos aurinkokin laski,
On moni vartia,
Mi sydän-yöllä tutkii
Jokaista soppea.
Kas, illan hetket rientää,
Soi ääni kellojen!
Oo valmis joka hetki,
Lähenee viimeinen.
Laulettuansa hän nousi. Ellen jäi istumaan, veti jalat allensa ja liikkui edes-takaisin.
— Se käy niin hitaasti ja siitä tulee mieli niin oudoksi! sanoi hän.
— Eikö se ole kaunis mielestäs? kysyi Henrik äreästi.
Hän alensi toista olkapäätänsä vähän ja pani päänsä kallelle.
— Sanoakseni totuuden, niin pidän Tiinan laulua parempana!
Henrik tuijoitti melkein kauhistuneena Elleniin. Mutta Ellen katseli hymyillen ja niin viattomasti hänen kasvoihinsa, niin tietämätöinnä rikoksestaan, että Henrik kauhistuksen sijassa tunsi sääliä ja paitsi sitä vielä toistakin tunnetta, jota hän olisi ollut ensimäinen kieltämään ja viimeinen ymmärtämään jos olisi viitattu siihen. Ja kuitenkin tuo salakähmäinen hellä tunne asui vakaantumattoman pojan sydämessä, jossa se kuiskasi että Ellen, joka tuossa istui sammuvassa iltavalossa, suuret tummat silmät häneen luotuna, tuuhea tukka valuen alas niskaa myöten, hienosti muodostetuilla päivettyneillä kasvoilla, jotka eivät enään olleet ainoastaan lapsellisia, ja hienoilla käsivarsilla, paljaat olkapäihin asti, väkevät jos kohta hienot, — että tämä puoleksi haaveellinen olento, joka niin lujamielisenä kulki maailman läpi ja aina tiesi mitä hän arveli kaikista asioista ja mitä hänen oli tekeminen; että tämä keijukainen, joka samalla oli niin inhimillinen, oli hänet valloittanut ja ahdisti häntä tällä vallallansa tavalla, joka hänestä jo nytkin tuntui pääsemättömältä. Rakkaus tällä ijällä on kaikissa tapauksissa onnetoin. Tarvitaan yhtä paljon järkeä kuin sydäntä rakastaaksensa eikä samalla siitä kärsiä.
Henrik oli tuskauntunut ja tyytymätöin. Ja kuitenkin olisi hän mielellään vielä hetken aikaa tahtonut seisoa Ellen'in edessä.
Mutta nyt Ellen nousi, sysäsi tukkansa taaksepäin ja pudisti päätään niin että kiharat taas levisivät ja tummana kehyksenä ympäröivät kasvoja, joidenka muoto siitä tuli vielä haaveellisemmaksi ja silmät vielä loistavammiksi.
— Menkäämme sisään! sanoi hän. Kaste on jo laskenut, minä olen ihan märkä selästäni!
Ellen juoksi edeltä, Henrik ramusi jälessä. Kun olivat tulleet kartanoon, seisahtui Henrik ja pidätti Ellen'in, sanoen:
— Kuules Ellen, sinun pitäisi ottaa kelvollisia runokirjoja kirjakaapista tuolla sisällä. Ja sitten saisit koettaa unohtaa runot väentuvasta. Ei ne ole kauniita eikä ne sovi sinulle!
Kun kalkki muut kartanossa olivat levolle menneet, meni Ellen puoleksi riisuttuna kynttilä kädessä jokapäiväis-huoneesen ja avasi kirjakaapin. Se nirisi ja narisi niinkuin olisi tahtonut panna vastalauseensa tätä häiriötä vastaan monivuotisessa rauhassa. Ellen katseli kummastellen kaikkia näitä sidotuita ja nidotuita kirjoja, jotka osasivat kertoa niin paljon. Nyt hän oli aivan ylpeä lukemistaidostansa ja otti joukosta tusinan kirjoja, joissa hän huomasi olevan runoja. Ne, jotka eivät runoutta sisältäneet, pisti hän ylenkatseella paikoilleen jälleen. Sitten palasi hän kamariinsa, pani pitkäkseen sängylle ja veti peitteen päällensä.
Kynttilä seisoi niin rauhaisasti keltaisella valollansa pienellä yö-pöydällä. Ellen tarttui kirjoihin yksittäin ja luki vähän sieltä täältä. Kaksi niistä oli ihan yhtäläiset ja sisälsivät semmoista, kuin Henrik oli laulanut. Niiden kanssa oli hän pian valmis. Puolia, niin enemmän kuin puolia, toisten kirjain sisällöstä hän ei ymmärtänyt, mutta kun hän suotta koetti laulaa värssyjä aivan hiljaa, niin se onnistui paremmin.
Niin hän makasi hehkuvilla poskilla ja kuume veressä ja luki ja lauleskeli siksi kun kynttilä yht'äkkiä leimahti ja samassa valittavalla äänellä sammui.
Ellen säikähtyi ja huomasi että ensimäinen päivänvalo valaisi sitä osaa huoneesta, joka oli lähinnä ikkunaa. Valtimuksellinen tunne käski hänen kätkeä nämä kirjat, ett'ei kukaan arvaamatta löytäisi niitä, kun myöhemmin aamulla häntä herättäisivät. Hän tuuppasi kaikki kirjat sänkyyn ja riisui vaatteet päältänsä.
Hän istui hetken aikaa sängyssä ja katseli itseänsä uteliaasti. Vaan yht'äkkiä hän säikähtyi, katseli nopeasti taaksensa ikkunaan päin, kurkistaisiko kenties joku lintu tai muu elävä olento ikkunasta sisään. Vaan ulkona oli kaikki hiljaa ja äänetöintä, ainoastaan päivä katsoi ikkunasta sisään aivan pienillä unisilla silmillä, katseli lasta, jolla ensi kerran oli ollut neidontapaisia tunteita ja nyt kiireesti veti peitteen päälleen. Samassa kun heittäysi pitkälleen huudahti Ellen hiljaa, sillä hän satutti itseänsä kirjoja vastaan, joita ei muistanut olevan siinä.
Ellen oli täyttänyt kaksitoista vuotta. Hän oli voimakas ja solakka, ehkä vielä liian laiha. Ennen oli hän aina ottanut hartaasti osaa syksytöihin; tänä vuonna ei hän edes tehnyt niin paljon, että olisi sitonut yhtään lyhdettä.
Hän oli varsin iloinen siitä, että kalkilla oli niin kiire, Henrikillä myöskin; hän sai täten olla rauhassa eikä hänen tarvinnut käyttää öitä lukemiseen. Hän luki koko syksyn, luki vielä ripillelaskentajuhlan aikana, istui penkissä pappilan perheen takana ja lausui runoja itsekseen. Ei hän nähnytkään papin molempia tyttäriä, jotka seisoivat lattialla kuorissa silkkihameissa ja ruusuisissa ranskalaisissa shaaleissa vastapäätä Henrikiä. Hetken aikaa tarkasteli hän Henrikiä ja oli tyytyväinen häneen niinkuin hevoisväen eversti pulskaan adjutanttiinsa. Hän oli kovin kalpea tänä päivänä ja tuo epämääräinen hiusten väri teki hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi. Mutta hän oli niin hyvännäköinen talollisten poikien rinnalla huonosti leikatuissa vaatteissaan, sileiksi nuollulla tukallaan ja kiiltävät kultanapit korvissa. Henrik oli saanut päällensä tohtorin mustan takin — kartanonhaltija ei koskaan muistanut vaatteita. — Se oli hiukan ahdas kainaloista, mutta sitä paremmin tuli hänen nuori voimakas vartalonsa näkyviin. Itse Henrik ei katsellut ketäkään, ei edes pappia, kun tämä kyseli häntä. Hän vastasi vakaasti ja nopeasti kysymyksiin, vaikka pidätetyllä äänellä, ja kun pappi jatkoi matkaansa hänen naapurinsa luo, katseli Henrik ylös holviin siksi kun juhlallisuus oli päättynyt ja tohtori vei hänet ulos kirkosta.
Hra Jansen odotti ulkopuolella vaunuissaan. Ellen hyppäsi reippaasti ylös niihin, mutta Henrik jäi seisomaan kirkon ovelle sekä puhumaan papin ja tohtorin kanssa.
— Tule tervehtimään meitä! sanoi pappi. Minun taloni on teille aina avoinna!
Henrik kumarsi ujosti ja meni takaperin ulos vaunujen luo.
— Se on esikuvallinen nuori ihminen! sanoi pappi, kun vaunut olivat lähteneet.
— Poika parka! sanoi lääkäri. Minä soisin että hän olisi vähemmän esikuvallinen, niin hänen matkansa elämän kautta tulisi hänelle helpommaksi!
— Materialisti! sanoi pappi.
Molemmat herrat kävivät kiistellen pappilaan päin.
Jonkun ajan kuluttua hämmästytti Ellen toveriansa lukemalla toisen runon toisensa perästä, sieltä täältä otettuja.
— Mitä tämä kaikki on? kysyi Henrik.
— Se on koko ylimäinen hylly kirjakaapissa! vastasi hän.
— Oletko sinä lukenut kaikki ne kirjat?
— Olen; tule kanssani, saat nähdä!
Hän veti Henrikiä mukaansa kamariin ja näytti hänelle piironkilaatikon.
Se ali kirjoja täynnä.
Henrik pudisti päätänsä.
— Sitä minä en tarkoittanut!
— No olisitpa sitten todellakin voinut sanoa mitä tarkoitit! sanoi
Ellen pahoillansa. Vaan nyt olet vaiti kuin myyrä, ymmärrätkös!
Hän pani sormen huulilleen. Henrik katseli häntä. Ellen otti häntä käsivarsista kiinni, nousi varpailleen ja suuteli häntä.
— Et saa minua suudella! sanoi Henrik äkäisesti ja tuuppasi häntä pois.
Ellen suuttui ja osoitti hänelle ovea.
Monta päivää perätysten meni Ellen pois Henrikin tieltä. Kun huomasi että Henrik koetti lähestyä häntä, vältti hän sitä vielä enemmän. Ei enään ollut kartanossa kukaan, jolla olisi ollut mitään sanomista Ellen'in suhteen. Hän sai mennä ja tulla ihan mielensä mukaan. Hän sulki itsensä tavallisesti illalla sisään kamariinsa kun Henrik työn loputtua tuntikausia pelasi shakkia kartanonhaltijan kanssa, joka rupesi tulemaan harmaapäiseksi ja lihavaksi.
Eräänä päivänä juoksi hän kuitenkin Henrikin luo vanhalla tavallansa.
Hänellä oli muutamia kirjoja kainalossa.
— Mitä tämä on? kysyi hän ja näytti Henrikille kirjan.
— Se on saksaa! vastasi Henrik.
— Ja tämä?
— Se on ranskaa?
— Osaako kukaan sitä lukea?
— Osaan minä esimerkiksi.
— Voitko opettaa sitä minulle?
— Kyllä, jos sinun tekee mieli ja tahdot olla ahkera!
He hankkivat kiireesti itselleen kielioppia ja sanakirjoja, ja sitä aikaa, mikä Henrikiltä jäi työstä ja shakki-pelistä, pani hän vieraitten kielien opettamiseen Ellenille.
Ellen oli ahkera ja edistyi nopeasti. Tällä tavalla aika kului säännöllisesti ja samalla nopeasti ja huomaamatta.
Henrik oli vähitellen tullut kartanonhaltijan lemmikiksi, ja mitä enemmän lihavuus ja huono vointi rupesi vaivaamaan herra Jansen'ia, sitä enemmin kartanon hoito ja hallitus tuli hänen nuoren voimakkaan apulaisensa osaksi. Henrik oli yhtä luotettava työssänsä kuin hän oli harva-puheinen; tämä viimeksi mainittu omaisuus miellytti myös sangen paljon hra Jansen'ia.
Kartanon-omistaja oleskeli nyt enimmiten sisällä ja aika rupesi käymään hänelle pitkäksi. Tähän asti oli hänen kirjalliset tarpeensa supistuneet ainoastaan muutamiin kirjoihin, joita hän alinomaa luki uudestaan; paitsi näitä luki hän vaan sanomalehtiä. Nyt pisti eräänä päivänä päähänsä etsiä jonkun kirjailijan teoksia kaapista. Hän huomasi epäjärjestyksen, joka vallitsi siinä, ja kävi ympäri koko taloa, etsien puuttuvia kirjoja. Ellen oli lähtenyt ulos ajamaan; hänen kamarinsa ovi oli auki ja kartanon-haltija astui sinne. Kummaksensa löysi hän siellä laatikot kaikenlaisia kirjoja täynnä ynnä sanakirjoja ja kieli-oppia. Herra Jansen otti joukosta erään kirjan — ja rypisti silmä-kulmiansa. Siinä oli kaikenlaisia vanhoja englantilaisia ja saksalaisia romaneja, ranskalaisia näytelmiä, kirjailijoita, jotka olivat olleet päivän sankaria aikoja sitten. Siinä oli semmoisiakin kirjoja, joita ei herra Jansen tietänyt omistavansakaan, ja semmoisia, jotka hän heti pisti metsästystakin suuriin taskuihin.
Tämä oli ikävä seikka isälle, joka juuri oli koettanut sulkea tuota piiriä tyttäreltänsä. Hän katseli tarkasti koko pakan läpi ja meni kyökkiin, syli täynnä kirjoja; siellä teki hän takkaan suuren rovion risuista ja heitti kirjat sinne. Vielä kerran meni hän kirjakaapin luo, tuomitsi sen sisältöä seisoalta ja pani tuomion toimeen ulkona takassa.
Kun Ellen tuli kotia, löysi hän takassa suuren joukon tuhkaa ja puoleksi palaneita kirja-kansia. Hän ei tehnyt kysymyksiä; hän arvasi mitä oli tapahtunut ja kuka oli tämän tehnyt. Tavan mukaan ei tästä sanaakaan puhuttu isän ja hänen välillä. Hänen luonteensa oli käytännöllistä laatua ja hän kunnioitti tekoja enemmän kuin sanoja. Kun hän taas seisoi pahasti kohdellun kirjakaapin edessä, olisi hän, jos hän ylimalkain olisi miettinyt kirjallisuutta, sen nykyisestä sisällöstä voinut päättää kuinka vähän hyviä kirjoja oli kirjallisuuden alalla.
IV.
Ei tämä seikka suuresti vaikuttanut Ellen'iin. Hän oli, kuten jo sanottiin, käytännöllinen luonnoltaan. Koska hänen isänsä oli sulkenut hänet ulos kirjallisuudesta, niin hänellä arvattavasti oli tukevat syyt siihen. Ilman tukevia syitä hän ei luullut mitään tapahtuvan, ja kun välistä silloin tällöin joku asia näytti järjettömältä, tuli se vaan siitä ett'emme voineet nähdä noita salaisia syitä — samalla tavalla kuin ei voinut huoneessa, jossa puimakone työskenteli, nähdä hevoista ulkopuolella, joka vetämällä sen liikkeelle pani. Ja kun hän mietteissään oli näin pitkälle päässyt, oli hän melkein tyytyväinen siihen että hänen kirjallinen aikakautensa oli ohitse. Hän oli lukenut kaikki ne kirjat, jotka olivat jälellä, ja hankkia jollakin lailla itselleen uusia hukkuneiden sijaan, sitä ei hän ajatellutkaan. Arvattavasti hän ei ollut vielä saanut käsiinsä kaikkein vaarallisimpia kirjoja taikka hänen luontonsa oli niin raitis, niin vähän hermoista kokoonpantu, ett'ei kielletty hedelmä ollut erittäin houkuttelevainen.
Ellen'in mielestä oli hauska taas olla entisillään, liikkua vapaasti kuin lintu ja tuuli, ilman tuota surinaa korvissansa ja uneksimatta yökaudet kaikenlaista kummaa. Kun hän niin tunsi kuinka iloinen ja raitis hän taas oli, päätti hän perinpohjin nauttia tätä tuntoa ja luonnon ihanuutta. Hän päätti olla tekemättä niin mitään.
Ja hän ei todellakaan tehnyt mitään.
Vaan ennen pitkää tämä maleksiminen ympäri tienoota peninkulman pituisia matkoja jalkasin taikka vaunuissa kävi ikäväksi, varsinkin kun päivä saattoi kulua ilman että hän kohtasi ihmisiä tai elukoita. Eikä suinkaan ollut hupaista kohdata papin tyttäriä silloin tällöin, jotka rypistivät nenäänsä "villille", niinkuin Elleniä pappilassa nimitettiin, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle olisi voinut uskoa että hän suuresti ylenkatsoi papin tyttäriä, jotka jo olivat olevinansa "damia" ja ottivat vastaan ylioppilas-visitiä lukukausien väliaikoina, sekä vetivät kalossia jalkaansa kun taivaasta oli pudonnut pari tippaa vettä.
Henrikillä oli nyt aina kiire. Ellen'in mieleen muistui silloin Andreas, jonka hän kokonaan oli unohtanut kirjallisella aikakaudellansa. Sillä voimalla, millä hän hallitsi kaikkia kartanossa, isäänsä siihen luettuna, sai hän aikaan että Andreas tuli hänen henkivartijakseen. Tämän henkivartijansa kanssa kulki hän sitten ympäri seutua, ajoi hänen kanssa pienissä vaunuissaan, taikka käveli hänen kanssansa hietasärkkiä myöten meren rannalla, jossa hän istui hiedalle katsomaan auringon laskua tai kuulemaan mielihyvällä tyrskyn tohisevaa laulua.
Pian kaikki tunsivat heitä tällä harvaan asutulla seudulla. Kun Ellen antoi Ruskon juosta vaunujen edessä ohjakset höllässä jonkun talon ohitse, tulivat ihmiset ulos, nostivat kädet varjoksi silmiensä yli ja katselivat heidän jälkeensä hymyten tai puhuivat jotakin kuivaa leikkiä. Pappilassa kielet olivat ahkerassa liikkeessä, varsinkin kun huomattiin että Ellen päivä päivältä enemmän ansaitsi kaunottaren nimeä; kaikenlaisia ulkonaisia temppuja halveksien oli hän majesteetillinen, vaikk'ei ollut pääkaupungin mallin mukaan leikattu, vielä vähemmin pikkukaupungin. Eräs haaveksiva ylioppilas joutui aivan epäsuosioon, kun kerran koetti lähestyä Ellen'iä matkoillansa, vieläpä jälestäpäin kirjoitti runoelman hänestä, jotta tohtori sai taistella ristityttärensä puolesta, kunnes viimein väsyi ja vetäysi pois tuosta muuten vieraanvaraisesta talosta.
Andreas ei ollut oikein iloinen asemastansa. Ei puhettakaan siitä että Ellen tahallansa olisi asettunut millekään korkealle kannalle hänen suhteen. Mutta tahtomattansa, tietämättään oli Ellen korkeammalla kannalla. Hän oli aina alkuunpanija pienimmissäkin asioissa ja Andreaksen tuli vaan totella ja seurata häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Välistä puhui Ellen asioita, jotka olivat yhteydessä hänen kirjallisen aikakautensa kanssa, ainakin olivat sen synnyttämiä. Silloin poika parka tarpeeksi tunti eroituksen heidän välillänsä, ei ainoastaan sääty-eroitusta, vaan myöskin eroituksen heidän kasvatuksessaan, ja, kiintynyt kun oli Elleniin, niin kiintynyt että mielellään olisi mennyt tuleen hänen edestänsä, oli kuitenkin aikoja, jolloin hän mieluummin olisi käynyt hänen takanansa tai olisi jättänyt sijansa pienissä vaunuissa toiselle. Aivan hullua oli kun Ellen'in terävä silmä huomasi tämän epäkohdan ja koetti sivistää Andreasta. Hänen hidas luontonsa ei voinut seurata kaikkia hyppäyksiä Ellen'in opetuksessa taikka häneltä puuttui ne alkeis-tiedot, jotka olisivat tehneet sen mahdolliseksi. Silloin tapahtui välistä että opettaja kävi kärsimättömäksi, vaan Andreaksen rehelliset uskolliset silmät saattoivat pian Ellenin mieleen sen ajan, jok'ei ollut niin kaukana, milloin Andreas laitumella lehmien keskellä oli ollut hänen opettajansa, oli saattanut hänen tekemään ainoan päätöksen, mikä oli ollut hänelle vaikea tehdä elämässänsä.
Tuli näille kahdelle valmistus-aika pyh. Ehtoolliselle. Andreas oli vähän vanhempi tavallista ikää, Ellen taas tavallista nuorempi. Mutta herra Jansen oli juuri tahtonut että he yhdessä kävisivät papin luona. Andreas ei ollut niin väkevä ruumiiltaan kuin muut pojat talossa; käytyänsä ripillä kuului hän miesten pariin ja hänellä oli silloin kyllä vaikutus-alaa, jossa voimia kysyttiin; ei hänelle vahingoksi ollut että hän oli odottanut hiukan. Ellen, niin Ellen oli jo niin täysikasvuinen ett'ei enää käynyt päinsä pitää häntä pikku-tyttönä. Hänen vaatteensa olivat käyneet liian ahtaiksi ja lyhyeiksi; hän oli tehtävä "kartanon neidoksi" juhlallisessa tilaisuudessa.
He kävivät yhdessä papin luona ja Ellen tuli vähän rauhallisemmaksi. Useimmat heidän huvimatkoistaan jäivät siksensä ja supistuivat pieniin kävelymatkoihin, niinkuin ennen Henrikin kanssa. Andreaksen oli myöskin parempi olla kuin ennen. Hän eli jo huomaamatta saanut lyijy-renkaat korviinsa ja pappi kiitti häntä aina toisten läsnäollessa. Andreas oli mielestänsä tullut ikäänkuin enemmän samalle kannalle herrasväen ja tuon neidon kanssa, joka puoleksi oli hänen leikkisiskonsa, puoleksi hänen haltijattarensa. Eräällä kävelymatkalla tuli hän maininneeksi jotakin tähän suuntaan, mutta hän asetti sanansa vähän sopimattomasti, jotta sattui mennä vähän yli rajan.
Ellen rypisti hienoja silmä-kulmiansa, vaan ei sanonut mitään.
Tultuansa kartanoon, ei hän mennyt tapansa mukaan ensiksi talliin
Andreaksen kanssa Ruskoa taputtamaan, vaan astui suoraan sisään talon
suuresta ovesta, jonka paiskasi kiinni saattajansa nenän edessä.
Herra Jansen istui sohvassa ja oli huonon-voipa.
— Älä toki paiskaa ovea tuolla lailla! sanoi hän äreästi kuin kipeät ihmiset ainakin.
Ellen kääntyi, nousi varpailleen ja katseli häntä suuttuneena. Puri sitten huultansa ja astui teeskennellyllä hiljaisuudella taasen ulos.
Ulkona seisoi Andreas alla päin.
— Mitä sinä töllistelet? kysyi Ellen kohdatessansa hänen silmäilystään.
Andreas katseli häntä pelästyneenä, kääntyi ja juoksi raskaasti ravaten talliin pihan poikki.
Ellen'in teki mieli nauraa, vaan outo tunne sanoi hänelle, ett'ei se nauru tekisi hänelle hyvää.
Hän meni talliin.
Andreas seisoi siellä taputellen Ruskoa ja kyyneleet juoksivat karpaloina alas poskia myöten.
Ellen meni hänen luoksensa ja kysyi häneltä kovalla äänellä miksi hän itki!
— Sen sinä tiedät varsin hyvin! vastasi Andreas nyyhkien.
— Älä itke! huusi Ellen. En kärsi itkeviä poikia!
Andreas pyyhkäsi heti silmistänsä kyyneleet pois.
Ellen meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
Samassa loi Andreas silmänsä Ellen'iin niin surumielisesti ja rukoilevasti.
Ellen pani käsivartensa hänen kaulaansa.
— Hei hei! kuului ääni oven suusta: vai täällä leikitellään rakastajia!
Se oli Henrikin ääni, vaikka se soi niin vieraalta ja pilkkaavaiselta.
Ellen tuskin tunsi sitä ja tuijoitti häneen niinkuin aaveesen.
Siinä seisoivat kaikki kolme ja katselivat toisiansa.
— Ulos! huusi Ellen ja juoksi läpi koko tallin ja toisesta ovesta ulos sille tielle, joka aitaa myöten meni niityille. Ei hän ymmärtänyt itseänsä, hänessä kuohui ja kiehui; hän oli suuttunut koko maailmaan, Andreakseen, Henrikiin, isään. He saisivat kaikki olla maan alla!
Siellä tuli ihmisiä tietä myöten — papin tyttäret. Että nämäkin tulivat juuri nyt, se pani kiusaukset kukkuroilleen. He seisoivat hetken aikaa ja osoittivat häntä. Ellen kumartui niinkuin hän olisi etsinyt jotakin maasta. Hänestä tuntui niinkuin sydän olisi rikki räjähtämäisillään, ja hän juoksi erästä vakoa myöten kunnes oli kanervakankaalla. Siinä heittäysi hän maahan, itki nyyhkytti ja repi kanervia ympäriltänsä siksi että oli aivan uupunut. Makasi sitten liikkumatta ja ajatteli koko juttua alusta asti ja rupesi yht'äkkiä nauramaan, nousi ja meni hymyten kotiapäin; tultuansa sinne olivat hänen kasvonsa kirkkaat ja ystävälliset kuin päivän valo.
Henrik seisoi pihalla ja korjasi vaunuja.
— Sinä melkein peloitit minua tallissa! sanoi Ellen ääneensä.
— Sinun ei tarvitsisi olla niin tuhlaavainen hyväilemisessä! vastasi
Henrik lyhyesti.
Ellen nauroi ja lähestyi häntä.
— Puhukaamme asiasta. Minä olin menetellyt pahasti Andreasta kohtaan enkä voinut nähdä hänen itkevän. Anna tänne kätesi!
— En!
— Joutavia; anna tänne, sanon minä!
Hän otti Henrikin korvasta kiinni, käänsi hänen päätään puolehensa ja suuteli häntä poskelle.
— Sinä olet noita! sanoi Henrik puoleksi totisesti ja puoleksi välttääksensä muuta sanomista.
— En ole, vaan imettäjäni oli noita.
Ripille-laskennon päivä oli käsissä, se oli palmusunnuntai. Pääsiäinen tuli myöhään sinä vuonna ja kevät aikaisin! Ellen nousi päivän kanssa. Hän oli oikein toimissaan. Tiina oli edellisenä päivänä pannut hänelle esille mustan silkki-hameen ja shalin. Ellen'in täytyi kohta saada ne päällensä. Kun hän seisoi täydessä puvussa loi hän silmänsä tuohon vanhaan hameesen, joka, vaikka se oli pitennetty, kuitenkin näytti niin naurettavalle ja halvalle tämän uuden rinnalla, jolla oli leveät hihat ja pitkä lieve. Hän astui peilin eteen. Shali ei häntä miellyttänyt, hän näytti niin vilustuneelle siinä. Hän hajoitti pitkää tukkaansa selälle. Näin oli hän paljon paremman näköinen; niin, hän oli tyytyväinen itseensä tällaisena! Hän katseli peiliin, katseli kaunista nuorta neitoa, joka seisoi siinä. Hän pudisti noita leveitä hihoja, nosti ne ylös kyynyspään yläpuolelle, veti ne alas jälleen, katseli käsivarsiansa, jotka olivat pyöreät, väkevät ja päivettyneet. Ne eivät oikein sopineet tähän komeuteen! Hän otti esille palasen liitua ja hieroi niitä sillä. Ei hyi! se oli kahta hullumpi. Hän otti päällensä valkoset hienot alushihat. Niin, se kävi laatuun!
Ja kun hän seisoi noin koristamassa itseänsä ja neuvottelemassa peilin kanssa, muistui mieleensä että hän nyt oli täysikasvuinen ja että paljon, jota ennen oli sopinut tehdä lyhyeissä hameissa, ei nyt enää käynyt laatuun. Hän huokaili ja ajatteli papin tyttäriä. Ei, semmoiseksi hän ei tahtonut tulla!
Hän astui askeleen taaksepäin ja takeltui liepeesen. Tyhmä liete! Hän kumartui ja nosti sen käsivarrelleen. Ratsastus-hame! hm! siksi se oli melkein lyhyt, mutta … kuinka olisi nyt, ennenkuin väki nousi, lähteä pikkusen ratsastamaan Ruskolla? Sitä ei kukaan näkisi, ja paitsi sitä ei hän vielä ollut ripillä käynyt!
Ei koskaan kauan viipynyt ennen kun hän pani tuumansa toimeen. Hän meni talliin, pani loimen ja mahavyön Ruskon selkään ja vei sen taka-ovesta ulos niitty-tielle. Rusko tunsi Ellenin ja nuoli hänen kättänsä. Hän lupasi sille suuren ruiskakun jos se kantaisi häntä oikein sievästi eikä heittäisi häntä selästänsä, ja sitten kapusi hän ylös hevosen selkään.
Eteenpäin Rusko juoksi hiljaisesti ravaten viljamaiden ohitse kankaalle, jossa käveli kunnes Ellen löysi kanerva-tien, missä hän taas pani sen ravaamaan. Ellen oli iloinen sielunsa sisimmässä sopukassa. Raitis kevät-aamu, rehoittava vilja, leivoset, jotka nyt lensivät ilmaan, kanervat, jotka eivät koskaan riisuneet pois pukuansa, olkoon ilma minkälainen tahansa — kaikki kiittivät hänen kanssansa tätä oivallista tuumaa: täydessä neiti-komeudessa lopettaa lapsuuden aika ulkona luonnossa, Jumalan avaran taivaan alla, tutuilla rakkailla paikoilla.
Kuinka hämmästyisivätkään talossa, jos tietäisivät missä neiti Ellen nyt oli!
Hän nauroi ääneen tätä ajatellessaan ja oli oikein huvitettu ajatellessansa Henrikiä, joka otti kaikki niin totisesti. Niin, kuinka asian laita Henrikin suhteen olikaan? Mitä Ellen'in tunteet Henrikin suhteen olivat? Mistä syystä hän aina ajatteli Henrikiä…?
Tosi kyllä että hän enimmiten tahtoi pikkusen, aivan pikkusen kiusata Henrikiä. Se on, ei millään lailla harmittaa! Ei, siksi Henrik oli liian suuri ja kaunis, ja paitsi sitä — hän ei voinut Ellen'iä vastustaa. Siinäpä solmu. Siinäpä se, joka oikeastaan oli niin viehättävää Henrikissä. Hän oli suuri ja väkevä ja kaunis katsella, tiesi niin paljon enemmän kuin Ellen, eikä kuitenkaan voinut häntä vastustaa. Ja kuka oikeastaan osasi häntä vastustaa? Isä, Tiina, Andreas? ei kukaan. Andreas? Pitihän Ellen Andreaksestakin, niin, oikein paljon. Mutta hän oli liian itkusuinen ja mieto; hän ihan hävisi sormien välissä, niinkuin tuo hieno hieta meren rannalla.
— Hop Rusko!
Ellen istui suorana ja loistavana hevosen selässä, katsellen ympärillensä kuin nuori ruhtinatar, joka tuntee voimansa. Hänestä tuntui ikäänkuin tällä hetkellä kaikkien pitäisi olla mieltyneet häneen, pitäisi tuntea kuinka nuori ja voimakas, kuinka terve ja itseensä-luottava hän oli ja kumartua hänen edessään. Hän ei enää ollut tyytyväinen ratsastamiseen, hänen täytyi alas maahan, istumaan kanervikkoon ja ruohikkoon, missä hän tiesi heräävän kevään hengittävän, itikkojen lentävän ja liikkuvan. Hänen täytyi, kädet polvien ympäri, painaa notkea selkänsä taaksepäin niin että silmillä osasi seurata leivosia, jotka, nopeasti siipiänsä siuvahuttaen, lensivät suoraan ylös ilmaan, niinkuin nuo pienet noitaukot tohtorin pullossa, jota hän kerran Ellen'ille oli näyttänyt kotonansa.
Jumala tiesi mitä kaikkia näki kun oli niin korkealla kuin leivoset!
Hän yhä tirkisteli noihin mustiin pilkkuihin; hän näki taivaan niiden yläpuolella suurena vaalean sinisenä lasiholvena, jossa pilvien hattarat hämähäkin verkkoina liikkuivat sinne tänne tuulessa. Tuon lasiholven läpi oli hän näkevinänsä suuren, suuren salin, jossa Herra Jumala istui sohvassa, paljo kauniimmassa sohvassa kuin se, joka oli kotona kartanossa. Suuri joukko enkeleitä hyvin epäselvillä kasvoilla seisoi hänen ympärillänsä ja kuuntelivat hänen käskyjänsä. Ellen näki Hänen kasvonsa, Hänellä oli pitkä valkoinen parta ja Hän näytti ystävälliselle ja säälivälle.
Tämä ei varmaankaan ollut sama, kuin Henrikin Jumala. Vaan niitä olikin kolme!
Tärkeintä Ellenille tällä kertaa oli että se Jumala, jota hän näki, ei voinut olla suuttunut häneen sentähden että hän ripillepäästö-aamuna oli ratsastanut ulos luontoa ihailemaan. Olihan täällä paljo kauniimpi, kuin siellä sisällä.
Hänen tällä lailla ilmaan katsoessaan, nousi aurinko nousemistaan. Kuiva tuoksuva kevät-ilma aaltoeli hänen ympärillänsä. Kävi ikäänkuin suhina ilosta ja lämpimästä hänen ympärillänsä. Linnut ja ilman itikat aloittivat nyt noita suuria soittajaisia, joiden oli kestäminen syksyyn asti. Oli palmusunnuntai-aamu, raitis lämpönen kevät-aamu, täynnä suuria aavistuksia. Sillä tavalla Ellen vietti ripillepäästö-juhlaa luonnon helmassa.
Hän kävi hitaasti kartanoon päin ja veti Ruskoa jälkeensä. Kun hän avasi tallin oven, pisti eräs mies päänsä ulos siitä ja oikein ällistyi nähdessänsä silkkiin puetun neiti Ellen'in hevosen kanssa. Ellen jätti huoletoinna Ruskon miehen haltuun ja meni pihan yli huoneisin.
Herra Jansen seisoi mustissa vaatteissa ja näytti olevan oikein hädissään.
— Mutta mitä sinä ajattelet, lapsi, kun pötkit tiehesi tuolla lailla?
Pitäähän meidän mennä kirkkoon!
— Sinä myöskin? Sitä en tietänyt! vastasi hän lyhyesti.
Henrik myöskin mustissa oli tullut huoneesen.
— Ellen…! sanoi hän nuhdellen.
— Älä kiusaa minua! huusi Ellen säkenöivin silmin. Minä olen täysikasvuinen; minä teen mitä tahoon!
Tultuansa kirkosta kotia käveli hra Jansen edestakaisin huoneen lattialla ja hieroi käsiänsä. Henrik seisoi ikkunan vieressä. Ellen oli mennyt kamariinsa.
— Onpa tuo mainio vaja Jumalan palvelusta varten! sanoi kartanonhaltija. Onhan ihmisen niin vilu siellä että hampaat kalisevat suussa!
Henrik ei sanonut mitään.
— Näetkö Ellen'iä? kysyi kartanonhaltija. Sieluni autuuden kautta! En ole koskaan nähnyt semmoista näköä! Hän muistutti…!
Hän mutisi jotakin itsekseen ja jatkoi vaivaloista käyntiänsä edestakaisin lattialla.
Henrik mulkoitti silmänsä; ei hän koskaan ollut kuullut kartanon-haltijan puhuvan tällä tavalla.
Ellen astui samassa sisään. Hän oli vielä mustassa silkki-hameessansa kapealla valkoisella kauluksella. Hän oli järjestänyt hiuksiaan kiharoiksi ja pannut päällensä kultaneulan, rannerenkaita, kaulavitjoja ja sormuksia, joita oli löytänyt kokonaisen varaston pöydällä kotiin tultuansa. Ehkä oli hänen huomionsa vielä liian kiintynyt näihin tavattomiin koristuksiin, mutta hänen tummat silmänsä loistivat sen kautta kahta enemmän ja hänen pulskea vartalonsa sekä se tapa, millä hän astui, laskien varpaansa vakaasti lattiaan, kaikki osoitti että hän oli nainen, joka taisi kantaa koristuksia niin, ett'ei koristukset kantaneet häntä.
Herra Jansen meni tytärtänsä vastaan, syleili häntä ja suuteli hänen otsaansa. Käsivarsi hänen vyöllänsä vei hän Ellen'in ikkunalle, jossa Henrik seisoi. Sinne tultuaan sai hän pahan yskänsä ja meni huoneesta ulos.
Ellen katseli kummastellen isän jälkeen ja sitten Henrikiin.
— Mitä isä tarkoitti? kysyi hän.
Henrik oli käynyt veri-punaiseksi ja katseli lattiaa.
— Mihinkä menet iltapäivällä? kysyi Ellen hetken perästä.
— Minä … en tiedä. Ehkä minä menen pappilaan. He pyysivät minua kirkkomaalla!
Ellen mittasi häntä silmillänsä kireestä kantapäähän.
— Kuule Henrik, minä sanon sulle jotakin. Minä en huoli sinusta rahtuakaan jos vielä menet noiden ihmisten luo. Minä kyllä huomasin kirkossa kuinka nuo tummat tytöt töllistelivät sinuun lakkaamatta, paitsi silloin, kuin tarkastelivat minua ja kuiskasivat keskenänsä. Tiedän myös varsin hyvin että tuo ystävällisyys kirkkomaalla tuli minun osaksi ainoastaan sentähden, että tohtori seisoi vieressäni. Minä en voi niitä kärsiä enkä tiedä miksi minä sitä salaisin! Sinä et saa mennä sinne enää. Anna minulle kättä sen lupauksen vahvistukseksi?
Henrik tahtoi sanoa jotakin. Ellen rypisti silmä-kulmansa ja ojensi hänelle kättä.
— Ei sanaakaan, se ei maksa vaivaa. Anna mulle vaan kätesi!
Henrik puristi hänen kättänsä. Ellen hymyili, kumartui ikäänkuin suutelemaan, mutta vetäytyi kohta säikähtyneenä takaisin, rupesi hyräilemään laulua ja meni ulos huoneesta. Ovessa seisahtui hän ja lausui leikillisesti: tapaamme toisiamme hetken perästä tuolla kummulla penkin tykönä!
Henrik jäi seisomaan. Hän pani kädet silmiensä eteen, ikäänkuin sillä tavalla olisi tahtonut säilyttää ihanaa näkyä, niin kauan kuin mahdollista.
V.
Kevään ja kesän kuluessa yhtyivät molemmat säännöllisesti joka ilta siinä paikassa, missä tämä kertomus alussa heitä kuvaa. He katselivat auringon laskua, katselivat toisiansa, puhuivat joutavia asioita ja vaikenivat viimein. Hämärässä he nousivat ja menivät käsityksin huoneisin, missä Henrik pelasi shakkia kartononhaltijan kanssa, taikka Ellen luki ääneen hänelle.
Syyspuolella kartanonhaltijan terveys rupesi käymään hyvin huonoksi. Ellen ja Henrik hoitivat häntä niin hyvin kuin mahdollista koko talven. Seuraavana keväänä oli hän hyvin heikko ja eräänä päivänä, käytyänsä häntä katsomassa, tohtori otti Ellen'in erikseen ja sanoi hänelle ett'ei hänen isänsä voinut kauan elää enää.
Ellen kävi kalman kalpeaksi, puri huuleensa eikä sanonut mitään. Koko yön oli sairas kärsinyt paljon ja hengittäminen oli varsinkin ollut vaikea hänelle. Seuraavana aamuna kysyi Ellen tohtorilta uskoiko tämä että isä saisi kärsiä paljon ennen kuolemaansa.
— Minä toivon että niin ei tule tapahtumaan! sanoi tuo hyväntahtoinen mies. Kaikissa tapauksissa tahdon tehdä kaikki mitä voin lieventääkseni hänen viimeisiä hetkiänsä. Luultava on että hän, kun otetaan lukuun hänen ruumiinrakennuksensa, on halvaukseen kuoleva. Joku veren-pesä on särkyvä hengittämisen vaikeudesta, hän on niin verevä mies, ett'ei tauti voi aivan kauan häntä kiduttaa … mutta mitä minä seison ja lörpöttelen sinulle, lapseni!
Ellen oli kuunnellut tarkasti.
— Et siis usko että isä on kärsivä paljon kuollessansa. Se on hyvä.
— On kauhea että ihmisen pitää kärsiä niin paljon!
Ellen hengitti helpommin ja meni taas sisään isän luo.
— Mistä sinä puhuit tohtorin kanssa? kysyi sairas. Ei suinkaan hän tahtonut saada teitä uskomaan että minä kauan tulen olemaan täällä. Tule tänne!
Hän viittasi Henrikille, joka seisoi vuoteen jalkapuolella, ja puhui vaivalla, tarttuen molempien käsiin!
— Minä lähden pois, se on selvä. Testamenttia ja semmoista minä en ole tehnyt; mitä hyötyä siitä olisi ollut. Kartano on tietysti Ellenin. Minä olisin pitänyt huolta sinusta, Henrik, toisella lailla, jos en olisi luullut että sinulla jo on sijasi… Erehdynkö? Voinko jättää tämän kartanon sinun haltuusi siksi että Ellen antaa sulle luvan samalla hoitaa itseänsä … kuinka on laitanne, lapset, teidän keskinäinen välinne?
Hän haparoi heidän käsiänsä ja koetti suurella vaivalla nousta katselemaan heitä. Ellen katseli vapaasti Henrikiä; tämän silmät olivat tavan mukaan muualla, ja hänen kätensä vapisi.
Samassa päästi Ellen huudon. Isä oli vaipunut taaksepäin. Verikuohua näkyi hänen suupielissään ja silmät pyörivät hänen päässänsä.
— Juokse, juokse! huusi Ellen Henrikille. Tohtori on tuskin vielä ehtinyt kartanosta ulos.
Hän painoi kuolevan kättä tuskissaan vasten rintaansa ja katseli sanomattomalla sääliväisyydellä vääntynyttä muotoa. Tällä hetkellä, kun hän ensi kerran seisoi silmä vasten silmää kuoleman kanssa, ei häntä kauhistuttanut kuoleman tulo, vaan kuolevan vaivat koskivat kipeästi jok'ainoaan tunnokkaasen paikkaan hänen olennossaan. Hän, jonka jalo sydän sykki niin jalosti kaikkea elämää kohtaan eikä koskaan tahalla olisi rääkännyt pienintäkään itikkaa, kauhistui sen voiman edessä, joka noin musersi tuota väkevää miestä. Pitikö ihmisten siis aina kärsiä päästäksensä elämästä, joka, miten pappi oli sanonut, alkoi velalla ja monelle, ehkä useimmallekin oli vaan pitkä sarja suruja ja huolia? Satoja ajatuksia lensi tällä hetkellä päänsä läpi. Miksi ei tullut suuri jalka musertamaan kärsivää ihmisraukkaa kantapäänsä alle, niinkuin Ellen oli tehnyt hiirelle, joka oli purtu puolikuolleeksi? Ja miksi ei tohtori voinut antaa hänen isäparalleen ainoastaan muutamia pisaroita kaikkein väkevintä…?
Tohtori seisoi hänen vieressänsä.
— Nyt jo! mutisi hän, minä olisin luullut kestävän vielä vähän aikaa!
Hän tarttui kuolevan käteen, nosti hänen päätänsä ja laski sitten kätensä hänen sydämelleen.
— Se on loppunut, kuiskasi hän.
Henrik käänsi itsensä pois ja itki. Ellen katseli vakaasti kuolleen kasvoja, näki kuinka tuo ennen niin elävä muoto hyytyi hyytymistään, kuinka silmä-laudat vähittäin sulkeutuivat ja leuka painui sisäänpäin. Ellen huokasi syvään ja heitti lakanan kulmaa yli kuolleen kasvojen.
— Tule lapseni! sanoi tohtori. Se näky ei tee sinulle hyvää!
— Minä olen nähnyt! sanoi Ellen ja meni ulos huoneesta.
Kun maahan-paniaiset olivat ohitse ja saattojoukko oli jättänyt kirkkomaan, kääntyi pappi Ellenin puoleen, joka seisoi kuorissa kanttorin vieressä.
— Eikö teidän tekisi mieli tulla vähän kotia meidän luokse tämän jälkeen … suruissanne!
— Ei, kiitoksia. Minä lähden kotia kartanoon!
— Mutta te jäätte niin yksinänne!
— Onhan minulla Henrik!
— Henrik?
— Niin, hän jää edeskinpäin kartanoa hoitamaan isän tahdon mukaan!
— Vai ni-in!
Ellen nousi vaunuihin. Henrik oli mennyt tohtorin kanssa.
Mitä harvemmin asuttu seutu on, mitä vähemmin ihmisiä yhdessä paikassa asuu, sitä vähemmin heitä haluttaa antaa toinen toisensa olla rauhassa.
Kevät kului ja siellä täällä kuiskattiin nurkissa. Kesä tuli ja puhe kiihtyi Ellenistä ja Henrikistä. Olivathan molemmat täysikasvuiset. Ellen oli kaunis tyttö, eikä vähän innoitseva, Henrik myöskin pitkä, kaunis mies, joka ei ainoastaan pistänyt papintyttärien silmiin, vaan monen talon-omistajankin tyttären likeltä ja kaukaa. Mutta kun kaikki heidän ponnistuksensa menivät hukkaan, tarttuivat he tuohon vanhaan kelpoaseesen, jonka nimi on panetteleminen. Ellenille olivat jo kauan olleet velkaa jotakin samanlaista.
Nyt molemmat saivat sekä pussittain että säkittäin pitää hyvänänsä tätä tavaraa.
Eräänä iltana kohtasi Henrik pappia maantiellä. Pappi sanoi hyvää iltaa, puhui kaikenlaisista pitäjän pienistä asioista ja sanoi viimein, pistäen käsivartensa Henrikin kainaloon:
— Kuulkaappas, kelpo nuori ystäväni; en tahdo vaivata teitä, mutta ettekö pian ai'o tehdä loppua tästä?
— Mitä tarkoitatte? — kysyi Henrik hämmästyneenä.
— Jos ette pian ai'o mennä naimiseen Ellenin kanssa? jatkoi pappi.
Henrik tunsi punastuvansa, vaan ei paikalla tietänyt mitä vastata.
— Tietysti kuitenkin on teidän aikomuksenne mennä hänelle mieheksi — olettehan kelpo kunniallinen ihminen, ja kartano on hyvä — sentähden en voi ymmärtää miksi ette pian voi järjestää tuota asiaa. Ellen on vähän nuori vielä, totta kyllä, mutta onhan se kuitenkin parempi kuin että ihmiset puhuvat … no niin, en minä epäile teitä … mutta kuten sanottu…!
Henrik otti käsivartensa pois papin käsivarresta.
— Suokaa anteeksi, hra pastori, vaan minä en tietänyt että näin puhutaan, muuten olisin jo aikoja sitten ollut poissa täältä. En minä kuitenkaan kauan nyt enää ai'o antaa syötettä kulkupuheille!
— Niin niin, nuori ystäväni, hyvä omatunto on aina perustus. Mutta miettikää toki asiaa!
Henrik sanoi kohta sen jälkeen hyvästi ja jäi tielle seisomaan siksi että pappi oli kadonnut hämärässä. Sitten meni hän nopeasti suoraan kankaan poikki kartanoon.
Ellen oli jokapäiväishuoneessa, jossa hän oli sytyttänyt valkean ja tarkasti nyt tili-kirjoja meijerinhoitajan kanssa.
Kun olivat kahden kesken sanoi Henrik levottomasti:
— Minä en voi jäädä tänne. Meistä puhutaan!
Ellen oli tyynesti pannut pois tilikirjansa paikoilleen.
— Sen tiedän kyllä! vastasi hän.
— Sinä tiedät sen? kysyi Henrik kummastellen.
— Tietysti. Kyllä he avaavat suutansa tarpeeksi. Mutta mitä se sinuun koskee?
— Ellen! sanoi Henrik. Sinä olet niin kummallinen. Sinun tähtesihän minä tahdon pois. Minä en voi kärsiä että moittivat sinua!
— Se on minun asiani, anna niiden lörpötellä. Olemmehan kuitenkin määrätyt toisillemme. Taikka — hän meni hymyillen Henrikin luo — emmekö ole?
Henrik kallisti päätään.
— Ellen…!
— Tunnethan sinä minun ajatukseni asiasta! sanoi Ellen hypistellen Henrikin takinkaulusta. Minusta olen vielä liian nuori mennäkseni naimiseen ja sinäkin voit vielä oppia yhtä ja toista tämmöisen suuren kartanon hallinnon suhteen, ennenkuin me yhdessä rupeemme siihen. Jää sinä tänne aivan huoletoinna; eihän kukaan sinua kiusaa!
Henrik taisteli itsensä kanssa ja hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne tänne.
— Ei, Ellen, ei, joko et ymmärrä minua tai et tahdo minua ymmärtää. Ihmiset, pahakieliset ovat laillansa oikeassa, mutta minä olen syyllinen etkä sinä. Vaikka sinä tyynesti, jopa leikillisestikin voit puhua tästä naimisesta, niin minä en ole samalla kannalla kuin sinä ja minun on tuskallista sitä tunnustaa. Jumala, joka sydämiä tutkii, tietää minkälaisia ajatuksia välistä pistää päähäni, ja on minua rankaiseva niistä, vaan tänne en voi enkä tahdo jäädä niin kauan kuin asiat ovat tällä kannalla. Meidän täytyy erota toisistamme kunnes — kunnes sinä…!
Hän ei lopettanut lausetta. Hän tunsi ett'ei ääni ollut hänen vallassansa, ja meni nopeasti ovesta ulos.
Ellen katsoi hänen jälkeensä rypistetyillä kulmakarvoilla.
— Niin mene sinä vaan, koska olet niin uppiniskainen! sanoi hän.
Hän yhä pitkitti tuota mutisemista itsekseen sill'aikaa kun toimitti mitä vielä oli tehtävä talossa ennenkuin hän pani maata. Riisuessansa kamarissaan jäi hän yht'äkkiä miettimään hiusneula suussa ja hame kädessä. Hän muisteli taas mitä Henrik oli sanonut ja vähitellen hänen katsantonsa kirkastui. Niin, kun hän laski päänsä vuoteelle hymyili hän ja kuiskasi Henrikin nimen, kasvot seinälle päin käännettyinä.
Seuraavina päivinä Henrik ei Elleniä lähestynyt.
Viimein tuli Henrik eräänä päivänä ilmoittamaan että oli vastaan-ottanut kartanon-hoitajan paikan ainoassa suuremmassa kartanossa lähiseuduilla, jonka entinen hoitaja oli vähän vanhentunut.
— Vai niin! sanoi Ellen, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Niin, siellä sinä varmaankin voit oppia yhtä ja toista; karja on vielä suurempi kuin meidän ja heinänteko sekä turpeiden leikkaaminen samaten!
— Minä lähden sinne nyt paikalla! sanoi Henrik, osoittaen vaunuja, joihin oli asettanut kapineensa.
— Todellakin, no hyvästi sitten! Luultavasti tulet pian tänne käymään, tie ei ole pitää ja minä olen aina kotona! lisäsi Ellen hymyten ja ojentaen Henrikille kättä.
Henrik pusersi sitä, seisoi hetken aikaa niinkuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta maltti mieltänsä ja hyppäsi ylös vaunuihin, heilutti piiskaa ja oli ulkona kartanosta.
Ei kukaan enää olisi tuntenut tuota ennen niin pintapuolista tyttöä. Tai oikeemmin: joka ennen pintapuolisesti oli tuntenut Elleniä, hän nyt hämmästyi nähdessään sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Asia oli se, että Ellen, luonnollinen ja terveellinen kuin kasvatuksensa oli ollut, ainoastaan oli koettanut kuluttaa aikaansa niin hyvin ja hauskasti kuin mahdollista, niin kauan kuin ajalla ei ollut mitään vaatimuksia hänen suhteen. Nyt hän ei ainoastaan ollut kartanon neito, vaan myöskin sen omistaja. Mikä ennen oli häntä karkoittanut kartanosta, se piti häntä nyt kotona. Täällä oli alaa hänen voimillensa; tämä monipuolinen raitis elämä keskellä hänen väkeänsä, jotka kaikki häntä tottelivat, se oli Ellenin mieleen. — Hän taisi ehdottomasti saada tahtonsa täytetyksi ainoastaan sentähden, että hän niin tahtoi, ja paitsi sitä sai hän vielä kokea kuinka yhden tahdon johtamana suuri ja suuremmoisesti kokoonpantu kone liikkui kun tuo johtava tahto samalla oli järkevä, tai paremmin sanoen: kun sillä oli pää ja sydän paikoillansa.
Hän nousi auringon kanssa ja meni kohta katsomaan että päivän työ alkoi sekä sisällä että ulkona. Joka paikassa kartanossa ja sen mailla nähtiin hänen hoikka korkea vartalonsa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta kuitenkin semmoinen, että se soveltui hänen vartaloonsa ja salli kaikkien jäsenten vapaasti liikkua. Pappilassa häntä nimitettiin "neidoksi ilman kure-liiviä". Kesällä käytti hän huivia, jotka milloin veti varjoksi kasvoilleen, milloin sysäsi niskaan, niin että ruskeat tiheät kiharat muodostivat tumman kehyksen kasvoille. Talvella taas, kun aurinko ei silmiä vaivannut, kävi hän joko paljaalla päällä, taikka pienessä myssyssä, joka oli reunustettu joutsenen utuvilla ja jonka Andreas oli hänelle lahjoittanut; se soveltui hänelle niin erinomaisen hyvin että olisi voinut luulla hänen valinneen sen tarkoin mietittyänsä sen etuja ja vaikutusta. Hänen muotonsa oli nyt täydellisesti kehinnyt ja hänen kasvoissaan vallitsi tuo tyynyys ja varmuus, jota nimitetään majesteetilliseksi ja sanotaan ruhtinaitten ja maailman suurten tunnus-merkiksi ja joka mahtavasti vaikutti kansaan. Kohta kun häntä lähestyi, tunsi että seisoi ihmisen edessä, joka oli päässyt selville oman itsensä suhteen ja menetteli sen mukaan — harvinainen seikka aikakaudessa, jolloin itsenäisyyden puutetta vaan huutamalla valitetaan. Samaten kuin isänsä, oli Ellenkin harvapuheinen, vaan sen sijaan että isän harvapuheisuus vaikutti peloittavasti, oli Ellenillä omituinen viehätysvoima, jotta ihmiset mielellään palvelivat häntä, ja kartanon "nuorta haltijaa" tavallisesti mainittiin kiitoksella.
Andreas seisoi, ripillä käytyänsä, miesten rivissä. Hänen ruumiinrakennuksensa oli heikko ja luontonsa hellä. Ellen säästi häntä niin paljon kuin mahdollista, jätti helpoimmat työt hänen tehtäviksi, jätti hänelle niin paljon vapautta kuin suinkin oli mahdollista hänen asemaansa katsoen, ja näytti ylimalkain niin pienissä kuin suurissa asioissa kuinka paljon hän ajatteli Andreaksen parasta, melkein niinkuin sisar veljensä etua. Andreaksen kumppanit olisivat kenties pahastuneet näistä pienistä etuoikeuksista, jos ei koko olentonsa olisi ollut hänellä kilpenä. Lempeä ja hiljainen kuin Andreas oli, valmis palvelemaan ja kaikkiin osaa ottamaan, väisti hän tietämättään edeltäkäsin kaikki kateuden loukkaukset. Usein kävi hänen muotonsa surumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus ei sanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä:
— Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas!
Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa. Andreas huokaeli, hän katseli samassa niin ihaellen haltijatarta kuin hän olisi tahtonut sanoa: kauan tai ei, kun vaan saan elää hänen läheisyydessään niin kauan kuin elän!
Ellen taputti häntä olkapäälle ja Tiina asetti hänen etehensä vahvasti ruokaa sanoen:
— Syö, pieni Anders! Ainakin tarvitset vähän lihaa luittesi päälle!
Henrik oli antanut Ellenin kauan odottaa tuloansa.
Viimein Ellen ei voinut enää malttaa mieltänsä, vaan lähetti hänelle kirjeen. Se kuului näin:
"Rakas Henrik!
Joo aiot jäädä tulematta siksi kun oikein ikävöitsisin sinua, niin olet päässyt tarkoituksesi perille. Jos et huomenna illalla tule minua tapaamaan penkillä tuolla tarhassa, niin tulen itse ylihuomenna vaunuissa sun hakemaan kotiin mukaani. Sen pituinen se.
Sinun tuleva
Ellenisi".
Seuraavana iltana Henrik hyppäsi aidan yli vanhojen puiden välillä.
Hänen "tuleva Elleninsä" istui kun istuikin penkillä ylhäällä, mutta
Andreas oli siellä myöskin. Henrik puri hampaitansa yhteen ja meni ylös
kummulle:
— Ehkä minä häiritsen! sanoi hän lyhyesti.
Ellen katsahti häneen. Andreas astui muutamia askeleita taaksepäin.
— Mitä sinä puhut häiritsemisestä? Tule tänne istumaan, mutta anna ensin Andreakselle kättä. Noin!
Henrik kävi istumaan; kohta sen jälkeen meni Andreas.
— Sinä et kaipaa seuraa, näen minä!
— En. Kun sinä et ole täällä, täytyy minun tulla toimeen miten paraiten voin.
— Kuinka on kartanon laita?
— Kiitos vaan. Kuten näet tullaan ilman sinuttakin toimeen!
— Oletko sinä kutsunut minua tänne sanoaksesi minulle tuota? Olisit yhtä hyvin voinut sitä kirjoittaakin!
Henrik nousi.
Ellen veti hänet penkille takaisin.
— Mutta Henrik, mikä sinua vaivaa? Minä luulen, Herra paratkoon, että olet luulevainen Andreaksen suhteen. Hyi häpeä!
Henrik istui hetken aikaa ja liikutti huuliansa. Viimein puhkesi kauan pidätetty sanavirta sulkujen yli:
— Sinä arvelet että minä olen mustasukkainen. Niin ehkä olenkin! Sinä et koskaan voi olla mustasukkainen, luulen ma, sillä sinä et voi rakastaa, luulen ma. Ja vaikka minä tiedän sitä synniksi, täytyy minun sanoa: minä olen luulevainen jokaisen esineen suhteen sinun läheisyydessäsi, eikä ainoastaan Andreaksen, vaikka en luule että hän juuri voi olla minun kilpailijani, minä olen luulevainen kaiken suhteen, johonka kosket, jota katselet. Sano minulle nyt suoraan, tahdotko todellakin tulla omaksein, ja määrää sitten aika. Jos ainoastaan aiot leikkiä kanssani ja sill'aikaa kenties ajattelet toista, niin minä lähden täältä kauas pois. Lu'in vähän aikaa sitten Skotlannista ja maanviljelyksestä siellä. Hiukan rahoja olen säästänyt ja kädet minulla on, jotka voivat työtä tehdä. Jos tahdot jatkaa tällä lailla, niin minä lähden ja Jumala antakoon sinulle anteeksi että olet menetellyt näin minua kohtaan!
Hän hyppäsi ylös, mutta Ellen veti hänet toistamiseen vierehensä, vaan tällä kertaa syleili hän Henrikiä hartaasti.
— Miksi et ole koskaan puhunut minulle tällä lailla? Tahdoitko että minä kosisin sinua?
Henrik vapisi ankarasti. Hänen silmänsä tahtoi niinkuin ennenkin karttaa Ellenin silmäystä, vaan tällä kertaa Ellenin katsannossa oli jotakin sanomattoman viehättävää, jotta Henrikin silmät eksyivät kun eksyivätkin kauas neiden tummien silmien syvyyteen, kunnes kaikki hänen ympärillänsä ikäänkuin muuttui sumuksi ja Ellenin lämpönen hengähdys tuntui yhä lämpöisemmälle. Veri kiehui hänen suonissaan, silmät himmentyivät ja hän tunsi että lämpöset, pehmoset huulet kohtasivat hänen huuliansa, ja onnen huudahduksella sulki hän Ellenin syliinsä, suuteli häntä innokkaasti ja — pyysi samalla ett'ei hän pahastuisi.
— Nyt minä kuitenkin otin sinut! sanoi Ellen veitikkamaisesti, vapauttaen itsensä hänen syleilyksistään.
— Niin, mutta nyt menemme pian naimiseen, eikö totta?
— Menemme, etkö sinä lähde Skotlantiin?
— En. Ai! mitä se oli!
Hän oli istunut jonkun kovan esineen päälle, joka oli Ellenin taskussa.
— Se on tosi, sanoi Ellen hymyillen, en ole näyttänyt sitä sinulle vielä. Ostin sen kaupungissa kun olin siellä markkinoilla, siellä sanottiin että vankeja oli päässyt irti ja minä ajan aina yksin. Kun taas lähden kaupunkiin, ostan minä sinullekin tämmöisen! Yhä hymyillen veti hän esille revolverin, jolla oli varsi norsunluusta. Kesä-illan valossa loistivat sen piiput sinisellä hohteella.
Henrik otti sen varovasti käteensä ja aikoi antaa hanan langeta alas.
— Ei, pidä vaari. Patruunit ovat kaikki siinä. Näetkö noita pieniä messinkinappia. Tämä ei ole niinkuin toiset pistolit tuli-hatukoilla. Tähän tartutaan, tuohon painetaan, ja — yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi! siinä makaa kuusi karkuria. Useampia ei taida tulla samalla kertaa! ha, ha, ha!
— Ole varovainen! sanoi Henrik, kun Ellen taas pisti sen taskuunsa.
— Ole sinä huoleti, ne luodit kyllä tietävät mihinkä tahtovat!
He nousivat ja kävivät käsi kädessä valoisana kesä-yönä edestakaisin, keskustellen tulevaisuudesta.