VI.
Henrik tuli nyt melkein joka ilta. Hän eli ja hengitti näitä käyntiä varten, ja se seikka, että hänellä oli kappaleen matka käytävänä eikä hän saanut nähdä Elleniä koko päivänä, teki jos mahdollista näitä iltakohtauksia vielä suloisemmiksi. Hän oli täydellisesti viehätetty siitä, jota nyt saattoi nimittää omakseen, oli täydellisesti valloitettu, oli hänen leikillisen suloutensa orja, ja Ellen taisi niin käyttäidä, kuin ei mitään vielä olisi päätetty, vaan hän ainoastaan oli suosittu kosija. Sill'aikaa kysyi Henrik vähän häpeissänsä, oliko miehuullista ja kristillistä varastaa tyttöä tällä tavalla, hän kuvaeli itselleen sisimmässä sydän-sopukassa heidän rakkautensa erilaisuutta, ja hänen vanha puritanillinen ajatustapansa nousi kuin harmaa aave ja nuhteli häntä siitä, että muka hänen rakkautensa tähän ylevään neitoon ei ollut kylläksi puhdas.
Ikäänkuin poistaaksensa tuota vanhaa varjoa ja päästäksensä enemmän samalle kannalle kuin Ellen, osti hän eräänä päivänä kaupungissa kaksi siloista kultasormusta, joihin oli piirretty heidän nimensä ja tuon penkillä tarhassa vietetyn illan päivämäärä.
Kun Henrik hieman juhlallisesti tarjosi toisen sormuksen Ellenille, vastasi tämä hymyten:
— Mitä hyötyä näistä narri-koristuksista?
Mutta kun huomasi että leikkipuheensa loukkasivat Henrikiä ja että sormus oli kaunis hänen ruskeassa sormessansa, niin Ellen kiitti ja suuteli Henrikiä. Nyt täytyi hänen panna se sormus, jossa hänen oma nimensä oli, Henrikin sormeen. Sitten nostivat molemmat sormensa vierekkäin ja katselivat kuin lapset noita kiiltäviä leikkikaluja.
— Nyt minä kyllä pidän huolta siitä, että nostan käteni aurinkoa vasten käydessäni pappilan ohitse, sanoi Ellen ylpeästi.
— Niin nyt ihmiset saavat nähdä että me todellakin olemme pariskunta, ja nyt menemme pian naimiseen, eikö totta? sanoi Henrik.
— Kun syksy on ohitse vietämme häitä! nauroi Ellen.
Oli varhain iltapäivällä, kun Henrik tärkeässä asiassa oli tullut kartanoon. Andreas kävi heidän ohitse.
— Sinun pitää häissäni tanssia Ellenin kanssa, huusi Henrik loistaen ilosta.
Andreas kumarsi hoikkaa vartaloansa ja katseli syvällä kunnioituksella
Henrikiä sekä ihaellen Elleniä.
— Niin, sinä iltana ei sinun tarvitse viulua vinguttaa, vaan morsiamen kanssa pitää sun tanssia! huusi Ellen.
Andreaksessa oli taipumus soittamiseen ja Ellen oli antanut koulun-opettajan antaa hänelle opetusta. Hän oli tienoon tanssisoittaja tätä nykyä ja ansaitsi sillä niin paljon rahaa, että taisi käydä yhtä hyvissä vaatteissa melkein kuin "kartanonhoitaja", Henrik, ja siihen pani hän suurta arvoa.
— Huomenna mielelläni soittaisin Mortensenin ristiäisissä! sanoi
Andreas.
— Mitä? Onko Mortensen'issa taas ristiäiset? kysyi Ellen, ja se seikka näytti suuresti häntä hämmästyttävän.
— Onpa kyllä. Ja tällä kertaa heillä on kaksoiset. Tulee oikein suuret ristiäiset!
— Suuret ristiäiset todellakin! nauroi Ellen. Mene sinä vaan. Onko viulu saanut uusia kieliä?
— On, kiitos. Nyt se soi niin lystikkäästi kuin hautajaisissa!
— Mitenkä?
— En tiedä. Sanotaan niin. Ja sana pääsi suustani.
Henrikillä oli kiireet työt tähän aikaan. Hänen piti nyt palata, ennenkuin tuli pimeä. Ellen saattoi häntä tielle. He seisahtuivat erään pellon reunalle. Ellen huomasi jotakin liikkuvan aidan ja pellon välillä. He menivät likemmäksi. Se oli jänis parka, jonka takajalat olivat rikki ammutut.
— Jumalattomat ihmiset, jotka voivat ampua jäniksiä tähän aikaan; kenties sillä on poikasiakin. Katso kuinka raukka tuskissansa pyrkii pois.
Ellen meni sen luo. Se oli menehtymäisillään ja oli nähtävästi heittänyt kaiken toivon. Kummallinen ihmisen tapainen valitus-ääni pääsi sen suusta, joka oli täynnä multaa ja roskaa tuosta alituisesta lankeemisesta. Se ojensi kipeitä takajalkojaan ja liikutti hädissään pitkiä korviansa edestakaisin ja katseli sill'aikaa jäniksen kaikella arkuudella niitä molempia, jotka seisoivat sen vieressä.
— Tule — menkäämme! sanoi Henrik.
Ellen jäi seisomaan:
— Kun minulla nyt vaan olisi revolverini täällä! Katso kuinka se vääntelee itseänsä. Luuletko että se kärsii yhtä paljon kuin me kärsisimme sen asemassa?
— Varmaankin se sen tekee. Tule!
— En voi mennä sen luota pois. Meidän täytyy tappaa se!
— Ei ole niin helppo tappaa jänistä!
— Jos et sinä tahdo, niin minä sen teen!
Ellen katsoi ympärilleen, etsien asetta, millä hän voisi päättää eläin rauhan kärsimykset. Viimein huomasi hän suuren kiven. Hän meni sitä noutamaan. Hän lähestyi jänistä nostetulla kädellä.
Hän heitti, vaan ei osannut. Jänis pyörähti ympäri ja vinkui surkeasti.
— En — en voi! sanoi Ellen ja puri huuleensa.
— En minä myöskään! huusi Henrik. Tule, tule!
Ellen kääntyi mennäksensä. Yht'äkkiä otti hän uudestaan kiven käteensä, nousi varpailleen ja heitti kaikella voimallaan.
Pää oli muserrettu. Pari liikahdusta vielä ja jänis oli kuollut.
Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi; Henrik hänen jälkeensä.
— No niin! huusi Ellen seisahtuessa, nyt se on ohitse!
Hän saattoi Henrikiä vielä kappaleen matkaa, eivätkä puhuneet mitään; ojensi viimein hänelle kätensä ja läksi paluumatkalle.
Kulkiessansa tuon paikan ohitse seisattui hän, ja katseli kuollutta eläintä.
Hän meni kotiin alla päin ja ajatuksiin vaipuneena.
Seuraavana päivänä seisoi Andreas kartanon pihalla ja muutamia miehiä hänen ympärillänsä, jotka puhuivat noista suurista pidoista, joita aiottiin viettää Jens Mortensenin luona. Hän oli täydessä juhlapuvussa, pää siloiseksi laitettu, suuret kultarenkaat korvissa, mustassa hännystakissa ja lumivalkoisella kauluksella. Kainalossa kantoi hän viulua ketunnahkaisessa pussissa. Vasemman käsivarren ympäri oli liina kääritty.
Ellen tuli ulos:
— Joko menet Andreas! Mikä käsivartta vaivaa?
— Ei se ole mitään. Keväällä puri minua koira Ulkemose'ssa. Nyt se on vähän paisunut, mutta minä olen hautonut sitä viinalla ja voin kyllä pelata kuitenkin.
— Sinun pitäisi olla varovainen. Oletko näyttänyt sen tohtorille?
Andreas oli vähän hämillänsä:
— Jos kerran menee tohtorin luo, niin siellä saa tutustua noiden ilkeäin veisten kanssa! sanoi hän.
— Se on mahdollista; mutta sinun pitäisi yhtä kaikki näyttää se hänelle kun hän tulee tänne. Hauskaa iltaa!
— Kiitos! Eihän neiti suutu jos tämä kestäisi hieman kauan, — ehkä aamuun asti?
— En, sinä voit tulla koska tahdot. Odota vähän! eikö kukaan teistä ole kuullut mitään noista vanki-karkureista?
Ellen katseli kysyväisesti väkeä. He kuiskaelivat ja tuuppasivat toinen toistansa kyynyspäähän. Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa että hänen luullaksensa semmoisia "tovereita" oli nähty edellisenä iltana hietasärkäin läheisyydessä. "Mutta se oli kyllä mahdollista että tämä oli erehdys".
Muutamat miehet nauroivat ja Tiina, joka seisoi panokodan ovella, huusi, että oli paljo luultavampi että oli ollut kalastajia ja pelastajia rannikolta, jotka humalapäissään olivat siellä kuljeskelleet, jotta tuuli muka puhaltaisi heidät selväpäisiksi jälleen. "Ne ihmiset ovat sitä paitsi paljoa pahemmat karkureita, varsinkin jos viinan haju jossakin pistää heidän nenäänsä. Sentähden olisi parasta että Andreas pitäisi vaaria kädestään ja pistäisi sen viulunsa nahkapussiin, ett'ei siitä tuntuisi viinan hajua".
Kaikki nauroivat. Ellen viittasi ja äänettömyys vallitsi kohta.
— Minä annan sulle revolverini mukaan! sanoi hän Andreakselle. Sillä tavoin voit olla huoleti: Pieni laukaus pään yli vaikuttaa sekin!
Hän juoksi sisään asetta tuomaan ja pisti sen, leikkipuheita lausuen,
Andreaksen hännystakin taskuun ja saattoi häntä ulos portista.
Oli tuskallisen kuuma iltapäivä, aurinko paistoi ja taivaan rannalle nousi raskaita punertavia pilviä. Ruohot melkein kuihtuivat auringon helteessä, joen pinta oli rasvatyyni. Varjot olivat tumman punertavia, valo tuolla avaralla lakealla oli tuhkan karvainen tomusta ja aurinko seisoi taivahalla niin, kuin kummallinen punainen sineetti.
Ellen saattoi Andreasta sinne, missä kanervakangas alkoi.
— Onko oikeastaan terveellistä sinulle pelata koko yö, kysyi Ellen miettiväisesti seisahtuen.
— Oi, se ei tee minulle mitään, varsinkin kun minun ei tarvitse juoda lasia toisensa perästä, kuin muiden soittoniekkain!
— Puh, on kuuma! sanoi Ellen. Paluumatka tulee sinulle helpommaksi, jos nimittäin ei ukkonen rupee käymään yöllä tai aamulla!
— Kyllä kai sitä kestää, tai rupee ukkonen jyrisemään vielä niinkauan kuin tanssivat. Kuule, neiti Ellen, älä pahastu, mutta tuo kapine tuossa taskussa on niin painava. Ja paitsi sitä luulen että tuskin uskaltaisin sitä käyttää jos kohtaisinkin vihollisia. Enkä usko että kukaan tekee minulle pahaa! lisäsi hän huokauksella kohottaen heikkoja hartioitaan.
Ellen otti revolverin ja pisti sen taskuunsa.
— Tyhmä juttu. Vaan niinkuin tahdot. Minä ajattelin vaan parastasi!
— Tiedän että aina ajattelet parastani. Jumala siunatkoon teitä, neiti
Ellen. Hyvästi!
Ellen katseli vielä hetken aikaa Andreaksen jälkeen kun tämä kulki kanervapolkua myöten; vähitellen hävisi hän tuohon harmaasen vaihtelevaan valoon. Kerran seisahtui Andreas ja rupesi tarkastelemaan jotakin; lieneekö tarkastanut viulua vai kättänsä?
Ellenin mieleen muistui Tiinan juttu liinasta, joka haisi paloviinalle ja sen kautta muka herättäisi "kalastajien ja pelastajien" huomiota. Ellen ei voinut olla nauramatta. Kun taas katseli Andreaksen jälkeen, oli tämä hävinnyt.
Ellen ei voinut oikein päästä selville itsestänsä sinä iltana; hänessä vallitsi kummallinen levottomuus, jota hän ei voinut poistaa. Mutta se tuli tietysti ilmasta, raskaasta ilmasta! Puh! Hän avasi ikkunan toisensa perästä huoneissa, rupesi johonkin työhön ja heitti sen jälleen ja meni viimein hämärässä ulos tarhaan. Ei kastetta eikä vilpoisuutta tänä iltana! Tuli vihdoinkin muutamia salaman välähdyksiä etäältä, samalla tuulikin rupesi käymään ja vanhat puut humisivat. Neljänneksen tunnin kuluessa kuului jyrinä käyvän kaukana, sitten se lakkasi, ikäänkuin olisi väsynyt tällä kertaa ja tahtonut jatkaa vasta kun soittokunta oli lisääntynyt. Tuuli oli myöskin tyyntynyt jälleen, mutta ukkonen ja tuulen puuskat, vaikka vähäpätöiset, olivat kuitenkin keventäneet ilmaa. Ellen hengitti taas vapaammin; taivas oli taas puhdas, valoisa tanskalainen kesäyö loisti alas tuosta mahtavasta holvesta. Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi ja ainoastaan koiran haukkuminen kuului kaukaa tuon tyynen tumman lakean yli, joka nukkui rauhallisinta unta. Ellen meni huoneesen ja sytytti valkean.
Tämä huone ei ollut pihan puolella, vaan sen ikkunat olivat kanervakankaalle päin, jonka poikki Henrikin piti tulla. Kumma ett'ei hän vielä ollut tullut! Vaan hänellä oli niin kiire tähän aikaan, oli hän sanonut; ehk'ei hän ehtinyt tullakaan, tai vasta myöhään. Täytyi malttaa mieltänsä.
Ellen tarttui ensimäiseen kirjaan, jonka löysi. Aikoja oli kulunut siitä kun hän oli lukenut jotakin kirjaa. Nyt se enemmiten ikävystytti häntä. Kirjassa puhuttiin nuorista ihmisistä, kuinka rakastivat toisiansa ja mitä puhuivat toisilleen, mitä nuorukainen sanoi tytölle, mitä tyttö vastasi. Ei se ollenkaan liikuttanut Elleniä. Tiesihän hän nyt paljo paremmin, kuin kirjan tekijä mitä sellaisessa tilaisuudessa sanotaan. Oikeastaan olivat sanat tuossa kirjassa melkein yhtäläiset kuin ne, joita Henrik oli käyttänyt. Mutta se oli kuitenkin toista kun ne tulivat hänen suustansa! Oi, jos hän pian tulisi!
Ellen koski hiusneulalla lampunsydämeen ja tirkisteli liekkiin. Vähitellen rupesi hän nyykähyttämään päätänsä ja vähitellen punertava lampunvalo muuttui kuutamoksi. Varjoja näkyi tiellä. Tämä lainehti. Siinä liikkui vaunuin pyöriä ja hevosen-jalkoja. Hän istui ja torkkui vaunuissa isänsä vieressä ja avara kangas näkyi liikkuvan ylösalas. Isä kutsui häntä nimellä ja antoi hänelle ohjakset. Hän tarttui niihin ja heilutti piiskaa. Pappi ja tohtori juoksivat pois tieltä. Hän katsoi niiden kasvoihin ja ne olikin Henrik ja Andreas. Henrik huusi: pidä vaari! vaan Andreas ei sitä kuullut, hevoset kaasivat hänet maahan. Uha! Ellen pidätti hevoset, vaan se oli myöhäistä. Hän ikäänkuin tunsi omissa säärissään miltä se tuntui, kun etu-pyörät vyörivät Andreaksen ruumiin yli; sitten tuli takapyörät, vaunut hypähtivät ilmaan…
Neiti! Neiti Ellen! Hyvä Jumala neiti!…
Ellen heräsi ja hieroi silmiänsä.
— Mikä on? Kuka kutsuu?
— Oi Jumala, neiti, täällä on tapahtunut hirveä onnettomuus. Hän makaa tuolla ulkona pihalla. Joutukaa, joutukaa!
Ellen pusersi huulensa yhteen ja nojasi pöytään. Hän hengähteli niinkuin olisi ollut puettu ahtaimpiin rautaisiin kure-liiviin. Hän ajatteli kohta Henrikiä.
Vaan samassa silmänräpäyksessä kun hän oli saanut asiasta sen käsityksen että hän oli hengen vaarassa, kenties kuollut, palasi hänen mielen-lujuutensa kahdenkertaisella voimalla.
— Tule, missä hän on? sanoi Ellen melkein juhlallisesti ja seurasi pauhaavaa palvelus-piikaa.
Pihalla juuri portin kohdalla oli hietakuoppa. Muurarit, jotka olivat porttia paikanneet, olivat jättäneet sen jälkeensä. Tässä hietakuopassa makasi Andreas.
Muutamia miehiä, jotka olivat kantaneet hänet sinne ja joista ainakin pari oli vähän humalassa, seisoi siinä vieressä talonväen kanssa. Eräs mies piti sytytetyn rasvapäreen ilmassa, jotta se valaisi onnetointa.
Niin, onnetointa! Veri melkein hyytyi Ellenin suonissa, kun näki Andreaksen ja näki hänen semmoisena, kuin hän oli jättänyt hänet levottomassa unessaan. Andreas väänteli itseänsä kuin piinattu mato, piti kädet silmiensä edessä ja ähkyi, suu vaahtoisena.
Ellen kokosi kaikki voimansa ja astui hänen luoksensa.
— Andreas, rakas Andreas, mitä tämä on!
Sen enempää hän ei voinut, ei taitanut sanoa. Hän tarkasteli Andreaksen tahraantuneita vaatteita, päästäksensä selville siitä, miten hän oli joutunut tähän kauheaan tilaan. Vieläkin luuli Ellen että oli ajettu Andreaksen yli.
Toinen käsi putosi raskaasti Andreaksen silmien edestä ja nämä silmät eivät enää tuijoittaneet Elleniin ihastuksesta loistaen, kuinka hyvin Ellen muistikaan sitä silmäystä, vaan kammolla semmoisella, että Ellen vetäytyi pois ja jok'ainoa hermo hänessä vapisi.
— Tuokaa hänelle vettä! huusi hän.
Oli kuin kärsivän kauheat tuskat olisivat odottaneet tätä sanaa, kiihtyäksensä korkeimmilleen. Hän ei enää ähkäillyt, vaan valitteli kuin pieni lapsi ja tämä valitus muuttui vähitellen eläimen ulvonnaksi. Hän syöksi sormensa hietaan, väänteli itseänsä, kuin käärme, niin että vaatteet menivät rikki ja silmät melkein pullistuivat ulos hänen päästänsä, kun hän sitä pudisteli.
Ellen käänsi pois kasvonsa kauhistuen.
— Se on vesi-kauhua, kuiskasi joku hänen vieressänsä.
— Tuo koira Ulkemose'ssa on, piru vieköön, tähän syypää! huusi eräs päihtynyt mies.
— Suus kiinni! huusi toinen. Tää ei ole naaraskoiran tekoa, vaan uros-koiran!
Inhimillinen kauhistus onnettomuudesta ilmaisee itseänsä usein eriskummallisella tavalla.
Ellen kääntyi salaman nopeudella näitä kahta miestä vastaan ja osoitti niille porttia nyrkillänsä. Selväpäisempi miehistä tahtoi vetää toveria mukanansa; tämä teki vastarintaa, vaan talon väki heitti ne pian ulos portista. Sitten saatiin tietää että molemmat olivat säännöllisiä miehiä ja olivat juoneet liiaksi vasta kun tauti ilmauntui Andreaksessa.
— Nostakaa hänet! sanoi Ellen ja kantakaa häntä niin varovaisesti, kuin suinkin on mahdollista kamariinsa. Ja sinä Hans lähdet niin nopeasti kuin hevonen jaksaa tohtoria hakemaan!
— Oi neiti! valitti eräs ristiäisvieras. Tohtori ei voi tulla. Häntä lähetti Jens Mortensen hakemaan, kun me veimme Andreaksen tänne. Vaimonsa tuli kuolonkipeäksi kun Andreas sairastui salissa, ja Jens Mortensen arveli että vaimosta kuitenkin riippui kahden henki, paitsi hänen omaa henkeänsä, ja että Andreas oli poiskannettava ja jälestäpäin autettava.
— Tohtori! sanoi toinen mies lyhyesti ja vakaasti. Tässä ei mikään tohtori auta; — sen lapsikin tietää!
Ellen huokasi. Pari päivää sitten oli tohtori vakuuttanut samaa kuin tuo mies nyt sanoi.
Ihmiset, jotka olivat nostaneet Andreaksen, seisoivat vielä odottaen käskyjä. Sairas, joka huomasi ett'ei hänelle tuotukaan tuota kammottua juomaa, näytti hiukan tyyntyneen. Neiti! änkytti hän heikolla äänellä. — Neiti Ellen!
Ellen kumartui hänen puolehensa.
— Mitä tahdot, rakas Andreas? sano mitä me voimme sinun hyväksesi tehdä!
— Viekää minut kamariini, pimeään ihan yksinäni. Ei mitään elävää likelleni. Minä pelkään itseäni, vaan pelkään muitten puolesta vielä enemmän. Oi jos olisinkin kuollut, minä onnetoin, minä onnetoin!
Ellen viittasi äänetöinnä. Andreas kannettiin pihan poikki kamariinsa.
Ellen meni huoneesen, jossa lamppu paloi pöydällä ja kirja makasi niinkuin hän oli sen jättänyt. Hän tuskin käsitti ett'eivät olleet liikkuneet. Hän käveli edestakaisin lattialla. Alussa hän ei voinut ajatellakaan, oli niinkuin hänen päänsä olisi ollut ihan tyhjä. Vaan vähitellen tulivat kaikki yksityis-seikat hänen mieleensä: hänen valitusäänensä, kuohu hänen huulillaan, hänen tuskastunut silmäyksensä kuullessaan käskyn veden tuomisesta, ja viimein tuo heikko epätoivon lause: jos olisinkin kuollut, minä onnetoin!
Ellen pani kädet silmien eteen, mutta silloin astui koko kohtaus vaan sitä selvemmin esiin, ja hän kertoi itsekseen tohtorin sanat: toivotonta, ihan toivotonta! Ovea kolkutettiin. Se Oli Tiina:
— Oi neiti, semmoinen onnettomuus on kuitenkin kauhea! Jens ja Hans sanovat että hän nyt taas on raivoissaan ja ehtimiseen huutaa: oi jos olisin kuollut! Kaikki miehet ovat laittaneet yösijoja itselleen riihessä. Ei kukaan uskalla maata siinä talon-osassa, missä Andreaksen huone on, ja Pikku-Sören, joka varmaankin on "herännyt", sanoo että paholainen riivaa Andreasta ja että se voi saastuttaa koko kartanon, kun vaan sielu on jättänyt pienen Andreaksen ruumiin!
— Hiljaa! huusi Ellen. Ei mitään melua sinulta eikä muilta. Älköön kukaan uskaltako…! Hän malttoi mieltänsä ja jatkoi tyynesti:
— Jos Pikku-Sören pelkää jotakin pahaa, niin hänen omatuntonsa varmaankin on kipeä ja hän voi kohta ottaa kapineensa ja mennä. Minä en tahdo mitään pelkuria talossa, eikä sellaisia, jotka yllyttävät toisten pelkurimaisuutta. Jokainen pysyköön tyynenä ja hiljaisna ja vähän päästä on kysyminen Andreaksen oven ulkopuolella tarvitseeko hän jotakin. Mene!
Ellen kävi istumaan. Aina sama näky, sama kuva ja korvissa soi: jos olisinkin kuollut! ja: toivotonta, ihan toivotonta!
Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos hiljaiseen, valoisaan, kauniisen yöhön. Tämä oli melkein katkeraa ivaa. Hän kallisti päätänsä ja mietti. Meni piirongin luo ja etsiskeli. Revolveri oli siinä.
Samassa kuului Henrikin ääni ikkunan ulkopuolelta.
— Minä näin että täällä oli valkeaa. Tuletko ulos tarhaan vai tulenko minä sisälle luoksesi?
Hänen päänsä näkyi jo ikkunassa. Hänen äänensä soi niin huolettomalle kaiken tuskan ja kurjuuden ohessa.
— Jumalan tähden, jää sinne, missä olet.
Ellen meni ikkunan luo, revolveri kädessä.
— Miten on? kysyi Henrik myöskin levotoinna.
Ellen etsi sanoja, tuijoitti Henrikiin, hänen ohitse, ja oli taas näkevinänsä Andreaksen vääntelevän itseänsä.
— Täällä on tapahtunut kauheata. Andreas on hullu, hullun koiran purema. En voi sitä kuvailla… Mene länsipuolista rakennusta myöten. Sinä tiedät missä hänen ikkunansa on, likellä tallia. Arvattavasti ovi ei ole ha'assa, harvoin se tapahtuu. Hän makaa siellä. Mene katsomaan, kuules, mutta palaa pian luokseni!
Ellen seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos kesä-yöhön. Hän arveli tarpeelliseksi että hänen rakastajansa näkisi ja kuulisi samaa, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Nyt seisoi Henrik taas ikkunan alla. Ellenin ei tarvinnut kysellä. Siitä, mitä hän hämärässä taisi nähdä, näki hän tarpeeksi, ja Henrikin henkäyksestä kuuli hän tarpeeksi minkä vaikutuksen hänen käyntinsä oli tehnyt.
— Henrik! lausui hän äänellä, joka oli niin luonnottoman tyyni, että se saattoi Henrikin vapisemaan. Henrik, ota tämä, mene hänen luokseen, anna se hänelle ikkunasta sisään ja sano että Ellen sen lähetti hänelle. Ellen, "joka ainoastaan hänen parastansa ajattelee"; sano noilla sanoilla!
Hän antoi revolverin ulos Henrikille.
— Ellen…! kuului kolkosti sieltä alhaalta.
— Ota se, ota se! sanoi Ellen jyrkästi, mutta lisäsi tyynemmin: Sinä teet sen, jos sinulla on sydän rinnassa, ajatellessasi ihmistä, joka on enemmän kuin onnetoin. Sinä teet sen jos sinä rakastat minua, ja — jos et sitä tee, niin minä teen sen itse!
— Ellen…! kuului taas, vaan tällä kertaa lähemmältä. Henrik oli kiivennyt ylös muurille ja hänen silmänsä katsoivat nyt suoraan Ellenin silmiin.
Ellen pani liikutettuna käsivarret hänen kaulaansa, painoi häntä rintaansa vasten ja kuiskasi: Lemmitkö minua todellakin?
— Lemmin! vastasi Henrik. Enemmän kuin elämääni!
— Mene siis!
Hän pikemmin putosi kuin hyppäsi maahan. Ruoho ja kanervat suhisivat hänen nopeista askeleistaan ja Ellen oli yksinään.
Ei suinkaan kestänyt enemmin aikaa, kuin kaksi minuuttia, vaan nämä minuutit olivat sata ja kaksikymmentä sekuntia, ja joka sekunti oli ijankaikkisen pitkä odottavalle.
Ellen säpsähti; Henrik seisoi taas siellä alhaalla.
— Se on hänellä! kuiskasi ääni ylös. Ellen ei kohta voinut tuntea sitä
Henrikin ääneksi.
— Oletko varma siitä ett'ei kukaan ole sinua nähnyt?
— Olen! vastasi hän sortuneella äänellä.
— Tule tänne ylös luokseni!
Henrikin pää näkyi taas ikkunassa, Ellenin käsivarret olivat taas hänen kaulassaan ja tällä kertaa oli hänen halailemisensa vielä enemmän sydämelliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa. Hänen omat huulensa olivat jääkylmät. Silloin kuului laukaus, vaikka epäselvästi, ikäänkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussa huoneessa.
Molemmat säpsähtivät.
Ellen kuiskasi Henrikin korvaan
— Mitä Andreas sanoi?
— "Jumala siunatkoon neiti Elleniä!"
— Juokse siis! tänä yönä et ole ollut täällä!
VII.
Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä. Ellen istui pöydän ääressä kartanon laskukirjat edessänsä; hän luki numerosarjat yhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla kädellä.
— Niin, varmaankin se oli paha yö, lapseni! Me lääkärit näemme ja kuulemme niin paljon ihmisten kärsimyksistä ja kuitenkin löytyy asioita, joita emme mielellään nä'e, kovasydämiset vaikka olemmekin, varsinkin kun täytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voi vähääkään auttaa. Näin oli laita Andreas raukankin suhteen.
— Olisiko häntä voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta ylös työstänsä.
— Sillä kannalla kuin tiede nyt on tämän kauhean taudin suhteen täytyy sanoa: Ei! Mahdollisesti jos hän olisi tullut luokseni kohta ja minä olisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivan epätietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meidän taidostamme. Oi, löytyy niin monenkaltaisia myrkkyjä, jotka surmantyötä tekevät kurjassa ihmissuvussa, vaan tämän vaikutus näyttää olevan pahin. Kumma että meidän silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli tämmöinen esimerkki! Minä en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulos maalle olin skeptillinen koko asian suhteen…!
— "Skeptillinen" mitä se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.
— Minä olen epäillyt että se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun ja väen kertomuksista sekä niistä merkistä päättäen, joita huomasin tutkiessani ruumista… Vaan asiasta toiseen! Minä olen todellakin ylpeä sinusta kummi-tyttärestäni, sinun käytöksestäsi. — Tiina kertoi kuinka sinä käytit itseäsi tänä yönä. Semmoinen mielen-maltti ja vakavuus sinun ijälläsi… Mitä aion sanoakaan — sinulla on varmaankin lasillinen viiniä tuossa kaapissasi? Minä olen ollut tuon ristiäis-vaimon luona koko yön. Se oli paha sairauden kohtaus, johon tuo vesi-kauhu oli syypää. Nyt hän, kiitos Jumalalle, ei ole enää hengenvaarassa, ja minä toivon että voin hänen parantaa ja että hän pian voi imettää pienokaisia. Kyllä vielä on ydintä ihmisrodussa täällä maalla!
Ellen toi viiniä kaapista ja arveli itsekseen että hyvä tohtori huomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.
Tohtori joi viiniä ja maiskutti huuliansa:
— Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vai kuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oli liian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaiken säikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealle ja väsyneelle… Sinä et tahdo?… No, sitten minä juon vielä tämänkin lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilen illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?
Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.
— Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei ollut täällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmin tänäpäivänä!
— Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällä tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon haltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei ole sinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuon aseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaan se on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voi muuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poika parka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisin tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts! semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!
Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.
Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa, meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsä paalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestä melkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihan se mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen, täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oli astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset, vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen, jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut. Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa vallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jotta Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen pussi heikoilla hartioillaan.
Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttä laukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään; siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiä kaupungista ja pitäjästä.
Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaan kartanoon.
Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaan selittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka tämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä" olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaan selvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaan kamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta että Ellen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", oli pistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten "karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaan ihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori ihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi pitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut sairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha oli tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.
Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsi kun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miesten asuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänet takaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.
Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsi puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissä hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinen toisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota silloin tällöin käytti päivä-varjoksi.
Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taas olivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja nähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallin mukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näytti esiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi että lääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniille haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti sillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissa talvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaa ja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen se 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.
Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneet Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hän pudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden sikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensä järjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taas tunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, että yhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.
Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikin tuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivän kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suurista pilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivät yli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään, tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.
Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni pimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.
Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kyllä esteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tulla huolimatta ilmasta!
Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhä vaan kiihtyi.
Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassa ukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa aivoja.
Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapaukset astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaan että, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkä kuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisesti selvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein ja hyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastin ja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassa valossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot ja suuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksi ikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te ette minua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olen väärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntoni sanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minun vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?
Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimaukset ja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakava ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja — itseänsä vastaan.
Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivän kohtaukset uudistettaisiin.
— Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet että naiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja Pikku-Sören sanoo…!
Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.
— Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.
Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin kynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näki väkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oista olivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naiset puhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.
— Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneet ukkosen ilmaa? Sanokaa!
Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:
— Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget vallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämää syömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella pahuudella…!
Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesi naureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tulta iskevillä silmillä:
— Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hän myöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: se aika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitää valittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herra oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänen palvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiran muodossa vei hänet pois. Ja te, neiti…!
Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.
— Anna hänen olla, käski Ellen tyynesti. Tänä iltana panee hän kapineensa kokoon ja huomenna saa hän palkkansa, jotta voi mennä saarnaamaan minne tahtoo, vaan minun kartanossani se ei ole enää tapahtuva. Ja te toiset! Teidän pitäisi hävetä. Onko koskaan ennen kuultu että ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luuletteko että isäni osti tuon uuden ruiskun sitä vasten, että se palaisi tuolla riihessä? Ainoa mitä saa pelätä ukkosen ilmassa, on että salama iskee alas ja sytyttää. Emme voi sitä estää tapahtumasta. Vaan sammuttaa te voitte ja se pitää teidän tehdä, taikka minä otan palvelukseeni uutta väkeä muuttopäivänä!
Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja menivät ulos. Tiina rupesi rukoilemaan Pikku-Sören'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt tällä kertaa.
— Ei, ei mitään joutavaa hyvyyttä. Hän turmelee muita saarnoillansa. Kuukauden palkka pitää hänen saada edeltäkäsin, sentähden että hän eroitetaan keskellä vuotta. Mutta pois hänen pitää mennä!
Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti vielä hetken aikaa, vaan hän tuskin sitä huomasi enää. Hän oli kovasti suuttunut Henrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja hänen täytyi sanoa itselleen että kaikki odottaminen oli turha, meni hän makuuhuoneesen, repäisi vaatteet päältänsä ja hyppäsi vuoteelle. Ei hän tuntenut pelkoa eikä omantunnon vaivoja, vaan häntä suututti rakastajansa miehuuden puute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaiku viimeisestä jyrinästä hävisi kolkossa synkeässä yössä.
Aamu, joka seurasi tätä yötä, oli synkkä ja sumuinen. Päivä ei ollut paljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati sylissä ja noukki siihen palkoja.
Henrik seisoi hänen edessänsä.
Ellen ei ollut häntä huomaavinansa, vaan jatkoi työtänsä. Viimein sanoi hän katsomatta ylös:
— Vai olet sinä siinä? Pelkäsit varmaan tulevasi märäksi eilen.
Henrik ei vastannut.
Ellen katseli häntä. Hän seisoi siinä pää kallella, tavallista kalpeampi ja oli väsyneen, hajamielisen näköinen.
— Henrik! sanoi Ellen.
Hän säpsähti:
— Mitä sinä tahdot, kysyi hän matalalla äänellä.
Tämä oli Ellenistä liikaa.
— Mitä minä sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tullut eilen? Vastaa toki!
Henrik pudisti päätänsä ja liikkui niinkuin unessa kävijä.
Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin käsivarteen:
— Kuuletko Henrik!
— Minä matkustan pois! kuiskasi tämä.
— Sinä matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksepäin ja silmillään mitaten Henrikiä kiireestä kantapäähän.
— Niin minä lähden, lausui Henrik samalla hiljaisella hajamielisellä tavalla, nähtävästi huomaamatta Ellenin mielen tilaa. Minun täytyy lähteä pois täältä. Tämä viimeinen yö oli minulle liiaksi!
Ellen istui taas ja rupesi uudestaan työhön.
Henrik seisoi ja katseli kuinka palot ja herneet putosivat vatiin. Hän hymyili:
— Sinä olet minua väkevämpi Ellen. Minulle oli tuo tapaus liiaksi.
Minä lähden Skotlantiin.
— Onnea matkalle!
— Onko se kaikki, mitä sinulla on minulle sanottavaa?
— On. Vai tahdotko että vielä sinua kiitänkin? No, kiitokset voin sulle myöskin antaa, ja herneitä myöskin. — Kas tässä, ole niin hyvä, ole niin hyvä!
Ellen sysäsi vatia niin että se kaatui ja laski kädet syliinsä katsomatta Henrikiin.
— Hyvästi sitten!
— Hyvästi!
Henrik seisoi vielä ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yhä oli liikkumatta, kääntyi hän pois, meni hitaasti käytävää myöten ja astui aidan yli.
Ellen nousi hänen mentyänsä. Hänen silmänsä säkenöivät. Tämä yö oli ollut hänelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mitä Henrikillä oli hänelle sanomista. Ja hän oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut tämän yön läpi. Ja nyt Henrik aikoi lähteä noin ilman muuta. Sepä vasta kaunista! Ja hänen rakkautensa? Ei, hän oli kurjamainen pelkuri, eikä ansainnut hänen rakkauttansa!
Ellen astui vatiin ja musersi sekä sen että herneet. Sitten meni hän ylös kummulle. Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik oli puhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansa ja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Ja nyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hän astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli! Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei, ei. Sinä et ole minua saava!
Hänen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin, josta hän muutoin oli niin ylpeä, iletti häntä nyt. Aalto oli noussut niin että sen täytyi syöksyä takaisin.
Ellen näki hänen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kun Henrik oli kaukana, ei hän ottanut lukuun tuota kallistunutta päätä, vaan arveli että hän kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko hän oli. Niin kyllä. Vaan eihän kaikki ihmiset voineet olla yhtä voimakkaita. Jos hän nyt olisi niinkuin … niinkuin Ellen itse esim.? Niin, mutta silloin hän ei olisikaan Henrik. Hän näytti niin sanomattoman toivottomalle.
Se raukka!
Tämän viimeisen sanan lausuttuansa oli ikäänkuin olisi koskettu koko joukkoon hellästi heliseviä kieliä Ellenin sydämessä. Hänen luontonsa sisimmästä syvyydestä kasvoi ja puhkesi kukkanen hänen etehensä. Eihän Henrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa, joka sai kehitä voimiensa mukaan. Hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, ja hänen… Ei. Ellen oli heistä onnellisempi, rikkaampi, se, jonka velvollisuus oli antaa; ja, jos se oli välttämätöintä, että hän lähtisi pois päästäksensä taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausua hänelle jäähyväiset!
Ja tuulen nopeudella riensi hän ohrapellon läpi, ja vaatteet suhisivat hänen ympärillänsä. Hän pudotti huivinsa, hän kaatui pari kertaa, kun jalka takeltui olkiin, kädet tulivat verisiksi epätasaisesta maasta, mutta hän pääsi kuitenkin hengästyneenä ylös lähimmälle aidalle ja sieltä huusi hän niin paljon kuin suinkin jaksoi:
— Henrik, Henrik, kuule minua!
Henrik seisahtui. Ellen aukasi hänelle sylinsä; hän palasi takaisin;
Ellen meni häntä vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.
— Täytyykö sinun lähteä pois? kysyi Ellen, kädet Henrikin kaulassa.
— Täytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli kädellään Ellenin otsaa.
— No lähde siis! sanoi Ellen ja suuteli hänen poskiansa, huuliansa, kaulaansa ja käsiänsä. Minä odotan sinua!
VIII.
Henrik oli lähtenyt. Naapuristossa oli siitä juteltu vähän. Olivathan nuo kaksi jo kihloissa; heillä oli nähty sormukset sormissa, ja nyt olivat he nähtävästi rikkoneet kihlansa. Toiset arvelivat taas että niin ei ollut laita; Ellen kantoi vieläkin sormusta. Vaan sitten päätettiin että he kuitenkin olivat melkein rikkoneet kihlansa, ja että se kyllä tuli siitä, että Henrik oli ollut luulevainen sen osan-oton johdosta, jota Ellen oli osoittanut Andreaksen suhteen. Kävipä vielä muitakin huhuja.
Silloin puhuttiin yht'äkkiä — ja tämän romantillisen käänteen huhu varmaankin oli saanut kaupungissa, jossa ei voitu omin silmin seurata asioita — että kartanon nuori haltijatar omalla kädellään oli ampunut erään miehen, joka oli palannut pidoista ja yrittänyt väkivaltaa häntä vastaan. Tuo pieni asia-mies vastusti kyllä tätä huhua klubbissa, vaan puhuessansa Ellenistä, jonka kanssa olisi luullut hänen olleen erinomaisen tutulla kannalla, puheistansa päättäen, osasi hän aina tehdä sitä niin salakähmäisellä tavalla, että hän, kaupungin naisten silmissä ainakin, oli hänen rakastajansa, vieläpä kasvoi hän kolmen edellisen maamoukka-rakastajan murhaajaksikin. Rohkein huhu oli kuitenkin seuraava, jonka synnyttäjä arvattavasti oli poisajettu Sören saarnaaja. Sanottiin että kartano haltija-vainajan aikana oli kuuluisa siitä, että oli oikea mustalaistyttöjen ja maatakuljeksijain pesäpaikka, missä haltija itse antoi hyvää esimerkkiä kaikenlaisessa irstaisuudessa. Ei oltu aivan varmat siitäkään, ken oli ollut Ellenin äiti. Haltija oli ollut jumalatoin ja huono ihminen, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka niin kauheasti oli laiminlyönyt lapsensa kasvatuksen, ett'ei hän nytkään kahdeksantoista vuoden ijällä osannut lukea eikä kirjoittaa. Että Ellenistä, hänen lapsuuteensa ja laiminlyötyyn kasvatukseensa katsoen, voitiin ajatella mitä hyvänänsä, oli päivän selvä asia.
Ellen, joka tähän aikaan vielä vähemmin kuin ennen seurusteli ihmisten kanssa, ei tietänyt mitään kaikesta tästä. Eräänä päivänä hämmästyi hän koko lailla kun hänelle sanottiin että oli tullut kaupunkilaisia hänen luo, jotka tahtoivat nähdä vanhoja raunioita ja kartanoa. Ensi hetkenä aikoi hän antaa jonkun miehistä käskeä heitä pois, vaan samassa pisti päähänsä että olisi hauska kerran vastaan-ottaa kaupunkilaisia luonansa, ja hän menetteli sentähden toisin. Hän pani huivin päähänsä ja meni ulos vieraitten luo. Siellä oli koko vaunullinen herroja ja naisia. He töllistivät häneen ja hän niihin, vaan, luonnollinen ja suora kun oli, käski hän heitä astumaan ulos vaunuista paikkoja katselemaan. Hän kertoi sitten kaikki, mitä muisti Henrikin kertoneen vanhoista linnoista ja raunioista ylimalkain, sillä mitään tarkempia tietoja hänellä ei niistä ollut, ja koska hänestä kerraksi oli jotensakin hupaista olla emäntänä, pyysi hän herrasväkeä huoneisin, tarjosi heille maitoa, viiniä, makeisia ja mitä talo voi tarjota. Aivan vastoin tapaansa oli hän tällä kertaa se, joka enimmin puhui, ja oli niin huvitettu tästä pienestä poikkeuksesta talon yksitoikkoisessa elämässä, ett'ei hän ollenkaan huomannut mitä vieraat hänen puheistansa pitivät.
He läksivät sitten pois ja Ellen nyykäytti päätänsä jäähyväiseksi portailla; meni sitten taas jokapäiväiseen työhönsä ja oli pian unohtanut koko tämän tapauksen ja vieraat myöskin. Vaan mitä vieraisin tuli, niin herrat kotimatkalla arvelivat että hän oli "suoraluontoinen ja sangen kaunis katsella", mutta naiset sitä vastoin eivät löytäneet sanoja selittääkseen kuinka varmat olivat huhujen todenperäisyydestä, "että hän sydämen pohjasta oli mielisteleväinen ja aika lailla koketti".
Vaan ei kauan kestänyt ennenkuin tuli toinen kuormallinen ihmisiä, jotka myöskin tahtoivat nähdä kartanon merkillisyyksiä. Ellen kummasteli että vanha kartano yht'äkkiä oli tullut niin mainioksi. Hän suostui nytkin maksusta vaieten pyyntöön, vaan antoi Tiinan — jolla nyt oli mejerinhoitajan arvo — näyttää heille paikat, ja tämä ei aivan ollut vieraitten laskujen mukaista.
Vaan kun vähän aikaa sen jälkeen tuli vielä kolmaskin kuorma, tuli Ellen kärsimättömäksi ja antoi vieraille isäntärengin kautta sen sanan, ett'ei tämä alituinen ajaminen kartanolle ollut kartanon haltijattarelle mieleen. Heidän täytyi siis palata ilman muita mutkia ja olivat päälliseksi niin varomattomat että lausuivat kaikkea muuta kuin kohteliaita asioita lähtiessään.
Tämä herätti Ellenissä epäluuloa. Hän pani oikean kätensä, Tiinan, onkimaan kuulumisia naapureista, varsinkin pappilasta, ja nyt huhut tulivat kuuluville.
Ellen kohotti kyllä olkapäitänsä kuullessansa näitä juttuja ja hymyili ylenkatseella; mutta rypistyneet silmäkulmansa sanoivat samalla että hän ymmärsi kuka oli näiden juttujen alku ja juuri ja että hän aikoi olla varoillansa.
Eräänä aamuna tapahtui että tohtori oli ajanut kaupunkiin omalla hevosella. Kun ajoi pääkatua alas, seisattui hän klubbin edustalle. Hän oli erään lukuyhtiön jäsenenä ja meni klubbista noutamaan viimeiset kirjallisuuden uutiset. Siellä tapasi hän tuon ennen mainitun asiamiehen. Nuori mies seisoi somilla säärillänsä, nojasi milloin toiseen, milloin toiseen, ojensi niitä ja kierteli viiksiänsä. Hiuksensa olivat kutrisiksi poltetut ja näytti siltä kuin hänellä olisi ollut aikomus tehdä ihmiskunnalle kunnian ilmestyä sen eteen vierailevana näyttelijänä jossakin näytelmässä, jossa päähenkilön tehtävä tulisi hänen osaksensa.
— Kuulkaa tohtori! minulla ei ole mitään tekemistä konttorissa tänäpäivänä ja minun tekisi, piru vieköön, mieli ajaa kotia teidän kanssanne tänään. Niin, teidän ei tarvitse kiittää minua tästä tarjomuksesta, sillä oikeastaan tahtoisin uudistaa tuttavuuteni teidän kummi-tyttärenne kanssa!
Tohtori oli todellakin niin hyväntahtoinen, että hän piti hyvänänsä tuota hävyttömyyttä; saihan hän sen kautta seuran pitkällä kotimatkalla.
Herra asiamies huusi palvelijaa sisimmästä ravintolahuoneesta auttamaan yllensä päällystakkia, joka oli hänen omalla käsivarrellansa.
Sitten näki hän vaivaa astuessaan vaunuihin tuon hieman maamoukkamaisen tohtorin viereen.
— Nyt te voitte ajaa! sanoi asiamies, sytytettyänsä sikarrin ja käärittyään päällystakin ympärillensä.
Asiamies hyvin mielellään ajoi mukavissa vaunuissa ja hyvin mielellään puhui kuunteleville korville. Nyt nämä molemmat ehdot olivat täytetyt ja asiamies oli oikein hyvillänsä.
— Oikeastaan tämä kaupunki on oikea hiiren-läpi; vaan hiukan vaihetusta pääkaupungin elämästä voi olla sekin hyvä. Naiset käyvät laatuun ja — Jumala paratkoon, tyttö-raiskoilla ei ole monta, jotka heitä huvittaisivat!
— Niin, te olette oikea veitikka, niin olette! nauroi tohtori.
— Hm! Jokainen tekee parastansa. Miksi teidän kummityttärenne ei koskaan tule kaupunkiin?
— Se ei koskaan ole ollut hänelle mieleen, ja nyt hänellä ei suinkaan ole siihen syytä, katsoen kaikkiin juttuihin ja juoruihin, jotka ovat liikkeenä!
— Se en totta. Hänestä puhutaan todellakin yhtä ja toista!
— Aivan liiaksi! mörisi tohtori.
— Ja mikä on pahempi! jatkoi asiamies, hän ei ole oikein varovainen!
— Eikö hän ole, tuhat tulimmaista! vastasi tohtori äkäisesti: Eihän se lapsi parka tee mitään. Vaan pahoista kielistä ei ole puutetta eikä ihmisistä, jotka kieliväisyydellä aikaansa kuluttavat!
— Jos te tuolla puheellanne tarkoitatte minua! sanoi asia-mies kylmästi, niin erehdytte. Minä pidän aina velvollisuutenani olla niiden kilvenkantajana, jotka eivät ole läsnä!
Sitten seurasi kertomus mitenkä herra asia-mies kilpeä kantoi ynnä pitempi esitelmä pääkaupungista, sen asujamista ja oloista.
Tohtori istui niinkuin olisi kadottanut nenänsä ja suunsa kuullessaan kaikkea tätä viisautta. Kun hän sai vähän suunvuoroa, sanoi hän:
— Nuorukaiset tekevät jyrkkiä päätöksiä meidän aikanamme. Minusta näyttää siltä kuin te olisitte puhuneet niin kuin todellinen tämän aikakauden lapsi!
— Hyvä tohtori, me olemme kaikki aikakauden lapsia! sanoi asia-mies, silittäen partaansa ja nojaten taaksepäin siinä varmassa vakuutuksessa että hän tällä mahtavalla totuuden lauseella oli tehnyt tohtorin mykäksi. Eikö nuo hevoset voisi juosta vähän paremmin?
Kun pysähdyttiin tohtorin asunnon ulkopuolelle, kysyi lääkäri vieraalta eikö hän tahtoisi syödä leipäpalasta hänen talossansa.
— Kiitoksia; teidän kaunis kummi-tyttärenne on kyllä tydyttävä toiveitani enemmän kuin ruoan suhteen! sanoi nuori mies huolettomasti ja osoitti kartanoa.
Ellen seisoi pihalla paljain päin ja katseli kuinka lampaita kerittiin. Hän nosti käden silmiensä varjoksi ja katseli ällistyneenä yksinäistä vierasta, joka niin reippaasti tuli portista sisään kuin se olisi ollut hänen jokapäiväinen työnsä.
Kun Ellen viimein tunsi hänet ruumiin-tutkimisessa olleeksi mieheksi, teki hän jyrkän liikunnon, vaan malttoi samassa mieltänsä ja vastaan-otti tyynesti hänen imartelevaa tervehdystänsä.
— Minua ilahuttaa nähdä teitä näin kukoistavana ja terveenä neitoseni. Minulla oli asioita näillä paikoilla enkä hennonut mennä teidän ovenne ohitse, vaikk'ette olekaan erittäin kuuluisa vieraan-varaisuudesta!
On olemassa kohtelias hävyttömyys, jota nuoret miehet, joilla on siihen tarpeellisia luonnonlahjoja, oppivat pääkaupungin kahvila-elämässä ja pintapuolisista nais-tuttavuuksista. Maalainen hämmästyy tavallisesti kun häntä kohdellaan tuolla lailla, sillä se kohteleminen on maksettava samanlaisella rahalla taikka kaikkein karheimmalla konsehtilla.
Ellen oli jääkylmä tuota miestä kohtaan, vaan tämä ei kadottanut rohkeuttansa. Mutta yht'äkkiä näki hän jotakin salamantapaista Ellenin silmässä — hän otaksui että se oli hymy ja suosiollinen hänelle.
— Ettekö astu sisään? kysyi Ellen.
Hän kiitti itsetunnolla ja astui teikkarimaisesti Ellenin jäljissä.
He istuivat pöydän ääreen, jolle Ellen asetti virvoituksia vieraan eteen.
— Ettekö itse ota lasillista? kysyi herra, nostaen lasia päivää vasten.
— En koskaan juo vieraitten kanssa! sanoi Ellen kuivasti.
— Te olette julma, neitoni! Minä toivon kuitenkin että se aika on tuleva, jolloin voimme juoda yhdessä kuin tuttavat!
— Siinä tapauksessa teidän tulisi menetellä aivan toisella tavalla kuin olette tehneet siitä, kuin te viimein olitte täällä!
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan että tiedän kuka on levittänyt noita juttuja minusta kaupungissa!
— Ah, hyvä neiti, minä huomaan että on koetettu minua panetella teidän luona…!
— Se on mahdotointa. Sillä ei kukaan rohkenisi puhua teistä minulle. On ainoastaan mainittu teidän nimenne niiden juttujen ohessa, joita olette minusta levittäneet!
— Niin, siinä näette että kuitenkin on mainittu halpa nimeni teille! Vaan ei ole huolimista siitä, mitä puhutaan. Paitsi sitä voin minä puhdistaa itseäni kaikista…
—- Se ei ole tarpeen! sanoi Ellen ja nousi. Asia-mies näki että peli olisi kadotettu jos ei hän nyt laskisi valttia ulos. Hän nojautui pöydän yli ja aikoi tarttua Ellenin käteen:
— Olkaamme hyvät ystävät! sanoi hän imartelevalla äänellä ja hymyilevin silmin.
Ellen seisoi hänen edessänsä täydessä mitassaan. Sen käden, jota herra oli tavoittanut, oli Ellen samassa laskenut alas. Toista kohotti hän käskevästi.
— Ulos! huusi hän ja rypisti silmäkulmiansa.
— Olkaamme nyt hyvät jo, sanoi herra tyynesti ja aikoi istuutua jälleen.
Tämä hävyttömyys hämmästytti Elleniä. Hän ei olisi tahtonut mennä liian pitkälle, mutta asian näin ollen oli hän pakoitettu astumaan viimeisenkin askeleen.
— Te arvattavasti ette kuulleet mitä sanoin. Pitääkö minun kertoa se teille? Te menette heti ulos tästä huoneesta taikka väkeni on teitä auttava!
Asiamies hohotti olkapäitänsä ja sysäsi tuolinsa pöydän vierestä. Ellenin silmät seurasivat häntä miekan tavalla askel askeleelta ovelle saakka. Siinä mies pysähtyi. Hänen ylpeytensä oli loukattu, hänen ilkeytensä riensi avuksi.
— Te ette ole kohtelias, nukkeni; vaan koska se näyttää olevan talon tapa, enkä minä voi sitä noudattaa, niin minä menen. Ymmärtäkää minua oikein! minä menen itsestäni, en anna käskeä itseäni ulos!
Ellenin huulet vapisivat, hän etsi sanoja, vaan ei löytänyt muuta kuin:
— Västäräkki!
Sen perästä ovi suljettiin asia-miehen jälkeen. Ikkunasta näki Ellen hänen käyvän ohitse. Vieläpä seisattui hän ja sytytti sikarinkin itselleen pihalla. Vihdoin viimeinkin oli hän ulkona portista.
Ellen istui tuolille. Nyt kun tuo mies oli poissa, vapisivat Ellenin polvet. Tämmöistä ei hän vielä ollut kokenut.
Ajateltuansa tätä seikkaa hetken aikaa, muistui hänen mieleensä tuo sana: Västäräkki!
Tätä ajatellessaan rupesi hän nauramaan, niin että Tiina, joka samassa tuli sisälle, ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
— Oliko hän niin hupainen? kysyi uusi mejerinhoitaja. Siltä hän ei näyttänyt!
— Niin, hän oli todellakin sangen hupainen! vastasi Ellen yhä nauraen ja lisäsi totisemmin:
— Jos tuo hupakko tulisi tänne vielä kerran, niin annan Jens'in ja Hans'in ottaa hänet käsivarsista kiinni ja hieman kylvettää häntä tuossa joessa; kuuletko!
— Vai sen kaltaista hupaisuutta se olikin! vastasi Tiina. Kyllä neiti voi luottaa siihen, että häntä kyllä kylvetetään. Minä tunnen niin mainion sopivan ja mutaisen paikan joessa!
Tohtori seisoi oven ulkopuolella kun asiamies kävi ohitse.
— No, pianpa hän toiveenne täyttikin! huusi hän. Teidän olisi ennemmin pitänyt syödä aamiaista minun luonani, kun tarjosin sitä teille!
Asiamies nosti ainoastaan hattuansa ja jatkoi matkaa raivoissaan. Hän sai kävellä hyvän matkan ennenkuin sai erään talonpojan ajamaan itseänsä kaupunkiin. Koti-matkallaan vannoi hän itsekseen vihaa ja vainoa Ellenille. Illalla klubbissa kertoi hän hartaasti kuuntelevalle kuulijalaumalle, sipristäen silmiänsä ja vaieten hetkeksi silloin tällöin, käynnistänsä kartanossa ja että uusi linna oli yhtä vähän valloittamatoin kuin vanha oli ollut.
Että sota oli julistettu, siitä oli Ellen vakuutettu ja sai sitä tarpeeksi kokeakin. Kun hän tarvitsi työväkeä, varsinkin syystöihin, niin hän ei saanut taikka sai kaikkein huonoimmat. Hänen palvelijansa jättivät hänet kaikenlaisista tekosyistä; saipa myös tuntemattomalla tavalla tuon pienen kaupungin sanomalehden pöydällensä ja oli tilaisuudessa lukea siitä kuinka laita oli eräässä kartanossa — pitäjässä. Koko joukko pikku harmia sateli hänen päällensä, mutta hän seisoi vakavana kengissään ja kaalasi mudan läpi sekä koroitti sitä muuria, joka häntä eroitti ympäröivästä maailmasta. Tiina oli hänen uskollinen apulaisensa ja muutamia luotettavia miehiä sai hän myöskin pysymään korkeasta palkasta. Mutta kasvonsa olivat käyneet entistä totisemmiksi, ja revolveri, jonka tohtori oli lähettänyt hänelle puhdistettuna takaisin, riippui seinällä hänen sänkynsä yli kiiltävine piippuineen ja messinkinappineen.
Näin odotti hän Henrikiä.