KOLMAS NÄYTÖS.
Naiset istuvat sohvassa niinkuin edellisen näytöksen lopussa. Antero istuu partaan puolisella kirjoituspöydän sivulla, Isäntä keinutuolissa ja Matti sohvapöydän ääressä.
Isäntä. Niin! Nyt tiedätte, mihin välikäteen Matti joutui eilen illalla, kun hän pitää kiinni lupauksestaan.
Emäntä. Totta kai se on täytettävä. Ei siinä ole vilpille sijaa.
Matti. Olen iloinen, että täti on sitä mieltä ja ymmärtää myöskin, etten minä voi Ollikalle emäntää tuoda.
Emäntä. Ei, ei! Avoimin silmin ei saa ruveta tulevia onnettomuuksia rakentamaan. Sehän olisi ilmeistä sallimuksen vastustamista.
Isäntä. No niin! No niin! Saatte pitää päänne! En rupea riitelemään uskon asioissa. Mutta minä olen tehnyt erään väliehdotuksen.
Emäntä. Mikä se on?
Isäntä. Jos Helmi ja Matti haluavat mennä naimisiin, pitää Helmille ostaa talo. Sellainen on ehdotukseni — sillä jos asia jää tälleen, on kihlaus tietysti purettava. Enkä minä sellaisista purkamisista pidä.
Matti. Olen jo sanonut sedälle, ettei minulla ole siinä asiassa — talon ostossa, tarkoitan — mitään sananvaltaa. Minä olen pyytänyt Helmiä Ollikalle — ja kun Ollikkaa ei enää siinä merkityksessä ole olemassa, niin on Helmillä vapaus — antaa minulle matkapassit.
Antero. Minun mielestäni tuo isän välitysmuoto ei ole ihan paikallaan.
Isäntä. Miksi ei?
Antero. Kun asia on saanut näin kohtalokkaan käänteen, niin olisi selvintä, että se raukeisi kokonaan. Jos eronneet senjälkeen haluaisivat mennä yhteen, syntyisivät siitä johtuvat päätökset silloin uudella pohjalla — vapaina ja välittöminä.
Isäntä. Kas, kas keltanokkaa! Taisit puhua järkeä!
Antero (katsoo ilakoivasti Helmiä). Ellei Helmi välttämättä tahdo pitää kiinni Matin lupauksesta.
Helmi. Ei, ei! En minä tahdo! Minä vapautan Matin kaikesta — mikä minua koskee.
Isäntä. Soo? No, sittenhän asia on selvä. Minä jo pelkäsin, että tässä tulee itku ja hammasten kiristys.
Matti (vaikeasti). Kun vaan et, Helmi, epäilisi minun rehellisyyttäni. Minä en tässä tahallani keinottele itseäni irti sinusta. Et usko kuinka — tämä — on vaikeata.
Helmi. Tiedätkö mitä minä ajattelen? Minä ajattelen sinusta pelkkää hyvää. Mutta minä luulen, että tuo onnettomuus tapahtui sentähden, että tämä aiottu avioliitto menisi tyhjiin.
Matti (valoisammin). Se ajatus minuakin on vaivannut, vaikka minä en ole uskaltanut sitä sanoa. Nyt minä ehkä rohkenen paljastaa koko ajatukseni, ilman että sitä ymmärretään väärin. Minä uskon lujasti, että minun on luovuttava kaikesta vastakynnestä ja heittäydyttävä ihan aseettomana kaikkivallan armoille. Tämä voi ehkä olla vähän outoa teidän mielestänne, mutta — minä olen sellainen. Eikä tämä ole minulle helppoa! Pyydän nöyrästi, että se uskotaan.
Helmi (hiljaisesti). Minä ainakin uskon ja kunnioitan sinua.
Emäntä. Kyllä me kaikki!
Isäntä. Kyllä! Vakaumusta on aina kunnioitettava! On! Sen sanon.
Matti. Voinko minä sitten pitää asiaa ratkaistuna? Tietenkin niin päin, että Helmi on tehnyt eron?
Antero (nousee ja menee kättelemään Maitia). Siinä teet kauniin kumarruksen rakastamallesi naiselle. Minä kiitän sinua!
Matti (nousee). Mitä Helmi sanoo?
Helmi (nousee hitaasti). Kuules, Matti! Minä en tiedä, mikä minua itkettää, vaikka niin syvästi tunnen, että tämä ratkaisu on ainoa mahdollinen. Sanon rehellisesti — minä iloitsen meidän molempien puolesta. (Menee Malin luo ja ottaa häntä kädestä.) Erotkaamme ystävinä samoin kuin yhdyimmekin. Muutahan emme ole koskaan olleetkaan. Salli minun pitää sinua ystävänä yhä edelleenkin.
Matti. Aina! (Aikoo sanoa vielä jotakin, mutta ei voi. Kumartaa kaikille ja lähtee.)
Isäntä. Siinä on mies, joka uskoo teoissaan eikä ainoastaan sanoissaan!
Antero. Ollikan Matti on harvinainen mies. Päätään pitempi muuta kansaa.
Helmi. Minua hävettää sanoa — mutta minä iloitsen niin sanomattomasti. (Menee hyväilemään isää.) Minä kiitän sinua, isä hyvä! Kiitän sydämestäni, että annoit tämän näin helposti päättyä! (Menee äidin luo.) Ja äitiä kiitän!
Isäntä (hauskasti). Jos asia on mielestäsi hyvä, niin älä nyt pilaa sitä liialla sokerilla! Minähän harasin vastaan minkä jaksoin. Mistä riivatusta minä olisin tietänyt, että ero oli sinulle mieluinen! Ensin naimisiin! Häthätää! Sitten eroon! Samassa hengenvedossa! Sitten minua kiitetään naimisiinmenosta — ja vielä enemmän erosta. Mutta minä sanon top siihen kaikkeen. Olen pyörinyt mukana kuin lankakerä lattialla. Sellaiseen olen perin kankeakinttuinen. Nyt minä jo puhisen. Siunaanko minä vai sadattelenko?
Emäntä. Älä, isä kulta, älä sadattele!
Isäntä. Kyllä vaan! Minä sanoisin nyt — kapernaum, mutta tuo agronomi-kandidaatti on senkin minulta pilannut. Ottanut sen parrattomaan suuhunsa. Kaikki se junkkari vie minulta. Hänhän tämän eronkin tisleerasi selväksi kuin kristallin. Kun minä vielä ostelin taloja, oli hän jo selvillä siitä, ettei siinä ollut järjen kipinääkään.
Antero. Oliko siinä sitten?
Isäntä. Ei — munsööri! Ja siksi sinä saatkin niellä kaiken siirapin! Minusta tämä asia maistuu pelkältä etikalta.
Emäntä. Onko kumma? Olethan tänään jäänyt ilman aamupäiväkahvia!
Isäntä (nousee). Ai, lempo! Minähän olen ollut kuin paholaisen pakarissa koko päivän!
Emäntä. Tule nyt sitten minun kanssani, muuten rupeat vielä riitelemään!
Isäntä (lähtee). Minä melkein luulen, että minulla on siihen syytäkin. Te olette niin riivatun kypsyneitä tähän erojuttuun — kaikki. Minä luulen, että minua on vedetty nenästä. Mutta kahvini tahdon joka tapauksessa! (Menee emännän kanssa perältä.)
Helmi. Kuule, Antero! Sinä olit erinomaisen hyvä minulle. Ilman sinua olisi keskustelu voinut kääntyä hyvinkin kiusalliseksi. Sinä annoit asialle oikean käänteen! Ja minä olen niin tuhottoman iloinen! (Liikkuu sinne tänne.) Voi, armias, kuinka olen iloinen! Minussa ihan räiskyy ja ryskää! Täytyi hillitä muille. En uskaltanut näyttää. (Hyökkää Anteron luo.) Mutta sinulle, viisas poika! Älykäs veli! Kiitän sinua!
Antero (siirtyy keinutuoliin istumaan). Älä, musteri-kulta, älä! Enhän minä vanhojen ihmisten asioista mitään ymmärrä.
Helmi (vilkkaasti). Ymmärrät sinä! Sinä olet hurjan viisas! Oikea Salomoni olet! Isäkin ihmetteli sinua! Ja minä olen niin taitamattomasti hyvilläni, että voisin vaikka — itkeä — mutta en vaan itke — en — en vaikka — (Pillahtaa itkuun ja vaipuu kirjoituspöydän ääreen.)
Antero. Kuule! Jos sinussa ei ole mitään muuta kuin sokeria ja suolavettä, niin menen heti tieheni.
Helmi (itkien ja nauraen). Vieläkö muutakin? Mitä muuta? Mitä minussa vielä pitäisi olla tällaisena ihanana hetkenä?
Antero. Pieni kipinä ajatusta! Ajattelisit nyt vähän Einoakin!
Helmi (suurin silmin). No mutta, Antero! Niinkö tyhmä sinä olet! Enhän minä mitään muuta ajattelekaan! Jokaisena silmänräpäyksenä!
Antero. No, mitä sinä ajattelet?
Helmi. Minä ajattelen, että Eino pitää minusta. Minä näin sen. Ja hän sanoikin sen. Vaikkei ihan suoraan, mutta sanoi kuitenkin. Hän oli onneton tästä tyhmästä kihlauksesta. Kovin onneton! Ja sen hän sanoi. Ja minä olin kovin onnellinen, kun hän oli — oli —
Antero. — Kun hän oli kovin onneton!
Helmi. Niin olinkin! Juuri siksi! Se puhui minulle enemmän kuin sadat sanat.
Antero. Sinä ihan paistatat itseäsi onnen auringossa, ja Eino värjöttää onnettomuuden yössä! Oi sitä suloista naisen meininkiä!
Helmi (sävähtää). Älä herran tähden! Se on totta! Eihän Eino tiedä, mitä on tapahtunut! (Nousee.) Mitä minä nyt tekisin?
Antero (kiusoitellen). Enhän minä tiedä! En ymmärrä vanhojen ihmisten asioita.
Helmi (suuttumuksen ja naurun sekaisesti). Lopeta nyt tuo vanha jorina — tai minä suutun — ja sanon Allille — kun tulee kotiin, että sinä olet ilkeä — et mitään muuta kuin ilkeä — ja häijy ja paha! (Pyytäen.) Sano nyt pian, mitä olisi tehtävä!
Antero. Selvintä kai olisi, että menisit suoraa päätä Salkolaan kosimaan.
Helmi (toivottomasti). Voi, voi sinun hulluja juttujasi!
Antero. Niin ainakin minä tekisin!
Helmi (ihastuneena). Nyt minä tiedän. Sinä menet kertomaan Einolle koko jutun —
Antero. Jahah! Ja kosin sinun puolestasi!
Helmi. Ole vaiti! Älä nyt ole enää sellainen poikaviikari, kun sinulla kerran on miehen mieli. Eihän kosiminen tässä ole pääasia.
Antero (nousee). No voi, kapernaumin pirhana! Minä olen uskonut, että koko hökötys tähtää naimista kohti. Häitä minä odotan.
Helmi. Mene nyt, hyvä poika! Mene Salkolaan ja kerro kaikki!
Antero. Entä jos se Eino-peijakas aikoo puskea päänsä tänne? Mitä sitten?
Helmi. Annat hänen tulla! Tietysti! Pyydäkin häntä tänne! No, juokse jo! Ei Salkolaan niin pitkä matka ole.
Antero. Mitä riivattua minä Salkolassa tekisin, kun Eino itkeä tillittelee minun kamarissani. (Räjähtää iloiseen nauruun.)
Helmi. Oi, herranen aika! Sehän on mainiota!
Antero. Vai siltä sinusta tuntuu, kun mies itkee?
Helmi. Eikä — mutta että hän on täällä! — Itkeekö hän?
Antero. Sitä en tiedä! Ei ole kuulunut vuotamista tänne alas. Mutta en luule, että häntä erikoisen pahasti naurattaakaan. Minulla oli kova työ, ennenkuin sain hänet jäämään tänne.
Helmi. Olitpa herttainen veli, kun teit sellaisen hyvän työn! Sinä olet maailman kaikkein paras Antero!
Antero. Kas, kas! Kuinka tuuli nyt kieppuu! Taannoin sanoi musteri, että —
Helmi (työntää Anteroa). Mene nyt musterinesi! Mene!
Antero. Tiedätkö minkätähden minä menen?
Helmi. No — sano?
Antero. Sentähden, että — (ottaa Helmiä olkapäistä) — sinusta taas on tullut iloinen ihminen! Minä kiipeän taas töyräälle marjaan. (Menee nopeasti oikealle.)
Helmi. Sinä olet sata kertaa parempi kuin miksi tekeydyt! (Liikkuu levottomana ja hämillään, korjaillen tukkaansa ja pukuaan, eikä oikein tiedä mitä tekisi.)
Emäntä (tulee perältä). En malttanut olla piipahtamatta tänne isän kahvipöydästä. Tahdoin nähdä oletko nyt iloinen.
Helmi. Olen äiti! Niin, etten osaa sanoa —
Emäntä. Minäkin olen iloinen sinun puolestasi ja siunaan sitä Matin tapaturmaa. En tietysti tapaturmana enkä vahinkona, vaan sentähden, että siitä seurasi niin paljon onnea. Uskon, että Matin lupaus tuottaa onnea — varsinkin kun hän sen niin rehellisesti täytti. Mutta Mattia minun tulee sääli. Näitkö kuinka nöyrästi hän alistui ristinsä alle?
Helmi. Näin. Sepä minua rupesikin itkettämään.
Emäntä. Mattiahan se isäkin nyt säälii. Isään näkyi koskeneen kovin, vaikka hän koetti sitä peittää. Myötäänsä hän sanoo: sellainen mies! Sellainen harvinainen mies!
Helmi. Onko isä minulle vihainen?
Emäntä. Eihän isä osaakaan olla vihainen, vaikka hän joskus urhoollisesti yrittää. Tiedäthän sen! Mutta kyllä hän vähän murahteli sinun ajattelemattomuuttasi, kun huomasi, ettei jutussa ollutkaan rakkautta sinun puoleltasi. Hän sanoi aina luulleensa, että sinä pidät Einosta.
Helmi. Sanoiko hän niin?
Emäntä. Niin sanoi. Ja minä myönsin sen — totuuden mukaan.
Helmi (levottomana). Pahastuiko isä siitä?
Emäntä. En tiedä, mikä häntä pahastutti, mutta kyllä hän sanoi tyytymättömänä, että tällainen piilosleikki ei kelpaa mihinkään — ja että jos Helmi vielä kerran yrittää naimisiin, pitää mennä pappilaan heti. Sanoi, ettei sinun päätöksiisi voi luottaa tuntia kauemmin.
Helmi. Luuletko, että hän antaa minut Einolle?
Emäntä. En tiedä, kun Salkolassa on velkoja.
Helmi. Velkaahan silloinkin olisi tullut, jos isä olisi ostanut talon minulle ja Matille!
Emäntä. Niin — todella! Sitä minä en sitten ymmärrä. Mutta eiköhän isä mahda kammota ainoastaan sellaisia taloja, jotka velkaantuvat — eikä sellaisia velkaisia, jotka vaurastuvat.
Helmi. Ja isähän myöntää aina, että Eino menee eteenpäin.
Emäntä. Niin — ja sinun myötäjäisesihän sellaisen talon velat maksavat, jos niikseen kävisi. Mutta — minä tulin tänne oikeastaan tiedustamaan — tahdon tietää koko totuuden —
Helmi. Minkä sitten, äiti?
Emäntä. Menisitkö Einon kanssa naimisiin, vaikka isä olisi vastaan?
Helmi. Menisin, äiti!
Emäntä. Vaikka isä kieltäisi — eikä antaisi myötäjäisiä?
Helmi (ajattelee hetken). Kyllä menisin — jos Eino huolisi!
Emäntä. Luuletko, että Eino ei sitten sinusta välitä, jos olet rahaton?
Helmi (tuskassa). Voi sentään! En osaa sanoa mitään! Emmehän ole koskaan puhuneet mitään sellaista. Voi, äiti kulta! Mitä tästä tulee? (Vaipuu istumaan.) Kuinka tässä nyt sitten käy?
Emäntä. En tiedä, mutta tämän tahdoin sinulle sanoa, että tiedät, kun tapaat Einon ensi kerran. Toista kertaa ei saa purkaminen tulla kysymykseen!
Helmi. Ei, ei! Sen ymmärrän.
Emäntä. Niin — se olisi meille kaikille kauhea onnettomuus ja ikuinen häpeä! Minun täytyy nyt mennä, muuten isä ihmettelee, mihin olen joutunut. Kahvihommakin jäi kesken.. (Menee nopeasti perältä.)
Helmi (jää liikkumattomana paikalleen).
Antero (tulee oikealta). Tule tänne vaan minun perässäni! Siinä on oven reikä! Kai näet, vaikka oletkin vähän pyöräpäinen!
Eino (tulee perässä). Enhän sentään sokea ole!
Antero. Kas, täällä on sureva elävän leski, joka tarvitsee heti viihdyttäjän. Ja tässä on leskelle — mansikkatuokkonen! Koettakaa nyt sietää toisianne parhaanne mukaan! Minä menen ilmoittamaan isälle, että haukka on hyökännyt meidän kanakoppiin. (Lähtee, mutta kääntyy ympäri perin huvitettuna.) Mieluimmin sanoisin sen Lasse Höölle latinaksi, huvittaakseni häntä, mutta en kuolemaksenikaan tiedä, mitä kanakoppi on latinaksi. (Menee perältä nauraen.)
Helmi (on noussut). Eino! Mikä ilo — kun — näin pian palasit!
Eino (menee ja ottaa Helmiä käsistä). Helmi! Antero kertoi minulle, että olet vapaa. Tulin kuin juopuneeksi ja syöksyin heti portaita alas. Tämä päivä on ollut minulle kauhistuksen päivä —
Helmi. Ei puhuta siitä! Kun ikävä on ohi, niin annetaan sen olla!
Eino. Annetaan vaan! Mutta sen sanon, että kyllä olen itseni tuominnut — ja typerän arkuuteni ja pelkoni ja raukkamaisuuteni. Miksi en uskaltanut edes kysyä! Se oli typerää! Eihän siitä henki olisi mennyt.
Helmi. Mitä sinun olisi pitänyt kysyä?
Eino. Samaa, mitä nyt kysyn. Rakastatko minua? Tuletko omakseni?
Helmi. Rakastatko sinä sitten minua?
Eino. Rakastan niin, että päätin lähteä koko maasta, kun olit lupautunut toiselle miehelle.
Helmi. Ei puhuta siitä enää!
Eino. Ei puhuta, mutta se pani minut sellaiseen kuohuntaan, että kyllä nyt rohkenen pitää puoliani. Ja nyt mulla on vallan tuhoton kiire! Vastaa pian minulle, pidätkö minusta sen verran, että taivut tulemaan omakseni.
Helmi (vetää vähän Einoa kädestä). Tulehan nyt istumaan tuohon! Minä asetun tähän sohvan kulmaan. Keskustellaan asiasta rauhallisesti.
Eino (menee vastahakoisesti istumaan). Rauhallisesti? Älä, herran tähden! Mitä rauhaa siihen tarvitaan? Ehkä et pidäkään minusta?
Helmi. Sinustahan juuri minä pidänkin — ja sentähden toivottomuudesta lupasin itseni —
Eino. Niin — niin! Minä tiedän! Antero kertoi kaikki. Päällisin puolin kyllä, mutta se riittää! No — siis?
Helmi. Mitä?
Eino. Rakastatko minua kylliksi paljon tullaksesi vaimokseni?
Helmi. Kyllä minä rakastan. Siitä voit olla varma! Ja siitä myös, että haluan tulla omaksesi — jos tahdot.
Eino. No, mutta Helmi kulta! Sitähän minä tässä juuri tahdon enkä mitään muuta. Etkö sinä ymmärrä minua?
Helmi. Kyllä minä sinut. Mutta ajatellaanpa, jos isä ei suostu.
Eino (masentuneesti). Niin! Hän kyllä voi tehdä esteitä. Etkö huolisi minusta siinä tapauksessa?
Helmi. Kyllä — huolin! Kaikissa tapauksissa!
Eino (iloisesti). No, sittenhän on asia selvä!
Helmi. Mutta ajattele! Jos isä kieltää, niin hän voi kieltää myötäjäisenikin.
Eino. Mitä se minua liikuttaa! (Huomaa Helmin tarkoituksen.) Aa! Nyt ymmärrän! Sinä pelkäät, että minä en sinua rakastakaan. Haluan ainoastaan rikkautta sinun kauttasi. Älä, Helmi rakas, ajattele minusta sellaista —
Helmi (melkein säikähtäen). En, en! Mutta onhan sinulla velkoja. Tarvitset rahoja!
Eino. Minä en tarvitse ulkopuolisia rahoja. Parannan taloani vuosi vuodelta, ja sen tuotantokyky nousee nousemistaan. En! Sen sanon lujasti! Usko siihen! Mutta sinua minä tarvitsen ja sinun rakkauttasi — ja tietysti sinun emännyytesi on arvaamaton lisä. Kuka on sinun päähäsi pannut sellaisen ruman epäilyn?
Helmi (hätäisesti). Ei se ollut epäilystä, mutta se oli rakkaan äidin varovaisuutta, ettei taas tapahtuisi uutta purkamista. Anna se hänelle anteeksi — ja minulle myöskin! — Oletko nyt ihan varma, että ottaisit minut rutiköyhänäkin — etkä sitten katuisi jälkeenpäin?
Eino. Kuule, Helmi! Minä sanon nyt sinulle aivan vakavasti! Minä ajattelen kyllä vaurastumistani, päästäkseni omin voimin maailman läpi. Mutta omasta työstäni ja toimistani toivon vaurautta! Ymmärrätkö? Omasta yritteliäisyydestäni! En sivullisten avusta! Mitä iloa sellainen tuottaisi? Minä tahdon, että työni on minulle ilon lähde — ja sen tulokset minun maallinen onneni. Niin minä tahdon! Niin toivon ja uskon. Lujasti!
Helmi (nousee ihastuneena). Ota minut sitten rinnallesi tuohon työhön — toivoon ja uskoon!
Eino (hypähtää ylös). Täyden sydämeni ilolla otan sinut sellaisena kuin tuossa edessäni seisot! Katso aina minuun noin kirkkain silmin ja hymyilevin huulin! Niissä on sinun myötäjäisesi — ja niissä avain minun onneni aittaan!
(Isäntä, Emäntä ja Antero tulevat perältä).
Isäntä. Kas vaan! Täällä on vieraita — ja seisovalla jalalla! Oletko jo poislähdössä — vai?
Eino. En aivan vielä! Tulin juuri! Mutta jos haluatte olla vain oman perheen kesken äsken sattuneen tapahtuman jälkeen, niin koetan toimittaa asiani hyvin lyhyesti.
Isäntä (ei oikein hyvätuulisena). Vai niin? Vai olet jo kuullut! Pianpa! Ja sinulla on tärkeätä asiaa? Minulleko?
Eino. Niin — sedälle — ja kaikille —
Isäntä. Soo! No, paina sitten puuta! Et kai ole tulta lainaamassa (Menee keinutuoliin.) Vai jo se juttu kylälle ehti! — No! Anna paukkua!
Eino (vähän hämillään). Vastikään teimme Helmin kanssa tärkeän, yksimielisen päätöksen. Me haluamme mennä naimisiin —
Isäntä (äkkiä). Soo! No, no —! (Ei keksi sanoja.)
Antero (päräyttää). Kapernaum!
Isäntä (kivahtaa). Niinpä juuri! Kaikki maailman kapernaumit! Meillä taitaa olla sulhasmiehiä — jonottamassa porstuan täydeltä!
Antero. Viis muista! Yksi vain on määrän päässä!
Isäntä (katselee ympärilleen). Te — te — te —!
Eino (rohkeammin). Ja nyt minä pyydän sedän ja muun perheen suostumusta.
Helmi (kiepahtaa isän luo). Isä kulta! Muu perhe kyllä suostuu. Sinusta vain on kysymys. Rakas isä! Tee minut onnelliseksi!
Isäntä (ärtyneesti). Sinulla vasta merkillinen onni on! Sehän kieppuu kuin tuuliviiri. Milloin sinne, milloin tänne! Anna minulle tuo mies! Päästä siitä! Anna tuo! Päästä taas! Eihän kukaan nainen vaihda edes hattuja niin usein kuin sinä sulhasia! Onko tämä enää säädyllistä? Minä kysyn, onko?
Eino. Minun on kokonaan syy! Minun kiirehtimiseni vaikuttaa teihin pahasti ja epämiellyttävästi. Sen käsitän. Mutta kun olosuhteet sattumalta näin järjestyivät, niin en voi muuta kuin pyytää päätöstänne. Meidän mieltymyksemme toisiimme ei ole satunnaista eikä harkitsematonta. Sen vakuutan — vaikka tilapäinen keskeytys pääsikin sitä häiritsemään.
Antero. Kuulkaas tuota mansikkatuokkosta! Sehän puhuu kuin aapiskirjaa lukien.
Isäntä (tiukasti). Kuules, keltanokka! Etkö sinä ymmärrä, että tämä on vakava asia!
Antero (poikamaisen rohkeasti ja hauskasti). Jahah! Koska isä tahtoo! No! Minä annan vakavan siunaukseni!
Isäntä (naurahtelee harmistuneesti ja kyhnii päätään vähän neuvottomana). Entä sinä, muoriseni?
Emäntä. Päätä sinä vaan! Sinä päätät aina oikein. Lastemme onnihan on meille pääasia.
Isäntä. Äiti tahtoo ja poika tahtoo ja tytär tahtoo! Kyllä teidät ymmärrän! No! Pankaa sitten hevonen valjaisiin — ja ajakaa pappilaan kuin pyry-ilma! Heti! Siitä paikasta! Sillä jos morsian saa hetkenkään hengähtää — purkaa hän kaupan.
Emäntä. Isä-kultaseni! Ei niin kiireesti! Ei Ollikan Matin tähden! Se olisi kovin tunnotonta menettelyä häntä kohtaan.
Isäntä (katsoo pitkään). Olet oikeassa! Oikeassa olet! Se olisi julma loukkaus. No! Myöhemmin sitten! Mutta sen sanon sulle, Eino, että köyhän muijan saat. Helmille en anna penniäkään. Se on päätetty!
Eino. Se miellyttää minua suuresti! Kiitän setää, että näin vaivattomasti vapaudun rumista epäilyksistä! Minä tahdon ainoastaan Helmin — enkä yhtään mitään muuta.
Isäntä (yrittää salata liikutustaan). Kuuletkos, äiti! Meidän kylä näkyy olevan täynnä vain erinomaisia miehiä! Ja kaikki he yrittävät ajaa minun ohitseni! Ja kotiväki — kaikki!
Antero. Eikö mitä! Ei kukaan aja isän ohi! Lasse Höö istuu niin leveällä heinäkuormalla, ettei sen ohi kukaan pääse. Ja se heinäkuorma on isän hyvä sydän. Kapernaum!
Toiset. Niin, niin! Niin se on!
Väliverho.