"Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta, emme välittäisi niistä tuon taivaallista!"
"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!"
"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa."
"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?"
"Niin laivoistako? Miksikäs ei — herra tohtori Spiegel tilaa englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja menevät."
"Missä hän asuu?"
"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?"
"En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät turmella niitä."
"Aa — olette ehkä tekin semmoinen — miten niitä sanotaankaan, luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, — "joka kokoo säkkikaupalla kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä."
"Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri."
"Lääkäri? — Tohtori?" huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. "No sitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä Saaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain olisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme — ja te näytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa."
"Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?" kysyi Mac Donald nähden tässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle, vaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää sopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut jaloistaan.
"Vielä pahempi kuin ei mitään!" huudahti Lischke. "Nuori hölmö meillä täällä on — oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki päässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen eikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. — Minä suutun vain silloin kun hänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää, jahka meistä kerran joku sairastuu."
"Entä onko teillä apteekkia täällä?"
"Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei ole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. — Ei, herra tohtori, jos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin asettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään, ettei ole syytä katua."
"Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra
Lischke", sanoi Mac Donald.
"Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata", vakuutti läkkiseppämestari. "Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte siihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken taivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa."
"Sen uskon mielelläni", sanoi Mac Donald. "Mutta lääkärillä, joka asettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin kellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan, kauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on luottamus pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu, olipa kuinka taitava tahansa."
"Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän herraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi puuttua."
"Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni täällä", sanoi Mac Donald, — "tutustua apteekkariin ja saada häneltä lähempiä tietoja."
"Kuulkaas — minäpä sanon teille jotain", huudahti Lischke lyöden kämmenellänsä pöytään, "minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen, teette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni — meillä on vierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan — tutustukaa sillaikaa paikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään teitä."
"Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi", sanoi Mac Donald hymyillen. "Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?"
"No tuohon käteen!" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä.
"Olkoon menneeksi — käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia päiviä", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, "enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni".
"Se on järkevää puhetta", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, "ja nyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle tohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään".
"Olisin kuitenkin mielissäni", keskeytti Mac Donald, "jos piakkoin saisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi, kun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun laivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää."
"Jaa niin, linnunnahkojenne takia", muisti Lischke. "No hyvä, kuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on ystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia päässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja — mutta peijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? — Ettekö ole nähnyt Susannaa, rouva Hohburg?"
"Hän meni äskettäin puutarhaan", vastasi nainen.
"Minä menen kohta hakemaan", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen vieraansa naisen kanssa kahden.
"Hohburg-nimi", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, "herättää mielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta Saksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?"
"Minäkö?" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa työstään. "Thüringenistä."
"Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti huomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo mieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten uneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan loistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden myöhäisempää elontietä ne voivat valaista, eivätkä ainoastaan synkkiä varjojansa heitä sen yli."
"Hyvä niiden", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.
Vieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti eteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana naiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan oli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle.
Matkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa silinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta.
Hänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi kerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen turvallisuudentunteen valtaan. — Täällä, pelkkien saksalaisten parissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan hyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet löytäisivät — vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen jälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti päättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa ja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää voinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen tapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan päätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan kauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi kuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen pelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan pitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä sellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka oli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi tuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian — joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila — häipyvän siniseen kaukaisuuteen taivaanrannan taa.
Tohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald, joka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori Spiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen tietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat.
"Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä", sanoi tämä kohteliaasti. "Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. — Kas tässä ovat viimeiset numerot. — Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi kaikkia muita tietoja mitä voin antaa."
Mac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään lehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin.
"Tulette ehkä sisämaasta", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois ja nousi tuoliltaan. "Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin harvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?"
"En vielä", vastasi Mac Donald. "Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija ja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen linnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin saksalaiseen laivaan."
"No sitten", sanoi Spiegel, "lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan, kapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni. Jos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä."
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Mac Donald; "tietysti olisin hyvin mielissäni siitä".
"Kuulkaas", sanoi Spiegel, — "piti kysymäni — mistäpäin te nyt tulette?"
"Melbournesta."
"Niinkö, sepä vahinko — arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn varsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä sikäläisestä metsäsissijutusta."
"Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä", sanoi Mac Donald tyynesti. "Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja jättänyt ne viranomaisten haltuun."
"Niin, mutta se ei olekaan totta", huudahti Spiegel ripeästi. "Uutinen oli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään Jack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista, ammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin tältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen — juuri tuo mainittu Jack London, joka näyttää olevan aika roisto — onnistunut pääsemään taas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään."
"Todellakin?" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. "Mutta mistä sen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen numero?"
"Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha ystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi täällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen ja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse jossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme kun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen asianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte."
Mac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli muuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen tarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin oli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes luutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa; ainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin maankulmalla, tiesi siitä — mutta todennäköistä ei ollut, että hän tulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia vain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet tuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi sydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin keinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt asettaa toimenpiteensä sen mukaan.
"On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää", jatkoi Spiegel sillävälin taas. "Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla tämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen mieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja lienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä peltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät, on pöyristyttävä."
"Siinä olette oikeassa", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi, että Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. "Olen minäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja irstas veijari."
"Punatukkainen? — eihän", sanoi Spiegel. "Sen lyhyen kuvauksen mukaan, minkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin teillä, hiukan tummempi ehkä — vahva parta, tummat silmät, solakka vartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt seikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei tahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä asioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin hyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan."
"Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat", pyysi Mac Donald. "Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin semmoisia hirmukuvia."
"Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne oikeastaan on, jos saan kysyä?"
"Olen lääkäri", vastasi Mac Donald.
"Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?"
"Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia —"
"Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä hyvää lääkäriä meidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi."
"Ja nyt", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, "tulen saattamaan teitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen' kapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla hotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta."
Mac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua, vaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia ihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka, että hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena lääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot, ja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei hänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia.
KOLMAS LUKU.
Molempia uusia tulokkaita tervehdittiin ystävällisesti. —
"Hei, tohtori — sepä järkevää, että tulette!" huusi heille Schelling, Saaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman hämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, — se oli herra von Pick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja oli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa kymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, "Albertinen" kapteeni Helger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja pienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle ystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin:
"Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin. Olemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien tuulen mukana aika kyytiä."
"Kapteeni", sanoi tohtori Spiegel, "minulla on kunnia esittää teille herra tohtori Schreiber… tuota noin… mutta enhän tiedäkkään, mistä te olette kotoisin".
"Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen kädensijan, nimen", keskeytti merimies vilpittömästi. "Mutta istukaahan toki, hyvät herrat, muuten minunkin täytyy tästä nousta — vai niin, tahdotte ensin tervehtiä noita toisia — no, antakaa paukkua!"
"Herra apteekkari Schelling — herra von Pick — ja meidän potra lintutieteilijämme, herra Breyfeld."
"No niin — jos nyt pian olette siitä selviytyneet", sanoi kapteeni, "niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska — hoi, viinuri, vielä pari lasia herroille -".
"Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne."
"Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla", nauroi merimies.
"Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra haluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja — kuuluu teidän alaanne, hyvä Breyfeld — ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja laivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja…"
"Pidän kyllä huolen siitä", vastasi merimies nyökäyttäen päätään.
"Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan."
"Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua — ne ovat linnunnahkoja…"
"Olkoot vaikka nukennahkoja — en kai minä niitä jätä kannelle ajelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta — viinuri, tuokaa meille vielä pullo samaa lajia — ymmärrättekö?"
"Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?" kysyi nyt Mac
Donaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja.
Kapteeni nytkähytti olkapäitään.
"Epätietoista, hyvä herra — toivon olevani valmiina viikon kuluttua, jos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran kaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa kauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole laivassa, saa jäädä."
"No, onnea matkalle siis, kapteeni!" huudahti tohtori Spiegel kohottaen lasinsa.
Kun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit uudelleen: "Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin Adelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän kuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville missä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää miten hän voi."
"Eräs rouva Hohburg asuu täällä jossakin lähitienoilla", huomautti Mac Donald, joka nimeä mainittaessa tuli tarkkaavaiseksi. "Mutta hän on ompelija ja, mikäli tiedän, leski."
"Se niinsanottu leski parka", virkkoi Schelling, "tunnen minäkin hänet — hän tuli tänne miehensä kanssa Mount Barkerin takaa, luulenma. Mutta mies oli apuri ja paimen ja jumal'tiesi mitä vielä ja hävisi sittemmin paikkakunnalta — täydellinen renttu muuten."
"Ei, en minä häntä tarkoita", vastasi kapteeni. "Sen Hohburgin pitäisi omistaa täällä lähitienoilla melkoinen maatila — hän on upporikas juupeli ja nuori pulska mies — oli ainakin ennen, vaikka nyt kai on jo hiukan vanhentunut."
"En tunne", sanoi von Pick. "Hän oleksii ehkä jossakin toisessa siirtolassa, sillä saksalaisiahan on täällä kaikkialla."
"Tiedättekö ketään, jolta voisin asiata kysyä?"
"Hm", arveli tohtori Spiegel, "onhan täällä vanha laskuntekijä Koch Dresdenistä, joka aina pitää kirjaa saapuneista matkustajista ja myöskin tarkoin merkitsee muistiin, mitä kustakin myöhemmin tulee. Hän jos kukaan koko tässä piirikunnassa sen tietää. Hänen asuntonsa saatte Adelaidessa helposti selville. Kysykää häneltä vain, ja jos se herra on tai on joskus ollut täällä Austraaliassa, niin kyllä hänen kirjoistaan näkyy."
"Hyvä herra tohtori", sanoi Breyfeld Mac Donaldille, joka alkoi tehdä lähtöä, "jos suvaitsette, saatan teitä vähän matkaa — kuulin, että Austraalian linnusto huvittaa teitä, ja minä kenties kykenen antamaan teille tietoja siitä. Minä työskentelen erikoisesti sen tutkimisessa, ja onpa minulla myöskin varsin sievä valikoima oivallisia eksemplaareja, joita myöhemmin ehkä voitte käyttää hyväksenne."
Mac Donald tunsi hätävalheensa johdosta tulleensa pakotetuksi tekemään tuttavuuden, joka, vaikkei ollutkaan epämiellyttävä, tuli tällä hetkellä kuitenkin vastukseksi. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja ehkäpä hänelle saattoi siitä sentään koitua hyötyäkin, jos vain otti sen näköjään totiselta kannalta; olihan se omansa hälventämään jokaisen epäluulon hänen suhteensa, sillä eihän karkumatkalla oleva metsäsissi ajattele täytettyjä lintuja.
* * * * *
Oli jo hämärä, kun rouva Hohburg eli "leski parka", kuten naapurit häntä tavallisesti nimittivät, lähti kotimatkalle kohden köyhää, rappeutunutta asuntoansa. Hän talutti kädestä pientä tytärtään ja kulki hiljaa ja ääneti pitkin leveää pölyistä tietä.
"Miksi olet niin suruissasi tänä iltana?" kysyi pienokainen, kun he saapuivat kotiin.
"Olenko minä suruissani, pikku Liisi?" vastasi äiti sivellen ystävällisesti lapsen päätä.
"Ethän sinä puhu mitään — oletko vihainen minulle?" kysyi pienokainen arasti.
Äiti kumartui alas ja suuteli lasta.
"En, kultaseni, en laisinkaan. Sinähän olet niin hyvä ja kiltti, kuinka olisin sinulle vihainen!"
"Sitten kai ajattelet isää taas, äiti? — Milloin isä tulee kotiin, äiti?"
"En tiedä, Liisi kulta, — jos hän vielä elää, niin tulee kai pian."
"Tietysti hän vielä elää!" huudahti pienokainen luoden nopeasti katseensa ylös äitiin. "Onhan minun pitänyt joka ilta rukoilla hänen puolestaan, ja sinä olet sanonut, että hyvä Jumala kuulee lasten rukoukset."
"Tulee, tulee hän takaisin, Liisi kulta", huudahti äiti voimatta enää pidättää esiinpuhkeavia kyyneliänsä, — "ja sitten hän pitää meitä molempia hyvänä — oikein hyvänä. Hänhän on vain mennyt hankkimaan meille rahaa. — Mene nyt, kultaseni, ulos", jatkoi äiti, joka halusi tointuakseen olla hetken aikaa yksin, "ja tuo minulle hiukan raikasta vettä".
Palatessaan vettä tuoden lapsi sanoi: "Äiti, tuolla ulkona on köyhä mies, joka on nälissään ja pyytää saada palasen leipää."
"Köyhä mies?" kysyi rouva Hohburg kummastellen, sillä kerjäläisiä ei siirtolassa ollut yhtään. "Etkö sanonut, että hänen pitäisi mennä majataloon?"
"Sanoin, äiti, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa — ja hän kysyi myöskin, onko isä kotona ja saisiko hän olla täällä yötä."
Vaimo pudisti päätään, mutta otti kaapista leivän ja leikkasi siitä viipaleen.
"Jää tänne, Liisi, kunnes tulen takaisin", sanoi hän mennessään leipäpala kädessä ovesta ulos.
Muutaman askelen päässä mökistä istui kaadetun kumipuun rungolla kyyryinen mies, vanha olkihattu päässä, kyynäspäät polvilla ja pää käsiin painuneena.
"Tässä, ystävä, on teille leipää", sanoi vaimo hänelle englanninkielellä. "Oletteko sairas?"
"Luulen… että olen", vastasi mies, joka äänen kuullessaan suoristautui ja otti kiittäen leivän. "Jäsenissäni on kuin lyijyä, tuskin pääsen liikkeelle. Olisiko teillä täällä paikkaa, missä saisin olla yötä?"
Vaimo loi katseen noihin kalpeihin, parrakkaihin kasvoihin, jotka kääntyivät häneen päin.
"Mikä on nimenne?" kysyi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, vastaamatta kysymykseen.
"Miller", vastasi mies. "Tulen kaukaa sisämaasta."
Vaimo huokasi syvään ja sanoi sitten:
"Ikävä kyllä — en voi pitää teitä täällä. Asun yksin lapseni kanssa, ja makuuvaatteita on tuskin omiksi tarpeiksi. Mutta jo neljännestunnin matkan päässä täältä löydätte toisia taloja."
"Kiitän teitä", sanoi mies ja nousi verkalleen puunrungolta, otti hatun päästään ja pyyhkäisi kädellään pörröisen tukkansa silmiltä. "Mutta niin pitkälle en enää tänään jaksa kävellä — panen maata jonkun puun juurelle."
"Te ette ole englantilainen", virkkoi vaimo, ja hänen äänensä kuulosti ontolta ja käheältä. Tuntui kuin hän vain vaivoin olisi saanut sanan suustaan.
"En", vastasi mies, "toisesta maasta olen".
"Olette saksalainen — ja nimenne…", jatkoi nainen kiihkeämmin, "nimennekään ei ole Miller".
"Ei Miller?" huudahti puhuteltu hämmästyneenä, melkein pelästyen. — "Entä te?" — Mutta nainen ei vastannut — vaan veti hänet vapisevin käsin sisälle, tulen valoon, ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin, hellitti yhtäkkiä hänen käsivartensa, peitti kasvonsa käsillään ja vaipui ääneensä nyyhkyttäen tuolin viereen polvilleen.
"Louise!" huudahti silloin vieras tarttuen pöytään kiinni pysyäkseen pystyssä. "Vaimoni — lapseni!"
Nainen ei vastannut — hän virui kuin kouristuksessa tuolin yli kumartuneena, hänen koko ruumistaan puistatti kuin horkassa, eikä hän nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan suustansa.
"Äiti, onko tämä isä, jonka piti tuoda meille rahaa, että pääsisimme takaisin isoäidin luo?" huudahti lapsi, joka oli peloissaan vetäytynyt nurkkaan.
Ei kumpikaan vastannut. Lannistuneena, murtuneena seisoi Miller — eli Hohburg, sillä hän se oli — vielä oven ja pöydän välissä ja tuijotti elottomin silmin edessänsä lattialla polvillaan olevaan kurjuuden ja sydäntäsärkevän kärsimyksen kuvaan — vaimoonsa. Kyyneliä ei hänellä ollut, mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat; silmät tuijottivat kuopissaan jäykkinä ja kiillottomina — koko hänen ruumiinsa vapisi sisäisestä liikutuksesta, häpeästä, katumuksesta, masennuksesta, eikä hän rohjennut edes ojentaa käsiään lapsensa puoleen.
Useita minuutteja kesti äänettömyys tuvassa, ja sitä keskeytti ainoastaan vaimon hiljainen, kouristuksentapainen nyyhkytys ja uupumaisillaan olevan miehen raskas hengitys. Väsymys, nälkä ja mielenliikutus tekivät yhdessä tehtävänsä; miehen jäsenet herposivat, hänen päätänsä huimasi, ja hoippuen seinän luo hän lysähti maahan ikkunan ääreen, jäi kyyryssä istumaan lattialle ja painoi kasvot polviinsa.
Silloin vaimo rohkaisi itsensä. Hän nousi ja loi pitkän katseen murtuneeseen puolisoonsa. Sitten hän kääntyi pienokaisen puoleen, joka vielä seisoi levottomana nurkassa, otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi hiljaisella, ystävällisellä äänellä:
"Tule, lapseni, nyt sinun pitää mennä levolle." "Äiti, onko hän isä", kuiskasi pienokainen hiljaa ja arasti hänen korvaansa, — "jonka puolesta minä olen joka ilta rukoillut Jumalaa, että hän toisi hänet takaisin meidän luoksemme?"
"On, lapseni", vastasi äiti tuskin kuuluvasti. "Onko hän sairas, äiti? — Hän sanoi minulle äsken, että hänen oli nälkä ja ettei hänellä ollut rahaa millä ostaa leipää."
Äiti käänsi kasvonsa poispäin ja hengähti syvään ja tuskallisesti. Hän koetti vastata, mutta ei voinut; kurkkua tuntui kuristavan, eikä ääntäkään päässyt huulilta.
"Enkö saa mennä hänen luokseen ja suudella häntä, äiti?" pyysi lapsi painaen päänsä äidin poskea vasten. "Hän on niin suruissaan ja niin sairas — isä raukka."
"Mene hänen luokseen, Liisi, mene", sanoi äiti laskien pienokaisen lattialle ja jäi itse liikkumatonna seisomaan seuraten vain silmillänsä lasta.
Hiljaa ja arasti tämä astui lattian poikki isän luo, joka vielä istui samassa asennossa. — Kaksi kertaa hän pysähtyi ja katsoi taaksensa äitiin; sitten hän meni verkalleen isän viereen, pani pienen kätösensä hänen olalleen ja kuiskasi ujosti ja pyytävästä:
"Isä!"
Mies säpsähti, ikäänkuin tuo hiljainen sana olisi ollut puukonpisto. Hattu oli pudonnut hänen päästänsä, ja molemmin käsin hän nyt pyyhkäisi kosteat, takkuiset hiukset otsaltaan.
"Lapseni", sanoi hän, "rakas, rakas lapseni!"
"Äiti sanoi, että minun pitää mennä levolle", kuiskasi pienokainen, — "hyvää yötä, isä — minä rukoilen puolestasi, että tulet taas terveeksi ja iloiseksi ja ettei sinun tarvitse itkeä enää. Äiti antaa sinulle syötävää. Et saa olla nälissäsi, muuten Liisi itkee koko yön."
"Lapseni!" sanoi mies, ja kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän tarttui lapsen käteen — hän tahtoi vetää tyttärensä luokseen, mutta ei tohtinut, vaan peitti pienen käden suudelmillaan. Pienokainen antoi rauhallisena sen tapahtua, mutta kietoi sitten kätensä isän kaulaan, suuteli hänen huuliaan, sanoi vielä kerran hiljaa: "Hyvää yötä" ja seisoi vaiti ja liikahtamatta isän puristaessa hänet lujasti syliinsä.
"Koskee, isä", kuiskasi hän.
"Hyvää yötä, oma Liisini — hyvää yötä, lapsukaiseni — nuku rauhassa, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, kultaseni!"
"Niin, isä — nuku oikein hyvin — äiti tekee kohta vuoteen sinulle."
Isän vapisevat kädet hellittivät pienokaisesta, joka juoksi takaisin äidin luo, ja tämä laittoi lapsen nukkumaan. Hän rukoili pienokaisen kanssa ja suuteli hänen väsyneet silmäluomensa umpeen. Sitten hän nousi hiljaa ja kattoi pöydän. Hän toi esiin leipää, täytti läkkituopin maidolla ja otti arkusta tinalautasen, jolla oli kylmää lihaa — heidän huominen sunnuntaipäivällisensä.
Mies nousi verkalleen pystyyn ja seurasi silmillään hänen jokaista liikettään.
"Tule syömään, Edvard", sanoi vaimo hiljaisella, käheällä äänellä ja osoitti pöytää. Itse hän istuutui vuoteen laidalle ja kumartui nukkuvan lapsen yli. Vasta kun vaimo oli kääntänyt katseensa toisaalle, saattoi mies liikkua. Hän astui verkalleen pöydän ääreen ja ilmeisesti tulisen nälkäisenä söi eteensä asetetun ruuan viimeistä leivänmurua myöten. Ei sanaakaan puhuttu, mikään ei keskeyttänyt hiljaisuutta.
Vihdoin Hohburg lopetti ateriansa, työnsi lautasen takaisin ja painoi päänsä jälleen käsiinsä. Vaimo nousi tämän kuultuaan ja korjasi pöydän. — Ei vieläkään ollut sanaa vaihdettu puolisojen kesken.
Silloin Louise vihdoin astui pöydän ääreen, nojasi siihen molemmin käsin, sillä hän tunsi polviensa vapisevan, ja sanoi hiljaisella äänellä:
"Ja näinkö nyt olet palannut — niinkö on Jumala kuullut rukoukseni, että on lähettänyt sinut kerjäläisenä oman majani edustalle? Edvard, se on hirmuista, ja ettei sydämeni sillä hetkellä pakahtunut, siitä saan kiittää vain vuosikausien kärsimystä, joka on minut karaissut ja kovettanut."
Mies ei virkkanut mitään. Hän tuijotti eteensä lattiaan, sitten hänen käsivartensa vaipui pöydälle ja hän painoi sille päänsä häpeän ja katumuksen valtaamana.
"Ja kuinka nyt on käyvä, Edvard? Ruumiisi on uupunut ja raihnainen, elinvoimasi lannistunut, muuten et olisi ikinä voinut tuollaisena palata ihmisten ilmoille.
"Kuinka sinun nyt tulee käymään? Itseni ja lapseni minä elätän kätteni työllä — niukasti kyllä tulemme toimeen, mutta kunniallisesti kuitenkin. Miten aiot itse auttaa itseäsi?"
Hohburg ei vastannut — hän ei näyttänyt hengittävän enää — hänen niskansa, jolle häilyvä kynttilän valo lankesi, näytti kalmankalpealta, ja kun vaimo pelästyneenä tarttui hänen käteensä, solui hän hitaasti alas tuolilta, jolla istui, ja olisi suistunut lattiaan, ellei vaimo olisi käsillään pidättänyt häntä.
Hiljaa ja varovasti hän laski miehen lattialle, nosti sitten nukkuvan lapsensa vuoteesta ja veti pois patjan jättäen rauhallisena untaan jatkavan pienokaisen paljaille oljille makaamaan. Patjan hän sitten kantoi seinän luo miehen viereen ja yritti nostaa hänet patjalle — mutta voimat eivät riittäneet. Ainoastaan hänen päänsä alle hän työnsi pehmeämmän alustan ja vilvoitti hänen otsaansa ja ohimoitansa raikkaalla vedellä, kunnes hän tuli jälleen tuntoihinsa.
Hohburg avasi silmänsä, mutta tuntiessaan ylitsensä kumartuneen naisen sulki hän ne jälleen ja ainoastaan hiljaa voihkasi:
"Louise parka."
Vaimo ei virkkanut sanaakaan. Hän auttoi miehen valmistamalleen makuusijalle, pisti oman tyynynsä hänen päänsä alle ja peitti hänet villapeitteellään. Hänen siinä puuhatessaan mies tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen. Vaimo ei vastustanut, mutta huokaus nousi hänen rinnastaan. Sitten hän itse kallistui kovalle vuoteellensa.
Hän oli jo kauan kuunnellut uupuneen miehen raskasta, säännöllistä hengitystä — hänen käsivarrellaan nukkui lapsi, pää hänen rinnoilleen painettuna — mutta itse hän valvoi koko pitkän, murheellisen yön — kyynelet ainoana seuranaan, ja vasta aamun sarastaessa hän vaipui herkkään, levottomaan uneen.
Herätessään hän näki kauhukseen miehensä makaavan tulisessa kuumeessa.
Viime aikojen ylenmääräinen juopottelu ja sitä seurannut ankara kiihottuminen, häpeä, katumus ja masennus olivat olleet liikaa miehen muutenkin heikontuneelle ja ränstyneelle ruumiille, ja juoppohulluus kytki hänet hirveillä kahleillaan vuoteeseen. Oikealla enkelin kärsivällisyydellä vaimo häntä hoiteli, tyynnytteli lasta, joka alkoi pelätä isäänsä, ja vilvoitti sairaan polttavia ohimoita ja väriseviä, kuivia huulia. Ainoastaan silloin kun mies hurjissa houreissaan kirkui viinaa, hän usein vavisten vaipui polvillensa sairasvuoteen ääreen, ja vain rukous ja kyynelet silloin kykenivät tuomaan huojennusta kovia kokeneelle poloiselle.
Vasta toisen päivän iltana Hohburg tuli jälleen tajuihinsa, nukkui yön levollisesti ja tunsi seuraavana päivänä tuskan poistuneen.
Kyynelsilmin hän kiitteli vaimo parkaa tämän osoittamasta rakkaudesta. Mutta hänen kuumehoureensa olivat jättäneet vaimon sieluun terävän, tuskaa tuottavan okaan. Sekavia sanoja oli päässyt tajuttoman huulilta, ja ne olivat syyttäneet sairasta jostakin rikoksesta. Tosin ei vuoteen luona surussa ja tuskassa valvova vaimo parka kyennyt täysin ymmärtämään raskaan syytöksen tarkoitusta, mutta hänen mielensä täytti kuitenkin uusi hätä, ja nyt hän vaati toipuneelta tiliä siitä, mitä tällä oli tunnollaan ja mikä oli hänen unelmilleen antanut tuon kamalan, hirvittävän värityksen.
Silmät maahan luotuina ja kalpein kasvoin mies kuunteli syytöstä; mutta vaikka jo hänen arka, karttava katseensa sisälsi tunnustuksen, kieltäytyi hän kuitenkin vastaamasta kysymykseen.
"En tiedä mitä sinä tahdot", kuiskasi hän hiljaisella äänellä. "Mitä olen kuumeessa lörpötellyt, se on mielettömyyttä."
"Se oli enemmän kuin sitä, Edvard", sanoi vaimo, joka seisoi hänen edessään kädet ristissä. "Yhä uudelleen ja uudelleen sinun ajatuksesi palasivat samaan kohtaan takaisin — vereen, verenvuodatukseen! Armias Jumala, jospa on tunnollasi sellainenkin työ ja jospa sinusta siellä pensaikon hurjassa, raa'assa elämässä ei olekaan tullut ainoastaan renttu — vaan päälliseksi vielä pahantekijä!"
"Älä suotta tee mieltäsi raskaammaksi kuin se nyt jo on", virkkoi mies synkästi. "Jos tietäisit, mitä olen juuri tuolla pensaikoissa saanut kärsiä, kuinka minua on tuska ja katumus kalvanut antamatta hetkenkään lepoa, niin ymmärtäisit, että kuumehoureeni ovat selitettävissä. Onhan luonnollista, että kaikki ne kohtaukset, joissa siellä olen ollut, ovat unelmissani sulautuneet yhteen. Mutta uskotko hourivaa sairasta ihmistä enemmän kuin valveilla olevaa ja tervettä?"
"Hyvä on", vastasi vaimo hiljaisella, alistuneella äänellä, — "vaikka minulla olisikin oikeus vaatia, että saisin auttaa sinua kantamaan sitä taakkaa, joka painaa rintaasi — en voi pakottaa sinua tekemään minua uskotuksesi; niin, tahdon iloisena uskoa, että tuskani on ollut aiheeton. Suokoon Jumala, että nyt olisit heittänyt pois vanhan elämäsi niinkuin taudin, joka lamautti ruumiisi ja sielusi, ja että tästä päivästä alkaisit uuden. Mutta yhtä saan vaatia sinulta, Edvard, yhteen kysymykseen sinun täytyy vastata, sillä se ei koske yksin sinua — se koskee myöskin lastasi, se koskee minua — meidän kaikkien kohtaloa, ja se kysymys on: Mihin nyt aiot ryhtyä elättääksesi itsesi?"
"Louise!" sammalsi mies.
"En kysy itseni vuoksi", jatkoi vaimo nopeasti, "itseni ja lapsen olen yksin elättänyt pitkät vuodet — voin sen tehdä edelleenkin — ja tulen sen tekemään, niin kauan kuin Jumala terveyttä suo — vaan kysyn sinun tähtesi. Ollaksesi oikeudenmukainen itseäsi kohtaan täytyy sinun ryhtyä johonkin toimeen, joka, ellei se muuta tarjoakaan, ainakin elättää sinut. Austraaliassa sinulla on siihen tilaisuutta yltäkyllin", jatkoi hän lämpimämmin, "ja minä olisin viimeinen vaatimaan, että sinun heti pitäisi ruveta johonkin raskaaseen työhön. Heikontunut ruumiisi ei sitä kestäisi, ja sinä tarvitset lepoa toipuaksesi täydellisesti. Eikä sinun nyt kohta tarvitse työhön ryhtyä", sanoi hän sydämellisesti. "Anna kulua jonkun päivän ja totu siihen tosiasiaan, että olet jälleen omiesi luona, jälleen kotonasi. Mutta pysy ainakin siinä mielipiteessä, ettet enää voi elää samaan tapaan kuin tähän asti, ettei sinun pidä ajatella ainoastaan itseäsi, vaan myöskin lastasi, että sinun tulee parantaa hänen asemaansa — pelastaa hänet siitä kurjuudesta, missä me olemme eläneet."
Mies peitti liikutettuna kasvonsa käsillään, ja vaimo jatkoi surullisesti:
"Sinä et tunne tuhannesosaakaan siitä kärsimyksestä, jonka silloin tuotit poistumisellasi — voisinpa miltei sanoa karkaamisellasi — minulle ja lapsellesi. Olin kauan aikaa sairaana, ja ellei olisi ollut naapureita, jotka hekin tosin vasta myöhään saivat tietää meidän todellisen hätämme, olisimme kuolleet nälkään tässä erämaassa. — Mutta sehän on nyt ohi", lisäsi hän nopeasti, kun näki miten kovasti sanat koskivat onnettomaan mieheen, — "se on ohi ja kestetty — mutta sinun täytyi saada se tietää, ja olkoot sanani sinulle lääkkeenä, katkeranakin, jotta sinä nyt, pyrkiessäsi uuteen elämään, voisit mielessäsi kuvitella niitäkin aikoja. Meitä — lastasi ajattelemalla säästyt helpoimmin uudelleen lankeamasta."
"Mutta mihin minä saatan ryhtyä", puhui Hohburg tukehtuneella äänellä, "millin riittävät voimani, ja kuka minut tässä tilassani ottaa työhönsä? — Vaatteeni ovat pensaikossa kuluneet repaleiksi, eikä minulle lopultakaan jää muuta neuvoksi kuin palata pensaikkoon, niin kauheaa kuin elämä siellä onkin."
"Ei — sitä sinun ei tarvitse", sanoi vaimo levollisella, päättävällä äänellä. "Vielä on tälläkin paikkakunnalla riittävästi mahdollisuuksia sille, joka vakavasti työskennellen tahtoo korjautua. Puhun huomisaamuna herra Lischken kanssa. Hän on perin kunnollinen, mutta myös käytännöllinen mies, joka tosin nimittää asiat oikealla nimellään, mutta myöskin tarttuu kiinni oikeasta päästä ja on auttanut jo monia, joissa on tavannut vakavuutta ja hyvää tahtoa. Hän ei vitkastele neuvossa eikä teossa, milloin tietää, että apu on tarpeen ja hyödyksikin, ja luulenpa, että hän pitää minua jonkun verran arvossa. Kun kerran olet päässyt alkuun, voit itse auttaa itseäsi. Mutta nyt sinun täytyy ennen kaikkea saada uudet vaatteet", jatkoi hän ystävällisemmin. "Olet oikeassa, tuossa asussa et voi keltään pyytää työtä; sinun pitää näyttäytyä siistinä, jotta ihmiset taas alkaisivat luottaa sinuun."
"Mutta minulla ei ole…" sammalsi mies punastuen kovin.
"Tiedän kyllä", vastasi vaimo torjuvasti, — "mutta sen verran on minulla jäljellä, että voin auttaa sinua. Olen pannut itselleni ja lapselle hiukan säästöön hätävaraksi, jotta mahdollisen sairauden kohdatessa emme joutuisi samaan vaaraan kuin aikaisemmin. Kas tuossa, ota!" jatkoi hän ystävällisesti, mentyään arkulleen ja otettuaan sen pohjalle kätketystä pussista kaksikymmentä shillingiä, — "se riittää yksinkertaisen puvun ostoon. Neljännestunnin matkan päässä täältä on puoti, mistä voit saada kaiken. Mutta älä unhota tuoda leipää tullessasi, jotta lapsella olisi jotain syötävää herättyään."
NELJÄS LUKU.
Matkalla kauppiaaseen, joka maan tavan mukaan oli yhdistänyt puotiinsa anniskelun, huusi Hohburgille yhtäkkiä eräällä puunrungolla istuva mies, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Tobyksi, samaksi mieheksi, joka oli tullut hänen jälkeensä majanvartiaksi Murrayasemalle. He astuivat yhdessä puotiin, missä isäntä maan tavan mukaan heti pani heidän eteensä viinapullon. Hurjassa, sairaalloisessa himossa ja vapisevin käsin Hohburg täytti itselleen lasin, päättäen mielessään, että tämä on oleva viimeinen. Sitten hän alkoi valita pukua, sillaikaa kuin Toby koki ottaa selvää eräästä julistuksesta, jossa poliisipäällikkö lupasi sadan punnan palkinnon Jack Londonin kiinniottajalle tai sille, joka ilmoitti hänen olinpaikkansa, ja jossa huomautettiin, että hän todennäköisesti oleskeli paikkakunnalla ja koetti päästä meritse pakoon. Miettivänä Toby astui ikkunan luo tullakseen vakuutetuksi, ettei lähistöllä ollut mustia poliiseja, joiden täälläolosta isäntä, Tobyn vanha tuttava, oli antanut tiedon; samassa hän huomasi katua pitkin kulkevan herrasmiehen, jonka ulkomuoto tuntui hänestä silmäänpistävän tutulta. Kysyttyään isännältä hän sai tietää, että herra oli tohtori Schreiber, joka oli muutama päivä sitten tullut asumaan Lischken luo. Melkein samassa otti ohikulkija siniset silmälasinsa pois ja pyyhki silmiään, jolloin Tobyn terävä silmä kohta tunsi miehessä Jack Londonin. Tuossa tuokiossa hän riensi menijän jälkeen ja ehdotti, että he pakenisivat yhdessä, jonka ehdotuksen Mac Donald kuitenkin hylkäsi suuttuneena, samoin kuin torjui luotaan ojennetun kädenkin, kieltäytyen ryhtymästä mihinkään tekemisiin murhamiehen kanssa, mutta luvaten sentään vielä viimeisen kerran auttaa hänet pulasta. Sen sanottuaan hän antoi Tobylle kaksi kultarahaa ja jätti ällistyneen rosvon seisomaan siihen paikkaan luomatta enää katsettakaan häneen. Kiukusta puhisten tämä palasi kapakkaan päättäen kostaa Mac Donaldille kokemansa kohtelun ja ansaita Millerin avulla sekä panna hänen kanssaan tasan tuon julistuksessa luvatun palkinnon, koska hänen itsensä oli pakko turvallisuutensa vuoksi pysytellä loitolla poliiseista. Helppo hänen oli saada Hohburg suostumaan tuumaan ja myöskin, katsoen odotettavissa olevaan suureen rahansaaliiseen, maksamaan nyt alkavan juomingin. Unohtuneet olivat Hohburgilta kaikki hyvät aikomukset, unohtuneet vaimo ja lapsi, jotka kotona odottivat hänen paluutaan tuskaisin mielin. Hän oli taas kokonaan juomahimon vallassa. Hänen vaimonsa, joka oli kovin levoton hänen pelottavan pitkän viipymisensä takia, lähti lopulta itse puotiin, jonka ikkunasta sattui parahiksi näkemään miehensä hoipertelevan tyhjä viinapullo kädessä isännän luo vaatien soperrellen täysinäistä. Kauhusta vaimon sydän miltei pysähtyi, ja hänen täytyi tarttua ikkunan pieleen kiinni, jottei kaatuisi, sillä polvet uhkasivat pettää. Kun humalainen oli hoippunut takaisin sivuhuoneeseen, meni vaimo sisään ostamaan viimeisellä säästyneellä rahallaan leipää, millä voisi tyydyttää lapsi raukkansa nälän. Murtunein mielin hän sitten taivalsi kotiin itkevän lapsensa luo, joka tuskaisena kysyi isää. Kun yö saapui, ei Hohburg vielä ollut palannut kotiin, ja epätoivoisena istui vaimo parka kyynelettömin silmin koko yön tyttösensä vuoteen ääressä odottaen miestään vihdoinkin tulevaksi. Mutta aamu valkeni, virkistävä uni ei ollut lieventänyt vaimon hirveitä kärsimyksiä, eikä odotettua vieläkään kuulunut.
Eräs musta poliisi oli sillävälin aamusella korjannut puodin lähistöltä epäilyttävän näköisen olennon, jonka oli kuljettanut luutnanttinsa luo. Se oli Hohburg, ja hän teki säälittävän vaikutuksen seisoessaan poliisiupseerin edessä tukka pörrössä, naama sinertävänä ja vapisevin polvin. Inhoten Walker katseli renttua.
"Luulenpa tuntevani kasvot", sanoi hän Hohburgille. "Missä olemmekaan viimeksi nähneet toisemme?"
"Murrayn varrella", vastasi Hohburg hiljaa. "Läksin mr. Powellin asemalta silloin kun te tulitte sinne."
"Niin, kyllä muistan. Eräs Toby niminen mies tuli sijaanne, eikö niin?"
"Tuli."
"Ja hänestä nyt aiotte kertoa minulle jotakin, niinkö?"
Hohburg katsoi hieman hämillänsä upseeriin. Mutta Toby oli ankarasti varoittanut häntä olemaan hiiskumatta hänestä mitään, olipa vannottanutkin olemaan ilmaisematta, että edes oli nähnyt häntä, koska hän, kuten arveli, ei ollut juuri hyvissä väleissä poliisin kanssa. Hänen tuli ilmoittaa ainoastaan Jack Londonista ja jättää puolet palkintorahoista kapakan isännän haltuun, jollei Toby enää ollut siellä.
"En", sanoi hän sentähden, "tulin luoksenne erään toisen takia, jota te etsitte".
"Jack Londoninko?" huudahti Walker ihmeissään.
"Se, joka antaa ilmi hänen olinpaikkansa, saa sata puntaa, eikö niin?" kysyi Hohburg.
"Aivan niin", vastasi Walker ja loi synkän katseen edessänsä seisovaan surkeaan olentoon. "Te siis tiedätte missä hän oleksii?"
"Niin, tiedän sen."
"Mutta kuka te oikeastaan olette? Näytätte villimmältä ja rähjäisemmältä kuin mikään metsäsissi."
"Kuten sanottu olin majanvartia, mutta lankesin juomaan ja menetin paikkani ja tarvitsen nyt rahoja vaimoani ja lastani varten."
"Ja nimenne?"
"Hohburg. — Asun puolen tunnin matkan päässä täältä."
"Aikaisemmin mainitsitte toisen nimen."
"Pensaikossa oli nimeni Miller."
"Aivan oikein. No sanokaa siis, missä Jack London on."
"Täällä Saaldorfissa Lischken luona tohtori Schreiberin nimisenä."
"Peijakas!" huudahti Walker. "Siksi mies tuntui niin tutulta, kun hänet eilen tapasin. Mutta onhan tohtori Schreiber saksalainen!"
"Vieras, joka oli mr. Powellin farmilla, puhuu saksaa yhtä hyvin kuin minäkin."
"Hyvä", sanoi upseeri, "jos ilmoituksenne osoittautuu todeksi, niin voitte huomisaamuna nostaa — syntirahat". Ja mitellen miestä synkällä, halveksivalla katseella käski Walker hänen mennä, kun hän vielä jupisi jotakin.
Kiireimmiten kutsuttiin vääpeli esimiehensä luo, jonka kanssa hänellä oli pitkä neuvottelu. Sitten käskettiin Mabong sisään, ja muutamaa minuuttia myöhemmin karahutti koko musta joukko hajalleen eri suunnille. Miehet olivat saaneet käskyn vartioida kaikkia kyläänpääsyteitä mitä ankarimmin, ja yön tullen oli vääpelin määrä piirittää Lischken talo, ja niin pian kuin oli päästy varmuuteen siitä, että tohtori Schreiber oli kotona, oli ryhdyttävä hänen vangitsemiseensa. Valkoihoisen konstaapelin, jonka Walker oli tuottanut Adelaidesta, tuli mennä hakemaan tohtoria muka sairaan luo ja siten ottaa selville, oliko hän kotosalla.
* * * * *
Pimeän tullen rohkeni Toby jälleen poistua piilopaikastaan metsästä hiipiäkseen kapakkaan. Päästyään maantielle hän kuuli vaunujen lähenevän. Varovasti hän painautui pensaaseen. Ajoneuvojen tultua lähemmäksi hän kuitenkin huomasi, ettei niissä istunut ketään, ja hän päätti huutaa ajomiehelle. Sattuma osui hänen avukseen, sillä vaunut pysähtyivät äkkiä ja ajomies katseli ympärilleen joka taholle.
"Hei, kansalainen, minne matka?" kajahti silloin Tobyn ääni.
"Hei, mitä siellä teette?" tuli vastaukseksi.
"Jalassani oli oka, jonka juuri vedin pois, ja nyt levähdän tässä hieman", vastasi Toby. "Tulen Adelaidesta."
"Oletteko tuttu paikkakunnalla?" kysyi ajomies.
"No jotakuinkin."
"Sitten kai osaatte sanoa, missä täällä on lähipaikoilla ravintola.
Olen hukannut pulloni ja olen nääntymäisilläni janoon."
"Ravintola on vielä hyvän matkan päässä. Mutta minä voin auttaa teidät pulasta. Minulla on rommia enemmän kuin jaksan juoda. Tulkaahan vain alas hetkiseksi."
"Se on reilua puhetta", sanoi ajomies ja kapusi pukilta alas. Toby ojensi hänelle pullon, josta toinen joi vahvasti.
"Hemmetin hyvää rommia", tuumi mies ja pani pullon jälleen huulilleen. Sitten hän kertoi Tobylle matkansa tarkoituksen ottaen tuontuostakin pullosta aika naukun. Kun hän vihdoin, alkaen tuntea väkevän rommin vaikutusta, kääntyi järjestämään ohjaksia, sai hän Tobyn nyrkistä ohimoonsa niin ankaran iskun, että suistui ääntä päästämättä maahan. Toby sitoi nopeasti ohjakset etupyörään, aukaisi kaatuneen kaulahuivin, laittoi hänelle kätevästi suukapulan ja vetäisi hänen yltänsä takin, jonka puki itse ylleen. Muassaan olevilla nuoranpätkillä hän köytti miehen kädet ja jalat ja laahasi hänet kauas pensaikkoon. Sitten hän pani päähänsä ajomiehen mustan hatun, heitti oman nuttunsa ja hattunsa pensaikkoon ja lähti hiljalleen ajamaan eteenpäin varmana siitä, etteivät edes mustat poliisit voineet tuntea häntä tässä asussa.
Kerran hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt muutaman aitauksen luona tumman olennon seisovan, mutta hän lasketti siitä huolimatta eteenpäin. Silloin yhtäkkiä kajahti aivan hevosten edessä kimakka vihellys halki yön, niin että eläimet säikkyen kavahtivat pystyyn. Noituen ja sadatellen Toby hutki kaikin voimin hevosia piiskalla selkään, vihellys kajahti uudestaan, ja samassa silmänräpäyksessä karkasi useita tummia olentoja hevosiin kiinni ja toisia pistäytyi näkyviin vaunujen kummaltakin puolelta.
"Häh, mitä tämä merkitsee? — Kirotut siinä! — Laskekaa hevoseni irti!" kiljui Toby käytellen ruoskaa voimiensa takaa siten mahdollisesti vielä raivatakseen tien itsellensä.
"Kuningattaren nimessä! Seis!" huusi hänelle vääpelin synkkä, käskevä ääni. "Älä hievahdakaan siellä ylhäällä, tai kiskaisemme sinut heti paikalla pukiltasi alas. Sytyttäkää soihdut ja tuokaa tänne! Katsotaanpa tätä riehuvata ajomiestä tulen valossa."
Toby oli harvinaisella mielenmaltilla painanut hatun nivan silmilleen juuri samassa kuin hänen käskettiin seisahtua. Samalla hän myöskin käänsi takinkauluksensa pystyyn ja veti päänsä niin syvälle kuin mahdollista sen sisään. Mutta molemmilla silmillään hän katsoi kieroon pitkin nenänvarttansa. Hänen kasvonsa saivat siten, puolittain varjossa ollen, aivan vieraan, mutta samalla niin hullunkurisen ilmeen, että musta poliisimies, joka piteli soihtuaan aivan hänen silmäinsä edessä, räjähti ääneensä nauramaan.
Mutta Mahong ei ällistynyt ajomiehen metkuista ja irveistä, varsinkin kun tulen loimossa selvästi huomasi miehen olevan peloissaan. Hän valaisi ajajan ylhäältä alas asti ja keksi jotakin, mikä vain enensi hänen epäluuloansa, nimittäin okaiden repimät resuiset housut ja karkeissa kengissä olevat paljaat jalat. Paikalle saapunut vääpelikin katseli miestä tarkasti.
"Hoi, mies", huusi hän tälle sitten, "katsokaas tännepäin! — Kuinka surkeasti se vääntelee naamaansa ja miten ränstyneiltä sen koipiverhot näyttävät! — Tule toki mieluummin alas sieltä, poikaseni, ja tee selkoa itsestäsi, sitten saat ajaa vaunurähjinesi minne tahdot — kun kaikki on reilassa. — No, joko pääset siitä, vai pitääkö avittaa?"
"Miksi te oikeastaan pidätätte minut avoimella tiellä?" nurisi mies tottelematta käskyä. "Perhana! Tehkää tilaa siellä edessä ja antakaa tietä kulkijalle!"
"Pitäkää hevosista kiinni — ja kaksi teistä kiivetköön tuomaan veijarin alas, koska hän ei tahdo tulla hyvällä!" huusi vääpeli, entistä lujemmin vakuutettuna siitä, ettei ajomiehen laita ollut oikein.
"Antakaa olla!" ärisi ajomies vihoissaan. "Koska ette voi päästää rehellisiä ihmisiä rauhassa kulkemaan, niin olkoon menneeksi minun puolestani — mutta pitäkää varanne siellä edessä; kun hyppään alas, tahtovat hevoset aina pyyhältää matkoihinsa, Pois alta!"
Mustat väistyivät päästääkseen miehen hyppäämään maahan.
Tähän silmänräpäykseen Toby oli perustanut laskunsa. Siinä oli hänellä ainoa pelastuksen mahdollisuus.
Jo ylhäällä hän tarttui ruoskanvarren ohuempaan päähän ja heti maahan päästyään iski melkoisen raskaalla paksummalla päällä lähintä tiellä seisovaa poliisimiestä kasvoihin ja lensi loikkauksella kohden puutarhaveräjää. Pimeässä puutarhassa pensaiden ja risujen joukossa hän olisi helposti livahtanut takaa-ajajiensa kynsistä. Poliisit todellakin ällistyivät tästä äkkihyökkäyksestä niin, että karkuri pääsi jo veräjälle asti ja heittäytyi kaikin voimin sitä vasten. Mutta silloinpa hänen vanha onnensa jätti hänet — veräjä olikin ulospäin aukeava, ja sisäpuolella oleva luja paalu kesti ensi törmäyksen. Seuraavassa tuokiossa, ennenkuin hän oli ehtinyt kiskaista veräjän auki, oli kaksi mustaa hänen kimpussaan; toinen sivalsi häntä raskaalla tulisoihdulla päähän, niin että kipunat sinkoilivat, ja toinen tarrasi hänen kaulukseensa ja veti hänet takaisin.
Toivottomassa asemassa oleva metsäsissi veti kyllä pitkän puukkonsa tupesta, mutta ennenkuin hän ehti käyttää sitä, oli hän joka puolelta kiinni ja makasi jonkun sekunnin kuluttua voimatonna ja voitettuna maassa.
"Kas vaan", huusi vääpeli, kun vanki ylivoimasta huolimatta vielä puolusti itseään kynsin hampain ja potkimalla, "onko poika paljastanut pistimensäkin? Antakaa tänne soihtu, niin katsotaan kenen olemme oikeastaan saaneet. Eihän se suinkaan ole Jack London?"
"Punainen John!" huudahti samassa Mabong aivan ymmällä. "Punainen John!"
"Menkää helvettiin!" puuskahti kiinnisaatu kiristellen hampaitaan, mutta antoi vihdoin perin uupuneena ja vastarintaan kykenemättömänä panna itsensä köysiin.
"Peijakas, sepä oli oiva saalis!" sanoi vääpeli nauraen ja sivellen mielissään partaansa. "Mutta millä keinoin se hunsvotti on päässyt kuskipukille, sen tahtoisin tietää. No, sen saamme toivottavasti huomenna kuulla häneltä tarkemmin. Nyt laittakaa hänet pois täältä! Ovatko käsiraudat paikoillaan?"
"Kaikki kunnossa, sir."
"Hyvä, sitokaa sitten vielä hänen jalkansa yhteen ja heittäkää hänet vaunuihin. Yksi asettukoon hänen viereensä, ja toinen ajakoon vaunut Saaldorfin hotelliin, jossa vartioitte häntä, kunnes minä saavun. Että käskyjäni on tarkoin noudatettava, sitä minun ei ole tarvis teille sanoakaan. — Seis, kuka sieltä tulee?" keskeytti hän yhtäkkiä ja kuunteli.
Tieltä kuului nopeata kavionkapsetta — ratsastaja karahutti esiin ja pysähtyi ryhmän luo. Se oli luutnantti Walker.
"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi hän nopeasti. "Kuka teillä siinä on?"
"Punainen John, sir. Otimme hänet alas näiden vaunujen kuskipukilta", ilmoitti vääpeli kunniaa tehden.
"Oh — oivallista — onko muuta tapahtunut?"
"Ei, ei vielä, sir; aioin juuri laittaa väen järjestykseen. Se toinen on kai vielä ansassa."
"Ei ole enää tarpeen", vastasi luutnantti levollisesti. "Viekää miehenne takaisin ja ottakaa hevoseni mukaanne. Ja muistakaa pitää hyvää huolta vangista!"
"Kuten käskette, herra yliluutnantti!"
* * * * *
Poliisimiehet menivät menojaan, ja Walker itse lähti Lischken luo ja pyysi häneltä lupaa saada odottaa tohtori Schreiberiä tämän huoneessa. Kesti joltisenkin kauan, ennenkuin odotettu saapui. Walker seisoi käsivarret ristissä ikkunan ääressä, kun Mac Donald astui huoneeseen ja aavistamatta meni lampun luo vääntääkseen liekin korkeammalle.
"Hyvää iltaa, Mac Donald!" lausui silloin Walkerin syvä, soinnukas ääni, ja Mac Donald hätkähti sen kuullessaan kuin käärmeen pistämänä. Mutta silmänräpäyksessä hän veti taskustaan kaksipiippuisen pistolin ja virkkoi levollisella, mutta sisäisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Luutnantti Walker, olette saavuttanut päämaalinne — mutta nähtävästi toisessa merkityksessä kuin luulette. Olette uskaltanut tavoittaa epätoivoista ja saatte nyt kantaa seuraukset. Olen itsekin väsynyt tähän elämään — takaa-ajettuna — vainottuna kuin metsänotus, verihurtat kintereillä yötä päivää — kuka voisi näin elää!"
Luutnantti Walker oli kuunnellut häntä tyynesti, käsivarret edelleenkin ristissä rinnalla, mutta nyt hän puhui luoden lujan katseen edessänsä seisovaan kiihtyneeseen mieheen:
"Entä jos en nyt tule vihollisena — jospa tuon teille levon ja rauhan,
Mac Donald?"
"Haudassa!" vastasi onneton kolealla äänellä.
"Pankaa aseenne pois, sir", sanoi Walker yhtäkkiä ystävällisesti, miltei sydämellisesti. "Olen yksin — ei ketään miehistäni ole lähistöllä, vaikka he olivatkin vielä tunti tai pari sitten kaikki tämän talon ympärillä väijyksissä."
"Siis kavallettu kuitenkin!" virkkoi vainottu hymyillen katkerasti.
"Niin, se on totta. — Mutta älkää katsoko minuun noin synkästi. Mieleni on tällä hetkellä kevyt ja iloinen, sillä tuon teille vapauden ja elämän."
"Te?" huudahti Mac Donald kummissaan ja yhä vielä epäluuloisena.
"Kenties tuntuu teistä kummalliselta", vastasi Walker, "että poliisiluutnantti ryhtyy sellaiseen niin sanoakseni kielteiseen toimeen, ja kuitenkin on asianlaita niin. Mutta" — lisäsi hän äkkiä sydämellisemmin — "olkaa varma, Mac Donald, että minä siitä päivästä lähtien, jona taistelimme rinnatusten mustaa raakalaisparvea vastaan, olen ollut vakuutettu teidän olevan toisen kuin minä teitä maailma oli siihen asti pitänyt. Vain vastahakoisesti tein siitä päivin velvollisuutenikin — mutta tein sen kuitenkin, siksi että se oli velvollisuuteni."
"En ymmärrä teitä", huudahti Mac Donald ihmetellen miehen eriskummaista käytöstä.
"En minäkään tahdo jättää teitä kauemmaksi aikaa epätietoisuuteen. Mutta istukaamme!" lisäsi hän irroittaen sapelinsa kannikkeesta ja istuutuen. Mac Donald, joka yhä vielä piti viritettyä pistolia kädessään, laski hanan verkalleen alas, pani aseen piirongille, mutta salpasi oven sisäpuolelta, jottei tulisi yllätetyksi, ja veti hänkin itselleen tuolin pöydän ääreen.
"Epäluuloinen vieläkin!" nauroi Walker. "Mutta — olette oikeassa. En ole vielä tehnyt mitään voittaakseni luottamuksenne. Kuunnelkaa minua siis tyynesti; lyhyt ilmoitukseni lienee omansa opettamaan teille parempaa."
"Tapasimmehan toisemme eilen", alkoi luutnantti hymyillen, "sattumalta ja ohimennen tohtori Spiegelin luona, ja minun täytyy tunnustaa, että siniset silmälasinne ja saksanvoittoinen murteenne pettivät minut täydellisesti. En osannut aavistaakaan, että puhuisitte niin taitavasti vierasta kieltä, vaikka vartalonne ja liikkeenne hetkistä myöhemmin tuntuivatkin minusta tutuilta. — Tänä aamuna sitten tuli luokseni eräs meidän kummankin vanha tuttava ja ilmoitti minulle, teidän kiinniotostanne luvatun sadan punnan palkinnon houkuttelemana, että Lischken talossa oleva tohtori Schreiber on tuo kuuluisa Jack London."
"Punainen John!" huudahti Mac Donald halveksivasti hymyillen.
"Ei suorastaan, vaikkakin samainen herra, kuten nyt tiedän, oli asiassa takana. Olemme tänä iltana kaapanneet hänet kiinni, ja hän on nyt menossa varmaa palkkaansa, hirsipuuta kohti. — Ei, kavaltaja oli eräs entinen majanvartija Powellin asemalta, joka siellä nimitti itseään Milleriksi, mutta jonka nimi todellisuudessa on Hohburg."
"Hohburg!" huudahti Mac Donald hypähtäen kauhistuneena tuoliltaan. "Hänkö on tuo Miller — siksi olivatkin minusta nuo villiintyneet kasvot niin tutut, siksi minut valtasikin eriskummainen, käsittämätön tunne joka kerta, kun katsoin noihin silmiin!"
"Saatte kuulla vielä ihmeellisempiä asioita", sanoi luutnantti. "Mies oli muuten kamalan näköinen pörröisine hiuksineen, kalpeine kasvoineen, syvälle painuneine elottomine silmineen, oikea rappiolle menneen juomarin perikuva. Ilmiantoa täytyi minun käyttää hyväkseni, Mac Donald; mutta annan kunniasanani, että olisin mieluummin iskenyt kavaltajan maahan. Annoin siis käskyni — lähetin ensinnä valepukuisen konstaapelin tänne hankkimaan tietoja teistä ja piiritin talon, ja miesteni oli määrä — suunnilleen näihin aikoihin — mennä sisään ja tutkia se perinpohjin, Mutta koko suunnitelman toimeenpanon jätin vääpelilleni — en tahtonut siihen enempää puuttua."
"Ja nyt?"
"Olen lähettänyt miehet kotiin. Mutta tahtoisin puhua kanssanne siitä, mitä olen tänä iltapäivänä nähnyt ja kokenut. Minua painoi epämiellyttävä tunne, kun näin teidän menevän perikatoanne kohden, teidän, jota kyllä pidin rikoksellisena, mutta jota en kuitenkaan luullut olevani oikeutettu lukemaan tavallisiin pahantekijöihin, ja niin ratsastin iltapuolella hiljalleen Saaldorfista mennäkseni tapaamaan lähiseudun rauhantuomaria ja palatakseni huomisaamuna, kun kaikki oli ohi.
"Noin puolen tunnin matkan päässä täältä ratsastin sivu pienen mökin, joka on tien varrella yksinään ja puolittain pensaiden kätkemänä. Sieltä kuului voivotusta — hurjia, vihlovia ääniä, ja ehdottomasti pysäytin hevoseni. Seuraavassa tuokiossa välähti mieleeni ajatus, että mieheni olivat näillä seuduin jälleen vainunneet Punaisen Johnin jälkiä ja että tuo kauhun huuto kenties oli hänen tekosiensa aikaansaama; hyppäsin satulasta, nakkasin suitset muutaman pensaan ympäri, tempasin pistolit esiin ja kiiruhdin mökkiin. — Aseeni oli siellä tarpeeton — mutta läsnäoloni sitä tärkeämpi.
"Keskellä köyhää, mutta perin siistiä ja puhdasta huonetta virui patjalla mies — tuo Miller eli Hohburg, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, miltei raivohulluna; kalpea nainen istui kädet ristissä ja jäykästi tuijottaen tuolilla nurkassa, ja muuan mies, erään Adelaiden satamassa olevan saksalaisen laivan kapteeni, oli polvillaan sairaan vieressä. Nainen ei edes pannut merkille minun äkillistä sisääntuloani pistoli kädessä — hänen katseensa liukui välinpitämättömänä ohitseni ja painui lattiaan. Mutta sitä tervetulleempi näytin olevan kapteenille, joka, itse aivan järkytettynä, tarttui käteeni ja vei minut onnettoman potilaan makuusijan ääreen.
"Mac Donald", jatkoi Walker lyhyen vaitiolon jälkeen, näyttäen tavattoman liikutetulta, "en tahdo pitemmälti kiduttaa teitä. Teidät lähetettiin Englannista siirtovankeuteen erään murhan johdosta: olitte muka murhannut erään irlantilaisen herrasmiehen — kuten syytekirjassa sanottiin — ei, älkää keskeyttäkö minua — mutta tänä iltana olin todistajana, kun oikea murhaaja tunnusti rikoksensa."
"Hohburg?" kirkaisi Mac Donald kauhistuneena ja liikutettuna. "Suuri Jumala! Hohburg, jonka sisar oli morsiameni ja kuoli surusta, kun minut tuomittiin!"
"Tunnonvaivojensa kiduttamana", jatkoi Walker vavahtelevalla äänellä, "tuntien kuoleman rinnassaan hän tunnusti minun ja kapteenin läsnäollessa tekonsa — teidän viattomuutenne. Sitten tuli tuska — hän pyrki ylös — tahtoi lähteä Adelaideen antaakseen itsensä oikeuden käsiin, mutta hänen raihnainen ruumiinsa ei kyennyt enää mihinkään. Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja heitti henkensä — kiroten itseään — kapteenin sylissä."
"Kamalaa!" voihkasi Mac Donald peittäen kasvonsa käsillään.
"Vieläkö säälitte sitä hirviötä, joka kylmäverisesti syöksi teidät turmioon ja kurjuuteen?" sanoi Walker synkästi. "Se paholainen, jolle hän vihki elämänsä — juoppous, on tosin pelastanut hänet hirsipuusta, jonka hän olisi ansainnut tuhatkertaisesti suuremmalla syyllä kuin itse tuo monimurhaaja Punainen John, mutta jos on olemassa kostava oikeus — jota meillä ei ole syytä epäillä — niin hän tulee saamaan palkkansa täysin määrin."
"Onneton vaimo parka…"
"Kiittäköön hän Jumalaa, että on päässyt siteistä, jotka hänet kytkivät sellaiseen ilkiöön. Mutta hänestäkin on huoli pidetty. Kelpo kapteeni ottaa turviinsa hänet ja lapsen. Kertoi olevansa perheen tuttava ja vievänsä heidät muassaan Saksaan takaisin."
"Minusta kaikki on kuin unta. Päätäni huimaa, kun sitä ajattelen", sanoi Mac Donald painaen ohimoitansa käsillään.
"Siksi otankin minä osalleni ajattelemisen teidän puolestanne", puhui Walker. "Teidän täytyy ennen kaikkea seurata minua Sydneyhin, jonne matkustan ensi laivassa. Vääpeli menee sillävälin maitse joukkoineen takaisin Melbournen kautta."
"Vankeuteen!" virkahti Mac Donald synkästi.
"Lievään toki", hymyili upseeri. "Kapteeni Helger lähtee niinikään Sydneyhin laivallaan, ja meidän todistuksemme täytyy siellä olla riittävä päästämään teidät, kunniasana panttina, vapaalle jalalle siksi aikaa kunnes vastaus ehtii saapua Englannista. Eikä ole epäilystäkään, ettei sieltä paikalla tulisi vapautuskäsky. Sitten" -lisäsi hän hymyillen ja katsoen Mac Donaldia ystävällisesti, mutta lujasti silmiin — "olen joka hetki valmis antamaan vapaalle miehelle hyvitystä siitä kepposesta, jonka olin pakotettu tekemään hänelle Murrayn varrella."
"Walker!" huudahti Mac Donald hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen luutnantin käteen. "Te olette kunnon mies, ja ennen tämä käsi kuivukoon kuin se nousee teitä vastaan vihamielisessä tarkoituksessa."
"Ja te, Mac Donald", huudahti Walker pudistaen tarjottua kättä sydämellisesti, "olkaa vakuutettu, että tämä hetki on elämäni kauneimpia ja että toivon meidän vielä tulevan oikein hyviksi — uskollisiksi ystäviksi. — Ja nyt hyvää yötä! — Täällä Saaldorfissa ei kenenkään tarvitse saada tietää, että tohtori Schreiber on vain tekaistu nimi. Käyttäkää" — lisäsi hän hymyillen — "vaikka sinisiä silmälasejannekin vielä ne muutamat päivät, jotka vietätte täällä. Tulkaa luokseni Saaldorfin hotelliin huomisaamuna kello kymmenen. Tapaatte siellä myöskin kapteenin, ja saamme siellä puhua asioista lähemmin."