X

BIDDYN AVUSTUS

Perheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin Sangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa perinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli usein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen. Tyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä päivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi milloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet ja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.

— Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla keväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen; valkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain valkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle, missä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi; intiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin kuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun kuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.

Tämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti aivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa. Biddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:

— Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo: 'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri lähimmän koipensa alle, — ja kerran se tiedotti minulle, missä hukkunut kaularihmani oli.

— Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White turmeli sillä koko maitokauppansa.

— Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin pääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden ulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän piti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä katselemaan.

— Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet. Minun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja aina hän saa uudet vaatteet.

— Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö. Mummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni variksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle, että se puhui juuri kuin tyttö — ja mummo kertoi tämän minulle!

— Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme. Ja eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä, joista hevoset juovat?

— Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä tietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien juhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä hämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi, kuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien juhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin sanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman jutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16. p:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan lunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.

— Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan kaksosia — kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta minä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin pelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee. Eikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää mahtuisi?

— Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja polttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä — sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin tekivät.)

— Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen lähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully on kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää, mihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei silloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut, taikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä uudestaan.

— Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia. Mummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin ostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista tavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.

— Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä lähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä tullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä tapauksessa syödä.

— Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi ruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo teki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään, mutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai sen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä näin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.

— Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista kertaa.

— Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen: murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.

— Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista — se on paljasta kirjaviisautta.

Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.

Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.

Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun heidän seurustelustaan.

XI

KEUHKOPALSAMI

Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:

— Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]

— Sinä tarkoitat Virginian tuomea.

— En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta syystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on aina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta puhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.

Janin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea, että poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista — hänen isänsä pyhästä kalukaapista.

Janin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki. Vähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi lyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi hymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen, eikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin kyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin varovaisemmin.

Biddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän tapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa. Välittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka syystuomesta oli kuori otettava. "Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, — siitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta." Hän täytti kopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.

Kotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi vettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä aikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä hyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi sitten kylkeen nimilapun: keuhkopalsamia.

— Se on kamalan hyvää, hän sanoi. Mummolla sitä on aina varalta. Sillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo niin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei hänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli mummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt hän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun hän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne ja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti valmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten piteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle takaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan terve.

Biddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut mistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen tilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä näytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista palsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa hänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen palvelija.

Monta hyvää ja huonoa opetusta olisi Jan voinut tytöltä saada; mutta ainoa, mikä todella jäi kummittelemaan hänen mieleensä, oli tieto, että syystuomen kuori oli aivan ihmeellistä rohtoa. Perheen lääkärikin vakuutti, että kyllä asiassa oli perää, ja Jan piti tätä niin ollen uutena kalliina erätietona.

Opittuaan kerran tuntemaan puun hän ihmeekseen huomasi, että se oli jokseenkin yleinen, ja ilokseen hän huomasi sen kukkivan Glenjanissakin.

Tästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki puut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi, että niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat kovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa, rautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri, palsamikuusi, hemlokki ja tuomi.

Hän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin nimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä voivansa sanoa samaa itsestään.

Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä simpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne olivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä oli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin taajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän viimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä kuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki. Mutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä eläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean eläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen hänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle ja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta hännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt täytettynä puodin ikkunassa.

Pian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä enemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä, niin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen talteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät jäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain juomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.

Kaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi jatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se joutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja pensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä yksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää jousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia — vaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin niiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.

Jan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä päivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut liettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän näki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren raossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian kokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan tavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon. Jan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri palasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja ponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän kipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän ajatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen ei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle; päinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten heistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin muuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.

Biddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut tupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän kokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi tekemään piippua — oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut punaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin hyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin. Ensin hän puukollaan hahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla aseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan, että intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla hiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä käyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi entistä tärkeämmäksi. Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä käytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö oli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä kun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.

Varren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois pitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia kyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti ne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten hän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen — muutamia sauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt — sanoi sitten "ugh paljon nälkä", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin kesken jäänyttä työtä.

Näin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki tavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan, kiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen ylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi kotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan hänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla tiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa ja olla onnellinen kuin kuningas — olla todellinen valtias kuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja hänen ikiomansa.

XII

KOHTALON KOLAUKSIA

Koulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa — hän hairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin opettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison taulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja hän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden harmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin saadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko koulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa, jota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä rehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa tuomitun puhjetessa kovaan itkuun. Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi ja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:

— Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.

Hänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki rupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui suunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin arkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti kiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla, kunnes koko koulu huusi "hävetkää", mutta hän ei saanut Jania kertaakaan parkaisemaan.

Kun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä näki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän, eikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin Janin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava päivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän puita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia siihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi. Synkkä mieliala hälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden ja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua avoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli ääniä — kovia karkeita ääniä — omasta mökistään. Hän hiipi aivan lähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme maankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän vieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi. Ulkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja nuoliensa jäännökset.

Jan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut häntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin kotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja rauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki surusta ja vihasta — hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi voinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen paraiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset naukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.

Janin elämän paras ilo oli hävitetty — kuninkaalta riistetty kruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja säärissään hän lähti synkkänä kotiin.

Tämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät ja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa, vaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän; kirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin koskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista tunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.

Opettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin laihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt hän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta. Äidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan veljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut Janille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä tila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä kelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän asemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen koommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että selkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.

Jan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein jouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.

— Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.
Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.

— Hänen täytyy elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen täytyy elää — oi Jumalani, hänen täytyy elää.

Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä. Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti. Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä. Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli päämääränsä.

XIII

ILVES

Kun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että käytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja, laajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa taistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle montakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.

Kaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja toinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta janoisessa maassa.

Maaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä kävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti vaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita kohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman reippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei hänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman vaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei näyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä. Siitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun hän oli tullut sen leveämpään kohtaan.

Sitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka olivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein karhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt merkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet syviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.

Kun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi nähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa yläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei vähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin ohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat surkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli niitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin puron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen jäljillä. Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan, se tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi pojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan edellä.

Jan oli aivan haltioissaan nähdessään nämä pitkät jälkijonot, ja kun hän tuli paikkaan, missä eläin oli hypännyt pari syltä ilman erikoista syytä, hän oli aivan varma siitä, että oli tavannut ilveksen, ja seikkailun halu kiihotti häntä seuraamaan, vaikkei hänellä ollut keppiäkään kädessään eikä veistä taskussaan. Hän sieppasi parhaan sauvan, mitä sattui löytämään, kyynärän mittaisen, läpimitaten pari tuumaa paksun kuivan oksan, ja lähti ilveksen perään. Koiraa ei nyt haluttanut tulla mukaan ensinkään; se jäi yhä enemmän jälkeen, ja joka sadan askelen päästä sitä täytyi kutsua.

He saapuivat lopulta tiheään hemlokkimetsään laakson yläpäähän, kun äkkiä kuulivat omituista ääntä, ikään kuin matalaäänisen kissan naukumista.

— Jau! Jau! Jau!

Jan seisoi hiljaa. Vaikka koira oli iso ja mainio riistan noutaja, ei se muuta kuin vinkui, värisi ja ryömi likelle Jania.

Ääni kävi yhä kovemmaksi. Yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin ja lähempää alkoi kuulua mankuvaa miauta, ja sitten äkkiä aivan kirkkaasti ja likeltä, ikään kuin eläin olisi jonkin mäen nokan takaa tullut avoimelle paikalle. Nyt se kerrassaan sai veren hyytymään. Koira ei kestänyt kauempaa; se kääntyi ympäri ja oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin pääsi jättäen Janin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää kysymys siitä, ettei naukuja ollut ilves. Jan oli jo ennenkin ollut hermostunut, ja koiran raukkamainen pako vaikutti häneen. Hän huomasi, kuinka vailla puolustuskeinoja hän oli, tautinsa jälkeen vielä heikkona. Sen vuoksi hän pyörsi ympäri ja teki koiralle seuraa. Alussa hän käveli, mutta annettuaan pelolle valtaa hän alkoi pelätä yhä enemmän; ja kun naukumista yhä jatkui, hän lopulta juoksi niin kovaa kuin pääsi. Ääni vaimeni vähitellen, mutta Jan ei pysähtynyt, ennen kuin Glenjan oli jäänyt hänen taakseen ja hän oli jälleen ison joen avoimessa laaksossa. Siellä hän tavoitti urhean koiran, jonka ruumis vapisi. Jan tervehti sitä halveksivalla potkulla, ja muutamia kiviä löydettyään hän poikamaiseen tapaan nakkeli sitä niillä, kunnes oli karkottanut Gripin kotiin saakka.

* * * * *

Melkein kaikissa pojissa on jonkin verran urheilijan luontoa, ja vaikkei Janin vanhempi veli ollutkaan taipumuksiltaan samanlainen kuin Jan, ei hän suinkaan ollut vastahakoinen lähtemään ampumaretkelle, kunhan vain oli saaliin toivoa.

Jan päätti ilmaista Radille salaisen notkonsa. Jan ei ollut saanut koskaan käyttää pyssyä, mutta Radilla oli pyssy, ja Janin vilkkaalla kertomuksella ilvesseikkailusta oli toivottu vaikutus. Kuvaavaa oli se tapa, jolla hän asiansa esitti.

— Rad, menisitkö sinä metsästämään, jos olisi paljon ammuttavaa?

— Tietysti.

— No minä tiedän paikan, johon ei ole kuuttatoistakaan kilometriä, ja siellä on kaikenlaisia metsän eläimiä — niitä on sadoittain.

— Sinäkö? Johan nyt jotakin. Onko se totta!

— Tiedän kuin tiedänkin, ja kerron sinulle, jos lupaat, ettet koskaan puhu kenellekään.

— No kaikkea tässä!

— Kuule, minulle juuri äsken sattui siellä seikkailu ilveksen kanssa, ja jos sinä tulet ja otat pyssyn mukaasi, niin saamme sen.

Sitten Jan kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, ja asia vielä parani hänen kertoessaan. Veljeen tämä teki niin voimakkaan vaikutuksen, että hän seuraavana lauantaina lähti matkaan Janin opastamana.

Janin ei vähääkään tehnyt mieli kertoa pilkalliselle arkiselle veljelleen kaikkia niitä iloja ja suruja, joita hänellä oli Glenjanissa ollut, mutta kun hänen nyt oli pakko opastaa tätä, niin hän hyvin halukkaasti näytteli taitavan oppaan osaa. Tarpeetonta varovaisuutta noudattaen hän ensin johti veljeään väärään suuntaan ja koetti sitten, vaikka turhaan, uuden kerran pakottaa hänet lupaamaan, että hän olisi vaiti, minkä jälkeen hän poikkesi toiseen suuntaan, osoitti etäistä puuta ja sanoi niin suurta tärkeyttä teeskennellen kuin taisi: — Kymmenen askelen päässä tuosta alkaa polku, joka vie salaiseen laaksoon. Useiden muiden samanlaisten menojen jälkeen he olivat lähellä Glenin suuta, kun pensaista ilmestyi raskasta taakkaa kantaen mies. Kun hän tuli lähelle, näki Jan suureksi harmikseen, että hän kantoi ilvestä — niin, epäilemättä juuri hänen ilvestään.

He ahdistivat miestä kiihkeillä kysymyksillä. Hän kertoi ampuneensa ilveksen jo edellisenä päivänä. Se oli viime viikon, ehkä jo kauemminkin, kuljeskellut Kernoren haassa; luultavasti se oli näille seuduille eksynyt jostakin pohjan puolesta.

Tämä kaikki oli Janin mielestä erikoisen kiintoisaa, mutta siinä oli samalla paha soraääni. Ilmeisestikin tämä mies piti Gleniä — hänen Gleniään — tavallisena hyvin tunnettuna hakana — ehkäpä maatilaansa kuuluvana — eikä ollenkaan niin salaperäisenä kuin Jan.

Ilves oli suuri ja kaunis. Naamajuoviensa ja avoimien keltaisten silmiensä vuoksi sen ulkonäkö oli omituisen hurja ja tiikerimäinen. Kaikki tämä vaikutti voimakkaasti Janin romanttiseen mieleen.

Miksikään seikkailuksihan tätä ei voida nimittää, mutta siitä olisi voinut tulla seikkailu, ja pojan mieleen se jätti syvän vaikutuksen, ja samalla se osoitti, kuinka tarkka hänen vaistonsa oli, kun hän saattoi tuntea eläimiä, joita ei ollut koskaan nähnyt, vaan joista oli vain saanut kirjojen välityksellä vaillinaisia kuvauksia.

XIV

VAAHTOA

Jan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa äitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin harrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta samalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan maailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa hän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli niitä muistissaan suuri varasto — taisivatpa ollakin suorastaan kaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.

Missä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa, pallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän keskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: — Lapset oletteko varmat siitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta? Pidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu, antautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja olkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan. Muistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille tehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta hän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan poikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi puheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä olevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu aselepo, joka teki heistä ystävät.

Jan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun oli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista metsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi samalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin tästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville, kunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla oli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti asioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi moitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.

Jan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas varasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut mitään vastattavaa: "Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?"

Näitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja tohtori peruutti kieltonsa.

Erään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän huomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen harrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:

— Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle asioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä tuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea sitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on ollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut luvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä, että minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan tietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi mukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen. Minä taas lähden metsään, ja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin, en itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä kaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen, ikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on minun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.

Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili poikansa kadotetun sielun puolesta.

Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään. Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.

Jan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.

Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi: — Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän isänne sallimatta.

Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:

— Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin kaunis.

Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.

Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:

— Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?

— Niin kyllä, mitä sitten?

— Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta tiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen, vastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy päinvastaiseen suuntaan.

— Niin kyllä, poikani.

— No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa, joka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt tiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon. Jos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa sitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi tahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut tappaa sitä, minä vain tahdoin ottaa sen kiinni. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen siitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä, että tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain tahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja minä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.

— Mutta hyvä poika, vastasi äiti, — sääliväisen ihmisen tulee olla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin poikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa muistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.

Siitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.

II OSA: SANGER JA SAM

I

UUSI KOTI

Jan oli nyt neljäntoista vuoden vanha, pitkäkoipinen ja laiha. Hän kasvoi nopeaan. Lääkäri huomasi tämän ja sanoi:

— Lähettäkää hänet vuodeksi johonkin maalaistaloon.

Niinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä täysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.

Sanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta takametsäkaudestaan.

Yleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki on koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta, jossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä enää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin vähän metsän tähteitä.

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin — katolilaisten ja protestanttien väliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.

Jokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä; siihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella sananparrella: "hän on kelpo mies", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä. Jos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan iiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän oli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan maatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi kirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa, halveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän kirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä, jolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista taas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi. Sangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen laatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia toisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat kyenneet siistimmin salvamaan talonsa. "Sinkkanurkkalaisten" keskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta sai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat pienet tiilitalot. Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä mutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä komeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän hallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko yhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt kykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot jo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn joukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille minkäänlaista asemaa yhteiskunnassa. William Raften, siirtokunnan varakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon. Char-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä, suoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen tiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista poikansa keralla muurasi talonsa itse.

Tällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.

Herra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa syötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin avaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen toisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika, jolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen vinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:

— Tule Sam ja anna Janille kättä.

Sam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi venyttelevällä äänellä "hyvää päivää" ja palasi sitten uunin taa katsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi tapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa, niin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea hänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä mielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin oli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois maaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi saavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu. Kirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa kedoilla ja metsissä — olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta nyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain ikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin suinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon pilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan tiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften tuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.

— Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, — mutta huomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti pojan toiseen kerrokseen nukkumaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi katsomaan, oliko pojan hyvä olla. Hän työnsi peitteen tiiviimmästi tämän ympärille, ja kumartuessaan alas toivottaakseen suudelmalla hyvää yötä hän huomasi, että pojan kasvot olivat kyynelistä kosteina. Hän kiersi hetkeksi käsivartensa Janin ympärille ja sanoi, että "älä ole milläsikään, huomenna se on kaikki ollutta ja mennyttä". Sitten hän ymmärtäväisenä äitinä jätti pojan yksikseen.

Mistä se kurjuuden ja kauhun kuorma oli tullut hänen päälleen ja minne se taas katosi, sitä Jan ei koskaan käsittänyt. Sitä ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut, ja seuraavana aamuna uusi maailma alkoi herättää hänen mielenkiintoaan.

William Raftenilla oli monta taloa, kaikki mitä parhaimmassa kunnossa ja kiinnityksistä vapaat; ja joka vuosi hän kartutti tiluksiaan. Hän oli järkevä, ovela, jopa viekaskin, ja useimmat naapurit häntä vihasivat, hän kun oli heitä paljon terävämpi ja aina vain rikastui. Tylyn puolensa hän käänsi maailmalle, hellän perheelleen. Ei silti, että hän missään suhteessa olisi ollut todella hellä. Hänen oli täytynyt omin neuvoin taistella taisteltavansa, tyhjästä alkaen, ja monet kovat kolaukset olivat häntä karaisseet. Mutta ne harvat, jotka hänet parhaiten tunsivat, saattoivat todistaa, että hänellä oli yhä tallella sama lämmin irlantilaissydän, vaikka se vuosi vuodelta vaipui syvemmälle pinnasta. Hänen käytöksensä oli kotonakin jyrkkää ja käskevää. Hänen käskyistään ei saanut tinkiä, eikä ollut mitään puolustusta, ellei niitä totellut. Vain lapsilleen niiden nuorella iällä ja vaimolleen hän oli aina hellä, mutta ne, jotka näkivät hänet niin kylmänä ja ahnaana, että hän jopa voitti viljamarkkinain keinottelijatkin, olisivat tuskin tunteneet häntä samaksi lämminsydämiseksi isäksi, joka tuntia myöhemmin kotonaan leikki hummaa pikkutyttösensä kanssa taikka vanhoilla päivillään hakkaili hymyilevää vaimoaan.

Oppia hän oli saanut niin vähän, että osasi tuskin lukea. Sen vuoksi hän piti kirjatietoa sangen suuressa arvossa ja päätti, että hänen omain lastensa tuli saada "parasta, mitä sitä sorttia rahalla sai", mikä luultavasti merkitsi, että heidän tuli oppia sujuvasti lukemaan sisältä. Omat lukemisensa hän luki sunnuntaiaamuisin. Silloin hän suurella vaivalla tavaili viikkolehdestä tärkeimmät asiat; "tärkeimmät" olivat hänelle markkinain hintaluettelot ja painikilpailut, sillä hän oli itse aikoinaan saavuttanut nyrkkeilijänä kunniaa ja mainetta ja kiintyi koko sydämellään uusimpain otteluitten hienoimpiin ammattisalaisuuksiin. Kerran kuukaudessa hän kävi vaimonsa kanssa kirkossa tämän mieliksi ja piti sen vuoksi kovin kohtuuttomana, ettei vaimo osoittanut vähääkään harrastusta hänen parasta huviaan — noita miesten voimankoetuksia kohtaan.

Vaikka hän oli tyly ja raakakin ihmisten kanssa tekemisiin joutuessaan, ei hän voinut sietää sitä, että eläimiä pideltiin pahoin. "Ihminen voi huutaa, kun häntä loukataan, mutta mykällä eläin raukalla ei ole mitään turvaa." Hän oli seudun ainoa maanviljelijä, joka ei myynyt eikä ampunut ikäloppua hevosta. "Se riepu on tehnyt ikänsä kovaa työtä ja on loppupäivikseen ruokansa ansainnut." Ja niin Duncan, Jerry ja moni muu, kukin vuoronsa jälkeen, sai eron virastaan ja eli loppuikänsä laiskana, eräskin toistakymmentä vuotta.

Raften oli useammalle kuin yhdelle naapureistaan antanut aika selkäsaunan hevosen ruoskimisesta ja kerran samanlaiseen tapaukseen puuttuessaan saanut itse selkäänsä, paha onni kun saattoi hänet ahdistamaan ammattipainijaa. Mutta se ei häneen tehnyt mitään pysyvää vaikutusta. Hän taisteli edelleenkin mykkäin eläinten puolesta omalla karkealla tavallaan.

Naapurin pojat saivat kaikki vasikannahat sivutuloikseen. Lehmäin maito näet tarvittiin tyyten eikä vasikoilla ollut suurta arvoa, joten tavallisesti ne tapettiin aivan nuorina. Teurastus oli poikain asia, jopa he toimittivat sen mielihyvin; ja nahat, joista nahkuri tuoreina maksoi viisikymmentä, kuivina viisikolmatta senttiä, olivat heidän varsinainen palkkansa. Raften ei koskaan antanut poikainsa tappaa vasikoita. "En minä voi itsekään tappaa viatonta vasikka riepua enkä halua, että poikanikaan sitä tekevät", hän sanoi. Sam siten menetti tämän tulolähteen, ja se kaiveli häntä usein.

Rouva Raften oli oivallinen nainen; hoiti erinomaisesti taloutta, kotia ja perhettä, oli miehensä uskollinen ja paras tuki, vaikka William toisinaan olikin vähän liian kovakourainen poikia kohtaan. Perhe oli ollut suuri, mutta useimmat lapsista olivat kuolleet. Eloon ei ollut jäänyt muita kuin viisitoistavuotias Sam ja pikku Minnie, jolla oli kokonaista kolme ikävuotta.

Janin tehtävät määrättiin heti. Kanat, puolet sioista ja lehmistä oli hänen hoidettava. Sitä paitsi hänen tuli auttaa Samia monissa muissa askareissa.

Työtä oli yllin kyllin ja selvät säännöt, miten kaikki oli tehtävä. Mutta sitä paitsi jäi melkein joka päivä aikaa muihinkin hommiin, jotka olivat paremmin Janin mielen mukaisia. Sillä vaikka Raften työaikana olikin pojille ankara, hän piti taas huolta siitäkin, että heillä vapaa-aikana riitti hauskuutta. Hänen karkeutensa ja raaka voimansa herättivät Janissa pelkoa. Hän ei ollut lainkaan päässyt selville, oltiinko häneen tyytyväisiä vai ei, sillä Raftenilla oli tapana olla aivan vaiti, kunnes hän sai asiastaan täyden varmuuden; silloin hän taas sanoa pamautti sanottavansa sitäkin voimallisemmin.

II

SAM

Sam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi näkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai aivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.

Samin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka isäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti. "Tämä näin on vieraitten huone", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen maanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui kuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone ei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan "laitos". Sitä pidetään suljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa. Raftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena oli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia, kaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli ollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu sekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli pikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria kirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa niistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että ne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä riippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten jäsenten arkkulevyt. Sangerissa oli tapana muistella vainajaa siten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin kehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun raamatunlauseen kanssa.

Huoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun ei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin käydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen sunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi aina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja karttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta; jonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain kerran viikossa.

Mutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti teki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli parikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa kaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan ollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi puhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta kovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin kaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi naamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja toinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he kumpikin kuuluivat.

— Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta ympäristöstä huolimatta.

— Tottakai, sanoi Sam. — Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin, mutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on talolle hyötyä.

— Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?

— Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän siitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista mahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.

— Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja viedä kotiin?

— Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän lainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.

— Mitä? Onko täällä jäniksiä?

— Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.

— Mutta tarkoitan, että onko nyt, tiukkasi Jan ilmeisesti pettyneenä.

— Ei niiden kimppuun ole helppo nyt päästä, mutta voimmehan koettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä pyssyä.

"Kun kaikki työt on tehty", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi. Kun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se kuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.

Sam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia kynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan, joka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn pöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet nähdessään. "Ohhoh!" — muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin hyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet tekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: — Isä sen ampui navetan katolta ja palkkalainen täytti.

Pojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin päivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken askareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin hyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:

— Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää luvata, ettet koskaan sano kenellekään — taikka jukopliut!

Tietysti Jan lupasi ja lisäsi tuon ehdottomasti sitovan sanan — "jukopliut".

— Lähdetään nyt molemmat aittaan, sanoi Sam. Kun he olivat puolimatassa, Sam jatkoi:

— Nyt minä olen palaavinani noutamaan jotakin. Mene sinä eteenpäin ja ympäri, niin minä tulen ja tapaan sinut puutarhassa, "punanahkan" alla.

Kun he tapasivat toisensa ison rusko-omenapuun alla, sulki Sam toisen surumielisen silmänsä ja sanoi salaperäisesti ääntään hiljentäen: — Seuraa minua. Hän kulki edellä puutarhan toiseen päähän vanhan hirsirakennuksen luo, joka oli ollut perheen asuntona ennen tiilirakennuksen valmistumista. Sitä käytettiin nykyään työkaluhuoneena. Sam nousi tikapuita edellä ullakolle; tämä oli kaikki kerrassaan jännittävää. Siellä aivan toisessa päässä pienen päätyikkunan vieressä hän taas vaati vaitiololupauksen, ja Jan lupasi uuden kerran. Sitten Sam kaahi vanhasta törkyisestä laatikosta esiin jousen, muutamia nuolia, ruostuneet teräksiset ansaraudat, vanhan teurastusveitsen, muutamia kalakoukkuja, tulukset, tulitikkurasian, joka oli täynnä tulitikkuja, ja jotakin likaista rasvaisen näköistä ainetta, jonka hän sanoi olevan kuivattua lihaa.

— Kuten näet, hän selitti, — minä olen aina tahtonut ruveta metsämieheksi, mutta isä on saanut päähänsä, että minusta pitää tulla hammaslääkäri. Isä sanoo, ettei metsästyksestä lähde rahaa, mutta kerran hänen täytyi käydä hammaslääkärissä, ja se lysti maksoi neljä dollaria, eikä puolta päivääkään se mies siellä viipynyt. Sen vuoksi hän tahtoi, että minun piti ruveta hammaslääkäriksi. Mutta minä vain yhä tahdoin ruveta metsämieheksi, ja eräänä päivänä hän antoi selkään minulle ja Budille, — Budi oli minun veljeni, joka kuoli vuosi takaperin. Kun kuulet äidin hänestä puhuvan, niin luulisit häntä enkeliksi, mutta minun mielestäni hän oli hurja jätkä, eikä likimainkaan ollut toista niin pahaa poikaa koko koulussa. — No niin, isä antoi meille kamalasti selkään, kun emme ruokkineet sikoja, ja Budi sanoi, että hän lähtee tiehensä, ja alussa minä aioin tehdä juuri saman tempun, ja me aioimme liittyä intiaaneihin. Ja oli mitä oli, kyllä minä lähdenkin, jos saan vielä selkääni, ja nämä ovat ne kapistukset, jotka me sitä varten hankimme. Budi tahtoi varastaa isäukon pyssyn, mutta minä en tahtonut. Sen saat uskoa, että minä sillä kertaa olin kuin hulluna kiukusta, ja vielä hullumpi oli Budi — mutta sitten minä kylmenin ja puhuin Budille. "Kuules nyt, Budi", minä sanoin, "meiltä menisi kuukauden päivät, ennen kuin olisimme Lännessä, ja elleivät intiaanit sitten tahtoisikaan muuta kuin meidän päänahkamme, niin se lysti loppuisi lyhyeen. Eikä isä totta puhuen ole kovin paha, sillä kyllä me varmaan annoimme sikain nähdä nälkää, niin että yksi niistä kuoli." Todella, taisimmekin ansaita kaiken, mitä saimme — ja oli miten oli, olisimmehan me olleet pähkähulluja, jos olisimme livistäneet tiehemme, vaikka hyvin mielelläni minä rupeaisin metsästäjäksi. Niin, Budi sitten talvella kuoli. Näitkö sinä sen suurimman nimilaatan siellä seinällä. Se on juuri hänen, se. Minä taannoin näin äidin sitä katselevan ja itkevän. Isä sanoo, että hän lähettää minut kouluun, jos tahdon ruveta hammaslääkäriksi tai asianajajaksi — asianajajat ansaitsevat paljon rahaa: isä kävi kerran käräjiä — ja ellen minä tahdo, niin sitten saan livistää — arvaat kai minne?

Tässä oli poika, josta Jan saattoi pitää, ja niinpä hänkin avasi sydämensä. Hän jutteli kaikki metsään rakentamastaan mökistä, kertoi, kuinka oli tehnyt työtä ja kuinka oli sitä puuhaa rakastanut. Hän oli täynnä intoa, samoin kuin ennenkin. Hän suorastaan pursui tarmoa ja kaikenlaisia uusia aikeita. Samissa hän huomasi ainakin kaksi asiaa, joita hänessä ei ollut — työaseitten käyttämisen taidon ja kylmän arvostelukyvyn. Melkein kuin olisi hänen veljensä Radin parhaat puolet otettu ja pantu todelliseen ihmisolentoon. Ja muistellessaan Gleninsä iloa Jan sanoi:

— Rakennetaanpas mökki metsään puron rannalle; ei suinkaan sinun isäsi sitä kieltäisi, vai mitä?

— Ei ollenkaan, kun vain työt tehdään.

III

WIGWAMI

Sitä piti ryhtyä puuhaamaan heti seuraavana päivänä. Heti kun joka työ oli tullut tarkkaan tehdyksi, he lähtivät metsään paikkaa katsomaan. Puro juoksi niityn halki ja siitä aidan alitse metsään. Metsä oli alussa avointa ja ruohoista, mutta alempana siihen puron varressa yhtyi taaja katajasuo. Suon kautta ei kulkenut polkua, mutta Sam sanoi, että sen takana oli soma korkea paikka. Tämä kumpu näytti olevan kaukana metsän sydämessä, vaikkei sinne suon poikki ollut matkaa kuin satakunta askelta. Se oli kuin luotu leirin paikaksi — korkea, kuiva ja avointa lehtimetsää kasvava, edessä puro ja setrisuota ympärillä. Jan ihastui. Ja innostus tarttui Samiinkin ja kirveen tuotuaan hän oli valmis ryhtymään mökkiä rakentamaan. Mutta Jan oli miettinyt tuimasti kaiken aamua, ja nyt hän sanoi:

— Sam, emme me viitsi ruveta valkoisiksi metsästäjiksi. Ei niistä ole mihinkään; ollaan intiaaneja.

— Kuulepas, juuri tuossa sinä isket kirveesi kiveen, väitti Sam. — Isä sanoo, ettei intiaani osaa tehdä mitään, mitä ei valkoinen osaisi tehdä paremmin.

— Nyt laskettelet loruja, sanoi Jan kiihtyneenä. — Valkoinen metsämies ei kykene seuraamaan mokkasiinien jälkiä kovan graniittikallion poikki. Valkoinen mies ei pysty menemään koskemattomaan metsään paljas puukko aseenaan ja saamaan sieltä näin varustettuna kaikki tarvikkeensa. Valkoinen metsämies ei osaa metsästää jousella ja nuolilla eikä pyytää riistaa pauloilla, vai mitä? Eikä ainoakaan valkoinen vielä ole kyennyt tekemään koivuntuohesta kanoottia.

Jatkaen sitten toiseen äänensävyyn Jan sanoi:

— Kuulepas, Sam, me tahdomme olla kaikkein parhaimman laatuisia metsästäjiä, eikös niin? Niin että olemme valmiit lähtemään Länteen. Ollaan intiaaneja ja tehdään kaikki juuri niin kuin intiaanitkin.

Tällä ehdotuksella oli kuitenkin kaikitenkin seikkailun ja uutuuden viehätys, ja hetken mutistuaan Samkin suostui tuumaan. Ja nyt tuli Janin ajatuksenjuoksun pääkohta.

— Intiaanit eivät asu mökissä, ne asuvat tiipiissä. Miksi me emme sitten tekisi tiipiitä?

— Se olisikin poikaa, sanoi Sam, joka oli nähnyt sen verran intiaanimajojen kuvia, ettei hänelle tarvinnut enempää selitellä. — Mutta mistä me sen teemme?

— Kuule, vastasi Jan ryhtyen paikalla johtamaan ja nauttien siitä, kun saattoi puhua asiantuntemuksella. — Lakeuksien intiaanit tekevät tiipiinsä nahasta, metsäintiaanit sitä vastoin tavallisesti käyttävät koivun tuohta.

— Mutta minä lyön vetoa, ettet näistä metsistä löydä sen vertaa tuohta, että maaoravakaan mahtuisi siitä tehtyyn tiipiihin pähkinöitä pureskelemaan.

— Tehdään jalavan kuoresta.

— Se on koko joukon helpompaa, vastasi Sam, — jos se vain kelpaa. Viime talvena kaadettiin paljon jalavia, joista kuori nyt lähtee kuin itsestään. Mutta tuumataan ensin kuinka se hökötys tehdään.

Tämä oli viisas ehdotus ja ajatus, joka Janilta olisi jäänyt huomaamatta. Hän luultavasti olisi ensin koonnut paljon aineita ja vasta sitten jäljestä päin tehnyt suunnitelman, mutta Samia oli opetettu ryhtymään työhön järjestelmällisesti.

Jan hahmotteli sileän puun pintaan intiaanitiipiin niin hyvin kuin muisti. Tämän muotoinen se taisi olla, salot tällä tavalla esiin pistäen, tuossa savureikä ja tuossa toinen reikä oviaukoksi.

— Kuulostaa, ettet sinä ole koskaan sitä itse nähnyt, huomautti Sam hieman pisteliäästi eikä juuri kohteliaasti, — mutta yritetäänpä tuota. Entä kuinka suuri?

Kaksi ja puoli metriä korkea ja kaksi ja puoli poikki mitaten — sitä suuruutta arveluin kohtuudeksi. Muutamassa minuutissa leikattiin neljä kolmen metrin salkoa ja Jan kantoi ne puron yläpuolelle sileälle paikalle sitä myöten kuin Sam kaatoi.

— Mutta millä ne köytetään yhteen? kysyi Jan.

— Tottahan toki köyttä aina löytyy.

— Niin, mutta meidän tulee ottaa kaikki metsästä; oikeaa köyttä ei ole lupa käyttää.

— Tuohon minä tiedän keinon, sanoi Sam. — Kun isäukko seivästi puutarhan aidan, hän sitoi jokaisen seiväsparin päästä yhteen pajunvitsoilla.

— Se on totta — minä en tuota muistanutkaan, sanoi Jan. Muutaman minuutin kuluttua he olivat täydessä touhussa koettaessaan sitoa neljää salkoa yhteen liukkailla ja kankeilla pajuilla, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Ne piti sitoa hyvin tiukkaan, muutoin ne luistivat ja laukesivat kasaan heti, kun ne pystyynkin saatiin, ja lopulta näytti siltä, ettei pojilla ollut muuta neuvoa kuin turvautua rautalankaan, vaikka se olikin tyylin vastaista. Samalla he kuulivat hiljaisen rykäyksen ja kääntyessään katsomaan näkivät William Raftenin seisovan lähellään käsi selän takana, ikään kuin hän olisi jo tuntikausia heitä katsellut.

Pojat pelästyivät aika lailla. Kummallisen vaistonsa avulla Raften aina sattui ilmestymään kaikkialle, missä vain oli jotakin tekeillä. Hänellä oli tapana tarkastaa asiat perin pohjin, ja elleivät ne häntä miellyttäneet, lausua mielipiteensä muutamalla kirveltävällä pilkkasanalla, joita hänen irlantilaisessa murteessaan oli paljon ja hyviä. Pojat eivät osanneet aavistaa, mitä hän mietti katsellessaan heidän puuhiaan, ja odottivat sen vuoksi levottomina. Jos he olisivat tuhlanneet aikaa, joka olisi ollut käytettävä työhön, niin olisikin heidät arvelematta häpeällisesti lähetetty hyödyllisempiin toimiin, mutta nythän oli heidän laillinen vapaa-aikansa. Luotuaan heihin tutkistelevan silmäyksen Raften virkkoi hitaasti:

— Pojat!

Sam hiukan tyyntyi todettuaan isänsä äänensävyn.

— Mitä te siinä aikaanne haaskaatte (Janin rohkeus lannistui) ja koetatte pajun oksilla sitoa tuommoista? Ei siitä mitään tule. Hakekaa ladosta rautalankaa taikka nuoraa.

Pojat tunsivat suurta helpotusta, mutta saattoihan tämä ystävällinen alku olla vain teeskentelyä, jotta isku sitten tuntuisi sitä nasevammin. Sam oli ääneti. Jan sanoi sen vuoksi hetken päästä:

— Ei ole lupa käyttää mitään muuta kuin mitä intiaaneilla oli taikka mitä he saattoivat metsästä saada.

— Kuka kieltää?

— Säännöt.

— Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. — Vai säännöt! Jopa nyt.

Hän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan pensaikon luo.

— Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?

— En, herra Raften.

— Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.

Jan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa kuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki kapeatakaan kaistaletta.

— Se on nahkapuuta, sanoi Raften. — Sitä intiaanit käyttävät; sitä täällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.

Pojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua.
Kaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään
Raften sanoi: — Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.

— Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam suojelevalla äänellä. — Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota nahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen vanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa. Eikös se olekin oikeata ainetta?

Sitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin niillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet työnnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille — taikka oikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.

Neuvoteltuaan he hakivat pitkän ja notkean, tuuman vahvuisen pajun ja taivuttaen sen lenkiksi sitoivat sen nahkapuulla kiinni kuhunkin paaluun vähän toista metriä korkealle maasta. Sitten he leikkasivat neljä lyhyttä keppiä, jotka ulottuivat maasta siihen. Näiden yläpää sidottiin pajuun kiinni, minkä jälkeen voitiin ruveta panemaan paikoilleen kuoren kappaleita. Pojat lähtivät jalavahirsien luo, ja tässä Samin erinomaisesta kirveenkäytöstä oli suurta apua. Hän viilsi kuoren auki pitkin hirren kylkeä. Kirveen terällä ja puuvaajoilla he sitten irrottivat suuren kuoritötterön, joka oli kahdeksan jalkaa pitkä ja neljä leveä. Heille oli iloinen yllätys, kun niin pienestä hirrestä saatiin niin mahtava kuorenkaistale.

Kolmesta suuresta hirrestä saatiin kolme oivaa isoa kuoren kaistaletta ja toisista mistä suurempia, mistä pienempiä. Isot kaistaleet asetettiin rungon päälle siten, että ne peittivät niin suuren alan kuin suinkin. Tietysti ne olivat yläpäästä liian leveät ja alapäästä liian kapeat, mutta aukot voitiin täyttää pienillä paloilla, kunhan vain keksittiin keino niiden kiinnittämiseksi paikoilleen.

Sam ehdotti, että ne naulattaisiin salkoihin, mutta Jan kauhistui naulain käyttämistä.

— Ei intiaaneilla ole nauloja.

— Mitä he sitten käyttäisivät? kysyi Sam.

— Nahkarihmoja ja puuvaarnoja. Luulenpa, että ne kävisivät laatuun.

— Mutta salot ovat kovaa puuta, väitti käytännöllinen Sam. — Tamminen vaarna painuu mäntyyn, mutta kovaan puuhun ei saa puuvaarnaa painumaan, ellei ensin tee reikää. Minä menenkin hakemaan kairan.

— Ei, Sam, yhtä hyvin voisit palkata nikkarin. — Intiaanejahan meidän piti olla. Leikitään oikein. Kyllä me jonkin keinon keksimme. Emmeköhän saa niitä nahkapuulla sidotuksi.

Sam teki siis kirveellä terävän tammisen puikon, ja Jan pisteli sillä reikiä kuhunkin kuoren kappaleeseen, ja karkein ompeluksin he tuota pikaa saivat wigwamin näköjään hyvinkin kauniisti peitetyksi. Mutta kun he menivät sisästä tarkastamaan, odotti siellä ikävä yllätys, sillä reikiä näkyi kovin paljon. Niitä oli mahdoton kaikkia sulkea, kuori kun halkeili niin monesta paikasta, mutta pojat tukkivat kuitenkin pahimmat ja valmistautuivat sitten suureen pyhään toimitukseen — tekemään tulen majan keskelle.

He kokosivat ison kasan kuivia polttoaineita, ja sitten Jan kaivoi taskustaan esille tulitikun.

— Tuolla tavallako intiaanit tekevät? En minä luule intiaaneilla olevan tulitikkuja, virkkoi Sam venytellen arvostelevasti sanojaan.

— No ei suinkaan, myönsi Jan nöyrästi. — Mutta minulla ei ole piikiveä eikä tulirautaa, enkä osaa kalikastakaan tulta hieroa, niin että meidän täytyy käyttää tikkuja, jos tahdomme tulta.

— Tietysti meillä pitää olla tuli, enkä minä potki vastaan, sanoi Sam. — Raapaise sinä vain vanhalla, reidestä syttyvällä rikkitikullasi. Leiri ilman tulta olisi melkein kuin viimevuotinen linnun pesä taikka katoton huone.

Jan raapaisi tikulla valkeata ja pani sen puun viereen. Tikku sammui.
Hän raapaisi toisella — sama tulos. Ja vielä seuraavallakin kerralla.

Sam huomautti:

— Minusta näyttää, ettet sinä paljonkaan tiedä tulen tekemisestä. Annas kun minä näytän. Annas kun valkoinen metsämies vähän opettaa intiaanille eräasioita, hän tuhahti ilkikurinen välke silmissään.

Sam otti kirveen ja leikkasi kuivasta männynjuuresta muutamia pirstaleita. Sitten hän puukollaan vuoli pitkiä kipertyviä lastuja, jotka jätti törröttämään tikun toiseen päähän.

— Olenhan minä nähnyt kuvan, jossa intiaani vuolee tuollaisia.
Nimittävät niitä rukoustikuiksi, sanoi Jan.

— Niin kai, mutta nämä rukoustikutpa ovat niitä parhaita sytykkeitä, vastasi toinen. Hän raapaisi tulitikulla valkeata, ja tuota pikaa oli keskellä wigwamia loimuava tuli.

— Vanha de Neuvillen mummo, noita-akka — se tietää metsästä vaikka mitä, ja villitty Jimmy tekee runoa kaikesta mitä hän sanoo. Jimmy väittää hänen sanovan, että kun tahdot tehdä metsään tulen, niin tee näin:

"Ota koivuntuohta palanen, niin kuivaa kuin mahdollista, joku kuiva karahka ota puista kasvavista. Jokunen männynoksa vielä, jotta kattilan kiehumaan saat, niin oiva sulla on nuotio ja valossa hohtaa maat."

— Kuka on Neuvillen mummo?