— Kah, se vanha noita-akka, joka asuu alhaalla puron mutkassa.
— Mitä? Onko hänellä tyttärentytär, jonka nimi on Biddy? kysyi Jan äkkiä muistaen, että hänen muinainen liittolaisensa oli kotoisin tästä osasta Sangeria.
— Hohoh! Tottakai on! Ja aika lunttu onkin — juo kuin kala ja puhuu joka ihmisen puolikuolleeksi kertoen siitä ajasta, jonka hän oli Bonnertonissa. Saa joka postissa kirjeen, jossa häntä vaaditaan tulemaan takaisin ja kyläilemään vähän kauemmin.
— Eikös tämä ole somaa, sanoi Jan istuessaan wigwamissa kuusenoksakimpulla.
— Ei paremmasta väliä, tuumi Sam istuimeltaan tulen toiselta puolelta. — Mutta kuules, Jan, älä lisää puita tuleen; täällä alkaa olla jo hieman lämmin, ja tuossa savutorvessa näyttää olevan vähän vikaa — taitaa olla nuohoamisen tarpeessa. Sitä ei varmaan ole äskettäin nuohottukaan — ainakaan minun muistini aikana.
Tuli leimusi ja savua karttui. Vähän siitä ensin meni mäellekin majan huipussa olevasta savureiästä, mutta sitten tuntui savu päättelevän, että koko savureikä oli sulaa erehdystä, eikä sen koommin suostunut sitä ensinkään käyttämään. Osa pyrki pihalle raoista, ja ovesta sitä tuprutti ulos vahvalti, mutta suurin osa näytti tyytyvän jäämään wigwamin sisään, niin että minuutin kuluttua ja pikemminkin pojat hyökkäsivät ulos. Silmistä tihkui savukyyneliä, ja he olivat hyvin masentuneita ja noloja.
— Minusta näyttää, huomautti Sam, — että sekoitimme reiät. Ovi olisi pitänyt olla yläpäässä, koska savu mieluummin menee siitä. Sitten ehkä olisimme saaneet olla siltä rauhassa.
— Intiaanit saavat sen vetämään, sanoi Jan. — Pitäisipä valkoisen metsästäjänkin siis osata se taito.
— Nyt onkin intiaanin vuoro, sanoi Sam. — Ehkä ovi pitää sulkea, sitten savun täytyy paeta ulos oikeasta reiästä.
Ajatusta koetettiinkin soveltaa käytäntöön, ja tietenkin osan savusta täytyi nyt mennä ulos savureiästä. Mutta sen se teki vasta kauan sen jälkeen, kun poikien oli ollut pakko pötkiä mäelle.
— Näyttää siltä, että senkin, mikä menee raoista ulos, tämä hieno savutorvi imee taas takaisin, sanoi Sam.
Pettymys oli sangen suuri. Omalla tiipiitulella olisi poikain mielestä ollut kovin runollista istua, mutta pistävä ja kiduttava savu teki sen mahdottomaksi. Heidän unelmansa raukesi, ja Sam ehdotti, että "eiköhän olisi parempi yrittää uutta mökkiä".
— Ei, sanoi Jan itsepintaisena kuten aina. — Minä tiedän, että se on mahdollista, koska se on intiaaneillekin mahdollista. Kyllä me sen vielä keksimme.
Mutta turhia olivat kaikki heidän ponnistuksensa. Wigwami oli aivan epäonnistunut, koska siihen ei voinut tehdä tulta. Sitä paitsi se oli sangen pieni ja epämukava; tuuli puhalsi sadoista raoista, jotka yhä suurenivat sitä myöten kuin jalavan kuori kuivui ja halkeili. Kerran rankkasade yllätti heidät, ja he olivat kovin mielissään, kun täytyi paeta tähän ilottomaan majaan, mutta vettä tuli niin tulvanaan savureiästä ja seinän raoista, ettei siitä ollut paljonkaan apua.
— Täällä on minusta totisesti kosteampaa kuin ulkona, sanoi Sam hyökätessään edellä kotia kohti.
Samana yönä tuli kova myrsky, ja poikain seuraavana päivänä paikalle tullessa se oli puhaltanut nurin heidän hataran wigwaminsa. Kaikki oli raunioina.
Jonkin ajan kuluttua Raften tavalliseen tylyyn tapaansa kysyi:
— No, pojat, miten siellä leirissä asiat hurisevat? Onko wigwami valmis?
— Ei siitä ollut mihinkään, sanoi Sam. — Tuuli kaatoi sen.
— Mitenkäs niin kävi?
— En tiedä. Ja siihen työntyi niin savuakin. Ei siinä voinut olla.
— Se ei ollut oikein tehty, sanoi Raften. Sitten äkkiä innostuen, mikä osoitti kuinka mielellään hän neljäkymmentä vuotta takaperin olisi leikkiin yhtynyt, hän sanoi:
— Miksette tee oikeata tiipiitä?
— Emme osaa; ja mistä sen tekisimme?
— No kuulkaahan nyt. Olette käyttäytyneet kovin hyvin ettekä ole laiminlyöneet työtänne — saatte ottaa vanhan vaununpeitteen. Bert-serkku näyttäisi teille, kuinka se on tehtävä, jos hän olisi täällä. Mutta ehkä Kaleb Clark tietäisi, hän lisäsi silmiään merkitsevästi vilkuttaen. — Paras kysyä häneltä.
Sitten hän kääntyi antamaan käskyjä palkkalaisille, jotka tietysti söivät perheen pöydässä.
— Isä, saammeko mennä Kalebin luo?
— Saatte tehdä hänelle mitä tahdotte minun puolestani, vastasi Raften. Hän ei ollut turhan puhuja, sen tiesi Sam, ja heti kun vapaa aika alkoi, hän kantoi Janin kanssa ulos vanhan vaununpeitteen. Siinä näytti olevan oikein monen aarin ala kangasta, kun he sen levittivät. Otettuaan sen näin haltuunsa he taas veivät sen takaisin navettaan, omaan valtakuntaansa, ja Sam sanoi:
— Minun tekee kovasti mieleni mennä suoraa päätä Kalebin luo; hän kyllä tietää tiipiistä enemmän kuin kukaan muu tällä paikalla, mikä ei tosin ole kovin paljon.
— Mikä mies se Kaleb on?
— Sama vanha pukki, joka kerran ampui meidän ukkoa, kun tämä oli jutkauttanut häntä hevoskaupassa. Olkoon vain, että se oli erehdys. Ja kai syytä oli siinäkin, että isä oli ostanut hänen vanhoja velkakirjojaan ja saanut ne halvalla ja sitten yritti kovakouraisesti pakottaa hänet maksamaan. Sen jälkeen hänellä on ollut huono onni kaikessa. — Se on kovin konstikas vanha ukkeli, tuo Kaleb. Mutta metsistä hän tietää paljon, hän kun on ennen ollut erämies ja ansapyytäjä. Jukopliut, kyllä hän kävisi minun kimppuuni, jos tietäisi kuka minun isäni on, mutta ei hän ainakaan saa sitä minulta kuulla.
IV
SANGERIN NOITA
Pojat lähtivät Kalebin luo. Hän asui puron varressa jonkin matkan päässä leiripaikalta. Joen mutkaa lähestyessään he näkivät pienen hirsimökin, kanoja ja sian mökin ovella.
— Tuossa noita asuu, sanoi Sam.
— Kuka — de Neuvillen vanha mummoko?
— Niin juuri, ja minusta se pitää kovin paljon. Niin aina; melkein yhtä paljon kuin vanha kana kanahaukasta. Taitaa yötkin valvoa ja vain rakastaa minua.
— Kuinka niin?
— Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista ensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat ylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta. Suuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten hänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän talvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin ehkä viiden dollarin arvoinen — ainakin hän niin väitti, ja ehkä hän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa — ja sitten hän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä ennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat siat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee kotiin ja sanoo äidille: "Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla. Vie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja perunoita ja katso, ettei mitään puutu." Sillä tavalla isä aina tekee etteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä ruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut paljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein tiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen edestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun kaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen kuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa kouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:
"Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota armolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun miehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin että painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni."
— Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi kertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata sen mahassa.
— Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti kallistui Raftenien puolelle.
— Ei suinkaan, vastasi Sam; — on vain niin kummallinen. On paljon sellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin kummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun sitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään ja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä "pikku kaunokaisikseen", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat tehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta lintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein näkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut, joita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon kädestäkin. Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn juureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja kylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että "voi kaunokaiseni".
— Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he olivat tulleet noita-akan mökin luo. — Siellä on ullakkohuone, ja se on täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.
— Mitä varten?
— Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.
— Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan kasvitohtori.
— No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se tuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin voimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä maannut.
— Minä mielelläni kävisin häntä tervehtimässä.
— Senhän voimmekin mainiosti tehdä, vastasi Sam,
— Eikö hän tunne sinua?
— Tottakai tuntee, mutta kyllä hänen tapansa tiedetään, venytteli
Sam. Eukko ei pidä mistään niin paljon kuin sairaasta ihmisestä.
Sam pysähtyi, kääri hihansuut ja tutki kumpaakin käsivarttaan, vaikka ilmeisestikin ilman menestystä, koska hän sitten päästeli irti housunkannattimensa ja laski housunsa kinttuihin sekä ryhtyi tutkimaan sääriään. Kaikilla pojilla on tietenkin aina joitakuita naarmuja ja haavoja parantumisen eri asteilla. Sam valitsi parhaansa, aitanaulan naarmun, joka oli juuri polven alla. Siihen asti hän tuskin oli muistanut sitä olevankaan, mutta nyt hän tuumasi, että "eiköhän kelpaa". Hän lainasi Janilta lyijykynän, hankasi sillä arven ympärystän täyteen kuolleen lihan väriä ja höysti sitä harmaan pähkinäpuun viheriän kuoren mehulla, josta se kävi ilkeän kellervän ruskeaksi, niin kuin mätänevä ihmisliha ainakin. Näin syntyi aivan hirvittävän näköinen mätäpaise. Sitten hän pureskeli ruohoista kellervänviheriää väriä ja sylkäisi siitä nenäliinaan, jonka hän kietaisi haavan päälle. Lopuksi hän sieppasi käteensä sauvan ja alkoi suurella vaivalla ontuen köpittää noita-akan mökille. Heidän lähestyessään temmattiin puoliavoin ovi huonoenteisesti paukahtaen kiinni. Vähääkään hämmästymättä Sam katsoi Janiin ja nyökäytti päätään. Sitten hän kolkutti ovelle. Sisältä vastasi pienen koiran haukunta. Sam kolkutti uudelleen. Nyt sisältä kuului jonkinlaista liikettä, mutta ei vastausta. Hän kolkutti kolmannen kerran, sitten kuului kimakka ääni:
— Menkää sieltä matkoihinne! Pois minun mökiltäni, senkin kelvottomat nulikat!
Sam irvisti. Venytellen tavallista enemmän puhettaan hän sitten valittavalla äänellä sanoi:
— Mummo kulta, täällä on vain pieni poika raukka. Tohtorit eivät voi hänelle mitään.
Kun ei kuulunut vastausta, rohkaisi Sam mielensä ja avasi oven. Siellä istui eukko mulkoillen vihaisilla punaisilla silmillään tuvan poikki kissa sylissään ja piippu suussaan koiran muristessa tulijoille.
— Etkös sinä ole Sam Raften? hän kysyi vihaisesti.
— Olen, rouva. Minä kun loukkasin polveni aidan naulaan. Sanovat, että siitä voi saada verenmyrkytyksen, Sam sanoi, voivotteli vähän ja koetti näyttää vallan vaivaiselta. Noita-akalta jäi "mene ulos" sanomatta. Hänen hyvä sydämensä lämpeni kärsivää kohtaan. Ja oikeastaan hän nauttikin siitä, että vihollinen tuli näin nöyränä apua hakemaan.
— Katsotaanpa, katsotaanpa. Sam koetti kovasti voivotellen paljastaa sen ruman saastan, jolla hän oli polvensa koristanut, kun ulkoa samassa kuului askelia. Ovi aukeni ja Biddy astui sisään.
Hän ja Jan tunsivat heti toisensa. Toinen oli kasvanut paljon pitemmäksi, toinen paljon levennyt siitä kun viimeksi tavattiin, mutta he tervehtivät toisiaan kuin kaksi lämminsydämistä ihmistä, jotka pitkästä aikaa tavatessaan ilostuvat.
— Kuinka jaksaa pappa ja mamma ja koko teidän perheenne? Voi, voi, muistaako Jan, kun me teimme sitä keuhkopalsamia? Kyllä me silloin sentään olimme ymmärtämättömiä! Muistaako Jan, että minä usein kerroin mummosta? Niin, tässä hän on. Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä seurustelin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? No mummo se nyt osaa Janille kertoa kasveista vaikka kuinka paljon.
Pitkä voivotus sai nyt huomion kääntymään Samiin.
— Kas vain, eikös tämä ole Sam Raften? kysyi Biddy kylmästi.
— On, ja hänessä on kuoleman tauti, sanoi mummo. — Heidän oma tohtorinsa hylkäsi hänet ja sanoi, ettei hänelle kukaan kuolevainen voi mitään, niin että hänen täytyi tulla minua pyytämään.
Toinen pitkä voivotus vahvisti näitä sanoja.
— Katsotaanpa sitä. Annas tänne sakseni, Biddy; kyllä minun täytyy leikata housun puntti poikki.
— Ei, ei, huudahti Sam äkkiä hyvin vilkkaasti, hän kun pelkäsi niitä seurauksia, joita siitä kotona koituisi. Minä käärin sen.
— Kas noin, kyllä se kelpaa. No voi minun päiviäni, sanoi noita-akka. — Niin, niin, siinä on lihan mätä. Minä voisin leikata sen pois, hän sanoi ja kaiveli taskuaan (Sam pelkäsi puukkoa ja oli valmis hyökkäämään ovea kohti), mutta annas kun katson — se olisi tyhmä temppu. Selvitään tässä muutenkin.
— Niin kyllä, sanoi Sam takertuen kiinni tähän ajatukseen,
— tyhmä tohtori tekisi sen, mutta te voitte antaa minulle jotakin sisään otettavaa, joka on paljon parempaa.
— Tietenkin voin, tuumi eukko, ja Jan ja Sam hengittivät keveämmin. — Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon oli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. — Sam nieli. — Ja saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja juo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä elävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti päivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve tulee — veres kananpoikanen joka kerta, muista se.
— Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.
— Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est… — häneltä pääsi korahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman tuskaa.
— Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä on kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi viimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä vastaan kantaa kaunaa.
Pitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.
— Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta karttaen.
— Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.
— Niin, mutta minä tahdon tietää, minkä näköinen se on ja mikä sen nimi on.
— Niin kyllä, ei se ole minkään muun näköinen. Se on vain itsensä näköinen ja sitä sanotaan noidan pähkinäpensaaksi.
"Noidan pähkinä kukkii, kun lehtensä varistaa,
ja kylmän vihat ja kuumeet se poies karistaa",
kuten villitty Jimmy sanoo.
— Minä joskus näytän sen Janille, sanoi Biddy.
— Tuleeko siitä keuhkopalsamia? kysyi Jan kurillaan.
— Nyt kai täytyy lähteä, sanoi Sam epäröiden. — Voin jo paljon paremmin. Missä minun keppini on? Tuossa, Jan, kanna sinä rohtojani ja ole hyvin varovainen.
Jan otti nipun vieläkään uskaltamatta katsoa Samia silmiin. Mummo käski heitä molempia palaamaan pian ja seurasi heitä ovelle sydämellisesti hyvästellen. Samalla hän huudahti:
— Odottakaas! Sitten hän meni huoneen ainoan vuoteen luo, kääri vaatteet kokoon, niin että niiden keskeltä tuli näkyviin joukko rusoposkisia omenoita. Hän valitsi kaksi parasta ja antoi yhden kummallekin pojalle.
— Minun täytyy pitää niitä piilossa, ettei sika saa, hän selitti, — sillä sen parempia omenoita ei kasva missään.
— Hyviä ne kyllä ovatkin, kuiskasi Sam, kun oli nilkuttanut niin kauas, ettei hänen puhettaan enää saattanut kuulla, — hänen poikansa Larry varasti ne meidän puutarhastamme viime syksynä. Ne ovat ainoa laji, joka säilyy talvenkin. Ne ovat parhaita, mitä puissa kasvaa, mutta nyt ne ovat hiukan liian lämpöisiä.
— Hyvästi ja kiitoksia paljon, sanoi Jan.
— Minä voin jo paremmin, venytteli Sam. — Väsymystä ei enää tunnu ollenkaan, ja sen jälkeen kun olen eukon rohtoja nieleskellyt, en toista tarvitse. Mutta suupielestään hän lisäsi: — Kun voisi oksentaa sen saastan pois, ennen kuin se myrkyttää minut. — Ja sitten hyvin käsittäen, kuinka somalta se näyttäisi, hän tahtoi nakata keppinsä pois ja hyökätä metsään.
Jan töin tuskin sai hänet noudattamaan sen verran säädyllisyyttä että poika sentään jonkin verran nilkutti, niin kauan kuin oltiin näkyvissä. Muutos parempaan päin oli kuitenkin sangen huomattava, ja kunnon vanha noita-akka käski ääneensä Biddyäkin katsomaan, kuinka äkkiä hän oli nuoren Raftenin parantanut, "vaikka kaikki maan tohtorit olivat hänet hylänneet".
— Nyt mennään herra Kaleb Clarkin luo, sanoi Sam.
— Sinä tepastelet merkillisen hyvin rammaksi, jolle tohtoritkaan eivät mitään mahda, huomautti Jan.
— Joo, se on se oikean koiven mätä liha, joka niin jalkaa nostattaa.
Vasen koipi on juuri kuin ennenkin.
— Pannaan tämä johonkin piiloon siksi kunnes palataan, sanoi Jan noidanpähkinä-nippua Samin nenän edessä heiluttaen.
— Annas kun minä piilotan sen, tuumi Sam ja nakkasi nipun kauas puroon.
— Hyi, tuo oli häijysti. Ehkä eukko olisi tarvinnut niitä itse.
— Mihin nyt tuollainen moska kelpaisi. Tein enemmän kuin velvollisuuteni juodessani sen myrkyn. Siinä tuntui aivan selvään kissan maku.
— Mitä sanot hänelle ensi kerralla?
— Mitäkö? Tietenkin että panin risut oikeaan paikkaan, missä niistä oli hyötyä. Minä liotin niitä vedessä ja join nestettä niin paljon kuin katsoin tarpeelliseksi. Mutta kyllä se itse hankkii tiedon siitä, paraninko minä, ja on paljon iloisempi kuin jos olisin syönyt hänen homehtuneet risunsa ja sitten olisi pitänyt lähteä oikeata tohtoria hakemaan.
Jan ei voinut sanoa siihen mitään, mutta hän ei silti ollut tyytyväinenkään. Hänen mielestään oli loukkaavaa nakata rohdot pois — ja varsinkin niin pian. Sitä paitsi hän olisi ollut utelias tietämään, mitä ne oikein olivat ja millä tavalla ne vaikuttivat.
V
KALEB
Puolentoista kilometrin päässä asui Kaleb Clark, nykyisin vain mäkitupalaisena maalla, joka ennen oli ollut hänen omansa.
Kun pojat tulivat lähemmäksi, he näkivät kookkaan harteikkaan miehen, jolla oli pitkä valkoinen parta, kantavan sylissään puita mökkiinsä.
— Siinä se nyt on se vanha pukki, sanoi Sam.
Jan oli haistelevinaan, kun hän älysi syyn haukkumanimeen.
— Sinun taitaa nyt olla parempi pitää puhetta. Kalebia ei ole yhtä helppo narrata kuin noita-akkaa, ja isälle hän on aivan yhtä äkäinen.
Jan astui siis edellä varovaisesti ja kolkutti mökin oveen. Syvä-ääninen koira alkoi kovasti haukkua, suuri parta tuli näkyviin ja koiran omistaja murahti, "no mitä?"
— Oletteko te herra Clark?
— Joo. Sitten hän sanoi "mene maata, Turkki", mustan ja ruskean kirjavalle koiralle, joka muristen tuli ulos.
— Minä tulin — minun — meidän piti kysyä muutamia asioita, ellette pane pahaksenne.
— Mikä nimesi on?
— Jan.
— Entä kuka on tuo toinen?
— Se on toverini, Sam.
— Minä olen Sam Horn, sanoi Sam, tavallaan totta puhuen, sillä hänen nimensä oli Sam Horn Raften, mutta samalla siksi paljon pettäenkin, että Jan kävi levottomaksi.
— Entä mistä te olette?
— Bonnertonista, sanoi Jan.
— Tänäänkö tulleet? kysyi Kaleb epäilevällä äänellä.
— Ei sentään, alkoi Jan; mutta Sam, joka oli koettanut pysyä syrjässä peläten tulevansa tunnetuksi, huomasi avomielisen toverinsa liian pian antavan onkia asiat selville ja puhuvan itsensä pussiin ja puuttui nyt puheeseen:
— Nähkääs, herra Clark, me olemme tehneet metsään leirin ja tahtoisimme nyt kyhätä tiipiin asunnoksi. Meillä on kangasta ja meille kerrottiin, että te tiedätte tarkoin, kuinka sellainen on tehtävä.
— Kuka sanoi?
— Se vanha noita, joka asuu joen mutkassa.
— Missäs te nyt asutte?
— Tuota noin, sanoi Sam kiiruhtaen vastaamaan ennen Jania, jonka mutkatonta suoruutta hän pelkäsi, — me teimme totta puhuen tuolla metsässä wigwamin kuoresta, mutta se ei menestynyt.
— Kenen metsässä?
— Taitaa olla toista kilometriä myötävirtaan.
— Hm! se on varmaan Raftenin tai Burnsin metsää.
— Niin taitaakin olla, sanoi Sam.
— Ja sinä olet merkillisesti Sam Raftenin näköinen. Sinä kelvoton nuori penikka tulet tänne valehtelemaan ja pistämään minun päätäni pussiin. Korjatkaa nyt nopeasti luunne taikka saatte remmistä.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Hän ajatteli Raamatun sanaa: "Tiedä se, että sinun syntisi etsii sinut", ja astui takaperin. Sam pisti kielen poskeensa ja seurasi. Mutta hän oli isänsä poika. Niinpä hän kääntyi ympäri ja sanoi:
— Nähkääs nyt, herra Clark, minä puhun niin kuin totuus on; olemme tulleet tänne kysymään vain yhtä pientä asiaa. Te olette ainoa, joka tiedätte, muutoin me emme olisi tulleet teitä vaivaamaan. Minä tiesin, minkälaiset välit teillä on isän kanssa, ja koetin sen vuoksi pettää teitä, mutta se ei käynytkään päinsä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisin tullut ja suoraan sanonut: "Minä olen Sam Raften; tahdotteko sanoa minulle yhden asian, jota minä en tiedä, vai ette?" Minä en tiennyt, että te vihaatte minuakin ja ystävääni, joka on leiritoverini.
Kaikkien erätietouden ystävien välillä vallitsee luja myötätunto. Vaikka Kaleb-ukko oli kuumaverinen ja vastoinkäymisistä ärtynyt, niin hänellä oli kuitenkin ystävällinen sydän; hän vastusti hetkisen ensimmäistä mielijohdettaan, joka oli oven kiinni paiskaaminen poikien nenän edessä, ja murahti lopulta Janille:
— Onko sinun nimesi Raften?
— Ei, herra.
— Oletteko te sukua?
— Emme.
— Minä en tahdo olla kenenkään Raftenin kanssa tekemisissä, mutta mitä sinä tahdot tietää?
— Me rakensimme wigwamin puunkuoresta, mutta siitä tuli kovin huono. Nyt meillä on suuri peitekangas, ja me tahtoisimme tietää, kuinka tiipii tehdään.
— Vai tiipii. Hm, myhähti ukko miettiväisen näköisenä.
— Sanotaan, että te olette sellaisessa asunutkin, virkkoi Jan rohkeammin.
— Hm, nelisenkymmentä vuotta; mutta toinen asia on pitää vaatteita ja toinen niitä ommella. Eiköhän se vain ollut tähän tapaan. Mies otti hiiltyneen kalikan ja kappaleen käärepaperia. Ei, odottakaas vähän. Niin, nyt minä muistan; näin kerran kun joukko intiaaniakkoja valmisti sellaisen.
[Kirjassa on piirrokset ja ohjeet.]
— Ensin he ompelivat yhteen nahat. Ei, ensin siinä rukoiltiin koko paljon — sen saatte tehdä, kuten itse haluatte —; sitten nahat ommeltiin yhteen ja kiinnitettiin puunappuloilla nurmelle levälleen. Sitten hakattiin nappula yhden laidan keskipaikalle. Hiiltyneellä kalikalla ja nuoralla — niin, kyllä heillä muistaakseni oli nuora — piirrettiin sitten puolikas ympyriäisestä piiristä; noin. Tämä viillettiin sitten irti ja tähteistä leikattiin kaksi lappua tähän tapaan ja ne ommeltiin kiinni. Nämä savulaput vetävät savun ulos. Kummankin savulapun laidassa on ylänurkassa ylösalaisin käännetty tasku — noin — salon päätä varten, ja sitten on alaspäin reikiä rivissä kummallakin puolella paulanappuloita varten. Yläsyrjään kiinnitetään lyhyt paulanyöri. Katsotaanpa nyt. Niitä taisi olla kymmenen salkoa kolmen metrin asumuksessa ja kaksi salkoa savulappuihin. No, kun sitten rupeat sitä kokoamaan, niin köytät yhteen kolme salkoa — tuolla tavalla — ja nostatte ne ensin pystyyn, sitten asetat muut salot nojaamaan joka puolelle, yhtä lukuun ottamatta, ja sidot ne kiinni kietaisten nuoran ympäri muutamaan kertaan. Sitten sidot vaatteen yläpään viimeiseen salkoon sillä lyhyellä paulanyörillä, nostat salon paikalleen — samalla nousee peittokin, huomaatko — ja kietaiset savusaloilla sen teltankehyksen ympärille ja puunappuloilla kiinnität molemmat reunat toisiinsa. Niillä molemmilla pitkillä saloilla, jotka pistetään savulapun taskuihin, sovitellaan sitten savureikä tuulen mukaan.
Kaleb ei koko aikana ollut tietävinäänkään Samista, vaan puhui
Janille, mutta tätä isänsä poikaa ei vain niin vähällä nolattu.
Hän keksi useita käytännöllisiä vaikeuksia ja pyysi arvelematta
lisäselityksiä.
— Mikä estää tuulta sitä kumoon puhaltamasta? hän kysyi.
— Jaha, sanoi Kaleb Janille yhä puhuen, — se pitkä nuora, jolla salot on yhteen sidottu, pujotetaan sisäpuolelta alas maahan ja kiinnitetään lujasti paaluun, joka tekee ankkurin virkaa, ja sitä paitsi peitteen syrjät naulataan ympäriinsä maahan kiinni nappuloilla.
— Kuinka saadaan savu menemään ulos? oli Samin seuraava kysymys.
— Lappuja käännetään salkojen paikkaa muuttaen, niin että ne ovat myötätuuleen. Se vetää parhaiten.
— Entä kuinka ovi suljetaan?
— Toiset vain antavat reunain painua päällekkäin, mutta hyvässä tiipiissä on ovi tehty samasta aineesta kuin peittokin, närekehälle kireälle kiinnitetty ja paulanappulalla käännettävä.
Tämä näytti selittävän loputkin. Niinpä Jan käänsi huolellisesti kokoon likaisen paperin piirroksineen, pisti sen taskuunsa, sanoi "kiitoksia paljon" ja lähti sitten astelemaan pois. Kun pojat sanoivat "hyvästi", Kaleb ei vastannut mitään, mutta heidän lähdettyään hän kääntyi ympäri ja kysyi:
— Missä teidän leirinne on?
— Raftenin suossa, kummulla puron reunassa.
— Hm, ehkä minä tulen teitä joskus katsomaan.
— Sepä hyvä, huudahti Sam. — Tulkaa vain rastittua polkua pensasaidalta.
— Mitä sinä nyt, Sam, sanoi Jan, kun he olivat päässeet niin kauas, ettei puhe kuulunut. — Eihän sinne ole rastittua polkua; miksi sinä niin sanoit?
— Kas, minun mielestäni se kuului niin muhkealta, vastasi Sam tyynesti, ja helposti ne rastit sinne saadaan heti kuin tahdotaan ja ennen kuin hän niitä tarvitsee.
VI
TIIPIIN TEKO
Raftenia huvitti koko lailla, kun hän kuuli poikain todella käyneen Kalebin luona ja saaneen kuulla, mitä olivat halunneetkin. Ei mikään ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että poika osasi sovittaa tuumansa onnistuneesti.
— Ei Kaleb-ukko ollut niin varma tiipiin teosta, kuin minä miehestä luulin, huomautti Sam.
— Saimme kai me tietää sen verran, että alkuun pääsemme, sanoi Jan, — eikä siitä henki mene, vaikka vähän erehtyisimmekin.
Vaate levitettiin tasaiseksi ja sileäksi heinäparven permannolle ja reunoille pantiin kiviä ja joku naula sitä paikallaan pitämään.
Heti ensimmäiseksi heidän silmäänsä pisti, että se oli karkea ja repaleinen vanha rääsy.
Ja Sam huomautti: — Kyllä ymmärrän miksi isä sen antoi. Kyllä siltä näyttää, että se on paikattava, ennen kuin siitä tiipii tulee.
— Ei, sanoi Jan, ryhtyen nyt johtamaan, niin kuin hän yleensä pyrki tällaisissa asioissa. — On parempi ensiksi tehdä piirustus, ettemme paikkaa sellaisia kohtia, jotka perästä päin leikataan pois.
— Onpas sinulla älyä! Mutta minä pelkään, etteivät ne paikat muuten juuri kauniita ole.
— Eivät ne haittaa, vastasi Jan. — Intiaanienkin tiipii on usein paikattu sellaisista kohdista, missä nuolet ja luodit ovat sen puhkaisseet.
— Niinpä niin, mutta iloinen minä olen, etten tässä asunut sotien aikana, sanoi Sam pistäen sormensa ilkikurisen näköisenä kymmeniin kankaassa oleviin reikiin.
— Noh, mene matkaasi siitä ja anna minulle tuo nuora.
— Älä tuupi, sanoi Sam; — se on se viallinen polvi. Se on tänään melkein yhtä paha kuin silloin, kun noita-akan luo mentiin.
Jan mittaili. — Katsotaanpa. Voimme leikata pois kaikki nuo repaleet ja sittenkin tehdä kahdentoista jalan tiipiin. Kolme ja kuusikymmentä korkea — se on sitten seitsemän ja kaksikymmentä pitkälti vaatetta. Mainiota! Juuri niin kuin pitääkin. Nyt minä piirrän sen.
— Maltas vähän, intti ystävä vastaan; — ei sitä saa liidulla tehdä. Kalebhan sanoi, että intiaanit käyttivät hiiltynyttä kalikkaa. Ei sinulla ole oikeutta liitua käyttää. Yhtä hyvin voisit palkata nikkarin.
— Taas sinä rähiset. Lähde ajamaan takaa hiiltynyttä kalikkaa, ja ellet löydä, niin tuo minulle sen sijaan sakset.
Kalebin piirrosta moneen suuntaan pohtien tiipiin vaate sitten leikattiin — kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin yksinkertainen asia. Sitten oli tuumailtava, miten se paikattaisiin.
Käytettiin havaslankaa, äimää ja sangen p-i-t-k-i-ä pistoja, mutta työ edistyi hitaasti. Yhden päivän koko joutoaika kului paikkaamiseen. Sam tietysti lasketteli kaikenlaisia kuvaavia huomautuksia siitä kappaleesta, jota hän ompeli. Jan ompeli totisena ja ääneti. Samin ommel tuli alussa parempaa, mutta Jan oppi nopeasti, ja lopulta hänen jälkensä oli paljon siistimpää.
Illalla pojat näyttelivät kättensä työtä palkollisille. Si Lee, keski-ikäinen, isomahainen mies, katseltuaan sitä hetkisen hieman ivallisen näköisenä sanoi sentään hyväntahtoisesti:
— Miksi ette panneet paikkoja sisäpuolelle?
— Emme huomanneet, vastasi Jan.
— Me kun aiomme asua sisäpuolella ja tarvitsemme tilaa, sanoi Sam.
— Miksi te tarvitsitte kymmenen pistoa tuon reiän ympäri päästäksenne; olisitte yhtä hyvin tulleet toimeen neljällä, ja Si nauraa hihitti näyttäessään isoja kömpelöitä, tuuman mittaisia pistoja. — Se on hukkatyötä.
— Kas tässä, kivahti Sam, ellette pidä meidän työstämme, niin ommelkaa itse paremmin. On siinä vielä ompelemista.
— Missä?
— Kysykää Janilta. Hän on tämän työn pomo. Kaleb-ukko ei laskenut minua sisään. Se koski niin kipeästi sydämeeni. Minä porasin koko matkan, kun kotiin tultiin, enkös niin tehnyt, Jan?
— Savulaput on ommeltava paikalleen ja paltettava ja taskut lappujen yläkulmaan — ja — minä — arvelen, Jan lisäsi tunnustellen, se — olisi — parempi — jos — se — paltettaisiin — ympäriinsä.
— No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana Kulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana, niin minä ompelen kiinni savulaput.
— Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on samantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että paikat tulevat sisäpuolelle.
Pojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät illallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin matka.
— Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan taapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin kiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä ihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään toimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa viulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se sentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja — se huuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee partaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän tekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti mikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä puhdistaa. Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon puhdistamista varten — sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan — ja kun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että niistä olisi tullut uusi kello.
— Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa maailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä siunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta Herran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän näet oli kolme vuotta merellä — pisin aika, mitä hän on koskaan ollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen voi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka teki kolmen vuoden reissun.
VII
TYYNI ILTA
Oli tyyni kesäkuun hetki siihen aikaan päivästä, jolloin linnut puhkeavat toisen kerran laulamaan, laulun jälkisadon aika. Laulajia tuntui olevan tavallista enemmän. Melkein jokaisella hyvällä istumaoksalla oli joku pieni lintu, joka näytti olevan ilosta pakahtumaisillaan ja kuitenkin koettavan tätä kamalaa onnettomuutta estää.
Poikien kulkiessa tietä alaspäin oman puutarhansa ulkoaitaa seuraillen siitä liiteli ylitse haukka saaden laulun ympärillään vaikenemaan sitä myöten kuin liiti eteenpäin. Monet laululinnuista piiloutuivat, mutta muuan niittyleivo, joka oli vihellellyt kentällä paalun päässä, etsi nyt avomaalta turhaan suojaa. Haukka kiiti sen perään. Niittyleivo lensi mutkitellen, ponnisti kaikki voimansa puutarhaan päästäkseen, mutta haukka tuli perässä — pääsi lähemmäksi — olisi tuossa tuokiossa kaapannut kynsiinsä säikähtyneen soittoniekan, mutta omenapuista suhahti samassa esiin pieni mustan ja valkoisen kirjava lintu — kuningaslintu. Äänekkäästi, käheästi livertäen — se oli sen sotahuuto, jota se toistamistaan toisti pienet harmaat pääsulat pystyssä, jotta näkyi veren ja liekin värinen alusuntuva, sotaväri — se syöksyi suoraa päätä ison rosvon kimppuun.
— Kilikke-rr-kilikke-rr, se kirkaisi ja iski kiinni valtavaan haukkaan, joka oli sitä kymmentä kertaa suurempi, juuri kun niittyleivo epätoivoisena pudottautui paljaalle maalle ja kätki päänsä haukan surmaniskulta.
— Kilikke-rr-kilikke-rr — jo haukka pyörsi syrjään äkillisen hämmästyksen valtaamana. — Kilikke-rr-kilikke-rr — ja peloton pikku sotilas syöksähti alas sen siipien väliin pistäen ja repien. Haukka keikutti pyrstöään kuin potkiva villihevonen, kuningaslintu putosi, mutta hyppäsi jälleen sukkelilla siivillä yläpuolelle.
— Kilikke-rr-kilikke-rr, ja se iski taas kuten ennenkin. Suuria ruskeita höyheniä alkoi nyt leijailla tuulen mukana. Niittyleivo unohtui. Haukka ei ajatellut muuta kuin pakoa.
— Kilikke-rr-kilikke-rr, kuului yhä sotahuuto. Haukka koetti pois minkä siivistä suinkin lähti, mutta enimmän aikaa kuningaslintu ratsasti sen niskassa. Ruskeita höyheniä leijaili ilmassa, haukka pieneni etäisyydessä varpuseksi ja kuningaslintu sen selässä hyppeleväksi kärpäseksi. Lopulta haukka pakeni viidakkoon ja kuningaslintu palasi takaisin kotiinsa kirkaisten kerran tai pari kimakan sotahuutonsa luultavasti tiedottaakseen kuningattarelle kotiin tulostaan. Kuningatar nimittäin lensi omenapuun ylimmälle oksalle tervehtiäkseen sieltä palaavaa sankaria. Tämä lensi vielä jonkun kerran kimeästi kirkaisten — sitten puolison lähelle tultuaan hyppäsi viisitoista metriä ilmaan ja syöksyi alas kirkuen herkeämättä sotahuutoaan ja sitten se kiiteli ristiin rastiin mitä ihmeellisimmin liikkein ja kääntein — tänne ja tuonne, sivuittain ja alaspäin, iskien murhaavia iskuja oikeaan ja vasempaan kuviteltua vihollista tavoitellen. Hetken kuluttua se kohosi korkealle ja toisti koko ohjelman taas pariin kolmeen kertaan, ikään kuin osoittaakseen, kuinka kaukana väsymys vielä oli ja kuinka paljon paremmin se olisi voinut kaikki tehdä, jos olisi ollut tarpeellista. Vielä viimeisen kerran ilmaan singahdettuaan ja päästettyään oikean yhteislaukauksen "kilikkereitään" se lopulta pyörähti pensaaseen vastaanottaakseen onnittelulta siltä ainoalta, jonka vuoksi kaikki tämä oli tapahtunut, siltä ainokaiselta katsojalta, jonka suosionosoituksista se välitti.
— Eikös ollut uljasta, sanoi Sam ilmeisestikin vilpittömästi hyvillään. Hänen äänensä sai Janin havahtumaan, tämä kun oli aivan sanattomana vaipunut ihailemaan pienen kuningaslinnun urhoollisuutta.
Heidän edessään juoksi tiellä iltavarpunen. Se pyrähti muutaman kyynärän päähän joka kerta, kun he olivat tavoittamaisillaan sen, ja näytti lentäessään pyrstönsä valkoiset laitasulat.
— Pieni harmaalintu, huomautti Sam.
— Ei, ei se ole harmaalintu, vaan iltavarpunen, huudahti Jan hämmästyneenä, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.
— Niin, en minä tiedä, sanoi Sam vastaan panematta.
— Etkös sinä sanonut tuntevasi jokaisen linnun, joka lentää, vastasi toveri, joka vielä hyvin muisti ensimmäisen päivän keskustelun.
Sam päästi naurun rähäkän. — Minä en silloin tuntenut sinua. Minä vain koetin, paljonko sinulle saattoi syöttää pajuköyttä, jotta sinä pitäisit minua hyvin merkillisenä miehenä, niin kuin sinä piditkin — vähän aikaa.
Heidän eteensä lensi aidanseipään päähän istumaan punapäätikka keltainen perho nokassaan. Poikien lähestyessä se alkoi arkana pälyillä ympärilleen. Laskevan auringon loiste sen kirkkaissa sulissa, sinipunerva seiväs ja keltainen perho muodostivat yhdessä mitä upeimman väriyhtymän, josta Jan sanomattomasti nautti. Kauempana istui seipään päässä niittyleivo, toisessa päässä sinilintu ja kivellä iltavarpunen. Tuo näky vetosi ihmeellisesti sekä silmään että korvaan. Äkkiä Sam huudahti:
— Eikös tuo ole kaunista!
Jan oli aivan mykkänä jonkinlaisesta alakuloisesta ilosta.
Linnut eivät pidä tuulesta, ja tämä oli yksi niitä päiviä, joina ilmassa ei tuntunut henkäystäkään.
Pojat kulkivat ladon ohi, jonka ympärillä parisataa pääskysparia lenteli ja liverteli, multatörmän sortumassa asusti tuhatkunta törmäpääskyä, joella räiskivät kuningaskalastajat ja suolla kisaili jos kuinka paljon kauniita eläviä olentoja. Sam tunsi samaa iloa; hän kävi kovin vaiteliaaksi, eikä viimeisellä neljänneskilometrillä Kulmaukseen mentäessä puhuttu sanaakaan. Saappaat saatiin. Sam nosti ne kaulaansa, ja pojat lähtivät sitten kotimatkalle. Aurinko oli mennyt levolle, mutta eivät linnut, ja yhä vielä he olivat illan lumouksen vallassa. Joen partaalla lauluvarpunen ja korkealta jalavasta punarintasatakieli täyttivät ilman sulavalla viserryksellään.
— Minä tahtoisin aina olla täällä, sanoi Jan, mutta säpsähti samassa muistellessaan, kuinka vastahakoisesti hän oli tullut.
Vaeltaessaan vitkastellen hämärtyvää tietä he olivat kauan vaiti.
Kumpikin kulki syvissä mietteissä.
Äänekäs ja kammottava "uhuu — u-huu — u-huu", ikään kuin jättiläiskyyhkyn kujerrus, kuului äkkiä puusta heidän päänsä päältä. He pysähtyivät ja Sam kuiskasi: "Huuhkaja." Janin sydän sykähti ilosta. Hän oli kaiken ikänsä lukenut pöllöistä ja huuhkajista, olipa nähnyt häkissä eläviäkin, mutta nyt hän ensi kerran kuuli oikean elävän kesyttömän huuhkajan huhuavan, ja se tuntui hänestä kovin suloiselta.
Yö oli jo aivan pimeä, mutta eloa ilmaisevia ääniä oli joka puolella. Yökehrääjä lauleli metsässä, sadat sammakot ja rupikonnat kurnuttelivat ja loiskuttelivat, eräästä suoallikosta kuului ihmeellistä nauravaa ääntä, joka suuresti kummastutti poikia, sitten lauluvarpunen taajan viidakon mustasta yöstä kajautti suloisen päivänpaisteisen pikku laulunsa yhtä eloisasti ja riemukkaasti kuin päiväsaikaan parhaimmillaan.
He odottivat tarkkaavina laulun uusiintumista. Samalla heidän korviinsa kantoi kimakka, vaikkei äänekäs u a-u a-u a-u a-u a-u a-u a! vankasta metsiköstä.
— Kuules tuota! huudahti Sam.
Taas se kuului, sama värisevä mäkätys, ja se tuntui tulevan paljon lähempää. Ääni oli jokseenkin kimakka eikä ensinkään lintumainen, ja Sam kuiskasi:
— Pesukarhu — se on pesukarhun haukkumista. Me voimme tulla tänne joskus maissin paahtoaikana. Panemme toimeen pesukarhun metsästyksen.
— Voi, Sam, eikö se olisi mainiota! innostui Jan. — Kuinka toivoisinkaan sen ajan olevan jo nyt käsillä. En ole koskaan nähnyt pesukarhun metsästystä enkä yleensä minkäänlaista metsästystä. Pitääkö meidän odottaa maissin paahtoaikaan asti?
— Pitää; niitä on silloin helpompi löytää. Sanot vain pesukarhuillesi: "Minä ja minun koirani tulemme tänä yönä tapaamaan teitä lähimmälle maissinpaahtopaikalle", ja on varmaa, että ne noudattavat kutsua.
— Mutta nyt ne ovat liikkeellä, sillä kuulimmehan juuri yhden haukkuvan, ja tuolla on toinen.
Puista kuului nyt pitkäveteistä heikkoa lil-lil-lil-lil-lil-li-luu! Se oli samantapaista kuin ennemminkin kuulunut ääni, mutta paljon pehmeämpää ja vienompaa.
— Nyt iskit kirveesi kiveen, huomautti Sam, — ja moni metsästäjäkin on siitä erehtynyt. Jälkimmäinen on kirkuvan pöllön huuto. Etkös huomaa, että se on pehmeämpää ja viheltävämpää kuin pesukarhun haukunta.
Tämä miellyttävä ääni kuului puista kerran toisensa jälkeen, ja Jan muisti, kuinka rääkyvää pesukarhun ääntely oli siihen verrattuna, mutta moni metsämies ei siitä huolimatta opi koskaan tuntemaan eroa.
Kun he tulivat lähelle sitä puuta, josta pöllö vähän väliä äänteli, kiiti heidän päänsä yli harmaa möhkäle peittäen hetkeksi joukon tähtiä ylitse kulkiessaan, mutta pienintäkään ääntä päästämättä.
— Tuossa se menee, kuiskasi Sam. — Tuo nyt on kirkuva pöllö. Mutta eihän se ääntele enää ensinkään, vai mitä?
Kerran vuosien kuluttua Jan sattui kuulemaan Lowellin sanat: "kirkuvan pöllön laulu on luonnon suloisin ääni", ja hän myönsi itsekin, kuinka sopimaton sen nimi oli.
— Minun pitää päästä pesukarhun ajoon, jatkoi Jan, ja hänen sanoissaan oli sellaista itsepintaisuuden sävyä, jota ei tavallisesti huomannut hänen kohteliaan käytöksensä vuoksi.
— Se muuttaa asian, vastasi Sam, sillä hän alkoi ymmärtää, että toveri oli tosissaan. — Lähdemme varmaan, koska sinä puhut tuohon sävyyn, sillä tietenkin se voidaan tehdä. Olet kai huomannut, että minä tiedän enemmän nelijalkaisista eläimistä kuin linnuista, hän jatkoi. — Minusta taitaa yhtä hyvin tulla lampuri kuin metsämies oikein ammatin kannalta, mutta hyvin mielelläni olisin jonkin aikaa metsästäjänä, ja isä onkin luvannut joskus lähteä kanssani. Ehkä saamme hirven, jos lähdemme viidentoista kilometrin päähän Pitkälle suolle. Mutta olisi ollut hyvä, jos isäukko ja Kaleb eivät olisi tapelleet, sillä Kaleb tuntee metsät ja hänen vanha koiransa on ajanut puuhun niin paljon pesukarhuja, etten minä voisi niille kaikille keppiä näyttää, vaikka olisi kokonainen kuukausi pelkkiä sunnuntaita.
— No, hyvä, jos se on ainoa pesukarhukoira, mitä täällä on, niin minä menen ja haen sen. Saatpa nähdä, vastasi Jan.
— Taidatpa vain mennä, vastasi Sam ihaillen, vaikka häntä samalla naurattikin.
Kello oli jo kymmenen, kun he tulivat kotiin, ja kaikki olivat makuulla, paitsi Raften. Pojat menivät heti nukkumaan, mutta seuraavana aamuna navetan parvelle mennessään he näkivät, että Si oli sekä ommellut savulaput että vielä kursinut uudestaan pahimmat paikoistakin ja palttanut tiipiin liepeen ylt'ympäriinsä pannen pienen narun paltteen sisään, niin että nyt vain nappulat ja salot enää puuttuivat.
Vaate vietiin heti leiripaikalle. Jan kantoi kirvestä. Heidän tullessaan pensasaidalle, joka oli puron takana suon reunassa, hän sanoi:
— Sam, minä rastin nyt polun Kaleb-ukolle. Kuinka se tehdään?
— Veistä kirveellä pilkat puihin aina muutaman sylen päähän.
— Näinkö? kysyi Jan veistäen puusta lastut kolmesta paikasta, niin että syntyi kolme valkoista pilkkaa.
— Ei, noin merkitsee ansamies ansan, taikka "jotakin erikoista". Tie rastitaan siten, että veistetään lastu puun etupuolelta ja toinen takapuolelta — sillä tavalla — sitten polkua voi kulkea kumpaankin suuntaan, ja jos sitä pitää kyetä seuraamaan yölläkin, veistetään taajempaan.
VIII
PYHÄ TULI
— Kymmenen vankkaa salkoa ja kaksi pitkää ja ohutta, sanoi Jan paperista lukien. Ne oli pian katkaistu ja tuotu leiripaikalle.
— Sido ne yhteen tiipiin peitteen korkeudelta.
— Sido yhteen! Mutta millä?
— "Parkitsemattomalla nahkahihnalla", hän sanoi, mutta hän sanoi myös, että "tehkää peite vuodista". Minä pelkään, että meidän tällä kertaa täytyy käyttää tavallista nuoraa, ja Jan näytti vähän häpeävän tämän myöntäessään.
— Minä arvasin sen, toitotti Sam, — ja pistin sen vuoksi peitteen sisään kappaleen neljännestuuman köyttä, vaikken parvella uskaltanut sitä sinulle sanoa.
Kolmijalka köytettiin köydellä lujasti yhteen ja nostettiin pystyyn. Sen nojalle pantiin kolmen metrin kuudenkymmenen sentin piiriin yhdeksän salkoa, sillä kolme ja kuusikymmentä korkean tiipiin pohja on tavallisesti kolme ja kuusikymmentä läpimitatenkin. Nämäkin salot sidottiin sitten kiinni entisten kanssa yhdessä, ja viimeinen salko nostettiin pystyyn vastapäätä oviaukkoa tiipiin vaate siihen köytettynä lappujen välisestä liuskasta. Molempien savusalkojen päillä vaate kuljetettiin ympäri. Sitten tarvittiin naulanappulat. Jan yritti tehdä ne hikkorin vesoista, mutta paksu pehmeä sydän sattui juuri sille paikalle, johon kärki oli vuoltava. Sam sanoi, että "ei mistään tule parempia nappuloita kuin valkoisesta tammesta". Hän katkaisi kappaleen valkoisen tammen runkoa, halkaisi sen keskeltä, sitten puoliskon taas keskeltä ja jatkoi samaan tapaan, kunnes ne olivat riittävän pienet puukolla vuoltaviksi. Jan otti sillä välin kirveen pilkkoakseen toisen pölkyn, mutta häneltä ne eivät haljenneetkaan suoraan syitä myöten, vaan vinoon.
— Ei sillä tavalla, sanoi Sam. — Pitää joka kerta halkaista keskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on parasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.
Vuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen senttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla kuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita koetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen. Näin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että lievenappulat puuttuivat.
— Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja parin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka ne kiinnitetään.
Jan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista pätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle ylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään hän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli saatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se näytti oikein onnistuneelta.
Nyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se oli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu, heistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa oloissa — että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen tulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on aina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan onneen.
— Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha onni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.
— Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien. — Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen syntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?
— Hohoi!
Pojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän tuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. — Tiipii taitaakin olla valmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?
— Sillä puolella on puro, selitti Jan.
— Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, — että intiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin aamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen lännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.
— Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. — Sade tulee aina itätuulella.
— Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan kummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes kuulematta, — kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti toistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan yli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja ellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä oven alta juuri vähäsen — kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte tiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat vaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä putoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä. Tiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä vain on.
— Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta puita hankaamalla?
— Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta ennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.
— Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?
— Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.
— Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla tuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka suuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin rahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.
— Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan varovammin.
— Osaatteko te tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.
— Miksipä en, kun vain on oikeata puuta. Ei siihen nimittäin kelpaa kaikenlaatuinen puu. Sen pitää olla juuri oikeaa lajia. Lakeuksien intiaanit käyttävät haavan eli pumpulipuun juurta, vuori-intiaanit taas marunan juurta. Kanadan intiaanien olen nähnyt käyttävän niinipuuta, setriä ja kuivaa valkomäntyä, mutta tsippevat käyttävät enimmäkseen palsamikuusta. Helpoimmin se muuten käy jousiporalla. Onko teillä sarvaan nahkaa?
— Ei.
— Entä päällisnahan liuskaa?
— Minulla on nahkainen kengännauha, sanoi Jan.
— Se on heikonlainen; mutta pannaan se kaksin kerroin, niin se kelpaa. Nuorakin kelpaisi, mutta se kärventyy pian pilalle. Kaleb otti nauhan ja kirveen ja sanoi: — Hakekaa minulle kivi, noin munan kokoinen. Siinä pitää olla pieni kuoppa — noin puoli senttimetriä syvä.
Pojat lähtivät purolle kiveä etsimään, ja Kaleb poikkesi metsään.
He kuulivat hänen hakkaavan, ja tuota pikaa hän palasi kädessään latuskainen palikka hyvin kuivaa palsamikuusta, pitkä kalikka samaa puuta, noin metrin pituinen, hieman kaareva keppi, vähän kuivaa männyn kääpää ja vähän kuivaa setripuuta.
Kalikka oli puolentoista senttimetrin paksuinen ja osapuilleen kahdeksantahkoinen, "niin että nauha paremmin kävi kiinni". Molemmat päät olivat terävät. Hän kiinnitti nauhan kaarevaan keppiin kuin jousen jänteen, mutta siksi löyhälle, että se vasta kalikan ympäri kerran kietaistuna jännittyi. Latuskan palsamikuusen palikan hän veisti vähän yli senttimetrin vahvuiseksi. Reunaan hän leikkasi puoli senttimetriä leveän ja senttimetriä syvän loven, tämän tulilaudan yläsivuun, heti loven taa, hän teki puukon nirkolla pienen kuopan.
Sitten hän setripuusta kaapi ja hankasi koko joukon kuivaa putua, teki maahan pienen syvän kuopan, pani siihen latuskan männyntaulan kappaleen ja sen poikki tulilaudan. Kalikan eli jousiporan kärjen hän pisti tulilaudan kuoppaan ja piti sitä sitten toisella jalalla paikallaan. Kietaistuaan nauhan kerran kalikan ympäri hän sovitti yläpään poikain tuoman kiven kuoppaan. Kiveä Kaleb piti vakavasti vasemmassa kädessään.
— Toisinaan, hän sanoi, kun ei löydy sopivaa kiveä, kelpaa männyn oksakin, johon tehdään puukon kärjellä kuoppa.
Pitäen jousta oikeassa kädessään hän sitten rupesi vetelemään pitkään ja vakavasti, niin että kapula alkoi kiertää kuopassa ympäri. Muutaman sekunnin kuluttua alkoi tulilaudan lovesta juosta taulaan ruskeata jauhoa. Kuoppa isoni ja musteni, jauho muuttui tummemmaksi ja kuopasta nousi vähän savua. Kaleb painoi vähän lujemmin vasemmalla kädellään ja veteli oikealla nopeampaan. Savua kohosi yhä enemmän ja musta jauho alkoi täyttää loven. Kalikan alta tuprusi pieniä savupilviä ja näyttipä sitä tulevan jauhokasastakin. Heti sen huomattuaan Kaleb laski luotaan jousen ja löyhytteli hiljaa ilmaa jauhokasaan. Se savusi vielä. Hän pani pois tulilaudan, ja kun hän sitten nosti taulaa, jauhon sisusta oli yhtenä hehkuvana hiilenä. Tämän jäälle hän pani setrisytykkeen ja sen päälle toisen taulan kappaleen. Kohottaen sen ylös hän sitten heilutti sitä ilmassa ja puhalsi hiljaa hetken. Se alkoi kyteä ja leimahti sitten ilmiliekkiin. Puut oli valmiiksi ladottu, ja tuota pikaa uuden tiipiin keskellä paloi leimuava tuli.
Kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui lapsellinen ilo. Ukon silmät aivan loistivat voitonriemusta. Jos koe olisi epäonnistunut, niin hän olisi mennyt menojaan ja vihannut näitä poikasia, mutta kun se menestyi, hän oli valmis rakastamaan jokaista mukana ollutta, vaikka he vain olivat olleet hänen suurtyönsä sangen huvittuneita katsojia.
IX
JOUSET JA NUOLET
— Tämä sinun tykkisi ei ole juuri mistään kotoisin, sanoi Jan, kun he eräänä päivänä olivat puutarhassa ampumassa Samin "Lännen varustukselle". — Se on melkein samanlainen kuin ensimmäinen, jonka minä aivan pienenä tein.
— Jaha, ukkovaari, no näytäpäs sitten se kaikkein viimeisin mallisi.
— Se ensinnäkin olisi noin viittä vertaa jämeämpi.
— Eihän sitä jaksaisi jännittää.
— Ei sillä tavalla kuin sinä nuolesta pidät! Mutta viime talvena lainasin kirjastosta kirjan nuolella ampumisesta ja siitä opin paljon. Kun nipistää nuolta tuolla tavalla, niin jaksaa jännittää ehkä kolme tai neljä kiloa, mutta kun panee sormet jänteen taa koukkuun — näin —, niin voi jännittää viisi kertaa enemmän. Ja sillä tavalla sitä pitää ampua.
— Tuntuu hyvin kömpelöltä, sanoi Sam koetettuaan.
— Tietenkin alussa. Mutta nuolessa pitääkin olla syvä lovi, muutoin se on aivan mahdotonta.
— Sinä et näy osaavan paljon paremmin kuin minäkään.
— Tämä onkin ensi kerta, kun minulla on tilaisuus koetella taitoani käytännössä. Mutta aion tehdä oikein ensiluokkaisen jousen ja kosolti nuolia. Yhdestä ei ole paljonkaan taikaa.
— No hyvä, teepä koko varustus, jos kerran tiedät, kuinka ne tehdään. Mikä puu on parasta? Sanoiko kirja siitä mitään?
— Parasta on Espanjan marjakuusi.
— Minulle tuntematon.
— Ja sen jälkeen Oregonin marjakuusi.
— Samoin.
— Sitten peitsipuut ja Osagen oranssi.
— Anna tulla vain!
— No punasetri, omenapuu, hikkori ja jalava näyttävät olevan ainoat, joita täällä kasvaa.
— En ole nähnyt punaista setripuuta, mutta muita löytää helposti.
— Sen täytyy olla täydelleen kuivunutta, talvella sahattua puuta, ja sillä tavalla sahattua, että toisella puolella on sydänpuu, toisella pinta.
— Kelpaisivatkohan nuo? Sam osoitti puolipyöreitä hikkoripölkkyjä, joita oli puuvajan orsilla enemmänkin. Nuo ovat olleet tuolla pari vuotta.
Valittiin hyvä 165 cm:n mittainen pölkky, se halkaistiin ja veisteltiin kirveellä, kunnes kummallakin oli jousiainepuunsa, puolitoista metriä pitkä ja viisi senttiä joka sivulta, sydänpuun ja pintapuun raja kummassakin keskikohtaa kulkien.
Muistellen mainitun arvokkaan kirjan neuvoja ja eräitä englantilaisia jousia, jotka oli nähnyt kaupungissa eräässä puodissa, Jan valvoi niiden tekoa. Sam oli taitavampi työaseita käyttämään, ja jonkin ajan kuluttua valmistui kaksi puolentoista metrin pituista jousta. Keskeltä ne olivat noin neljän senttimetrin levyiset ja kahden ja puolen vahvuiset. Nämä mitat säilyivät sellaisinaan vähän yli 20 cm:n matkan kumpaankin päähän päin, joten syntyi noin 40 cm pitkä taipumaton keskiosa, mutta molemmat päät vuoltiin ohuemmiksi ja kaavittiin lasilla, kunnes ne taipuivat tasaisesti ja olivat poikasille paraiksi jämeät.
Seuraavan tenän teki jänne. Kaikki talosta löytynyt tavallinen rihma oli liian heikkoa. Se ei kestänyt kuin pari kolme laukausta, kunnes lopulta Si Lee heidän pulansa nähdessään lähetti heidät suutarin luo saamaan vyyhden valkaisematonta pellavalankaa ja vähän pikeä. Lankaa hän kehi vankan rihman vahvuuden tiukkaan kahden vaarnan välille, joiden välimatkaa oli noin kaksi metriä, leikkasi sitten toisen pään auki, jakoi langat kolmeen yhtä suureen kimppuun ja vähän niitä piettyään palmikoi ne löyhästi yhteen. Janin ehdotuksesta hän sitten pujoi toiseen päähän silmukan ja kietoi 15 cm leveältä hienoa vahattua rihmaa jousen keskustan ympäri, jota nuoli sivusi, samoin silmukan pujonnan ympäri. Silmukan avulla oli helppo päästää jousi jännityksestä, kun sitä ei tarvittu.
— Kas tuossa, hän sanoi, tuota ette taida saada poikki. Lopuksi jouset siveltiin ohuella pellavaöljyllä, jota löytyi maalivarastosta.
— Jo kävi vaivaisen näköiseksi vanha jouseni, huomautti Sam asettaessaan uuden todella oivan aseensa sen kurjan pikku kaaren rinnalle, joka ennen oli ollut hänestä kaikki kaikessa. — No mitäs herra mestari nuolista tietää? hän sitten jatkoi vanhaa nuoltaan uudessa kaaressa koetellessaan.
— Tiedän, ettei tuo kelpaa, vastasi Jan. Ja voin sinulle ilmoittaa, että on aika tavalla vaikeampi tehdä nuoli kuin jousi — nimittäin oikein hyvä nuoli.
— Se on rohkaisevaa ottaen huomioon, kuinka paljon vaivaa jo olemme nähneet.
— Minkäs sille tekee, ja meillä tulee olla tusina nuolia kummallakin.
— Kuinka intiaanit niitä tekevät?
— Enimmäkseen he käyttävät niihin suoria nuolipuun vesoja; mutta täällä minä en ole nähnyt nuolipuuta, eivätkä ne tahdo olla oikein suoria. Nuolen pitää nimittäin olla suora, muutoin se lentää väärään. "Suora kuin nuoli", niinhän sitä sanotaan. Me voimme tehdä nuolia paremmin kuin intiaanit, kun meillä on paremmat välineet. Voimme halkoa niitä vahvasta puusta.
— Mistä puusta. Varmaankin jostakin ihmeellisestä ulkomaan puusta, josta ei kukaan valkonaama ole ennen hiiskaustakaan kuullut?
— Eipäs, hyvä herra. Ei ole sen parempaa kuin valkomänty maalinuoliksi ja saarni tai hikkori metsästysnuoliksi. Kumpaa laatua tehdään?
— Minä olen metsämies. Metsästysnuolia minulle. Mitäs ensimmäiseksi tarvitaan?
— Kuivaa saarnea, joka halkaistaan 60 cm pitkiksi ja senttiä vahvoiksi puikoiksi, kuumaa liimaa ja kalkkunan siipisulkia.
— Minä hankin höyhenet ja sinä saat tehdä loput, sanoi Sam tuoden kimpun kalkkunansiipiä, jotka oli pantu talteen tomujen pyyhkimistä varten. Mutta sitten hän söi sanansa käymällä käsiksi saarnipölkkyyn, pilkkoen sen pieniksi ja halkaisten aina kahtia sälöt, kunnes oli kasassa neljäkolmatta senttimetrin vahvuista suoraa sälöä.
Jan otti niistä yhden ja alkoi vuolla sitä puukollaan oikean kokoiseksi ja muotoiseksi, mutta Sam sanoi:
— Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin luo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen näköisenä ja sanoi lopuksi:
— Intiaaneilla ei ollut höyliä.
— Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.
Siinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia niitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet mitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.
— Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin käyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei ollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven palasia.
— Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät vaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain jaloin tietä tarpomaan — ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään, niin sitten nähdään kumpi voittaa.
Jan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän jonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi valmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki samassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.
— Entä kärjet? hän kysyi.
— Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. — Intiaanilla tietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta niitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet, mutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein kerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat kamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että katkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka esti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä ollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat sen teräväksi.
— Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, — tehdä muutamia senkin mallisia.
Nuolet siis tehtiin, kuusi naulakärkistä kummallekin; naulat viilattiin teräviksi ja sidottiin kiinni rautalangalla. Näitä sanottiin "sotanuoliksi", ja metsästysnuolia tehtiin kuusi kummallekin siten, että puinen kärki karkaistiin tulessa paahtamalla.
— Nyt ne on sulitettava. Ja Jan näytti Samille, kuinka kalkkunan sulka oli ruotoa myöten keskeltä halkaistava ja höyty irrotettava.
— Annas kun ajattelen. Me tarvitsemme kaksi kertaa neljäkolmatta — kaikkiaan siis neljäkymmentäkahdeksan sulkaa.