— Ei maar, sanoi Jan, se on huonoa sulitusta, kaksi vain jokaiseen. Pannaan kolme joka nuoleen — seitsemänkymmentä kaksi kaistaa kaikkiaan, ja muistapas sekin, että kaikki saman nuolen kolme höytykaistaa pitää olla saman puolen siivestä.
— Selvä on. Siitä varmaankin seuraa huono onni, jos otetaan eri puolilta. Nuoli ei tiedä kummalle puolelle pitää kääntyä.
Si Lee sattui tulemaan samassa paikalle. — Tuleeko jousista kystä ja valmista?
— Nuolia paraillaan tehdään.
— Kuinka te sulat kiinnitätte?
— Valkoiset liimaavat ne kiinni, intiaanit taas sitovat, vastasi Jan sen mukaan, mitä luuli kirjasta muistavansa.
— Kumpi on parempi?
— Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.
— Miksei kummallakin tavalla?
— Meillä ei ole suonta.
— Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin, minkä jälkeen Si jatkoi: — Minusta näyttää, että sulat on pantava viimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.
— Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.
— Sinä olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä, sanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten kynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi; kuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja Si sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta käyttäen.
Jan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni, sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan ja sijalle jäävän sileä musta rengas.
Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa liima saattoi kuivua.
Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi, omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.
— Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.
— Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.
— No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova metsästyshimo. Mistä viini tehdään?
— Melkein mistä tahansa.
— No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.
— Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut kangastakin, kun muuta ainetta on vähän.
— Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?
— Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki kankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin kylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.
— Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä täydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.
— Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä aikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.
— Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he sitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen pilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin silmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.
Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina lensivät ohitse vasemmalta puolelta.
— Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.
— Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli "siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella, kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.
Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin. Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin päästä.
He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan samanlaisiksi.
Samilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli aivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä kummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen "bumerangiksi". Toinen, jossa oli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli "kaukosurma".
Hänen paras nuolensa, joka sai nimekseen "varma kuolema", oli pitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava tyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli pieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli "tuulen halkaisija".
Jan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös "juonijaakoksi". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut arvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen suosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi mennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä "viheltäjäksi", toisinaan taas "lohikäärmeeksi", "joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja pörpötti mennessään".
X
PATO
Heinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat puron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:
— Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli sangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:
— Emmekö voisi rakentaa patoa? — Hiton paljon työtä.
— Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi uimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.
— Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.
— No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt; minä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan kohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena, kunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.
Sam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja käsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen sinisinä ja punaisina viiruina.
— Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi Jan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta kehotukselleen.
— Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.
Lopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja oikaisi selkänsä.
— Kuule nyt, vastasi toinen, — mitä olen tuumaillut. Karja käy tässä juomassa. Puro kuivuu kesällä, ja silloin karjan täytyy käydä karjapihassa kaukalosta juomassa — sille täytyy pumputa vettä, ja siinä se sitten vetelehtii tuntikausia toivoen jonkun tuovan kauroja, sen sijaan että palaisi metsään lihomaan. Jos tuohon paikkaan pantaisiin kaksi vankkaa hirttä puron poikki, niin olisi suurin osa työtä tehty. Tarkoitan, että minä pyydän isäukkoa lainaamaan parihevoset vedättääksemme hirret joen poikki ja tehdäksemme karjalle juomalammen. Karja se on minun huoleni. En nukkunut koko yönä, kun niin ajattelin sitä. Minä vihaan kuin myrkkyä sitä, kun niiden täytyy kuumallakin kävellä karjapihaan saakka juomaan — se ei ole oikein se.
Sam siis odotti sopivaa tilaisuutta, koska iskisi isäukkoon kiinni. Sitä ei sattunut sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna Raften suurusta syötäessä katsoi suoraan Janiin pöydän poikki ja ilmeisestikin jotakin vahvasti ajatellen kysyi:
— Jan, tämä huone on kuusi kertaa neljä ja puoli metriä, kuinka paljon siihen tarvitaan 90 cm leveätä mattoa.
— Kolmekymmentä metriä, sanoi Jan oikopäätä.
Raftenin päätä oikein pyörrytti. Janin esiintyminen oli vakuuttavaa, mutta oli ihme, kuinka hän saattoi sen niin nopeasti päässään laskea. Tehtiin useita kokeita, ja yleiseksi mielipiteeksi jäi, että Jan oli oikeassa.
Isännän kasvot loistivat ensi kerran ihailusta. — Kas sellaista, hän sanoi pöytäkunnalle, — sellaista on oppi. Koska sinä tuollaiseen pystyt? hän kysyi Samilta.
— En koskaan, vastasi poika hitaasti, mutta arvelematta. — Miksi jätkien tarvitsisi osata päässälaskua.
— Kuules Jan, sanoi Sam salavihkaa, — eiköhän olisi parasta että sinä nyt puhuisit ukolle padosta. Näitkö kuinka hänen silmänsä menivät pystyyn; sinun suuri oppisi on hänet pehmittänyt, ja minä luulen sitä kestävän puoleen päivään. Tao kun rauta on kuuma.
Jan siis heti aamiaisen jälkeen aloitti:
— Herra Raften, puro alkaa olla kuivilla. Me tahtoisimme tehdä lammikon, jotta karja voisi käydä juomassa, mutta emme voi tehdä patoa, ellei saada kahta isoa hirttä puron poikki pantavaksi. Saammeko parihevoset vähäksi aikaa, että voimme vetää hirret paikoilleen?
— Uimalammikkoa te kai tarkoitatte? sanoi Raften silmiään vilkuttaen.
— Kelpaisi se siihenkin. — Jan punastui.
— Kuulostaa minusta siltä, että tässä puhuu Sam Janin äänellä, huomautti Raften, jolle tilanne paikalla selvisi. — Käynpä itse katsomassa.
Leirille tultuaan hän kysyi: — No mihinkä se pato aiotaan tehdä? Tuohonko? Ei tuo paikka ole hyvä. Kapea se kyllä on, mutta vesi juoksisi kahden puolen yli reunain, ennen kuin sitä padon taa paljonkaan kohoaisi. Tuossa on parempi paikka, vähän leveämpi. Siihen tulee hyvä lampi. Missä teidän hirtenne ovat? Nuoko? Mitä — minun rakennuspuuniko, jotka ovat siinä kuivumassa? Ette te voi tuota saada. Siitä tulee uuden ladon niskahirsi; eikä tuota — siitä tulee portin pylväät. Tuossa on kaksi, jotka voitte saada. Minä lähetän parihevoset, mutta katsokaakin, ettette varasta minun rakennuspuitani, taikka pian karvat pöllyää.
Aito raftenmaista rivakkuutta osoittaen hän tuota pikaa lähetti voimallisen valjakon. Kaksi jykevää hirttä vedätettiin puron poikki ja sijoitettiin niin kuin Jan pyysi, niin että padon selkä tuli vähän toista metriä leveäksi.
Nyt pojat hakkasivat pohjaan salkorivin kummankin hirren yläpuolelle muodostaen häkin, jota he sitten rupesivat täyttämään savella ja kivillä. He kaivoivat ja täyttivät minkä joutivat. Mutta savea oli vähän ja työ edistyi hitaasti, ja kun vesi nousi sitä myöten kuin patokin, kävi työ yhä vaikeammaksi. Mutta äkkiä Jan keksi.
— Odotapas. Uusi tuuma. Avataan se ja kaivetaan toiselle puolelle syvä oja, niin että kaikki vesi juoksee siitä ja lammikon ja ojan väliin jää saviseinä. Seinän tälle puolelle kaivamme syvän kuopan. Siitä saamme paljon maata patoon ja lammikko tulee syvempi.
Niin he sitten tekivätkin. Viikossa häkki oli ajettu täyteen savea ja kiviä. Sitten seurasi suuri lopputoimitus — lammikon läpi kulkevan kanavan sulkeminen. Se ei ollut helppoa, kun kaikki vesi juoksi siitä, mutta he tekivät työtä kuin majavat ja saivat lopulta ojan tukkoon.
Yöllä satoi rankasti. Kun he seuraavana aamuna lähestyivät patoaan, kuului metsästä kumeata pauhua. Pojat pysähtyivät ja kuuntelivat epäillen, mutta sitten Jan riemuiten huusi: — Pato! Se on vesi, joka juoksee padon yli.
He karkasivat kimeästi kiljaisten matkaan ja juoksivat minkä suinkin pääsivät. Lähelle tultuaan he näkivät laajan sileän vedenpinnan samalla paikalla, jossa oli ollut vain kivistä pohjaa. Virta valui vakaasti partaan yli padon keskikohdalta, johon oli jätetty liikavettä varten matalampi kohta.
Minkä riemun huimauksen se tuottikaan!
— Se on kuraköntti, joka on viimeksi vedessä.
— Niin mutta minun kipeä polveni, vastasi Sam.
Loput kilpajuoksusta oli paljasta riisumista. Yhdessä pojat ryöpsähtivät veteen.
Kuopan kohdalta lammikko oli puolitoista metriä syvä, sata metriä pitkä, ja kokonaan heidän omaa työtään.
— No, eikös kannattanut? kysyi Jan, jonka oli ollut hyvin vaikea saada Sam jatkamaan loppuun saakka leikkiä, joka maistui niin työltä.
— Mistä kummasta tuo on tänne tullut? Minä mielestäni jätin sen tiipiihin. Sam osoitti pölkkyä, jonka päällä hän oli tiipiissä istunut, mutta joka uiskenteli könkään niskassa.
Jan oli hyvä uimari, ja heidän leikkiessään ja polskutellessaan Sam sanoi:
— Nyt minä tiedän mikä mies sinä olet. Et enää voi sitä minulta salata. Minä jo epäilin sitä, kun sinä rakensit patoa. Sinä olet se hiivatin punanahka, jota sanotaan "Pikku Majavaksi".
— Minä olen sinua katsellut, vastasi Jan, — ja minusta näyttää, että olen törmännyt yhteen sen kuparinkarvaisen hunsvotin kanssa, jonka nimi on "Nuori-mies-lapion-pelko".
— Etpäs olekaan, sanoi Sam. Enkä minä myöskään ole se "Kaljukotka-kalliolla-istuva-pyrstö-reunan-yli-riippuen". Minua ei totta puhuen haluta vielä ilmaista itseäni. Eikös ole hauska ajatella, ettei karjan enää tarvitse kulkea sitä matkaa?
Sam ilmeisestikin tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, mutta Jania ei ollutkaan niin helppo narrata.
— Minä kuulin Sin sanovan sinua "Tikaksi".
— Joo. Sain sen nimen koulussa. Kun minä olin löpisevä paitaressu, niin kuulin äidin puhuvan kauniista kultaisesta tukastani, mutta kun olin kasvanut niin isoksi, että pantiin kouluun, niin sain kuulla, että se olikin vain punainen, ja siitä ne rupesivat sanomaan minua "Punapää-Tikaksi". Minä koetin antaa niille selkään, mutta siellä oli monta, jotka antoivatkin minulle selkään ja hieroivat nimen vain syvempään. Kun huomasin, ettei tappelemisesta ollut apua, olin pitävinäni nimestäni, mutta se oli jo liian myöhäistä. Useimmat sanovat vain lyhyesti "Tikaksi". En minä luule, että se on kertaakaan minulta unta vienyt.
Heidän puoli tuntia myöhemmin istuessaan puutuluksilla sytytetyn tulen ääressä Jan sanoi:
— Kuules Tikka, minun tekee mieleni kertoa sinulle eräs juttu.
Sam virnisti, veti korviaan eteenpäin ja varustautui hyvin mielenosoituksellisesti kuuntelemaan.
— Oli kerran intiaanivaimo, jonka toinen heimo siellä kauempana pohjan puolessa otti vangiksi. Ne veivät hänet monien satojen kilometrien päähän, mutta eräänä yönä hän pääsi pakenemaan ja lähti kulkemaan, ei kuitenkaan samoja jälkiä, kotiin päin, sillä hän tiesi, että häntä sitä tietä ajettaisiin takaa, vaan sivulle päin. Hän ei tuntenut maata, vaan eksyi. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin puukko eikä muuta ravintoa kuin marjoja. Hän samosi eksyksissä muutamia päiviä, kunnes tuli rankkasade ja rajuilma, jolloin hän arveli olevansa turvassa, sillä hän tiesi, etteivät viholliset voisi sen jälkeen seurata jälkiä. Mutta talvi teki tuloaan eikä hän voinut ennen sitä palata kotiin. Sen vuoksi hän ryhtyi työhön juuri sillä paikalla, jossa silloin oli.
Hän teki koivun tuohesta wigwamin ja hieroi puukapuloilla tulta käyttäen mokkasiininsa nauhaa jousen jänteenä. Pajun aluskuoresta ja kuusen juurista hän teki pauloja ja vielä loukkujakin jäniksiä pyytääkseen. Alussa hän tosin näki nälkää, mutta söi koivun nuppuja ja mäihää, kunnes löysi sellaisen paikan, jossa oli paljon jäniksiä. Ja kun hän sai jäniksen, hän käytti siitä joka karvan. Suonista hän teki ongensiiman ja koukun luista ja hampaista, jotka hän suonella ja kuusen pihkalla sitoi yhteen.
Sitten hän teki turkit jäniksen nahoista ommellen ne jäniksen luusta tekemillään neuloilla, jäniksen suonet lankanaan, ja koivun tuohesta jos kuinka paljon astioita, jotka ompeli kuusen juurilla.
Koko talven hän eli sillä tavalla yksin, ja kun kevät tuli, niin Samuel Hearne, tunnettu löytöretkeilijä löysi hänet. Hänen kallis puukkonsa oli kovasti kulunut, mutta muutoin hän oli lihava ja hyvällä päällä ja valmis palaamaan oman kansansa luo.
— Jaha, se oli kovin mie-len-kiin-tois-ta, sanoi Sam tarkkaavasti kuunneltuaan, — eikä minusta mikään olisi hauskempaa kuin koettaa samaa itse, kun olisi pyssy ja paljon metsäneläimiä.
— Hoh, kukapa ei tahtoisi?
— Hyvin harva — ja hyvin vähän on sellaisia, jotka kykenisivät.
Mutta minä kykenisin.
— Mitä, tekemäänkö kaikki paljaalla puukolla. Tahtoisinpa nähdä sinun tekevän tiipiin. Sitten Jan jatkoi vakavasti: — Sam, me olemme yrittäneet leikkiä intiaaneja, mutta tehdään se oikein kunnolla. Tehdään kaikki vain siitä, mitä metsästä saa.
— Minä arvaan, että meidän taas täytyy lähteä Sangerin noita-akan puheille. Hän tuntee kaikki kasvit.
— Ollaan Sangerin intiaaneja. Me voimme kumpikin olla päällikköjä, sanoi Jan, joka ei tahtonut ehdottaa itseään päälliköksi eikä taas Samiakaan esimiehekseen tunnustaa. — Minä olen Pikku Majava. No mikäs sinä olet?
— Iltapäivän-veripunainen-ukkospilvi.
— Älä, koetapas uudelleen. Jokin sellainen, jonka voi piirtää, niin että voit tehdä totemisi, ja lyhyt.
— Mikä on kaikkein sukkelin eläin?
— Mi-minä luulen että ahma.
— Mitä, sukkelampiko kuin kettu?
— Niin kirjoissa sanotaan.
— Antaako se majavalle pöksyjen päälle?
— Kyllä minun luullakseni.
— No sitten minä olen se.
— Älä hulluttele. Luuletko, että minä suostun kulkemaan toverin kanssa, joka antaa pöksyille. Eikä se sovikaan sinulle niin hyvin kuin Tikka. Minä saan aina sinulta apua, kun pitää pilata kaunis puu ja hakata se täyteen reikiä, letkautti Jan puolestaan jalomielisesti unohtaen sen henkilökohtaisen syyn, joka oli nimeen antanut aiheen.
— Ei se ole niin paha tapa kuin majavan jyrsiminen, vastasi Sam.
Jyrsiminen oli tällä kulmalla sana, jolla oli oma historiansa. Kirveet ja rakennuspuut olivat vanhastaan tärkeimpiä sangerilaisten elämässä. Kätevä kirveen käyttö oli kaikista taidoista paras. Vanhain siirtolaisten tapana oli tehdä puusta kaikki, mitä talossa tarvittiin, ja kirves oli heidän ainoa aseensa. Jopa sanottiin toisten vain vähän hivauttavan ja ajavan sillä sunnuntaisin partansakin. Kun isä auttoi poikaansa tulemaan omin neuvoin toimeen, niin hän vain antoi hänelle hyvän kirveen. Kirves oli elämän ja työn kannalta välttämätön, sitä pidettiin täydellisenä perintöosana. Kirveen käyttötaito oli yleinen. Jokainen mies ja poika pystyi sitä käyttämään, mikä paremmin, mikä huonommin, eikä edes tiennyt, kuinka taitava oli, ennen kuin joukkoon tuli oikea poropeukalo. Erilainen puunsyy vaatii aina vähän erilaista kirveenkäyttöäkin, ja yksi on aina paras tapa, kun mieli kaataa puun tiettyyn suuntaan vähimmällä vaivalla. Kaikki nämä seikat ovat sangerilaisten veressä kuin toinen luonto. Majavan sanotaan jyrsivän puun tyveä ympäriinsä miten sattuu, kunnes se lopulta sortuu, ja jos kaatomies vähänkin poikkeaa oikeasta hakkuutavasta eikä iske juuri oikealla tavalla juuri oikeaan paikkaan, niin pianpa hänestä sanotaan, että hän "jyrsii kuin majava". Vaikka miestä siis kiitetäänkin parhaan mukaan, kun hänen sanotaan "raatavan kuin majava", niin soimataan häntä sitä vastoin aivan hirveästi, kun sanotaan hänen puuta kaataessaan "jyrsivän kuin majava". Siispä Samin pistopuheella oli kärki ja voima, jonka merkityksen vain sangerilainen saattoi täysin ymmärtää.
XI
JAN JA NOITA-AKKA
Sangerin noita-akka vihasi mökin miehen kirvestä ja kulovalkeata myös, niin sanovat, mutta sitä miestä, joka urheilee, hän vihasi vielä pahemmin kuin helvettiä.
Villityn Jimin balladi Sangerista.
Jan käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta käydäkseen uudelleen
Sangerin noita-akan luona.
— Parempi kun minä jään kotiin, tuumi Sam hänen aikeensa kuullessaan. — Se ei koskaan katsoisikaan sinuun, jos minä tulisin. Sinä näytät vietävän terveeltä.
Jan siis lähti yksin ja oli siitä hyvilläänkin. Vaikka hän pitikin Samista, niin saattoivat tämän liukas kieli ja sukkelat sanansutkaukset kuitenkin Janin melkein varjoon, niin että hän näytti totiselta ja jöröltä, ja mikä vielä pahempi, Sam käänsi yhtenään keskustelun toiselle tolalle sen juuri lähestyessä jotakin aihetta, joka kiinnitti hänenkin mieltään.
Kun hän teki lähtöä, huusi Sam: — Kuules, Jan, jos tahdot jäädä sinne päivälliselle, niin jää vain — kyllä tiedetään, mikset ole tullut syömään. Sitten hän pisti kielen poskeensa, pani toisen silmänsä kiinni ja lähti navettaan tavanmukainen tutkimaton surumielinen ilme kasvoillaan.
Janilla oli muistikirja ja piirustustarvikkeet mukanaan — hän käytti niitä yhä enemmän. Matkalla hän kokosi kourallisen kukkia ja ruohoja. Vanha eukko otti hänet tällä kertaa vastaan aivan toisella tavalla.
— Tulkaa sisään, tulkaa sisään, Jumala teitä siunatkoon. Kuinka sitä jaksetaan ja kuinka pappa ja mamma jaksavat. — Tulkaa sisälle istumaan. Kuinka se jätkä, se Sam Raften jaksaa?
— Sam on terve nyt, sanoi Jan ja punastui.
— Terve! Tietysti hän on terve. Tiesinhän minä, että se sattui paikalle, ja tiesi hän sen itsekin, ja hänen mammansa tiesi, kun antoi hänen tulla. Sanoiko tuo siitä mitään?
— Ei, mummo, ei sanaakaan.
— Senkin kelvoton lunttu! Minä pelastan pojan hengen, vaikka he sillä tavalla minulta rosvosivat. Eikä tällä ole sen vertaa ihmistapoja, että edes kiittäisi minua — senkin kelvoton lunttu! Antakoon Jumala hänelle anteeksi, niin kuin minä annan, jatkoi eukko leppymättömällä ja vihaisella äänellä.
— Mitäs hänellä siinä on? Olkoon taivas kiitetty, ettei niitä kaikkia voida hävittää. Puut ne voivat kaataa, mutta kukat palaavat joka vuosi, pikku kaunokaiseni — pikku kaunokaiseni! — Jan levitti ne hajalleen. Eukko otti käteensä arumin ja jatkoi. — Kas tuossa on surun kukka. Toiset sanovat sitä intiaanin nauriiksi ja lapset saarnastuoliksi. Ei pidä koskaan päästää sen juurta kielelleen. Se polttaa kuin tuli. Kun pojat tapaavat jonkun, joka on aivan tietämätön, niin he tavallisesti narraavat hänet puremaan tämän juurta. Se on varmaa, ettei siihen toista kertaa kieltään pistä. Intiaanit keittävät myrkyn juuresta pois ja syövät juuren, ja parempi sitä onkin syödä kuin nähdä nälkää.
Kultainen leima -nimistä kasvia eukko oli käyttänyt Samin polvea parantaessaan. Hän selitti, että sillä on ihmeteltävä kultajuuri, "parasta kultaa, mitä maa on koskaan sisästään antanut". Jan sai myös nähdä "Viisaan kuninkaan leiman".
— Nuo ovat touko-omenia, ja kylläpä ne ovat myöhäisiä, ja ne sinä ainakin olet saanut metsästä. Toiset sanovat niitä kuningasjuuriksi. Intiaanit parantavat niillä sisuksiaan, ja monen hevosen niskapaiseet on niillä parannettu, sen olen itse nähnyt.
— Kas tuossa on mustikkajuuri, mutta minä sanon sitä kouristusjuureksi. Se on kaikkein parasta kouristusta vastaan. Sitä nautitaan kuin teetä; ilman sitä intiaani-akat eivät voisi elää kaikessa kurjuudessaan, mutta mitä sinä niistä. Katsopas nyt, kuinka sen kaikki lehdet ovat levällään. Se muistuttaa elävästi kouristusta sairastavaa. Olkoot ylistetyt kaikki pyhät ja Neitsyt Maaria.
— Katsos vain tuota, hän sanoi, haparoiden kimpusta keltaisen tikankontin, tuo on se, jota intiaanit sanovat mokkasiiniruohoksi. Mutta varjele niitä sokeita kurjia pakanoita. Ne eivät tiedä mitään eivätkä tahdo oppia. Sehän on kohtausjuuri, mitä parasta kohtauksia vastaan. Katso sitä! Näetkö, että se on kuin hermotautia sairastava nainen, noin hiukset levällään ja leuka longallaan. Minäpä muistan, kun Larryn pikku tyttö ei tahtonut lähteä paikkaansa ja sai hermokohtauksen. Lähetettiin minua hakemaan, ja minä vein mukanani tätä juurta. Ensin käskin tuoda kiehuvaa vettä ja tein teetä. Sitä annoin hänelle tulikuumana. Ja niin totta kuin elän tyttö parani heti ensimmäisestä lusikallisesta. Se on Jumalan oma lahja, ja se on hänen siunauksensa, että tiedämme, kuinka sitä on käytettävä. Eikä sitä pidä mennä kaivamaan milloin tahansa. Sitä pitää kaivaa silloin, kun ei ole kukkaa. Se on sillä tavalla, ettei voima ole samalla haavaa molemmissa paikoissa. Se on joko kukassa taikka juuressa, niin että kun se kukkii, niin silloin ei ole juuresta enempää apua kuin vanhoista oljista. Sitä pitää etsiä keväällä tai lehtien lähdön aikana, jolloin ei piru itsekään arvaisi, mistä se pitää löytää.
— Entäs mitä tuossa on? No jopa jotakin! Eiköhän vain ole skunkin kaalia! Sinä varmaan tulit joen mutkan kautta. Sillä siellä on ainoa paikka, missä sitä kasvaa.
— Niin teinkin, vastasi Jan — sieltä juuri minä sen sain. Mutta odottakaas, mummo. Minä piirrän niiden kuvan ja kirjoitan, mitä te niistä sanotte.
— Iso kirja sinulla pitäisi olla, ennen kuin minä olisin kaikki tietoni antanut, sanoi eukko ylpeästi ja sytytti piippunsa raapaisten valkeata paikasta, jota housut olisivat verhonneet, jos hän olisi ollut mies.
— Turha vaiva on kirjoittaa paperille, mihin ne kelpaavat, sillä hyvä Jumala on sen itse tehnyt jo aikoja sitten. Kas nyt. Tuossa on kouristusjuuri kouristuksia vastaan, ja eikös se ole sen näköinen? Tuossa mokkasiinijuuri kohtauksia vastaan ja eikös se ole sen näköinen? Ja tässä skunkin kaali kumpaankin vaivaan. Sekin on juuri sen kaltainen kuin ne molemmat yhteensä.
Jan myönteli heikosti, mutta hyvin vaikeaa hänen oli ymmärtää, mitä siinä kasvissa oli yhteistä molempien ensin mainittujen kanssa.
— Ja kas tuossa! Tuossa on lobelia, jota toiset sanovat intiaanin tupakaksi. Tämän sinä löysit puron luota, ja se on vähän aikaista — vähän ennen kuin sen aika olisi. Sillä saa itsensä ylenantamaan, kun on siihen tarvetta. Kas nyt, eikö tuo lehti ole kuin ilmetty vatsa?
— Tämä on Benjaminin pensas tai kuumepensas. Kun sen lehdistä keitetään teetä, se on kovin hyvää vilutautia ja kuumetta vastaan. Ja eikös sekin värise joka kerta kun tuulee. Vai mataroita. Mihin vaivaan sinä luulisit näistä olevan apua?
— En tiedä.
— Katsos nyt, kuinka se on siihen kirjoitettu selvään kuin präntti — niin, ja vielä selvempäänkin, sillä minä osaan sen lukea, vaikken osaa lukea kirjasta sanaakaan. No minkä näköinen se on? hän kysyi kahdenkertaista siemenpalkoa näyttäen.
— Se on kuin aivot ja selkäydin, sanoi Jan.
— Voi tuota lasta, minulla on paremmat silmät kuin hänellä. Nehän ovat kuin molemmat munuaiset, ja siitä syystä mataratee auttaa paremmin kuin kaikki maailman tohtorit, kun sitä vain osaa käyttää. Näes munuaisvaiva on jonkinlaista kuumetta; se tekee kuumaksi, ja sen vuoksi se pitää tehdä kylmään veteen. Jos sen tekee lämpöiseen veteen, niin se vain pahentaa ja on kuin pahinta myrkkyä. Tuo on punalatva, joka nostattaa hien. Kerran näin erään, joka juuri teki kuolemaa ihon kuivuuden vuoksi, ja tohtorit koettivat koettamistaan eikä heistä ollut lapsi paralle vähääkään apua, mutta sitten minä sain hänen äitinsä laittamaan vähän punalatvateetä. Ja sairas hikosi monta sankoa heti kun sai haistaakin keitosta, ja tohtorit tietysti luulivat, että se oli heidän ansionsa! Ja eukko nauraa hihitti hyvillä mielin.
Monesta muusta kasvista hän Janille tarinoi ja selitti niiden käytön. Mikä oli hyvä syöpää vastaan, mikä leiniin, matoja vastaan tai muuhun vaivaan, ja yksi auttoi kaikissa taudeissa. — Eräs intiaani raukka sen minulle näytti, ja heti kun sen näin, tiesin, että asia oli niin, sillä jokaista lehteä oli kolme yhdessä ja yksi kolmessa ja sen keskellä oli pyhän ristin merkki yhtä selvästi kuin tuo kattila liedellä.
Näin eukko tarinoi piipunnysäänsä imien ja kuumalle liedelle syljeskellen. Mutta hienotunteisena kuin aito nainen ainakin hän joka kerta pyyhki suutaan nahkean käsivartensa selkäpuolella.
— Ja tuo on se, jota sanotaan kissanmintuksi. Hyvin minä muistan sen päivän, jona sen sain tietooni. Sitä ei sanonut intiaani eikä tohtori eikä mikään ihminen ollenkaan. Se oli tuo vanha musta kissa, ja kaikki pyhät seisokoot minun ja sen viheriäisten silmien välillä! Jestas kuinka se joskus säikäyttää minua viisaudellaan, mutta ei minulla olisi mitään muuta sitä vastaan kuin että se tappaa pikku lintuja. Sillä oli muuanna talvena kuin tuhkarokko ja se makaili vain lieden ympärillä. Mutta aina kun ovi vain oli auki, se meni ulos ja katseli joka puolelle ja tuli sitten takaisin ja naukui ja voivotteli ja sitten kävi pitkäksensä — ja sitä menoa se jatkoi käyden aina heikommaksi ja huonommaksi, kunnes lumi suli ja ruoho alkoi kasvaa, mutta vielä se käveli ja katseli idän puoleen, varsinkin öisin. Sitten maasta kasvoi kasvi, jota en ole koskaan ennen nähnyt, aivan tuohon. Ja kissa katseli katselemistaan sitä, niin kuin olisi tahtonut sen ottaa, muttei olisi uskaltanut. Tuolla oli siihen aikaan iso joukko kauniita puita, ennen kuin se vanha nauta kaatoi ne maahan, ja yhdessä niistä oli iso haara, joka kasvoi noin — ja toinen, joka kasvoi noin — ja kun täysikuu nousi juuri oikeaan aikaan, tuli varjosta ristin merkki ja se sattui minun oveeni, ja kun se oli kulkenut ohi, ei se enää ollutkaan risti. No niin, täysi kuu sitten lopulta nousi ja varjosta syntyi ristin merkki ja vanha kissa lähti ulos ja vahti vahtimistaan, niin kuin olisi tehnyt mieli, mutta ei olisi uskaltanut, mutta kun sitten risti lankesi niiden ruohojen päälle, niin mirri hyppäsi ja syödä ahmi, ja siitä hetkestä se oli terve. Sillä tavalla minä opin kissanmintun tuntemaan, ja siitä minun mieleni rauhoittui, sillä jos kissaa piru riivaa, niin ei se mene ristin varjoon syömään.
Jan kirjoitteli kirjoittelemistaan, mutta ei enää yrittänytkään piirtää tai kuvailla kasveja, kirjoitti vain nimet muistiin.
— Se on oikein, poikani! Pane nimilaput kasvien päälle ja talleta ne. Niin tohtori Carmartinkin teki, kun minä häntä opetin. Kas, sillä tavalla, hän lisäsi, kun Jan otti neuvosta vaarin ja jokaisen varteen kietaisi paperilapun, johon oli kirjoittanut nimen.
— Tuossapa on ihmeellinen luuta, sanoi Jan nähdessään tämän järjestyksen ja puhtauden edustajan sille täysin sopimattomassa ympäristössä.
— Niin kyllä, se on pyökkiluuta. Larry niitä tekee.
— Larry?
— Niin, minun poikani. (Larry oli lähes kuusikymmentävuotias.) Hän tekee niitä sinipyökistä.
— Kuinka? kysyi Jan ottaen luudan ja tutkien sitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
— Kah, tietysti vuolemalla. Larry onkin sellainen mies vuolemaan, että — ja hän ottaa kolmisen tuumaa vahvan sinipyökin vesan ja alkaa vuolla siitä pitkiä lastuja, mutta jättää ne toisesta päästä keppiin kiinni, niin että niitä lopulta on ympäriinsä, niin kuin näkyy.
— Aivan kuin sytykkeessä.
— Niin, niin, juuri sillä tavalla, nämä vain ovat paljon isompia, ja sinipyökki on kamalan sitkeätä. Ja kun hän on vuollut kepin noin tuuman vahvuiseksi, hän sitoo nahkapuulla kaikki lastut kimppuun nurinpäin kääntäen ja katkaisee kädensijan sopivan mittaiseksi, tasoittaa kirveellä luudan pään ja antaa sen kuivua. Siinä se. Parempaa luutaa ei saa tekemälläkään eikä siinä talossa koskaan toista käytetty, ennen kuin hän nai tuon Kitty Connorin, mokoman tyhjäntoimittajan. Ja vaikka minä itse olin koko ajan sitä vastaan, se kun on niin kopea ja teeskentelijä; sille ei kelvannut mikään muu kuin ostotavara, mokomalle, jolla ei koskaan ollut oikeata miehenpuolta, ennen kuin houkutteli pauloihinsa minun Larryni. Niin juuri, sanottakoon se hiljaa, mutta pauloihinsa houkutteli, se on juuri oikea sana, virkkoi eukko ääntään korottaen, saadakseen tämän surullisen jutun tuntumaan erittäin tärkeältä.
Samalla ovi aukeni ja Biddy tuli sisään, ja koska hän oli saman kelvottoman Kityn tytär, niin keskustelu kääntyi toisiin asioihin.
— On niin hauskaa tavata Jan. Milloinkas Jan tulee meillä käymään? hän sanoi Janille tätä tervehtiessään, ja heidän puhuessaan mummo käytti tilaisuutta juodakseen pitkän kulauksen pullosta, jossa näöstä ja hajusta päättäen oli keuhkopalsamia.
— Kas vain, Biddy, aikaisinhan sinä tuletkin, sanoi mummo.
— Niinpä niin, vaikka myöhä oli kotoa lähtiessäni. Mutta koulun opettaja sanoo, että niin on aina, kun kulkee idästä länttä kohti.
— Ja hyvä se kyllä on, se on varmaa, sillä Jan jää meille päivälliselle. Ei täällä tarjoilla kananpaistia eikä piiraita, mutta on meillä, Luojan kiitos, ruokaa kylliksi ja sydämellinen tervetuliainen joka palan painimeksi. Biddy laittaa minulle päivällistä joka Jumalan päivä, ja toisinaan minä itsekin keitän, mutta makuutoveria minulla ei ole muita kuin kissa, koira ja omenat, joita ei enää olekaan kuin kourallinen jäljellä, mutta mitä on, se on Janin. Ota lapsi kulta ja syö minkä jaksat, ja hän käänsi syrjään harmaita vuodevaatteitaan, joiden alta ilmestyi viimeinen puoli tusinaa samoja rusoposkisia omenoita.
— Eikö teitä, mummo, pelota nukkua täällä öisin yksinänne?
— Mitäpä minun tarvitsisi pelätä? Täällä on vain kerran käynyt rosvoja, ja minä se silloin korjasin taskuuni heidän viimeisen senttinsä. Tulivat eräänä yönä ja mursivat oven, ja minä istumaan nousten kysyin, että "no mitähän te täältä oikeastaan nuuskitte?"
"Rahaa", ne sanoivat, sillä siihen aikaan kaikkialla juoruttiin, että minä olin myynyt lehmäni ja saanut 25 dollaria.
"No sitten kai minun täytyy nousta teitä auttamaan", sanoin, "sillä en ole saanut senttiäkään viime omenankorjuusta lukien."
"Viisikolmatta dollaria tänne tai henki pois", sanoivat rosvot.
"En viittäkolmatta senttiäkään minä voisi teille antaa, se on totinen tosi", sanoin minä, "mutta kyllä olen valmis kuolemaankin, kun olin viime viikolla ripillä ja vastikään pääsin rukoilemasta."
Pienempi niistä — tosin ei kovin pieni hänkään, koska täytti melkein oven — sanoi: "Ettekös te ole myynyt lehmäänne?"
"Navetassa sen näette", sanoin minä, "vaikka paha on, jos menette sitä häiritsemään. Alkaa nähdä unia ja siitä se ehtyy."
Ja sitten molemmat rosvot nauroivat omaa tyhmyyttään. Pienempi sanoo:
"Kuules nyt, mummo, meistä saat jäädä rauhaan, ellet sano tästä kenellekään sanaakaan", — mutta toinen näytti olevan käärmeissään.
"No en sanaakaan", sanoin minä, "ja ollaan vain hyvät ystävät." Ne kääntyivät ovea kohti ja tekivät lähtöä, kun minä vielä virkoin:
"Odottakaa vähän! Ei minun talostani ystäviä lasketa ilman ruokaa ja juomaa. Olkaa niin hyvät ja kääntäkää selkänne, että saan hameen päälleni." Ja kun minä olin noussut ylös ja säädyllisesti pukeutunut, sanoin: "Te saatte maistaa niin hyvää keuhkopalsamia, ettei sen parempaa ole koko maassa." Se pienempikös rupesi heti yskimään, voi voi kuinka kamalasti — minä oikein pelkäsin, että sillä oli hinku — mutta se toinen vihastui kuin pippuri, ja pienempi teki hänestä pilkkaa. Minä huomasin, että se häijy oli vasenkätinen, tai oli ainakin olevinaan, mutta kun hän ojensi kättään pulloon tarttuakseen, niin oikeassa kädessä oli vain neljä sormea, ja kummallakin oli niin iso, musta, kamalan näköinen parta — minä tuntisin ne parrat vaikka missä — ja pienemmän pään ympärillä oli riepu. Hän valitti hampaitaan pakottavan, mutta kenen hampaita hiusten juurissa pakottaa? Ja kun ne lähtivät, se pieni pisti dollarin käteeni ja sanoi, että "kas tässä, mummo, on kaikki, mitä tällä pojalla on". "Jumala teitä siunatkoon", minä sanoin, "otan sen vastaan ystävällisellä mielellä. Se on ensimmäinen, jonka olen nähnyt omenankorjuun jälkeen, ja olen ystävänne, kun sellaista tarvitsette." Sitten eukko nauraa hihitti voittoaan muistellessaan.
— Mummo, tiedättekö te, millä intiaanit värjäävät? kysyi Jan varsinaisen asiansa muistaen.
— Kyllä, Jan. He menevät puotiin ja ostavat pakettivärejä juuri niin kuin mekin.
— Mutta ennen kuin ostovärejä oli, eivätkö he saaneet metsästä väriaineita?
— Saivat tietenkin. Hyvä Jumala on antanut metsän kasvattaa kaikkea, mitä ihminen on suinkin tarvinnut.
— Niin, mutta mitkä ovat ne kasvit?
— Eri tarpeisiin eri kasveja.
— Niin, mutta mitä ne ovat? Nähden sitten, ettei yleisistä kysymyksistä ollut apua, hän alkoi tiedustella yksityiskohtia.
— Millä he maalasivat piikkisian piikit keltaisiksi, ennen kuin oli ostovärejä?
— Kas, sehän on soma keltainen kasvi, joka kukkii nurmilla ja aitovierissä lehtien lähdön aikaan. Minä sanon sitä keltaruohoksi, toiset kultapiiskuksi. Ne keittävät piikit ja kukat samassa vedessä. Tuossa on villaa, joka on värjätty sillä tavalla.
— Entä millä punaista? kysyi Jan muistiin kirjoittaen.
— Ei niillä ollut mitään oikein hyvää punaväriä. Jonkinlaista punaa he saivat keittämällä marjamehua, ja enkös minä kerran nähnytkin vanhan intiaanivaimon tekevän oikein kaunista punaista, kun ensin keitti piikit keltaisessa ja sitten punaisessa.
— Mistä marjoista tulee parasta punaista, mummo?
— Ne marjat eivät ole punaisia, niin kuin luulisi. Punaista saadaan ruusumarjoista tai sumakista taikka pihkamustikoista ja monesta muusta, mutta mustista viinimarjoista tulee punaisempaa kuin punaisista, ja skuoo-marjat ovat parhaat kaikista.
— Minkä näköisiä ne ovat?
— Minä näytän Janille nyt paikalla juuri saman ruohon. Ja he kävivät yhdessä etsimässä kaikki mökin seinustat kuitenkaan löytämättä.
— Liian aikaista, tuumi mummo, mutta elokuussa sitä on joka puolella vaikka kuinka paljon, ja siitä tulee kaikkein kauneinta punaista. Ja entäs pokaruoho, vaikkei se vielä kuki, mutta lehtien lähdön aikana siinä on marjoja, jotka ovat niin punaisia, että ne melkein ovat mustia, ja siitä saa kaikkein puhtainta purppuraväriä.
— Mistä sinistä saadaan?
— En minä ole koskaan nähnyt, että piikkejä sinisiksi värjätään. Voihan semmoistakin olla. Hyvä Jumala on pannut metsässä kaiken kasvamaan, mutta minä en ole semmoista löytänyt enkä koskaan nähnytkään.
— Nuorista seljan vesoista tulee vihreätä, mutta ei se ole noin kaunista (ja hän osoitti kamalaa smaragdin vihreää nauhaa, joka Biddyllä oli) ja harmaan pähkinäpuun kuoresta ruskeaa ja mustaa valkoisen tammen lastuista. Kun kastaa ensin keltaiseen ja sitten mustaan, niin siitäkin tulee jonkinlaista vihreää. Hikkorin kuorella voi värjätä mustaa ja koivun sisäkuorella oranssia (mutta huonoa), mustan saarnen juurilla ja pensaskanukan pienellä juurella koreata tulipunaista, mutta oikeata sinistä ei metsässä ole, ja sen minä sanon sinisen keltaisille Prattisoneille heinäkuun 12. päivänä, sillä mitä Jumala ei ole tehnyt, se on perkeleen tekoa. Indigoruoholla voi värjätä jonkinlaista sinistä, mutta se ei ole lähestulkoonkaan sellaista kuin tuo — hän osoitti jotakin räikeää koboltinsinistä — ja kun sitä ei metsässä ole, niin ei Jumala ole sitä ihmisille tarkoittanutkaan. Jaa! Minä sanon, että se on pirun oma väri, se sininen — keltainen ja sininen, ne ovat perkeleen omat värit, sillä eikös tulikivi ole keltaista; ja se palaa sinisellä liekillä, niin minulle sanoi pastori itse — Jumala häntä siunatkoon!
XII
NOITA-AKAN PÄIVÄLLINEN
Biddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla jaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti olla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin tavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli ollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:
— Mummo, missäs pöytäliina on?
— Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä maailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle panna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä vähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan kolauksen.
— Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.
— Teetä, valitsi Jan.
— Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en ole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä. Mutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi nurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen, tupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun seasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus olleet valkoisia.
— Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy täällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on vielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi tapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko ja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. — Loput säästämme toiseen kuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin, jonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista kermaa. — Biddy, anna Janille leipää.
Limpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja näitä työnnettiin Janin lautaselle.
— Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan Janin sitä säästelevän. — Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas nurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset reunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän nosti kantta ja huudahti:
— No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen hiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: — Minä olenkin ihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt kahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon sellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo kansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.
— Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja terveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän — kyllä minun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut pöytään kaiken mitä hänellä oli.
Jan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti, että eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä vieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä syvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea. Leipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui; se oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen hampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan suussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa. Rääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että ruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.
— Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin, kieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita mainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi ne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja tarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.
Janin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän suureksi mielipahaksi. — Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka vahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.
— Söisikö Jan munan, uteli Biddy.
— Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli kanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.
Biddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa kantaen.
— Keitetäänkö vai paistetaanko?
— Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi pataa.
— Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli täynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.
Janin hiljaisesta sydämestä kohosi harras rukous, etteivät ne menisi rikki. Kaksi tietenkin halkesi, mutta hän otti kolmannen, joka oli jäänyt ehjäksi, ja siinä sitten oli hänen päivällisensä.
Punasiipinen mustalintu hyppi nyt ovesta sisään.
— Vai siinä se Jaakko tulee. Missä olet ollut? Luulin sinun aivan hävinneen. Enkös minä sinua pelastanut pyssymiehen murhaluodista? eukko selitteli. — Mutta nyt lintu on niin suostunut, että tulee ja menee kuin omassa talossaan. Jaakko, lähdetkös siitä vesisangosta, varoitteli eukko, kauniin linnun hypätessä puolillaan olevaan juomavesisankoon ja ruvetessa siinä itseään huuhtelemaan.
— Katsokaas nyt tuota! huudahti eukko. — Sinä pikku junkkari, tuletkos pois uunista. Mustalintu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja avoimesta aukosta hypännyt mustaan lämpöiseen uuniin.
— Se menee sinne jalkojaan lämmittelemään. Voi pikku junkkaria! Annas että joku paiskaa oven kiinni kun et mitään aavista ja sytyttää tulen. Silloin kärvennyt elävältä. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, minä kyllä käännän kauniin kaulasi ja pelastan henkesi. Eukko veti linnun uunista hellävaroen.
Sitten Jan lähti kotimatkalle kainalossaan kimppu nimilapullisia kukkia.
— Hyvästi, poikani! Tule taas pian käymään luonani. Tuo taas ruohoja. Hyvästi, hyvästi ja Jumalan haltuun. Minä toivon, ettei ole synti sitä toivoa, sillä tiedän, että Jan on kerettiläinen, ja kaikki te joudutte helvettiin, mutta Jan on hyvä poika. Minua kovin surettaa, että Jan on niitä vääräuskoisia.
Janin palatessa takaisin Rafteniin oli siellä päivällispöytä yhdelle katettuna, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä.
— Jan, tule syömään päivällistä, sanoi rouva Raften tyyneen äidilliseen tapaansa. — Annan panna paistin tulelle. Viiden minuutin kuluttua se on lämmintä.
— Mutta minä jo söin päivällistä de Neuvillen mummon luona.
— Niin, kyllä minä tiedän.
— Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa leivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.
— Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan, mitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin säälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.
Hän vastasi: — Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin taisi.
— Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften huolestuneella ja epäilevällä äänellä.
Kuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen vatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä suututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta, joka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli — antanut kaikkensa — osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras oli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään hän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän vielä valehtelikin ensi kerran elämässään:
— Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä.
Minä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.
Välittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti ilta-askareilleen.
XIII
VIHOLLISEN VAKOOJA
— Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan, — siitä olisi hyvä tehdä astioita.
— Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei ole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.
— Pyydä sinä, että saisimme käydä.
— Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme lainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.
Jan epäröi.
Sam otti kirveen. — Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan. Sillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän "ystäviä".
Jan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.
Rajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat paraikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen, kun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke kaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: — Se on ukko Burns. Nyt mennään!
Ei ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He juoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä uhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään koivusta välittänyt — puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa — mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien naapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan suurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.
Hänen urhoollinen poikansa, joka oli vähän sekä Jania että Samia pienempi, tuli siksi lähelle rajaa, että saattoi syytää suustaan mojovia haukkumasanoja.
— Punapää — punapää! — Punapää varas! Odotapas kun isäni saa sinut kiinni — Baften, Raften, rikirutka Straften, ja muuta yhtä kauheata, vieläpä paljon valitumpiakin hienouksia.
Partio pääsi pakoon ja pelasti päänahkansa. Sam laski kirveen vanhaan paikkaansa.
— Ei menetetty muuta kuin kunnia, virkkoi Jan. — Kuka se penikka oli?
— Hah, kukas muu kuin Gui Burns. Kyllä se tunnetaan. Häijy pieni hylky, joka paikassa väijymässä ja kurkistelemassa. Valehtelee kuin tuohta neuloisi. Sai palkinnon — ison pesuharjan — siitä että oli koulun likaisin poika. Me kaikki äänestimme, ja opettaja antoi sen hänelle.
Seuraavana päivänä pojat tekivät uuden partioretken tuohta rosvotakseen, mutta tuskin he olivat ryhtyneet toimeen, ennen kuin lähistöllä syntyi äläkkä, ilmeisestikin pienen pojan aikaan saamana. Alkoi kuulua karjumista: — Hei, vai te — —. Lähdettekö mun — — maaltani — —
— Otetaan se hylky kiinni, Jan.
— Ja poltetaan paalussa kamalasti kiduttaen, lisäsi puhuteltu. He lähtivät ryntäämään siihen suuntaan, mutta jälleen Burnsin väliin tulo muutti heidän sotaretkensä nopeaksi paoksi.
(Lisää rumia sanoja.)
Pojat kävivät seuraavinakin päivinä monesti rajan lähettyvillä, mutta Burns sattui olemaan aina lähellä työssä ja Guilla oli nopeat silmät ja korvat. Se pikku rotta näytti olevan alati varuillaan. Pian hänen matkan päästä huutamistaan huomautuksista kävi ilmi, että hän tarkkaan tiesi kaikki poikien hommat — oli epäilemättä käynyt leirissä heidän poissa ollessaan. He näkivät hänen monta kertaa kiinnostuneena väijyvän heitä, kun he jousineen ja nuolineen harjoittelivat, mutta heti kun hänet keksittiin, hän pakeni turvallisen matkan päähän, minkä jälkeen hän purki sisuaan kiukuttelemalla ja haukkumalla.
Eräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan. Läheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan jalan. — Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan liittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.
Gui karkasi pystyyn huutaen "Isä — Isä — Isä!" Hän juoksi henkensä edestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren hyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut apua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja raastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.
— Anna minun olla, Sam Raften — anna minun olla!
Hänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki rumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä asia.)
Ensimmäinen asia oli vangin sitominen.
Sam toi nuoran.
— Hyi, sanoi Jan. — On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.
Sitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet sidottiin juhlallisesti puuhun — tuoreeseen — se kun kestäisi, huomautti Jan, paremmin tulta.
Molemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi sytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan onnettoman vangin kohtalosta.
— Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, — suloista on kuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä alkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)
— Ugh — paljon hyvä, sanoi Tikka.
— Antakaa minun olla. Minun isäni antaa teille tästä selkään, senkin kehnot pelkurit, valitteli vanki unohtaen nopeaan malttinsa.
— Ugh! Päänahka ensin, sitten kärvennämme hänet elävältä. Pikku
Majava teki muutamia kuvaavia kädenliikkeitä.
— Ugh — junkkari — me paljon pahat, lisäsi Tikka, sylki kivelle ja alkoi hioa linkkuveistään.
Veitsen terävä ja uhkaava "vuiit, uiit, uiit" kiveä vasten rääkkäsi
Guin korvia ja hermoja aivan hirvittävästi.
— Veli Tikka, meidän heimomme henki vaatii uhrin veren — kaikki tyynni.
— Suuri päällikkö Tikka kai tarkoitat, huomautti Sam hiljaa.
— Ellet sano minua päälliköksi, en minäkään sano sinua päälliköksi, se siitä.
Suuri Tikka ja Pikku Majava menivät nyt tiipiihin, maalasivat uudelleen toistensa naamat, panivat kuntoon pääkoristeensa ja astuivat ulos teloitusta varten.
Tikka alkoi taas hioa veistään. Se ei tosin ollut tarpeellista, mutta hän piti äänestä.
Pikku Majava kantoi nyt paikalle paljon keveitä risuja ja latoi ne vangin eteen. Mutta Guin jalat olivat vapaat ja hän potkaisi niitä niin, että ne lensivät joka suunnalle. Molemmat sotapäälliköt hyppäsivät syrjään. — Ugh, paljon paha, sanoi vimmastunut Tikka. Sido sen sääret, oh, suuri päällikkö Pikku Majava!
Uudella kuorenkaistaleella uhrin sääret sidottiin lujasti puuhun.
Sitten päällikkö Tikka lähestyi veitsineen ja sanoi:
— Suuri päällikkö Pikku Majava, jos me nyljemme hänen päänahkansa, niin on vain yksi päänahka, eikä sinulla ole mitään voitonmerkkiä, ellet tyydy arvuutusluuhun.[6]
Tässä oli pulma, keinotekoinen, mutta todellinen, ja Jan ehdotti:
— Suuri päällikkö Puna-pää Tikka-kannolla-istuva-pyrstö-reunalta-kukkuva, ei päänahkaa oteta; nyljetään koko pää, kummallekin puolet nahasta.
— Ugh! Ylen hyvä ehdotus, oi iso-intiaani-päällikkö
Suuri-Pikku-Majava-puun-nurin-jyrsijä.
Sitten Tikka haki hiilen ja alkoi hirvittävän vakavana piirtää vangin tappuraiseen pörröön jakorajaa sen mukaan mitä hän piti kohtuullisena. Pikku Majava intti vastaan, että hänellä oli oikeus saada toinen korva ja puolet päälaen nahasta, joka on nylkynahan pääosa. Tikka viittasi siihen, että vangilla onneksi oli otsatupsu, sellainen, jota sanotaan "lehmän nuolioksi", ja että se sai käydä toisesta päälaen nahasta. Nuorempi päällikkö saattoi olla siihen täysin tyytyväinen. Hiilipiirto pölytettiin pois uutta jakoehdotusta varten. Kumpikin päällikkö haki nyt hiilen, ja he alkoivat suunnitella Guin tappurakuontaloon uutta jakoa ja korjailla sitä, kunnes molemmat olivat tyytyväisiä.
Uhri ei oikeastaan ollut menettänyt rohkeuttaan ennen kuin nyt. Hän oli syytänyt suustaan uhkauksia ja haukkumasanoja. Hän oli uhannut kertoa "isälleen" ja "opettajalle" ja koko maailmalle, mutta lopulta hän uhkasi kertoa Raftenille. Tämä naula oli se joka parhaiten veti, ja hieman levottomana Tikka kääntyi Pikku Majavan puoleen ja sanoi:
— Veli päällikkö, ymmärrätkös lörpöttelevän kalpeanaaman kieltä?
Mitä hän sanoo?
— Ugh, ei minä tiedä, vastasi Jan. — Ehkä nyt laulaa surmanvirttään omalla kielellään.
Gui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka pysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta tuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi jakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten välillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä vuiit, uiit, uiit pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen käteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki katkerasti.
— Voi älkää, älkää, — voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä kerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä hän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen antautui.
— Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on tapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia vankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.
— Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut urhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa taas puhuen.
— Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa luo.
— Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna sitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi vanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli tapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin paljon tuohta kuin he vain tahtoivat — tehdä vaikka mitä, kun vain pääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli parasta hänen isänsä puutarhassa.
Pikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.
Tikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että "paljon hauska ampua juoksuun".
Viimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi ääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan olevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi koko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei ollenkaan voisi tähän painaa.
Useimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen karttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi pojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä houkuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja niinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät Guin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja raastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa suuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat tulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se ei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki ei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki — varastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.
— Sidotan sen silmät ja tungetaan selkään gyaskutti, sanoi Jan kolkolla äänellä.
— Hyvä tuuma tuo, myönsi Sam tietämättä gyaskutista sen enempää kuin vankikaan. Sitten hän jatkoi: — Yhtä hyvä vaikka vähän armahdamme. Ei sitten suotta kidu.
Tuntematon se parhaiten pelottaa. Vangin sisuun koski taas kovasti. Suupielet värähtelivät. Hän oli taas murtumaisillaan, kun Jan käytti tilaisuutta ja sanoi: — No mikset sitten sano, mitä sinä täällä käyt urkkimassa?
Ja nyt poika uikutti haluavansa leikkiä intiaania.
Sam ja Jan tulivat totisiksi. He eivät olleet ennättäneet maalata kasvojaan, niin että tällä kertaa selvästi näkyi, mitä heidän mielessään liikkui.
Pikku Majava nousi nyt ja puhui neuvostolle.
— Sangerin kansan suuret päälliköt! Viime kerralla kun me rääkkäsimme ja poltimme kuoliaaksi tämän vangin, hän jätti jälkeensä syvän vaikutuksen. Ei koskaan ennen ole ainoakaan vankimme osoittanut niin suuria lahjoja. Minä äänestän, että hänet otetaan heimon jäseneksi.
— Oi heimon viisain päällikkö yhtä lukuun ottamatta, tuo on kyllä hyvä, mutta tiedäthän, ettei ainoakaan soturi voi meihin yhtyä ensiksi osoittamatta, että hän on oikeata lajia ja hyvää ainesta, täysivillainen, ja tavalla tai toisella tavallisia etevämpi. Eikös aina ole ollut niin. Nyt hänen täytyy antaa selkään jollekulle heimon sotureista. Voitkos tehdä sen?
— En.
— Taikka juosta paremmin tai ampua paremmin taikka jotakin muuta — taikka antaa meille kaikille lahja. Mihin sinussa on miestä?
— Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu koko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin. Minä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin, kun te rakensitte tuota patoa. Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan teistä ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun teitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte siitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.
— Ei tuo juuri kuulosta kovin urhoolliselta. Onko sinulla mitään lahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?
— Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En sentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa poltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja ehkä — minä joskus kähvellän teille kananpojan.
— Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan koetukselle, sanoi Jan.
— No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, — pääsköön sitten, mutta se ei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan niskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti, josta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin vain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.
Gui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät ja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen keltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.
— Kuulepas Jan — tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani — sinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään, kun intiaaniheimoon otettiin?
— Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat kuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.
— Kumman sinä suoritit? kysyi Tikka.
— Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja olkapäitään muistellessaan.
— Aivanko varmaan? sanoi vanhempi päällikkö epäilevällä äänellä.
— Niin, hyvä herra; ja minä kestin ne niin hyvin, että kaikki myönsivät minut koko heimon parhaaksi, kehaisi Pikku Majava mainitsematta kuitenkaan, että hän oli oman hermonsa ainoa jäsen. Minulle annettiin yksimielisesti nimeksi "Kiljuva päivänkoitto".
— Minä tahdon kanssa olla Kiljuva päivänkoitto, kimitti Gui.
— Sinäkö? Ethän sinä tiedä kykenetkö ollenkaan selviytymään, sinä keltainen karvamätäs.
— Kas niin, karvamätäs, kumman valitset?
Gui tahtoi antaa paahtaa itsensä lanteihin saakka. Hän oli jo täynnä teerenpisamia ja päivän paahtama aina hartioihin saakka ja hänen kehno pumpulipaitansa torjui niin huonosti auringon säteitä, että hänen ihonsa muualtakin oli kellervä. Hän siis hyppeli kokonaisen päivän leirissä yläruumis paljaana, mutta kun hän oli karaistunut, ei hänen ihonsa tietenkään palanut.