Auringon hipoessa puiden latvuksia päälliköt kokoontuivat neuvotteluun.

Ylipäällikkö tarkasti uuden sotilaan, pudisteli vakavasti päätään ja sanoi juhlallisesti: — Liian keltainen palaakseen. Nimesi on oleva Mäihä.

Vastaväitteet olisivat olleet turhia. "Mäihä" hän nyt oli ja sinä pysyisi, kunnes ansaitsisi paremman nimen. Rauhanpiippu kulki miehestä mieheen, ja Gui julistettiin Sangerin intiaanien kolmanneksi sotapäälliköksi (sana sota lisätty erityisestä pyynnöstä).

Hän oli ehdottomasti heimon vaarattomin jäsen, ja sen vuoksi hänelle tuotti erikoista mielihyvää erittäin julman osan näytteleminen. Sotamaali oli hänen ilonsa ja sen avulla hän erinomaisella menestyksellä sai pyöreän hymyilevän naamansa muuttumaan villin julmuuden kauhistuttavaksi perikuvaksi. Maali oli hänen keppihevosensa ja ylpeytensä, mutta ah, kuinka usein tapahtuu, että syvin suru on suurimman ilon keskellä. Mäihän silmiä ei voinut verrata kavalan punanahan synkkiin pikihelmiin. Ne olivat virttyneen siniset. Pörhöisen tappuranvärisen tukkansa hän sai jouhitukolla peitetyksi, maali korjasi teerenpisamaisen ihon, mutta valkoisia ripsiä ja haaleita porsasmaisia silmiä ei voinut mitenkään naamioida. Hän piti kuitenkin surunsa omina hyvinään, sillä hän tiesi, että jos toiset vähänkään saisivat vihiä näistä hänen tunteistaan, hänen nimensä paikalla vaihdettaisiin "Nukeksi" tai "Pikkulinnuksi" tai joksikin muuksi yhtä kamalaksi ja epäintiaanimaiseksi nimitykseksi.

XIV

TAPPELU

Jan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.

Se kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.

Se on kaunein lintu koko maassa.

Mitä? Kolibriko?

— Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.

— Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, — sillä "nämä verrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että kirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia". Jan oli jostakin lukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään muistiinsa.

— Loruja! sanoi Sam. — Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta, mutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa trumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja, eivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä verisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin tuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä sotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli sota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne tappelivat.

— Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. — Veripunainen tanager. Missä sen näit?

— Se pyrähti puusta ja istahti sitten tiipiin pisimmän tangon päähän.

— Toivotaan, ettei se tiedä sotaa. Olisi hauska saada yksi täytettäväksi.

— Yritin ampua sen sinulle, poikani, vasten sääntöjä. Ja jos olisi ollut pyssy, olisin sen saanutkin. Koetin osata nuolella, enkä ole sen jälkeen nähnyt lintua sen enempää kuin nuoltakaan. Se kun vielä oli minun paras nuoleni — vanha Varma surma.

— Annatkos nuolen minulle, jos minä löydän sen? sanoi Gui.

— En tietenkään, siitä saat olla varma. Mitä hyötyä siitä sinulle olisi?

— Annatkos purukumisi?

— En.

— No lainaatkos sitä sitten edes vähäksi aikaa?

— Jop, kauppa on lyöty lukkoon.

— Kas tässä on nuolesi, sanoi Gui vetäen sen hirsien välistä, jonne se oli lentänyt. — Näin sen suhahtavan sinne ja ajattelin, että olenpa hiljaa ja odotan tapausten kehittymistä, kuten Jan sanoo. Onnistuneen pilansa päälle Gui hirnahti kuin hevonen.

Intiaanit lähtivät aikaisin aamulla maalattuina vakoiluretkelle. Jouset ja nuolet olivat matkassa, ja tietysti he olivat joka hetki varuillaan silloin tällöin jälkiä etsien ja korviaan höristellen.

Mokkasiinipukuisten jalkain astuessa ei kuulunut risaustakaan, terävät silmät iskivät jokaiseen liikkuvaan lehteen jäntevien miesten hiipiessä aarniometsän mahtavien runkojen keskellä — niin ainakin sanottiin Janin kirjassa. Epäilemättä he kulkivat sangen ääneti, mutta kuitenkin pieni haukka säikähti ja lähti lentoon palsamikuusesta — "tulipuusta", joksi he nyt sitä sanoivat saatuaan tietää puuaineen ihmeteltävät ominaisuudet.

Kolme nuolta ammuttiin sen perään, mutta mitään vahinkoa ei sille sattunut. Jan vilkaisi sitten puuhun ja huudahti:

— Pesä.

— Se näyttää minusta tuulenpesältä, sanoi Gui.

— Minä en sitä usko, vastasi Jan. — Mehän pelotimme haukan pois.

Jan oli hyvä kiipeämään, kieltämättä paras joukosta, ja heittäen maahan lakkinsa, takkinsa, housunsa ja aseensa hän alkoi kavuta palsamikuuseen vähääkään välittämättä pihkasta, jota riippui kidemäisinä pisaroina, taikka kaarnasuomuista, joita irtaantui kaikkialta.

Tuskin hän oli kadonnut alempien oksien sekaan näkymättömiin, kun Gui keksi ilkikurisen tuuman ja yllytti Samia tähän tapaan:

— Tehdään Janille pieni kepponen ja lipitetään tiehemme. Leikkisä mieli petti Samin. He täyttivät Janin takin ja housut lehdillä ja muulla roskalla, sovittivat ne yhteen kuin miehen hahmon, panivat lakin tekeleen päähän ja pistivät sitten takin rinnan läpi maahan saakka yhden hänen omista nuolistaan. Tämän tehtyään he livistivät tiehensä.

Sillä välin Jan pääsi puun latvaan ja huomasi, että siellä oli vain tavallinen tuulenpesä, joita kuusissa on niin paljon. Hän luikkasi kumppaneilleen, mutta ei saanut vastausta. Sen vuoksi hän kipusi nopeasti alas. Ensiksi lystikäs ruuhkaukkeli nauratti häntä, mutta sitten hän huomasi, että hänen takkinsa oli turmeltu ja nuoli katkaistu. Hän huusi tovereitaan, mutta vastausta ei kuulunut; huusi kerran toisensa jälkeen vastausta saamatta. Hän jatkoi kulkuaan määräpaikkaan, jonne he olivat olleet kaikki matkalla, mutta jos he siellä olivatkin, olivat he piiloutuneet. Huomatessaan tulleensa näin kehnosti petetyksi Jan palasi leiriin huonolla tuulella. Tovereita ei ollut sielläkään. Hän istui vähän aikaa tulen ääressä, mutta toimekas mies kun oli, riisui sitten takin päältään ja alkoi parannella patoa.

Hän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta, ennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:

— Mitä tämä on?

Ympäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja rupeavan sitten ääneensä lukemaan:

— Kuningaslintu, urhea harjakas, kuningaslintu, kukkea —

Jan nykäisi kirjan hänen kädestään.

— Lyön vetoa, että loppu oli "laululintu", sanoi Sam.

Janin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana silloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen arka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan. Kuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään, oli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut ihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain ja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi sankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia oli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen tunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli mukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti värittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:

— Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.

Jan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen vihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:

— Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.

— En minä sinulle puhu, tirskui Gui mennen Samin jäljessä tiipiihin. Sisältä kuului vähän aikaa hiljaista puhetta. Jan lähti taas padolle ja alkoi etsiä läpiä tunkeakseen niihin savea. Tiipiistä kuului nyt enemmänkin tirskettä, sitten Gui tuli yksin ulos, asettui teatraaliseen asentoon ja alkoi lausuilla puulle Janin pään yli:

— Kuningaslintu, urhea harjakas kuningaslintu, kukkea vain olet laululintu —

Käden ulottuvilla oli kuraa. Jan nakkasi sitä kelpo löntin Guin niskaan. Ylt'yleensä ryvettyneenä sai poika palata tiipiihin.

— Siinä sait nyt pu-ket-teja, kuului Sam sanovan. — Mene ulos ja saa vähän enemmän; jukopliut sinä sen ansaitset. Anna sitten minulle tieto, kun ruvetaan "tekijää" huutamaan. Sitten taas tirskuttiin. Silloin Jan menetti kaiken malttinsa. Hän sieppasi ison kepin ja harppasi tiipiihin, mutta Sam nosti vastakkaiselta puolelta vaatteen lievettä ja livahti ulos. Gui yritti samaa, mutta Jan sai hänet kiinni.

— Mitä sinä, enhän minä tee mitään.

Vastaukseksi tuli mäjähtävä isku, joka sai pojan pahasti vääntelehtimään.

— Anna minun olla, sinä iso pelkuri. En minä ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun olla! Sam! S-A-M! S-A-A-A-M!!! Karjunta yltyi sitä myöten kuin keppi sutki sutkimistaan.

— Älä häiritse minua, huusi Sam ulkopuolelta. — Minä kirjoitan runoveisua, hirmuisen fiini koko juttu, oikea runohelmi. Hyvää hän sillä vain tarkoittaa.

Gui parkui ja porasi nyt julmasti.

— Saat enemmän, jos vielä soitat suutasi, kiljui Jan ja astui ulos. Siellä hän tapasi taas Samin muistikirja kädessä. Poika oli kirjoittavinaan siihen jotakin. Heti kun hän näki Janin, hän karisti kurkkuaan ja aloitti.

    — Kuningaslintu,
    urhea harjakas —

Siihen se jäi. Jan iski häntä rajusti vasten suuta. Sam hyppäsi muutaman askelen taapäin. Jan koppasi kouraansa ison kiven.

— Älä heitä tuolla minua, sanoi Sam vakavasti. Jan nakkasi kiven toveriaan kohti kiukkuisimmalla voimallaan ja tositarkoituksella. Sam väisti ja karkasi sitten itsepuolustuksen pakosta Janin kimppuun. Niin sitä käytiin kiinni ja tapeltiin, sillä välin kuin Gui, kostoa himoiten, juoksi Samille apuun ja sai sekaan muutamia vähäpätöisiä iskuja.

Sam oli raskaampi ja väkevämpi kuin Jan, mutta Jan oli voimistunut ihmeteltävästi Sangeriin tulonsa jälkeen. Hän oli laiha mutta jäntevä, ja koulussa hän oli oppinut tuon yleisen lanneheiton, joka on yhtä vanha kuin Kain ja Abel. Siinä oli kaikki, mitä hän painimisesta tiesi, mutta siitä oli hänelle nyt suurta hyötyä. Sitä paitsi raivo antoi hänelle voimia — ja melkein heti kun kiinni käytiin, tuli tilaisuuskin. Sam lensi töppöset taivasta kohti ja makasi tuota pikaa maassa rähmällään. Gui sai yhden suoran iskun vasten kuonoaan ja poistui poraten. Nähdessään Samin nousevan pystyyn Jan karkasi hänen kimppuunsa taas kuin villipeto. Tuossa tuokiossa Sam kieri nurinniskoin äyräältä allikkoon.

— Saatpa nähdä, kyllä minä sinut laitan täältä tiehesi, huusi Sam vihoissaan syljeskellen. — Sanon isälle, että sinä häiritset työtä. Hänen silmänsä olivat täynnä vettä ja Guin tähtiä ja kyyneliä. Ei kumpikaan heistä nähnyt sitä neljättä, joka oli lähellä, mutta Janpa näki. Siellä seisoi, ei kahdenkaankymmenen askelen päässä, William Raften ja näki koko tapauksen. Hänen kasvoillaan ei ollut vihan, vaan rajattoman surun ja pettymyksen ilme — ei sen vuoksi, että pojat olivat tapelleet — ei — hän tunsi poikain luonnon siksi hyvin, ettei ajatellutkaan sitä — vaan että hänen poikansa, joka oli vanhempi ja väkevämpi ja jota vielä toinen auttoi, sai rehellisessä tappelussa selkäänsä niin hintelältä toverilta, joka tuskin oli vielä potilaan kirjoista päässyt.

Se oli niin katkera pala niellä, ettei hän muistanut nielleensä sen katkerampaa. Hän kääntyi ääneti ympäri ja poistui eikä koskaan perästäpäin hiiskunut asiasta sanaakaan.

XV

MINNIEN RAUHA

Sinä iltana pojat välttivät toisiaan. Jan söi vain vähäsen ja rouva Raftenin ystävällisiin huolehtiviin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän voinut hyvin. Illallisen jälkeen istuttiin kaikki pöydän ympärillä, miehet torkkuen, Jan ja Sam ääneti murjottaen. Jan pohti mielessään asioiden selviämistä. Sam varmaan esittäisi tapauksen yksipuolisesti ja Gui kannattaisi häntä. Raften oli itse nähnyt Janin väkivallan.

Sangerin iloiset päivät olivat kai nyt olleet ja menneet. Hänet oli tuomittu, ja kuin pidätetty rikoksentekijä hän nyt odotti tuomion täytäntöönpanoa. Seurassa ei ollut kuin yksi vilkas jäsen. Se oli pikku Minnie. Hän oli tuskin kolmen vuoden vanha, mutta aikamoinen livertelijä. Samoin kuin kaikki lapset hän hirveästi piti salaisuuksista ja yksi hänen mielitemppujaan oli nyökätä jollekulle, laskea ruusunpunainen sormensa vielä ruusunpunaisemmille huulilleen ja jonkun kumartuessa hänen puoleensa kuiskata hänen korvaansa: — Ei taa tannoo kellenkään. Siinä kaikki. Tämä oli hänen käsityksensä sokkosilla olosta.

Hän leikki veljensä polven vieressä. Veli nosti hänet istumaan, ja he kuiskailivat toisilleen. Sitten tyttö kiipesi alas ja meni Janin luo. Jan nosti hänet hellästi polvelleen. Häntä painoi se ajatus, että tämä pikku tyttö oli ainoa, joka häntä nyt rakasti. Tyttönen veti hänen päänsä alas luokseen, kietoi typykät käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: — Ei taa tannoo kellenkään, luisui sitten alas lattialle ja piti viatonta pikkusormeaan varoittavasti suunsa edessä.

Mitä tämä tarkoitti? Oliko Sam käskenyt häntä niin tekemään, vai oliko se vain samaa vanhaa kujetta? Oli miten tahansa, se sai lämpöisen tunteen syöksähtämään Janin sydämeen. Hän houkutteli pikku enkelin takaisin luokseen ja kuiskasi:

— Ei, Minnie, en koskaan kerro. Jan alkoi älytä, kuinka mieletön hän oli ollut. Samhan oli kunnon poika, Jan piti hänestä ja olisi mielellään sopinut koko riidan; mutta ei — niin kauan kuin Samilla oli karkotusuhkaukset mielessään, hän ei voinut pyytää anteeksi. Ei, hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa, miten asiat kehittyisivät.

Hän tapasi Raftenin kerran toisensa jälkeen illan kuluessa, mutta mitään ei puhuttu. Yöllä hän nukkui sangen vähän ja oli aikaisin liikkeellä. Hän tapasi Raftenin yksinään — melkeinpä koetti tavata hänet yksinään. Hän toivoi, että tämä selvittäisi asian niin pian kuin suinkin. Mutta William Raftenissa ei näkynyt mitään muutosta. Aamiaisen aikana Sam käyttäytyi kuten tavallisestikin, paitsi Jania kohtaan. Hänen huulensa oli ajettunut, mutta hän sanoi loukanneensa sen poikien kanssa peuhatessaan, miten lienee sattunut.

Aamiaisen jälkeen Raften sanoi:

— Jan, sinun pitää tulla minun kanssani koululle.

— Nyt se viimeinkin tapahtuu, ajatteli Jan, sillä koulu oli asemalle vievän tien varressa. Mutta miksei Raften sanonut "asemalle"? Ei hän ollut niitä miehiä, jotka sanojaan säästävät. Eikä hän sanonut mitään Janin tavaroista, eivätkä ne olisi kieseihin mahtuneetkaan.

Raften ei ajaessaan puhunut mitään. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään tavatonta. Viimein hän kuitenkin sanoi:

— Jan, mitä isäsi sinusta aikoo?

— Taiteilijaa, virkkoi Jan ihmetellen mitä yhteyttä sillä oli hänen erottamisensa kanssa.

— Pitääkö taiteilijan olla kovinkin oppinut?

— Ainahan se oppi on hyödyksi.

— Tietysti, tietysti, sitähän minä olen aina Samillekin sanonut.
Ansaitsevatko taiteilijat hyvin?

— Kyllä toiset. Ne jotka parhaiten menestyvät, ansaitsevat jopa miljoonia.

— Miljoonia? Johan nyt jotakin? Etkös vain, poika, pane vähän omiasi?

— En, herra Raften. Turner ansaitsi miljoonan. Tizian asui palatsissa ja niin teki Rafaelkin.

Hm. En minä heitä tunne, mutta saattaa olla — saattaa olla. Kyllä se on merkillistä, mikä apu opista on — sitä minä olen aina Samille sanonut.

Sitten saavuttiin koulutaloon. Oli lupa-aika, mutta ovi oli auki ja portailla seisoi kaksi harmaapartaista miestä. He nyökkäsivät Raftenille päätään. Nämä miehet olivat koulun johtokunnan jäseniä. Toinen oli Charless Boyle, toinen vanha Moore, köyhä kuin kirkon rotta, mutta kunnon ukko ja johtokuntaan oikeastaan valittu puskuriksi Boylen ja Raftenin välille. Boyle oli monta vertaa suositumpi. Mutta Raften valittiin aina johtokuntaan hänkin, sillä ihmiset tiesivät, että hän hoitaisi erinomaisen tarkasti sekä koulun omaisuutta että itse koulua ja koululaisiakin.

Tämä oli ylimääräinen kokous, joka oli kutsuttu kokoon päättämään uudesta koulutalosta. Raften otti esille ison joukon papereita, mukana kouluhallituksen kirjeitä. Koulupiirin tuli hankkia puolet rahoista; toisen puolen hallitus lupasi antaa, jos kaikki sen ehdot täytettiin. Tärkein ehto oli, että koulutalon piti sisältää määräluku kuutiometrejä ilmaa kutakin oppilasta kohti. Tämä oli sangen tärkeätä, mutta mistä he tietäisivät, oliko näissä piirustuksissa tyydytty vähimpään määrään vai oliko rakennus ehkä tarpeettoman suuri. Tätä ei käynyt kysyminen kouluhallitukselta. Opettajalta ei voitu kysyä neuvoa, hän kun oli poissa, ja luultavasti hän olisi petkuttanut heille enemmän ilmaa kuin tarvittiinkaan. Raften ratkaisi loistavasti tämän pelottavan matemaattisen tehtävän keksiessään, että laiha kirkassilmäinen poika oli kuin tilattu puhumaan heidän puolestaan.

— Jan, hän sanoi antaen tälle mittakepin, — voitko sanoa minulle, kuinka monta metriä ilmaa tässä huoneessa on jokaista oppilasta kohti, kun penkit ovat täynnä?

— Tarkoitatteko kuutiometrejä?

— Annas kun katsotaan. Sitten piirustuksia valtavilla etusormillaan seuraillen ja kömpelösti haparoituaan pitkin paljon sormeiltua asiakirjaa Raften ja Moore sanoivat yhtä aikaa: — Niin, kuutiometrejä tässä seisoo. Jan mittasi nopeasti huoneen pituuden ja karttatangolla sen korkeuden. Kolme harmaapartaa katseli häntä ihmetellen ja ihaillen huomatessaan hänen ilmeisen varmuutensa. Sitten hän laski istuimet ja kysyi vihdoin: — Luetaanko opettaja mukaan? Miehet keskustelivat tästä kohdasta. — Eiköhän liene parasta; tarvitsee se enemmän ilmaa kuin kukaan muu, he sitten tuumivat. Ha, ha!

Jan kirjoitti paperille muutamia numeroita. Sitten hän ilmaisi lopputuloksen: — Viisi kuutiometriä, vähän päälle.

— Katsos tuota, sanoi Raften ylpeillen ja voitonriemuisesti. Pitää täsmälleen yhtä tarkastajan laskujen kanssa. Sanoinhan minä, että kyllä hän. No, koetetaanpas nyt uutta rakennusta.

Hypisteltiin uusia papereita.

— Jan, entäs tämä — lapsia kaksi kertaa enemmän, yksi opettaja ja rakennus niin ja niin.

Jan laskeskeli minuutin, sanoi sitten: — Kuusi kuutiometriä kullekin.

— Sillä tavalla, enkös sitä sanonut, jyrisi Raften; enkös sitä sanonut, että se arkkitehti, kelvoton huijari, aikoi auttaa urakkamiestä meidän vahingoksemme — luuli meitä niin tyhmiksi! Sovittu juoni koko tuo kirottu juttu. Katsos tuota! Nehän ovat varkaita ja rosvoja kaikki tyynni.

Jan vilkaisi piirustusta, jota miehet heiluttelivat ilmassa.

— Odottakaas vähän, hän sanoi osoittaen varmuutta, jota hänessä tuskin aikaisemmin oli Raftenin läsnä ollessa ilmennyt, — käytävä ja vaatehuone on vähennettävä. Hän vähensi niiden tilavuuden, ja sitten piirustus olikin aivan oikea — täsmälleen hallituksen vähin ilmamäärä.

Boylen silmässä näkyi nyt vilaukselta kuin voitonriemuista häijyyttä. Raften näytti suorastaan pettyneeltä, kun ei löytynytkään minkäänlaista konnankoukkua.

— Oli miten oli, huijareita ovat yhtäkaikki. Kyllä niiden kanssa pitää olla silmät auki, hän lisäsi, ikään kuin itseään puolustellen.

— No sitten, Jan, viime vuonna kunnan omaisuus arvioitiin 265 000 dollariksi. Me hankimme 265 dollaria kouluverolla, joka oli 1 sentti dollarilta. Tänä vuonna omaisuuden arvio on 291 400 dollaria; paljonko sama vero tuottaa, jos kantokustannukset ovat samat?

— Kaksisataa ja yhdeksänkymmentäyksi dollaria neljäkymmentä senttiä, Jan sanoi vähääkään epäröimättä — ja kaikki kolme miestä nojasivat taapäin tuolissaan suu selkosen selällään.

Tämä oli hänen elämänsä suurimpia hetkiä. Ukko Boylekin säteili ihailusta ja Raften hehkui tuntien, että tästä kunniasta kuului hiukan hänellekin.

Näiden kolmen karaistuneen ja ovelan miehen yksinkertaisuus ja heidän nöyrä kunnioituksensa tämän poikanulikan ihmeteltävää oppia kohtaan oli suorastaan liikuttavaa, ja yhtä liikuttavaa oli niin ikään se ehdoton luottamus, jota he tunsivat hänen laskutaitonsa erehtymättömyyteen.

Raften varsinkin irvisti hänelle ominaisella, melkein heikkoutta ilmaisevalla tavalla. Jan ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen kasvoissaan sitä ilmettä, paitsi kerran, kun hän oli puristanut kuuluisan nyrkkeilijän kättä tämän voitettua tappelussa, josta kauan puhuttiin. Jan ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei.

Kotimatkalla Raften puhui harvinaisen avomielisesti, mitä hän oli pojastaan aikonut. (Jan alkoi ymmärtää, että myrsky oli ohitse.) Hän märehti taas vanhaa mieliainettaan. "Oppi se on, joka jotakin merkitsee." Jan vain ei tiennyt, että se oli se ainoa sana, joka Raftenia lohdutti, sen jälkeen kun hän oli nähnyt ison poikansa joutuvan tappiolle: "Oppi se oli joka sen teki. Ai ai, kuinka se poika on saanut hyvän kasvatuksen." Vasta monen vuoden kuluttua, kun Jan täysikasvuisena miehenä Raftenin kanssa jutteli entisistä ajoista, hän sai tietää jo vähän aikaisemminkin alkaneensa saavuttaa tuiman isäntänsä arvonantoa, mutta vasta se lanneheitto, jolla hän sinä päivänä keikautti Samin nurin, kohotti hänet kunnian kukkuloille.

* * * * *

Raftenin vuoksi ei enää hätää, päätteli Jan, mutta entä Sam? He eivät vielä olleet sanoneet toisilleen sanaakaan. Jan olisi tahtonut sopia, mutta se kävi yhä vaikeammaksi. Samin kiukku oli ollutta ja mennyttä, ja hän toivoi sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei sattunut.

Hän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun
Minnie tulla lyllersi ulos.

— Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: —
Jan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.

Kuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä toistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen. Tämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän päänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta valkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua hänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin, joka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja äkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:

— Kuules, Jan, sovitaan pois.

— Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. — Minun on kovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.

— Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. — Se kehno pikku nuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on ollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä, miten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi ja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä, mutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain tahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.

III OSA: METSÄSSÄ

I

METSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA

— Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin leirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä päivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu kun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.

— Kyllähän se käy päinsä. En minä kotia kaipaa, vastasi hänen poikansa.

— Ei meistä mikään olisi hauskempaa kuin olla siellä yötä, sanoi
Jan.

— No olkaa sitten. Niin minä tekisin, jos olisin poika ja intiaania leikkisin; minä leikkisin kunnolla.

— Hyvä on, venytteli Sam (hän aina venytti sanoja sitä enemmän mitä tärkeämpi hänestä asia oli), kyllä se meille sopii.

— Hyvä on, sanoi Raften. — Muistakaa, että siat ja karja on kuitenkin ruokittava joka päivä.

— Sitäkö se sitten onkin leirissä oleminen — että pitää tulla kotiin työhön niin kuin muutoinkin?

— Ei, ei, William, välitti rouva Raften. — Se ei ole kohtuullista. Mitä lomaa se sellainen olisi. Joko anna tai ole antamatta. Joku miehistä voi kyllä kuukauden hoitaa ne askaret.

— Kuukauden — kuka tässä puhui kuukaudesta?

— Kuka? Puhu sitten nyt.

— No mutta, kuukausihan veisi keskelle heinän ja elon korjuuta! Ja Williamin ilme oli kuin ainakin miehen, jolla on kaikki vastassaan ja joka ei tiedä minne paeta.

— Minä teen pari viikkoa Janin askaret, jos hän antaa minulle sen kuvan, jonka hän piirsi tästä paikasta, kuului nyt Miken ääni kaukaa pöydän toisesta päästä, — paitsi sunnuntaisin, hän lisäsi muistaen erään voimassa olevan välipuheen, josta tuntui hänelle koituvan ylen tärkeitä tuloksia.

— No minä hoidan sitten sunnuntait, sanoi Si Lee.

— Kaikkiko te olette minua vastaan, murisi William lystikkään neuvottomana. — Mutta poikain pitää saada olla poikain tavalla. Saatte mennä.

— Uhuup! kiljaisi Sam.

— Hurraa! yhtyi siihen Jan vielä suuremmalla innolla, vaikkei yhtä hillittömästi.

— Mutta odottakaas, minä en —

— Kuules, isä, meidän pitää saada pyssykin. Kuinkas me voisimme olla leirissä ilman pyssyä?

— Odottakaas nyt. Antakaa minun puhua loppuun. Te saatte mennä kahdeksi viikoksi, mutta menkää sitten myös; ei mitään hiipimisiä kotiin nukkumaan. Tulitikkuja ette saa ettekä pyssyä. Minä en halua lasten tekevän tuhoja pyssyllä, jonka eivät tiedä olevan ladattu. Ampuisivat kaikki linnut ja oravat ja vielä toisensakin. Saatte pitää jousenne ja nuolenne, niillä ette taida tehdä vahinkoa. Saatte ottaa niin paljon lihaa ja leipää ja muuta muonaa kuin tarvitsette, mutta keittää teidän täytyy itse, ja jos näen vähänkin merkkiä kulovalkeasta, tulen ruoskan kanssa ja suomin selkäänne niin, että henki lähtee.

Loput aamupäivästä kului valmistuksiin rouva Raftenin johtaessa töitä.

— No kenestä kokki? hän kysyi.

— Samista — Janista —, pojat sanoivat yhtä aikaa.

— Hm! Näytätte olevan yhtä mieltä siitä asiasta. Mitenkähän olisi, jos koettaisitte olla vuoron perään — Sam ensimmäisen päivän?

Sitten seurasi neuvoja aamukahvin valmistamisesta, perunain keitosta ja silavan paistamisesta. Leipää ja voita heidän piti saada riittävästi mukaansa — munia niin ikään.

— Parempi kun käytte joka päivä maitoa hakemassa tai ainakin joka toinen päivä, huomautti äiti.

— Me mieluummin varastamme laitumella olevista lehmistä, yritti Sam huomauttaa, — se minusta on oikealle intiaanille luonnollisempaa.

— Jos minä tapaan teidät karjan seassa vehkeilemässä tai niitä pahoille tavoille opettamassa, niin tulee että korvat kihisee, karjaisi Raften.

— Hyvä, no saammeko puhaltaa omenia ja kirsikoita? ja selitykseksi Sam lisäsi: — Ei niistä ole mihinkään, ellei niitä oteta puhaltamalla.

— Ottakaa hedelmiä niin paljon kuin tarvitsette.

— Entä perunoita? — Samoin.

— Entä munia?

— No kun ette ota enempää kuin tarvitsette.

— Ja torttuja äidin komerosta? Intiaanit ainakin ottavat.

— Seis. Tähän on hyvä vetää raja. Kuinka aiotte viedä tavaranne sinne? Ne painavat aika paljon. Vuoteet, padat ja pannut ja vielä ruokatavarat.

— Meidän täytyy ajaa ne vankkureilla suon reunaan ja sitten kantaa ne selässämme pitkin polkua, sanoi Sam ja selitykseksi "selässämme" sanoessaan osoitti Mikea ja Sitä, jotka olivat pihassa työssä.

— Tietä on joelle asti, huomautti Jan. Tehdään siellä lautta ja kuljetetaan sillä kaikki uimalammelle; ja se on oikein intiaanimaista.

— Mistä te lautan teette? kysyi Raften.

— Naulaamme yhteen setripölkkyjä, vastasi Sam.

— Minun lauttaani ei panna nauloja intti Jan. — Intiaaneilla ei ollut nauloja.

— Eikä kumpaankaan oteta minun setripölkkyjäni. Minusta on vähemmän työtä ja enemmän intiaanimaista, kun kannatte tavarat selässänne, eikä silloin ole pelkoa vuoteitten kastumisesta.

Lautasta siis luovuttiin ja tavarat ajettiin vankkureilla joenrantaan. Raften itse lähti ajomieheksi. Sydämessään hän oli aikalailla poikamainen itsekin ja suhtautui tuumaan sangen myötätuntoisesti. Hänen huomautuksistaan kuvastui sekä harrastus että samalla epäilys, oliko viisasta, että? hän itse niin paljon puuttui hommaan.

— Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi hämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan hän kantoi puolet kaikesta. — Rastittua polkua oli vain satakunta syltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.

Samia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.

— Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit mielelläsi tehdä seuraa.

— Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen soinnahdus. — Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla tämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi vankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?

— Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. — Näytä meille.

— No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?

— Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften naurahti, otti ison "tomahawkin" ja osoitti pientä palsamikuusta. — Kas tuossa on hyvä vuodepuu.

— Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella mahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen puhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla hän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään kappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää. Sitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen metrin mittaista puuvaarnaa.

— No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi sitten hieman mietittyään: — Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani, vaan tahdoitte tehdä kaikki itse?

— Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain — uagh! sanoi hänen poikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan kaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.

Raften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:

— Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi tehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka on vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.

Raften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja lujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan. Jan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten latomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne hyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta sitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä patja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.

— Kas tuossa, sanoi Raften, — tämä on nyt intiaanin höyhenpatja, turvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on hyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin, ja kun se oli valmis, sanoi Raften: — Hakekaa nyt se pieni vaate, jonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle salkoihin pieneksi sisäteltaksi.

Jan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.

— Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun sääntöjä rikotaan.

— Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.

— En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi, sanoi Pikku Majava.

— Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli kastepeitteestä?

— Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.

— Tiedätkö sinä, minkälainen se on?

— En — en ainakaan — en —

— Niin, mutta minä tiedän; se on juuri tämmöinen. Tämän minä tiedän, sillä olen nähnyt vanhan Kalebin semmoista käyttävän.

— Ah, nyt muistan lukeneeni, ja tämmöinen se juuri on. Intiaanit maalaavat siihen urotyönsä. Eikös ole muhkeata, Jan jatkoi nähdessään Raftenin varustavan kaksi pitkää keppiä teltan sisään kastevaatetta kuin vuodetelttaa kannattamaan.

— Isä, en ole tiennytkään, että olette Kalebin kanssa yhdessä metsästäneet. Minä luulin, että te olitte oikein vihamiehiksi syntyneet.

— Hm! murahti Raften. — Me olimme hyvät ystävät ennen. Ei ollut mitään valittamista, ennen kuin vaihdoimme hevosia.

— Se on paha, kun ette nyt ole, hän kun on niin tuiki tarkka eräasioissa.

— Hän koetti tehdä sinusta orpoa.

— Oletko varma siitä, että se oli hän?

— Ellei se ollut hän, niin en tiedä, kuka se olisi ollut. Jan, tuopas tänne muutamia männyn oksia.

Jan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä hämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi, että se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja pudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi takaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:

— Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.

— Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin häntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä, että hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua korttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut ja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri asia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia vaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se kuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan jälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta sitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana — kun palasin kotiin vetoni kanssa, no tietysti sitten —

— Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen keskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on niitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi olla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he jättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata siirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että vuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja ruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?

Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan hän pysähtyi — utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen kasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään — ja sanoi tavanomaisella jyrkällä käskyäänellään:

— Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin mielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa. Haukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita lintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia riistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja laululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin tästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä annan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.

II

ENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU

Omituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin poistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat olevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille se merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä jylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli nähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn lähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.

— Tulta tekemään, huusi Sam samalla. Jan oli etevä puutuluksia käyttämään, ja minuutin tai parin kuluttua hän oli sytyttänyt tulen tiipiin keskelle. Sam ryhtyi rakentamaan illallista. Syötiin pihviä ja perunoita, mutta ateria kuviteltiin tietenkin kokoonpannuksi puhvelin lihasta ja preeriajuurista. Se syötiin hiljaisuuden vallitessa poikien istuessa toinen tulen toisella, toinen toisella puolella. Keskustelu laimeni ja kuoli vähitellen kokonaan. Kumpikin oli syventynyt omiin mietteisiinsä, ja lisäksi heitä ympäröivässä tunnelmassa oli jotakin vaikuttavaa ja ehkä painostavaakin. Se ei johtunut äänettömyydestä, sillä ääniä oli paljon, mutta niillä oli jokin merkillisen hiljainen tausta, josta nuo lukemattomat äänet selvinä erottuivat. Kuului linnun liverrystä, hyönteisten surinaa ja kummallinen kurnutus todettiin puusammakon ääntelyksi. Läheisestä joesta kuului veden loiskahdus.

— Mahtaa olla piisami, kuiskasi Sam ystävänsä sanattomaan kysymykseen vastaukseksi.

Äänekkään etäisen "uhu-uhu-uhu" kumpikin tunsi sarvihuuhkajan huudoksi, mutta ylhäältä puista kajahti kummallinen pitkäveteinen valitus.

— Mikä tuo on?

— En tiedä. Siinä kaikki mitä kuiskattiin. Kumpikin tunsi itsensä sangen levottomaksi. Yön juhlallisuus ja salaperäisyys oli heidät yllättänyt, ja entistä painostavammalta tuntui tulen sammuessa. Kummallinen ahdistus hiipi heidän mieleensä. Kumpikaan ei rohjennut ehdottaa kotiin lähtöä, leirilysti kun olisi päättynyt siihen. Sam nousi ja kohensi tulta, katsoi oliko puita vielä, ja kun ei ollut, hän astui ulos pimeään. Vasta perästä päin pitkän ajan kuluttua hän tunnusti, että hänen oli täytynyt suorastaan pakottaa itsensä lähtemään ulos pimeään. Hän toi mukanaan vähän risuja ja sulki sitten tiipiin oven niin tiiviisti kuin suinkin. Tulen taas virittyä tiipiissä leimuamaan olo tuntui hauskemmalta. Pojat eivät ehkä olleet itsekään selvillä siitä, että heidän mielessään kyti vähän koti-ikävän tapaista, mutta kumpikin ajatteli siitä huolimatta kodin hauskaa piiriä. Leimuavasta tulesta tuli tiipiihin vähän savua, ja Sam sanoi.

— Osaatko sinä asettaa tuon savureiän niin että se vetää? Sinä tiedät siitä enemmän kuin minä.

Jan lähti ulos pelosta väristen. Tuuli oli yltymässä ja se oli kääntynyt. Hän käänsi savusalkoja, jotta sai aukon toiseen asentoon, ja kuiskasi sitten käheällä äänellä: — Onko nyt parempi?

— Paljon parempi, vastattiin sisältä samanlaisella äänellä, vaikkei toistaiseksi saattanut huomata mitään mainittavaa parannusta.

Jan kömpi kiireesti sisään ja sulki oviaukon.

— Tehdään hyvä tuli ja pannaan maata.

He siis kävivät levolle vaatteita vähennettyään, mutta eivät saaneet unta tuntikausiin. Jan varsinkin oli hermostunut ja kiihtynyt. Hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti hänen ulos mennessään ja yhä vielä hän oli saman salaperäisen pelon vallassa. Tuli oli kuitenkin hänen lohdutuksensa. Hän torkahti hiukkasen, mutta havahtui tuon tuostakin jostakin vähäisestä äänestä. Kerran omituista "tik, tik rraa-aa-aa-p, lik-raa-aa-aa-p" kuului tiipin seinästä aivan hänen päänsä kohdalta. "Karhu" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta seuraava ajatus oli, että se mahtoikin olla vain lehti, joka luiskahti alas vaatetta pitkin. Myöhemmin hänet havautti raap, rup, rup, joka kuului aivan vierestä. Hän kuunteli hiljaa jonkin aikaa. Se ei ollut lehti; se oli eläin! Niin, aivan varmaan — se oli hiiri. Hän iski rajusti vaatetta ja sihitti kielellään, kunnes eläin poistui, mutta kuunnellessaan hän erotti saman ihmeellisen valituksen puun latvasta. Se melkein sai hiukset nousemaan pystyyn. Hän kurotti kädellään ja kohensi tulta niin, että se taas leimahti täyteen liekkiin. Kaikki oli hiljaa, ja jonkin ajan kuluttua hän nukahti uudestaan. Vielä kerran hän heräsi ja näki Samin istuvan vuoteella ja kuuntelevan.

— Mitä nyt, Sam? hän kysyi.

— Enpä tiedä. Missä kirves on?

— Aivan tuossa noin.

— Annas minä pidän sitä vieressäni. Ota sinä tappara. Viimein uni kuitenkin voitti ja he nukkuivat sikeästi, kunnes aurinko paistoi vaatteeseen täydeltä terältä ja täytti tiipiin läpikuultavalla valolla.

— Tikka! Tikka! Nouse ylös! Nouse ylös! Hei-joo! huusi Jan uneliaalle toverilleen päästäen samalla oikean ihmeellisen räiskyvän ilotulituslauseen, joka ei ollut muuta kuin Tikan haukuntanimen tavailua kaikenlaisin koristuksin, joita siihen oli keksitty hänen lapsena ollessaan.

Sam heräsi hitaasti, mutta varsin hyvin tietäen missä oli. Hän sanoi laiskasti haukotellen:

— Nouse itse ylös. Sinähän olet tänään kokki, ja minä aion syödä aamiaista vuoteessa. Tuntuu siltä kuin polveni alkaisi taas konstailla.

— Mitä vielä, nouse ylös nyt. Lähdetään uimaan ennen aamiaista.

— Ei kiitoksia, minulla on tässä muutoinkin liikaa hommaa. Sitä paitsi siellä lammessa on tähän aikaan päivästä sekä kylmää että märkää.

Aamu oli raikas ja kirkas ja täynnä lintujen laulua. Vaikka oli heinäkuu, olivat punasilmäkerttu ja punarintasatakieli jo täydessä äänessä; ja Janin noustessa aamiaista valmistamaan häntä ihmetytti, miksi edellisenä yönä semmoiset kummat tunteet olivat saaneet hänet valtoihinsa. Nyt se tuntui aivan käsittämättömältä. Hän toivoi, että puiden latvoista olisi kuulunut viimeöinen kammottava valitus. Hän olisi nyt voinut ottaa selvän siitä, mikä se oli.

Tuhkassa kyti vielä hiiliä, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut viritetyksi loimuavan tulen. Kahvi oli kiehumassa, ja paistinpannussa silava tuota pikaa lauloi nälkäisille mitä suloisinta säveltä.

Sam makasi selällään toverin hommia katsellen ja arvostelevia huomautuksia tehden.

— Voitpa olla kokkina ensiluokkainen — ainakin toivon niin, mutta polttopuista sinä et tiedä hölyn pölyä, hän sanoi. — Katso nyt tuota, hän huudahti, kun toinen mahtava poukku toisensa jälkeen räiskähti tulesta ja lensi vuoteeseen ja tiipiin vaatteelle.

— Mitä minä sille voin?

— Lyön vetoa isän parhaan lehmän sinun linkkuveistäsi vastaan, että olet pannut tuohon tuleen jalavaa taikka hemlokkia.

— Niin olenkin, myönsi Jan ja näytti ymmärtävän erehdyksensä.

— Ah, poikaseni, sanoi suuri päällikkö Tikka, — poukkujen lentäminen on tiipiissä kielletty. Pyökki, vaahtera, hikkori ja saarni eivät koskaan räisky. Männyn oksat ja juuret eivät nekään räisky, mutta ne savuavat kuin — kuin — tiedäthän sinä. Hemlokki, jalava, kastanja, kuusi ja setri ovat räiskyviä ja aivan kelvottomia säädylliseen tiipiiseuraan. Iso intiaani paljon vihaa meluavaa, räiskyvää tulta. Vihollinen kuulee ja — ja — se polttaa hänen vuodevaatteensa.

— Hyvä, ukkovaari. Kokki pisti opin hampaansa koloon lisäten sitten kuoleman uhka äänessään: — Nousepas ylös nyt, ymmärrätkös! Ja tarttui uhkaavin elein vesisankoon.

— Tuo ehkä pelottaisi suurta päällikköä Tikkaa, jos suurella päälliköllä kyökkimestarilla olisi eri vuode. Mutta nyt hän hymyilee halveksien. Siinä oli kaikki, mitä Jan uhkauksellaan sai aikaan. Huomattuaan sitten, että aamiainen todella oli valmis, Sam muutaman minuutin kuluttua kompuroi ylös vuoteesta. Kahvi oli kuin elämän nestettä — heidän mielensä vilkastui, ja vaikeata olisi ollut tavata kahta rattoisampaa ja innostuneempaa leirissä eläjää, ennen kuin edes aterialta oli päästy. Yön hämäriä kauhujakin nyt muisteltiin vain naurussa suin.

III

RAMPA SOTURI JA KURA-ALBUMI

— Kuules, Sam, entä Gui? Otammeko hänet mukaan?

— Niin, asian laita on tämä. Jos oltaisiin koulussa tai jossakin muualla, minä en moisesta likaisesta pikku jätkästä antaisi viittä senttiäkään, mutta kun sitä on näin ulkona metsässä, sitä ikään kuin käy ystävällisemmäksi, ja onhan lisäksi kolme parempi kuin kaksi. Sitä paitsi hänet on jo otettu heimon jäseneksi.

— Niin minäkin ajattelen. Kiljaistaanpa siis hänelle.

Pojat päästivät pitkän kiljauksen vuorotellen korkealla falsetilla ja tavallisella äänellään. Sellainen se oli "kiljaus", eikä vielä kertaakaan ollut tapahtunut, ettei se olisi saanut Guita heidän luokseen tulemaan, ellei hän paraillaan sattunut olemaan työssä ja isä niin lähellä, ettei sopinut paetakaan. Pian hän ilmestyikin oksaa heilutellen, mikä oli sovittu merkki siitä, että hän tuli ystävänä.

Hän teki kuitenkin tuloaan sangen verkkaan, ja pojat näkivät, että hän ontui pahasti ja kulki sauvan varassa eteenpäin. Hän oli paljain jaloin kuten tavallisestikin, mutta vasemman jalan ympärille oli kääritty rieputukko.

— Halloo, Mäihä! Mitä on tapahtunut? Käynyt Haavoitetun Polven joella?

— Enkä. Tämähän on onnen potkaus. Isäukko pakotti minut kaiken päivää ratsastamaan hevosella, kun hän karhitsi kynsiäkeellä, mutta hän käänsi liian äkkiä, ja siinä minä sain itseni selästä pudotetuksi ja äijä vähän tönäisi jalkaani. Mutta voi juupeli, minkä äänen minä päästin! Olisittepas kuulleet.

— Luultavasti kuulimmekin, sanoi Sam. Milloin se tapahtui?

— Eilen neljän aikaan.

— Niin juuri. Me kuulimme kamalan kiljunnan ja Jan sanoi: "Nyt on iltapäiväjuna Kellyn risteyksessä, mutta eikös se ole myöhästynyt?" "Junako!" minä sanoin. "Minä lyön vetoa, että se on Gui Burns jota taas piiskataan."

— Mutta nyt on parempi, sanoi sotapäällikkö Mäihä, riisui kääreen jalastaan ja paljasti sen alta naarmun, jota ei olisi kannattanut katsoakaan, jos se olisi esimerkiksi pallopelissä saatu. Hän heitti rääsyt luotaan ja niiden keralla vähimmänkin onnahtelun oireet ja antautui sitten kaikesta sielustaan leirielämään.

Nyt nähtiin, kuinka erinomainen asia oli lähteä varhain liikkeelle. Oravia oli joka toisessa puussa, lintuja joka puolella, ja kun he juoksivat padolle, läiskytteli villisorsa sen pintaa siivillään ja lentää viipotti pois näkyvistä.

— Mitä sinä löysit? huusi Sam nähdessään Janin lammen rannalla innokkaasti kumartuvan jotakin katselemaan.

Jan ei vastannut. Sen vuoksi Sam lähti hänen luokseen ja näki hänen tutkivan jotakin maassa olevaa merkkiä. Hän koetti piirtää sen muistikirjaansa.

— Mikä se on? kysyi Sam.

— En tiedä. Liian tylppä piisamin jäljeksi, liian paljon kynttä kissan jäljeksi, pesukarhun jäljeksi liian pieni, ja kun siinä on noin monta varvasta, ei se voi olla minkinkään jälki.

— Lyön vetoa, että se on ollut mörkö, virkkoi Sam. Jan vain nauroi vastaukseksi.

— Älä naura, sanoi Tikka juhlallisesti. — Taitaisit ennemmin itkeä, jos näkisit sellaisen astuvan tiipiihin ja viheltävän hännänpäällään. Kyllä sitten saataisiin kuulla: "Voi Sam, missä kirves on?"

— Minäpä arvaan, mikä se on ollut, sanoi Jan kiinnittämättä huomiota ilkikuriseen huomautukseen; se on ollut skunkki.

— Poikani Pikku Majava! Minä ajattelin, että jokohan ilmaisen asian sinulle, mutta sitten minä tuumin, että on parempi antaa sinun itse keksiä. Ei mikään kehitä miestä nuorella iällä niin kuin ponnisteleminen. Ei ole hyvä, että liian paljon autetaan, enkä sen vuoksi asiaan puuttunutkaan.

Samalla Sam taputteli alentuvasti toisen sotapäällikön päätä hyväksyvästi nyökäten. Hän ei tietenkään tiennyt jäljestä senkään vertaa kuin Jan, mutta hän vain jatkoi lörpöttelyään:

— Pikku Majava! Sinä paljon jälkiin kiintynyt — ugh, hyvä! Sinä niistä voit kaikki kertoa, mitä yöllä tapahtunut. Uagh! Muhkeata! Sinusta tulee heimomme luonnontutkija. Mutta sinussa ei oveluutta. Kuules nyt! Tällä meidän heimomme metsästysmaalla ei ole kuin yksi paikka, jossa voi nähdä jälkiä, ja se on tämä sama rapakko. Kaikkialla muualla maa on kovaa tai nurmettunutta. Jos minä olisin jälkien nuuskija, järjestäisin niin, että eläimet voisivat jättää jälkiä. Järjestäisin joka puolelle sellaisia paikkoja, ettei mikään voisi tulla eikä mennä käyntikorttiaan jättämättä. Polku joen kummallakin puolella auttaisi jo paljon asiaa.

— Kuules tuota Samia! Sinulla on terävä pää. Kummallista kun minä en tuota itse huomannut.

— Poikani, suuri päällikkö ajattelee! Roskaväki — sinä ja Mäihä — tekevät työn.

Mutta ilkikurisesta huomautuksestaan huolimatta Sam ryhtyi työhön Janin kanssa, Mäihä ryhtyi myös auttamaan, mutta nyt vähän ontuen. Polun kumpikin pää perattiin kaikesta moskasta ja pinnalle sirotettiin hienoa mustaa multaa. Joen törmä perattiin neljästä paikasta, kumpikin ranta siltä kohtaa, missä joki tuli metsään.

— No nyt, sanoi Sam, — meillä on vierasalbumit niin kuin Phil Learyn yhdeksällä lihavalla tyttärelläkin. He nimittäin heti laittoivat sellaisen, kun tiilirakennus oli valmis ja mahti alkoi kohota päähän. Jokainen kävijä kirjoitti siihen nimensä ja jotakin tästä ihmeen hauskasta ikimuistettavasta käynnistä — ne jotka osasivat kirjoittaa. Mikseipä sama sitten meille luonnistaisi, sillä kaikki meidän vieraamme, jotka vain jaloillaan kulkevat, osaavat kirjoittaa.

— Ihmeellistä kun minä en tullut tätä ajatelleeksi, toisti Jan yhä uudelleen ja uudelleen. — Mutta yhden asian sinä olet unohtanut, hän sanoi, — meillä pitää olla semmoinen tiipiinkin ympärillä.

Polku oli helposti tehty, maa kun oli sileätä ja paljasta. Mäihäkin unohti ontumisensa ja auttoi kantamaan liesikuopasta tuhkaa ja hietaa. Painaen sitten hihittäen ja hahattaen jalkansa multaan hän jätti siihen muutamia sangen mielenkiintoisia painanteita.

— Tuota minä sanon paljaan jalan jäljeksi, sanoi Sam.

— Piirrä nyt tuo, hihitti Mäihä.

— Miksipä en, sanoi Jan ja otti esiin kirjansa.

— Mutta sinä et voi piirtää sitä luonnollisessa koossa, virkkoi Sam vilkaisten pienestä muistikirjasta suureen jalanjälkeen.

Kun se oli piirretty Sam sanoi: — Entä jos minä kuorin jalkani ja näytän, minkälainen on oikea ihmisen jälki. Tuota pikaa hän oli astunut jalkansa multa-albumiin taiteilijan jäljennettäväksi ja lopuksi Jan painoi siihen omansa; kaikki kolme jälkeä olivat aivan erilaiset.

— Tuo olisi muuten hyvä, mutta siihen pitäisi vielä merkitä mihin suuntiin varpaat osoittavat ja kuinka pitkä on jälkien väli. Siitä tietää säärien pituuden.

Taas Sam oli antanut Janille hyvän tuuman. Siitä pitäen hän kirjoitti nämäkin molemmat seikat muistiin. Siitä hänen jälkitietonsa paljon paranivat.

— Vallanko te sen vietävät nyt asuttekin täällä? kysäisi Mäihä hämmästyneenä huomatessaan vuoteen ja padat ja pannut.

— Joo.

— Minäkin tulen tänne. Jos minä vain pääsen muorin luo, niin ettei äijä näe, niin kyllä sitten.

— Sano sinä sillä tavalla, ettemme huoli sinusta, niin kyllä isäsi silloin laskee. Sano hänelle, että vanha Raften ajoi sinut täältä pois, niin hän pakottaa sinut tänne.

— Kai tuossa teidän vuoteessanne on tilaa kolmannellekin, huomautti
Mäihä.

— Tuskinpa vain, sanoi Tikka. — Varsinkin kun kolmas on saanut palkinnon siitä, että on koulun likaisin poika. Tuo sinä tavarasi ja tee oma vuoteesi tuonne tulen taa toiselle laidalle.

— Minä en osaa.

— Kyllä me näytämme. Mutta nyt sinun täytyy mennä kotiin ja tuoda peitteet ja tietenkin myös jotakin hyvää.

Pojat rakensivat tuota pikaa kuusenoksista vuoteen, mutta Gui viivytteli niin kauan kuin suinkin kotona käyntiään ja peittojen hakua. Hän tiesi ja he epäilivät, ettei hänellä sitten olisi tilaisuutta sinä päivänä enää tulla heidän luokseen. Auringon laskettua hän siis taas sovitteli jalkaryysyt paikalleen ja nilkutti polkua pitkin kotiaan kohti luvaten palata muutaman minuutin kuluttua. Mutta pojat tiesivät aivan hyvin, ettei hän tulisi.

Oli syöty illallista, Jan ja Sam olivat aikansa istuneet ja ihmetelleet, toistuisivatko yön kauhut jälleen. Huuhkaja huhuili. Siinä äänessä oli jotakin viehättävän salaperäistä. Pojat pitivät tulta vireillä aina kymmenen tienoille saakka, sitten he kävivät levolle ja päättivät, etteivät tällä kertaa antaisi itseään yhtä pahasti säikyttää. Tuskin he olivat nukkuneet, kun jo läheltä metsästä kuului mitä kammottavin huuto, "kuin kurkkutautisen suden ulvonta", sitten kuin hätääntyneen ihmisen parkunaa. Pojat nousivat kauhistuneina istumaan. Ulkoa kuului tappelun nujakkaa — kova ja kauhistunut huuto "hoi — hoi — hoi — Sam!" Sitten hyökättiin ovelle. Se reväistiin auki ja Gui mukelsi sisään. Hän oli pahoin pelästynyt; mutta kun tuli oli viritetty ja hän hiukan tyyntyi, hän kertoi, että isä oli lähettänyt hänet maata, mutta kaiken muututtua hiljaiseksi hän oli livahtanut ikkunasta ulos ja ottanut vuodevaatteetkin mukaansa. Hän oli jo melkein leirillä saakka, kun hänen päähänsä pälkähti pelottaa poikia suden ulvontaa matkimalla, mutta ulistessaan hän oli itsekin pahoin pelästynyt, ja kun puun latvoista kajahti hirvittävä vastaus — ruma vihlova rääkäys — hänen rohkeutensa oli pettänyt ja hän oli juossut tiipiitä kohti apua huutaen.

Pojat ottivat heti soihdut ja lähtivät hermostuneina etsimään hukkuneita peitteitä. Guin vuode laitettiin kuntoon ja tunnin kuluttua kaikki taas nukkuivat.

Aamulla Sam hyppäsi ensimmäisenä vuoteesta. Kotiin vievältä polulta kuului äkkiä hänen huutonsa:

— Jan, tule tänne.

— Minuako tarkoitat? kysyi Pikku Majava ylväästi.

— Juuri sinua, suuri päällikkö; liikutapas kinttujasi ja tule pian tänne. Teinpä löydön. Näetkös, kuka meidän luonamme kävi viime yönä nukkuessamme? ja Sam osoitti tiipiille johtavaa polkua. — Minä en ole suotta noita kenkiä joka viikko kiillottanut padan pohjan noella, toinen pari on äidin ja toinen isän. Mutta katsotaanpas, kuinka kaukana he ovat käyneet. Haetaanpa ensin tiipiin ympäriltä, ennen kuin siellä joka paikka tallataan. He palasivat takaisin, ja vaikka jäljet koko lailla sekaantuivat heidän omiinsa, niin löytyi oviaukon ympäriltä kuitenkin sen verran merkkejä, että he saattoivat nähdä isän ja äidin yöllä, taikka todenmukaisemmin myöhään illalla salaa käyneet heitä katsomassa — tarkastellen leiriä heidän maatessaan, mutta jättäneen heidät rauhaan, kun ei ketään ollut liikkeellä, vaan pojat vetivät terveen unen syviä hengenvetoja.

— Kuulkaas, pojat — suuret päälliköt piti sanomani — meillä pitäisi olla koira leirissämme, muuten joku jonakin yönä tulee ja varastaa hampaat suustamme, emmekä tiedä siitä mitään, ennen kuin hän palaa ottamaan ikenetkin. Kaikissa intiaanileireissä on koiria.

Seuraavana aamuna neuvosto komensi kolmannen sotapäällikön ensin pesemään itsensä puhtaaksi ja sitten olemaan sen päivän kokkina. Hän mukisi vastaan pestessään, mutta lohduttautui sillä, että hän parin minuutin kuluttua olisi jälleen yhtä likainen. Keittopuuhaan hän ryhtyi kuitenkin suurella innolla, jota kesti melkein tunnin. Sen jälkeen hän ei huomannut siinä mitään huvittavaa ja nyt hänkin kerran, samoin kuin toisetkin, alkoi käsittää, kuinka paljon heidän puolestaan kotona tehtiin. Päivällistä syötäessä Mäihä kantoi pöytään likaisia astioita ja selitti, ettei se mitään merkinnyt, kunhan vain jokainen sai omansa. Hänen jalkansa oli aterian aikana kovin kipeä. Hän väitti, että kiireellinen huhtominen ja edestakaisin hyppääminen sitä kovin rasitti. Mutta kun aterian jälkeen lähdettiin jousin ja nuolin eräretkelle, parani jalka kuin ihmeen kautta.

— Katsokaas tuota punalintua, Gui luikkasi, tanagerin lentää vilahtaessa matalalle oksalle ja hehkuessa auringonpaisteessa. — Lyön vetoa, että osun siihen! Poika jännitti jousensa.

— Kuules nyt, Mäihä, sanoi Sam, — jätä tuo pikkulintujen ampuminen. Se on vastoin sääntöjä ja lisäksi se tuottaa huonoa onnea — se tuottaa hyvin huonoa onnea. Minä sanon sinulle, ettei ole huonompaa onnea kuin isäukon piiska — sen minä tiedän.

— No mitä hauskaa on olla intaanina, ellei saa ampua yhtään mitään? intti Mäihä.

— Variksia saat ampua ja närhiä, jos mielesi tekee, ja murmeleitakin.

— Minä tiedän murmelin, joka on suuri kuin karhu.

— Ohoh! Minkä kokoinen karhu?

— Kyllä se vain on. Naurakaa niin paljon kuin huvittaa. Sen pesä on meidän apilamaassamme, ja se on niin iso, että niittokone putosi reikään ja nakkasi meidän äijän niin kauas kuin tästä joelle saakka.

— Entä hevoset, kuinka ne saatiin pois?

— Kone meni rikki, ja olisittepas kuulleet äijän kiroavan. Jumaliste, kuinka hän oli vihainen. Äijä lupasi minulle viisikolmatta senttiä, jos minä tapan sen vanhan hulttion. Minä lainasin teräsansan ja pistin sen reikään, mutta joka kerta se kaivoi reiän ansan alitse tai ympäri. Lyön vetoa, ettei ole kovempaa poikaa kuin vanha nurmeli.

— Onko se siellä vielä? kysyi sotapäällikkö n:o 2.

— On varmasti. Se on syönyt puolen eekkeriä apilaa.

— Koetetaanpa, eikö sitä saataisi, sanoi Jan. Löytäisimmeköhän sen.

— Kyllä varmaan. Olen nähnyt sen vanhan junkkarin joka kerta ohi kulkiessani. Se on niin iso, että näyttää vasikan kokoiselta, ja niin vanha ja häijy, että sillä on harmaat karvat päässä.

— Koetetaanpa, emmekö osaisi siihen, ehdotti Tikka. — Se on luvallista riistaa. Ehkä sinun isäsi antaa lisäksi meille kullekin viisikolmatta senttiä, jos saamme sen tapetuksi.

Gui nauraa hikersi. — Ette taida tuntea meidän äijää. Sitten hän taas hihitti nenänsä kautta röhisten.

Kun he olivat tulleet apilamaan reunaan, Sam kysyi: — Missä se on, murmelisi?

— Tuolla.

— En minä näe.

— Siellä se on aina.

— Ei nyt ainakaan, vaikka vetoa lyötäisiin.

— No tämä onkin ensimmäinen kerta, kun minä seison tässä sitä näkemättä. Mutta kamalan suuri se on, se on varmaa. Se on paljon suurempi kuin tuo kanto.

— Tuossa ainakin on sen jalka, sanoi Tikka osoittaen muutamia jälkiä, jotka hän juuri oli huomaamatta tehnyt omalla leveällä kämmenellään.

— Kas nyt, sanoi Mäihä voitonriemuisena. — Eikös se olekin suunnattoman suuri.

— Onpa kyllä. Eikö teiltä ole viime aikoina lehmiä kadonnut?
Kummallista kun uskallatte asua niin lähellä sellaista petoa!