IV
VERILÖYLY KALPEANAAMAN SIIRTOKUNNASSA
— Kuulkaas kaverit, minä tiedän vasta muhkean koivun — tarvitaanko tuohta?
— Kyllä minä tarvitsisin, sanoi Pikku Majava. — Mutta odotetaan; taitaa olla paras, kun ei lähdetä, sillä se on aivan metsän reunassa ja äijä on vielä naurismaalla.
— No, jos tahdotte lähteä oikealle sotaretkelle, sanoi ylipäällikkö, — niin pannaan toimeen verilöyly kalpeanaamojen siirtokunnassa, joka on tuolla ylempänä jokivarressa, ja haetaan maitoa. Maito on juuri lopussa ja minä tahtoisin nähdä, ovatko siellä paikat ennallaan.
Pojat piilottivat jousensa, nuolensa ja päähineensä ja unohtaen kiulun kulkivat rastittua polkua peräkanaa intiaanien tapaan huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, ääneti ja osoitellen sinne ja tänne suuren vaaran merkkejä matkien. Ensin he erään aidan suojassa ryömivät navetan luo. Ovet olivat auki ja miehet puuhassa muualla. Karjapihasta tallusteli sika sisään. Sitten pojat kuulivat äkkinäistä töminää ja sian kirjauksen. Kun se taas öykkien kapaisi ulos kuului Raftenin ääni: — Kirotut siat! Poikien pitäisi olla täällä niitä paimentamassa. Tämä kuulosti niin uhkaavalta, että soturit suurimmalla kiireellä pakenivat pois. He piiloutuivat avaraan juurikasvikellariin pitääkseen siellä sotaneuvottelun.
— Sangerin suuret päälliköt, sanoi Jan, katsokaa kuinka otan kolme kortta. — Tuo pitkä on Suuren Tikan, keskikokoinen Pikku Majavan ja tämä lyhyt ja paksu, jonka alapäässä on solmut ja yläpäässä halkeama, on Mäihän. Nyt minä nostan ne ilmaan yhdessä kimpussa ja sitten annan niiden pudota. Siihen suuntaan, mihin ne osoittavat, kunkin täytyy kulkea. Tämä on suuri taika.
Korret putosivat. Samin korsi osoitti melkein suoraa asuinrakennusta kohti, Janin vähän sen eteläpuolelle ja Guin suoraan kotia kohti.
— Ahaa, Mäihä, sinun täytyy mennä kotiin; korsi määrää niin.
— Minäkö uskoisin tuommoisia hullutuksia.
— Kovin onnetonta on toimia sitä vastaan.
— En minä välitä. Enkä lähde kotiin, sanoi Gui itsepintaisesti.
— Hyvä, minun korteni käskee mennä asuinrakennukseen. Se tietenkin merkitsee sitä, että minun täytyy lähteä maitoa urkkimaan.
Janin korsi osoitti puutarhaa kohti ja Guin "herra J.G. Burnsin pystyttämää rakennusta ja maata kohti".
— En minä aio totella, sanoi Mäihä. — Minä lähden teidän puutarhastanne vähän kirsikoita kähveltämään, eikä se ensimmäinen kerta olekaan.
— Tavataan niinipuun alla niityn liepeessä ja näytetään, mitä kukin on saanut, julisti ensimmäinen sotapäällikkö pensaikkoon hiipiessään ja ryömiessään säleaidan läpi karjapihan pohjoislaitaa nokkosten ja lantatunkioitten lomitse. Vihdoin hän saapui päärakennuksen viereiseen puuvajaan. Hän tiesi, missä miehet olivat, ja saattoi arvata, missä äiti oli, mutta koiran vuoksi hän oli levoton. Vanha Cap saattoi olla kynnyksen edessä tai ehkä kuljeskella juuri sellaisella paikalla, jossa se voi tehdä tyhjäksi intiaanin suunnitelmat. Puuvaja liittyi keittiön päähän. Maitoa säilytettiin kellarissa, ja kellarin ikkunoista yksi antoi puuvajan pimeään kolkkaan. Tämä lähti helposti irti, ja Sam ryömi alas viileään kosteaan kellariin. Hyllyillä näkyi pitkät rivit maitovateja. Sam kohotti sen vadin kantta, jonka hän tiesi viimeksi täytetyksi, ja joi pitkän syvän siemauksen. Sitten hän nuoli kerman huulistaan ja muisti, että olikin tullut ilman kiulua. Mutta hän tiesi, mistä sellaisen sai. Hän nousi hiljaa portaita välttäen askelmaa 1 ja 7 koska ne narisivat, kuten hän oli jo aikoja sitten huomannut. Vaahterasokeria hän kähvelsi huoneen toiselta puolelta. Ylhäällä oleva ovi oli suljettu ja salpa käännetty päälle, mutta hän pisti raosta linkkuveitsensä terän ja sai salvan kääntymään. Kuunneltuaan vähän aikaa, ettei keittiöstä kuulunut mitään ääntä, hän avasi hiljaa vanhan narisevan oven. Siellä ei näkynyt ketään muuta kuin pikku tyttö, joka kätkyessään nukkui raikasta unta. Ulko-ovi oli auki, mutta koira ei maannutkaan kynnyksen edessä kuten tavallista. Keittiön päällä oli ullakko, johon päästiin tikapuita ja laipioluukun kautta. Tikapuut oli nostettu paikoilleen ja luukku auki. Kaikki oli hiljaista. Sam seisahtui lapsen ääreen, mutisi "ugh, kalpeanaama-papuusi", kohotti sitten kätensä, ikään kuin sotanuijalla iskeäkseen. Hän oli antavinaan kuolettavan iskun nukkuvalle enkelille, mutta kumartuikin suutelemaan tyttösen rusottavaa suuta niin kevyesti, että tämän punertavat nyrkit kiiruhtivat heti sitä hieromaan. Hän meni nyt äidin komerolle, otti suuren hedelmäpaistoksen ja peltikiulun ja lähti sitten taas alas kellariin. Alussa hän vain sulki oven perässään ja aikoi jättää sen silleen, mutta muisti sitten, että Minnie saattoi herätä ja tallustella pitkin huonetta, kunnes ehkä tallustelisi kellariin. Sen vuoksi hän käänsi salpanappulaa sen verran, että ovenraosta näkyi vähän kulmaa, sulki oven veitsen kärjellä autellen tästä kulmasta, kunnes kellari oli yhtä hyvin suljettu kuin ennenkin. Sitten hän lähti paistoksineen ja maitokiuluineen käpälämäkeen.
Äidin hymyilevät silmät tarkastelivat kaiken aikaa pojan touhuja pimeältä ullakolta. Äiti laskeutui tikapuita alas. Hän oli nähnyt poikansa tulevan ja menevän kellariin; sattumalta hän oli ullakolla pojan saapuessa keittiöön, mutta pysyi hiljaa ottaen itsekin leikkiin osaa.
Kun Tikka seuraavan kerran tunkeutui kellariin, hän löysi sieltä paperin, jossa seisoi: "Varteen otettavaa vihamielisille intiaaneille — kun seuraavan kerran panette tässä siirtokunnassa verilöylyn toimeen, tuokaa kiulu takaisin ja pankaa kannet maitovatien päälle."
Jan oli seurannut aitaa, joka kulki talosta etelää kohti. Se suojasi yllin kyllin, mutta hän ryömi kuitenkin nelinkontin, jopa laskeutui vatsalleenkin sellaisissa paikoissa, jotka olivat vähän avonaisempia. Sillä tavalla hän oli melkein saapunut puutarhaan, kun kuuli takaansa kahinaa ja kääntyessään huomasi Mäihän.
— Mitä varten minua seuraat? Sinun kortesihan osoitti toisaalle.
Sinä et leiki niin kuin pitäisi.
— Mitä minä siitä välitän, en halua mennä kotiin. Sinä se sovitit sillä tavalla, että minun korteni osoitti sinne päin. Se ei ole rehellistä peliä, enkä minä sinne mene.
— Sinulla ei ole oikeutta kulkea minun perässäni.
— En minä sinun perässäsi kulje, mutta sinä menet juuri sinne minne minäkin aion. Sinä se kuljet minun perässäni, vaikka ennätit edelle. Minähän sanoin meneväni kirsikkapuutarhaan.
— No hyvä, kirsikat ovat tuolla päin ja minä ryömin tänne päin. En huoli sinua matkaani.
— Et saisi minua vaikka tahtoisit.
— Ärr —
— Ärr —
Mäihä lähti siis kirsikkapuistoon, ja hieman odotettuaan Jan ryömi hedelmäpuutarhaa kohti. Ryömittyään kymmenen tai viisitoista syltä hän näki edessään kiiluvan punaista ja sen alla kirkkaan keltaisen silmän, joka tuijotti häneen. Hän oli yllättänyt pesässään istuvan kanan. Hän ryömi lähemmäksi, kana pelästyi ja juoksi pois, eikä vain kaakottaen, vaan suurella äänellä toruen. Pesässä oli tusina munia kahta eri mallia, kaikki kirkkaita ja puhtaita, ja kanan heltat olivat kirkkaan punaiset. Jan oli kanain tuntija. Tämä oli helppo arvata: kaksi joukosta eristynyttä kanaa, jotka munivat samaan pesään, mutta eivät vielä kumpikaan hautoneet.
— Oh hoo! Korsista näkee, minne kanat kulkevat.
Hän kokosi munat hattuunsa ja ryömi takaisin puuta kohti, jonka luona kaikkien oli määrä yhtyä.
Mutta ennen kuin oli pitkällekään ennättänyt, hän kuuli kovaa haukuntaa, sitten avunhuutoa ja pääsi ajoissa paikalle nähdäkseen Guin kapuavan puuhun ja Capin, vanhan skotlantilaisen paimenkoiran, haukkuvan häntä vihaisesti puun alla. Mäihällä oli sen verran mielenmalttia, ettei huutanut enää, kun oli pahimman vaaran välttänyt. Jan meni takaisin niin sukkelaan kuin suinkin. Koira tunsi hänet ja totteli, mutta oli arvatenkin sangen ymmällä siitä, miksi hänet kiviä nakellen karkotettiin takaisin asuinrakennusta kohti, vaikka hän oli puutarhassa niin jalosti täyttänyt velvollisuutensa.
— Katsos nyt, ehkä ensi kerralla teet, mitä taikakorsi käskee. Ilman minua sinut olisi saatu kiinni ja heitetty sikain ruoaksi.
— Ilman sinua minä en olisi tullutkaan. En minä vähääkään pelästynyt teidän vanhaa koiraanne. Parin minuutin päästä minä itse olisin ennättänyt maahan ja potkinut siitä pois kaikki turhat luulot.
— Ehkäpä sinä haluat palata takaisin ja potkia sitä nyt. Minä kutsun sen paikalla tänne.
— Ei minulla nyt ole aikaa, mutta joskus toiste. — Mennään Samia hakemaan.
Kokoonnuttiin siis puun luo ja saalista kantaen palattiin voitonriemuisina leiriin.
V
HIRVEN AJO
Illalla pidettiin pidot. Nukkumaan mentiin kuitenkin tavalliseen aikaan. Yö kului ilman mitään erikoista hälytystä. Mäihä kerran auringonnousun aikaan herätti toiset ja sanoi luulevansa, että ulkopuolella oli karhu, mutta kun hänellä oli tapana unissaan purra hammasta, niin toiset pojat arvelivat, että se mahtoi olla hänen kuulemansa karhun ääni.
Jan lähti tarkastelemaan multa-albumeja ja näki niissä muutamia seikkoja, joista ei päässyt selville, ja lisäksi uuden jäljen, joka herätti erikoisesti hänen huomiotaan. Hän piirusti sen huolellisesti. Se oli ilmeisesti pienen terävän kavion painallus. Siinä se nyt oli, jota hän oli niin kauan janonnut. Hän huusi suunnattoman innostuksen vallassa: — Sam — Sam — Mäihä! Tulkaa tänne! Täällä on hirven jälki.
Pojat huusivat takaisin: — Hohoh, mitähän sinä meille taas aiot syöttää! Huuda pois koirasi! Ja niin edespäin.
Mutta Jan oli itsepintainen. Pojat olivat varmoja siitä, että kysymyksessä oli jokin kuje. Sen vuoksi he eivät pitkään aikaan lähteneet liikkeelle, ja kun aurinko jo oli noussut korkealle ja paistoi polulle suoraan eikä enää sivuittain, kävi jälki hyvin hämäräksi. Pian tuulet, linnut ja pojat itsekin olivat apuna sen hävittämisessä. Mutta Janilla oli piirroksensa, ja huolimatta kiusoitteluista hän kiven kovaan väitti, että jälki oli todella hirven.
Gui sanoi viimein Samille salavihkaa: — Minusta pitäisi sen joka noin tosissaan ajaa takaa jälkiä, joskus nähdä eläimiäkin. Ei se ole oikein, että annamme hänen suotta kärsiä. Minä ajattelen, että hänen pitää saada nähdäkin se hirvi. Meidän täytyy auttaa häntä. Hän vilkutti silmäänsä osoittaakseen siten merkillä Samille, että hänen piti viedä Jan loitommaksi.
Se olikin helppo tehtävä.
— Mennään katsomaan, eikö se hirvi ole lähtenyt pois alemman multa-albumin kautta. He kävelivät alas sille puolelle, mutta sillä välin Gui sai käsiinsä vanhan säkin, täytti sen ruoholla ja häthätää sitaistuaan sen sillä tavalla, että siinä oli vähän hirven pään näköä, pisti sen seipään nenään. Kahdesta lastusta hän teki korvat, noella kaksi mustaa täplää silmiksi ja yhden turvaksi. Sitten hän veti kunkin ympärille renkaan sinisellä savella, jota sai joen uomasta. Tuota pikaa se kuivui valkoiseksi. Gui pisti tämän pään nyt pensaisiin pystyyn, ja kun kaikki oli valmiina, hän nopeasti ja ääneti juoksi metsän läpi Samia ja Jania etsimään. Hän viittoi heille tuimasti ja huusi kuiskaavalla äänellä: — Sam — Jan — hirvi! Luulen, että se on sama, joka teki jäljet.
Gui ei olisi saanut Jania vakuuttuneeksi, ellei Sam olisi näyttänyt niin kovin kiihtyneeltä. He juoksivat takaisin tiipiihin jousta ja nuolia noutamaan. Sitten he Guin johdolla, joka kuitenkin pysyi taempana, ryömivät sitä paikkaa kohti, jossa hän muka oli hirven nähnyt.
— Tuolla — tuolla, kas, eikös vain ole hirvi? Tuolla — sehän liikkuu!
Janin ensimmäinen vaikutelma oli erittäin ihana mielihyvän tunne. Se oli samanlaista kohottavaa iloa, kuin hän oli tuntenut kirjansa saadessaan, mutta voimallisempaa. Villitty tappamisen himo valtasi hänet sukkelaan. Hän kohotti jousensa, mutta epäröi.
— Ammu! Ammu! yllyttivät Sam ja Gui.
Jan ihmetteli, miksi toverit eivät itse ampuneet. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi, vaikka olikin niin kiihtynyt, että he tekivät hänestä pilkkaa. Hän vilkaisi jälleen hirveen, astui vähän lähemmäksi ja keksi nyt koko metkun.
Sam ja Gui alkoivat häntä heti härnätä ja pilkata. Jan oli hieman nolo. Se oli ollut niin kovin ihana tunne! Hän kukistui korkealta ja armotta, mutta malttoi sukkelaan mielensä.
— Minä ammun teidän hirvenne ennen kuin itse ennätätte, hän sanoi ja sinkautti nuolen aivan sen alle.
— Ohoh, annas kun minä päästän, ja Sam ja Gui ampuivat molemmat. Samin nuoli sattui hirven kuonoon. Hän päästi kovan kiljauksen. Kaikki ampuivat, kunnes koko pää oli täynnä nuolia. Sitten he palasivat tiipiihin päivälliselle. Vielä he härnäilivät Jania hirven vuoksi, mutta Jan sanoi hitaasti Guille:
— Tavallisesti sinä et ole niin sukkela kuin luulet, mutta tällä kertaa olit tavallista sukkelampi. Minä sain tästä hyvän tuuman.
Hän otti päivällisen jälkeen kolme jalkaa pitkän säkin ja ahtoi sen täyteen kuivaa ruohoa; sitten hän teki pienen säkin, joka oli puolikolmatta jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa paksu, mutta polvellinen. Sen toinen pää oli suippo. Sen hän niin ikään täytti heinillä ja neuloi luuneulalla isoon säkkiin kiinni. Tämän jälkeen hän leikkasi pehmeästä männystä neljä keppiä jaloiksi, pisti ne ison säkin kulmiin ja kietoi niiden ympärille säkkikangasta, niin että ne olivat muun rungon näköisiä. Sitten hän latuskoista palikoista leikkasi kaksi korvaa; maalasi mustat silmät ja kuonon, valkoisen renkaan kunkin ympärille aivan samalla tavalla kuin Mäihäkin oli tehnyt, mutta lopuksi nokesi mustan täplän ruumiin kummallekin puolelle ja sen ympärille maalasi leveän harmaan lautuman. Näin oli valmiina otus, jonka jokainen saattoi arvata tarkoittavan hirveä.
Toiset pojat auttoivat vähän häntä, mutta eivät lakanneet härnäilemästä.
— Ketähän tällä kertaa narrataan? kysyi Gui.
— Sinua, vastasi Jan.
— Minä lyön vaikka vetoa, että saat hirvikuumeen heti ensikerralla, kun se tulee vastaasi, nauroi ylipäällikkö.
— Ehkäpä, mutta on teilläkin kummallakin tilaisuus. No nyt, pojat, odottakaapa tässä, niin minä piilotan hirven. Odottakaa kunnes palaan.
Jan juoksi nyt kuvansa keralla pohjoista kohti, poikkesi sitten itään päin ja piilotti sen paikkaan, joka oli kerrassaan syrjässä siitä suunnasta, jota hän oli ensin kulkenut. Hän palasi takaisin melkein samasta kohdasta, josta oli metsäänkin lähtenyt, huutaen: — Valmis on!
Metsämiehet astuivat nyt esiin täysissä tamineissa ja Jan selitti:
— Sille joka ensiksi näkee hirven, luetaan kymmenen pistettä ja se saa ensimmäisen kerran ampua. Jos hän ampuu ohi, saa seuraava astua viisi askelta lähemmäksi ja ampua, ja niin edelleen, kunnes joku on osunut. Ja sitten kaikkien tulee ampua siitä paikasta, josta osunut nuoli ammuttiin. Jos osaa sydämeen, se luetaan kymmeneksi pisteeksi, jos harmaaseen, niin viideksi; se on vain lihashaava — ja sattuma sen ulkopuolelle lasketaan yhdeksi — se on naarmu. Jos hirveä ei osuta sydämeen, niin minulle lasketaan viisikolmatta, ja ensimmäinen, joka sen löytää, on hirvi seuraavalla kerralla. Kukin saa kaksitoista laukausta.
Molemmat erämiehet etsivät kauan aikaa. Sam teki halventavia huomautuksia niistä jäljistä, joita tämä hirvi ei jättänyt, ja Gui nuuski ja etsi joka pensaan.
Mäihä ei ollut maan voimallisimpia eikä jättiläinen järkensäkään puolesta, mutta hänen pienet porsaansilmänsä olivat ihmeteltävän terävät ja kirkkaat.
— Minä näen sen, hän äkkiä kiljaisi ja näytti erästä paikkaa, joka oli seitsemänkymmenen viiden askelen päässä ja josta hän keksi toisen korvan ja osan päätä.
— Mäihälle kymmenen, ja Jan kirjoitti luvun muistiin. Guin ylpeys paisui, kun oli näin hyvin onnistunut. Hän teki mitä huolellisimpia valmistuksia ampuakseen ja huomautti sitten: — Minä olisin nähnyt sen kahta vertaa pitemmän matkan päästä — jos — jos — jos — se olisi — jos se olisi hyvin näkynyt.
Hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen. Nuoli lensi vähän kauemmaksi kuin puoleen matkaan. Sam huomautti nyt: — Minä saan mennä viisi askelta lähemmäksi. Ei sanota mitään, kuinka pitkiä askelet saavat olla?
— Ei.
— No hyvä, nyt minä sitten lähden, ja hän alkoi loikata mitä ihmeellisimpiä kengurunhyppyjä. Melkein kymmenen metriä hän pääsi eteenpäin näillä viidellä askelella, ja hiukan syrjään poiketen hän saattoi nähdä hyvin koko hirven. Matkaa ei nyt ollut kuuttakymmentä viittakaan askelta. Hän ampui, mutta osumatta. Guilla oli nyt oikeus astua viisi askelta lähemmäksi. Hänkin ampui ohi. Kolmenkymmenen askelen päästä Sam vihdoin ampui nuolen, puuta melkein hipaisten, syvälle hirven harmaaseen kylkeen.
— Muhkea laukaus! Lihashaava! Siitä luetaan viisi suurelle sotapäällikölle. Nyt ammutaan kaikki tästä, jatkoi Jan, — enkä minä tiedä, miksen minä saattaisi ampua samoin kuin toisetkin.
— Siksi että olet itse hirvi, ja se olisi itsemurha, intti Sam. —
Mutta samapa tuo. Et sinä kumminkaan osaa.
Vastaväitettä ei kannatettu sen enempää, ja niinpä Jankin sai koettaa onneaan. Pari kolme laukausta hirven lonkkaan, ruskeaan siis, kolme tai neljä puuhun, joka oli välillä puolitiessä, mutta lähellä nuolen lentoreittiä, laukaus tai pari kuonoon, sitten, hurraa, Guin laukaus suoraan hirven sydämeen teki ajosta lopun. Lähdettiin vetämään nuolia pois ja tuloksia lukemaan.
Gui oli ensimmäinen, sillä hänellä oli yksi sydänsattuma, kymmenen, yksi lihashaava, viisi, yksi naarmu, yhteensä kuusitoista, ja kymmenen löytämisestä — kaksikymmentä kuusi pistettä kaikkiaan. Seuraava oli Sam, jolla oli kaksi lihashaavaa ja kaksi naarmua, kaksitoista pistettä, ja sitten Jan, jolla oli yksi lihashaava ja viisi naarmua, — kymmenen pistettä. Hirvi oli vanhan piikkisian näköinen, kun he sen luo saapuivat, ja Gui, voitonriemusta halkeamaisillaan, oli kuin nuori keisari.
— Sen minä sanon, heppulit, että minun pitää ruveta opettamaan teille hirven metsästystä. Lyön vetoa, että ensi kerralla osaan heti paikalla sydämeen.
— Minä lyön vetoa, ettet osaa, sillä sinun täytyy olla hirvi, etkä saa ampua, ennen kuin me olemme kumpikin ampuneet.
Guin mielestä tämä oli paras leikki, mitä hän oli milloinkaan leikkinyt. Hän juosta kirmaisi pois kuva selässään, mennessään tuumaillen, miten pettäisi toiset. Hän kätki hirven leirin itäpuolelle taajaan tiheikköön, hiipi sitten leirin ympäri länsipuolelle ja kiljaisi: — Valmis on! Sam ja Jan etsivät kauan ja kyllästyivätkin jo perin pohjin. Lopulta heidän täytyi luopua.
— No mitäs tästä tulee? Kuka laskee? kysyi Tikka.
— Kun hirvi pääsee pakoon, siitä lasketaan viisikolmatta, vastasi kisan keksijä; ja taas Gui pääsi muista edelle.
— Tämä on hienoin leikki, mitä olen koskaan nähnyt, hän huomautti haltioissaan.
— Tämä ei minusta ole niin kuin pitää; tällä otuksella pitäisi olla jäljetkin.
— Se on totta, myönsi Jan. Mitenkähän olisi, jos se vetäisi perässään vanhaa juurta?
— Jos olisi lunta, niin se kävisi kyllä päinsä.
— Minäpä tiedän, Sam; revimme paperia pieniksi paloiksi ja jätämme niistä jäljet.
— Tuo on oikeata puhetta. Kaikki juoksivat leirille. Jokainen pieninkin liuska, mitä vain oli käärepaperista jäljellä, revittiin pieniksi palasiksi ja pistettiin "hajupussiin".
Koska kukaan ei ollut löytänyt hirveä edellisellä kerralla, Mäihällä oli oikeus piilottaa se uudelleen.
Hän teki kovin mutkaiset jäljet ja piilotti hirven sangen huolellisesti, niin että pojat melkein astuivat sen päälle, ennen kuin näkivät sen noin viidentoista askelen päästä. Sam sai kymmenen keksimästään. Hän ampui, mutta ei osunut. Jan astui nyt viisi askeltaan, mutta ampui niin hätäisesti, ettei hänkään osunut. Gui sai nyt laukaista viiden askelen päästä ja osasi tietysti sydämeen. Nämä toisiaan seuraavat voitot paisuttivat hänen ylpeyttään, niin että hänen päänsä oli haljeta, eikä hänen kerskailullaan enää ollut mitään rajaa. Mutta nyt kävi ilmeiseksi, että lähestymisen määrä oli supistettava. Tehtiin sen vuoksi uusi sääntö, "viittätoista askelta lähemmäksi ei kukaan saanut mennä".
Leikki kehittyi sitä myöten kuin he sitä jatkoivat. Se oli huomattavissa määrin oikean metsästyksen kaltaista. Pojat panivat merkille, että he saattoivat joko seurata jälkiä taikka katseillaan etsiä metsän, miten parhaaksi näkivät ja kummallakin tavalla löytää riistan, mutta viisainta oli yhdistää molemmat menetelmät. Jan seurasi jälkiä liian orjallisesti, Sam etsi liiaksi yleisen silmänäön mukaan, mutta Guita onni näytti aina suosivan. Hänen pienet porsaan silmänsä huomasivat kaiken, ja tässä hän lopulta oli tavannut alan, jolla hän saattoi esiintyä johtajana. Näytti siltä kuin tuo "likainen pikku jätkä" olisi metsämieheksi luotu. Monta kertaa hän piilotti hirven sangen kekseliäästi. Kerran hän vei jäljet lammikolle, sitten sen poikki, ja suoraan vastakkaiselle rannalle asetti hirven täydelleen näkyviin, niin että he aukealle tultuaan paikalla näkivät sen; heidän täytyi joko ampua lammikon poikki taikka poistua siitä lampea kiertääkseen, taikka astua syvään veteen, ja taas Gui voitti. Huomattiin välttämättömäksi kieltää piilottamasta hirveä harjulle tai kivikkoon, koska edellisessä tapauksessa ohi ammutut nuolet hukkuivat pensaisiin, jälkimmäisessä taas katkesivat.
He leikkivät tätä leikkiä niin kauan, että eteen ilmestyi uusi vaikeus. Metsä oli täynnä paperijälkiä, eikä mistään ollut mahdollista päättää, mitkä laput kuuluivat vanhoihin, mitkä uusiin jälkiin. Tämä uhkasi tehdä lopun koko lystistä. Mutta Jan keksi sen keinon, että ruvettiin käyttämään eri väristä paperia. Tästä kisa sai uutta vauhtia, mutta varasto oli vähäinen. Metsässä oli kaikkialla paperia, ja näytti kuin leikki loppuisi itsestään. Mutta samassa vanha Kaleb tuli käymään heidän luonaan. Hän tuli aina kulkeneeksi kuin sattumalta, mutta pojat olivat mielissään hänet nähdessään, koska hän tavallisesti antoi jotakin apua.
— Näytte keksineen leikin. Ukon silmät vilkkuivat, kun hän näki kuvan, joka nyt teki maalitaulun virkaa neljänkymmenen askelen päässä. — Niin sitä pitää. Vallan hyvä — vallan hyvä. Hän naurahteli kuullessaan hirven metsästyksestä, ja tarkka havainnontekijä ehkä olisi huomannut hänen mielenkiintonsa hieman kiihtyvän hänen kuullessaan, ettei Sam Raften ollutkaan paras metsämies.
— Sehän on hyvä, Gui Burns. Minä olen yhdessä isäsi kanssa monta kertaa metsästänyt hirviä tämän samaisen puron varrella.
Kun hän sai kuulla, mitä vastuksia "haju" tuotti, hän sanoi "hm", ja polttaa pöllytti vähän aikaa ääneti piippuaan. Lopulta hän sitten virkkoi:
— Kuulepas Jan, miksette Guin kanssa hae hajuksi pussillista vehnän- tai maissinjyviä? Ne ovat paljon parempia kuin paperi, ja sen minkä tänään kylvätte, sen linnut ja oravat korjaavat suuhunsa ennen huomista.
— Hienoa! kiljui Sam. (Sanat eivät olleet ensinkään hänelle aiotut, mutta hänellä oli paksu nahka.) Kymmenen minuutin kuluttua hän oli saanut käyntiin toisen "valkoisten verilöylyn" — rosvoretken omaan jyväaittaan, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin kantaen isoa pussillista viljaa.
— No nyt, antakaas kun minä olen hirvenä, sanoi Kaleb. — Antakaa minun päästä viiden minuutin verran edelle ja sitten seuratkaa niin sukkelaan kuin tahdotte. Näytän teille, miten oikea hirvi kulkee.
Hän astua harppasi pois kuvaa kantaen, ja kun he viiden minuutin kuluttua lähtivät jäljille, hän jo astua harppasi takaisin. Ohhoh, mutta kylläpä se oli ennättänyt kulkea. Pojat seurasivat kultaista maissinjyväjälkeä — yksi jyvä aina kymmenen jalan päässä melkein riitti, he olivat jo niin taitavia. Jonkin aikaa jäljet kulkivat suoraan, sitten kaartuivat takaisin, kunnes melkein leikkasivat itsensä. Pojat luulivat niiden niin tekevänkin ja vaativat saada tietää, milloin sen oikeilla hirven jäljillä olisi voinut nähdä. Kaleb sanoi: — Ei, eivät ne kulje vanhojen jälkien poikki. Minne ne sitten kulkivat? Hypittyään sinne tänne Sam sanoi, että jälki näytti riivatun vahvalta, niin kuin se olisi ollut kaksinkertainen.
— Lyön vetoa, että tiedän, sanoi Gui. — Se on kulkenut takaisin omia jälkiään. Niin se juuri olikin tehnyt, vaikkei Kaleb asiasta vihjaissutkaan. Jan tutki jälkiä taapäin ja keksi, missä verekset olivat eronneet. Gui ei välittänyt maasta mitään, kun tiesi yleisen suunnan. Hän juoksi suoraan eteenpäin, ja niin teki Samkin, mutta Gui katsoi jälkiä pitkin takaisin Jania kohti ollakseen varma suunnasta.
He eivät olleet ennättäneet kauaksikaan lähimpien pensaitten taa, ennen kuin Jan keksi jäljissä uuden mutkan. Ne kääntyivät takaisin melkein entiseen suuntaansa. Hän selvitti mutkan, katseli ympärilleen ja näki hirven selvään kyljellään ruohossa makaamassa. Hän päästi voitokkaan "Hei, hei, hei, hirvi!" ja toiset ennättivät siihen juoksujalkaa tullen juuri nähdäkseen Janin ampuvan nuolensa suoraan sen sydämeen.
VI
SOTALAKKI, TIIPII JA "KUPIT"
— Neljänkymmenen askelen päästä ja ensi laukauksella! Mainiota, sitä intiaanit jo sanoisivat grand coup'ksi. Kalebin kasvoilla oli sama miellyttävä ilme kuin silloin, kun hän teki tulta kalikoita hankaamalla.
— Mikä on grand coup? kysyi Pikku Majava.
— Minä luulen sen merkitsevän urotyötä. Intiaanit sanovat urotyötä coup'ksi ja erikoisen suurta urotyötä grand coup'ksi. Se kuulostaa ranskalta ja ehkä sitä onkin, mutta intiaanit käyttävät juuri tuota sanaa. Heillä on oikea sääntö, kuinka coup't oli laskettava, ja kustakin he olivat oikeutetut pistämään lakkiinsa kotkansulan, ja kaikkein suurimpien merkiksi punaisen hiustukon sulan päähän. Se ainakin oli ennen niiden tapana. Ovat nykyään varmaan luopuneet tästä niin kuin niin monesta muustakin tavasta, ja kuka tahansa intiaanipukki pistää nyt lakkiinsa minkä sulan vain saa varastetuksi.
— Mitä te pidätte meidän päähineistämme? kysäisi Jan.
— Hm! Ette ole koskaan oikeata nähneet, muutoin ette tekisi niitä vähääkään tuohon malliin. Sulkien ensinnäkin pitäisi olla kaikkien valkoisia ja kärjistä mustia, eikä niitä saa kiinnittää noin lujaan, vaan irralleen pehmeään nahkalakkiin. Jokaisessa sulassa on nähkääs kynäpäähän kiinnitetty nahkalenkki, jonka kautta nahkarihma pujotellaan lakkiin sidottaessa. Sitä paitsi kukin sulka on keskikohdaltaankin kiinnitetty rihmaan, joka pitää niitä oikeassa asennossa. Sitten on eri tavat höyhenien merkitsemiseen. Niistä täytyy näkyä, miten ne on hankittu. Muistan kerran olleeni sotaretkellä erään santii-joukon kanssa — santiit kuuluvat siouxeihin — ja olimme väijyneet ja varastelleet ja nylkeneet päänahkoja koko joukon. Sitten lähdimme kotimatkalle, ja kun vielä olimme viiden peninkulman päässä, lähetimme intiaanisähkösanoman hyvästä onnesta. Joukkomme päällikkö sytytti ruohon palamaan lähetettyään kaksi miestä muutaman sadan metrin päähän kummallekin sivulle valkeita tekemään, ja niin kohosi ilmaan kolme suurta savua. Intiaanikylän ympäristöllä on aina joku vahtimassa, ja saatte olla varmat siitä, että kun nämä kolme savua nähtiin, tiedettiin myös heti, että me toimme päänahkoja tullessamme.
— Koko neuvosto tuli meitä vastaan, ei kuitenkaan kovin varomattomasti, sillä saattoihan olla kysymyksessä vihollisen juonikin.
— Ja kun me tulimme perille, syntyi siitä elämä! Me emme nähkääs olleet menettäneet ainoatakaan miestä ja toimme mukanamme sata hevosta ja seitsemän päänahkaa. Johtajamme ei sanonut joukolle sanaakaan, astui vain oikopäätä neuvottelutiipiihin. Hän astui sisään — me seurasimme perässä. Siellä istui ylipäällikkö ja koko neuvosto piippua polttaen. Johtajamme sanoi hau'nsa ja me muut hänen jälkeensä hau, hau. Sitten asetuimme polttamaan, ja ylipäällikkö pyysi meidän päällikköämme kertomaan pikkuretkestään. Hän nousi seisomaan ja piti puheen.
— "Suuri päällikkö ja heimoni neuvosto", hän sanoi. "Kun olimme kylästä lähteneet ja miehet olivat itsensä puhdistaneet, teimme seitsemän päivää matkaa ja tulimme Pienelle Kurajoelle. Sieltä löysimme kiertelevän arapaho-joukon jäljet. Parin päivän kuluttua löysimme heidän leirinsä, mutta heitä oli liian paljon, jonka vuoksi piilouduimme päivän ajaksi. Sitten lähdin yksin heidän leiriinsä ja sain kuulla, että muutamat heistä seuraavana päivänä lähtisivät metsästysretkelle. Poistuessani tapasin yksinäisen sotilaan, joka palasi leiriin. Tapoin hänet puukollani. Siitä vaadin coup'n; ja minä otin hänen päänahkansa — siitä vaadin toisen coup'n; toin hänen hevosensa kanssani — siitä vaadin vielä coup'n. Eikö asia ole niin?" hän kysyi meidän puoleemme kääntyen, ja me kiljuimme kaikki "hau! hau! hau!" sillä tämä "Joikuva Kurki" oli mitä parhain mies. Neuvosto päätti sitten, että hänen piti saada kolme kotkan sulkaa, ensimmäinen siitä, että hän oli vihollisen tappanut ja päänahan nylkenyt hänen omassa leirissään — se oli grand coup, ja sulan päässä oli punainen hiustöyhtö ja höydyssä punainen pilkku. Seuraava sulka oli siitä, että hän ensin oli lyönyt vihollista kasvoihin, joka tietenkin teki asian vaarallisemmaksi. Tässä kotkansulassa oli päässä punainen hiustupsu ja höydyssä punainen käsi. Siinä sulassa, joka hevosen varastamisesta annettiin, oli hevosenkenkä, mutta ei sitä vastoin töyhtöä, hevonen kun ei ollut oikein hyvä. — Sitten muut intiaanit esittivät vaatimuksensa, ja meille annettiin kaikille kunniamerkkejä. Muistan, että yhdelle veitikalle annettiin oikeus kiinnittää ketunhäntä kumpaankin kantapäähän karkeloidessaan, ja eräs toinen sai kotkansulan, jonka höytyyn oli kuvattu kymmenen hevosenkenkää, koska hän oli varastanut kymmenen hevosta, ja minä vakuutan, että ne intiaanit olivat sulistaan paljon ylpeämpiä kuin konsanaan kenraali mitaleistaan.
— Voi, kuinka minusta olisi hauskaa lähteä sinne ja asua heidän kanssaan, Jan huokasi verratessaan arkipäiväistä osaansa kaikkeen tähän romanttiseen loistoon.
— Etköhän sinä siihen pian kyllästyisi? Niin ainakin minä tein, vastasi Kaleb. — Aina vain ampua ja tappaa, ei milloinkaan rauhaa, ei koskaan kolmea ateriaa edellä nälänhädästä ja yhtä usein kolme ateriaa jäljessä siitä. Ei, hyvä herra, ei ainakaan minulle enää sitä lajia.
— Tahtoisinpa nähdä sinun näillä paikoin rupeavan hevosia varastamaan kunniamerkkejä saadaksesi, huomautti Sam, vaikka kyllä minä tiedän, kuka sulat saisi, jos olisi kanan varkaudesta kysymys.
— Kuulkaas Kaleb, sanoi Gui, joka ystävänä ja paikkakuntalaisena ei yrittänytkään sanoa ukkoa "herra Clarkiksi", eikö hyvästä hirven metsästyksestä annettu sulkia. Vetoa minä lyön, että voittaisin joka miehen, jos minulla olisi pyssy.
— Etkö sinä kuullut minun heti ensimmäiseksi sanovan, että Jan olisi tuosta laukauksestaan saanut grand coup'n niin kuin ei mitään?
— Pihkoja! Minä voitan Janin koska tahansa; se oli sattuma. Vannon, että jos annatte hirven ajosta sulkia, niin minä voitan ne kaikki.
— Otetaan kiinni noista puheista, sanoi vanhin päällikkö, mutta toinen järjestyksessä keskeytti:
— Kuulkaas pojat, leikitään intiaania niin kuin pitääkin. Pyydetään herra Clarkia näyttämään meille, kuinka oikea intiaanin sotalakki tehdään. Sitten pidämme vain sellaisia höyheniä, mitä voitamme.
— Sinä tarkoitat valkoisia tappamalla ja hevosia varastamalla?
— Eihän toki; paljon muutakin voimme tehdä — kuka on paras juoksemaan, kuka paras hirven ajossa, paras uimaan, paras jousella ja nuolilla ampumaan.
Kaikki suostuivat tuumaan. He rupesivat Kalebilta kyselemään, ja tämä näytti tuota pikaa, kuinka sotalakki tehdään. Janin epäilyksistä huolimatta hän käytti runkona vanhaa huopahatun koppaa ja kotkansulkien asemesta valkoisia hanhensulkia, joiden reunat leikattiin ja kärjet värjättiin mustiksi. Mutta kun oli päätettävä, mitä tekoja palkittaisiin, niin syntyi erimielisyyttä.
— Jos Mäihä menee puutarhaan ja poimii kirsikkarypäleen niin, ettei vanha Cap saa häntä kiinni, annan hänelle sulan, jossa on vaikka minkälaisia merkkejä, ehdotti Sam.
— Ja minä lyön vetoa, ettet sinä vie meidän navetastamme kanaa niin, ettei meidän koiramme saa sinua kiinni, herra viisastelija.
— Pyh! Olenko minä kanavaras? Pidätkö sinä minua neekerinä? Jalo punanahka minä olen ja vielä ylipäällikkökin, se sinun pitää tietää, ja vielä minä nyhtäisen tuon kurjan päänahkasi. Sinä kai tiedät, että se on minun ja Janin omaisuutta. Ja Sam lähenteli kylkimyyryä Guita silmiään pyöritellen ja kierrellen sormiaan sillä tavalla, että Gui kadotti kaiken malttinsa. — Ja minä sanon sinulle, että nuorukaisen, joka seisoo toinen jalka haudassa, pitäisi ajatella vakavampia asioita kuin kanan varkautta. Tuo sairaalloinen kiihkoilun himo se aivan turmelee kaikki nuorukaiset meidän aikanamme.
Jan sattui vilkaisemaan Kalebiin. Tämä katsoi avaruuteen, mutta hänen silmissään oli leikkisä ilme, jota Jan ei ollut koskaan ennen huomannut.
— Mennään tiipiihin. Täällä on liian kuuma. Tulkaa sisään, herra
Clark, olkaa hyvä.
— Hm. Ei täällä sisällä ole paljoa viileämpi, vaikka onkin varjoa, huomautti vanha erämies. Teidän pitäisi kohottaa vaatteen toista reunaa, että sisään pääsisi raitista ilmaa.
— Niinkö, tekevätkö intiaanitkin niin?
— Eivätköhän vain tehne. He kääntelevät ja vääntelevät tiipiitään sinne ja tänne saadakseen sen mukavammaksi. Sen vuoksi se sitten onkin niin hyvä joka säällä. Siinä voi asua neljänkymmenen asteen pakkasessa ja toisaalta niin kuumassakin, että muualla on tukehtua, ja kuitenkin siinä on hyvä olla. Ei ole ainoatakaan toista ulkoilma-asumusta, jota voisi niin monella tavalla muodostella. Oikein kuumalla ilmalla se on kuin hämähäkki, jolla on hameet päällä ja joka sitten nostelee helmojaan, mutta tiipiissä täytyy tietää, minkälainen sää on tulossa. Monena kuumana yönä olen herännyt, kun joka puolelta ympäriltä on kuulunut täpp-täpp-täppiä yön pimeydessä, ja ihmetellyt, miksi skuoot ovat työhön nousseet, mutta he vain ovatkin nousseet laskemaan tiipiin liepeitä ja lyömään kaikkia nappuloita syvempään, ja joka kerta on vähintään tunnin päästä tullut kamala myrsky. Mistä he sen tiesivät, siitä minä en koskaan saanut selkoa. Eräs vanha akka väitti suden siitä ilmoittaneen, ja se saattoikin olla totta, sillä ne vähän muuttavat laulun laatuaan, kun on paha ilma tulossa. Toinen sanoi, että kukat näyttivät niin kummallisilta auringonlaskussa, ja eräällä oli ollut paha uni. Ehkä he olivat kaikkikin oikeassa; pienten seikkojen tarkastelemisesta sen voi huomata.
— Eivätkö intiaanit koskaan erehdy? kysyi Pikku Majava.
— Joskus kyllä, mutta eivät likimainkaan niin usein kuin valkoinen.
— Minä muistan erään taiteilijan taikka valokuvaajan. Hän tuli kylään masiinoineen ja otti kuvan muutamasta pienistä tiipiistä. Minä silloin sanoin: "Miksette pyydä Sonni-vasikan skuoota panemaan pystyyn heidän isoa tiipiitään? Se vasta olisi katsomisen arvoinen." Hän saikin vähän aikaa tinkailtuaan skuoon pystyttämään sen kolmesta dollarista. Saatte uskoa, että se oli komea — aivan punaiseksi maalattu ja viheriäisiä ja keltaisia eläimiä ja lintuja ja päänahkoja aivan täynnä. Valokuvaaja sitä katseli silmät pystyssä.
Hän otti siitä ensin muutamia kuvia ja rupesi sitten yhtä kädellä tekemään, jotta saisi väritkin, ja siinä hänellä olisikin ollut täysi työ, se on varmaa, mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, se vanha skuoo hyppäsi purkamaan tiipiitä. Taiteilija huutamaan, että antaisivat sen olla, sanoi maksaneensa, että se olisi pystyssä ja että kauppa kuin kauppa. Mutta vanha skuoo vain soitti suutaan ja hosui länttä kohti. Yhtäkkiä he saivatkin koko komeuden puretuksi ja kokoon käärityksi, vaikka taiteilija kiroili kuin lehmipainen. Oli hyvin kaunis päivä, vaikka kamalan kuuma, mutta ennen kuin oli viisi minuuttia kulunut, nousi läntiselle taivaalle pieni pilvi, ja kymmenen minuutin kuluttua tuli kiljuen oikein pyörremyrsky, joka kulki koko kylän läpi ja repi jokaisen vähänkin suuremman tiipiin. Se punainenkin olisi varmaan ollut tuhon oma, ellei vanha skuoo olisi ollut niin viisas.
Kalebin vihjeiden mukaan kohotettiin vaatteen lievettä hieman tuulen puolelta ja suojan puolelta paljon enemmän. Tämä muutti tiipiin tukahduttavasta saunasta viileäksi asumukseksi.
— Ja jos tahdotte tietää, mistä tuulee, kun tuulta on vähän, niin kastakaa näin sormenne ja nostakaa se ilmaan. Tuulen puoli tuntuu heti viileämmältä, ja sen mukaan voitte sitten sovittaa savulappunne.
— Minä tahtoisin saada enemmän tietoa sotalakeista, sanoi Jan. — Minä tarkoitan, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi sulkia — nimittäin sellaisia urotöitä, joita me voisimme tehdä.
— Te voitte juosta kilpaa, uida, ampua jousella ja nuolilla. Jos voitte ampua nuolenne kahdensadan askelen päähän, niin minä luulen, että parinkymmenen jalan päästä saisitte puhvelin kaadetuksi. Se minusta olisi jo hyvä saavutus. Niin, kyllä se olisi sen arvoinen teko.
— Mitä — grand coup'nko arvoinen?
— Niin, kyllä minun mielestäni. Ja jos nuoli lentää viisikymmentä askelta lyhyemmän matkan, niin se kaataisi hirven, ja sen laskemme yhdeksi coup'ksi. Jos, jatkoi Kaleb, — viidenkymmenen askelen päästä osutte tuohon vanhaan heinäsäkki-hirveen suoraan sydämeen ensi laukauksella, olisi se minun mielestäni jo vallan arvokas osuma; ja jos osaatte sydämeen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä kerran miten monesta nuolesta tahansa, olette mestariampujia. Jos osutte kaksi nuolta kolmesta yhdeksän tuuman mustaan neljänkymmenen askelen päästä milloin tahansa, niin olette yhtä hyviä ampumaan kuin intiaanitkin, vaikkeivät he paljon ammukaan pilkkaan, se minun täytyy sanoa! Enimmäkseen he vain ampuvat kaikenlaista, mitä metsässä näkevät. Minä olen nähnyt pienten kuparinahkaisten poikapipanain ammuskelevan perhosiakin. Sitten niillä on kilpailuja — yritetään sitä, kuka saa enimmän nuolia lentämään samalla haavaa ilmassa. Jos viisi nuolta on yhtä aikaa ilmassa, pidetään sitä jo hyvänä. Silloin täytyy ampua kovin sukkelaan ja nuolien täytyy lentää kauas. Vasemmassa kädessä pidetään nuolet. Suurin määrä, minkä minä olen nähnyt yhtä aikaa lentävän, oli kahdeksan. Sitä pidettiin "Suurena taikana", ja jokainen, joka saa seitsemän lentämään yhtaikaa, on miesten parhaita.
— Tiedättekö mitään muuta kuin jouset ja nuolet, jotka kelpaisivat?
— Minun mielestäni pitäisi tulen hierominenkin ottaa lukuun, keskeytti Sam. — Tahtoisin sen siitä syystä, ettei Gui osaa sitä temppua. Jokainen, joka sen osaa, saa sulan, ja jokainen, joka tekee sen minuutissa, saa hakasulan, vai miksi sitä sanotaan; tämä sopii vallan mainiosti Janille ja minulle, mutta Gui taitaa jäädä puille paljaille.
— Mutta minäpä lyön vetoa, että osaan hirvenmetsästystä teidän kummankin puolesta.
— Tuki nyt jo suusi, Mäihä; emme me jaksa enää kuulla sinun hirvenmetsästyksistäsi. Luovumme kokonaan siitä leikistä. Sitten Sam jatkoi Kalebin puoleen kääntyen: — Tiedättekö te mitään intiaanien leikkejä?
Mutta Kaleb ei ollut kuulevinaankaan.
Varovaisesti Jan kysyi vähän ajan kuluttua: — Eikö intiaaneilla ole mitään leikkejä, herra Clark?
— Voin opettaa teille kaksi leikkiä, jotka vaativat tarkkaa näköä.
— Vannon voittavani niissä jokaisen, kiiruhti Gui sanomaan. Näinhän minä hirvenkin, ennen kuin Jan ennätti —
— Tuki nyt suusi, Gui, huudahti Jan. Omituinen ääni — vuit — uiit — uiit — sai Mäihän kääntymään ympäri. Hän näki Samin kädessä valtavan veitsen, jota tämä voimallisesti hioi luoden vähän väliä nälkäisen kalan saaliinhimoisen katseen Guin keltaisiin niskavilloihin.
— Aika on tullut, hän sanoi.
— Anna minun olla, tiuskasi Gui, sillä tuo kamala "uiit — uiit" vihloi hänen hermojaan. Hän katsoi Janiin ja huomatessaan tämän kasvoissa jotakin hymyn tapaista tunsi vähän lohdutusta, mutta taas Samiin vilkaistessaan levottomuutta; Tikan kasvot olivat aivan tutkimattomat ja kerrassaan pirulliset maalauksineen.
— Miksei Pikku Majava hio? Eikö hän tahdo osaansa? sihautti ylipäällikkö hampaittensa välistä.
— Äänestän, että annamme hänen pitää päänahkansa, kunnes taas erehtyy kerskailemaan hirvenajostaan. Mutta sitten se lähteekin aivan luuta myöten, vastasi Pikku Majava. — Kertokaa meille, herra Clark, niistä intiaanileikeistä.
— Olen tainnut melkein unohtaa ne, mutta annas kun yritän. Maahan tai kahteen nahkaan tehdään kaksi neliötä; kumpikin neliö jaetaan suorilla viivoilla viiteenkolmatta pienempään ruutuun. Tällä tavalla. Sitten tarvitaan esim. kymmenen rengasta ja kymmenen pähkinää tai pientä kiveä. Toinen pelaaja ottaa viisi rengasta ja viisi pähkinää ja latoo ne toisen neliön ruuduille, niin ettei toinen näe, ennen kuin ovat paikoillaan. Sitten toinen kääntyy ja katselee niitä sen aikaa, kun joku syrjäinen laulaa pientä laulua, jonka yksi pojista sanoi kuuluvan tähän tapaan:
— Oletkos olevinas sukkela?
'Ki ji jii — ki ji jaa,
Luuletkos hyvinkin näkeväs?
Minä se vasta olen vikkelä.
Ki ji jii — ki ji jaa.'
— Sitten ensimmäinen neliö peitetään korilla tai millä muulla tahansa, ja toisen pelaajan tulee muististaan peittää ruutunsa samalla tavalla, kuin se oli peitetty. Jokaisesta merkistä, jonka hän osaa oikealle ruudulle, hän saa yhden pisteen, ja jokaisesta, jonka väärälle ruudulle asettaa, menettää yhden pisteen.
— Lyön vetoa, että minä —, alkoi Gui, mutta Samin käsi tarttui hänen niskakarvoihinsa.
— Anna minun olla. Enhän minä kerskaile. Minä vain kerron yksinkertaisen totuuden.
— Ugh! Parempi on sanoa muutamia yksinkertaisia valheita. Tulet itsekin huomaamaan, että se on paljon turvallisempaa, sanoi Suuri Tikka tyynesti ja kammottavan varmalla äänellä. — Jos minä kerrankin nostan tuota päänahkaa, niin sinä kylmetyt ja kuolet, ymmärrätkös?
Taas Jan huomasi, että Kalebin täytyi katsoa jonnekin kaukaisuuteen hymyään peittääkseen.
— On toinenkin leikki. Minä en tiedä, onko se intiaanien keksimä, mutta se on sen tapainen, jossa intiaani voisi helposti voittaa. Tehtiin valkoisesta puusta tai pahvista kaksi kuuden tuuman neliötä ja sitten tehtiin kumpaankin samanlaiset renkaat kuin maalitauluun taikka samanlaiset ruudut kuin tuohon edelliseenkin leikkiin taikka kaksi samanlaista jänistä. Toinen pelaajista ottaa kuusi mustaa, puolen tuuman levyistä pyörylää ja pistää ne toisen kuvan päälle hajotellen miten sattuu, ja asettaa sitten kuvan pystyyn sadan askelen päähän. Toinen pelaaja ottaa saman verran pyörylöitä ja toisen jäniksen kuvan. Hän kulkee sen verran lähemmäksi, että näkee samalla tavalla merkitä oman jäniksenkuvansa. Jos hän näkee tehdä sen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä, hän on maan parhaita. Jos hän voi tehdä sen kuudenkymmenen askelen päästä, hän on vieläkin tavallisia parempi, mutta alle viidenkymmenen alkaa jo olla huononpuoleista. Minä olen nähnyt pojilla olevan hyvin hauskaa heidän näin leikkiessään. Tässä leikissä koetetaan narrata toista niin paljon kuin mahdollista pistämällä yksi pyörylä toisen päälle tai jättämällä joku pois. Se on kylläkin hyvä näönkoetus.
— Lyön vet —, alkoi Mäihä taas, mutta Sam päästi äänekkään vihaisen "hrrr", hän kun mainiosti tiesi, mitä jatkoksi tulisi, ja teki äkkilopun vedon lyönnistä, mitä se sitten lieneekin tarkoittanut.
— Muistan nyt vielä kaksi muutakin intiaanien näkökoetta. Joku vanha ukko näyttää poikasille Seulasia — niitä pieniä tähtiä, joita intiaanit sanovat Rypäleiksi, ja kysyy, "kuinka monta sinä erotat?" Jotkut varmasti näkevät viisi tai kuusi, jopa seitsemänkin. Nyt ette Seulasia näe — ne saattaa erottaa vain talviöinä; mutta Otavan, joka kiertää Pohjantähteä, voitte nähdä vuoden umpeensa. Intiaanit sanovat sitä "Katkenneeksi seläksi", ja olen kuullut vanhain miesten kysyvän pojilta: "Näettekö sen vanhan skuoon — se on toinen tähti päästä lukien, se joka on kahvan taipeessa — sen niin, sillä on papuusi selässä. Voitteko erottaa papuusin?" ja tosiaan, kun silmäni olivat parhaimmillaan, näin minäkin, että siinä oli pieni tähti niin kuin pieni lapsi akan selässä. Se on kovin hyvien silmien merkki, jos sen näkee.
— Mi —, alkoi Gui.
Mutta Samin "hrrrrrrr" sai hänet ajoissa vaikenemaan. Taas Kalebin silmät suuntautuivat etäisyyteen. Sitten hän astui tiipiistä ulos, ja Jan kuuli hänen mutisevan: — Tuo vietävän nulikka saa minut nauramaan tahtomattanikin. Hän astui vähän matkaa metsään ja huusi sieltä vähän päästä — Jan! Gui! Tulkaa tänne. Kaikki kolme juoksivat ulos. — Kun on silmistä puhe, niin mikäs tuo on? Puiden välissä oli aukko, ja siitä näkyi pieni kaistale Burnsin etäistä apilamaata. — Melkein kuin pieni karhu.
— Murmeli! Se on meidän murmelimme! Se on se vanha syntipukki, joka paiskasi ukon niittokoneen päältä. Missä on jouseni ja nuoleni? Gui juoksi vilkkelästi aseitaan hakemaan.
Pojat juoksivat apilamaan aidalle kulkien sitä varovammin mitä lähemmäksi tulivat. Vanha murmeli kuuli kuitenkin jotakin ja nousi takakintuilleen istumaan. Se oli kerrassaan kammottavan suuri murmeliksi, ja tasaisella apilamaalla se näytti tosiaan pieneltä karhulta. Rinta oli kastanjanruskea, selkä ja pää taas tavallisuudesta poiketen omituisen harmaat.
— Meidän äijä sanoo, että synnit ne ovat sen pään harmaaksi tehneet. Se on harmaapäinen syntipukki, eikä se vielä ole ainoatakaan pahaa tekoaan katunut, mutta nyt olenkin minä sen kimpussa.
— Odota vähän! Kaikki yhtaikaa! huusi Sam huomatessaan, Guin varustautuvan ampumaan.
Kaikki siis jännittivät jousensa yhtaikaa, rivissä seisoen kuten eräässä vanhassa Crecyn taistelun kuvassa. Nuolet suhahtelivat joka puolelta murmelin korvien ohi. Suuri osa lensi aivan liian kauaksi, ei ainoakaan lähelle, sillä murmeli olikin paljon lähempänä kuin he osasivat aavistaa. Mutta se loikki tietenkin nopeasti reikäänsä epäilemättä hautomaan uutta juonta niittomiehen varalle.
VII
LEIRITIETOA
— Kuinkas nukuit, Sam?
— En saanut vähääkään unta.
— Enkä minä. Värisin koko yön. Nousin ylös ja otin vielä lisäpeitonkin, muttei siitä ollut mitään apua.
— Mahtoiko olla vilutautisumua tai jotakin muuta sen tapaista?
— Miten sinä jaksat, Mäihä?
— Paksusti.
— Eikö nokkaasi tuntunut sumun käryä?
— Ei vähääkään.
Seuraavana yönä asian laita oli vielä hullummin. Gui nukkui rauhallisesti, vaikkapa ei aivan ääntelemättä, mutta Sam ja Jan vääntelivät vuoteessaan tuntikausia. Aamulla Sam auringon nousun aikaan nousi istumaan.
— Kuulkaas nyt, ei tämä ole lystiä. Lysti on lystiä, mutta jos minun pitää joka yö väristä, niin lähden kotiin niin kauan kuin kykenen.
Jan ei sanonut mitään. Hän oli alakuloinen, mutta ei halunnut yhtä vähällä luopua ulkona asumisesta.
Heidän huolensa melkein haihtuivat, kun lämmin aurinko nousi taivaalle, mutta siitä huolimatta he pelkäsivät tulevaa yötä.
— Mitä kummaa se mahtaa olla, tuumi Pikku Majava.
— Tuntuu minusta kovasti vilutaudin kaltaiselta, muttei taas toisaalta aivan siltäkään. Ehkä juomme liian paljon suovettä. Pelkään, että Gui on meidät ruoillaan myrkyttänyt.
— Luultavampaa on, että saamme keripukin liiasta lihan syönnistä.
Kysytään Kalebilta.
Kaleb kävi leirillä iltapäivällä, muutoin pojat olisivatkin lähteneet hänen luokseen. Hän kuunteli ääneti Janin juttua ja kysyi sitten: — Oletteko tuulettaneet peitteitänne?
— Emme, vastasivat pojat.
Kaleb meni tiipiihin, tunnusteli peittoja, murahti sitten: — H-m! Arvasinhan. Ovat niin kosteita, että vaikka vettä voisi vääntää. Nukutte yön toisensa jälkeen ja hikoilette noihin peittoihin ja sitten vielä ihmettelette, miksi ne ovat kosteita. Ettekö ole nähneet äitinne joka päivä kotona peittoja tuulettavan? Jokainen intiaaniskuoo tietää sen verran ja ainakin joka toinen päivä hän antaa peittojen päiväsydännä paistua ainakin kolme tuntia auringon paisteessa taikka kuivaa ne tulen ääressä, ellei päivä paista. Kuivatkaa peittonne, niin ei tarvitse enää palella.
Pojat ryhtyivät paikalla toimeen, ja sinä yönä he jälleen saivat nukkua nuoruuden suloista lämmintä unta.
Vielä toisenkin leiritietoon kuuluvan tärkeän tempun he saivat oppia. Sääskistä oli aina vastusta, milloin enemmän milloin vähemmän. Yöllä ne tunkeutuivat poikain kimppuun tiipiihin, mutta pian nämä oppivat tukehduttamaan ne heittämällä kuuman tulen päälle tukon vihantaa ruohoa. Ruohon he heittivät tuleen auringonlaskun aikaan, menivät sitten ulkopuolelle, sulkivat tiipiin tarkkaan ja söivät illallista keittotulen ympärillä. Kun illallinen oli syöty, he varovasti avasivat tiipiin, jolloin kaikki ruoho oli palanut ja tuli hiiltynyt; tiipiin yläosassa oli vielä sankka savupilvi, mutta sen alla raikasta ilmaa. Sitten he harjasivat pois vuoteeseen pudonneet sääsket, kömpivät joka mies sisään ja sulkivat oven tarkkaan. Ei ainoakaan sääski säästynyt kuolemalta, ja savureiässä väikkyvä savu esti niitä pääsemästä ulkoakaan sisään. Siten poikaset saivat nukkua yönsä rauhassa. He voittivat täten metsän pahimman kiusan. Mutta oli vielä toinenkin viihtymyksen vihollinen, joka teki tuhojaan päivällä, nimittäin sininen lihakärpänen. Näitä näytti ilmaantuvan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului, ja ne munivat kellertäviä muniaan kaikkeen, mikä vähänkin tuoksahti lihalle ja lialle. Niitä hyöri pöydän ympärillä ja sotkeutui ruokiin; niiden kuolleet, uponneet ja ränstyneet raadot saastuttivat kaikki ruoat, kunnes Kaleb, jonka askelet johtivat leirille yhä useammin, kerran huomautti: — Se on teidän oma vikanne. Kas kuinka paljon törkyä olette jättäneet joka puolelle.
Se olikin totta. Tiipiin ympärystä oli leveältä alalta täynnä paperipaloja, peltiastioita ja ruoan tähteitä. Yhdellä taholla oli jos kuinka paljon perunankuoria, luita, kalansuomuja ja likaa, ja joka puolella höriseviä kärpäsiä, joista oli vaivaa aamusta iltaan, kunnes auringonlaskun jälkeen sääsket tulivat ja ryhtyivät kidutustyön yövuorolle.
- Mitä intiaanit tekevät tällaisissa tapauksissa, tiedusteli pikku
Majava, — eli siis mitä meidän olisi parasta tehdä?
- Ensinnäkin voisitte muuttaa leirinne toiseen paikkaan; toiseksi voisitte siivota tämän.
Kun ei ollut toista soveliasta leiripaikkaa, ei valitsemisen varaa ollut. Niinpä Jan sanoi pontevasti: — Pojat, meidän täytyy siivota tämä ja sitten pitää se myös siistinä. Kaivamme kuopan ja nakkaamme siihen kaiken, mikä ei pala.
Jan tarttui lapioon ja alkoi kaivaa pensaiden takana tiipiin lähettyvillä. Vähitellen Sam ja Gui ryhtyivät myös työhön. He alkoivat koota roskia ja kantaa niitä kuoppaan. Kun he nakkasivat siihen luita, peltitölkkejä ja leivänpaloja, sanoi Sam: — Se ei ole minusta oikein, kun on niin paljon eläviä olentoja, jotka mielellään sen söisivät.
Kaleb, joka istui pölkyllä rauhallisesti poltellen, sanoi tämän kuullessaan: — No, jos tahdotte menetellä oikein kuten intiaanit, niin kerätkää kaikki syötävä, mitä ette tarvitse — liha, leipä, kaikki tyynni, ja pankaa se joka päivä jollekin korkealle paikalle. Intiaaneilla tavallisesti on jokin kallio — he sanovat sitä wakan'iksi, se merkitsee pyhää taikaa — ja sille he kantavat ruoan tähteet hyvien henkien mieliksi. Linnut ja oravat tietenkin korjaavat suuhunsa kaiken; mutta intiaani on tyytyväinen siitä huolimatta. Jos heidän kanssaan väittelee, että linnuthan se saavat eikä henget, he sanovat: "Mitä väliä sillä on. Linnut eivät olisi sitä saaneet, elleivät henget olisi tahtoneet antaa", taikka että linnut ovat ottaneet sen hengiltä kantaakseen!
Suuri neuvosto lähti sitten liikkeelle joka mies wakan-kalliota etsimään. He löysivätkin metsästä tähän tarkoitukseen sopivan paikan, ja yksi oli joka päivä velvollinen kantamaan kalliolle ruoan tähteet. Ne eivät luultavasti olleet metsän eläimille yhtä haluttua tavaraa kuin olisivat olleet puoli vuotta myöhemmin, mutta pian he saivat nähdä, että oli monta lintua, jotka mielihyvin kävivät wakanillla ruokailemassa; ja purolta kulki pian sinne polku — matkaa oli vain viisikolmatta askelta — joka kertoi nelijalkaisten käyvän hyväin henkien vieraanvaraisuutta nauttimassa.
Kolme päivää tämän jälkeen, lihakärpäsrutosta oli päästy ja pojille selvisi, että leirin likaisena pitäminen on suorastaan rikos.
Erääseen toiseenkin asiaan Kaleb iski kiinni: — Jan, hän sanoi, teidän ei nyt pitäisi juoda joen vettä, sehän on melkein alallaan. Aurinko lämmittää sitä niin kovasti, ja siinä alkaa olla liian paljon kaikenlaisia eläviä. Sitä ei voi pitää terveellisenä.
— Niin, mutta mitäs me sille voimme? sanoi Sam, vaikka hän olisi yhtä hyvin voinut puhua purolle itselleen.
— Mitä me voimme tehdä, herra Clark? kysyi Jan.
— Kaivakaa kaivo!
— Hohoh! Lystäilemässä me täällä olemme! vastasi Sam.
— Kaivakaa intiaanien tapaan, sanoi Kaleb. — Puolessa tunnissa se on tehty. Kas näin, minä näytän.
Hän otti lapion, etsi kuivan paikan, joka oli noin kolmen sylen päässä lammen yläpäästä, ja kaivoi kuopan. Kun hän oli saanut kuopan metrin syvyiseksi, alkoi siihen nopeasti vuotaa vettä. Hän kaivoi vielä vähän, mutta sitten hänen täytyi lopettaa, sillä siihen vuoti niin nopeasti vettä. Kaleb otti sangon ja ammensi kuraveden pois pohjaa myöten, antoi sitten kuopan uudelleen täyttyä ja ammensi jälleen pois. Kolmen tyhjennyksen jälkeen kuoppaan virtaava vesi oli kylmää, hyvän makuista ja puhdasta kuin kristalli.
— Kas siinä, hän sanoi, — tuo vesi on teidän lammestanne, mutta sen on siivilöinyt kolme syltä vahva hiekkakerros. Tällä tavalla kuraisimmastakin rämeestä saa raikasta ja puhdasta vettä. Se on nyt intiaanin kaivo.
INTIAANIN RUMPU
VIII
"Voi että hevosen jouhella ja lampaan nahalla on semmoinen voima ihmissielua liikuttaa!"
— Jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin tekisitte tuosta rummun, sanoi Kaleb Janille, kun he tapasivat niinipuun, jonka myrsky oli hiljakkoin kaatanut ja jonka viat nyt hyvin näkyivät, sillä se oli aivan ontto, pintapuu vain oli jäljellä.
— Kuinka se tehdään? Mielelläni oppisin sellaisen valmistamaan.
— Tuopa kirves tänne.
Jan juoksi kirvestä hakemaan. Kaleb katkaisi kyynärän pituisen suoran pölkyn, jossa ei ollut halkeamaa. Tämä kannettiin leiriin.
— Tiedätte toki, ettei rumpua voi tehdä, ellei ole päihin nahkaa.
— Mitä nahkaa sen pitäisi olla?
— Hevosen, lehmän, vasikan — melkein vaikka minkä eläimen, kunhan vain on riittävän lujaa.
— Meidän aitassamme on vasikannahka ja vajassa on toinen, alkoi Gui, — mutta se on aivan rotan syömä. Ne ovat minun. Minä tapoin vasikat. Äijä antaa minulle vuodat, kun tapan ja nyljen eläimet. Jaa, näkisittepäs minun tappavan vasikoita —
Gui oli jälleen hairahtumaisillaan itsensä ylistelyyn, mutta Sam, jonka arkaan paikkaan tämä koski, kiljaisi "uhuup!" ja kouraisi poikaa niskakarvoista niin äkkinäisellä otteella, että kolmas sotapäällikkö lensi selälleen tallukat taivasta kohti ja kerskaileminen päättyi tavalliseen ruikutukseen.
— Anna olla, Sam, sanoi Pikku Majava moittien. — Ethän sinä voi estää koiraa haukkumasta. Katsos, Gui on nyt yksinkertaisesti sellainen kuin on. Sitten Jan virkkoi Guille: — Älä välitä, eihän sinuun sattunut. Lyön vetoa, että voitat Samin hirven ajossa ja näet kahta vertaa kauemmaksi kuin hän.
— Niin teenkin; sen vuoksi hän onkin niin vihainen. Lyön vetoa, että näen kolmekin kerta niin kauas — ehkä viisikin kertaa, vastasi Gui loukkaantuneella äänellä.
— Mene nyt hakemaan nahat — jos nimittäin tahdot, että saamme rummun sotatanssiimme. Sinä olet ainoa koko joukossa, jossa on miestä nahkoja hankkimaan. Tästä imartelusta innostuneena Gui kiiruhti matkaan.
Kaleb muotoili sillä välin onttoa pölkkyä. Hän kuori sen ensin ja poisti sitten tapparalla sisältä kaiken lahon ja säröt. Hän käänsi rumpupölkyn pystyyn ja teki maahan tulen ontelon kohdalle kohottaen sitten pölkkyä aina jonkin ajan kuluttua ja veistäen pois kaiken hiiltyneen puun. Sitten hän vielä koversi ja silitteli, kunnes pölkky oli ohut ja sileä sekä sisältä että päältä. Heidän korviinsa kantautui Guin kimakka huuto pian sen jälkeen, kun poika oli matkaan lähtenyt. He luulivat hänen olevan lähellä, mutta häntä ei kuulunutkaan. Rumpupölkyn muovailuun kului pari tuntia, mutta Guita ei vain kuulunut. Kaleb huomautti, että rummusta puuttui nyt enää vain nahka ja että ukko Burns oli varmaankin saanut pojan käsiinsä ja pannut hänet puutarhaan rikkaruohoja kitkemään. Eiköhän Gui vain selkäsaunan saatuaan ollut päästänyt tuota ulvahdusta.
Ukko Burns oli köyhä saamaton mies, laiha ja luisuhartiainen. Hän oli vasta kolmenkymmenen viiden ikäinen, mutta kun hän oli naimisissa, oli hän siitä huolimatta "ukkomiesten kirjoissa". Sangerissa oli tapana, että jos mies kahdeksankymmenvuotiaana vielä oli naimaton, hän oli "poikamiehiä", mutta jos hän meni kahdenkymmenen ikäisenä naimisiin, hän oli heti "ukko".
Rouva Burns oli saanut tuon tavanmukaisen helminauhan pellavapäitä, mutta useat olivat kuolleet. Vanhemmista oli eloon jäänyt vain Gui, joka oli äitinsä lellipoika, ja vasta suuren aukon päästä seurasi neljä pientä tyttöä, jotka olivat neljän, kolmen, kahden ja yhden vuoden ikäiset. Rouva Burns oli lihavahko ja hyväntahtoinen ihminen, mutta hän tunsi yleistä vastaansanomisen halua miestään kohtaan, joka tietysti oli lasten luonnollinen vihollinen. Jim Burnsin ihanteita oli, että poika oli kunnolla kasvatettava — toisin sanoen hänestä piti saataman niin paljon työtä kuin suinkin irti lähti — ja Gui taas tarrasi kiinni omaan ihanteeseensa, hän tahtoi päästä niin vähällä kuin suinkin. Tässä ihanteiden ristiriidassa äiti oli Guin varma, vaikka enimmäkseen salainen auttaja. Hänen silmissään poika oli moitteeton: kaikki mitä hän teki oli oikein. Pojan teerenpisamaisia kasvoja ja tylppiä piirteitä hän piti jalon kauneuden perikuvina. Ja Guin etevyydestä Margat Burns oli aivan varma.
Burnsissa oli koko joukko luontaista tunnetta, mutta häneltä puuttui tasaisuutta; toisinaan hän pieksi Guita armottomasti tyhjän takia, toisinaan taas nauroi arveluttavillekin erehdyksille, niin ettei poika koskaan tarkoin tiennyt, mitä odottaa piti, ja huomasi sen tähden viisaimmaksi karttaa "äijää" niin paljon kuin suinkin. Hänen leirissä käyntinsä isä tuomitsi kerrassaan, osaksi sen vuoksi, että Gui sen johdosta laiminlöi askareensa. Burns oli kerran tai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo annos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin taitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa väkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut aikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa häpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti toiset kaikessa, "vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia ja suurempia".
Mutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan, tuli "tutkaimen" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen sangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut aikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus ilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli, jonka pojat kuulivat.
— Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua juoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla! Gui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja vasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille tuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.
Pian hän kuuli äitinsä huutelevan: — Gui poikani, Gui poikani. Hän heitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.
— Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.
— Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.
— Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.
Mutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi, että isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä haukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin lohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.
— Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy sinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin taas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti kuiskasi hänelle: — Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun hän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä, hän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä veräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten tapahtuu vaikka mitä.
Tässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin myöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja hellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi tai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi, kuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.
Vasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli karva kiinni.
Kaleb huomautti: — Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät.
Sitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: —
Kuta lämpimämpi sitä parempi.
Kolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät enää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva lähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin kelvollisiksi rummun tekoon.
Kaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla saadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen tylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä yltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä parkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa. Tätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein pyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä viisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen nahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa nirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden tuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan, rumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi nahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan ensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen ja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes joka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri soma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli saatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat rumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien hämmästykseksi heti anasti sen. — Nahat ovat minun, hän selitti, ja tottahan se olikin.
Kaleb sanoi silmää iskien: — Puuaines näyttää sitten tulevan kaupanpäällisiksi.
Puusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta se olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti niin vähän ääntä.
— Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.
— Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan, sanoi erämies.
Oli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan kuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa ponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä. Kun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä läpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin herkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.
Kaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat piiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto alkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti suuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista valkoisen miehen "suurenmoisista saavutuksista" elääkseen niissä tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.