IX
KISSA JA SKUNKKI
Sam oli "verilöylymatkalla" vähän leipää hankkiakseen. Gui oli mennyt luonnollisen vihamiehensä ansaan ja oli paraillaan puutarhassa ankaraan pakkotyöhön tuomittuna. Jan oli yksin leirissä. Hän kiersi multa-albuminsa, mutta ei keksinyt mitään uutta. Jälkiä alkoi kuitenkin ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Isojen jälkien seassa oli nyt pieniäkin skunkin ja minkin käpälän painalluksia. Kun hän tuli rastitun tien päähän pensasaidalle, hän näki soman pienen keltalivertäjän, joka ruokki isoa kömpelöä lehmälintua; se oli tämän ilmeisestikin munasta hautonut. Hän oli usein kuullut, että lehmälintu munii käen tapaan munansa toisten lintujen pesään, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse saattoi asian todeta. Nähdessään kömpelön mullankarvaisen lehmälinnun räpisyttelevän puolikasvuisia siipiään ja pyytävän kirkasväriseltä puolta pienemmältä laululinnulta apua Jan tuumiskeli, oliko tämä hellä kasvattiäiti todella niin hupsu, että luuli tuota rumilusta omaksi poikasekseen, vai tunsiko vain sääliä kasvattiaan kohtaan.
Hän lähti nyt myötävirtaan alemmalle multa-albumille ja siellä hän kummakseen näki uudet jäljet. Hän piirsi ne, mutta ennen piirustuksen lopullista valmistumista hänelle jo selvisi, että ne saattoivat olla liejukilpikonnan poikasen jättämät. Hän näki sitä paitsi joukon sangen tavallisia jälkiä, joista melkoinen osa oli kissan, ja hän ihmetteli, kuinka jälkiä oli niin paljon, vaikka eläimiä näki niin harvoin. Tietenkin eläimet enimmäkseen liikkuivat yön aikaan, mutta yölintujahan olivat pojatkin osaksi ja liikkuivat aina samoilla mailla, niin ettei tämäkään selitys tuntunut tyydyttävältä. Jan kävi joen partaalle suulleen. Joki oli tällä kohdalla uurtanut savikkoon syvän uoman, jonka korkeat, jyrkät savitörmät olivat kolmen sylen päässä toisistaan. Joki oli nyt sangen pieni — ei muuta kuin ohut vesinauha, joka kiemurteli kanjonin pohjalla — "kanjoniksi" Jan oli tämän paikan nimittänyt. Veden kahden puolen oli leveä liejureunus, joka erittäin herkästi vastaanotti kaikkien vaeltavien nelijalkaisten jalanpainallukset, ja tässä olikin vaikka kuinka runsaasti sekä vanhempia että uudempia jälkiä.
Törmillä kasvoi sangen rehevä ruohikko, joka oli täynnä heinäsirkkoja. Toisella puolella kasvoi sankkoja häpykannus-tiheikköjä, joukossa ihmeen kauniita kardinaalikukkia, erästä lobelia-lajia. Jan katseli kaikkea tätä ihmeellistä mielihyvää tuntien. Hän tiesi nyt niiden nimet, ja siten ne olivat menettäneet kiusoittelevan salaperäisyytensä ja muuttuneet viehättäviksi ystäviksi. Siinä suullaan maatessaan hän muisteli menneitä aikoja, jolloin hän ei ollut tiennyt kukkien eikä lintujen nimiä. Ne kaikki olivat olleet hänelle outoja, ja hän oli vain halunnut oppia ne tuntemaan. Bonnerton muistui omituisen voimakkaasti hänen mieleensä. Isä ja äiti, veljet ja koulutoverit. Se elämä tuntui kuin olleelta ja menneeltä, vaikka hän oli ollut vasta kaksi kuukautta sieltä poissa. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja ilmoittanut matkan onnistumisesta. Kerran myöhemminkin hän oli lähettänyt kirjeen kertoen voivansa hyvin. Hän oli saanut äidiltään herttaisen kirjeen ja raamatunlauseen tai pari ja isältään jälkikirjoituksen, joka sisälsi monia järkeviä neuvoja ja lisää raamatunlauseita. Jan ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut niin kokonaan heistä vieraantua.
Hänen siinä maatessaan kiinnitti vähäinen liike puron varrella hänen huomiotaan. Iso lehmus oli kaatunut nurin. Se oli ontto, niin kuin ne tavallisesti ovat. Runko oli peittynyt kaikenlaiseen rehevään kesäkasvullisuuteen, mutta yksi oksa oli lohjennut pois ja jättänyt päärunkoon kolon. Sysimustaan koloon ilmestyi pää, josta välkkyivät hohtavat vihreät silmät, ja rungolle hiipi tavallinen harmaa kissa. Se istui siinä auringonpaisteessa, nuoli käpäliään, suori karvojaan, oikoi kynsiään ja koipiaan sukunsa tavan mukaan, asteli sitten hirren päähän ja loivaa rinnettä kanjonin pohjalle. Siellä se joi, ravisteli sirosti veden käpälistään ja suori karvansa yhdellä pyyhkäisyllä. Sitten se tutki kaikki jäljet melkein yhtä tarkkaan kuin hänkin, vaikka se ilmeisesti arvostelikin nenällään eikä silmillään. Jania sen puuhailun seuraaminen kovasti huvitti. Se käveli myötävirtaan jättäen saveen muutamia sangen siroja jälkiä, jotka Jan itsekseen päätti hyvin pian piirtää muistikirjaansa. Äkkiä se pysähtyi, katseli ylöspäin ja ympärilleen, sirouden, notkeuden ja somuuden perikuvana, silmissä vihreä tuli, hyppäsi sitten päättävästi puron uomasta tiheikköön ja katosi.
Tämähän näytti sangen tavalliselta tapaukselta, mutta se seikka, että kotikissa oli muuttanut metsään asumaan, teki sen kuitenkin tavallista mielenkiintoisemmaksi, ja Jan tunsi kummallisten väreiden kulkevan lävitseen, ikään kuin mirri olisikin ollut todellinen villieläin. Hän oli jo edistynyt taiteilijana niin pitkälle, että kissan sulavat liikkeet tuottivat hänelle suurta iloa.
Hän makasi siinä muutaman minuutin odottaen kissan ilmestyvän uudelleen; sitten hän kuuli kaukaa vastavirran puolesta hiljaista soran rahinaa. Hän kääntyi sinnepäin ja näki, ei kissaa, vaan aivan toisenlaisen ja vähän isomman eläimen. Se oli matala, paksuhko, pikimusta ja valkojuovainen. Häntä oli mahdottoman suuri ja pörröinen. Jan tunsi sen heti skunkiksi, vaikkei ollut koskaan ennen tavannut sitä metsässä eikä päivänvalossa. Se lähestyi päättävästi tallustellen ja puoleen ja toiseen haistellen. Se kaartoi mutkan ympäri ja oli melkein Janin kohdalla, kun emon perässä tulla töpsytteli kolme pientä skunkkia.
Emo tutki jälkiä samaan tapaan kuin kissakin, ja Jan tunsi ihmeellistä veljeyden tunnetta katsellessaan metsän eläimiä näin omalla havaintopaikallaan.
Vanha skunkki sattui sitten kissan vereksille jäljille ja pysähtyi sen verran niitä haistelemaan, että penikatkin siihen joutuivat ja yhtyivät tutkisteluihin. Yksi poikasista meni äyräälle siihen paikkaan, josta kissa oli tullut alas. Sen pienellä kuonollaan nuuskiessa tätä verestä hajua emoskunkkikin tallusteli paikalle, alkoi haistella suurella mielenkiinnolla ja kiipesi sitten äyräälle. Pienokaiset seurasivat perässä minkäänlaista järjestystä noudattamatta yhden vaihteeksi mukeltaessa takaperin jyrkältä polulta.
Emoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä seurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon, haisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin häntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu, ja emoskunkki peräytyi ulos takaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.
Poikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja vasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan raa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se iski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen pois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta kyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva skunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä kerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen sydäntäsärkevän mii-auu-mii-auun toisensa perästä. Se koski Janin sydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta kuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa — vanha emokissa — ilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat pystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin leijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut seurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti tyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili voimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin kimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään, vaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin saastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.
Hampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi joka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään tukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin kissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli niin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää. Skunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin veteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin nahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen, joka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon talttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton, skunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas ulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan mujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja valmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko maailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt. Mutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi pois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa yli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin ensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä veriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen jälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.
Jan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi. Koko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja se seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä elättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille paikan hänen eläinsankariluettelossaan.
Mirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää siitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli ulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi ilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan päällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi voinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan vartioivan emokissan voima on lannistumaton.
Lopulta ei näyttänyt enää olevan mitään pelkoa hyökkäyksen uudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien mirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla penikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan niitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta aina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen tuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen sanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä, mutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli nenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö siis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se oli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa epäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut löyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun ne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky myllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.
X
ORAVAPERHEEN SEIKKAILUT
— Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä, kun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat Burnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon pökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella muutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä ei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän, katsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja purjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen jalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni. Hän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus puraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli tyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon takapuolta ja katosi oksien sekaan.
Gui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut tikan reiästä lähtemään, "sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen tikka?" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää kovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki pökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen jälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen tikan lähtemään pesästään.
Keino ilmeisestikin oli hyvä elävien olentojen esiin saamiseksi. Jan innostui siihen heti, otti maasta paksun seipään, kun he taas sattuivat kulkemaan reikäisen pökkelön ohi, ja iski sillä kolmesti tai neljästi olkansa takaa. Alemmasta reiästä livahti ulos orava, joka sitten piiloutui toiseen ylempään; uusi tuima isku sai sen kurkistamaan ulos ja hyppäämään pökkelön päähän ja siitä tuota pikaa taas alempaan reikään.
Pojat innostuivat kovasti. He takoivat nyt pökkelöä miehissä, saamatta oravaa kuitenkaan tulemaan ulos.
— Hakataan se poikki, sanoi Pikku Majava.
— Minä näytän teille paremman keinon, vastasi Tikka. Hän katseli ympärilleen ja huomasi kolme syltä pitkän kangen. Hän sovitti sen pään pölkyn yläpäässä olevaan loveen ja työnsi sitten rajusti pitäen tarkkaan silmällä lahopuun päätä. Jaha! Se huojui vähän. Sam työnsi uudelleen pitäen yhä tarkkaan vaarin siitä, että työnsi juuri silloin, kuin pökkelö huojahti poispäin. Toisetkin pojat tarttuivat kankeen kiinni ja kaikki survaisivat yhtaikaa Samin huudon mukaan: — nyt — nyt — nyt —
Yksi ainoa parin tai kolmen sadan kilon survaus tuskin olisi saanut pökkelöä liikahtamaankaan, mutta nämä pienet parinkymmenen kilon survaukset juuri oikealla ajalla saivat sen yhä enemmän ja enemmän myötäämään, ja kolmen tai neljän minuutin kuluttua juuret, jotka olivat alkaneet risahdella, ratkesivat rytisten irti ja iso lahopuu rusahti nurin. Sen ontto pää sattui kaatuneen puun runkoon ja ratkesi auki tuprauttaen pölyä, säpäleitä ja lahoa puuta joka suunnalle. Pojat hyökkäsivät paikalle ottaakseen oravan kiinni. Se ei kuitenkaan hypännyt ulos, niin kuin he luulivat sen tekevän, vaikka he kaahivat säpäleitten keskeltä. He löysivät pökkelön etupuolen, jossa vanha tikan reikä oli, ja sen alla oli paksulti hienoa setripölyä, ilmeisestikin pesä. Jan penkoi sitä kiihkeästi, ja siinä makasikin orava, näköjään aivan vammattomana. Tarkemmin katsottuna sen kuonon kärjessä sentään näkyi veripisara. Aivan sen vieressä oli viisi pientä oravanpoikasta, ilmeisestikin hyvin myöhäinen poikue, koska ne kaikki olivat alastomia, sokeita ja avuttomia. Yhden kuonon päässä oli niin ikään veripisara ja se makasi yhtä hiljaa kuin emäkin. Alussa metsästäjät luulivat emon tekeytyvän valekuolleeksi, mutta pian kuoleman jäykkyys levisi sen ruumiiseen.
Pojat tunsivat nyt itsensä sangen syyllisiksi, ja heidän mielensä oli kovin paha. Ajattelematta, metsästysvaistoaan noudattaen he olivat tappaneet viattoman emäoravan, joka suojeli poikasiaan, eikä eloon jääneillä poikasilla ollut muuta toivoa kuin nälkäkuolema.
Jan oli ollut kiivain takaa-ajossa, ja hänen omaantuntoonsa koski nyt paljon kipeämmin kuin molempien toisten.
— Mitä me niille teemme? kysyi Tikka. — Ne ovat niin kovin pieniä, ettei niitä voi kesyttääkään.
— Parempi kuin hukutamme ne veteen, niin pääsemme niistä, ehdotti Mäihä, jonka mieleen muistui, kuinka monta kotikissan poikuetta hän oli urhoollisesti hukuttanut.
— Kun löytäisimme toisen oravan pesän, johon ne voisi viedä, sanoi Pikku Majava tunnonvaivoissa. Katsellessaan neljää kädessään haparoivaa avutonta poikasta hän ei voinut estää katumuksen kyyneliä herahtamasta silmiinsä. — Olisi ehkä paras tappaa ne ja lopettaa niiden surkeus. Emme näin myöhään enää löydä toistakaan oravan pesää. Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi: — Minä tiedän erään, joka lopettaa niiden tuskat. Parasta viedä ne sille. Saisi se ne lopulta kuitenkin, se metsiintynyt harmaa vanha kissa. Pannaan ne sen pesään, kun se on itse poissa.
Tämä tuntui olevan järkevä, yksinkertainen ja sääliväinen tapa päästä orvoista. Pojat siis lähtivät puron kanjoniosalle. Yhteen aikaan iltapäivästä aurinko paistoi sillä tavalla, että näkyi selvään kaikki, mitä kolossa oli. Pojat menivät sangen hiljaisina miehinä sille paikalle äyrästä, josta Jan oli katsellut kissan ja skunkin taistelua, ja nähtyään, että pesässä olivat vain penikat, Jan ryömi ja pudotti oravanpoikaset sinne ja palasi sitten toveriensa luo Mirjamin tavoin katsellakseen, mikä löytölasten kohtaloksi tulisi.
Kokonaisen tunnin he saivat odottaa vanhaa kissaa, ja kun he koko ajan olivat hyvin hiljaa, he saivat palkakseen nähdä monta kiintoisaa näkyä.
Kolibri tulla hyristi paikalle ja pyristeli utuisena siipitukkona toisen kannukan kukkasen edessä toisensa jälkeen.
— Kuules, Majava, sinä väitit, että kolibrit ovat niin erikoisen kauniita, sanoi Tikka osoittaen himmeätä harmaahkon vihreätä lintua, joka oli heidän edessään.
— Ja niin väitän vieläkin. Katsopas nyt! Ja samassa riippuva kolibri kerran ilmassa käännähtäen äkkiä muutti pikimustan kurkkunsa tulen ja veren punaksi, joka sai arvostelijan paikalla vaikenemaan.
Kun kolibri oli mennyt tiehensä, näkyi ruohikossa vähän aikaa hääräilevän peltohiiri sinne tänne, ja pian sen jälkeen myyrä, joka tuskin oli hiiren kokoinen, ajoi tätä jälkiä myöten kiukkuisesti takaa.
Myöhemmin lähestyi joen kuivaa mutta varjoisaa uomaa pitkin lyhytkoipinen surkea kaniinin kokoinen eläin haistellen ympärilleen. Kun se kulki heidän alapuoleltaan, Jan pienestä majavamaisesta päästä ja suomuisesta hännästä totesi, että se oli piisamirotta, joka ilmeisestikin etsi vettä.
Uimalammikossa oli vielä runsaasti vettä, ja pojat päättelivät että tänne olivat kokoontuneet kaikki sellaiset metsän asukkaat, jotka "kuivuus uhkasi hukuttaa", kuten Sam sanoi.
Tuskin oli kulunut parikymmentä minuuttia siitä kun piisami oli kadonnut, ennen kuin ilmestyi näkyviin toinen tummanruskea eläin.
— Toinen piisami; ne ovat varmaan sopineet, että täällä tavataan, kuiskasi Tikka. Mutta kun "piisami" oli tullut lähelle, se huomattiinkin aivan toiseksi eläimeksi. Se oli kissan mittainen, mutta matalampi, pää leveä ja latuska, leuka ja kurkku valkoiset, sääret lyhyet, muodoltaan kuin hyvin suuri portimo; siitä ei voinut erehtyä, se oli minkki, piisamin verivihollinen, paraillaan saaliinsa jälkiä seuraamassa. Se kiersi vikkelään joenmutkan ympäri haistellen jälkiä kuin koira. Jos se saisi kiinni piisamin ennen kuin tämä olisi ennättänyt lammikkoon, piisamin matka saisi surullisen lopun. Jos piisami ennättäisi syvään veteen, niin se ehkä pelastuisi. Mutta yhtä varmaan kuin lammikosta tulisi piisamien yhtymäpaikka, yhtä varmasti se houkuttelisi minkitkin luokseen.
Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut sitä, kuin minkki oli kulkenut ohi, välähti vastapäätä olevan kaatuneen puun rungolle harmaa olento. Voi, kuinka se näytti solakalta ja sirolta! Kuinka täydellisen sopusuhtainen se olikaan piisamilöntykseen ja hitaaseen minkkiin verrattuna. Ei ole mitään notkeampaa eikä sirompaa kuin kaunis kissa, ja tiedemiehet ovat kautta maailman pitäneet kissaa ruumiinrakenteensa puolesta täydellisyyden perikuvana. Mirri vilkuili ympärilleen, uhkaisiko vaaraa miltään puolelta. Se ei ollut tuonut lintua eikä hiirtä, sillä poikaset olivat vielä liian nuoria sellaista riistaa varten. Pojat katselivat sitä mitä hartaimmalla mielenkiinnolla. Kissa hiipi puunrunkoa pitkin kololle, skunkille haisevalle kololle. Se alkoi hiljalleen kehräillä saaden tällä tutulla äänellä nälkäiset poikaset tuota pikaa liikkeelle, asettui sitten kaarelle maata niiden ympärille ja huomasi lamassa punertavat pikkuoravat omien poikastensa joukossa. Kissa pysähtyi nuolemaan lähintä pentuaan, katseli pitkään nuorta oravanpoikasta ja haisteli sitä. Jan pohdiskeli, mitä hyötyä siitä saattoi olla, kun kaikki löyhkäsi skunkille. Mutta kissasta nuuhkiminen näytti ratkaisevan asian, sillä nyt se kokosi ne kaikki neljän käpälänsä syleilyyn ja käänsi poskensa ylöspäin. Kohta Mäihä saattoi riemuiten julistaa, että "pikkuoravat imivät yhdessä kissanpoikasten kanssa".
Pojat odottivat vielä hetkisen ja tultuaan nyt varmoiksi siitä, että oravan poikaset olivat luonnollisesta vihollisestaan saaneet hellän kasvattiemon, he palasivat leiriin. Tämän sekaperheen katseleminen oli sitten heidän jokapäiväisiä ilojaan.
Tässä voimme samalla kertoa tarinamme loppuun saakka. Vanha harmaa kissa hoiti uskollisesti ja hellästi löytölapsiaan. Ne näyttivät menestyvän, ja Jan, muistaen kuulleensa, että kissa oli kerran imettänyt ja elättänyt kokonaisen kaniinipoikueen, odotti uteliaana sitä päivää, jolloin saataisiin nähdä kissanpenikkain ja oravanpoikasten kisailevan päivänpaisteessa. Viikon kuluttua Mäihä väitti, että vain yksi orava näkyi aamiaispöydässä, ja kymmenen päivän kuluttua, ettei ainoatakaan. Jan hiipi onton puun luo ja sai selville asian. Kaikki neljä makasivat pesän pohjalla hengettöminä. Syytä onnettomuuteen oli mahdoton tietää. Kissa oli niitä hoitanut parhaan taitonsa mukaan — hellästi ja rakkaudella, mutta ilmeisestikään se ei voinut korvata niille emoa.
XI
KUINKA METSÄN KANSAA ON KATSELTAVA
Päivät kuluivat nyt rattoisasti alkaen joka aamu murmelin metsästyksellä. Pojat elivät metsän kanssa ystävyydessä, joka oli aivan toista kuin sen ensimmäisenä yönä herättämät tunteet.
Tämä oli Samin ajatus, kun hän eräänä päivänä huomautti: — Kuules Jan, muistatkos sen ensimmäisen yön, kun minä nukuin kirves ja sinä tappara vieressä?
Intiaanit olivat oppineet taistelemaan kaikkia leirielämän pieniä ikävyyksiä vastaan ja voittamaan ne, ja samalla ne unohtuivatkin. Heidän jokapäiväinen elämänjärjestyksensä muodostui yksinkertaisemmaksi. He olivat niin sukkelaan tutustuneet metsän asukkaisiin ja metsän oloihin, että nyt mielestään olivat siellä kuin kotonaan. Puunlatvain raikuva kau — kau — kau ei enää ollut vain vaeltava ääni; se tiedettiin mustanokkakäen kesälauluksi. Sen äännekkään rätisevän lintumaisen vihellyksen, joka sadesäällä kuului matalista puista, Jan huomasi puusammakon vihellykseksi.
Pitkäveteinen pii — rii — ii — ii — ii, jota kuului kuumina iltapäivinä, oli metsäsiepon kutsuääni, ja lukuisat salaperäiset rääkäykset ja luraukset oli huomattu alati hyvällä päällä olevan vallattoman sininärhen synnyttämiksi.
Pesimäaika oli nyt ohi samoin kuin lauluaikakin; lintuja sen vuoksi näki entistä vähemmän, mutta jokien kuivumisen takia oli uimalammikkoon keskittynyt sitä enemmän elämää. Aitaa oli siirretty sen verran, että karja pääsi toisesta päästä juomaan, mutta alapää oli hyvässä turvassa sen kömpelöiltä sorkilta, ja siellä oli runsaasti monenlaisia metsäneläimiä.
Piisameja näkyi joka ilta tyynessä lammikossa, ja syvemmissä osissa oli runsaasti kaloja. Vaikka ne olivat pieniä, niin niitä oli niin runsaasti ja ne olivat niin ahnaita ottamaan onkeen, että kalanpyynnistä tuli mainio urheilu, ja useamman kuin yhden hyvän aterian intiaanit lammikostaan saivat. Joka päivä keksittiin jotakin uutta. Sam oli läheisellä vainiolla keksinyt toisen murmelinkin, jonka hengestä oli luvattu raha. Jäniksiä alkoi yön aikana käydä leirillä, varsinkin valoisina kuutamoöinä, ja viime aikoina he olivat usein kuulleet riitaista nalkuttavaa haukkumista, jota Kaleb sanoi ketun ääneksi, "luultavasti sama vanha veijari, joka asustaa Callahanin metsässä".
Ontossa niinipuussa asuva harmaa kissa oli yhä mielenkiintoinen. Pojat kävivät säännöllisesti sitä matkan päästä tarkastelemassa, mutta pätevät syyt estivät heitä kovin lähelle menemästä. Ensinnäkään he eivät tahtoneet sitä säikäyttää; toiseksi he tiesivät, että jos he olisivat menneet liian lähelle, se olisi häikäilemättä hyökännyt heidän kimppuunsa.
Yksi Janin tärkeimpiä kokemuksia oli tämä: metsässä näkee enimmän, kun on hiljaa. Odottamisen suurin vaikeus oli siinä, millä saada aikansa kulumaan, ja piirtämisen hän huomasi parhaaksi apukeinoksi. Lukeminenkin olisi käynyt laatuun, jos olisi ollut kirjoja, ei kuitenkaan yhtä hyvin kuin piirtäminen, sillä lukiessa silmät ovat kiintyneet kirjaan eivätkä metsään ja valkoisten lehtien käänteleminen on omiaan säikyttämään metsän arkoja asukkaita.
Jan käytti siten monta tuntia piirrelläkseen kaikenlaisia esineitä lammen rannoilta.
Hänen eräänä päivänä istuessaan sen reunalla hyppäsi vedestä mutukala ja sieppasi suuhunsa kärpäsen. Melkein paikalla pysähtyi sen päälle ilmaan ohikiitävä kuningaskalastaja, räpytti siipiään, syöksyi alas, kohosi taas ilmaan nokassaan mutu, lensi oksalle saalistaan syömään, mutta tuskin oli sinne päässyt, ennen kuin paksusta puusta livahti esiin kanahaukka, iski molemmat kouransa kuningaskalastajaan ja painoi sen alas äyrästä vastaan — tuossa tuokiossa haukka olisi saaliinsa tappanut, ellei äyrään kolosta samalla olisi töytäissyt esiin pitkä ruskea olento, joka hyökkäsi tappelevien kimppuun ja silmänräpäyksessä muutti koko tilanteen. Kaikki kolme tappelijaa kimposivat erilleen, haukka vasemmalle, kuningaskalastaja oikealle, mutu takaisin lampeen, ja minkki jäi rannalle suu täynnä höyheniä ja sangen tyhmistyneen näköisenä. Sen seistessä siinä untuvia kuonostaan ravistellen hiipi pensaikon kautta rantaa kohti toinen eläin — vanha harmaa kissa. Minkki rypisti kuonoaan, näytti terävät hammasrivinsä ja ärisi vimmatusti, mutta peräytyi samalla puunjuurien suojaan. Kissa niuhisti korvansa; pörhisti selkä- ja häntäkarvansa; kyyristyi palavin silmin ja hännänpäätään leiskutellen ja vastasi minkin ärinään matalalla murinalla. Minkki ilmeisestikin uhkasi kissalle "äkkikuolemaa", mutta tämä ei tehnyt mirriin suurtakaan vaikutusta. Minkki peräytyi kauemmaksi juurien taa, kunnes ei näkynyt muuta kuin sen silmäin vihreä hehku; kissa sen sijaan kulki rauhallisin askelin sen piilopaikan ohi ja lähti omiin hommiinsa. Juurien alla ärinä vähitellen lakkasi, ja vihollisen matkoihinsa mentyä minkki sukelsi veteen ja katosi näkyvistä.
Nämä molemmat eläimet joutuivat toisenkin kerran vastakkain, kuten Jan sattui piilopaikastaan suureksi ilokseen näkemään. Hän oli kuullut vikkelän veteen lupsahduksen, mutta ei ääntä kohti vilkaistessaan enää nähnyt muuta kuin rantaan tulevat, avartuvat renkaat. Sitten vedenpinta rikkoutui kaukana lammen yläpäässä. Sinne ilmestyi ruskea täplä, joka taas katosi. Ilmestyi kohta toinenkin kadotakseen samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Myöhemmin piisami kömpi rannalle, taapersi parikymmentä jalkaa eteenpäin, hyppäsi taas veteen, ui alaspäin, nousi toiselle rannalle ja ryömi ilmassa riippuvien juurien alle. Minuutin kuluttua ilmestyi minkki karvat pitkin ruumista liimautuneina, niin että se oli kuin nelijalkainen käärme. Se sattui sille paikalle, jossa piisami oli noussut maalle, seurasi jälkiä, kunnes ne olivat kadonneet, laukkasi sitten edes takaisin pitkin rantaa, hyppäsi veteen, ui toiselle puolelle, ja samosi pitkin toista rantaa. Lopulta se tapasi jäljet ja seurasi niitä. Juurien alta kuului tappelua ja minkin ärinää, ja parin kolmen minuutin kuluttua saalistaja tuli esiin vetäen piisamin ruumista perässään. Se imi sen verta ja söi parhaillaan sen aivoja, kun harmaa kissa jälleen ilmestyi näkyviin lammen rantaa astellen ja seisoi äkkiä minkin edessä, ei kahdenkaan sylen päässä siitä.
Minkki huomasi vihollisensa, mutta ei yrittänytkään päästä pakoon. Se seisoi etukäpälät saaliinsa päällä ja ärisi kissalle varoittavasti ja uhmaavasti. Muutaman sekunnin siihen tuijotettuaan mirri hyppäsi keveästi korkealle äyräälle, kulki minkin ohi, hyppäsi taas alas ja jatkoi matkaansa rantaa pitkin ylöspäin.
Miksi minkki pelkäsi kissaa ensi kerralla ja kissa minkkiä toisella? Jan arveli, että kissa tavallisesti olisi voittanut, mutta että minkillä tällä kertaa oli oikeus puolellaan; se puolusti omaisuuttaan, ja kissa, sen tietäen, vältti tappelua; sitä vastoin sama kissa olisi tapellut vaikka tuhatta minkkiä vastaan, jos sen olisi pitänyt puolustaa poikasiaan.
Nämä tapaukset eivät sattuneet samana päivänä, mutta kerromme ne yhdessä, koska Jan aina jälkeenpäin kertoi ne yhdessä osoittaakseen, että eläimillä on jonkinlainen käsitys oikeudesta ja vääryydestä.
Mutta myöhemmin Jan sai oppia tuntemaan piisamit toiseltakin kannalta. Hän oli Samin kanssa tasoittelemassa alempaa multa-albumia yöksi, kun puronuoman keskustaa sukkelaan läheni vuolas vesivirta, vaikka se oli ollut enemmän kuin viikon aivan kuivilla.
— Halloo, sanoi Tikka, — mistäs tuo tulee?
— Pato on puhjennut, sanoi Pikku Majava äänessään pelkoa.
Pojat juoksivat padolle ja tuota pikaa huomasivat, että oli oikein arvattu. Vesi oli päässyt vuotamaan padon päitse, ja tarkempi tutkimus osoitti, että kaiveleva piisamimyyrä oli siihen syynä.
Ei ollutkaan mikään pieni asia saada vuotoa tarkoin suljetuksi. Mutta lapio teki tehtävänsä, ja taaja rivi paaluja ja vankka varustus sitkeätä savea niiden takana sekä tukki vuodon että oli vielä takeena siitä, että ainakin se kulma oli tulevaisuudessa suojattu.
Kuullessaan piisamin aikaansaaman vahingon Kaleb sanoi:
— No nyt voitte arvata, miksi majavat aina ovat niin vihaisia piisameille. Ne tietävät patojensa olevan vaarassa ja tappavat siksi kaikki tapaamansa piisamit.
Harvoin Pikku Majava katseli tuntiakaan näkemättä suossa jotakin mielenkiintoista. Muut soturit eivät olleet niin kärsivällisiä, että olisivat malttaneet kylliksi odottaa, eivätkä he kyenneet itseään piirustamalla huvittamaan.
Jan teki useita piiloja sellaisiin paikkoihin, missä hän luuli parhaiten näkevänsä eläimiä. Heti padon alapuolella oli pieni allikko, jossa vilisi monenlaisia jokiäyriäisiä ja nauhamaisia ankeriaita houkutellen paikalle kuningaskalastajia ja variksia, ja pieni pilkullinen rantasipi keikutteli pyrstöään padon toisella selällä tai myöhemmin iltapäivällä alati läsnä oleva piisamimyyrä ryömi laakealle kivelle ja istui siinä kuin karvalakki. Joen kanjonissa oli toinen hyvä piilopaikka, mutta kaikkein paras oli lammen yläpää siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne näkyi enemmän erilaista maastoa. Ensinnä lammikko piisamimyyrineen, jota vaanimassa silloin tällöin näkyi minkki, sitten pieni suo, joka siinä oli aina, mutta joka nyt oli melkoisesti laajentunut veden paisumisen johdosta. Siinä asui joku peltohiiri ja pari kaislarääkkää. Aivan lähellä oli sankka metsä, jossa toisinaan näki sepelpyitä ja mustia oravia.
Jan piirteli siellä eräänä päivänä hemlokin runkoa saadakseen odotusaikansa kulumaan ja siitäkin syystä, että oli ruvennut pitämään tästä vanhasta puusta. Hän ei koskaan piirtänyt piirtämisen suoman huvin vuoksi; vaan hänet sai aina sitä tekemään rakkaus siihen esineeseen, jota hän kuvasi. Mustan ja valkoisen kirjava amerikkalainen puukiipijä oli kuin lisko kiivennyt puunrunkoa pitkin näkyviin. Untuvatikka oli kaivanut puusta madon niin suurella vaivalla, että se useimpien lintujen mielestä olisi ollut riittämätön vaivanpalkka tusinastakin madosta. Tsipmunkki (maaorava) tuli vähitellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes juoksi hänen jalkansa poikki, säikähti ja karkasi sitten pois rähisten ja kauhistuneena omasta rohkeudestaan; ja vihdoin vikitti siinä huimapää pieni mustalakkitiaiskoiras jatkuvaa kevätlauluaan, ikään kuin niin mielettömän nurinkurinen väite olisi ketään huvittanut, ja vihantain lehväin keskeltä hyppäsi lammen rannalle äänettä ruskea karvatukko, loikkasi kapean lahden poikki jalkaansa kastamatta, pysähtyi kerran tai pari, istuutui sitten harvahkon lehdon keskelle kaikkien nähtäväksi — jänis. Se istui niin kauan ja niin hiljaa, että Jan ensin piirsi sen kuvan, johon kului kolme tai neljä minuuttia, ja sitten otti taskusta kellonsa ja laski kolme minuuttia, ennen kuin se viimein lähti liikkeelle. Nyt se söi jonkin aikaa, ja Jan koetti laatia luettelon, mitä kasveja se söi, mitä karttoi, mutta ei voinut sitä kovinkaan varmasti tehdä.
Paikalle pyrähti meluava kultasiipitikka ja istahti aivan lähelle kuivalle oksalle. Jänis asettui vähäksi aikaa aivan liikkumattomaksi, mutta tikan tuntomerkit oli helppo lukea, ja jussi oli jo ammoin oppinut ne tuntemaan ystävän virkapuvuksi, joten se siis jatkoi ateriaansa eikä ollut huomaavinaankaan, kun kultasiipitikka lensi matkoihinsa. Lensi siitä ylitse varis, lensi toinenkin. "Eikö mitä; ei niistä hätää mitään." Valitti metsässä punaolkahaukka; jänis kuuli sen äänen, mutta punaolka ei ole vaarallinen, ja jänis tiesi sen. Suuri haukka, jolla oli punainen pyrstö, liiteli ääneti kehiään lehdon yläpuolella, ja jänis paikalla tunsi jäätävää pelkoa. Se samainen punainen pyrstö oli pelätyn vihollisen tunnusmerkki. Kuinka hyvin pupu oli oppinut ne kaikki tuntemaan!
Apila houkutteli sitä syömään oikein vankan aterian, minkä jälkeen se hyppäsi keskelle lehtoa ruohikkoon ja muutti siinä itsensä sammalmättääksi upottaen koipensa karvain sisään, laskien korvansa pitkin selkää kuin tyhjän hansikasparin tai pari pyöristettyä päreen laikkaa. Sieraimien lipatus harveni ja pupu näytti nukahtaneen auringon viimeisissä lämpimissä säteissä. Jan oli kovin utelias näkemään, olivatko sen silmät auki vai kiinni. Hänelle oli näet kerrottu, että jänikset nukkuvat avosilmin, mutta matka oli niin pitkä, ettei hän voinut sitä varmaan nähdä. Kaukoputkea hänellä ei ollut eikä Guikaan ollut paikalla, niin että tämä kysymys jäi avoimeksi.
Polulta olivat päivänpaisteen viimeiset läikät kadonneet ja lampi oli kokonaan länsirannan puiden varjossa, johon se näki auringon punoittaen laskevan, ja viirirastas liverteli viri — viri — viiriään puronvarressa seljatiheikössä, kun samassa eräs muita isompi eläin ilmestyi kauas polun päähän ja ääneti hiipi Jania kohti. Se piti päätään matalalla, eikä hän voinut erottaa, mikä se oikein oli. Sen muutamaksi sekunniksi seisahtuessa Jan kostutti sormensa suussaan ja kohotti sen ilmaan. Se puoli, jostapäin eläin lähestyi, tuntui hieman kylmemmältä, heikko tuulenhenki puhalsi siis sieltäpäin, joten hän ei joutuisi ilmi. Eläin lähestyi yhä, näytti suurenevan, kääntyi hiukan toiselle puolelle, ja silloin Jan suiposta kuonosta ja korvista ja tuuheasta hännästä selvään näki, ettei se ollutkaan vähempi kuin kettu, sama luultavasti, joka oli usein öisin haukuskellut leirin lähettyvillä.
Se juoksi viistoon ohi tietämättä mitään väijyvästä pojasta enempää kuin torkkuvasta jäniksestäkään, mutta silloin Jan, vain paremmin nähdäkseen tämän viekastelijan, nosti kätensä selkäpuolen suunsa eteen ja imemällä synnytti pientä ääntä kuin hiiren vikinää, suloisinta soitantoa, mahtavinta lumoa nälkäiselle ketulle, joka siitä nopeaan kuin leimaus kääntyi suunnastaan. Hetken se seisoi pää pystyssä täynnään hallittua voimaa ja jännitystä; uudelleen vikinää — se palasi verkalleen takaisin ääntä kohti ja niin tehdessään kulki Janin ja jäniksen välistä. Se oli kulkenut pupujussin vanhain jälkien poikki välittämättä niistä mitään, mutta nyt tuulenhenki kantoi uutta houkuttelevaa hajua sen nokkaan. Heti kettu luopui hiiren ajosta — kuka metsämies hiirestä välittäisi, kun on isoa riistaa tiedossa — ja alkoi varovasti siroin liikkein hiipiä kohti jänistä, jota se ei ollut edes nähnyt. Mutta nenä oli sen paras opas. Se risteili vastatuuleen astuen jalkansa mitä huolellisimmin ja kohottaen kuonoaan kuin ajokoira.
Joka askelella se lähestyi pupua, joka nukkui tai oli nukkuvinaan ruohopehkossa. Jan aprikoi itsekseen, eikö olisi ollut paras huutaa ja tehdä loppu tuosta hiipimisestä, ennen kuin jäniksen kävisi hullusti, mutta luonnontutkijana häntä halutti nähdä koko juttu loppuun saakka saadakseen tietää, millä tavalla kettu saaliinsa tavoittaisi. Herra punaturkki oli nyt neljän ja puolen metrin päässä ruohikosta, eikä harmaa karvatukko vain liikahtanut. Nyt se oli kolmen ja puolen metrin päässä — eikä vain liikahdusta; kolmen metrin — ja pupu näytti vain vetävän rauhallisia unia; kahden ja puolen metrin — ja nyt kettu näytti ensi kerran todella näkevän uhrinsa. Janin oli vaikea pidättää huutamasta varoitusta; ei enää täyttä kahtakaan metriä — kettu ilmeisestikin valmistautui loppuhyppyyn.
— Voinko sallia sitä? Janin sydän sykki kiivaasti.
Kettu sovitteli käpäliään paremmin maahan, kokosi kaikki voimansa ja sitten ääneti, mutta julmaa tarmoa osoittaen loikkasi suoraan nukkuvan jäniksen niskaan. Nukkuvan? Johan nyt! Ei sinnepäinkään! Pupulla oli omat konstinsa. Samassa silmänräpäyksessä kun kettu ponnahti, se yhtä suurella voimalla hyppäsi vastakkaiseen suuntaan ja jatkoi näitä merkillisiä eksytyshyppyjään niin sukkelaan, ettei silmä voinut niitä seurata. Suotta kettu yritti olla vielä sukkelampi, sillä nämä ihmeelliset sivuhypyt ovat jäniksen voima ja ketun heikkous; ja pupu loikki — hypp-hypp — tiheikköön ja meni menojaan, ennen kuin kettu sai raskaammalle ruumiilleen minkäänlaista vauhtia.
Jos jänis olisi ponnistanut pakoon paikalla, kun näki ketun tulevan, niin se ehkä olisi turmiokseen ilmaissut itsensä; jos se olisi karannut suoraan poispäin, kun kettu hyppäsi sen kimppuun, niin kettu olisi kolmella tai neljällä loikkauksella saanut sen kiinni, sillä vihollinen oli silloin täydessä vauhdissa; mutta aikansa odottamalla se oli välttänyt vaaraa niin kauan kuin suinkin, ja kun vaara kuitenkin tuli eteen, se pelasti itsensä ainoalla mahdollisella tempulla, ja siitäpä johtuu, että se "vihannassa metsässä elää vielä tänä päivänäkin".
Ketun oli lähdettävä muualta illallistaan etsimään, ja Jan palasi leiriin sangen mielissään siitä, että metsä jälleen oli ilmaissut hänelle salaisuuksiaan.
XII
INTIAANIEN MERKEISTÄ JA EKSYMISESTÄ
— Mitä te tarkoitatte intiaanien merkeillä, herra Clark?
— Melkein mitä tahansa, mistä näkee, että intiaaneja on lähettyvillä: mokkasiinin jälkiä, savun hajua, taitettua oksaa, kylää, kahta päällekkäin pantua kiveä taikka poltettua valkoisten siirtokuntaa, josta on päänahat viety — ne ovat kaikki intiaanien merkkejä. Ne kaikki tarkoittavat jotakin, ja intiaanit lukevat niitä ja tekevät niitä, aivan samalla tavalla kuin sinä kirjoitat.
— Muistatteko, että sanoitte meille kolmen savun merkitsevän sitä, että te palasitte kotiin päänahkoja tuoden?
— Kyllä muistan; mutta eivät ne oikeastaan sitä merkitse. Ne merkitsevät "hyviä uutisia" — nimittäin toisten heimojen kesken. Eri heimojen keskuudessa niillä on vähän eri merkitys.
— Entä mitä merkitsee yksi savu?
— Tavallisesti vain että "leiri on täällä".
— Entä kaksi savua?
— Kaksi savua merkitsee "vastuksia" — voi merkitä, että "olen eksynyt".
— Se pitää muistaa; kaksi eksymistä ja vastuksia.
— Kolme tietää hyviä uutisia. Epätasaiset luvut tietävät onnea.
— Mitäs neljä?
— Sitä tuskin milloinkaan käytetään. Jos minä näkisin leirissä neljä savua, niin arvaisin, että on tekeillä jotakin suurta — ehkä suuri neuvosto koolla.
— Entä jos näkisitte viisi savua, mitä silloin ajattelisitte?
— Minä ajattelisin, että kuka hullu on sytyttänyt koko kylän tuleen, vastasi Kaleb naurahtaen.
— Te vast'ikään sanoitte, että jos kaksi kiveä on päällekkäin, niin sekin on merkki. Mitä se merkitsee?
— En minä tietysti voi puhua kaikkien intiaanien puolesta. Toiset ilmaisevat sillä yhtä, toiset toista. Mutta kun lännessä pannaan kaksi kiveä päällekkäin, niin se merkitsee "tämä on polku"; ja jos on pieni kivi niiden molempien oikealla puolella, niin se tietää, että "tässä me poikkesimme oikealle". Jos on kolme kiveä päällekkäin, niin se merkitsee "tämä on kyllä oikea polku" ja "erikoisen huomattavaa" tai "pidä varasi"; ja kasa kokoon heitettyjä kiviä tietää "me majailimme tässä, koska yksi oli sairas". Niillä kivillä sairaalle oli valmistettu höyrykylpy.
— No mutta mitä intiaanit tekisivät, ellei olisi kiviä ollenkaan?
— Metsässäkö tarkoitat?
— Niin, taikka avaralla preerialla.
— Minä olen melkein unohtanut, siitä on niin pitkä aika, mutta katsotaanpa, ja Jan ahdisti Kalebia, ja Kaleb penkoi muistinsa kätköistä, kunnes he saivat kokoon oikein yleisen merkkitaulun vaikka Kaleb yhä varoitti, että "toiset intiaanit niitä käyttävät toisin".
Janin piti tietysti paikalla ruveta tekemään merkkitulta, mutta hän pettyi suuresti huomatessaan, ettei kukaan sataa askelta kauempaa näkisi sellaista savua, koska se ei kohonnut puunlatvain yläpuolelle, mutta Kaleb opetti nyt hänelle, mikä on ero kirkkaan tulen ja savun välillä.
— Ala kirkkaalla tulella, jotta saat kuumuutta, tukahduta se sitten tuoreella ruoholla ja laholla puulla. Kas tuossa, nyt näet eron! Ja paksu ja väärä savupatsas alkoi tupruta taivasta kohti paikalla kun ruoho ja laho puu alkoivat kihistä hehkuvassa hiilloksessa.
— Minä lyön vaikka vetoa, että tuo näkyy peninkulman päähän, jos joku on korkealla paikalla katsomassa.
— Ja minä lyön vetoa, että näkisin sen kahden peninkulman päästä, naukui siihen Gui.
— Herra Clark, oletteko koskaan eksynyt? jatkoi uupumaton kysyjä.
— Olenpa tietenkin, ja useamman kuin yhden kerran. Jokainen joka metsiin lähtee, varmaan kerran eksyykin.
— Mitä — intiaanitkin?
— Tietenkin! Miksi ei? Ihmisiä nekin ovat, ja sen sanon, että jos joskus kuulet jonkun kerskaavan, ettei hän ole milloinkaan eksynyt, niin silloin tiedät, ettei hän ole koskaan ollut äitinsä esiliinan nauhoista kaukana. Ei ole sitä ihmistä, joka ei eksyisi, mutta oikea erämies löytää taas oikeaan; siinä se ero on.
— Mitä te tekisitte, jos eksyisitte?
— Riippuu siitä, missä se tapahtuisi. Jos se tapahtuisi semmoisessa seudussa, jota en tunne, ja minulla olisi leirissä ystäviä, niin parhaan taitoni mukaan takaisin pyrittyäni istuutuisin siihen paikkaan ja tekisin kaksi savua. Mutta jos olisin aivan yksin, niin tietysti koettaisin kulkea niin suoraan kuin suinkin siihen suuntaan, joka minua parhaiten miellyttäisi, ja se on helppo asia, jos aurinko tai tähdet ovat näkyvissä, mutta pilvisellä säällä se ei käy päinsä. Ellei tunne maata, on paras seurata jonkin joen juoksua, mutta en minä onneasi kiitä, jos sinun täytyy se tehdä, sillä se on kaikkein pahinta käveltävää, mitä on maan päällä. Se kyllä varmasti vie eksyneen jonnekin — se estää kulkemasta piiriä — mutta sillä tavalla ei pääse päivässä kuin seitsemän tai kahdeksan kilometriä eteenpäin.
— Eikö suuntaa näe puunrungoilla kasvavasta sammalesta?
— Ei! Koetapas kerran, niin saat nähdä: sammal puun tai kallion pohjoispuolella; isoimmat oksat rungon eteläpuolella; hemlokin latva itään; kannossa vahvimmat kasvurenkaat eteläpuolella ja niin edespäin. Se sopii puuhun, joka seisoo yksinään eteläpuolella, — mutta se ei sovi puuhun, joka on avopaikan eteläreunalla, sillä siinä kasvurenkaitten pohjoispuoli on vahvin. Jos on kompassisi mukana, niin ei sekään pidä kuin puoleksi paikkaansa — se on vain osaksi oikeassa, mutta ei aivan; se on kova valehtelemaan, kompassi, kun mies on pelosta pöllääntynyt ja tahtoisi saada varmaa tietoa. Minä en ole koskaan nähnyt muuta kuin yhden hyvän kompassiruohon, preerian kultapiiskun. Avopaikalla suurin osa niistä osoittaa pohjoista kohti, mutta jos ne vie vaikka isonpuoleisten vaunujen kuomun alle, niin ne osoittavat mihin suuntaan tahansa.
Jos löytää uutterasti käytetyn riistapolun, niin on paras kulkea sitä, se vie veden luo — jos nimittäin kulkee oikeaan suuntaan, minkä näkee siitä, että se käy yhä vahvemmaksi. Mutta jos se haarautuu ja heikkenee, niin silloin sitä kulkee väärään suuntaan. Sorsaparvi tai kuikka lentävät aina vettä kohti. Niitä voi huoletta seurata.
Mutta totta puhuakseni kompassi kuitenkin on varmin keino. Sen jälkeen aurinko ja tähdet, ja jos on toivoa, että ystävät tulevat apuun, on parasta istahtaa siihen paikkaan ja tehdä kaksi savua, pitää niitä vireillä, huutaa aina vähän väliä ja pysyä rauhallisena. Silloin ei ole hätää, ellei ole mieletön houkka, mutta semmoistenhan onkin parasta pysyä kotona muiden hoivattavina.
XIII
NAHAN PARKITSEMINEN JA MOKKASIINIEN TEKO
Sam teki löydön. Oli teurastettu vasikka ja sen kostea nahka ripustettu parvelle kuivumaan. Isä antoi hänen ottaa sen mukaansa, ja nyt hän tuli "verestä puhvelin nahkaa kantaen, siitä vaipan tehdäkseen".
— Minä en tiedä, kuinka intiaanit muokkaavat nahkansa, hän sanoi, — mutta tietäähän Kaleb, hän kertoo sen teille, enkä minä tietysti ole kuulevinani.
Vanha erämies oli aivan joutilaana, ja ainoat ilon hetket hänen yksinäisessä elämässään olivat nämä leirissä käynnit sen jälkeen kun hänen oma ovensa oli hänen nenänsä edestä suljettu. Hän kävi leirissä joka päivä, niin että hänen tuloaan pidettiin luonnollisena asiana, kun hän tunti Samin paluun jälkeen "sattui ohi kulkemaan".
— Kuinka intiaanit parkitsevat turkisnahkoja? Jan heti kysyi.
— No monella tavalla —
Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sen enempää, palasi "Haukansilmä" kotoa ja luikkasi:
— Kuulkaas, pojat, ukon vanha hevonen on kuollut! Ja hän irvisti kovin tyytyväisenä, siitä syystä vain, että hänellä oli uutisia kerrottavana.
— Mäihä, sinä irvistät niin, että sinun takahampaasi päivänpaisteessa ruskettuvat, ja ylipäällikkö loi häneen murheellisen katseen.
— Niin on asian laita, ja kun minä menen ja nyljen siltä hännän päänahaksi, niin olen paras intiaani koko joukossa.
— Mikset nylje koko konia, niin minä opetan sinulle, kuinka vuodasta saadaan monenlaisia intiaanikapineita, lisäsi Kaleb piippuansa sytyttäessään.
— Autatteko te minua?
— Ei se ole sen kummempaa kuin vasikankaan nylkeminen; minä näytän sinulle, mistä suonilanka otetaan, kun nahka on päältä saatu.
Koko leiri lähti siis Burnsin pellolle. Gui jättäytyi jälkeen ja meni piiloon huomatessaan isänsä, joka parihevosilla vedätti pois hevosen raatoa.
— Hyvää päivää, Jim, tervehti Kaleb, sillä he olivat hyvät ystävät.
— Hevosen menetit, taisi tulla suurikin vahinko?
— Eikä juuri. Ei se maksanut juuri mitään. Sain sen vaihtokaupassa kaupan päälle. Hyvä että kuoli, se oli rampa.
— Me ottaisimme sen nahan, ellet sinä sitä tarvitse.
— Ottakaa mielihyvin kaikki tyynni.
— Vedäpäs se tuonne raja-aidan luo, niin me kuoppaamme sinne mitä jää, kun olemme omamme ottaneet.
— Kyllä vain. Oletteko sattuneet näkemään sitä minun poika lurjustani?
— Olemme kyllä; minä näin aivan hiljan, sanoi Sam. — Kotia kohti oli silloin nokka.
— Hm. Ehkäpä jo tapaankin kotona.
— Luultavasti. Sitten Sam hiljaa lisäsi: — Vaikka en minä usko.
Burns jätti heidät siihen, ja muutaman minuutin kuluttua Gui hiipi esiin metsästä ollakseen hänkin mukana hommassa.
Kaleb näytti, miten nahka oli viillettävä auki kummankin koiven sisäpuolta myöten ja mahan alitse. Nylkeminen oli hidasta, mutta ei niin epämiellyttävää kuin Jan oli pelännyt, eläin kun oli veres.
Kaleb teki suurimman osan työstä; Sam ja Jan auttoivat. Gui avusti hommaa kertomalla omia vasikannylky-muistelmiaan ja ehdottamalla kaikenlaisia parannuksia omasta laajasta kokemuksestaan.
Kun yläpuoli oli nyljetty, Kaleb huomautti: — Tuskin voimme kääntää sitä toiselle kyljelle. Kun intiaaneilla ei ollut paikalla hevosta kääntääkseen puhvelia toiselle kyljelle, niin he tavallisesti viilsivät nahan halki selkää pitkin. Eiköhän meidän ole parasta tehdä samalla tavalla. On meillä nyt nahkaa sen verran kuin tarvitsemme.
He siis leikkasivat irti sen puolen, jonka olivat nylkeneet, ottivat hännän ja harjan "päänahoiksi", ja sitten Kaleb lähetti Janin noutamaan kirveen ja sangon.
Hän hakkasi irti kappaleen maksasta ja hevosen aivot. — Tuota, hän sanoi, tarvitaan parkittaessa, ja tästä intiaanivaimo saa ompelulankansa.
Hän viilsi syvän haavan selkärankaa pitkin selän keskivaiheilta munuaisten vaiheille, tunki sormensa leveän vaikeahkon säienauhan alle, nosti sen ylös ja irrotteli ja leikkasi, kunnes se oli irti lonkkaluuhun ja eteenpäin kylkiluihin saakka. Tämä suonilanka oli kymmenisen senttimetriä leveä, hyvin ohut, ja sen saattoi halkaista vaikka kuinka moneen kertaan, niin että siitä lopulta tuli ohutta rihmaa.
— Siinä, hän sanoi, on nyt lankavyyhti. Pankaa tuo talteen. Se kuivaa, mutta halkeaa siitä huolimatta milloin vain, ja kun sitä huuhtelee parikymmentä minuuttia lämpöisessä vedessä, niin se pehmiää ja on valmista käytettäväksi. No nyt kun meillä on sekä vasikan että hevosen nahka, niin emme vähemmällä pääsekään kuin että meidän täytyy laittaa nahkurin verstas.
— Entä kuinka turkiksia parkitaan, herra Clark?
— Hyvin monella eri tavalla. Toisinaan vain kaavitaan ja kaavitaan, kunnes sisäpuolelta on kaikki rasva ja liha poissa. Sitten nahka peitetään alunalla ja suolalla ja kääritään kokoon muutamaksi päiväksi. Kun aluna tuntuu läpi ja nahka on karvain juuresta käynyt valkoiseksi ja puoleksi kuivunut, sitä vedellään ja muokataan, kunnes se on aivan pehmeätä.
Mutta kun intiaaneilla ei ole alunaa eikä suolaa, niin he tekevät maksasta ja aivoista hienoa parkkiainetta, niin kuin minä aion nyt tehdä.
— Niin, tehdään se intiaanien tapaan. — No hyvä, mene sinä ja hae vasikkasi aivot ja maksa.
— Eivätkö hevosen aivot ja maksa kelpaa? — En oikein tiedä. En minä ole nähnyt niiden koskaan sillä tavalla menettelevän. Tuntuu kuin se aina menestyisi paremmin kunkin omilla aivoilla.
— No hyvä, huomautti filosofinen Tikka, — se minun mielestäni on ihmeellistä huolenpitoa luonnon puolelta, että se aina panee vasikannahkaan juuri sen verran vasikan aivoja ja maksaa kuin sen parkitsemiseen tarvitaan.
— Ensimmäinen asia on aina nahan puhdistaminen, ja sillä aikaa kun sinä teet sen, minä puolestani upotan hevosennahan suomutaan, jotta karva irtoaa.
Kaleb otti hevosennahan, vei sen lämpöiseen suomutaan pariksi päiväksi likoamaan aivan samalla tavalla kuin oli tehnyt sille vasikannahalle, josta rummunkalvot oli valmistettu, ja tuli sitten valvomaan "puhveliviitan" muokkaamista.
Sam lähti ensin kotiin vasikanaivoja ja maksaa noutamaan, sitten hän Janin keralla kaapi nahan, kunnes siitä oli poistettu suuri määrä rasvaa ja lihapuoli oli sinivalkoinen ja lienteä, muttei tuntunut rasvaiselta.
Vasikan maksaa keitettiin tunnin verran. Sitten siihen sekoitettiin keittämättömät aivot ja seos hierottiin parkkisotkuksi eli -voiteeksi, jota levitettiin nahan lihapuolelle, minkä jälkeen nahka käännettiin kaksinkerroin, käärittiin kokoon ja pantiin pariksi päiväksi viileään paikkaan. Sitten se käärittiin auki, pestiin purossa puhtaaksi ja ripustettiin orrelle, kunnes se oli melkein kuiva. Sen jälkeen Kaleb leikkasi kovasta puusta salon ja veisti siihen terävän syrjän sekä opetti Jania vetelemään nahkaa syrjän yli ja muokkaamaan sitä, kunnes se oli aivan pehmeä ja nahkea.
Samalla tavalla hevosen vuotaakin käsiteltiin, kun karva ensin oli kaavittu pois, mutta kun se oli paljon paksumpi, täytyi sen olla parkkivoiteessakin kauemman aikaa.
Erämies kaapi parin päivän kuluttua nahan puhtaaksi ja muokkasi sitä teräväksi veistetyn hirren syrjää vasten vedellen. Se alkoikin pian näyttää parkitulta nahalta, paria paikkaa lukuun ottamatta. Niitä tutkittuaan Kaleb sanoi:
— Hm, parkkiaine ei oikein läpäissyt joka paikasta. Hän voiteli sen vuoksi pintaan uuden kerroksen parkkivoidetta ja antoi sen olla vielä yhden päivän; sitten hän entiseen tapaan muokkasi sitä, kunnes se kävi pehmeäksi ja joustavaksi.
— Kas nyt, hän sanoi, tämä on nyt intiaanien tapaan parkittua nahkaa. Olen minä nähnyt sen silläkin tavalla tehtävän, että ensin on liotettu nahkaa muutama päivä hemlokin tai palsamikuusen kaarnaa vedessä keittäen, kunnes se on ollut kuin ruskehtavaa mustetta, mutta ei sillä keinolla ole saatu tämän parempaa. Nyt se ei ole kuin yhtä vailla, ettei kastuttuaan kovettuisi. Se on nyt savustettava.
Kaleb siis teki savun tukahduttamalla kirkkaan tulen laholla puulla. Kiinnittäen sitten hevosen nahan suppuun muutamalla puupuikolla hän ripusti sen pariksi tunniksi sankimpaan savuun, ensin toinen puoli ulospäin, sitten toinen, kunnes se oli kauttaaltaan mehevän savuisen kellervän ruskeata väriltään ja oli saanut sen hajun, mikä intiaanien nahkatavaroilla on, niin kuin jokainen tietää niitä käsiteltyään.
— No nyt tämä on intiaanien parkkinahkaa, ja minä toivon teidän huomanneen, että kyynärrasva se on parkitessa tärkein asia.
— Mutta näyttäkääs nyt kuinka mokkasiinit ja sotamekko tehdään, sanoi Pikku Majava yhtä innostuneena kuin ennenkin.
— Kas, mokkasiinit on helppo tehdä, mutta sotamekkoa minä en mene lupaamaan. Taitaa olla parasta noudattaa oman takkinsa leikkausta, paitsi että edusta tehdään yhdestä kappaleesta, ja sen verran vain halkiota, että juuri pää läpi mahtuu, eikä alas asti. Kaulan ympärille tulee kurenauhat ja saumoihin ja liepeisiin rimsut; sitä ei olekaan aivan helppo tehdä. Mutta vaikka kuka voi opettaa tekemään mokkasiinit. Niitä on kahta mallia — nimittäin kahta päämallia. Jokaisella heimolla on oma mallinsa, ja intiaani osaa sanoa mitä kieltä toinen puhuu heti kun näkee hänen jalkineensa. Parhaiten tunnetut ovat ojibvain pehmeäpohjaiset kurttumokkasiinit — pohja ja päällinen yhdestä kappaleesta ja rinta kurttuun ommeltu — sitähän juuri ojibva merkitseekin. Toinen malli on se, jota lakeuksilla enimmän käytetään. Siellä katsokaas, täytyy pitää kankeata anturaa, maa kun on täynnä kaktuksen piikkejä ja muita okaita ja teräviä kiviä.
— Minä tahdon siouxien mallia. Mehän olemme ottaneet mallia heidän tiipiistään ja sotalakistaan — ja siouxit joka tapauksessa ovat parhaat kaikista intiaaneista.
— Taikka pahimmat, sen mukaan kummalla puolella ovat, vastasi Kaleb. Mutta sitten hän jatkoi: — Sioux-intiaanit asustavat heinäaroilla ja heillä on kankea antura. Yritetäänpäs. Minä leikkaan yhdet parit.
— Ei, tehkää ne minulle. Se on minun hevoseni, sanoi Gui.
— Vielä mitä. Isäsi antoi sen minulle. Kalebin äänestä kuului selvään, että Guin laiskuus oli tehnyt häneen huonon vaikutuksen, ja Guin täytyi siirtyä syrjään siksi aikaa, kun Janista otettiin mittaa. Kaleb oli jättänyt osan nahasta parkitsematta, vaikka se olikin tarkkaan puhdistettu, ja sitä hän nyt liotti lämpimässsä vedessä, kunnes se pehmisi. Janin jalka asetettiin sille ja sen ympärille vedettiin viiva; kun pala leikattiin irti, saatiin toisen mokkasiinin antura, ja kun se käännettiin nurin, voitiin sen mukaan leikata toisen jalan antura.
Kaleb mittasi sitten jalan pituuden ja lisäsi yhden tuuman ja nilkan vahvuuden osalta puoli tuumaa, ja näitä suurimpana leveytenä ja pituutena pitäen leikkasi palan pehmeätä nahkaa. Sen hän leikkasi halki viillolla poikittain ja toisella pitkittäin. Toinen kappale leikattiin tämän mukaan nurin kääntäen, ja tämän jälkeen ommeltiin pala pehmeätä nahkaa kieleksi isoon kappaleeseen. Toiseen päällyskappaleeseen ommeltiin toinen kappale.
— Siinä nyt ovat päällyskappaleet. Nyt on aika panna niihin helmet, jos niitä pitää olla.
— En minä osaa.
— Enkä minäkään osaa opettaa; se on naisten työtä. Mutta minä voin näyttää, minkänäköiset ne olivat ensimmäisissä mokkasiineissa mitkä minulla on koskaan ollut; niitä en hevillä unohda, sillä itse kaadoin puhvelin ja näin alun pitäen, kuinka ne tehtiin. — Hän olisi voinut lisätä, että hän sitten nai sen skuootytön joka helmet ompeli, mutta sitäpä hän ei sanonut.
Tähän tapaan ne olivat. Nämä kolmikulmaiset punaiset ja valkoiset kuviot, joita on ympäriinsä, ovat niitä, kukkuloita, joiden poikki mokkasiinien piti minua saatella hyvässä turvassa. Kantapäässä on pieni sininen polku, joka on tyhjä; se merkitsee sitä, mikä on takanapäin, mennyttä. Rinnassa on kolme punaista, valkoista ja sinistä polkua, joita minä muka mokkasiinit jalassa kuljen: ne ovat edessäpäin — vievät tulevaisuuteen. Jokaisella polulla on paljon asioita, enimmäkseen riistaa ja metsästystä, ja jokainen polku päättyy kotkan sulkaan — se on kunniaa se. Voithan maalata ne tähän tapaan, kun ne ovat valmiit. No niin, pujotetaan nyt neulan silmään hyvä vahva suonen kappale ja ommellaan päällinen kiinni — taikka jos sinulla on naskali, niin tulemme toimeen neulatta — ja on pidettävä tarkkaan silmällä, että pistot tulevat ulos anturanahan reunasta eivätkä kulje läpi nahan sitten ne eivät kulu poikki. Tällä tavalla.
Siihen tapaan he sitten pistelivät kömpelösti Guin virnistellessä ja tirskuessa ja Samin tuumiessa, että kyllä Si Lee olisi parempi skuoo kuin kumpikaan heistä.
Kun antura ja päällinen olivat aivan pehmeät, niin he saattoivat kääntää mokkasiinin nurin niin usein kuin halutti — ja heitä kyllä halutti; asia näytti vaativan, että se oli aina vähän väliä käännettävä nurin. Mutta lopulta molemmat kappaleet olivat ympäriinsä yhteen ommellut, kannan leikkaus pantiin sukkelaan kiinni, tehtiin neljä paria paulareikiä ja niihin pujoteltiin paulaksi neljänkymmenen viiden senttimetrin mittainen pehmeästä nahasta leikattu kaistale.
Jan maalasi sitten päällisen intiaaniväreillään sillä tavalla kuin
Kaleb oli neuvonut, ja mokkasiinit olivat näin valmiit.
Skuoo olisi tehnyt puolen tusinaa hyviä mokkasiinipareja samassa ajassa kuin Jan ja Kaleb tämän yhden tökerötekoisen parin, mutta hän ei olisi ollut kättensä työhön yhtä tyytyväinen kuin he.
XIV
KALEBIN ELÄMÄNVIISAUTTA
Minkin jäljet ilmaantuivat tuon tuostakin puron rannalle Janin multa-albumiin, ja lopulta eräs näistä väsymättömistä vakoojista ilmoitti sekä minkkien että skunkkien nykyisin käyvän wakan-kalliolla pitämässä yöllisiä kestejä.
Minkki oli jäljistä päättäen suuri, ja Kalebilta pyydettiin apua ansan rakentamiseksi sen varalle.
— Kuinka te minkkejä pyydätte, herra Clark? kysyi Jan.
— En pyydä niitä ensinkään tähän aikaan vuodesta, sillä eivät ne kelpaa ennen kuin lokakuussa, vastasi tämä.
— Mutta kuinka te niitä pyydätte, kun on oikea aika.
— Monella tavalla. Se oli hidasta työtä, mutta Jan oli itsepäinen ja sai ukon vihdoin kertomaan tietonsa.
— Ennen vanhaan me aina rakensimme minkeille loukun. Se tehdään tähän tapaan, ja syötiksi pannaan linnun pää. Se tappaa varmasti, äkkiä ja kiduttamatta. Ja jos on kylmä ilma, otus jäätyy ja pysyy pilaantumatta, kunnes tullaan pois korjaamaan; mutta lämpöisellä säällä menee paljon nahkoja pilalle, kun saalis saa olla loukussa liian kauan, joten pyydyksiä pitää usein käydä kokemassa ja korjata pois, mitä on ansaan mennyt. Mutta myöhemmin otettiin käyttöön sellaiset uudenmalliset raudat, jotka tarttuvat niiden jalkaan ja pitävät niitä kiinni vaikka kuinka monta päivää, niin että ne lopulta kuolevat nälkään taikka kalvavat poikki oman käpälänsä. Muistan kerrankin saaneeni minkin, jolla oli vain kaksi käpälää jäljellä. Se oli ensin ollut kahdesti raudoissa ja kummallakin kertaa kalvanut käpälänsä poikki irti päästäkseen. Rautoja käyttävän erämiehen ei tarvitse niin usein käydä pyydyksillään, mutta ne ovat kalliita, raskaat kantaa, ja pitää olla erittäin kova luonto, jos niitä käyttää. Kun minä ajattelin, mitä kaikkea se minkki oli kärsinyt, niin minä ikipäiviksi hylkäsin raudat. Siitä pitäen sanoin, että jos täytyy ansoja rakentaa, niin on parasta käyttää joko loukkua tai laatikkopyydystä, joka säilyttää otuksen elävänä, toista taikka toista; ne eivät kiduta eläimiä päiväkausia. Minun mielestäni pitäisi laissa kieltää uudet saukonraudat, jotka tarttuvat eläimeen kiinni teräskynsin; ne ovat raakalaisten kapineita.
Sama on sanottava metsästyksestäkin. Metsästäminen on mainiota urheilua, eikä se voi olla pahasta, sillä minä en ole vielä eläissäni nähnyt, että se olisi miestä pilannut. Minun mielestäni näyttävät sellaiset ihmiset, jotka metsästävät, olevan inhimillisempiäkin kuin sellaiset, jotka halveksivat pyyntiä, ja jos ajatellaan julmuutta, niin tietäähän sen, että harva metsän elävä saa rauhassa sijalleen kuolla. Kaikki ne ennemmin tai myöhemmin tapetaan, ja jos ihmisellä on niiden tappamisesta hyötyä, niin luulisipa hänellä olevan siihen yhtä paljon oikeutta kuin susilla ja ilveksilläkin. Ei luoti tee kipeämpää — eikä suinkaan niinkään kipeää — kuin susien hampaat. Muuta minulla ei ole sitä vastaan muistutettavaa kuin että ei pidä tappaa julmasti — eikä koskaan lopettaa koko karjaa. Ellei milloinkaan tapa sellaista elävää olentoa, joka ei elävänä vahingoita eikä kuolleena hyödytä, eikä enempää kuin maan varat myöten antavat, niin ei erämies minun mielestäni tee vääryyttä, ja monet hauskat hän kokee, joita kannattaa perästäpäin muistella.
Mutta minä muistan Euroopasta tulleen miehen, mikä lieneekään ollut olevinaan, jota kerran opastin länteen. Hän oli vioittanut hirveä, niin ettei se päässyt pakenemaan. Sitten hän istuutui viereen aamiaista syömään ja aivan vähän väliä ampui johonkin paikkaan laukauksen vain tähtäilläkseen ja kokeillakseen, mutta jättääkseen eläimen vielä vähäksi aikaa henkiin. Minä kuulin ampumisen ja määkimisen, ja sen saatte uskoa, että vereni kiehahti kun saavuin paikalle. Minä sätin miestä semmoisin sanoin, joista ihmiset eivät yleensä pidä, ja lopetin hirviparan vaivat niin äkisti kuin liipaisin totteli. Ja heti paikalla tehtiin ero — minua ei haluttanut kulkea semmoisen miehen kanssa. Ei paljon puuttunut, ettei hän sinä päivänä saanut kellistyä sen hirven viereen. Vereni vieläkin kuumenee sitä ajatellessani.
Jos hän olisi ampunut sen hirven juoksusta ja lopettanut sen niin äkkiä kuin suinkin, niin ei se olisi kärsinyt sen enempää kuin toisen hirven sarvellaan tuikatessa, sillä kun luodilla on oikea paino, se sattuessaan tainnuttaa uhrinsa. Hirvi ei olisi kärsinyt sen enempää kuin muutoinkaan päivänsä päättäessään, ehkä ei niinkään paljon, ja se olisi kärsinyt semmoisena aikana, jolloin siitä olisi voinut olla metsästäjälle hyötyä. Nuo heidän uudet tuliluikkunsa vasta ovat todellinen kirous. Mies tietää, että hänellä on makasiinissaan panoksia vaikka millä mitalla, ja ampua paukuttaa hirvilaumaan niin kauan kuin sorkkaakaan näkyy — monia eläimiä jää raajarikkoina kärsimään ja kuolemaan —, mutta kun miehellä on käytettävissä vain yksi panos, niin hänen täytyy melko huolellisesti harkita, mihin sen sijoittaa. Ken tahtoo urheilla, ottakoon rihlan, joka ampuu laukauksen kerrallaan; ken hävittää, ottakoon konekiväärin. Urheilu on urheilua, mutta tuota tappamista tappamisen vuoksi ja julmuutta minä vihaan. Raudat, kevyet luodit ja automaattiaseet ovat epäinhimillisiä. Ne ne ovat kaiken kidutuksen syy, se on varma!
Tämä oli pitkä puhe Kalebin pitämäksi, mutta todellisuudessa se oli hajanaisempi kuin tässä esitetty. Janin täytyi aina silloin tällöin esittää joitakin kysymyksiä saadakseen hänet jatkamaan.
— Mitä te, herra Clark, arvelette jousista ja nuolista?
— Minä en halusta käyttäisi niitä suurta riistaa, kuten karhua ja hirveä vastaan, mutta hyvä olisi, jos haulikot hävitettäisiin ja pientä riistaa tapettaisiin vain nuolilla. Nuoli joko varmaan tappaa taikka lentää kokonaan ohi. Se ei tee raajarikkoja, jotka pääsevät pakoon kuollakseen jossakin syrjäisessä sopessa. Lintuparveen kun ampuu nuolen, niin se ei pyyhkäise satoja, niin kuin nuo kirotusti hajottavat haulikot. Ne ne tekevät lopun kaikesta pienestä riistasta. Vielä ne kerran keksivät semmoisen pyssyn, joka ruiskuttaa hauleja samalla tavalla kuin automaattikivääri luoteja, ja kun jokaisella houkalla on hallussaan semmoinen, niin vielä ihmetellään, minne kaikki pieni riista on kadonnut.
Ei, minä olen niitä vastaan. Jousi ja nuolet eivät hävitä ja kysyvät enemmän erätietoa ja edustavat parempaa urheilua — nimittäin pientä riistaa vastaan. Eivätkä ne pidä sellaista maailmanlopun räiskettä, ja sitä paitsi aina voidaan tietää, kuka ampuja oli, sillä jokainen nuoli on merkitty.
Jan oli pahoillaan, ettei Kaleb puolustanut nuolta isoakin riistaa vastaan.
Erämies oli nyt päässyt hyvään alkuun; tänä päivänä hän näytti olevan kylläkin halukas tietojaan antamaan, ja Jan oli siksi viisastunut, että ymmärsi "laskea kosken, niin kauan kuin vettä oli".
— Kuinka laatikkoloukku tehdään?
— Mitä eläintä varten?
— Minkkiä varten.
— Eivät ne kelpaa pyydettäviksi tätä nykyä, ja poikaset tarvitsevat emäänsä.
— En minä sen vuoksi, minä vain tahtoisin piirustaa sen.
— No se ei taitaisi eläintä vahingoittaa, kunhan et vain pidä sitä vankeudessa liian kauan. Onko teillä lautoja? Me tavallisesti veistimme koko laitoksen palsamikuusen tai valkopetäjän pölkystä, mutta kuta enemmän tarvikkeita on valmiina, sitä parempi. No nyt näytän teille, kuinka tehdään laatikkoloukku, jolla riista saadaan elävänä, jos lupaatte minulle, että muistatte käydä sitä joka päivä kokemassa, kun se on viritetty.
Pojat eivät käsittäneet, kuinka olisi mahdollistakaan jättää niin mielenkiintoinen laitos joka päivä kokematta ja lupasivat auliisti tehdä pyynnön mukaan.
Tehtiin siis laatikkoloukku, joka oli 60 senttimetriä pitkä, ja toiseen päähän tehtiin rautalangasta luja verkko.
— Kas näin, sanoi erämies, tähän menee minkki, piisamirotta, skunkki, jänis — melkein mikä tahansa sen mukaan, mihin se asetetaan ja mitä syötiksi pannaan.
— Minun mielestäni olisi parasta viedä se kokeeksi wakan-kalliolle.
Loukkuun siis pantiin syötiksi kalan pää, joka köytettiin lujasti kiinni rautalankaiseen liipaisimeen.
Kun Jan aamulla lähestyi sitä, niin hän näki, että se oli lauennut. Siitä kuului ihmeellistä murinaa ja raapinaa ja hän huusi kiihkoissaan: — Pojat, minä sain sen! Minä sain minkin!
He ottivat laatikon käteensä ja kohottivat sitä varovasti sillä tavalla, että aurinko pääsi ristikon läpi paistamaan, ja näkivät silloin suureksi harmikseen, että olivatkin saaneet vain vanhan harmaan kissaystävänsä. Heti kun kantta kohotettiin, mirri hyppäsi pois kähisten ja sylkien ja luultavasti suurta kiirettä pitäen riensi kotiin kertomaan, että kaikki olikin hyvin, vaikka se oli viipynyt niin kauan poissa.