XV
RAFTEN VIERAANA
— Sam, minun pitää saada uusi muistikirja. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka pantaisiinkin siirtokunnassa toimeen uusi verilöyly, sillä siellä ei ole muistikirjoja, mutta ehkä isäsi voisi hankkia, kun hän ensi kerran käy Downey's Dumpissa. Minä luulen, että minun täytyy käydä rauhan miehenä häneltä pyytämässä.
Sam ei vastannut mitään, katsoi vain polkua pitkin kuunnellen ja sanoi sitten: — Siinä pa-haikassa ukko on täällä.
Kun iso mies asteli tiipiitä kohti, niin Jan ja Gui kävivät kovin ujoiksi ja siirtyivät syrjempään. Sam, joka oli täydessä sotamaalissa, soitti suutaan tavalliseen tapaan.
— Huomenta, isä; minä olen teidän penikkanne. Isä näyttää olevan pulassa ja neuvon tai minkä muun tarpeessa?
Raften kohotti riippuvan ylähuulensa ja paljasti jykevät etuhampaansa leveään nauruun, joka rauhoitti poikien sydäntä.
— Minä luulin teidän aikoja sitten kyllästyneen tähän elämään.
— Saammeko olla täällä niin kauan, kunnes kyllästymme? sovitti Sam siihen paikalla, mutta jatkoi sitten heti odottamatta vastausta, jota hän ei kaivannut: — Kuulkaas, isä, onko siitä pitkäkin aika, kun täällä oli hirviä?
— Eiköhän liene siinä kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.
— Niin aina, katsokaapa nyt tuota, kuiskasi Tikka.
Raften katsoi ja oikein tunsi sydämensä sykähtävän, sillä kuva, joka oli puoleksi piilossa pensaikossa, oli koko lailla oikean hirven näköinen.
— Eikö haluttaisi ampua? yritti Jan.
Raften otti jousen ja nuolen, mutta käsitteli niitä niin kehnosti, että antoi ne heti pois huomauttaen: — Taitaa pyssy olla riittävän hyvä minulle. Sitten hän virkkoi: — Onkos Kaleb ukko täällä käynyt sen jälkeen?
— Kaleb ukkoko? Eiköhän; hänhän on meidän vakinainen kumppanimme.
— Näyttää pitävän enemmän teistä kuin minusta.
— Kuulkaas, isä, sanokaas meille, mistä te tiedätte, että juuri
Kaleb teitä ampui?
— En minä tiedä sitä niin varmaan, että voisin oikeuden edessä toteen näyttää, mutta me riitelimme sinä päivänä kaupungissa hevoskaupan jälkeen, ja hän vannoi tekevänsä minun kanssani tilit ja lähti kaupungista. Hänen oma vävynsä Dick Pague seisoi siinä vieressä ja kuuli hänen sanovan sen. Kun minä sitten yöllä palasin kotiin, niin minua Viheriän lehdon luona ammuttiin, ja seuraavana päivänä me löysimme siitä läheltä Kalebin tupakkakukkaron ja muutamia kirjeitä. Sen enempää minä en asiasta tiedä enkä tahdokaan tietää. Pague petti häntä taloasiassa konnamaisesti, mutta se asiahan ei kuulu minuun. Näyttää siltä, että ukko pian saa mennä hiiteen ja tulla toimeen miten voi.
— Hän näyttää hyväsydämiseltä, sanoi Jan.
— Hänellä on kovin raju luonto, ja kun hän on humalassa, niin hän tekee vaikka mitä. Muutoin hän on oikea mies.
— Entä kuinka on talon laita? Sam kysyi. — Eikö se ole hänen omansa?
— Ei, en minä luule sen enää olevan hänen omansa. Minä en tosiaankaan tiedä. Olen vain kuullut puhuttavan. Saryann ei tietenkään ole hänen tyttärensä. Ei ole sukuakaan, mutta hänellä ei ole ketään muuta. Dick taas oli minun palkkalaiseni — aika liukaskielinen; hän puhui vaikka linnun oksalta; mutta hyvä työmies hän oli. Hän nai Saryn ja sai ukon antamaan hänelle talonkirjat, hänen itsensä vain piti saada elää heidän luonaan elämänsä loppuun, niin ettei häneltä mitään puuttuisi. Mutta heti kun he saivat paikan, niin näkyi kyllä, että Dick tahtoi päästä Kalebista, ja viime vuonna saatiin aihe hänen koirastaan, vanhasta Turkista. Eivät olisi tahtoneet sitä pitää. Sanoivat sen pelottavan kanoja ja ajavan lampaita, mikä onkin mahdollista, sillä minä luulen, että se tappoi yhden minunkin lampaistani, ja minä antaisin kymmenen dollaria sille, joka sen tappaisi — jos nimittäin saataisiin varma tieto, että se oli se. Mutta Kaleb muutti mieluummin puron varressa olevaan mökkiin, joka on heidän maansa toisessa päässä, kuin luopui koirastaan. Asiat sitten vähän paranivat. Dick ja Saryann leppyivät vähäksi aikaa ja lähettivät hänelle paljon jauhoja ja muuta tavaraa, mutta nyt heidän sanotaan aikovan häätää ukon siitäkin paikasta ja päästä hänestä eroon lopullisesti. Miten käynee; se asia ei kuulu minulle, vaikka hän syyttääkin minua, että minä olen yllyttänyt Dickiä.
— Kuinkas on muistikirjan laita? hän sitten sanoi huomatessaan piirustusvihon, joka vielä oli avoinna Janin kädessä.
— Niin tosiaankin, tästäpä muistankin, huudahti poika. — Mutta mikä tämä on? Hän näytti piirustamaansa sorkan jälkeä. Raften tutki sitä uteliaasti.
— Hm, enpä tiedä; näyttää minusta kovasti suuren uroshirven jäljeltä. Mutta ei se voi olla se; niitä ei enää ole ainoatakaan tällä paikkakunnalla.
— Kuulkaas, isä, jatkoi Sam itsepintaisesti, — eikö teihin koskisi kipeästi, jos teidät vanhana miehenä ryöstettäisiin ja ajettaisiin talosta?
— Kuinkas muutoin; mutta minä en menettäisi tavaraani hevoskaupassa enkä sen jälkeen lähtisi toista ampumaan. Jos minä siitä vihaa kantaisin, niin menisin ja antaisin hänelle selkäsaunan taikka saisin itse selkääni ja pitäisin hyvänäni. Mutta riittäköön tämä tästä. Puhutaan jostakin muusta.
— Ostatteko minulle uuden muistikirjan, kun taas käytte Downey's Dumpissa? Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, muutoin antaisin rahan myös, sanoi Jan mielessään rukoillen, ettei se maksaisi enempää kuin ne viisi tai kymmenen senttiä, jodia olivat hänen koko omaisuutensa.
— Kyllä, minä kirjoitan sen tiliin. Taikka onhan siellä vielä valkoisten siirtokunnassa yksi, jonka saat ilmaiseksi.
— Kuulkaas, herra Raften, sekaantui nyt Gui puheeseen, — minä voitan kaikki muut hirven metsästyksessä.
Sam vilkaisi Janiin ja Jan vilkaisi Samiin, sitten he vilkaisivat Guihin, tekivät muutamia pahaenteisiä eleitä, sieppasivat kumpikin pitkän puukon ja hyppäsivät kolmannen sotapäällikön kimppuun, mutta tämä pakeni Raftenin taa ja alkoi tavalliseen tapaansa ruikuttaa: — Antakaa minun olla —
Raftenin silmät vilkkuivat. — Minä luulin teidän kaikkien olevan samaa heimoa ja rauhassa keskenänne.
— Rikokset on rangaistava, vastasi hänen poikansa.
— Käskekää niitä jättämään minut rauhaan, ruikutti Mäihä.
— No saat anteeksi tällä kertaa, jos etsit käsille sen murmelin.
Tässä ei ole kahteen päivään saatu tapella ollenkaan.
— No hyvä, ja Gui lähti. Viiden minuutin kuluttua hän palasi takaisin viittoen toisia seuraamaan. Pojat ottivat jousensa ja nuolensa, mutta petosta peläten jäivät odottamaan. Mutta kun Gui aivan ilmeisellä innolla hyökkäsi omia aseitaan ottamaan, lähtivät kaikki vainiolle. Raften tuli perässä kysyttyään ensin, mahtoiko uskaltaa lähteä samaan matkaan.
Harmaantunut vanha murmeli oli todella aterioimassa apilapellossa. Pojat kulkivat kyyryssä aidan ohitse, ryömivät sitten ruohikkoa pitkin aito intiaanien tapaan, kunnes murmeli nousi kahdelle jalalle katselemaan ympärilleen. Metsästäjät makasivat hetken hiljaa alallaan; kun murmeli laskeutui alas, he taas ryömivät eteenpäin ja pääsivät neljänkymmenen askelen päähän joka mies. Vanha murmeli veitikka alkoi nyt osoittaa epäluulon merkkejä, minkä vuoksi Sam sanoi: — Kun se ensi kerran syö, niin ammutaan kaikki yhtä aikaa. Heti siis, kun murmelin rinnan asemesta alkoi näkyä harmaata selkää, pojat nousivat polvilleen ja ampuivat. Nuolet vinkuivat harmaan otuksen joka puolelta, mutta ei ainoakaan sattunut, ja ennen kuin he ennättivät ampua toisen yhteislaukauksen, se jo oli pötkinyt reikäänsä.
— Halloo, Mäihä, mikset sinä osunut?
— Lyön vetoa, että ensi kerralla osun.
Kun he palasivat takaisin, otti Raften heidät vastaan nauraa höristen.
— Olettepa te huonoja metsämiehiä. Nälkään te kuolisitte joka sorkka, ellei tässä olisi valkoisten siirtokuntaa niin lähellä. Niin kyllä kävisi, mutta jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin te vahtisitte koko yön reiän suulla. Ja kun murmeli aamulla lähtisi ulos, niin te saisitte sen. Tämän ammuttuanne voisitte sitten tulla pyytämään toista, joka on meidän puolella ylemmällä laitumella.
Sen sanottuaan Raften lähti, ja Sam huusi hänen jälkeensä:
— Kuules isä; missä se muistikirja on, joka Janin piti saada?
— Minä jätän sen vuoteellenne. Niin hän tekikin, ja Janilla ja
Samilla oli ilo anastaa kirja halkaistun kepin avulla ikkunasta.
XVI
KUINKA JAN TUNSI SORSAT MATKAN PÄÄSTÄ
Suuri Tikka sanoi eräänä päivänä siimeksessä selällään maatessaan ylväällä käskijän äänellä:
— Pikku Majava, minua pitää huvittaa. Tule tänne. Kerro jokin juttu.
— Mitä tuumisit tutniista, jospa harjoiteltaisiin sitä? vastasi toinen päällikkö, mutta hän oli yrittänyt samaa ennenkin, eikä Samia enempää kuin Guitakaan vähääkään huvittanut tämä peräti kuollut kieli.
— Minä sanoin, että kerro minulle jokin juttu, vastasi Tikka julmistuneena.
— No hyvä, sanoi Pikku Majava. — Minä kerron sinulle jutun eräästä jalosta nuorukaisesta — hän oli jaloin pikku sankari, mikä on koskaan pöksyissä kulkenut ja koulussa patukasta saanut. Tämä pikkuinen poika lähti metsään asumaan ja tahtoi tulla kaiken elävän kanssa tuttavaksi. Se oli kovin vaikea tehtävä, eikä ollut ketään, joka olisi häntä auttanut, mutta hän vain yritti yrittämistään — voi kuinka jalo ja urhoollinen hän oli — ja kirjoitti havaintonsa muistiin, ja kun hän oppi jotakin uutta, niin hän tarrasi siihen kiinni kuin kuolema. Hän sai sitten kirjan, josta oli jonkin verran apua, joskaan ei paljon. Se kertoi hänelle muutamista linnuista, miltä ne olisivat näyttäneet, jos niitä olisi voinut pitää kädessään. Mutta tämä sankarinuorukainen näki ne vain matkan päästä, ja mitäs siitä? Eräänä päivänä hän näki lammella sorsan, joka oli niin kaukana, että siitä erotti vain muutamia väritäpliä, mutta hän piirsi sen kuvan, ja myöhemmin siitä vaatimattomasta raapustuksesta voi todeta, että se oli vinkusorsa eli telkkä, ja silloin tämän mainion pojan päähän pisti oiva ajatus. Kaikki sorsat ovat erilaisia; kaikissa on pieniä täpliä ja juovia, jotka ovat kuin nimilippu taikka sotamiehen univormu. "Jos minä voin kuvata paperille niiden univormut, niin tunnen sorsat pitkänkin matkan päästä heti kun näen ne." Hän siis ryhtyi työhön ja piirsi mitä näki. Eräällä hänen ystävällään oli täytetty metsäsorsa, ja tämä tiedonhaluinen poika asetti sen pitkän matkan päähän ja piirsi siitä kuvan. Toisen hän jäljensi kaiverretusta kuvasta ja kaksi muuta erään eläinten täyttäjän ikkunassa näytteillä olleista linnuista. Mutta hän tiesi hyvin, että on pari-, kolmekymmentä erilaista sorsaa, sillä hän näki usein toisia matkan päästä ja piirusteli niistä kaukokuvia toivoen jonakin päivänä saavansa selville, mitä ne olivat. No sitten poika eräänä päivänä piirsi lammelta uuden sorsan kuvan, ja hän näki sen kerran toisensa perästä. Mutta ei voinut saada selville, mikä se oli, vaikka hänellä oli siitä niin i-h-a-n-a kuva, eikä kukaan muukaan tiennyt mikä se oli, ja kun hän sen huomasi, niin hänen täytyi lähteä tiipiihin ja pihistää ensimmäisen sotapäällikön omena ja syödä se mielenliikutustaan salatakseen.
Näin puhuttuaan Jan veti esiin omenan ja alkoi syödä sitä murheellisen näköisenä.
Sävynkään värähtämättä Suuri Tikka jatkoi juttua: — Sitten kun ensimmäinen sotapäällikkö oli kuullut sydäntä särkevän kertomuksen hukkaan menneestä elämästä, hän sanoi: "Joutavia, mitä minä tuosta vanhasta omenasta? Likaämpäristähän se pelastettiin." Mutta minusta näyttää, että kun mies ryhtyy jotakin tekemään eikä tee, niin hän on "suuri erehdys" koko mies, mikä on melkein sama kuin "kirottu houkka".
Niin, jos tällä sankarinuorukaisella olisi ollut sen verran älliä kallossaan, että olisi astunut esiin latuskalla jalalla, sen sijaan että varasti mädänneitä omenia, joita siat ovat tallanneet, ja kertonut huolensa suurelle ylisotapäällikölle, niin se maassa syntynyt jalo punanahka olisi sanonut: "Se on oikein poikani. Kun et tiedä, niin tule ukkovaarin luo. Sinä tahdot tulla eteväksi sorsien tuntijaksi. Ugh! Hyvä." — Niin hän olisi auttanut ja vienyt sen yksinkertaisen nuorukaisen Downey's Dumpiin Downeyn hotelliin ja siellä näyttänyt hänelle kaikki sorsat mitä suinkin on maan päällä siinnyt ja kaikki liputettuina ja laputettuina. Uagh! Minä olen puhunut.
Ja Suuri Tikka virnisti hirmustuneena Guille, joka suotta etsi hänen kasvoistaan jotakin johdatusta vahvasti epäillen, että koko juttu olikin kaikkein hienointa ilvettä. Mutta Jan oli koko ajan pitänyt tätä silmällä. Samin kasvot eivät koko aikana osoittaneet muuta kuin todellista, yhä kasvavaa mielenkiintoa. Hänen lopullisen ehdotuksensa järkevyys oli ilmeinen, ja seuraus siitä oli, että päätettiin paikalla tehdä retki Downey's Dumpiin, pieneen kaupunkiin, joka oli seitsemän kilometrin päässä siinä paikassa, missä rautatie kulkee Skagbog-joen rannalla olevan pitkän suon poikki. Rakennusurakoitsija Downey oli sille paikalle rakentanut linjan pohjattomaksi luullun suon poikki, mutta hyvä onni olikin siitä löytänyt pohjan ja samalla antanut herra Downeylle pienen omaisuuden. Sillä hän rakensi hotellin ja oli nyt pääpomoja siinä kaupungissa.
— Taidamme jättää kolmannen sotapäällikön leirin vartijaksi, sanoi Sam, — ja minä luulen, että meidän on paras pukeutua valepukuun ja mennä sinne valkoisina.
— Sinä tarkoitat, että meidän olisi paras palata siirtokuntaan ja yhtyä valkoisiin?
— Joo, vieläpä ottaa hevonen ja vaunut. Sinne on yli seitsemän kilometriä.
Tämä oli soraääni. Jan oli mielessään kuvitellut jalkamatkaa metsän kautta, mutta tämä ehdotus oli järkevämpi, minkä vuoksi hän myöntyi.
He siis lähtivät kotiin kertomaan asiaansa, ja siellä heidän osakseen tuli hellä vastaanotto äidin ja pikku Minnien puolelta. Miehet olivat kotoa poissa. Pojat valjastivat tuota pikaa hevosen, ja saatuaan äidiltään muutamia asioita toimitettavakseen ajoivat Downey's Dumpiin.
Sinne saavuttuaan he ensin ajoivat majataloon saadakseen hevosen suojaan, menivät sitten puotiin, jossa Sam toimitti äitinsä asiat, ja kun Jan oli vielä kerran katsonut, että hänellä oli kynät, paperit ja kumit mukana, he lähtivät Downeyn hotelliin. Janin tunteet olivat melkein samanlaatuiset kuin maalaispojan, joka käy ensi kertaa sirkuksessa — nyt hänen siis piti nähdä ne asiat, joista hän oli niin kauan haaveillut; hänelle aukenivat kaikki taivaat.
Eikä hänen, kumma kyllä, tarvinnut pettyä. Downey oli jäyhä ja voimallinen liikemies. Hän ei kiinnittänyt poikiin juuri mitään huomiota, sanoi vain lyhyeen "huomenta, Sam", kunnes näki Janin piirtävän sangen hyviä kuvia. Koko maailma pitää taiteilijoista, ja nyt oli jopa vaara, että apua olisi tullut liiaksikin.
Laatikoita ei voinut avata, mutta ne käännettiin ympäri ja niihin asetettiin varjostimia, niin että valo sopi niin hyvin kuin suinkin. Jan hyökkäsi heti sen linnun kimppuun, jonka hän oli lammikon rannalta "kaukokuvannut". Hänen ihmeekseen se oli metsäsorsan naaras. Koko iltapäivän hän piirusteli näitä sorsia, uroita ja naaraita, ja kun Downeyllä oli niitä yli viidenkymmenen, niin Jan mielestään oli kuin Aladdin lumotussa puutarhassa — aarteiden runsaudesta haltioissaan. Kaikki linnut oli varustettu oikeilla yleisesti käytetyillä nimillä, ja Janilla oli suuri kasa piirustuksia, kun he lähtivät pois, ja hän oli niistä kovin hyvillään. Hän viimeisteli kuvat jäljestäpäin huolellisesti ja kokosi ne kaikki sorsatauluun, joka ratkaisi monta kauan kiusaa aiheuttanutta pulmaa.
Kun he iltahämärässä palasivat leiriin, odotti heitä siellä yllätys. Polulla oli valkoinen olento, jonka he lähemmin tarkastaessaan huomasivat aaveeksi; ilmeisestikin Guin tekoa. Päänä oli mahdottoman suuri maamuna joka oli veistetty pääkallon kaltaiseksi, ja ruumiiksi oli pantu sanomalehti.
Mutta tiipii oli tyhjä. Gui oli luultavasti pelästynyt itse aaveen pystytettyään eikä uskaltanut jäädä sinne yksin yön hiljaisuuteen.
XVII
SAMIN ERÄTAIDONNÄYTE
Samin vahva puoli oli kirveen käyttö. Hän oli huomattavan taitava tässäkin kirvesmiesten maassa ja "intiaanien" kesken hän tietysti oli oikea ihme. Jan saattoi puolen tuntia kolhia jotakin pölkkyä, jonka hän aikoi halkaista kykenemättä tekemään sille mitään, kunnes Sam sanoi: — Jan, lyö sitä juuri tuohon paikkaan, taikka ehkä otti häneltä kirveen ja löi itse hänen puolestaan ja yhdellä iskulla halkaisi pölkyn. Mutta ei mikään sääntö neuvonut, mikä olisi se oikea paikka. Toisinaan piti iskeä sitovan oksan yläpuolelle, toisinaan sen sivulle, toisinaan aivan keskelle ja toisinaan pölkyn päähän kauas oksasta — usein mitä uskomattomimpiin kohtiin. Toisinaan riitti yksi suora isku, toisinaan piti iskeä luisusti, ja milloin syitä myöten, milloin niiden poikki, ja joskus piti yhdistää useita samanlaatuisia iskuja; mutta olipa oikea isku mikä tahansa, aina Sam näytti vaistomaisesti sen arvaavan ja iski niin tarkkaan oikeaan paikkaan, ainoaan paikkaan, josta kova sitkeä pölkky otti haljetakseen, ja melkein aina se niin alttiisti hajosi kahtia, kuin olisi koko juttu ollut ennakolta valmistettu juoni. Sam ei taidostaan kerskunut. Hän piti vain yleisesti myönnettynä asiana, että hän oli siinä taidossa mestari, ja mestariksi hänet muut tunnustivatkin.
Kerran Jan, joka jo alkoi ajatella saavuttaneensa jonkin verran taitoa, kolhi paksua sitkeätä pölkkyä, kunnes mielestään oli sitä tunnustellut kaikilla mahdollisilla tavoilla saamatta siihen kuitenkaan rakoa syntymään. Gui silloin härnäili, että "annas kun minä näytän", mutta tulos ei ollut sen parempi.
— Hei, Sam, huusi Jan, — lyön vetoa, että tämä voittaa sinutkin.
Sam käänsi pölkyn toisin päin, valitsi toivottoman näköisen kohdan, johon ei kirves ollut vielä koskennutkaan, käänsi pölkyn pystyyn, kaatoi paikkaan kupillisen vettä, ja kun tämä oli imeytynyt sisään, löi yhden ainoan suoran iskun sille viivalle, jossa syyt erosivat ympäröidäkseen oksan. Hän tähtäsi hiuskarvalleen oikein, ja pölkky lensi halki.
— Hurraa! huusi Pikku Majava ihaillen.
— Hohhoh! sanoi Mäihä. — Se oli selvä sattuma. Toista kertaa hän ei sitä tekisi.
— Eipä tietenkään samalle pölkylle! vastasi Jan. Hän käsitti, että sellainen isku kysyi suurta tarkkuutta ja taitoa, sillä ei joka mies olisi tiennyt, että juuri tuo kupillinen vettä oli tarpeen puun joustavuuden laukaisemiseksi.
Mutta Gui jatkoi halveksivasti: — Se jo rakoili, kun minä löin.
— Tuo minun mielestäni on coup'n arvoinen, sanoi Pikku Majava.
— Vai "kupin", hohotti kolmas sotapäällikkö halveksien. Minäpä annan teille tehtävän, josta nähdään, osaatteko todella kirvestä käyttää. Osaatko sinä hakata kuuden tuuman puun poikki kolmessa minuutissa ja kaataa sen vastatuuleen?
— Mikä puu sen pitää olla?
— Vaikka mikä.
— Minä lyön viisi dollaria vetoa, että hakkaan poikki kuuden tuuman valkopetäjän kahdessa minuutissa ja kaadan sen mihin suuntaan vain tahdon. Sano sinä, mihin paikkaan sen tulee kellistyä. Pistä siihen paalu pystyyn, niin minä kaadan niin, että paalukin menee maan sisään.
— Minä en luule kenelläkään tässä heimossa olevan viittä dollaria vetorahoiksi, mutta jos sinä sen teet, niin me annamme sinulle suuren kuppisulan, vastasi Pikku Majava.
— Jousipönkkää ei saa käyttää, sanoi Gui haluten tehdä työn mahdottomaksi.
— Hyvä, vastasi Tikka, — minä teen sen sitten ilman jousipönkkää.
Hän siis hioi kirveensä, tutki suutteita, huomasi terän olevan varressa vähän takakenossa, siten nimittäin, ettei sen kaari osoittanut kädensijasta vaaksan vertaa eteenpäin, vain puolen tuumaa sen ohi. Silmään lyöty naula korjasi tämän vian, ja pojat lähtivät sitten puuta valitsemaan. Pian löydettiinkin valkopetäjä, joka oli likimain kuusi tuumaa läpimitaten, ja Samin sallittiin raivata pensaat sen ympäriltä. Jan ja Gui ottivat nyt vankan paalun, ja seisoen aivan puussa kiinni katsoivat ylöspäin pitkin runkoa. Metsässä tietysti joka puu on hiukan kallellaan johonkin suuntaan, ja oli helppo nähdä, että tämä oli hiukan kallellaan etelää kohti. Tuuli taas, sen verran kuin sitä oli, puhalsi pohjoisesta ja Jan päätti sen vuoksi asettaa paalun suoraan pohjoispuolelle.
Samin pienet japanilaissilmät vilkkuivat. Mutta Gui, joka tietenkin ymmärsi jonkin verran puun kaatoa, oli aivan revetä uhittelusta. — Hohhoh! Tuon verranko sinä tiedät? Tuo on kovin helppoa; kuka tahansa osaa kaataa suoraan vastatuuleen. Antaa ampua viistoon, niin koettakoon sitten. Kas noin, ja Gui asetti paalun luoteispuolelle. — No hyvä, mestari. Antaapas tulla nyt.
— Hyvä juttu. Saattepahan nähdä. Antakaas kun vähän katselen.
Sam käveli puun ympäri, tutki sen kaltevuutta ja tuulen voimaa latvassa, kääri korkealle hihansa, päästi housunkannattimensa alas olkapäiltä, sylki kouriinsa ja puun länsipuolella seisten sanoi "valmis".
Janilla oli kello kädessä, ja hän huusi "nyt".
Kaksi lujaa kiireetöntä iskua puun eteläpuolelle leikkasi siitä poikki puhtaan viillon, joka keskeltä oli kaksi tuumaa syvä. Hakkaaja astui sitten askelen eteenpäin ja puun pohjoispuolelle kahdeksantoista tuumaa ensimmäisen viillon alapuolelle, kätensä vaihdettuaan — jota harvat kykenevät tekemään — hän nopeaan hakkasi pohjaloven. Ei ainoakaan isku ollut liian hätäinen, ei ainoakaan sattunut väärään kohtaan. Ensimmäiset lastut, jotka siitä lensivät, olivat kymmentuumaisia, mutta ne vähenivät nopeasti sitä mukaa kuin lovi syveni. Lovi oli jo uponnut puuhun kaksikolmannesta sen vahvuudesta, kun Jan huusi "minuutti kulunut." Sam lakkasi hakkaamasta ilman näkyvää syytä, nojasi toisella kädellä puun eteläkylkeä vastaan ja katseli huolettomasti sen latvaa.
— Sukkelaan, Sam. Sinä menetät aikaa! huudahti hänen ystävänsä. Sam ei vastannut. Hän piti silmällä tuulen puuskia ja odotti väkevämpää. Se tuli — iski puunlatvaan. Kuului pahaa ennustava rusahdus, mutta Sam oli jättänyt kylliksi hakkaamatta ja työnsi varmuuden vuoksi kovasti vastaan; paikalla kun puu alkoi ponnahtaa takaisin hän hyvin nopeaan peräkkäin iski kolme voimallista iskua leikaten länsipuolelta pois kaiken puun, mitä siellä oli jäljellä, niin että jäi vain kolmen tuuman kolmisärmiö leikkaamatonta säiettä. Kaikki paino oli nyt tämän paikan luodepuolella. Puu kuukahti nyt sille puolelle, mutta keikahti ympäri leikkaamattoman navan varassa; toinen tuulenpuuska auttoi, heiluminen taukosi, puu kaatua rusahti luoteeseen ja sysäsi paalun maan sisään aivan näkymättömiin.
— Hurraa! Hurraa! Hurraa! Yksi minuutti ja neljäkymmentäviisi sekuntia! Kuinka Jan hurrasikaan! Sam vaikeni, mutta hänen silmänsä näyttivät hiukan vähemmän tylsiltä ja tyhmiltä kuin tavallista, ja Gui sanoi: — Hohhoh! Mitä tuo nyt sitten on? Jan otti mittatikun taskustaan ja astui kannon luo. Paikalla sen kannolle laskettuaan hän huudahti: — Puolikahdeksatta tuumaa siitä paikasta, josta hakkasit, ja taas hän heilautti hattuaan ja hurrasi.
— Niin, ukkoseni, hyvin sinä sen teit määräajassa. Siitä ainakin tulee suuri "kuppi" jos mistään! Ja vaikka Gui ehdotti, että asia jätettäisiin Kalebille, niin Sam sai suuren sulkansa ja oli kirvesmiehistä ensimmäinen Sangerin intiaanien kesken.
XVIII
HUUHKAJAT JA ILTAKOULU
Sam kävi eräänä iltana ulkona vielä viimeisen kerran tähtiä katsomassa, ennen kuin lähti levolle.
Huuhkaja oli vähän matkan päässä huhuillut.
— Huu-huhuu-huhu-huuu.
Mikäs muu kuin juuri tuo huuhkaja hänen siinä katsellessaan ääneti liiti parinkymmenen askelen päähän maahan pystytetyn taikariu'un päähän.
— Jan! Jan! Anna jouseni ja nuoleni, sukkelaan! Täällä on huuhkaja — kanavaras; se on luvallista riistaa.
— Hän vain pilailee kanssasi, Jan, sanoi Gui uneliaasti vuoteeltaan.
— Minä en menisi!
Mutta Jan hyökkäsi ulos vieden sekä omansa että Samin aseet. Sam ampui suurta sulkalintua, mutta ilmeisestikin ohi, sillä huuhkaja levitti siipensä ja liiti pois.
— Siinä nyt menee paras nuoleni. Se oli "Varma kuolema".
— Huhhuh! ilkkui Jan huomatessaan hänen ampuneen ohi. — Ethän sinä osaa ampua vähääkään.
Mutta heidän siinä seistessään kuului pitkäin siipien suhahdus ja taas huuhkaja istahti samaan paikkaan taikariu'un päähän.
— Minun vuoroni! kuiskasi Jan läähättäen. Hän jännitti jousensa, nuoli lensi ja huuhkaja livahti tiehensä ehjin nahoin, niin kuin ensi kerrallakin.
— No, ei sinusta, Jan, ole mihinkään. Noin helppo maali. Hahhah, kuka typerys tahansa olisi tuohon osannut. Mikset sinä osunut?
— Kaiketi sen vuoksi, etten ole mikään typerys. Mutta osasinhan minä samaan paikkaan kuin sinäkin, ja saman verran lähti verta.
— Jos se vielä tulee takaisin, niin huutakaa minua, kimitti Gui kimakalla äänellään. — Minä teille, heput, näytän, kuinka sitä pitää ampua. Ei teistä ole mihinkään ilman minua. Niin, minä muistan sen ajan, jolloin minä olin hirven metsästyksessä —. Mutta samassa koko heimo hyökkäsi niin kiukkuisesti Mäihän vuodetta kohti, että muistelmien tulva katkesi hyvin lyhyeen ja sen sijaan hän taas alkoi mankua: — Antakaa minun olla. Enhän minä tee teille mitään!
Yöllä he taas heräsivät puun latvasta kuuluvaan rääkynään, ja Jan, nousten istumaan vuoteessa, sanoi: — Kuulkaas, pojat, se on varmaan taaskin tuo iso huuhkaja.
— Niin se onkin, vastasi Sam. — Kumma kun en tullut tuota ennen ajatelleeksi.
— Minäpä ajattelin, Gui sanoi; — minä tiesin sen koko ajan.
Aamulla lähdettiin nuolia etsimään. Taikariuku oli korkea seiväs, johon oli ripustettu aitoon intiaanien tapaan höyhenillä koristettu kilpi. Kilpeen Jan oli maalannut valkoisen puhvelin, heimon totemin. Tähdäten tiipiistä suoraan sen poikki he ryhtyivät etsimään vasta kaukaa riu'un takaa, sillä he olivat aina tottuneet jännittämään nuolen kärkeen saakka. Tuskin he olivat astuneet kymmentä askelta, ennen kuin Janilta pääsi sanomattoman hämmästyksen huudahdus: — Katsos! Katsos tuota — ja tuota —!
Siinä makasi maassa ei enempää kuin kolmen tai neljän askelen päässä toisistaan kaksi suurta huuhkajaa, kumpikin suoraan läpi sydämen ammuttuna, toinen Samin "Varman Kuoleman", toinen Janin "Viheltäjän" lävistämänä. Kumpikin laukaus oli sattunut kohdalleen, eivätkä pojat voineet sanoa muuta kuin: — Voi ihmettä, jos tämä kerrottaisiin kirjassa, niin jokainen sanoisi, että se on suuri valhe! Se tosiaan oli yksi niitä ihmetapauksia, joita vain todellisessa elämässä sattuu, ja koko heimo yhtä poikkeusta lukuun ottamatta äänesti suuren "kupin" kummallekin metsästäjälle.
Gui osoitti perinpohjaista halveksumista. — Pääsivät niin likelle, että osasivat sattumalta, eivätkä sitten tienneet, että sattuikaan. Jos minä olisin ollut ampumassa jne. jne.
— Entä se rääkynä puun latvassa, Gui?
— Ärrrrh.
Kaunis lintu tenhoaa aina luonnontutkijan. Jan oli näiden molempien vuoksi aivan haltioissaan. Hän mittasi kummankin siipien välin ja etäisyyden nokasta pyrstöön. Hän tutki niiden sulkia; häntä oikein pöyristytti niiden suurten keltaisten silmien tuike ja pitkät voimakkaat kynnet ja hän ihaili niiden joka piirrettä. Häntä harmitti, kun hän ajatteli, että nämä ihmeteltävät olennot muutamassa päivässä muuttuisivat niin iljettäviksi, etteivät kelpaisi muuta kuin kuopattaviksi.
— Voi, kunpa minä osaisin täyttää ne, hän sanoi.
— Mikset pyydä Si Leetä näyttämään, ehdotti Sam. — Minä olen usein nähnyt intiaanien rohtomiesten kuvia, joissa on täytettyjä lintuja, hän lisäsi viekkaasti ja sangen sattuvasti.
— Sen minä totisesti teenkin.
Mutta nyt tuli eteen mutkallinen kysymys. Lähtisikö hän Si Leen luo ja samalla muuttuisi "valkoiseksi" ja rikkoisi intiaanielämän viehätyksen, vai ryhtyisikö hän sellaiseen yritykseen, että houkuttelisi Sin heidän luokseen täyttämään linnut, vaikkei heillä metsässä ollutkaan minkäänlaisia välineitä. Äänestyksellä päätettiin, että Si tuotaisiin leiriin. — Isä voisi luulla, että me olemme tulleet katumapäälle, sanoi Sam. Niinpä Si Leen kintereille järjestettiin vakoilijoita, ja tupsahdettuaan salaväijytykseen hän suostui avaamaan leirissä iltakoulun ja opettamaan lintujen täyttämistä.
Hän toi mukanaan työkalut ja tarvikkeet, kimpun riveitä, jotka hän oli saanut köyttä purkamalla, vähän puuvillaa, lujaa pellavanuoraa, kaksi pitkää parsinneulaa, kerman tavoin vatkattua arsenikkisuopaa, maissijauhoja, vähän ohutta ja vahvempaa pehmeää rautalankaa, viilan, pihdit, rautalangan katkaisimen, terävän veitsen, vankat sakset, poran, kaksi valmista puista jalustaa ja kaikkein päälliseksi hyvän lampun. Pojat olivat siihen saakka tyytyneet nuotion valoon.
Metsätiipiissä Sam täten oppi sen taiteen ensi alkeet, joka tulevaisuudessa oli hänelle tuottava monet ilot, mutta vähän suruakin.
Guita asia huvitti, vaikka hän yhä uhitteli; Samia se huvitti suuresti; Jan oli kerrassaan haltioissaan ja Si Lee kunniansa kukkuloilla. Hänen rusottavat punaiset poskensa ja pyöreä ruumiinsa oikein paisuivat ylpeydestä; jopa puoleksi paljas pää ja lihavat haparoivat sormetkin näyttivät olevan tietoiset hänen yleisestä mielenylennyksestään ja arvontunnostaan.
Ensin hän tukki puuvillaa lintujen kurkkuun ja haavoihin. Sitten hän otti toisen, leikkasi viillon rintalastan alapäästä lähes pyrstönjuureen saakka Janin ottaessa toisen ja koettaessa tarkkaan matkia hänen esimerkkiään. [Alkuperäisessä kirjassa on kuvitetut ohjeet.]
Nahan hän nylki ruumiista etupäässä kynsillään, kunnes sai käteensä kummankin koiven polven, jonka hän nivelen kohdalta leikkasi puukollaan poikki. Kummastakin sääriluusta poistettiin liha aina nilkkaniveltä myöten, sääri ja nahka jätettiin. Nylkien sitten takaisinpäin pyrstön kahden puolen hän leikkasi pyrstön kannan ruumiista irti ja jätti sen sulkineen nahkaan kiinni, ja tämä oli, sanoi Si, paikka, jonka ympäri oli vaikea päästä. Sam sanoi sitä "Kap Hornin ympäri purjehtimiseksi". Sitä myöten kuin lihaa paljastui, Si ripotti siihen vahvasti maissijauhoja; tämä esti höyheniä tahraantumasta.
Kun oli päästy Kap Hornin ympäri, oli purjehdus helpompaa. Nahka paineltiin nopeaan irti, kunnes oli päästy siipiin. Nämä katkaistiin syvällä rinnassa nivelen kohdalta, kummankin siiven ensimmäisestä luusta kaavittiin liha irti, ja nahka nurin käännettynä ja lihasta puhdistettuna painettiin niskasta irti päähän saakka.
Tässä Si selitti, että se useimmissa linnuissa helposti luiskahtaa pään yli, mutta pöllöissä, tikoissa, sorsissa ja muutamissa muissakin täytyy toisinaan viiltää kurkku pitkittäin auki. — Huuhkajat ovat aina vaikeita vaikkeivät likimainkaan niin vaikeita kuin vesilinnut. Jos aluksi tahtoo jonkin todella helpon linnun, niin voi ottaa punarintasatakielen tai mustan linnun taikka jonkin muun samankokoisen maalinnun tikkaa lukuun ottamatta.
Kun oli päästy korviin, nyljettiin nekin ja vedettiin kallosta irti leikkaamatta, ja kun oli vielä silmäinkin ohi nyljetty, olivat nahka ja ruumis [vain päälaelta kiinni toisissaan]. Nyt leikattiin ruumis ja niska ja vielä pään takaosakin irti, ja siten oli täyttämisen ensimmäinen toimitus loppuun suoritettu.
Jan nylki perässä varsin hyvin, kerran tai pari nahkaa reväisten tai leikaten, mutta muutoin sangen sukkelaan oppien.
Nyt alkoi nahan puhdistaminen.
Silmät leikattiin kokonaan pois ja aivot ja liha kaavittiin tarkkaan kallosta irti.
Siipiluut oli jo lihasta puhdistettu kyynärniveltä myöten, josta suuret siipisulat alkavat, ja loput siivistä oli sillä tavalla lihasta puhdistettava, että seuraavan luun alapuoli niveleen saakka leikattiin auki. Pyrstön kanta ja nahka puhdistettiin kauttaaltaan lihasta ja rasvasta veitsellä kaapien ja jauholla hieroen.
Sitten seurasi myrkytys. Jokaiseen luu- ja lihaspaikkaan oli siveltävä arsenikkisuopaa, minkä jälkeen pää työnnettiin takaisin paikalleen ja nahka käännettiin oikein päin.
Kun tämä oli tehty, oli jo sangen myöhä. Gui nukkui, Sam torkkui ja
Jan oli peräti väsyksissä.
— Taitaa olla parasta, että minä lähden nyt, sanoi Si. — Nahat ovat nyt siinä kunnossa, että hyvin säilyvät, mutta ei pidä antaa niiden kuivua. Niinpä ne kietaistiin kosteaan säkkiin ja pistettiin peltilaatikkoon seuraavaan iltaan saakka, jolloin Si lupasi palata ja päättää oppikurssin.
Heidän näin työskennellessään Sam oli puuhannut ja avannut huuhkajain vatsan — "lukeakseen niiden ansioluettelon", kuten hän sanoi. Hän tiesi nyt kertoa, että toinen oli syönyt sepelpyyn poikasen ja toinen tappanut jäniksen viimeiseksi ateriakseen.
Si Lee palasi seuraavana iltana, niin kuin oli luvannutkin, mutta toi huonoja uutisia. Hän ei ollutkaan löytänyt lasisia huuhkajan silmiä, jotka hän luuli arkussaan olevan. Hänen kekseliäisyytensä oli kuitenkin sitä laatua, ettei se koskaan häkeltynyt pikkuasioista. Hänellä oli mukanaan vähän keltaista ja mustaa öljymaalia ja nyt hän selitti: että "taitaa täytyä tyytyä puusilmiin toistaiseksi; kun käytte kaupungissa, niin voitte niiden sijaan hankkia lasiset". Sam sai sen vuoksi toimekseen vuolla neljä kuperaa pavun kaltaista puusilmää, lähes pari senttimetriä läpimitaten. Kun ne oli vuoltu, kaavittu ja silitetty, Si maalasi ne kirkkaan keltaisiksi, keskelle mustan pilkun, ja pani ne sitten kuivumaan.
Sillä välin hän Janin kanssa otti esiin molemmat nahat. Veriset rintahöyhenet pestiin puhtaiksi lämpöisessä vedessä, kuivattiin sitten pumpulilla ja puhdistettiin kauttaaltaan jauhoilla, joihin kaikki jäljelle jäänyt kosteus imeytyi. Sääri- ja siipiluiden ympärille kiedottiin nyt sen verran rivettä, kuin niistä oli kaavittu pois lihaa. Silmäkuopat täytettiin osaksi puuvillalla, minkä jälkeen niskanahkaan ja kalloon työnnettiin pitkä pehmeä rivekäärö, joka oli likimain varsinaisen niskan paksuinen ja pituinen. Molempien siipiluitten päät kiinnitettiin kahden tuuman päähän toisistaan lujalla rihmasiteellä. Sitten oli laitettava ruumis.
Si köytti sitä varten riveistä lujalla rihmalla tukon, niin että siitä tuli samankokoinen kuin huuhkajan ruumiskin oli ollut, puristaen ja neuloen sitä, kunnes siitä tuli kova kappale. Sitten hän leikkasi 75 cm paksumpaa rautalankaa, viilasi molemmat päät teräviksi, käänsi toista päätä noin 10 cm pitkältä taapäin koukuksi, työnsi sitten pitkän pään riveruumiin läpi pyrstönkannasta siihen kohtaan, johon niskan piti liittyä. Lanka vedettiin niin kireälle, että koukun lyhyempi pää upposi ruumiiseen näkymättömiin. Pitkän rautalangan esiinpistävän pään Si sitten työnsi edelleen kaulaan läpi rivekäärön, joka oli kaulan virkaa toimittamaan jo tehty, työnsi sen kallon läpi, niin että se tuli esiin pöllön päälaesta, ja sovitti sitten riveruumiin paikoilleen nahan sisään rihmalla, jolla kiinnitti siipiluut selän poikki.
Sääriin tarvittiin kaksi vankkaa, 45 cm:n mittaista rautalangan palaa. Nämä työnnettiin kummankin jalkapohjan kautta sääreen sen takasyrjää pitkin ja sitten kyljen keskeltä riveruumiin läpi, minkä jälkeen teroitettu pää pihdeillä taivutettiin koukuksi ja työnnettiin takaisin kovan ruumiin sisään (siihen tapaan kuin kaulalankakin).
Sitten teroitettiin lanka, joka työnnettiin pyrstöluitten läpi, ja pyrstökin kiinnitettiin riveruumiiseen.
Nyt tungettiin hiukan pehmeitä riveitä sellaisiin paikkoihin, missä nahka ei näyttänyt oikein sopivan, minkä jälkeen vielä oli ommeltava kiinni vatsaviilto, siipiviillot ja niskaviilto puolella kymmenellä tikillä pistämällä neula nahkaan aina lihan puolelta.
Jaloista esiin pistävät rautalanganpäät pistettiin istuinoksaan väännettyihin reikiin ja kiedottiin lujasti kiinni, ja nyt Sin pöllöt olivat vain ryhdistämistä vailla. Ne olivat nyt sangen hullunkurisen näköiset, pää riipuksissa, siivet lerpallaan.
— Nyt sitten alkaa se taiteilijan työ, sanoi Si ylpeästi tietoisena siitä, että saattoi näyttää taitoaan. Hän oikaisi ruumiin valtaviivaa taivuttaen säärilankoja ja antoi päälle oikean asennon tehden mutkan siihen paikkaan, jossa kaula liittyy olkapäihin. — Huuhkaja kurkistaa aina olkansa yli, hän selitti, mutta ei ollut kuulevinaankaan, kun Sam sen johdosta kysyi, "kenenkäs muun olan yli se sitten voisi hänen mielestään katsoa". Hän pani kummastakin jalasta kaksi varvasta oksan etupuolelle ja kaksi takapuolelle Janin mieliksi, joka piti sitä niin huuhkajamaisena, vaikka Sillä olikin epäilyksensä. Pyrstöä hän levitti vähän kahdella pahvinpalalla ja nuppineuloilla ja väänsi sen asianmukaiseen kulmaan, minkä jälkeen oli aseteltava siivet.
Ne riippuivat kuin kaakattavan kanan lentimet. Kummankin taipeeseen työnnettiin teroitettu pala ohuempaa rautalankaa, niin että se tuli ruumiiseen kiinni naulatuksi. Keskelle selkää pistettiin pitkä neula, ja käyttäen sitten näitä siipilankain ja päälangan keralla sidekeskuksina Si kietoi langalla koko linnun, minne pistäen puuvillatäytettä, minne puupalan siteitten alle, kunnes asento ja höyhenistö olivat hänen mielensä mukaiset.
— Nyt voimme panna silmät paikalleen, hän sanoi, mutta voimme sen tehdä perästäpäinkin, jos pistämme silmäreikiin sisäpuolelle neljäksikolmatta tunniksi kosteata puuvillaa, niin että ne pehmiävät.
Jan oli toista pöllöä käsitellessään huolellisesti matkinut Sin menetelmiä ja osoittautunut harvinaisen oppivaiseksi.
Opettaja huomautti: — Totisesti, kyllä minä olen opettanut monen lintuja täyttämään, mutta ei kukaan ole niin sukkelaan oppinut kuin sinä.
Sin käsitykset täydellisyydestä saattoivat erota koko joukon ammattitaitoisen täyttäjän käsityksistä, ja Jan tosiaan myöhemmin naureskeli koko lailla näille samoille huuhkajille, mutta nyt ne tuottivat hänelle hämmentämätöntä iloa.
Niiden asennot olivat aivan samat. Si tiesi vain yhden asennon, ja se oli kaikilla hänen linnuillaan. Mutta kun ne olivat täydelleen kuivuneet, siteet poistettu, esiin pistävät rautalanganpätkät katkaistu ja kaiken kunnia, puiset silmät pantu paikoilleen, ne olivat ilon ja ihmetyksen aiheena koko intiaaniheimolle.
XIX
ROHKEUDEN KOETUS
Pojat olivat tehneet itselleen sotalakit, jotka olivat Kalebin opettamaa "todella oikeata" intiaanimallia. Kalkkunan valkoisista pyrstösulista ja hanhen valkoisista siipisulista tuli mainioita kotkansulkia, kun päät värjättiin mustiksi. Vanhasta valjastupsusta saatiin punaisiksi värjättyjä jouhia, vanhasta paidasta punaisia flanelliliuskoja, ja nämä yhdessä lampaannahan riekaleitten kanssa olivatkin kaikki raaka-aineet mitä tarvittiin. Kaleb osoitti yhä suurempaa harrastusta heidän hommiaan kohtaan ja auttoi heitä sekä valmistamaan lakin että myös ratkaisemaan, mitä piti tehdä "kupin", mitä "suuren kupin" ansaitakseen. Samilla oli koko joukko sulkia ampumisesta, sukeltamisesta, "verilöylyistä siirtokunnassa" ja suuret tupsuniekat sulat männyn kaatamisesta ja huuhkajan ampumisesta.
Jan oli muiden lisäksi saanut sulan jälkien seuraamisesta. Hirven metsästys oli tehty vielä luonnollisemmaksi siten, että "hirvipoika" aina pani jalkaansa vanhoista saappaista tehdyt tohvelit; kummankin tohvelin pohjaan oli naulattu kaksi riviä hevosenkengän nauloja, niin että ne muodostivat V:n, jonka kärki osoitti eteenpäin. Nämä jättivät kavionjäljet kaikkialle, minne hirvi vain kulki. Maissinjyvistä oli muun muassa se haitta, ettei niistä saanut minkäänlaista johtoa, mihin suuntaan otus oli kulkenut tai milloin se oli palannut takaisin omia jälkiään, mutta tohvelit päästivät tästä pulasta, ja kun vielä otettiin hiukan jyviä avuksi, niin saatiin niin hyvät jäljet kuin suinkin toivoa saattoi. Kaikki oppivat sangen taitaviksi ja saattoivat nopeaan seurata hyvinkin vähäpätöistä jälkeä, mutta Jan oli edelleenkin etevin, sillä sen, minkä oli näkönsä puolesta huonompi, hän korvasi runsaasti kärsivällisyydellään ja tarkalla havaintokyvyllään. Hän oli jo saanut yhden suuren "kupin" hirven löytämisestä ja sydämeen ampumisesta ensi nuolella, ennen kuin muut vielä paikallekaan ennättivät, ja sitä paitsi hän oli voittanut kuusi muuta suurta "kuppia", yhden siitä, että oli uinut 100 syltä viidessä minuutissa, toisen siitä, että oli tunnissa kävellyt kahdeksan kilometriä, kolmannen siitä, kun oli juossut 100 metriä kolmessatoista sekunnissa, yhden siitä, että tunsi 100 viljelemätöntä kasvia, yhden 100 linnun tuntemisesta ja yhden huuhkajan ampumisesta.
Guilla oli monta hyvää "kuppia", etupäässä tarkan näkönsä vuoksi. Hän näki "papuusin skuoon selässä" ja hirven metsästyksessä hän oli monta kertaa voittanut "kuppeja", jotka eivät paljonkaan puuttuneet suuresta, mutta tähän saakka kohtalo oli ollut hänelle epäsuopea, eikä vanha Kalebkaan, joka oli häntä kohtaan puolueellinen, voinut pätevällä syyllä äänestää hänelle suurta "kuppia".
— Mistä intiaanit enimmän pitävät miehessä, tarkoitan, että mille he hänessä antavat suurimman arvon? kysyi Mäihä eräänä päivänä odottaen että hänen tarkka näkönsä tulisi kunniaan.
— Urhoollisuudesta, vastasi Kaleb. — Jos mies on urhoollinen, niin hän saa heidän mielestään olla mitä muuta tahansa. Se on heidän paras ominaisuutensa — mikäli näet miehellä myös on sitä, mitä urhoollisuuden tehoksi tarvitaan. Eikä tämä käsitys ole vain intiaaneilla; vakuutan, ettei ole mitään, mikä kenenkään mielestä olisi niin suuren arvoista. Toiset väittävät pitävänsä yhtä kaikkien parhaana, toiset toista, mutta kun oikein tiukalle otetaan, jokaisessa maassa joka mies, nainen ja lapsi enimmän rakastaa ja kunnioittaa urheutta ja kirkasta rohkeutta ja niihin kuuluvaa tarmoa.
— Jaa-a, sen minä sanon, huudahti Gui innosta kuohahtaen, kun kuuli rohkeutta näin ylistettävän, — että minä en pelkää mitään.
— Vai niin, no mitenkähän olisi, jos antaisit Janille selkään?
— Hah, se ei ole kohtuullinen kauppa, koska hän on vanhempi ja suurempi.
— Minä tarjoan sinulle tilaisuuden koetukseen, Mäihä. Lähde yksin puutarhaan ja tuo ämpärillinen kirsikoita.
— Kyllä kai, ja antaisin vanhan Capin syödä itseni.
— Ei sanonut mitään pelkäävänsä, ja kuitenkin pelkää pientä koiraa, joka ei ole edes vuoden vanhan mullikan kokoinen.
— Niin, mutta minä en pidä kirsikoista.
— No kuules nyt, Gui, minä tarjoan sinulle oikein oivan tilaisuuden. Katsos tätä kiveä, ja Kaleb näytti hänelle pientä pyöreätä kiveä, jossa oli reikä. — Tiedät kai, missä vanhan Garneyn hauta on?
Garney oli muuan rappiolle joutunut sotamies, joka oli ampunut luodin päähänsä vahingossa, väittivät hänen ystävänsä, ja hänet oli haudattu maapalstalle, joka oli Raftenin maan pohjoispuolella ja jota luultiin hänen omakseen, vaikka se olikin kappale itse maantietä, erään syrjätien risteys. Hauta tuli näin, vaikkeivät sen kaivajat suinkaan olleet sitä tarkoittaneet, kahden tien risteykseen. Kohtalon käsi oli siis leimannut Bill Garneyn itsemurhaajaksi.
Huhuttiin sellaista, että hänen täytyi vaikeroida joka kerta, kun rattaat kulkivat hänen päänsä yli, mutta kun hän ei tahtonut, että nämä valitukset sekaantuisivat pyörien jyrinään, hän odotti puoleen yöhön ja purki ne silloin itsestään kaikki samalla kertaa. Jokaisen, joka sattui ne kuulemaan, täytyi vastata jollakin säälin sanalla, muutoin hän varmaan oli joutuva jonkin kamalan kohtalon saaliiksi. Tämä oli se tarina, jonka muiston Kaleb nyt veresti ja jonka hän kertoi sangen voimallisesti, koska se häneen itseensäkin oli jättänyt syvän vaikutuksen.
— Kuules nyt, hän sanoi, — minä menen ja kätken tämän kiven heti sen paaden taa, joka on Garneyn haudan pään kohdalla, ja lähetän sinut jonakin yönä sitä noutamaan. Lähdetkös leikkiin?
— K-yl-lä minä, sanoi kolmas sotapäällikkö ilman huomattavaa innostusta.
— Jos hän nyt on niin kärkäs, niin ei häntä yöllä saa tiipiissä pysymään, huomautti Tikka.
— Muista nyt, sanoi Kaleb heidän lähtiessään heidän luotaan omaan kurjaan mökkiinsä, — nyt sinulla on tilaisuus näyttää, mitä lajia miestä olet. Minä sidon kiveen nuoran, että varmasti sen löydät.
— Me rupeamme juuri aterioimaan. Ettekö jää syömään kanssamme, pyysi
Sam, mutta Kaleb lähti tiehensä eikä ollut kutsua kuulevinaankaan.
Yösydännä pojat heräsivät miehen ääneen ja kepin raaputukseen.
— Pojat! Gui — Jan! Hoi, Gui!
— Halloo! Kuka se on?
— Kaleb Clark! Hei, Gui, kello on nyt puoli kaksitoista. Ennätät juuri puoliyöksi Garneyn haudalle sitä kiveä hakemaan, ja ellet löydä juuri oikeata paikkaa, niin kuuntele valitusta — se opastaa sinua.
Tämä rohkaiseva tieto sanottiin käheästi kuiskaten, mistä tuntui käyvän ilmi, että ukko itsekin oli niin pelästynyt kuin suinkin.
— Mi-mi-minä, änkytti Gui, en näe tietä.
— Tämä on koetus koko elinajaksi, poika. Hae se kivi, niin saat grand coup-sulan, kaikkein suurimman kunnian rohkeudesta. Minä odotan täällä kunnes palaat.
— E-en minä löydä sitä kirottua vanhaa hautaa näin pimeänä yönä.
Mi-minä — en mene.
— Ärrrh — sinä pelkäät, kuiskasi Kaleb.
— En minä pelkää, mutta mitä minä lähtisin, kun en kuitenkaan osaa koko paikalle. Kun tulee kuunvalo, niin minä lähden.
— Ärrh — onko täällä ketään niin rohkeata, että lähtee sen kiven hakemaan.
— Minä lähden, sanoivat molemmat toiset yhteen ääneen, vaikka samalla kuului: "mutta minä sentään toivon ettei tarvitsisi".
— Sinä saat sen kunnian, Jan, sanoi Tikka tuntuvasti helpottuneena.
— Tietysti tilaisuus on houkutteleva — mutta — mutta — en minä tahdo mennä sinun edellesi — sinä olet vanhin, se ei olisi kohtuullista, vastasi Jan.
— Taitaa olla parasta, että arpa ratkaisee.
Sam haki pitkän korren Janin kouhiessa kekäleitä palamaan. Korresta katkaistiin kaksi eripituista palaa, jotka Sam kätki kouraansa. Ravistettuaan niitä kourassaan hän ojensi ne Janille, niin että vain molemmat päät jäivät näkyviin, ja sanoi: — Sen joka saa pitemmän korren, on lähdettävä. Jan tiesi vanhasta kokemuksesta sen yleisen juonen, että lyhyempi korsi pistettiin vähän pitemmälle kädestä. Sen vuoksi hän kävi kiinni toiseen, veti sitä verkalleen ulos — ja se tuntui päättömän pitkältä. Sam avasi kätensä ja näytti, että lyhyempi korsi oli jäänyt siihen, ja sanoi sitten helpotuksesta huokaisten: — Sinä sait. En tässä maailmassa ole nähnyt kellään olevan niin hyvää onnea kuin sinulla. Kaikki aivan tunkeutuu tiellesi.
Jos olisi ollut vähänkin verukkeeksi kelpaavaa, Jan olisi sitä käyttänyt, mutta nyt hänen selvä velvollisuutensa oli lähteä kiveä hakemaan. Ylpeys kannusti häntä enemmän kuin rohkeus. Hän puki vaatteet päälleen hermostuneesti ja mitään sanomatta; kädet vähän vapisivat, kun hän pani kiinni kengännauhat. Ulkopuolella odottava Kaleb sai tietää, että matkaan suoriutui Jan. Hän rohkaisi poikaa sanoen: — Sinä olet oikea miehenalku. Minusta on aina hauska nähdä urhoollisuutta. Minä tulen kanssasi metsän reunaan — olisi väärin tulla pitemmälle — ja odotan siinä, kunnes palaat. Se on helppo löytää. Sen pienen jalavan toiselta puolelta neljä paaluväliä aitaa, iso kivi on sitten suoraan tien toisella puolella. Reikäkiven löydät sitten pohjoisen aidan puoleiselta kupeelta. Nuora on pantu aivan sen ison kiven poikki, niin että se on helppo löytää; ja kas tässä, ota tämä liitu; jos uskallus alkaa pettää, niin pane aitaan merkki siitä, kuinka kauaksi kuljit, mutta niistä valituksista älä välitä — ne ovat paljasta lorua — älä pelkää.
— Kyllä minusta tuntuu, että minä pelkään, mutta menen minä silti.
— Se on oikein, sanoi erämies painokkaasti. — Ei urhoollisuus ole niin paljon siinä, ettei pelästy, kuin siinä, että menee vain vaikka pelkääkin ja näyttää, että osaa pelkonsa hallita.
Näin he juttelivat, kunnes tulivat puiden pimennosta vainioitten verraten valoisalle aukiolle.
— Puuttuu tiimalleen viisitoista minuuttia puoliyöhön, sanoi Kaleb katsoen kelloaan tulituikun valossa. Helposti sinä siellä käyt. Minä odotan täällä.
Jan lähti sitten yksin.
Oli synkkä yö, mutta hän kulki vainioita pitkin haparoiden raja-aidalle ja kiipesi sen yli tielle, joka näkyi sysimustassa pimeydessä vähän vaaleampana. Hän asteli varovasti keskitietä. Sydän sykki rajusti ja kädet olivat kylmät. Oli hiljainen yö, ja kerran tai pari hän aidan kulmauksessa säikähti pientä hiiren vikinää, mutta jatkoi silti matkaansa. Äkkiä hän kuuli tien oikealta puolelta pimeydestä äänekkään huiskahduksen ja näki sitten valkoisen esineen, joka sai hänen verensä hyytymään. Se oli valkoisiin puetun miehen haamu, jolta puuttui pää, aivan niin kuin jutussa kerrottiin. Jan seisoi maahan jähmettyneenä. Sitten äly tuli vapisevan ruumiin avuksi. — Mitä loruja! Se on varmaan valkoinen kivi. Mutta ei, se liikkui. Janilla oli kädessään vankka keppi. Hän äännähti: — Sh, sh, sh! Jälleen ruumis liikkui. Jan hairasi tieltä muutamia kiviä ja heitti yhden oikopäätä sitä valkoista olentoa kohti. Hän kuuli puhalluksen ja hyökkäyksen. Se "valkoinen olento" hyppäsi pystyyn ja juoksi hänen ohitseen tömistäen, mistä hän arvasi, että se olikin de Neuvillen mummon läsipää lehmä.
Vastavaikutus sai aluksi hänen polvensa lotisemaan, mutta pian voitti parempi tunne. Jos viaton vanha lehmä uskalsi maata siinä kaiken yötä, niin mitä hänen tarvitsi pelätä? Hän kulki rauhallisemmin, kunnes saapui siihen kohtaan, jossa tie alkoi nousta. Pian piti pienen jalavan näkyä. Hän kulki maantien vasemmanpuoleista reunaa ja askeliaan hiljentäen kurkisteli pimeyteen. Hän ei ollutkaan niin lähellä kuin oli otaksunut, ja retken alkuosan jännitys palasi hänen mieleensä entistä voimallisempana. Hän pohdiskeli itsekseen, eikö vain jo ollutkin kulkenut sen jalavan ohi — olikohan paras kääntyä takaisin? Mutta ei, se ajatus oli sietämätön: sehän olisi ollut pakoa. Mutta sopihan tähän joka tapauksessa vetää liidulla merkki, jotta näkyi, kuinka kauas hän oli päässyt. Hän hiipi varovaisesti aitaa kohti vetääkseen siihen viivan, erotti sitten mielihyväkseen jalavan, joka ei ollut kuin kymmenkunnan askelen päässä. Puun saavutettuaan hän laski neljä paaluväliä länttä kohti ja tiesi nyt olevansa itsemurhaajan haudan kohdalla. Mahtoi olla jotenkin tarkkaan puoliyön hetki. Hän kuuli mielestään ääntä, joka ei ollut kaukana, ja tuossa hän tien toisella puolella näki vaaleahkon esineen — pääkiven. Hän oli kovin levoton ryömiessään sitä kohti niin hiljaa kuin suinkin. Miksi hiljaa, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän rämpi tien kummallakin puolella matalan kuraisen ojan poikki, tuli valkoiselle kivelle ja haparoi sen pintaa kostealla kylmällä kädellä nuoraa etsien. Jos Kaleb oli sen siihen pannut, niin se oli nyt kadonnut. Sen vuoksi hän otti liidun taskustaan ja kirjoitti kiveen "Jan". Hyi, kuinka se liitu raapi rumasti! Hän kopeloi sormillaan ison paaden sivuilta. Kas tuollahan se oli; tuuli varmaankin oli puhaltanut sen pois. Hän veti sen luokseen. Kivi luisti paaden poikki pitäen vielä paljon kovempaa rapinaa, mikä yön hiljaisuudessa kuului kamalalta. Sitten yhtäkkiä läähähti, rävähti, joku syöksähti, jotakin räiskähti kuraan tai veteen — kamalia ääniä, ikään kuin joku olisi ollut tukehtumaisillaan, jotakuta kuristettu tai yritetty saada ääntä kurkusta. Jan vaipui hetkeksi kauhistuneena maahan. Hänen huulensa olivat jäykistyneet liikkumattomiksi. Mutta muisto lehmästä auttoi häntä. Hän kavahti ylös ja lähti juoksemaan pitkin tietä niin sukkelaan kuin pääsi kylmä hiki valuen. Hän juoksi niin umpimähkään, että vähältä oli törmätä kumoon miehen, joka huusi: — Hei, Jan, sinäkö se olet? Siellä tuli Kaleb häntä vastaan. Jan ei voinut puhua. Hän vapisi niin rajusti, että hänen täytyi tarttua erämiehen käsivarteen kiinni.
— Mikä se oli, poikani? Minä kuulin sen, mutta mikä se oli?
— Mi-mi-nä en tiedä, huohotti Jan. — Se oli ha-hau-dalla.
— Pentele! Kuulin minä sen, ja Kaleb näytti aika levottomalta, mutta lisäsi sitten: — Kymmenessä minuutissa me kuljemme tästä leirille.
Hän otti Janin vapisevan käden ja talutti poikaa jonkin aikaa, mutta tämä oli aivan ennallaan, kun he saapuivat rastitulle polulle. Kaleb kulki edellä pimeydessä haparoiden.
Janilta alkoi nyt puhe käydä, ja hän sanoi: — Kiven minä toin, ja kirjoitin minä haudalle nimenikin.
— Kelpo poika! Sinä se olet oikea miehenalku! virkkoi Kaleb ihaillen.
He olivat kovin hyvillään huomatessaan, että tiipiissä oli tuli, kun he saapuivat lähemmäksi. Aukion reunalla he huhusivat kovalla äänellä: — u-huu — u-huu — u-huu — uu, yhteisesti hyväksytyn huuhkajan huudon, jota intiaanit yleisesti käyttivät yömerkkinään, ja tiipiistä he saivat saman vastauksen.
— Kaikki hyvin, huusi Kaleb, — hän teki sen, eikä ole miehenalkua parempaa ja erinomaisen grand coup'n hän on ansainnut.
— Miksi minä en sentään lähtenyt, sanoi Gui. — Minä olisin tehnyt sen juuri yhtä hyvin kuin Jankin.
— No, mars matkaan vain!
— Eipä siellä ole enää kiveä, jonka voisin tuoda todistukseksi.
— Kirjoita nimesi haudalle, niin kuin minäkin tein.
— Eihän se mitään todistaisi, ja Gui luopui koko asiasta. Jan ei aikonut kertoa seikkailuaan sinä iltana, mutta hänen kiihtymyksensä oli ilmeinen, ja pian he saivat hänet kertomaan koko jutun. He olivat kaamean näköistä joukkoa istuessaan siinä liehahtelevan tulen ääressä, ja hänen kertoessaan he tunsivat suuren osan samaa säikähdystä, jonka hän oli vastikään kokenut.
Kertomuksensa lopetettuaan Jan sanoi: — No, Gui, etkö sinä tahdo nyt yrittää?
— Heitä nyt jo, sanoi Gui. En minä ole ikipäivinä nähnyt kenenkään jankkaavan aina samaa asiaa niin kuin sinä.
Kaleb katsoi nyt kelloansa ikään kuin lähtöä tehdäkseen, mutta Jan sanoi:
— Herra Clark, ettekö tahdo nukkua täällä? Guin vuoteessa on hyvää tilaa.
— Välipä tuolla, vaikka nukunkin, kun on niin myöhä.
XX
VALKOINEN REVOLVERI
Kalebia odotti aamulla se hauska yllätys, että hän sai syödä vihamiehensä pojan valmistaman aamiaisen, sillä Samin vuoro oli olla kokkina.
Suuri Tikka lausui julki koko kokouksen ajatuksen, kun hän aamiaisen jälkeen virkkoi: — Nyt minä aion mennä hautaa katsomaan. Epäilen, että Jan kirjoitti nimensä johonkin vanhaan lehmään, joka siinä makasi, eikä tämä sitä hyväksynyt, minkä se myös ääneensä ilmoitti!
Muutamassa minuutissa he kulkivat paikalle. Aivan oikein, siinä oli karkeaan hautakiveen sangen vapisevin, mutta kuitenkin selvin kirjaimin kirjoitettuna — Jan.
— Onpa huononlaista kirjoitusta, huomautti Gui.
— Totisesti, sinä teit sen! Kelpo poika! sanoi Sam lämmöllä. — En minä luule, että olisin uskaltanut.
— Vetoa, että minä olisin, sanoi Gui.
— Tässä minä kuljin ojan poikki. Näettekö jälkiäni kurassa? Ja tuossa kuulin kiljunnan. Katsotaanpa, onko henki jättänyt jälkiä. Halloo, mitä —
Kurassa näkyivät ison miehet jäljet. Hän oli ryöminyt langeten käsilleen ja polvilleen. Monessa paikassa näkyi hänen kätensä kuva, ja kurasta näkyi jotakin loistavaa, puoleksi sisään vaipunutta — Gui huomasi sen ensimmäiseksi ja otti maasta. Se oli valkokahvainen Colt-revolveri.
— Annas kun katsotaan, sanoi Kaleb. Hän pyyhki kuran pois. Hänen silmänsä syttyivät. — Tämä on se sama revolveri, joka varastettiin minulta sillä kertaa kun menetin rahani ja vaatteenikin. Hän tarkasti aseen kauttaaltaan, loi sitten silmäyksen ympärilleen ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Tätä minä en lainkaan käsitä! Hän ravisti päätään ja aina vähän ajan kuluttua itsekseen sanoi: Tätä minä en lainkaan käsitä! Kun siinä ei näyttänyt olevan muutakaan näkemisen arvoista, niin pojat lähtivät astelemaan kotia kohti.
Paluumatkalla Kaleb näytti ajattelevan ankarasti. Hän astui sanaakaan sanomatta, kunnes oli tultu de Neuvillen mummon mökille, joka oli hautaa lähinnä. Portilla hän kääntyi ja sanoi: — Taidan käydä täällä. Kuules nyt, Jan, sinähän se viime yönä luikkasit?
— En, herra Clark, en hiiskaustakaan. Ainoa ääni, jonka sain aikaan, oli se, kun vedin reikäkiven sen ison kiven poikki.
— Hyvä, tulen leirille teitä katsomaan, sanoi Kaleb ja poikkesi mummon luo.
— Aamun rauha teille, ja levätköön sielunne rauhassa, virkkoi rattoisa vanha eukko tervehdykseksi. — Tulkaa sisään, Kaleb, ja istukaa. Entä kuinka jaksavat Saryann ja Dick?
— He näyttävät onnellisilta ja menestyvät hyvin, sanoi ukko katkerasti. — Kuulkaas, mummo, oletteko koskaan kuullut juttua siitä Garneyn haudasta, joka on tuolla tien vieressä?
— Jumalan armon ja rakkauden nimessä, mistä saatte päähänne tulla tuota kysymään? Miksen minä olisi kuullut sitä juttua montakin kertaa, ja viime yönä minä kuulin sen kummittelevan, ja vieläkin siitä ihan vapisen.
— Mitä te, mummo, kuulitte?
— Hyi, niin pirullista kiljuntaa, ettei sieluparka helvetissäkään kilju rumemmin. Ja sekä koira että kissa, kumpikin pelästyivät, ja vanha läsipää lehmä tuli juosten ja hyppäsi veräjänkin yli tieltä pois päästäkseen.
Tämä se oli, mitä Kaleb tahtoi tietääkin, ja ilmeisellä uteliaisuudellaan hän sai eukon kertomaan lisää yöllisestä metelistä. Kun siitä ei enää riittänyt puhuttavaa, Kaleb ehdoin tahdoin avasi toisen juorusuonen toivoen siitä saavansa vielä enemmän tietoa.
— Mummo, oletteko kuullut, että viime viikolla tapahtui Downey's
Dumpin tällä puolella ryöstö?
— En totisesti olekaan, huudahti eukko silmät mielenkiinnosta palaen, eikä sitä ollut Kalebkaan kuullut; mutta hän tahtoi saada jutun alkuun. — No keltä siellä ryöstettiin?
— Minä en tiedä varmaan, mutta eiköhän se ollut John Evansilta.
— En minä ole sellaista kuullut, mutta melkein varma minä siitä olen, että kannatti häneltä ottaakin. Käviväthän ne kelvottomat täällä minunkin luonani heti, kun alettiin puhua, että minä olin vanhan lehmäni myynyt. Ja sen minä sanon, että asiat ovat hullusti, sillä ne peijakkaat vainuavat kyllä heti, kun joku saa rahoja.
— Se on totta kuin evankeliumi. Mutta milloin teiltä, hyvä mummo, ryöstettiin?
— Ryöstettiinkö? Enhän minä sanonut, että minulta ryöstettiin, ja mummo nauraa hihitti. — Mutta kyllä niillä rosvoilla oli pahat aikomukset mielessään, kun ne minun tyköni tulivat. Ja hän kertoi perin pohjin sen tapauksen, kun miehet olivat murtautuneet hänen tupaansa kuultuaan huhun, että hänen lehmänsä oli myyty. Hän nauroi muistellessaan, kuinka se iso mies oli ollut tyly ja se lyhyt ja leveä iloinen. Niiden mustat parrat, ison rosvon päävamma, hänen vasenkätisyytensä ja se, että eukko sattumoisin huomasi hänen oikeassa kädessään olevan vain neljä sormea, kaikki pohdittiin perusteellisesti.
— Milloin se tapahtui, hyvä mummo?
— Varmaan siitä nyt on kulunut kolmen vuoden vaiheilla.
Pyydettyään sitten vähän keuhkojen parannusta Kaleb-ukko lähti mummon luota ja ryhtyi hyvin perusteellisesti asioita pohtimaan.
Neljän viime vuoden kuluessa oli ympäristössä tapahtunut monta varkautta. Siitä ei päässyt mihinkään; ne olivat kaikki samantapaisia; raha vain oli kelvannut, ja rosvot näyttivät tuntevan kaikki seudun asukkaitten keskinäiset suhteet ja sovittivat vierailunsa aina sellaiseen aikaan, jolloin isäntä oli saanut rahoja.
Heti kun Kaleb oli poikennut de Neuvillen mummon luo, Jan sanoi jäljestä päin syntyneen mielijohteensa toteuttaakseen:
— Lähtekää te, pojat, leiriin; minä tulen perästänne viiden minuutin päästä. Hän aikoi piirtää miehen lokaan jättämät jäljet voidakseen seurata tätä ja palasi sen vuoksi takaisin haudalle.
Hän tutki jälkiä mitä huolellisimmin ja leviteltyään vihkonsa levälleen piirsi ne siihen luonnolliseen kokoon. Tällöin hän huomasi, että kummassakin korossa oli kolme riviä pieniä hevosenkengän nauloja, jotka ilmeisestikin oli kotona niihin lyöty, koska ne olivat niin epätasaiset, ja vasemman kengän pohja oli kulunut puhki. Sitten hän ryhtyi tutkimaan käsien jälkiä, ja piirsi parhaillaan oikeata kättä, kun muuan seikka kiinnitti hänen huomiotaan. Aivan oikein! Sen käden jokaisesta painalluksesta lokaan näkyi, että keskisormi puuttui.
Jan seurasi jälkiä vähän matkaa tietä pitkin, mutta mutkassa ne poikkesivat vasempaan ja katosivat ruohikkoon.
Palatessaan leiriin hän tapasi Kalebin, joka oli niin ikään paluumatkalla.
— Herra Clark, hän sanoi. — Minä palasin takaisin piirtämään ne jäljet, ja kuulkaapas, sen miehen oikeassa kädessä oli vain neljä sormea?
— Älä hitossa! sanoi Kaleb. — Onko se varma?
— Tulkaa itse katsomaan.
— Oikein! Ei mitään epäilystä, ja takaisin palattaessa Kaleb sanoi:
— Jan, älä vielä sano niille toisille mitään tästä.
Vanha erämies lähti oikopäätä Poguen luo. Oven lähellä hän näki samat jäljet mullassa, mutta Dickin ne eivät olleet, se oli varma. Nuoralla riippuivat kuraiset housut kuivumassa.
Tämän yön jälkeen Janin arvo ukon mielessä kohosi ja Guin aleni, sillä hän asetti rohkeuden ensi sijalle. Hän pyysi Jania käymään mökillään katsomassa lumikenkiä, joita hän parhaillaan teki. Kutsu oli ylimalkainen, ja siksi koko heimo sitä noudatti. Jan ei ollut käynyt talossa ensi kerran jälkeen. Vierailun alkupuoli sujui juuri kuin ennenkin. Heidän koputukseensa vastasi koira kovasti haukkuen, ja sitten kuului ääni, joka käski sitä olemaan alallaan. Kaleb avasi oven, mutta sanoi nyt: — Tulkaa sisään. Jos toisten tulo oli hänelle epämieluisaa, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. Janin katsellessa lumikenkiä Gui huomasi ukon vuoteella paljon mieltäkiinnittävämmän esineen; se oli se valkoinen revolveri, joka nyt oli puhdistettu ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Kalebin ilo sen löytämisestä oli rajaton, vaikkei hän sitä näyttänytkään. Hän ei ollut kyennyt ostamaan uutta, ja hän tervehti aseen kotiin tuloa yhtä iloisesti kuin kauan kadoksissa ollutta ainoaa lasta.
— Kuulkaas, Kaleb, emmekö saa vähän ampua? Lyön vetoa, että voitan koko roikan, huudahti Mäihä.
Kaleb haki muutamia panoksia ja osoitti neljänkymmenen askelen päässä olevaa kantoa, johon oli veistetty valkoinen pilkka. Gui ampui kolme tai neljä laukausta ja Jan saman verran, mutta ei kumpikaan osunut kantoon. Kaleb sanoi silloin: — Antakaas kun minä näytän.
Pieni revolverin kahva näytti aivan katoavan hänen isoon karkeaan kouraansa. Hänen pitkä mukurainen sormensa syleili lukkoa omituisella, mutta sangen tutunomaisella tavalla. Kaleb oli niitä, jotka ampuvat käsivarsi koukussa, ja revolverin lyhyt piippu oli kuin hänen oma maalitaulua osoittava sormensa, kun hän yhtä painoa päästi kaikki kuusi laukausta. Jok'ainoa sattui pilkkaan ja kaksi hiilellä piirrettyyn mustaan, joka oli sydämenä.
— Voi herran pohtimet! Tuo se vasta on ampumista! Ja pojat ylistivät häntä ääneensä.
— Niin aina, olinhan minä parikymmentä vuotta takaperin aika tekijä, selitti Kaleb tarpeettoman vaatimattomasti, mutta kasvoillaan sangen herttainen ilme. — Mutta tuohan on aivan joutavan helppoa. Nyt minä näytän teille pari oikeata temppua.
Hän asetti seitsemän ja puolen metrin päähän riviin kolme panosta, nallit itseensä päin kääntäen, ja laukaisi ne kaikki kolme peräkkäin kolmella toinen toistaan nopeaan seuraavalla laukauksella. Sitten hän pisti revolverin takkinsa sivutaskuun ja huolettomasti laukoen hanaa virittämättä ja vielä vähemmän tähtäämättä tai edes asetta näyttämättä ampui joka luodin kahdenkymmenen askelen päässä olevaan pilkkaan. Lopulta hän haki vanhan peltisen hedelmätölkin. Sitten hän viritti hanan ja laski revolverin oikean kätensä kämmenelle peukalon viereen ja tölkin sormilleen. Tämän jälkeen hän nakkasi molemmat ilmaan äkkikeikauksella, niin että ase lensi kolme, tölkki kuusi metriä ylös ilmaan. Kun revolveri putosi alas, hän tarttui siihen kiinni ja ampui tölkkiin reiän, ennen kuin se ennätti maahan.
Pojat olivat aivan pökerryksissään kulutettuaan kaikki huudahduksensa pilkkakokeeseen.
Kaleb astui mökkiin hakemaan rättiä sydänkäpynsä puhdistamiseen, ja
Sam puhkesi puhumaan:
— No nyt minä tiedän, ettei hän ampunut isää, sillä jos hän olisi ampunut, niin kyllä hän olisi osunutkin.
Se ei ollut tarkoitettu Kalebin korville, mutta hän kuuli kuitenkin, tuli ovelle ja sanoi venytellen ja korostetusti: — Aivan niin. Tämä mursi sanattoman vihamielisyyden sulut, sillä se oli ensi kerta jolloin Kaleb sanoi mitään Samille. Tulva mursi tokeen, mutta vielä uomaan jäi paljon kaunaa ajan hangattavaksi, ja kului kauan, ennen kuin hän puhui Samille yhtä vapaasti kuin toisille, vaikka hän aikaa myöten siihen oppikin. Kaikki tuntui nyt niin herttaiselta, että Jan käytti tilaisuutta ja ilmaisi pyynnön, joka oli kauan ollut hänen mielessään.