— Herra Clark, ettekö joskus ota meitä kanssanne pesukarhua metsästämään? Me tiedämme, missä on paljon pesukarhuja, jotka käyvät ylempänä jokivarressa maissipellossa syömässä.
Jos Jan olisi kuukausi takaperin tätä pyytänyt, niin siihen olisi tullut halveksiva kielto. Ennen Garneyn retkeä vastaus luultavasti olisi ollut: — Enpä tiedä — ei ole minulla aikaa, mutta nyt Kaleb oli saanut hänestä toiset ajatukset, ja vastaus kuului:
— Kyllä, mielelläni! Vaikkapa ensi yönä, kun on siksi viileää, että koira viitsii juosta.
XXI
GUIN VOITTOJUHLA
Murmelia pojat olivat metsästäneet sangen säännöllisesti siitä pitäen, kun sen ensi kerran olivat nähneet. Ohjelma oli aina jotenkin sama — joka aamu he yhdeksän tai kymmenen aikaan hiipivät apilapellolle. Gui tavallisesti ensin keksi vanhan elukan, sitten kaikki ampuivat eivätkä osanneet, murmeli pinkaisi pesäänsä, ja juttu jäi siihen siksi päiväksi. Tämä kävi päiväjärjestyksen vakinaiseksi numeroksi kuin aamiaisen syönti ja paljon vakinaisemmaksi numeroksi kuin astiain pesu. Kerran tai pari vanha harmaa elukka töin tuskin pelasti nahkansa, mutta tähän saakka ei sille vielä ollut sen hullummin käynyt, se päinvastoin oli hyötynyt viisastuessaan. Pojat eivät sitä vastoin hyötyneet mitään, Guita ehkä lukuun ottamatta. Hänen pienet haaleat silmänappinsa olivat aina sukkelimmat ja kehittyivät kerrassaan hämmästyttävän teräviksi. Alussa Jan ja Sam keksivät murmelin yhtä usein, mutta myöhemmin Gui aina näki sen ensimmäisenä.
Eräänä aamuna Sam lähestyi riistaa omasta kohdastaan, Gui ja Jan toisesta kohdasta muutaman askelen päässä siitä. — Murmelia ei ole missään! oli Samin ensimmäinen ajatus, mutta Gui huudahti äkkiä: — Minä näen sen. Matalasta notkelmasta, hyvinkin kuudenkymmenen askelen päässä pesästään ja lähes sadan askelen päässä pojista Gui apilamättään peitosta keksi tuskin kahden neliösenttimetrin laajuisen alan harmaata turkkia.
Jan ei nähnyt sitä ensinkään. Sam näki, mutta epäili. Pikkuista myöhemmin murmeli — sillä se se oli — nousi takajaloilleen istumaan ja kohotti apilasta kastanjanruskean rintansa kaikki epäilykset hälventäen.
— Jukopliut! huudahti Jan ihaillen. Se on suurenmoista. Sinulla on merkillisimmät silmät, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Sinun nimesi pitäisi todella olla "Haukansilmä" — se nimi sinulle sopii.
— Se passaa, kimitti Gui innostuneesti. — Tahdotko sinä — tahdotko sinäkin, Sam, tahdotko sinäkin sanoa minua Haukansilmäksi? Minusta sinun pitäisi suostua, hän anovasti lisäsi.
— Minä olen sitä mieltä, Sam, sanoi toinen päällikkö. — Hänessä on huomattu suuret lahjat, todellinen intiaanikyky.
— Neuvosto pitää kutsua kokoon sitä päättämään. Nyt toimeen!
— Kuulepas nyt, Mäihä, sinä kun olet niin näppärä, etkö voisi kiertää metsän kautta teidän puolellenne ja ryömiä apilan läpi, niin että pääset vanhan murmelin ja sen pesän väliin? esitti ylipäällikkö.
— Lyön vetoa että voin, lyön dollarin vetoa —
— Seis nyt, sanoi Jan, — intiaaneilla ei ole dollareita.
— No minä lyön vetoa päänahkani — sen mustan päänahan, minä tarkoitan — Samin päänahkaa vastaan, että minä ennen muita tapan vanhan murmelin.
— Voi, anna kun minä tapan ensimmäiseksi — tapa sinä toiseksi, sanoi Sam rukoillen.
— Ärr — sinä pelkäät päänahkaasi.
— Annas kun minä menen, sanoi Sam.
Kummallakin pojalla oli tukko mustia jouhia, joita he sanoivat päänahakseen. Se oli köytetty rihmalla päälakeen — ja siitä Gui tahtoi lyödä vetoa.
Jan puuttui nyt asiaan: — Heittäkää nalkutuksenne, suuret sotapäälliköt, ja käykää toimeen. Jos Tikka surmaa murmelin, niin hän saa Mäihän päänahan; jos taas Mäihä sen surmaa, niin hän saa Tikan päänahan, ja voittaja saa sitä paitsi suuren sulan.
Sam ja Jan odottivat metsässä malttamattomina, sillä välin kun Gui hiipi ympäri. Murmeli näytti tänä päivänä harvinaisen rohkealta. Se samoili kauas pesältään ja toisin ajoin katosi notkelmiin. Pojat näkivät Guin ryömivän aidan läpi, mutta murmeli ei sitä huomannut. Asian laita oli niin, että vihollinen oli aina ennen lähestynyt sitä toiselta puolelta, minkä vuoksi se ei pitänyt idän suuntaa silmällä.
Gui ryömi vatsallaan maaten eteenpäin apilan läpi. Hän ryömi kolmisenkymmentä askelta ja oli nyt murmelin ja sen pesän välillä. Mutta vanha harmaa mätti vain rauhallisesti itseensä apilaa pitäen samalla silmällä Raftenin metsää. Pojat valtasi tavaton kiihko. Gui näki heidät, mutta ei nähnyt murmelia. He osoittivat ja viittoivat. Gui luuli tämän merkitsevän: — Ammu nyt. Hän nousi varovasti ylös. Murmeli huomasi hänet ja karkasi suoraan pesäänsä — siis Guita kohti. Gui ampui umpimähkään. Nuoli lensi syltä paria korkealta murmelin pään yli ja se "tavattoman suuri tutiseva turkiskimppu", joka karkasi suoraan häntä vastaan, herätti kauhua hänen mielessään. Metsästäjä peräytyi nopeaan tietämättä minne juosta. Hän oli aivan pesän vieressä. Murmeli kalisteli hampaitaan ja teki hurjan hyökkäyksen päästäkseen pojan ohi; kumpikin oli pahoin säikähdyksissään. Gui hyppäsi korkealle kauhusta ja putosi raskaasti maahan, juuri kun murmelin piti kulkea hänen alitseen kotiinsa. Poika painoi lähes puoli sataa kiloa, ja koko tämä paino putosi musertavalla voimalla vanhan elukan päälle likistäen hengen sen ruumiista. Gui hyppäsi pystyyn juostakseen henkensä edestä, mutta huomasi samalla murmelin sätkivän maassa ja rohkaisi sen verran mieltään, että pari kertaa potkaisi sitä kuonoon ja siten lopetti sen. Kova kiljuna sieltä päin, missä toverit olivat, oli ensimmäinen merkki, joka Guille vakuutti, että hän oli voittanut. He saapuivat juosten paikalle ja tapasivat sankarin seisomassa kuten metsämies valokuvassa, toisessa kädessä jousi, toisessa iso murmeli hännästä riippuen.
— Kelpo poika! Uljas poika! Hurraa kolmannelle sotapäällikölle! Hurraa Mäihä-päällikölle! Eikä Guilla suinkaan ollut syytä valittaa sitä, ettei saanut toisilta tunnustusta.
Hän röyhisti rintaansa ja näytti kopealta ja ylväältä. — Olisi hauska tietää, eikö täällä ole missään enemmän murmeleita, hän sanoi. — Minäpä tiedän, kuinka niitä pyydetään, elleivät muut tiedäkään.
— Jaha, Mäihä, tämä kai käy suuresta "kupista".
— Lupasitte sanoa minua "Haukansilmäksi" tästä aamusta lähtien.
— Meidän täytyy päättää tämä asia suuressa neuvostossa, vastasi ylipäällikkö.
— Hyvä, pidetään se iltapäivällä, tahdotteko?
— Hyvä.
— Kello neljän aikaan?
— Niin, miksei, milloin vain.
— Ja te teette minusta "Haukansilmän" ja annatte minulle muhkean kotkansulan murmelin tappamisesta, ja se tapahtuu kello neljä?
— Niin kyllä; mutta mitä varten sen pitää tapahtua juuri neljän aikaan?
Mutta Gui ei näyttänyt kuulevan, ja heti päivällisen jälkeen hän katosi.
— Se karkasi astiain pesusta, arveli Tikka.
— Tuskinpa vain, sanoi toinen päällikkö. — Minä luulen, että hän lähti hakemaan omaisiaan näkemään hänen kunniaansa.
— Niin tekikin. Mutta nytpä vietetäänkin ikimuistettava ilojuhla — historian käännekohta. Saatpa kuulla, kuinka minä valehtelen kymmenen miehen voimalla hänen puolestaan.
— Olkoon menneeksi. Suostun tuumaan. Mene sinä ja hae teikäläiset. Minä menen Kaleb-ukkoa noutamaan, ja nyt sanomme Guita "Haukansilmäksi" ja samalla annamme hänelle suuren "kuppisulan".
— Minä pelkään, etteivät meikäläiset ja Kaleb sovi samaan seuraan, vastasi Sam, — mutta luulen, että tämä rehentelevä Gui mielellään soisi meikäläisten tulevan. Näetkös, isällä on kiinnitys hänen taloonsa.
Sovittiin siis, että Sam lähtisi hakemaan äitiään ja Jan tekisi kotkansulan valmiiksi ja nylkisi murmelin.
Ei se juuri ollut karhun kokoinen, mutta murmeliksi se oli hyvin suuri, ja Jan oli voitosta yhtä ylpeä kuin molemmat toisetkin. Kello neljään oli vielä tunnin verran aikaa, ja haluten tehdä Guin voittojuhlan niin intiaanimaiseksi kuin suinkin hän leikkasi murmelilta kaikki kynnet, sitoi ne nauhaan ja pani tuuman mittaisen kuoritun ja rei'itetyn seljanpalan aina kahden kynnen välille. Toiset kynsistä olivat hyvin, hyvin pieniä, mutta tarkoitus oli, että tämä edustaisi harmaan karhun kynsistä tehtyä kaulakoristetta.
Gui oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin suinkin pääsi. Isä huusi hänelle hänen puutarhaa lähestyessään ja ilmeisestikin hautoi orjantöitä mielessään, mutta Gui hyökkäsi ruoka-arki-makuu-keittiöhuoneeseen, joka oli anastanut yhdeksän kymmenesosaa koko talosta.
— Voi äiti, sinun olisi pitänyt nähdä minut; sinun pitää tulla nyt iltapäivällä — minä olen koko heimon numero yksi, ja nyt minusta tehdään ylipäällikkö. Minä tapoin sen mahdottoman suuren vanhan murmelin, joka oli vähällä tappaa isän. Ne pojat siellä leirissä — eivät ne saa mitään aikaan ilman minua. Ne koettivat koettamistaan enemmän kuin tuhannen kertaa saada sen vanhan murmelin — niin, minä vaikka lyön vetoa, että he koettivat miljoonan kertaa, ja minä vain odotin siksi, että he olivat väsyneet ja luopuivat koko jahdista, ja silloin minä sanoin: no nyt minä näytän, kuinka se tapahtuu. Ensin minun täytyi niille näyttää missä se oli. Ne toiset pojat eivät näe paljon mitään. Sitten minä sanoin: No nyt, Sam ja Jan, jääkää te pojat tähän, ja jotta te oikein näkisitte, kuinka helppoa se on, kun osaa, minä jätän tähän jousen ja nuolet ja menen ihan ilman. Siihen ne sitten jäivät minua katselemaan, ja minä h-i-i-v-i-n aidan läpi ja minä r-y-ö-m-i-n apilamaan läpi aivan kuin intiaani, siksi että pääsin sen ja pesän väliin, ja sitten minä luikkasin ja se tuli puhaltaen ja hampaitaan kalistaen syödäkseen minut, sillä se näki, ettei minulla ollut keppiä eikä mitään, enkä minä ollut tietävinänikään, pysyin kylmäverisenä ja odotin, ja juuri kun sen piti hypätä minun kurkkuuni kiinni, minä käännyin ja potkaisin sitä kuonoon, niin että se lensi kymmenen syltä korkealle, ja kun se putosi alas, niin se oli kuolleempi kuin Kilseyn kana, silloin kun sille sipulia syötettiin. Voi äiti, minä olen paras niistä kaikista, eivät ne saa leirissä mitään aikaan ilman minua. Minun täytyi opettaa ne hirveä ajamaan ja katselemaan — ja — ja — paljon muuta, ja nyt ne tekevät minusta koko heimon ylipäällikön ja antavat minulle nimeksi "Haukansilmä"; se on intiaanien tapa. Se tapahtuu kello neljä nyt iltapäivällä, ja sinun pitää tulla katsomaan.
Burns pilkkasi koko komentoa ja käski Guita lähtemään perunamaalle työhön, ja jos poikalurjus jättäisi veräjän auki, niin että siat pääsisivät karkaamaan, niin hän nylkisi tämän elävältä — ei hänen talossaan suvaita semmoisia hullutuksia. Mutta rouva Burns ilmoitti hänelle tyynesti, että hän aikoi mennä. Hänestä tuntui melkein kuin poika olisi saamassa oppiarvoaan yliopistossa. Burns ei siis antanut asialle kannatustaan, mutta entä lapset? Se asia järjestettiin pian. Äidillä oli kahden tunnin kova työ, ennen kuin nämä neljä likaista ja melkein alastonta onnellista ruskeakätistä ja -jalkaista pellavatukkaa oli kammattu ja hameineen ja rimsuineen ja kenkineen muutettu neljäksi pieneksi marttyyriksi. Sitten he kaikin kulkivat vainion poikki, rouva Burns pikkusiskoa toisella käsivarrellaan, toisessa kädessä hillotölkkiä kantaen. Gui juoksi edellä tietä näyttämässä, ja nelivuotias, kolmivuotias ja kaksivuotias muodostivat käsi kädessä kulkien vinorivin äitinsä vanavedessä.
He hämmästyivät jonkin verran, kun heidän leiriin saapuessaan rouva Raften ja Minnie olivat siellä juhlavaatteissa. Margetin ensimmäinen tunne oli kiukku, mutta seuraava ajatus oli miellyttävämpää laatua. Tuo "hienohelma" nainen, vihollisen vaimo, saisi nähdä hänen poikansa voittojuhlan, ja rouva Burns käytti paikalla tilaisuutta noustakseen istumaan ylimmälle orrelle.
— Hyvää päivää, rouva Raften; toivon että voitte hyvin, hän sanoi hieman pisteliäästi hymyillen ja tehden suurenmoisen yrityksen saavuttaakseen yliotteen.
— Kiitoksia, voin sangen hyvin. Tulimme katsomaan, kuinka pojat tulevat toimeen leirissään.
— Ne ovat tulleet sangen hyvin toimeen sen jälkeen kun minun poikani liittyi joukkoon, vastasi rouva Burns kaksintaistelu yhä mielessään.
— Niin olen kuullut; toverit ovat alkaneet pitää hänestä kovasti, vastasi rouva Raften koettaen riisua viholliseltaan aseet.
Tämä puhe tehosi. Rouva Burnsin tarkoituksena oli ennättää ennen kuin vihollinen, mutta hämmästyksekseen huomatessaan, että vihollisen vainio oli aivan rauhallinen, hän suostui välirauhaan, ja kun vielä rouva Raften oli hyväillyt ja kiitellyt kolmea pellavatukkaa ja ylistänyt Guita ylimmilleen, salainen sotakanta muuttuikin herttaiseksi sydämellisyydeksi.
Pojat olivat nyt saaneet päämenoja varten kaikki valmiiksi. Vasikannahkavaipalla tiipiin toisessa päässä oli neuvosto; Gui murmelin nahalla istuen ja melkein näkymättömiin sen peittäen, Sam hänen vasemmalla ja Jan rumpuineen oikealla kädellään. Keskellä loimusi neuvostotuli. Ilmanvaihdon parantamiseksi oli tiipiin vaatetta varjon puolelta kohotettu ja vieraitten piiri oli osaksi tiipiissä, osaksi ulkona.
Suuri sotapäällikkö sytytti ensin rauhanpiipun, pöllytteli sitä minuutin verran, puhalsi sitten neljät savut neljään ilmansuuntaan ja antoi sen toiselle ja kolmannelle sotapäällikölle, jotka tekivät samoin. Pikku Majava paukautti rumpua kolme kertaa hiljaisuutta vaatiakseen, ja Suuri Tikka nousi ylös:
— Te Sangerin intiaanien suuret päälliköt, pienet päälliköt, urhot, soturit, neuvottelijat, skuoot ja papuusit: Kun meidän heimomme kävi sotaa niiden — niiden — niiden — muiden intiaanien — niiden tuohikansalaisten kanssa, niin me otimme vangiksi yhden heidän sotureistaan ja kidutimme hänet pari kolme kertaa kuoliaaksi, ja hänessä huomattiin niin harvinaisen hyvät lahjat, että me otimme hänet heimoomme —
Äänekkäitä huutoja: — Hau — hau — hau — Janin johdolla.
— Karkeloitiin aurinkokarkelo hänen hyväkseen, mutta hän ei ruskettunut — näytti liian vihreältä, ja me siis nimitimme hänet Mäihäksi. Sen jälkeen hän on taistellen kohoamistaan kohonnut ja nyt hänestä tehdään kolmas sotapäällikkö —
— Hau — hau — hau.
— Eräänä päivänä koko heimo lähti yhdessä sotimaan vanhaa harmaata karhua vastaan ja ottamaan sen saaliikseen, mutta joutui surkeasti alakynteen. Onneksi silloin sotapäällikkö Mäihä tuli apuun ja lopetti sen vanhan pedon kerran kuonoon potkaisemalla. Tämänkaltaiset urotyöt ovat liikuttavia. Semmoista poikaa, joka sillä tavalla potkaisee, ei sen jälkeen passaa sanoa Mäihäksi. Ei, hyvät herrat! Se olisi vääryys. Hän on sotapäälliköiden kesken pienin soturi, mutta hän näkee kauemmaksi ja useammin kuin hänen parempansa. Hän näkee nurkan ympäri ja puun puhki. Paitsi ehkä yöllä hän on koko varustuksen hakanäkijä ja neuvosto on päättänyt antaa hänelle nimeksi "Haukansilmä".
— Hau — hau — hau — hau — hau —
Pikku Majava antoi nyt yli-sotapäällikölle latuskaisen valkoisen pintapuun kappaleen, johon oli isoin kirjaimin kirjoitettu "Mäihä".
— Tässä on se nimi, jolla hän tunnettiin, ennen kuin hän oli suuri ja kuuluisa, ja tämä on nyt sen lopun loppu. Päällikkö nakkasi puupalikan tuleen ja sanoi: — No nyt nähdään, oletko sinä liian vihanta pakaksesi. Pikku Majava antoi sitten Tikalle kauniin kotkansulan, jossa oli punainen tupsu ja miehen kuva, miehellä haukan pää ja nuoli päästä lentämässä. — Tämä näin on oikein parasta laatua kotkansulka palkaksi niistä teoista, joita hän on tehnyt, ja siinä myös osoitetaan, että hän on Haukansilmä (sulka pistettiin Guin tukkaan ja kynsi-kaulakoriste hänen kaulaansa, ja joka puolelta kuului äänekkäitä huutoja: — Hau — hau — hau, ja rumpua paukutettiin), ja sen vietävän joka tämän jälkeen sanoo häntä Mäihäksi, pitää kumartua ja Haukansilmän pitää potkaista häntä.
Huudettiin yhteen ääneen: — Hau — hau. Gui koetti kovasti pysyä arvokkaan näköisenä ja olla irvistämättä, mutta se kävi yli hänen voimiensa. Hän hymyili niin, että suu venyi yli korvien. Hänen äitinsä säteili ylpeydestä, kunnes hänen silmänsä vettyivät ja rupesivat vuotamaan kyyneliä.
Jokainen luuli nyt menojen päättyneen, mutta Jan nousi ylös ja aloitti: — Sangerin heimon päälliköt, skuoot ja papuusit, yksi asia on unohdettu: Kun me lähdimme karhua metsästämään, niin minä olin erään kaupan todistajana kahden sotapäällikön välillä. He löivät meidän heimomme tavan mukaan vetoa ja panivat päänahkansa vedon hinnaksi, kumpikin väittäen tappavansa karhun. Ylipäällikkö Tikka oli toinen, Haukansilmä toinen. Haukansilmä, saat ottaa Tikan päänahan.
Sam oli unohtanut tämän asian, mutta hän kumarsi päänsä. Gui katkaisi nauhan ja kohottaen päänahan ilmaan päästi kovan, hirmuisen sotahuudon, jota jokainen säesti mikä mitäkin melua pitäen. Tämä oli kaiken huippu. Rouva Burns itki ilosta, kun hänen urhoollinen poikansa näin oli lopultakin saanut tunnustusta.
Sitten hän meni Samin luo ja sanoi: — Kutsuitko sinä teikäläiset tänne näkemään minun poikaani kiitettävän?
Sam nyökäytti ja vilkutti toista silmäänsä.
— No hyvä, minä en välitä siitä, kuka sinä olet, Raftenko vai et, mutta sinulla on hyvä sydän ja se on oikeassa paikassa. Minä en ole koskaan ollut niiden puolella, jotka sanovat, että "ei kenessäkään Raftenissä ole mitään hyvää". Minä aina väitän, että jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää. Minä tiedän, että sinun isäsi on ostanut meidän talomme kiinnityksen, mutta sitä minä en ole koskaan uskonut, että sinun äitisi varasti meidän hanhemme, enkä koskaan sitä usko, ja kun minä ensi kerran kuulen puhuttavan Rafteneista pahaa, niin minä avaan suuni ja sanon mitä tiedän.
XXII
PESUKARHUN METSÄSTYS
Jan ei unohtanut luvattua pesukarhun metsästystä — hän päinvastoin odotti sitä sangen malttamattomana, ja parin päivän kuluttua pojat tulivat auringonlaskun aikaan Kalebin luo ja muistuttivat häntä tästä lupauksesta. Oli painostavan lämmin yö, mutta Jan oli varma siitä, että ilma oli juuri sellainen kuin piti ollakin pesukarhun metsästykseen, ja hänen innostuksensa voitti kaikki esteet. Kalebia huvitti tämä "viileä yö", jonka he olivat valinneet, mutta hän otaksui ilman myöhemmin jäähtyvän.
— Painakaa puuta, pojat — painakaa puuta, pojat, hän sanoi huomatessaan heidän olevan aikeissa paikalla lähteä matkaan. — Pesukarhut eivät ole liikkeellä ennen kuin pari kolme tuntia auringonlaskun jälkeen.
Hän siis istui ja poltti piippua Samin turhaan yrittäessä tehdä vanhan Turkin kanssa tuttavuutta. Jan piirsi vihkoonsa mitä huomasi muutamassa seinälle naulatussa siivessä, ja Gui teki tunnetuksi viimeisen parannetun painoksen hirvenajo-urotöistään ja murmelin tappamisesta, samalla kun lateli kaikenlaisia mahtavia tuumia, kuinka hän aikoi suurenmoisesti nitistää jokaisen pesukarhun, minkä he suinkin sattuisivat kohtaamaan.
Inttäen, että kuluisi ainakin tunti, ennen kuin oltaisiin paikalla, Jan sai joukon jo yhdeksän aikaan liikkeelle, ja Kaleb otti Guin ehdotuksesta mukaan pienen kirveen. Pitäen vanhaa Turkkia kaiken aikaa seurassaan he lähtivät astumaan maantietä ja kulkivat puolen tuntia "Kulmausta" kohti. Samin johdolla he sitten kiipesivät aidan yli, kulkivat perunapellon poikki ja tulivat joen rannalle pienelle maissipellolle.
— No Turkki, hae nyt! Hae! Hae! Hae! ja joukko istui aidalle riviin odottamaan mitä seuraisi.
Turkki oli koira, jolla oli luonnetta. Se metsästi mitä tahtoi ja milloin tahtoi. Se kyllä seurasi isäntäänsä pesukarhumaille, mutta isäntä ei saanut sitä ajamaan pesukarhua eikä mitään muutakaan, ellei sitä itseään huvittanut. Kaleb oli varoittanut poikia olemaan alallaan, ja he istuivat aidalla hiljaa kuin myyrät odottaen vanhan koiran haukkumista. Se oli lähtenyt maissin sekaan haistelemaan ja etsiskelemään. Sen askelet kuuluivat sangen selvään ja se läähätti, kuin olisi siitä höyryä päästetty. Se oli jännittävän odotuksen aikaa, mutta koira samosi etäämmälle ja askelten ääni hälveni. He olivat istuneet siinä kaksi pitkää minuuttia, kun syrjäisestä vainion kulmasta kuului koiran matalahko kiljaus ja sitten äänekäs hau-vau, niin että Janin sydän hätkähti.
— Riistaa liikkeellä, sanoi Sam hiljaisella äänellä.
— Lyön vetoa, että minä kuulin sen ensiksi, kimitti Gui. Janin ensimmäinen ajatus oli hyökätä umpimähkään koiran perässä. Hän oli usein kuullut, että metsästäjäin tapana oli rajusti seurata koirien perässä, mutta Kaleb pidätti häntä.
— Maltahan mielesi, poika; aikaa on enemmänkin. Emme vielä tiedä mitä se ajaa.
Sillä Turkki, samoin kuin useimmat rajamaakoirat, lähti melkein mille jäljille tahansa — olipa sitä syytetty omienkin jälkiensä haukkumisesta — ja niiden asiana, jotka sen parhaiten tunsivat, oli haukkumisen laadusta arvata, mitä riistaa se milloinkin ajoi. Mutta kauan ja kärsivällisesti he saivat odottaa koiran sen koommin haukkumatta. Pian kuuluikin sitten kahinaa, ja Turkki tuli isäntänsä luo ja kävi hänen jalkainsa juureen maata.
— Turkki, lähdepäs liikkeelle; hae, hae! Mutta koira ei liikahtanutkaan. — Toimeen, toimeen, ja Kaleb läjäytti sitä pienellä kepillä. Koira pakeni syrjemmäksi, mutta kävi jälleen läähättäen maata.
— Mikä se oli, herra Clark? kysyi Jan.
— Enpä tiedä. Ehkä vain loukkasi jalkansa oksaan. Mutta se on varmaa, ettei täällä ole tänä yönä pesukarhuja. Eikä tämän jälkeen toistekaan. Me tulimme vähän liian aikaisin, ja ilma on koiralle liian lämmin.
— Emmekö voisi mennä joen poikki Boylen metsään, ehdotti Tikka. — Siellä varmaan tapaamme jotakin. Larry de Neuville vannoo nähneensä siellä yksisarvisen samana yönä, kun hän palasi Garneyn ruumiin valvonnasta.
— Kuinka te haukunnasta tiedätte mitä koira ajaa? kysyi Jan.
— Hm! vastasi Kaleb pistäessään poskeensa uuden tupakkamällin. — Helppohan se on, jos tuntee maan ja riistan ja koiran. Ei tietenkään ole kahta koiraa samanlaista; pitää tuntea koiransa, ja jos se on hyvä koira, niin sen avulla voi paljon oppia jälkien seuraamisesta.
Puro oli tätä nykyä melkein kuivilla, niin että sen poikki pääsi miltä kohdalta vain halutti. Tunnustellen tietään pimeän metsän läpi silmät enimmäkseen suljettuina he haparoiden kulkivat Boylen avokentälle ja sitten sen poikki vanhaan metsään. Turkki oli purolla eronnut heistä ja sitten seurannut sitä erääseen lammikkoon saakka, jossa se meni uimaan. Heidän metsään mennessään koirakin saapui siihen likomärkänä ja valmiina toimeen.
— Lähdepäs nyt hakemaan, Turkki. Ja jälleen kaikki istuivat maahan sen asiantuntijalausuntoa odottamaan.
Se saatiinkin sukkelaan. Jonkin aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan vanha koira juoksi, ikään kuin olisi ollut päivänvalosta aivan riippumaton, alkoi haistella äänekkäästi ja vinkua hiljaa, ja nyt kuultiin hännän takovan pensaissa sen kuivan tiheikön läpi kulkiessa.
— Kuules tuota! Nyt sillä on jotakin tiedossa, sanoi Kaleb kuiskaten. — Odottakaas vähän.
Kiireesti koira selvitteli pulmaista vyyhteä, ja kun se viimeinkin oli päässyt niin pitkälle, että alkoi olla asiasta varma, se päästi lyhyen haukahduksen. Kuului toinen rupeama haistelua, sitten taas haukahdus, sitten väliajoin monta pientä haukahdusta ja lopuksi lyhyt ajohaukunta; sitten ajohaukunta alkoi uudelleen, mutta se oli epäsäännöllistä ja hataraa. Äänistä kuuli, että koira juoksi metsässä piiriä, mutta lopulta lakkasi liikkumasta, sillä kaikki haukunta kuului nyt yhdestä paikasta. Kun metsämiehet olivat saapuneet paikalle, oli koira ryöminyt puolta ruumista myöten kannon alla olevaan koloon ja kuopi ja haukkui.
— Hohhoh, sanoi Kaleb, — metsäkaniini vain. Olisihan minun pitänyt se tietää, kun se noin helposti haistoi ja kierteli puuhun ajamatta.
Turkki siis kutsuttiin pois, ja seura haparoi tietään pilkkopimeän metsän kautta uusia seikkailuja etsimään.
— Metsän alapäässä on jonkinlainen suonsilmäke — siellä voisi olla pesukarhuja sammakoita pyytämässä, arveli Tikka.
Koira siis taas usutettiin etsimään, kun oli päästy vesipaikan läheisyyteen. Kuivassa metsässä ei haju helposti tuntunut, mutta suon kostea reuna oli hyvä, ja Turkki osoitti suurta mielenkiintoa ja haisteli kovasti. Valmistavaa uhuh! seurasi pari kiljauksen tapaista ja sitten täysääninen hau-hauuu! jotka selvästi ilmaisi, että se oli vihdoinkin tavannut verekset jäljet. Ah, kuinka ihmeellisen sykähdyttäviä torventörähdyksiä ne olivat! Jan käsitti ensi kerran ajohaukunnan tenhovoiman, jonka ylistystä niin usein on laulettu.
Metsästäjät istuivat odottamaan tulosta, sillä siitä ei ollut mitään tietoa, kuten Kaleb sanoi, minne eläin juoksisi.
Koira haukkui täyteläisimmällä äänellään nopein väliajoin, mutta ei juossut piiriä. Äänen suunnasta voitiin arvata, että ajo kävi suoraan poispäin, ulos metsästä, itää kohti avoimen kentän poikki, ja sangen kiivasta vauhtia säännöllisen täyden haukunnan säestäessä, jota eivät äänteet eivätkä epäröinnit keskeyttäneet.
— Minä luulen sen ajavan Gallaghanin vanhaa kettua, sanoi erämies. — Ne ovat jo ennenkin tätä leikkiä pitäneet, eikä mikään muu kuin kettu juoksisi noin suoraan eikä saisi Turkista tuommoista ääntä lähtemään.
Ajo hälveni lopulta etäisyyteen, ehkä puolentoista kilometrin päähän, mutta mitäpä he muuta saattoivat kuin odottaa. Jos Turkki olisi ollut täysverinen ja opetettu kettukoira, niin se oli seurannut niitä jälkiä koko yön, mutta se palasi jo puolen tunnin kuluttua läähättäen ja lämmenneenä ja hyökkäsi oikopäätä matalaan lammikkoon.
— Kaikki on nyt kaikonnut tiehensä, huomautti Kaleb. — Voisimme koettaa lammikon toista puolta. Kerran taipari koira kävi uteliaaksi, mutta päätti sitten, että se on turhaa puuhaa, ja palasi läähättäen isäntänsä jalkoihin.
He olivat nyt kulkeneet niin kauas kotia kohti, että peltojen poikki oikaisemalla olisivat äkkiä päässeet omaan metsään.
Kuu nousi heidän sinne päästessään, ja heidän niin kauan pilkkopimeässä haparoituaan yö näytti nyt sangen valoisalta ja kirkkaalta.
He olivat kulkeneet puron poikki de Neuvillen mummon mökin alapuolella ja astelivat vanhaa metsäpolkua, joka seuraili läheltä jokea, kun Turkki pysähtyi haistelemaan, juoksi edes takaisin pari kolme kertaa, herätti sitten kaikki kaiut täysiäänisellä torventoitotuksella ja kääntyi jokea kohti.
— Vau-vau-vau-vau, se luikkasi nelisenkymmentä askelta ja pysähtyi sitten. Haukunta oli aivan samanlaista kuin ketunkin jäljillä, mutta tämän eläin mutkitteli, ja nyt ajo katkesi.
He kuulivat koiran etsivän aivan läheltä ja kauempaa, mutta se ei ääntänyt ensinkään.
— Mikä se on, Kaleb? kysyi Sam tyynesti ja varmasti kokonaan unohtaen, kuinka lyhyt heidän tuttavuutensa oli.
— En tiedä, vastasi Kaleb lyhyesti.
— Ei suinkaan se kettu ole, vai mitä? kysyi Jan.
Mutta äkkiä koira taas alkoi: — Vau — vau — vau — satakunnan askelen päässä ja samassa keskustelu keskeytyi. Koira oli taas aivan tuoreilla jäljillä. Ajo oli katkennut aidan kohdalla, ja tämä osoitti, sanoi Kaleb, että se oli pesukarhu, ellei sattunut olemaan joku vanha kotikissa. Nämä ovat ainoat eläimet, jotka voivat yöllä juosta aidan selkää pitkin.
Nyt oli helppo seurata. Kuutamo oli kirkas, ja koiran haukuntaääni täyteläinen ja säännöllinen. Ajo kulki suoraan alaspäin puronvartta, monen mutaisen allikon ja rämeen poikki.
— Tuo ratkaisee asian, huomautti erämies päättävästi. — Kissa ei mene veteen. Se on pesukarhu! Ja kun he riensivät perässä, niin he kuulivat koiran haukunnan äkkiä muuttuvan, se ei enää ollut samaa syvä-äänistä raikuvaa v-a-u-a-u kuin ennen, vaan koveni vihaiseksi meteliksi, johon sekaantui kiljunaa, ärinää ja haukkumista.
— Heh — heh. Tuo merkitsee, että nyt se on kiinni saamassa. Noin se tekee, kun näkee eläimen.
Mutta "näkemisen meteli" loppui lyhyeen, ja koira haukkui nyt kiljahdellen samassa paikassa.
— Juuri niin! Se on noussut puuhun! Pesukarhu se on! ja Kaleb kulki edellä suoraan sitä paikkaa kohti.
Koira haukkui ja hyppi isoa niinipuuta vastaan, ja Kaleb sanoi: — Hm, en ole koskaan nähnyt pesukarhun toisin tekevän — se nousee aina korkeimpaan ja pahimpaan puuhun, mitä on koko metsässä. No, kuka teistä on paras kiipeämään?
— Jan on, sanoi koetteeksi Sam.
— Pääsetkö sinä tuohon, Jan?
— Kunhan yritän.
— Eiköhän ole parasta ensin tehdä tuli, niin että näemme sen, sanoi
Tikka.
— Jos se olisi murmeli, niin pian se olisi täällä maassa, tokaisi
Haukansilmä, mutta ei kukaan ollut kuulevinaankaan.
Sam ja Jan kokosivat risuja, ja pian ympärillä olevia puita valaisi leimahteleva punainen lieska. He tähyilivät tarkkaan isoon niinipuuhun, mutta eivät saaneet otusta näkyviinsä. Kaleb otti soihdun ja löysi kaarnasta vähän tuoretta multaa. Seuraten jälkiä taapäin siihen paikkaan, jossa ne kulkivat puron poikki, he löysivät jäljen, — epäilemättä se oli ison pesukarhun jälki.
— Kai se on jossakin kolossa; se on varmaan tässä puussa, ja niinipuut ovat aina onttoja.
Jan katseli paksua tyveä epäilevän näköisenä, voisiko hän sitä kiivetä.
Kaleb huomasi hänen epäröimisensä ja sanoi: — Niin kyllä. Sinulla ei siipien väli ole neljää ja puolta metriä, vai mitä? Mutta odotas vähän —
Hän astui lähellä olevan pitkän hoikan puun luo, hakkasi sen muutamassa minuutissa poikki kirveellään ja kaatoi sen sillä tavalla, että se jäi ison niinipuun alimman oksan nojalle. Tätä pitkin Jan pääsi helposti kiipeämään, vieden mukanaan vankan taakseen sidotun jalavakepin. Kun hän oli päässyt isoon niinipuuhun, niin hän katosi sen vihantiin lehviin, mutta pojat alhaalta valaisivat soihduilla sillä tavalla, että hänelle kiersi valoa, minne hän vain kiipesikin. Ensin Jan ei löytänyt koloa enempää kuin pesukarhuakaan, mutta kauan etsittyään ylimmistä oksista hän näki suuren karvatukon korkealla haarassa ja siitä kiilsi kaksi silmää, jotka saivat värähdyksen käymään hänen lävitseen. Hän luikkasi: — Täällä se on! Pitäkää varanne siellä alhaalla. Hän kiipesi lähemmäksi ja koetti sysätä pesukarhun putoamaan, mutta se piteli lujasti kiinni eikä ollut tietävinäänkään, ennen kuin hän oli kiivennyt yläpuolelle, silloin se hyppäsi ja kapusi alemmalle oksalle.
Jan seurasi perässä, ja puun alla toverit kiihtyivät julmasti, he kun eivät nähneet mitään ja vain rähinästä ja ärinästä päättivät, että Jan ja pesukarhu tappelivat. Vielä toisenkin aseitten mittelyn jälkeen pesukarhu lähti oksanhaarastaan ja kiipesi runkoa pitkin alaspäin, kunnes saapui oksaa vastaan nojaavalle nuorelle puulle, ja siihen se istuutui jääden tuijottamaan alla olevia metsästäjiä. Vanha koira päästi ulvonnan otuksen nähdessään, ja Kaleb, toiselle puolelle astuen, veti taskustaan revolverin ja ampui. Pesukarhu putosi kuolleena heidän keskelleen. Turkki hyppäsi tappelemaan, mutta se ei ollut tarpeen, ja Kaleb pyyhkieli vanhaa valkoista pistooliaan hyväillen ja ylpeänä, ikään kuin sitä yksin olisi ollut kiittäminen siitä, että se sattui niin paikalle.
Jan laskeutui sukkelaan alas, vaikka se olikin vaikeampaa kuin kiipeäminen. Hän riensi kiihtyneenä piiriin ja silitteli pesukarhua sekavin tuntein ja kaikesta huolimatta suruissaan siitä, että se oli tapettu, joskin toisaalta voitonriemuisena siitä, että oli ollut ensimmäisenä sen pyynnissä. Se oli hänen pesukarhunsa, ja kaikki myönsivät niin olevan. Sam kiikutti sitä koivesta ja sanoi: — Lyön vetoa, että se painaa viisitoista kiloa.
Gui sanoi: — Hohhoh! Se ei ole puoltakaan siitä kuin se murmeli, jonka minä tapoin, ettekä te olisi sitä mitenkään saaneet, ellen minä olisi muistanut kirvestä.
Jan arveli, että se mahtoi painaa kahdeksantoista kiloa. Kaleb arvasi kolmetoista (myöhemmin he saivat tyytyä siiten, että se tuskin painoi yhdeksää). Heidän näin puhuessaan koira päästi vihaisen haukunnan, siihen tapaan kuin se vieraita haukkui — Kaleb sanoi sitä sen "ihmisääneksi" — ja samassa William Raften astui piiriin. Hän oli nähnyt pimeässä tulta ja peläten metsän syttyvän palamaan näin kuivana aikana hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos.
Raften ei ollut huomaavinaankaan poikaansa, vaan sanoi Kalebille ilkkuen: — Ethän vain aio ampua minua toista kertaa, vai mitä? Ei se kannata; ei minulla ole tänään rahaa mukana.
— Kuulkaas nyt, isä, sanoi Sam keskeyttäen, ennen kuin Kaleb ennätti vastata, — tuo ei ole reilua. Minä tiedän, ja teidän pitäisi se myös tietää, että se on paljasta lorua, että Kaleb muka on koettanut ampua teitä. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi osunutkin. Minä olen nähnyt hänen ampuvan.
— Et humalassa.
— Viime kerralla kun minä olin humalassa, olimme molemmat, sanoi
Kaleb vihaisesti sananvuoron saadessaan.
— On sekin mies, joka vannoi, ettei hänellä ollut revolveria, ja Raften osoitti Kalebin asetta. — Minä näin tuon kapineen sinun kädessäsi kymmenen vuotta takaperin. Ja se on varmaa, etten minä pelkää sinua enkä sinun revolveriasi, Raften sanoi nähdessään Kalebin hypistelevän valkoista sydänkäpyään. — Ja sen minä sanon sinulle, etten minä salli sinun ja lampaita repivän koirasi mellastavan metsässäni ja tekevän tulta kesäkuivalla.
— Hitto vieköön sinut, Raften, minä olen karttanut sinua minkä olen voinut. Kaleb teki uhkaavan liikkeen ja epäilemättä olisi tehnyt totta maineestaan, mutta Sam juoksi väliin, isäänsä takaperin työntäen, Jan tarrasi kiinni Kalebin revolverikäsivarteen Guin paetessa puun taa hyvään turvaan.
— Pois tieltä, penikat! ärjäisi Kaleb.
— Kaikin mokomin, sanoi Raften ärsyttävästi, — nyt kun taas tapaat minut aseettomana. Sinä kelvoton pelkuri! Pois tieltä, pojat, niin selvitän välini hänen kanssaan. Pelko oli Raftenille todella tuntematon, ja pojat olisi työnnetty syrjään ja siinä olisi käynyt hullusti, ellei Raften kotoa lähtiessään olisi käskenyt molempia palkkamiehiään tulemaan mukaan tulta sammuttamaan ja nämä nyt olisi ilmestyneet paikalle. Toinen heistä oli Kalebin hyvä ystävä, toinen puolueeton, ja he saivat tappelun estetyksi. Nyt Sam puhkesi puhumaan:
— Kuules nyt, isä, se olisi ollut sinulle oikeus ja kohtuus, jos olisit saanut luodin lävitsesi. Minä vallan tulen kipeäksi, kun sinä noin lennät Kalebin silmille. Ei hän tätä tulta tehnyt; minä ja Jan sen teimme, ja kyllä se sammutetaan. Sinä vihaat Kalebia, vaikkei hän ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. Sinä lennät hänen silmilleen aivan samoin kuin de Neuvillen mummo sinun silmillesi, kun ensin oli saanut tavarat hyvään talteen. Sinun pitäisi hävetä. Kun ei voi todistaa, niin on parasta pitää suunsa kiinni.
Raften vähän hölmistyi tämän purkauksen vuoksi, varsinkin kun hän huomasi seuran olevan häntä vastaan. Hän oli usein nauranut sitä, että de Neuvillen mummo häntä niin kiukkuisesti vihasi, vaikkei hän ollut muuta kuin auttanut eukkoa. Hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt, että hän menetteli samalla tavalla. Useimmat miehet olisivat raivostuneet, jos heidän poikansa olisi osoittanut sellaista kunnioituksen puutetta, mutta Raften ei ollut liian herkkätunteinen enempää kuin pelkurimainenkaan. Kun hän oli hämmästyksen ensi purkauksen voittanut, niin ei hän Samista muuta ajatellut kuin: — Eikös ole häpeämättömän rohkea! Niinhän hän puhuu kuin lakimies ja iskee vasten taulua kuin paras tappelija; minä taidankin panna hänet lakia lukemaan, ja hampaan kiskominen jääköön sikseen.
Myrsky oli nyt asettunut, sillä Kalebin kiukku oli lyhyttä ja rajua lajia, ja Raften kääntyi takaisin siveellisen tappion kärsineenä miehenä ja murahti mennessään: — Katsokaa, että tuo tuli sammutetaan kunnolla. Teidän pitäisi jok'ainoan olla vuoteessa nukkumassa, niin kuin säädyllisten ihmisten ainakin.
— Onkos isä sitten säädyllinen? letkautti Sam.
Raften kääntyi pois välittämättä tästä sen enempää kuin Guinkaan kimakasta yrityksestä pistää väliin erinäisiä seikkoja omasta tärkeydestään pesukarhun metsästyksessä — "jos minua ei olisi ollut, niin ei niillä olisi ollut kirvestä mukana, herra Raften" — mutta William oli kadonnut.
Pojat sammuttivat tulen huolellisesti ja kulkivat leiriin jotenkin hiljaisina miehinä. Sam ja Jan kantoivat pesukarhua korennossa välissään, ja ennen kuin oli tiipiihin saavuttu, he olivat yhtä mieltä siitä, että kyllä se painoi ainakin neljäkymmentä kiloa.
Kaleb erosi heistä, ja he menivät kaikki paikalla maata ja nukkuivat väsyneen retkeilijän unta.
XXIII
BANSHII-VALITUS JA SE KAUHEA YÖKULKURI
Seuraavana päivänä pesukarhun nahkaa nylkiessään Sam ja Jan perusteellisesti keskustelivat edellisen yön ikävästä tapauksesta ja päättivät, että olisi parasta olla juttelematta siitä Kalebin kanssa, ellei hän ottaisi asiaa puheeksi. Guitakin varoitettiin.
Jan kiersi aamulla tapansa mukaan multa-albuminsa ja löysi taas ensinnäkin sen oudon soukan painalluksen, joka oli ennenkin hänelle huolta tuottanut, ja alhaalla lammikkoalbumissa sangen ison linnun jäljen — se tosiaan oli suuresti kalkkunan jäljen näköinen. Hän vei Kalebin sitä katsomaan. Erämies sanoi, että toinen luultavasti oli sinikurjen (haikaran) jälki ja toinen: — Jaa, en taida tietääkään; mutta minusta se on kovasti suuren koirashirven jäljen näköinen, — mutta niitä ei ole ollenkaan Pitkän suon tällä puolella, ja sinne on ainakin viidentoista kilometrin matka. Mutta kun on vain yksi jälki, niin se ei ole tietenkään jälki; se on sattuma.
— Niin, mutta minä olen löytänyt niin paljon — oikeat jäljet joka kerta, vaikkei niin paljon, että niitä voisi seurata.
Kun Jan illalla pimeän tultua saapui leiriin mukanaan "verilöylyn" saalis, niin hän kuuli omituista kurkkuääntä, joka nousi lampareen reunalta ja kävi yhä kovemmaksi ja tuli lähemmäksi, kunnes siitä kehkeytyi ruma ja pelottava rääkynä. Se oli aivan sama ääni, jonka Gui oli päästänyt ensi iltana tullessaan ja yrittäessään pelottaa leiriläisiä. Se kulki heidän ylitseen, ja Jan näki vilaukselta ison hitaasti lentävän linnun hahmon.
Seuraavana päivänä oli Janin vuoro valmistaa ateria. Kun hän auringon noustessa lähti hakemaan vettä, niin hän näki suuren sinihaikaran nousevan lampareen reunalta ja raskain siiveniskuin lentävän pois puunlatvain yli. Se oli sykähdyttävä näky. Poika seisoi ja katsoi sen perään ilosta aivan hurmaantuneena, ja kun se oli mennyt, hän kävi sillä paikalla, josta se oli noussut, ja löysi runsaasti aivan samanlaisia jälkiä kuin hänen piirtämänsä olivat. Epäilemättä se oli sama lintu kuin edellisenäkin iltana nähty, ja näin sai ratkaisunsa kurkkukipua potevan suden salaisuus. Tämä selitys tuntui aivan tyydyttävältä jokaisesta, Guita lukuunottamatta. Hän oli aina itsepäisesti väittänyt, että metsät auringonlaskun jälkeen olivat karhuja täynnään. Minne ne muiksi ajoiksi katosivat, se jäi käsittämättömäksi, mutta hän "oli varma siitä, ettei hän vielä ollut tavannut lintua, joka olisi saanut hänet säikähtämään — eikä sen puolesta muutakaan eläintä".
Kaleb oli samaa mieltä, että se selkää karmiva huuto mahtoi olla sinihaikaran rääkynää, mutta mitä se rääkynä ja valitus oli, jota kuului yöllä puiden latvoista, sitä hän ei voinut sen paremmin selvittää.
Kuului öisin paljon muitakin ääniä, jotka kävivät mitkä enemmän, mitkä vähemmän tutunomaisiksi. Jotkut ilmeisestikin olivat lintujen ääniä; yksi oli yleinen lauluvarpunen, ja korkealta metsän latvain yläpuolelta kuului hämärtävältä taivaalta ihanaa kestävää viserrystä. Vasta monen vuoden kuluttua Jan sai selville, että tämä oli uunilinnun iltavirsi, mutta syyn siihen kamalaan kiljaukseen, joka oli kuulunut eräänä iltana auringonlaskun jälkeen, hän tiesi paikalla kertoa.
Tikka oli ulkona, molemmat muut tiipiissä. Ihmeellinen ääni sattui hänen korvaansa. Se oli pitkää vinkumista, joka aina väliajoin uudistui ja muuttui yhä kovemmaksi. Kun se ei ottanut lakatakseen, Sam kutsui toisetkin pojat kuulemaan. He seisoivat siinä rivissä ja kuulivat tämän ihmeellisen uii, uii, uiin, kehittyvän äänekkääksi ja karkeaksi uau, uau, uauksi.
— Se varmaan on joku uusi haikaran huuto, kuiskasi Jan. Mutta ääni kasvoi kasvamistaan, kunnes se tuntui melkein hyvin isoäänisen kissan naukumiselta, ja se yhä kasvoi, kunnes kukin miau erikseen olisi voinut käydä pantterin kiljumisesta. Sen ylimmillään ja kovimmillaan ollessa kuului pitkäveteinen miau, ja sitten se lakkasi, ja lauluvarpusen suloinen liverrys täytti hiljaisuuden.
Pikku Majavan mielessä välähti jotakin. Nyt hän muisti, että se oli sama ääni, jonka hän oli niin monet ajat takaperin Glenjanissa kuullut, ja hän sanoi toisille pojille hyvin varmana:
— Pojat, se on ilveksen kiljuntaa, ja seuraavana päivänä Kaleb sanoi, että Jan oli oikeassa.
Muutaman päivän kuluttua tuli tieto, että Raftenin laumasta sinä yönä oli taas viety lammas.
Aamulla Jan otti naulasta rumpunsa vähän soitellakseen, mutta huomasi sen lauhtuneen pehmeäksi ja soinnuttomaksi.
— Halloo, hän sanoi; tulee sade.
Kaleb katsahti häneen, eikä voinut olla naurahtamatta. — Sinähän olet oikea intiaani. Tuo on oikea intiaanitemppu. Kun rumpu ei ota äänelläkseen tulella lämmittämättä, niin silloin he aina sanovat, että "ennen iltaa sataa".
Erämies viipyi sinä iltana hyvin myöhään. Koko iltapäivän oli pilveillyt ja auringonlaskun aikaan alkoi sataa, minkä vuoksi häntä pyydettiin illalliselle. Sade ei lakannut, vaan kävi rankemmaksi. Kaleb lähti ulos ja kaivoi tiipiin ympärille ojan, johon sadevesi kokoontui, ja sitten laskuojan, josta se pääsi juoksemaan pois. Illallisen jälkeen he istuivat tiipiissä leirivalkean ympärillä, tuuli yltyi ja satoi rankasti. Janin täytyi lähteä ulos ja kääntää savusalot, ja jälleen hänen korvaansa kuului sama rääkäisy. Hän kantoi sisään sylyksen puita ja kohensi tulta, niin että tiipiin täytti rattoisa leimuava valo. Kova tuuli alkoi puhaltaa puuskittain, niin että vaate epämiellyttävästi lepatti salkoja vasten.
— Missä ankkurinuora on? kysyi erämies.
Sam antoi irrallisen pään; toinen pää oli asianmukaisesti kiinnitetty salkojen huippuihin. Sitä ei ollut vielä koskaan käytetty, sillä tähän saakka sää oli ollut kaunista. Mutta nyt Kaleb löi maahan vankan paalun, kiinnitti ankkurinuoran siihen, meni sitten ulos ja takoi kaikki nappulat vähän syvempään, ja heimo tunsi olevansa turvassa, ellei aivan ankaraa myrskyä nousisi.
Mikään ei olisi voinut houkutella vanhaa erämiestä hänen omaan mökkiinsä. Hänen perillisensä olivat alkaneet unohtaa, että hän tarvitsi ruokaa, ja se vähä, minkä he lähettivät, oli kaikkein kehnointa moskaa. Vanhus oli hyvin seuranrakas, ja helposti hänet saatiin jäämään yöksi, "jos voitte tulla toimeen semmoisen makuutoverin kanssa kuin Gui on". Kaleb ja Turkki siis asettuivat rauhaan viettääkseen hauskan illan myrskyn myllertäessä ulkona.
— Kuulepas Gui, älä koske telttavaatteeseen, se alkaa vuotaa.
— Mitä, minäkö? Joutavia! Kuinka se voisi ruveta noin vähästä vuotamaan? Ja Gui läimäytti sitä taas aivan uhmalla.
— Hyvä juttu; se onkin sinun puolellasi vuodetta! Ja annas olla, parin minuutin kuluttua alkoi sisään liristä pieni vesivirta siitä paikasta, johon poika oli koskenut, vaikka vaate muualta pidätti joka pisaran.
Tämä on tuttu asia jokaiselle, joka on sateella asunut teltassa, ja se on helpompi muistaa kuin selittää.
Savu häälyi raskaana tiipiin yläosassa ja vaipui vähitellen yhä alemmaksi, kunnes alkoi tuntua suorastaan ilkeältä.
— Nostapas, Jan, tiipiin vaatetta tuulen puolelta. Sillä tavalla, nyt on hyvä — mutta annapas olla! Samalla puhalsi kova tuulenpuuska sisään ja tuprutti savua ja tuhkaa pyörteenä pitkin tiipiitä. — Teidän olisi pitänyt hankkia verho. Anna minulle tuo kankaan kappale, se kelpaa. Hyvin varovasti, jottei olisi koskenut seinämään, Kaleb kiinnitti kankaankappaleen kolmen salonvälin poikki sillä tavalla, että telttavaatteen liepeeseen avattu aukko oli sen takana. Tämä käänsi vedon pois heidän selästään, suuntasi sen ylös ilmaan ja puhdisti tiipiin nopeasti savusta, samalla kun pidätti sen vähän, mitä savureiästä satoi sisään.
— Tälle verhokankaalle intiaanit maalaavat urotyönsä ja seikkailunsa. Tällaiset totemikuvat[7] he enimmäkseen maalaavat ulkopuolelle ja urotyöt sisään verhokankaalle.
— Loistavaa, sanoi Sam. — Siinä on nyt sinulle hommaa, Pikku Majava! Kunhan olet saanut kuvatuksi seikkailumme sisäpuolelle ja totemimme ulkopuolelle, niin asumme kuin palatsissa.
— Minä olen sitä mieltä, tuumi Jan, — että meidän pitäisi ottaa herra Clark heimon jäseneksi. Tahtoisitteko ryhtyä meidän rohtomieheksemme? Kaleb naurahti rauhalliseen tapaansa ja ilmeisestikin suostui. — Nyt minun pitää maalata ulkopuolelle neljä totemia. Tämä olikin sitten alkuna niihin tiipii-maalauksiin, jotka Jan suoritti keltaisella savella, joka oli kuivattu valkoiseksi, keltaisella, ruskeaksi poltetulla savella ja noella, jotka kaikki jauhettiin pesukarhun rasvassa ja männyn pihkassa, jotta olisi ollut niin intiaanimaista kuin suinkin. Helposti olisi voinut hankkia kirkkaita öljyvärejä, mutta Jan halveksi moisia valkoisen miehen temppuja, ja kieltämättä yleisvaikutus olikin sitä parempi.
— Kuulkaas Kaleb, kimitti Gui, — kertokaa meille intiaaneista, niiden urotöistä. Urhoollisuudesta minä pidän, hän lisäsi, hyvin tietäen nyt olevansa omalla erikoisella alallaan. — Joo, minä muistan sen kerran, kun se vanha murmeli kiljuen hyökkäsi minua vastaan — vetoa minä lyön, että siinä olisi joku poika pahasti pelästynyt —
— Hssh! sanoi Sam.
Kaleb veteli ääneti savuja. Sade ropisi tiipiin vaatetta vastaan; tuuli kohotteli sitä. Istuttiin ääneti. Äkkiä kuului kovasti ja kirkkaasti kamala ssrrrrr — ujoörrrrr. Pojat säikähtivät — he olisivat pahasti pelänneet, jos olisivat olleet ulkona tai yksin.
— Siinä se on — se on banshii, kuiskasi Sam.
Kaleb katsahti terävästi.
— Mikä se on? kysyi Jan.
Kaleb ravisti päätään eikä vastannut, vaan kääntyi koiransa puoleen. Turkki makasi tulen ääressä hänen vieressään. Tämän läpitunkevan rääkäyksen kuullessaan se vain kohotti päätään, vilkaisi olkansa yli taapäin, käänsi suuret surulliset silmänsä isäntäänsä ja sitten jälleen laski päänsä alas.
— Turkki ei ole tietävinäänkään.
— Koirat eivät koskaan kuule banshiitä, intti Sam, — eivätkä näe henkiä; niin ainakin de Neuvillan mummo sanoo. Koiran kielteinen todistus ei siis ollut kovinkaan lohdullinen. — Haukansilmä, sinä olet seuran urhoollisin. Eikö sinua haluta lähteä ulos ja koettaa, osaisitko banshiihin? Minä lainaan sinulle sen nuolen, joka on noidan pähkinäpuusta. Sinä saat suuren "kuppisulan" jos osaat. Lähdepäs siitä liikkeelle — sinähän pidät urhoollisuudesta.
— Te olette pöllöjä ja houkkia, tuli vastaukseksi, — enkä minä tahdo vaivata itseäni teille puhumalla. Kaleb, kertokaa meille intiaaneista.
— Urhoollisuudesta intiaanit pitävät, sanoi vanhus silmää iskien, ja muut paitsi Gui nauroivat, vaikkeivät kovin äänekkäästi, sillä kaikkia hillitsi ajatus, ettei tänä iltana todellakaan olisi mukavaa lähteä urhoollisuuttaan näyttämään.
— Minä menen maata, sanoi Haukansilmä tarpeettoman päättäväisesti.
— Muistapas kököttää suihkulähteen alla, jonka panit juoksemaan, kun rupeaa liian hauskalta tuntumaan, huomautti Tikka.
Jan noudatti tuota pikaa Guin esimerkkiä, mutta Sam jäi istumaan Kalebin kanssa kahden valveille. Ei sanaakaan vaihdettu heidän välillään, ennen kuin Guin kuorsaus ja Janin säännöllinen hengitys ilmaisivat heidän nukkuvan raikasta unta. Silloin Sam, käyttäen hyväkseen kauan odottamaansa tilaisuutta, iski asiaan kiinni siekailematta.
— Kuulkaas nyt, Kaleb, en minä aio ruveta kenenkään vieraan puolelle isää vastaan, mutta minä tunnen hänet juuri yhtä hyvin kuin hänkin minut. Isä on oikea mies; hän on suora ja rehti, ja oikeastaan hänellä on hyvin helläluontoinen sydän; koko syvällä se on, sen minä myönnän, mutta se on siellä kuitenkin pohjalla, ja parasta laatua onkin. Mitä hän hiljaisuudessa tekee ihmisiä auttaakseen, sitä ei huomata. Mitä hän taas tekee ihmisten vahingoksi — ja paljon hän semmoista tekee — siitä puhuu koko maailma. Mutta minä tiedän, että hänellä on teistä vääriä luuloja niin kuin teilläkin hänestä, ja se asia on nyt saatava järjestykseen.
Samilla oli ilmeisen terve järki, ja kun hän nyt oli hetkeksi vapautunut kaikesta ilveilystä, hänen äänensä ja tapansa olivat sangen vaikuttavat — ne olivat enemmän täysikasvuisen miehen kuin viisitoistavuotiaan pojan.
Kaleb vain rykäisi ja jatkoi polttamistaan. Sam virkkoi: — Minä tahdon kuulla kuinka asia oli; sitten äiti ja minä kyllä selvitämme asian isän kanssa.
Äidin mainitseminen oli temppu, joka sattui paikalle. Kaleb oli tuntenut hänet pienestä pitäen hyväsydämiseksi tytöksi. Miestään kohtaan hän oli aina hellä ja alistuvainen, paitsi sellaisissa asioissa, joissa tuli kysymykseen oikeus ja vääryys — niissä hän oli järkähtämätön. Hän oli aina uskonut hyvää Kalebista, sattuneen rettelön jälkeenkin, ja arvelematta hän lausui julki uskonsa.
— Ei siinä ole paljon kerrottavaa, vastasi Kaleb katkerasti. — Isäsi petti minua hevoskaupassa ja vaati velkaa niin nopeasti maksettavaksi, että minun täytyi antaa siitä kauroja kuudenkymmenen sentin mukaan. Puolen tunnin kuluessa hän sen jälkeen myi ne seitsemänkymmenen viiden mukaan. Siinä vaihdettiin sitten kovia sanoja, ja minä taisin sanoa, että kyllä minä vielä tiliä teen hänen kanssaan. Sinä päivänä lähdin Downey's Dumpista aikaisin. Hänellä oli 300 dollarin paikkeilla rahaa taskussaan — 300 dollaria minun rahojani, viimeiset mitä minulla oli. Oli niin myöhä, ettei hän saanut niitä pankkiin, vaan hänen täytyi ottaa ne mukaansa kotiin, ja paluumatkalla häntä metsässä ammuttiin. Aamulla paikalta löydettiin minun tupakkakukkaroni ja muutamia minulle kirjoitettuja kirjeitä. Tietysti hän syytti minua, mutta en minä siihen aikaan ammuskellut ensinkään; revolverini oli varastettu viikkoa ennen — ja minä luulen, että samalla oli viety ne kirjeetkin. Luullakseni ne oli pantu siihen, jotta syy olisi saatu minun niskoilleni, ja useimpien ihmisten mielestä se tarkoitus oli liiankin selvä. No niin, sinun isäsi yllytti sitten Dick Poguen minua vastaan, ja minä menetin taloni — siinä se.
Sam istui jonkin aikaa vakavana ja jatkoi sitten:
— Tuo on kaikki totta, mitä velkaan ja kauroihin tulee — se on aivan isän tapaista; se on kaikki kaupantekoa: mutta Dick Pogue sen sijaan, siinä te olette väärässä — niin kehno isä ei ole.
— Niin sinä luulet, mutta minä luulen toista.
Sam ei vastannut, vaan laski tuokion kuluttua kätensä Turkin päälle, ja koira vastasi matalasti muristen. Tämä sai Kalebin jatkamaan: — Minun kimppuuni ja sitten koirani kimppuun. Pogue sanoo, että se repii lampaita, ja jokainen on valmis sen uskomaan. Minä en ole koskaan kuullut, että koira olisi vanhana ruvennut lampaita tappamaan, en ole koskaan kuullut, että mikään lampaita tappava koira olisi niitä kotosalla ajanut, en ole koskaan saanut tietooni semmoista lampaantappajaa, joka aina olisi tyytynyt yhteen yössä, enkä ole koskaan tuntenut lampaantappajaa, joka ei jättäisi jälkiä; ja lampaita revittiin jos kuinka monta kertaa silloinkin, kun Turkki oli mökissä minun luonani lukkojen takana.
— No, kenen koira se sitten on?
— Ei se taida olla koira ollenkaan, sillä osa lampaasta syötiin joka kerta, niin sanotaan, vaikken minä ole koskaan nähnyt ainoatakaan niistä tapetuista lampaista, muutoin kai sen tietäisinkin. Se on pikemminkin kettu tai ilves kuin koira.
Seurasi pitkä äänettömyys; sitten kuului ulkoa taas sama selkää karmiva rääkäys, josta koira ei ollut tietävinäänkään, vaikka erämies ja poika ilmeisesti säpsähtivät ja pelästyivät.
He tekivät loimuavan tulen ja kävivät ääneti nukkumaan.
Satoi herkeämättä ja tuuli puhalsi ankarina puuskina. Hetki oli banshiin, ja pari kolme kertaa, heidän juuri nukahtaessaan, kuului metsästä sama kamala värisevä ihmisen valitus. Se oli "kuin hätääntyneen naisen" kauhunhuuto, joka sai heidän sydämensä hätkähtämään, eikä vain Kalebin ja Samin, vaan kaikkien neljän.
Päiväkirjassa, jota Jan piti niihin aikoihin, kukin päivä oli saanut huomattavimmasta tapauksestaan nimen; yksi oli uroshirven päivä, toinen skunkin ja kissan päivä, kolmas sinikurjen päivä ja tämä yö kirjoitettiin banshiin valituksen yöksi.
Kaleb nousi ja laittoi aamiaisen, ennen kuin toiset olivat kunnolla heränneetkään. Pesukarhun liha oli tarkkaan talletettu ja puhdistettu, ja Kaleb teki siitä "preeriapaistoksen", jossa silava, perunat, leipä, pieni laukka ja kaikenlaiset muut lisäruoat pääsivät kukin täyteen arvoonsa. Aamiaiseksi lämmitettynä ja kahvin kera syötynä se oli ruhtinaallinen ateria ja juhla-aterian ääressä unohdettiin yön kauhut.
Sade oli lakannut, mutta tuuli puhalsi yhä ankarasti. Suuria pilvenröykkiöitä kiiti taivaalla. Jan lähti ulos jälkiä etsimään. Mutta hän ei löytänyt muuta kuin sadepisarain tekemiä.
Päivä vietettiin enimmäkseen nuolia tehden ja tiipiitä maalaten.
Kaleb suostui jälleen nukkumaan leirissä. Banshii huusi sinä yönä yhden kerran eikä Turkki nytkään näyttänyt sitä kuulevan, mutta puoli tuntia myöhemmin ulkoa kuului erilainen ja paljon hiljaisempi ääni, kevyt nenäsointinen uau. Pojat tuskin kuulivatkaan sitä, mutta Turkki hyppäsi ylös karvat pystyssä, tunkeutui muristen oven alitse ulos ja ryntäsi ankarasti haukkuen metsään.
— Nyt se ajaa jotakin, sanoi Kaleb, — ja nyt saalis on noussut puuhun, kun koira alkoi kimakasti kiljahdella.
— Kelpo vanha koira, se on ajanut banshiin puuhun, huusi Jan ja hyökkäsi ulos pimeyteen. Muut perässä. Turkki tavattiin haukkumassa ja raapimassa suuren kaltevan pyökin luona, mutta ei voitu saada minkäänlaista vihiä siitä, mikä puussa oleva eläin mahtoi olla.
— Kuinka se tavallisesti haukkuu banshiita? kysyi Tikka saamatta kuitenkaan tyydyttävää vastausta. Ja ihmetellen, miksi Turkki mahtoi niin suuresti välittää pienestä äännähdyksestä, mutta ei vähääkään aivan kamalasta rääkäyksestä, he palasivat tiipiihin.
Seuraavana päivänä Jan löysi mullasta läheltä tiipiitä tavallisen kissan jäljet ja arvasi, että siinä oli se yökulkuri, jonka koira oli kuullut ja ajanut puuhun. Tuuli oli yhä kova, ja jälkiä tutkistellessaan Jan ensi kerran kuuli sen kamalan rääkäyksen täydessä päivän valossa. Kova se kieltämättä oli, vaikkei yhtä kamala kuin yöllä, ja ylöspäin tähytessään Jan näki kaksi isoa oksaa, jotka olivat ristissä ja hankasivat toisiaan vastaan, kun tuli kova tuulenpuuska. Tämä oli se banshii, joka oli valittanut ja pelottanut kaikkia muita paitsi koiraa. Koiran terävät, valppaat, turmeltumattomat aistimet olivat aivan oikein arvostelleet äänen kahden oksan hankaamiseksi kovassa tuulessa, mutta sen hiljaisen ja pehmeän äännähdyksen, jonka kulkukissa oli päästänyt, se oli yhtä sattuvasti arvostellut ja kiivaasti ajanut sitä takaa.
Gui oli ainoa, joka ei vakuuttunut asiasta. Hän piti kiinni karhuluuloistaan.
Myöhemmin yöllä Gui herätti molemmat päälliköt. — Kuulkaas, Sam — Sam, Jan — Jan — Jan, nouskaa ylös; se iso karhu on taas liikkeellä. Minä sanoin, että täällä on karhu, mutta te ette tahtoneet uskoa.
Ulkoa kuului kovanlaista pureskelevaa ääntä ja silloin tällöin möyryä tai ärinää.
— Kyllä siellä varmaan on jotakin, Sam. — Kunpa Turkki ja Kaleb nyt olisivat täällä.
Pojat raottivat vähän ovea ja kurkistivat ulos. Tähtien hämärässä valossa siellä häämötti valtava musta eläin, joka etsiskeli ruoan tähteitä ja kaivoi roskakuoppaan haudattuja tölkkejä. Kaikki epäilykset hälvenivät. Gui oli jälleen saavuttanut riemuvoiton, ja hän olisi kyllä täydesti lausunut julki tunteensa, ellei olisi pelännyt ulkopuolella olevaa hirviötä.
— Mitähän tässä pitäisi tehdä?
— Parasta, että emme ammu sitä nuolilla. Se vain ärsyttäisi sitä. Gui, puhalla sinä kekäleihin ja viritä tuli. Pojat olivat nyt äärimmilleen kiihtyneitä. — Voi, kun meillä ei ole pyssyä!
— Kuules, Sam, sillä välin kun Mäi-, Haukansilmä piti sanomani, tekee tulen, ammutaan me kahden karhua tylpillä nuolilla, jos se tulee tiipiitä kohti. Näin he varustautuivat Guin askaroidessa tulen ääressä kauhun valtaamana ja rukoillessa, etteivät he ampuisi.
— Mitä hyötyä siitä on, että sitä ärsytetään? Se — se — se on ju-u-ul-maa. Sam ja Jan seisoivat jouset valmiina ja nuolet jänteellä.
Guin tulesta ei tahtonut tulla mitään, ja karhu alkoi nuuskia lähempää hampaitaan hioen ja röhisten. Pojat erottivat nyt hirviön isot korvat, kun se kohotti päätään.
— Ammutaan, ennen kuin se tulee likemmäksi. — Gui heitti tämän kuullessaan paikalla tulen teon ja kiipesi korkealle poikkipuulle, josta pata riippui keitettäessä. Hän purskahti itkuun nähdessään Samin ja Janin todella jännittävän jousensa.
— Se tulee sisään ja syö meidät; se tulee.
Mutta karhu lähestyi joka tapauksessa, ja pantuaan varalle molemmat tomahawkit pojat laukaisivat. Karhu pyörsi paikalla ympäri ja juoksi pois päästäen äänekkäitä ja selviä vanhan karjun röhkäyksiä — sillä nuori Burns oli taas unohtanut panna paikalleen ne puut, jotka olivat tiellä poikkipuolin hänen kotoa leiriin tullessaan.
Gui laskeutui sukkelaan alas nauruun yhtyäkseen. — Sanoinhan minä teille, pojat, ettei pitänyt ampua. Minä jo ajattelinkin, että kyllä se on meidän vanha sikamme ja minun täytyi itkeä, kun ajattelin, kuinka ukko vihastuisi sen huomatessaan.
— Sinä taisitkin nousta orrelle katsomaan, eikö isäsi ollut tulossa, vai mitä?
— Ei maar; urhoollisuuttaan näyttämään hän sinne kiipesi. Tämä oli se kauhea yökulkuri, jonka Gui oli nähnyt. Aamulla sai vielä eräs toinenkin pulma ratkaisunsa, sillä kun tarkkaan tutkittiin Janin päiväkirjaansa piirtämää suuren hirven jälkeä, niin huomattiinkin, ettei se ollut mikään muu kuin Burnsin vanhan karjun jälki. Kuinka Kaleb ja Raften olivat saattaneet erehtyä? Ensinnäkin siitä syystä, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hirven jälkiä nähneet, ja toiseksi siitä syystä, että tällä sialla sattui olemaan hyvin epäsikamainen jälki — jälki, joka oli yhtä paljon hirven kuin karjun jäljen näköinen.