XXIV
HAUKANSILMÄ TAAS SUURTA "KUPPIA" VAATIMASSA
— Ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Kolmesti se kajahti kautta metsän — äänekäs voitonriemuinen huuto.
— Se on Haukansilmä, ja sillä on iso sankarityö kerrottavanaan.
Mennään piiloon.
Sam ja Jan livahtivat sukkelaan tiipiihin, menivät verhokankaan taa piiloon ja kurkistivat "nuolireiästä". Gui tuli ylpeästi astuen, nokka korkealla takki toisessa kainalossa huutaen tavan takaa sotahuutoaan lähemmäksi päästyään.
— Kuppi! Suuri kuppi! Ua, ua, ua, ua! hän kiljui yhä uudelleen ja uudelleen, mutta kävi tyhmän ja nolon näköiseksi, kun leiri näyttikin olevan tyhjä.
Hän siis lakkasi kiljumasta, astui oikopäätä tiipiihin, veti esiin sokerilaatikon ja tukki paraillaan kouran täyttä suuhunsa, kun molemmat toiset päälliköt puhkesivat kaikkein hirmuisimpaan kiljuntaan ja piilopaikastaan esiin hyökäten ajoivat häntä takaa metsään — ei kuitenkaan kauaksi, Jania kun nauratti liikaa ja Samilla oli vain toinen saapas.
Tämä oli heidän kohtaamisensa erään uuden seikkailuretken jälkeen. Toinen sotapäällikkö oli ehdottanut aamulla varhain, puhdistaessaan aamiaisveitsiä pistelemällä niitä nurmeen: — Kuulkaas pojat! Ennen vanhaan soturit toisinaan lähtivät eri suuntiin seikkailuja etsimään ja sopivat sitten siitä, että määräaikana kohtaisivat toisensa. Tehdään tänään samalla tavalla, ja kukin kertoo palattuaan, mitä kullekin on sattunut.
— Korret tänne, vastasi Tikka, joka palasi wakan-kalliolta tähteitä viemästä.
— Ei, minä en suostu, intti Haukansilmä hätäisesti, en ainakaan, ellen saa pitää korsia. Minä tiedän että te järjestätte asiat siten, että minun täytyy lähteä kotiin.
— No hyvä. Olkoot ne kolme kortta sinun hallussasi; pisin on Tikan — hänen suuntansa määrää se pää, jossa on pala punaista kangasta erehdyksen välttämiseksi; keskimmäinen, tuo ohut, olen minä; ja tuo lyhyt ja lihava olet sinä. Pudota nyt. Kuolema sille, joka ei tottele.
Korret putosivat, ja molemmat pojat päästivät kirjauksen, kun
Haukansilmän kohtalo osoitti suoraan Burnsin taloa kohti.
— Älkää nyt; ei tämä kelpaa. Annetaan toisen pään määrätä, hän sanoi kiukkuisesti ja tahtoi itsepintaisesti mennä päinvastaiseen suuntaan.
— Nyt meidän täytyy kaikkien kulkea suoraan, kunnes jotakin löydämme, ja taas yhtyä tähän samaan paikkaan, kun auringonsäde ennättää kiertää tuohon tiipiin salkoon.
Kun auringonsäde, joka oli heidän intiaanikellonsa, kulki yhden salon ympäri melkein tarkkaan kahdessa tunnissa, niin oli seikkailua varten aikaa neljän tunnin verran.
Sam ja Jan olivat palanneet retkeltään muutamaa minuuttia aikaisemmin, ja nyt Gui, mielensä tasapainon taas saavutettuaan, jätti kiusalla varastetun sokerin huuliltaan pyyhkimättä ja puhkesi innokkaasti puhumaan:
— Kuulkaas, pojat, minä lyön vetoa, että olen taas paras kaikista.
Vetoa minä —
— Vaiti! jyrisi Tikka. Sinä viimeiseksi.
— No hyvä; en minä pidä väliä. Vetoa minä lyön, että voitan teidät kaikki. Lyön vetoa vaikka miljoonan dollaria.
— Ala kertoa, päällikkö Tikka-reunalla-istuja.
Sam siis aloitti:
— Minä kiskon saappaat jalkaani (hän kulki paljain jaloin puolet ajasta). Jaa, tämä poika se ymmärtää, koska pitää kengittää itsensä — ja minä lähden kulkemaan suoraan sitä suuntaa, johon korsi näytti. Minä en kulje mitään takateitä. Minä en pelkää kulkea suoraan eteenpäin, ja hän käänsi pienet tihrusilmänsä murheellisesti Guita kohti. — Niin siis kuljin suoraan kuin pyssystä ja kun minä tulin joen kuivalle uomalle, niin ei se kääntänyt minua syrjään; ei ei tusina tietäkään olisi kääntänyt; ja minä kuljin suoraan, kunnes tulin herhiläisen pesälle, ja minä käännyin ja kiersin sen ympäri, sillä olisi ollut ylen julmaa suin päin hyökätä viattomain pikkuisten herhiläisraukkain pesään, vaikka niitä olisi ollut paljonkin — ja minä vain painoin päälle kunnes kuulin matalaa mörinää. Silloin kohotin silmäni enkä nähnyt tämän taivaallista. Sitten mörinä kävi kovemmaksi, ja minä näin että nälkäinen tsipmunkki se mörisi minulle ja aikoi juuri hypätä. Ja kun minä sitten otin esiin jouseni ja nuoleni, niin se sanoi minulle, sanoi aivan häpeämättä: "Onko sinun nimesi Tikka?" Kas se säikäytti minua ja minä valehtelin — ja se oli ensi kerta. Minä sanoin kuin sanoinkin: "Ei, minä olen Haukansilmä". Jaa, olisittepa nähneet sen. Se vallan kalpeni; jokainen sen selkäjuova haalistui, kun minä sanoin sen nimen, ja se ryntäsi onttoa puuta kohti ja meni sisään. No minäkös vimmastuin ja koetin saada sen ulos, mutta kun minä juoksin toiseen päähän, niin se kapaisi toiseen päähän, ja niin me juoksimme edestakaisin, kunnes minä olin polkenut sen puun viereen syvän polun ja se oli hangannut syvän polun pölkyn sisään, ja minä tuumasin, että jospa antaisinkin hangata sen niin kauan, että pölkyn pohja puhkeaisi, mutta äkkiä minä sanoin: "Minä tiedän, mikä sinulle sopii." Minä vedän saappaan jalastani ja pistän varren pölkyn toiseen päähän. Sitten kopistelen kepillä toisesta päästä ja kuulen sen juoksevan saappaaseen. Sitten rutistan varren suppuun ja sidon ympäri langan ja tuon sen kotiin, itselläni toinen saapas, tsipmunkilla toinen, ja tuossa se nyt on, ja Sam käpristi koukkuun paljasta varvastaan ikään kuin tapausta paremmin kuvatakseen ja lisäsi: — Jaa, minä arvelen, että te heput luulitte, etten minä tietänyt mitä tein, kun aamulla vedin jalkaani pitkävartiset saappaani.
— Jaha, mutta näytäpäs se tsipmunkki, ehkä sitten uskotaan.
— Se ajaa tuolla takaa aukkopaikkaa, ja Sam kohotti saapasta.
— Päästetään se menemään, ehdotti toinen päällikkö.
Nauha leikattiin poikki ja tsipmunkki säntäsi ulos ja livahti turvallisempaan piilopaikkaan.
— No poikani, sanoi Sam, kun se oli kadonnut, — älä kerro kotiväellesi, mitä sinulle tapahtui, taikka he haukkuvat valehtelijaksi.
— Huh, tyhjää! Eihän tuo ollut mikään seikkailu. Mutta kun minä —
— Seis nyt, Haukansilmä; Pikku Majava ensiksi.
— No en minä välitä. Minä lyön vetoa —
Sam sieppasi puukkonsa ja sanoi väliin: — Tiedätkös sinä, mitä Callaghanin keväinen karitsa teki, kun se näki ukon minttuja kokoovan? Annas kuulua, Pikku Majava.
— Minulle ei sattunut suuria seikkailuja, mutta minä kuljin suoraan metsän läpi siihen suuntaan, mihin korsi osoitti, ja vastaan tuli iso laho kanto. Se oli niin vanha ja laho, ettei se enää kelvannut linnuille, ja onhan jo vuodenaikakin niin myöhäinen, ja minä otin sen vuoksi seipään ja työnsin sen nurin, ja siitä kannosta minä luin sen asutushistorian. Kaikkein ensiksi oli monta vuotta takaperin tullut kultasiipitikka, joka oli sen sisään kovertanut suuren muhkean pesän ja sitä käyttänyt pari kolme kertaa. Kun se oli lopettanut, taikka ehkä se tapahtui väliajoilla, tekivät tsikkadiit siitä talviasumuksen, sillä pohjalla oli tsikkadiin sulkia. Sen jälkeen tuli purppuranpunainen mustalintu ja anasti pesän kasaten pohjalle vahvalti multaisia juuren kappaleita. Seuraavana kesänä se näyttää palanneen takaisin ja tehneen uuden pesän edellisen päälle; ja sinä talvena tsikkadiit jälleen ottivat sen pöntökseen, koska pohjalla taas oli niiden höyheniä. Seuraavana vuonna sen keksi sininärhi ja teki siihen pesänsä. Minä löysin sen munanpalasia pesän pehmeiden ainesten joukosta. Sitten vuoden päästä luulen varpushaukkapariskunnan huomanneen kolon itselleen otolliseksi, tehneen siihen pesänsä ja hautoneen munista varpushaukkapoikueen. No niin, ja eräänä päivänä tämä rohkea rosvo toi pienokaisilleen päästäisen.
— Mikä se on?
— Kah, se on pieni hiiren näköinen eläin, mutta ei se silti ole vähääkään hiiri, vaan myyrän pikkuserkku.
— Minä olen aina pitänyt myyrää jonkinlaisena hiirenä, huomautti
Haukansilmä, joka ei tyytynyt Janin erontekoon.
— Niin sinä! keskeytti Sam. — Ensi kerralla sinä väität että
Burnsit ovat sukua Rafteneille.
— Minä lyön vetoa ettei siitä tule mitään! Ja nyt Gui kerrankin sai pitää viimeisen sanan.
— No niin, Jan jatkoi, sattui sitten — ehkä ensi kerran miljoonaan vuoteen — ettei pikku haukkain sattunut olemaan nälkä juuri sillä haavaa. Päästäistä ei hotkittu suuhun paikalla, ja vaikka se oli haavoittunut, niin se ryhtyi pakopuuhiin paikalla, kun vanha haukka oli kyntensä hellittänyt. Ensin se piiloutui poikasten alle, sitten se alkoi kaivaa reikää varpushaukan pesän höyhenvuorauksen läpi, sitten puhki sininärhen pesän, sitten puhki mustan linnun pehmeitten pesäaineitten ja tsikkadiitten jättämän roskan läpi, kunnes tuli vastaan mustanlinnun pesän kova mutapermanto, jonka puhki se ei voinut kaivaa. Sen voimat loppuivat nyt, se kuoli siihen ja makasi siten kätkettynä talon alimmassa päässä, kunnes minä vuosien kuluttua saavuin ja mursin auki vanhan kannon ja sain sen kätköstä ilmi tämän synkän ja surullisen tapauksen — jota — ehkä — ei ole koskaan tapahtunutkaan. Mutta tässä on piirustus, jonka minä tein siitä paikalla, siinä näkyvät kaikki pesät juuri sellaisina kuin minä ne löysin, ja tuossa on pikku päästäisen kuivunut ruumis.
Sam oli kuunnellut harrasta mielenkiintoa osoittaen, mutta Gui ei yrittänytkään salata halveksumistaan. — Tuommoista roskaa! Mikä seikkailu tuo on — paljaita luuloja ja luuloja eikä tositointa alkuunkaan. No nyt minä kerron, mitä minä olen tehnyt. Minä —
— Kuules nyt, Haukansilmä, pisti Sam väliin, — älä ole kovin törkeä, kun kerrot. Jätä pois ne kamalat kohdat: minä en voi tänään oikein hyvin. Säästä pelottavat kohdat huomiseksi.
— No minä sanon teille, että kun minä lähdin, niin kuljin suoraan kuin noppa ja näin murmelin, mutta kun se ei ollut suunnassa, niin minä sanoin: "Ei, jonakin toisena päivänä. Minä saan sinut ylen helposti koska tahansa." Sitten minä näin haukan, joka vei kanaa, mutta sekin oli minun suunnastani syrjässä, ja minä näin paljon vanhoja kantoja ja satoja tsipmunkkeja, mutta viis minä niistä. Sitten minä tulin eräälle talolle — ja kiersin sen ympäri, etten pelottaisi koiraa, ja minä kuljin melkein Downeys's Dumpiin saakka — jaa, eiköhän vähän ohikin - vaikka sivussa siitä — kun äkkiä pyrähti lentoon pyy, joka oli kalkkunan kokoinen, ja täysi sakki poikasia — kolme- tai neljäkymmentä. Minä lyön vetoa, että minä näin ne ainakin kahdenkymmenen askelen päästä, ja ne kaikki lensivät, mutta yksi istahti puuhun niin kauaksi — jaa, ainakin niin kauaksi kuin tuon vainion toiselle puolelle. Minä lyön vetoa, ettette te pojat olisi sitä ollenkaan nähneet. No niin, minä vedin niin tyynesti ja annoin sille mitä tiesi ja kuka käski. Minä tähtäsin suoraan silmään — ja kas tuohon minä osasin. Kukas nyt saa suuren kupin, kas tässä se on! Haukansilmä käänsi auki takkinsa ja otti sen sisältä lyhytpyrstöisen täplähöyhenisen nuoren punarintasatakielen, jota oli ammuttu kautta ruumiin.
— Vai se on sinun pyysi. Minä sanon, että se on punarintasatakielen poikanen, sanoi ensimmäinen päällikkö erittäin painokkaasti. — Sääntöjä on rikottu. Laululintu tapettu. Pikku Majava, vangitse syyllinen.
Mutta Haukansilmä taisteli vastaan sillä vimmatulla sisulla, jonka tämä urotyö oli hänessä synnyttänyt, ja oli sidottava sekä kädet että jalat, ennen kuin neuvosto voitiin kutsua täysilukuisena kokoon rikollista tuomitsemaan. Vihaiset vastaväitteet laimenivat, kun syytetty huomasi, kuinka tosissaan neuvokset olivat. Lopulta hänet julistettiin "syylliseksi" ja tuomittiin käyttämään mustaa häpeäsulkaa ja valkoista sulkaa pelkuruudesta kolme päivää umpeensa, sekä pesemään astiat koko viikon. Gui olisi tuomittu keittämäänkin koko tämän ajan, ellei olisi ollut huonoja kokemuksia muutamista hänen valmistamistaan ruoista.
— Niin, mutta minä en tee sitä, sillä hyvä, vastasi vanki uhmaten.
— Minä menen ennen kotiin.
— Puutarhaako multaamaan? Kyllä vain; minä olen jo näkevinäni sinut työssä.
— Niin, mutta minä en tee sitä. Parempi kun annatte minun olla rauhassa.
— Pikku Majava, mitä tehdään, kun intiaani ei tottele neuvostoa?
— Häneltä riistetään kunniamerkit. Muistatko sinä sen puun, jonka me poltimme ja johon oli piirretty "Mäihä"?
— Hyvä tuuma. Me poltamme Haukansilmä-nimen ja kaivamme esiin sen vanhan.
— Ei, sitä te ette tee, senkin saastaiset kehnot haisunäädät! Te lupasitte minulle, ettette enää koskaan sanoisi minua siksi. Minä olen Haukansilmä. Minä näen kauemmaksi ja — ja — ja hän alkoi itkeä.
— No totteletko sinä neuvostoa?
— Kyllä, mutta valkoista sulkaa minä en pidä — minä olen urhoollinen, uhuhuu!
— No hyvä, jätetään se sitten; mutta muut rangaistukset sinun täytyy tehdä.
— Vieläkö minä sitten olen Haukansilmä?
— Vielä.
— No hyvä. Minä teen.
XXV
NELISORMINEN MAANKIERTÄJÄ
Leveäharteinen raaka ja laiska mies, jonka silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen poika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin väkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä leveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt useamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka sijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden jäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään rikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut vankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että tämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla oli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen etunimensä oli William ja sukunimensä Ra —. "Miten lienee; mutta älkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut." Voi, voi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät tietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.
Hennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä vältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa luona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä — hänelle sangen tärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista lähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne, kunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla — viluista ja kurjaa oli se nukkuminen — ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan etsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui sille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä päällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä pullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin itsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa puolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia kuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen takaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen maankiertäjän.
— Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan, hän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.
Hänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.
— Missä poikasen muu väki on?
— Ei minulla ole kotiväkeä — täällä, vastasi Jan vähän peläten, hänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.
— Hm — aivanko yksinäsi — aivanko yksinäsi sinä pidät täällä leiriä?
— Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.
— Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua antamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt suostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein riippuvaa jousta.
— Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.
— Minä en käske toista kertaa — tänne keppi, taikka käy hullusti.
Jan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi häntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.
— Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.
Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut, mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. — Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan, niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.
— Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen veitsen.
Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. — Liikupas vähän sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.
Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.
— Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun siitä, että kompastui siteissään.
— Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt, vastasi roisto raa'an tyynesti. — Minä otan vähän enemmän tuota lihaa — ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin? Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt tupakkaa.
Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.
— Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti arkkua, jossa oli vähän vaatteita.
Jan totteli peläten ja vavisten.
— Avaa se.
— En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.
— Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka sopii.
Ja hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden taskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin housuntaskusta kaksi dollaria.
— Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne omaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta, hän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi sitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.
— Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin muistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki ja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.
Jan pelkäsi nyt todella henkeänsä.
— Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, — ja lisää kahvia. Jan teki niin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi asiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli metsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että kädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.
— Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.
— Se — se — se on vain meidän ruoka-arkkumme.
— Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. — Vedä se ulos.
— En minä jaksa.
— Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli liian raskas.
— Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi
Janille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.
Poika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista tilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi säärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi. Roisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi päässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli tosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan minkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon ja huutaen koko voimallaan: — Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui pyörtyneenä nurmelle.
Kamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja käden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa henkensä edestä.
Turkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli menettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa iskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb oli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran päissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja kun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui vääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti, katsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt kuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso mies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William Raften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka oli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai sen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.
Jos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin voinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa maanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit ratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että käpertyi.
Paikka näytti oikein tappelutanterelta — kolme miestä maassa pitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja pelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.
— Mitä pirua tämä merkitsee?
— Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin pujahtaen.
— Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa — sukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.
Heti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.
— Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi
Raften miehen neljä sormea huomattuaan.
Jan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen näköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: — Kaleb, onko sinuun pahastikin sattunut? Minä se olen — Bill Raften. Onko sinuun sattunut pahasti?
Kaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.
Jan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. — Onko teihin sattunut pahoin, herra Clark?
Tämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.
— Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, — parin minuutin kuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.
Jan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä kuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa oli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki viisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.
Roisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.
— Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. — Nyt käyt meidän kanssamme leirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi vähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin mikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran toisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä autan Kalebia.
Gui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan edellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen ajamista. Hän huuteli "hei — hei — hei — hei, heppani", Williamin auttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä auttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.
Leirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan nähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista, ja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin seikkailuun oli jäänyt osallistumatta.
Kaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften sanoi: — Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.
— Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, — tällä miehellä on pullo taskussaan.
— Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä vähemmän tarjoaisin sitä sairaalle ystävälle, vastasi William.
Sam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.
— Kas tässä, Kaleb, sanoi William, — juo nyt tämä, niin jaksat paremmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä toveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.
Samilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä päätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut kaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä riidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta epätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten tavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli sukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen tappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin osaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen tapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut — isänsä ja erämiehen sopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset, mutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä osoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa katkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut epäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä auttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan toiselle puolelle.
XXVI
TALON TAKAISIN SAANTI
Oi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan kestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan miehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa ja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. "Minä olen elänyt hänen kanssaan saman nuotion ääressä!" riittää selittämään mitä erilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat ovat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen päiviä.
Saman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja Raftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä leiritulta — pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä! William ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen ääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se kuitenkin hyvä toverisuhde.
Raften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa poliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon ruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui meni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään. Maankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi tiipiissä.
Raften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän huomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät olleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?
— Oli miten oli, sanoi Raften. — Tuota nelisormista kättä on helppo seurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?
— Niin luulen.
Miehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän oli menettänyt revolverinsa — hän asui silloin vielä Poguen ja tämän vaimon kanssa omassa talossaan — ja kuinka se oli taas löytynyt. He muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän riidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta paljon jäi vielä selvittämättäkin.
Mutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki, mitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue Saryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta pois, tulemaan toimeen miten voi.
Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:
— Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi viikoksi.
Tuhat dollaria!!! Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää, sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.
Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin henkeä oikein salpasi.
— Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?
— Heheh! sanoi William. — En minä ole mikään rahanlainaaja enkä keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.
— Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein riittää.
Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä ilmestyi taloonsa — Poguen taloon — kolkutti oveen ja astui sisään.
— Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.
— Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. — Johan on tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!
— Ole vaiti Dick; sinä unohdat —
— Unohdanko — en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen keskeyttäen. — Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.
— Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.
— Mikä teitä vaivaa, isä?
— Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.
— Suuri suru! mutisi Dick.
— Mi — minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli —
— Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.
— Ainakin melkein — kaikki. Mi — min — minä — en sanonut mitään pienestä — voih — voih — setelitukosta, joka minulla oli tallessa. Mi — minua — viluttaa niin kovasti.
— Dick, tee tulta, sanoi vaimo.
— En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.
— Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus, tuhannen-vi-viisisataa — dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja veti taskustaan setelikäärön.
TUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja tavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb piti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.
— Isä hyvä, huudahti Saryann, — te olette sairas! Minä menen ja haen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.
— Niin — tulta — olkaa niin hyvät — minua — niin — puistattaa — vilu.
Dickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli ja huone kävi sietämättömän kuumaksi.
— Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan toisenlaisella äänellä. — Jos minä toisin vähän kiniiniä?
— Ei, ei — minun on nyt parempi olla; mutta minun piti sanoa — minä en enää elä kuin muutaman päivän, ja kun minulla ei ole laillista perillistä — niin tämä raha menee hallitukselle, mutta minä puhuin lakimiehen kanssa, eikä minun muuta tarvitse — kuin — lisätä — joku sana lahjakirjaan — talonkirjaan — niin tämä tulee mukana — ja oikeinhan se onkin, että te saatte tämänkin. Vanha Kaleb tutisi kiireestä kantapäähän ja yski kamalasti.
— Voi isä, antakaa minun lähettää tohtoria hakemaan, pyyteli Saryann, ja Dick lisäsi heikosti: — Niin isä, antakaa minun mennä tohtoria hakemaan.
— Ei, ei; antaa olla. Ei tarvitse lähteä. Pian minä olen paremmassa paikassa. Onko teillä lahjakirja täällä?
— On, se on Dickin arkussa. Dick juoksi testamenttia hakemaan, sillä näihin aikoihin ei rekisterijärjestelmä vielä ollut Kanadassa voimassa; se joka omisti testamentin, omisti talonkin, ja testamentin menetys merkitsi samalla maankin menetystä.
Vanhus hypisteli vapisten rahoja ikään kuin lukeakseen ne — joo — juuri — tuhatviisisataa, kun Dick astua kopisteli portaita alas testamenttia tuoden.
— Onko teillä — kynää — ja mustetta?
Dick lähti hakemaan kuivanutta mustepulloa ja Saryann talon kynää etsimään. Kalebin käsi vapisi lujasti, kun hän tarttui asiakirjaan ja tarkasti huolellisesti sitä — niin, tämä se oli — sama paperi, joka hänestä oli tehnyt keppikerjäläisen. Hän vilkaisi sukkelaan ympärilleen. Dick ja Saryann olivat huoneen toisessa päässä. Hän nousi ylös ja astui askelen eteenpäin ja nakkasi testamentin loimuavaan tuleen. Revolveri oikeassa ja hiilihanko vasemmassa kädessään hän seisoi suorana ja lujana, kaikki heikkouden oireet olivat hävinneet; hänen silmänsä paloivat ja jyrkällä ja käskevällä äänellä hän kahahti: — Älä tule! ja ojensi pistoolin, kun Dick hyökkäsi testamenttia pelastamaan. Muutamassa sekunnissa se paloi poroksi ja sen mukana, kuten kaikki tiesivät, Poguein kaikki oikeudet taloon ja tavaraan, sillä Kalebin omat talonkirjat olivat Downey's Dumpissa holvissa.
— Ja nyt, jyrisi Kaleb, te ilkeät kerjäläiset, ulos minun huoneestani! Pois minun maaltani ja koettakaapa koskea vähänkään minun tavaraani.
Hän korotti äänensä ja huusi: "Selvä" ja löi pöytään kolmesti. Ulkopuolelta kuului askeleita. Sieltä tuli Raften kahden miehen kanssa sisään.
— Virkamies Raften, häädä, ole hyvä, nämä tunkeilijat talostani.
Kaleb myönsi heille muutaman minuutin aikaa, että he saivat kerätä omat vaatteensa. Sitten he lähtivät jalan Downey's Dumpiin vimmattuina voimattomasta raivosta, pennittöminä kulkureina, jollaiseksi olivat tahtoneet tehdä vanhan Kalebin.
Nyt vanhus oli taas saanut omaisuutensa haltuunsa ja asui vanhassa kodissaan. Kun miehet olivat vaihtaneet karkeita onnentoivotuksiaan ja nauraneet hillittömät naurunremahduksensa juonen menestymisen johdosta, otti Raften puheeksi rahat ja vaikeni sitten odottaen, mitä Kaleb tekisi. Vanha kunnon Kaleb veti käärön taskustaan.
— Tuossa se on, Bill. Minä en ole edes lukenut niitä, ja monet tuhannet kiitokset vain. Jos koskaan tarvitset ystävää, niin tule luokseni.
Raften naurahteli, luki setelit ja sanoi: "Kaikki ovat!" Eikä Kaleb vielä tänä päivänäkään tiedä, että se omaisuus, joka hänellä sinä päivänä oli kädessään, oli paljasta arvotonta paperia.
Kun vanha erämies viikkoa myöhemmin yksinään valmisti illallistaan, kolkutti joku hiljaa ovelle.
— Sisään!
Nainen astui sisään. Turkki oli hyökännyt muristen ylös, mutta heilutti nyt häntäänsä, ja kun nainen kohotti harsoaan, niin Kaleb tunsi Saryannin.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Kaleb vihaisesti.
— Ei se ollut minun syyni, isä, te tiedätte kyllä, ettei ollut. Ja nyt hän on hylännyt minut ikipäiviksi. Hän kertoi lyhyesti surullisen elämänkertansa. Dick oli nainut hänet talon mutta ei hänen itsensä vuoksi, ja kun talo oli menetetty, ei enää huolinut vaimostakaan. Hän oli viettänyt huonoa elämää, "paljon huonompaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan", ja nyt hän oli suorin sanoin ilmoittanut vaimolleen, että tämä sai mennä sen pitkän tien.
Kalebin kuuma kiukku ei koskaan kestänyt kuin viisi minuuttia. Hän epäilemättä tiesi, että juttu oli tosi, sillä entinen järjestys saatettiin talossa voimaan, ja Saryannin taloutta hoitaessa vanhus vietti huoletonta elämää kuolemaansa saakka.
Pogue katosi; ihmiset sanoivat hänen menneen Yhdysvaltoihin. Nelisormista maankiertäjää ei sen koommin kuulunut, ei näkynyt, ja näihin aikoihin suuret varkaudet ja ryöstöt seudulla lakkasivat. Kolme vuotta myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi rosvoa oli ammuttu heidän paetessaan amerikkalaisesta vankilasta. Toinen heistä epäilemättä oli Dick Pogue, ja toinen kuvattiin isoksi mustaksi mieheksi, jolla oikeassa kädessään oli vain neljä sormea.
XXVII
KILPAILEVA HEIMO
Talon takaisin saantia oli Sangerin tavan mukaan juhlittava tilaisuudella, joka sai suurten tupaantuliaisten muodon, ja Raftenit, Burnsit ja Boylet kokoontuivat sinne miehissä, koska Charless oli Kalebin vankka ystävä. Intiaanijoukko oli siellä kunniassa, sillä Kaleb käsitti, että tästä ilosta oli kokonaan kiittäminen heidän leirihommaansa.
Kaleb sovitteli Charless Boylen ja William Raftenin välejä sillä seurauksella, että he unohtivat riitansa — ainakin joksikin aikaa — ja kertoilivat juttuja varhaisilta metsästysajoiltaan Janin ja heimon iloksi. Siellä oli neljä muutakin poikaa, jotka Pikku Majava nyt tapasi ensi kerran. Nämä olivat Wesley Boyle, tummaihoinen, matalaotsainen, vilkas, Samin ikäinen poika; hänen veljensä Peter, joka oli kahdentoista vaiheilla, vaaleaverinen, lihava, pisamakasvoinen ja aivan merkillisesti karsaaseen katsova; ja heidän serkkunsa Charless Boylen nuorempi, joka oli hyvänahkainen, huolimaton ja aina valmis tirskumaan; ja vielä Cyrus Digby, hieno kaupunkilaispoika, joka oli maalla vieraissa ja tavallisesti esiintyi valkeissa kalvosimissa ja sangen korkea pystykaulus kaulassa. Sangerin intiaanileiri herätti näiden poikain vilkasta mielenkiintoa, ja yksi Kalebin tuliaisjuhlan seurauksia oli, että muodostui toinen intiaaniheimo, johon kuuluivat kolme Boylea ja heidän kaupunkilaistoverinsa.
Koska enemmistö näistä oli Boyleja ja heidän metsästysmaitaan suolammikon ympärysmetsät ja varsinkin koska he olivat lukeneet intiaaneista, jotka nimittivät itseään boilereiksi,[8] niin hekin käyttivät tätä nimeä. Wesley luonnollisesti oli heidän johtajansa. Hän oli valpas ja voimakas ja lisäksi toimintatarmoinen, joten hänestä tuli oiva päällikkö. Kyömynenänsä, mustain hiustensa ja silmäinsä ansiosta hän sai nimekseen "Musta Haukka", joka sattui muutoinkin kohdalleen. Kaupunkilaispoika, joka oli suurta melua pitävä keikari eikä tehnyt sanottavasti työtä, sai nimekseen "Sininärhi". Peter Boylesta tuli "Rantasipi"[9] ja Charless sai ainaisen tirskumisensa ja kahden ison esiin pistävän etuhampaansa vuoksi nimekseen "Orava".
He rakensivat leirinsä niin sangerilaisten malliseksi kuin suinkin ja omaksuivat heidän tapansa; mutta alusta alkaen heimojen välille syntyi kiivas kilpailu. Sangerilaiset mielestään olivat erätietojen puolesta paljon vanhempia ja kokeneempia. Boilerit mielestään tiesivät yhtä paljon ja enemmänkin, ja heitähän oli yksi enemmän. Kiihkeä kilpailu johti julkisotaan. Syntyi yleinen tappelu nyrkein ja savikokkarein; tämä ei ottanut ratketakseen. Järjestettiin silloin johtajien välillä kaksintaistelu, ja Musta Haukka voitti tappelun ja otti Tikan päänahan. Boilerit riemuitsivat riivatusti. He päättivät valloittaa väkirynnäköllä koko Sangerin leirin, mutta kun molemmat heimot joutuivat käsikähmään, niin ei tappelussa taaskaan saavutettu ratkaisua. Gui sai kuitenkin suurenmoisen voiton Charlessista ja voiton hetkellä anasti hänen päänahkansa.
Pikku Majava lähetti nyt kaksintaisteluvaatimuksen Mustalle Haukalle. Siihen suostuttiin uhmaten. Taas Boilerien päällikkö selvisi voittajana ja anasti uuden päänahan Pikku Majavan saadessa kovan selkäsaunan ja silmänsä alle mustelman, mutta vihollinen perääntyi.
Jania oli Bonnertonissa aina pidetty arkana poikana, mutta tämä johtui suureksi osaksi hänen liian ankarasta kotikasvatuksestaan. Sanger sai aikaan suuria muutoksia. Se että talon isäntä kohteli häntä arvonannolla, oli hänelle aivan uusi ilahduttava kokemus. Se kehitti hänessä omanarvon tuntoa. Metsäelämä oli ihmeteltävässä määrässä kehittänyt hänen itseluottamustaan ja parantunut terveys kannusti hänen rohkeuttaan. Niinpä seuraavana päivänä, vihollisen jälleen lähestyessä koko voimallaan, Jan kaikkien hämmästykseksi taas haastoi Mustan Haukan kaksintaisteluun. Oikeastaan se hänen puoleltaan kysyi tavatonta epätoivoista voimanponnistusta, sillä toista on haastaa tappeluun poika, jonka luulee voittavansa, toista sellainen, jolta on juuri edellisenä päivänä saanut selkäänsä. Ja totta puhuen Jan tekikin sen pelolla ja vavistuksella; mutta siinäpä rohkeus juuri piilikin — että meni eteenpäin, vaikka pelko käski pakenemaan.
Aivan varma asia on, ettei hän vuotta aikaisemmin olisi uskaltanut ryhtyä moiseen tappeluun, ja nytkin hän teki sen vain siitä syystä, että hän oli huomannut Mustan Haukan olevan vasenkätinen, ja keksinyt keinon, miten tätä seikkaa saattoi käyttää hyväkseen. Taisteluvaatimus oli kaikille suuri yllätys, mutta vielä enemmän he hämmästyivät, kun Pikku Majava heimonsa iloksi sai loistavan voiton.
Tästä innostuneina he karkottivat boilerit koko kentältä, ja Sam ja
Jan kumpikin anastivat päänahan.
Sangerilaiset pitivät samana iltana neuvottelun ja päänahkakarkelon taivasalle viritetyn tulen ympärillä. Lähetettiin hakemaan rohtomiestäkin mukaan.
Karkelon jälkeen päällikkö Majava, joka oli maalannut kasvonsa mustelman salatakseen, piti puheen. Hän arveli, että boilerit varmaan hakisivat lisäväkeä ja koettaisivat uudistaa hyökkäyksen ja että sangerilaistenkin sen vuoksi pitäisi lisätä joukkoaan.
— Minä annan Charlessille selkään vaikka koska, kimitti Gui ylpeänä ja heiluttaen anastamaansa päänahkaa.
Mutta rohtomies sanoi: — Jos minä olisin teidän sijassanne, pojat, niin minä koettaisin saada aikaan rauhan. Nyt kun te olette voittaneet, teidän pitäisi kutsua ne suureen pou-vouhun.
Nämä tapaukset sitten johtivat molempien heimojen kohtaukseen täysissä sotamaaleissa.
Päällikkö Tikka puhui joukoille ensin: — Kuulkaas, pojat — veljet päälliköt, piti sanomani — ei tämä tappeleminen lyö leiville. Meillä on lystimpää, jos teemme yhdessä työtä. Ollaan ystäviä ja yhdytään samaan heimoon. Kun on monta miestä, niin on aina hauskempaa.
— Hyvä juttu, sanoi Musta Haukka, mutta heimo nimitetään boilereiksi, sillä meitä on enemmän, ja minusta tulee ylipäällikkö.
— Siinä olet väärässä. Rohtomiehemme mukaan luettuna meitä on yhtä monta ja painavampaa. Meillä on parempi leiri — meillä on uimalammikko, ja me olemme vanhempi heimo, puhumattakaan menestyksistä, joita meillä oli vast'ikään eräissä pikku koetuksissa, jotka nuorinkin meistä muistaa, ja Gui irvisti, kun hänen urotyöhönsä näin ilmeisesti viitattiin.
Uimalammikko se oikeastaan oli, joka asian ratkaisi. Boilerit päättivät äänestyksen jälkeen yhtyä sangerilaisiin. Heillä oli vain kymmenen päivää lomaa, sangerilaiset olivat saaneet viikon pidennyksen ja kaikki tiesivät, että aika tulisi parhaiten käytetyksi, kun yhdyttäisiin lampileiriin. Nimipulman ratkaisi Pikku Majava:
— Boilersoturit, hän sanoi, intiaanien tapa on jakaa heimot sukukuntiin. Te olette boilerien sukukunta. Mutta me kaikki asumme Sangerissa, niin olemme Sangerin intiaaneja.
— Kenestä ylipäällikkö?
Mustaa Haukkaa ei vähääkään haluttanut alistua Tikan johtoon, koska hän oli antanut tälle selkään, eikä Tikka suostunut sellaiseen ylipäällikköön, joka kuului alempaan heimoon. Joku ehdotti, että Pikku Majavasta tehtäisiin päällikkö, mutta uskollisuudesta veljeään Tikkaa kohtaan Jan kieltäytyi.
Parempi kun jätätte sen asian ratkaisematta muutamaksi päiväksi, kunnes paremmin tutustutte, oli rohtomiehen viisas ehdotus.
Se päivä ja seuraavakin vietettiin leirissä. Boilerien täytyi tehdä tiipiinsä ja valmistaa vuoteensa. Sangerilaiset auttoivat reippaasti talkoilla.
Seuraavana puuhana oli jousien ja nuolien teko. Pikku Majava ei vielä ollut kokonaan uusinut maankiertäjän hävittämää varastoaan. Säkkihirven metsästyksestä tuli toisena päivänä miellyttävä vaihtelu, vaikka olikin yhteensä vain kaksi jousta, ja boilerit alkoivat älytä, että he erätiedossa tosiaan olivat paljon jäljellä sangerilaisista.
Uinnissa Musta Haukka oli helposti ensimmäinen. Tämä tietysti suuresti lisäsi hänen mielenkiintoaan uimalammikkoa kohtaan, ja hänen ansionsa etupäässä oli, että siihen myöhemmin tehtiin kanootti.
XXVIII
VALKOISEN MIEHEN ERÄTIETOA
Musta Haukka opetti heimolle uuden leikin, jota hän sanoi "arvioimiseksi".
— Pitkäkö matka on tästä tuohon puuhun? hän kysyi, ja kun kukin oli kirjoittanut paperille arvionsa, matka mitattiin, ja tavallisesti Tikka taikka Musta Haukka osasivat lähimmäksi oikeata. Gui näki yhä pisimmälle, minkä vuoksi hän aina ehdotti tätä leikkiä, kun haluttiin huviohjelmaan jotakin vaihtelua.
Mustan Haukan ehdotuksesta Jan järjesti myös uuden kisan, jonka nimi oli "valkoisen miehen erätieto".
— Voitteko jäljistä sanoa, hän kysyi, kuinka korkea koira on?
— Emme; et sinä liioin eikä kukaan muukaan, vastattiin siihen melkeinpä halveksivasti.
— Voinpa. Mitatkaa sen etukäpälän jäljen pituus, kertokaa tämä luku kahdeksalla, niin saatte olkain korkeuden. Koettakaapa, niin saatte nähdä. Pienen koiran jälki on 5,8 cm ja korkeus 45 cm:n vaiheilla, lammaskoira, jolla on 7,5 cm:n jälki, on 58 cm korkea ja suuri koira jonka jälki on 10 cm, 75-80 cm korkea.
— Minä lyön vetoa, että minä näyttelyssä näin koiran, joka tekisi tenän, intti Sam. — Se oli yhtä pitkä kuin minun kaksi käsivarttani, ja käpälät sillä oli kuin nuorella karhulla, mutta ei se ollut tiiltä korkeampi. Se oli melkein kuin perhosen toukka, paitsi että jalkoja oli vain neljä, yksi pari aivan kummassakin päässä. Ne olivat niin kaukana toisistaan, ettei se voinut kulkea tasajalkaa. Se oli kuin piirongin alla kasvanut. Minun mielestäni niin kovin lyhyitä jalkoja olisi pitänyt antaa enemmän. Yksi rivi keskellä olisi ollut kohtuullista.
— Niin, kyllä minä tunnen sen rakin. Se on mäyräkoira. Mutta ei epämuodostuneita voi lukuun ottaa; ei muuta kuin tavallisia koiria. Ja tämä sääntö sopii kesyttömiinkin eläimiin — nimittäin susiin ja kettuihinkin ja muihin eläimiin. Aihetta sitten muuttaen Majava jatkoi:
— Voitteko varjosta sanoa, kuinka korkea puu on?
- Sitä emme ole koskaan ajatelleet. Kuinka se käy päinsä?
— Odottakaa, kunnes oma varjonne on yhtä pitkä kuin te itsekin — nimittäin kahdeksan aikaan aamulla ja neljän aikaan iltapäivällä — sitten mitatkaa puun varjon pituus. Silloin on puukin yhtä pitkä kuin sen varjo.
— Jos sillä tavalla mittaa, niin siihenhän kuluu koko päivä, eikä voi mitata metsässä eikä pilvisenä päivänä. Kyllä minä sitten mieluummin arvaan, virkkoi Musta Haukka.
— Minä lyön päänahkani vetoa, että minä tiedän tuon puun korkeuden kiipeämättä siihen ja osaan tarkempaan kuin te arvaamalla, sanoi Pikku Majava.
— Ei, en minä lyö päänahkaani vetoa tuommoisen vuoksi — mutta pannaan vetoa astianpesuvuoro.
— No hyvä. Kuinka korkealla on tuon puun latva?
— Ei oteta latvaa, sinne emme voi nousta mittaamaan, mutta sanotaan tuo oksa, vastasivat toiset. Kuules Tikka, ole sinä tuomarina.
— Enpäs, minä tahdon olla mukana arvaamassa. Se joka häviää, ottaa jokaisen toisen ensimmäisen astianpesuvuoron.
Musta Haukka tähtäili oksaa huolellisesti ja kirjoitti sitten muistiin arvion.
Sam sanoi: — Musta Haukka! Maa on joltisenkin epätasaista. Tahtoisin tietää tarkkaan, mistä kohdasta tyveä se mitataan. Merkitsepä se nappulalla!
Musta Haukka astui puun juurelle ja pisti sinne valkoisen nappulan antaen samalla tietämättään Tikalle mittakaavan, mitä vailla tämä oli, sillä poika tiesi, että Musta Haukka oli noin puolitoista metriä pitkä. Arvioiden sitten puun pituutta Mustan Haukan seisoessa puun alla Sam kirjoitti muistiin kymmenen ja puoli metriä.
Nyt oli Janin vuoro mitata se "valkoisen miehen erätiedolla", hänen omia sanoja käyttääksemme. Hän leikkasi salon, joka oli tarkkaan kolme metriä pitkä, ja valiten sileimmän paikan astui 18 metrin päähän puusta, pisti salon pystysuoraan maahan ja meni sitten maahan vatsalleen sellaiseen paikkaan, että hänen silmänsä oli puun tyven tasalla ja samalla suoralla salon pään ja puunoksan kanssa. Tähän paikkaan hän löi nappulan.
Nyt hän mittasi, kuinka pitkä matka oli tästä "silmänappulasta" salon juureen. Matkaa oli 9,3 m. Sitten hän mittasi etäisyyden silmänappulasta puun juurella olevaan nappulaan; sitä oli 26,1 m. Koska 3 m:n salko kohtasi linjan 9,3 m:n päässä, niin suhtautui 9,3 3:een samoin kuin 26,1 oksan korkeuteen maasta. Tästä saatiin 8,4 m. Yksi pojista kiipesi nyt puuhun ja mittasi oksan korkeuden. Se oli 8,7 m, joten Jan sai loistavan voiton.
— No, te tarkat arvailijat, tahdotteko yrittää uuden kerran, niin pääsette vähän helpommalla tällä kertaa. Jos arvaatte niin, ettei ole vikaa kuin kolme metriä puoleen tai toiseen, niin voitatte. Minä en pyydä muuta kuin puoli metriä liikuntavapautta.
— No, hyvä juttu. Katso puusi.
— Tällä kertaa ei mitata puuta, vaan kuinka pitkä matka on lammikon poikki tästä nappulasta tuohon pieneen hemlokkiin. Kirjoittakaa muistiin arvionne, niin minä näytän teille toisen kepposen.
Sam tähtäili kovin tarkkaan ja kirjoitti 12 m. Wes kirjoitti 13,5 m.
— Minä tahdon päästä mukaan tällä kertaa. Minä näytän teille, kuinka sitä… huudahti Gui tavalliseen tapaansa ja kirjoitti 15 metriä.
— Arvatkaa kaikki päänahkoja vastaan, ehdotti Orava, mutta tätä pidettiin liian vähäpätöisenä päänahan hintana, ja astiainpesu määrättiin taas tappiolle joutuvain rangaistukseksi. Toisetkin pojat tulivat nyt kirjoittamaan arvionsa, jotka eivät paljon poikenneet päällikön arviosta 13,2 m, 13,8 m ja 14,7 m.
— Nyt se sanotaan tarkkaan, ja Pikku Majava otti kolme suoraa salkoa, jotka olivat tarkalleen yhtä suuret, ja kiinnitti ne nappuloilla kolmioksi jättäen nappulat hieman koholle. [Kirjassa on piirrokset mittauksesta.] Kolmion hän asetti rannalle ABC:hen, tähdäten AB:n niin, että se osoitti suoraan pieneen hemlokkiin D ja löi sitten maahan kolme nappulaa tarkkaan kolmion kolmen nappulan alle. Sitten hän siirsi kolmionsa EFG:hen ja asetti sen siten, että FG oli samalla suoralla kuin AC ja EG samalla D:n kanssa. AGD siis ilmeisestikin oli tasasivuinen kolmio; viivan DH siis täytyy olla seitsemän kahdeksasosaa viivasta AG. AG oli helppo mitata, ja sen pituus oli 21 m. 7/8 21:stä on 18,3 m. Kun lammikon todellinen leveys mitattiin nauhalla, niin se oli 18 m, ja Jan oli siis arvannut melkein paikalleen, mutta Gui väitti, ettei hän ollut erehtynyt 3 m enempää, kun oli arvannut 15 m, ja se myönnettiin. Näin voittajia oli kaksi — kaksi jotka saivat vapautuksen astiain pesusta, mutta Haukansilmän pöyhkeily kävi nyt aivan sietämättömäksi. Hän ei koskaan sen koommin arvannut näin lähelle, mutta näin suuren voiton jälkeen eivät mitkään harhaiskut enää saaneet häntä hämmentymään.
Samia valkoisen miehen erätieto huvitti etupäässä Janin vuoksi, mutta
Mustaan Haukkaan tieto itse ilmeisestikin teki suuren vaikutuksen.
Tämä valkoisen miehen erätieto oli kuitenkin Janille sangen yksinkertaista, ja hän tarjoutui opettamaan sitä muille intiaaneille, mutta näiden mielestä se liiaksi "haiskahti koululta." Äänestyksen jälkeen he antoivat hänelle "kupin". Mutta kun Raften kuuli sen, niin hän huudahti ihmetellen ja ihaillen: "Soo-o, mutta sehän on mahtavaa!" eikä tyytynyt ennen kuin kupista tuli "suuri kuppi".
— Kuules Majava, sanoi Tikka murheellisena menneitä muistellen, jos koiran etujalka on yhdeksän senttimetriä pitkä ja seitsemän leveä, niin minkä värinen on sen hännän pää?
— Valkoinen, vastasi toinen heti, sillä koira, jolla on sen kokoinen ja muotoiset jalat, luultavasti on keltainen ja keltaisella koiralla aina on valkoisia karvoja hännän päässä.
— Niin, mutta ei tällä, sillä sen häntä oli katkaistu jo sen nuoruuden päivinä.
XXIX
PITKÄ SUO
Heimojen sopu ei kuitenkaan ollut likimainkaan mallikelpoinen. Musta Haukka pyrki olemaan riitaisa. Hän oli vankempi kuin Jan. Hän ei saanut päähänsä, kuinka häntä hintelämpi ja nuorempi poika oli saanut hänet nakatuksi nurin, ja hän halusi koettaa uuden kerran. Mutta Jan vahvistui päivä päivältä. Hän oli sukkela ja sangen jäntevä. Ensimmäisessä tappelussa, joka oli kokonaan nyrkkeilyä, hän oli saanut rökkiinsä; toisessa koetuksessa, joka maksoi hänelle niin suuren ponnistuksen, hän oli keksinyt jonkinlaisen vapaapainijärjestelmän ja oli voittanut etupäässä ainoalla kepposellaan. Mutta Musta Haukka ei ollut tulokseen tyytyväinen, ja vaikkei hän halunnutkaan antaa varsinaista taisteluhaastetta, niin hän ehdotti kuitenkin muutaman päivän rauhantilan jälkeen, että kokeeksi hyvässä sovussa painittaisiin päänahoista.
— Nyrkkejä ei saa käyttää! Sitä Jan juuri tahtoikin, ja suurin poika lensi tallukat taivasta kohti. — Jos joku toinen boileri haluaa koettaa, niin olen mielihyvin hänen käytettävissään, sanoi Jan hieman pöyhistyneenä kohottaessaan ilmaan Mustalta Haukalta saamaansa toista päänahkaa.
Hänen suureksi hämmästyksekseen Sininärhi, kaupunkilaispoika, suostui koettamaan, ja vielä enemmän hän hämmästyi, kun kaupunkilaispoika nakkasi hänet nurmelle selälleen.
— Kolmas kerta toden sanoo! huusi Tikka sukkelaan ystävänsä parasta katsoen, vedoten vanhaan kirjoittamattomaan lakiin, jonka mukaan kaksi parasta kolmesta voittaa, ellei ole edestäpäin sovittu, että yksi ainoa koetus, jota tavallisesti sanotaan "äkkikuolemaksi", ratkaisee kiistan.
Jan tiesi nyt saaneensa arvoisensa vastustajan. Hän väisti odottaen sopivaa alkua — kävi kiinni — sulki otteensa — ja luuli jo saaneensa toisen selälle, mutta vastustaja luisui ajoissa syrjään ja antoi periksi, sen sijaan että olisi vastustanut, ja niin molemmat kaatuivat nurin ja tarrautuivat toisiinsa kirein ottein. Minuutin voitto näytti epätietoiselta.
— Pidä puolesi, Jan.
— Anna sille köniin, Sininärhi.
Mutta Jan työnsi sukkelasti ulos toisen koipensa, sai vähän vipuvoimaa ja käänsi kaupunkilaispojan selälleen.
— Hurratkaa Pikku Majavalle!
— Vielä yksi yritys! Nyt ovat tasoissa! huusi Musta Haukka.
Taas käytiin kiinni, mutta Jan oli nyt vielä entistäkin varovaisempi. Kaupunkilaispoika läähätti kovasti. Todellinen voimain mittely oli jo tapahtunut, ja boileri kellistyi varsin helposti.
— Kolme hurraata Pikku Majavalle! Neljäs päänahka karttui hänen kokoelmaansa, ja Sam taputti häntä selkään Sininärhen kaivaessa taskustaan peilin ja kamman ja suoriessa hiuksensa.
Mutta johtajakysymyksen ratkaisu ei tällä tavoin paljoakaan edistynyt, ja kuullessaan asian yhä vielä olevan samalla kannalla, rohtomies sanoi:
— Pojat, tiedättehän, että kun on epäilystä siitä, kenestä johtaja, niin ainoa keino on se, että kaikki päälliköt eroavat ja toimitetaan uusi vaali. Pojat noudattivat neuvoa, mutta tuli uusi umpimutka. Pikku Majava ei suostunut ehdokkaaksi. Tikka sai kolme ääntä, Musta kotka neljä ja Gui yhden (omansa), eivätkä sangerilaiset tyytyneet tähän tulokseen.
— Odotetaan siksi, että on käyty vaikealla retkellä — silloin nähdään, kuka on oikea päällikkö — sitten toimitetaan uusi vaali, ehdotti Pikku Majava Tikan etua silmällä pitäen, sillä tämän vaikean retken Kaleb oli heille luvannut — kolmen päivän retken Pitkälle suolle.
Tämä suo oli aivan autiota seutua, viisitoista kilometriä leveä ja neljäkymmentä viisi pitkä, yli viisitoista kilometriä Sangerista pohjoista kohti. Suota se oli vain osaksi, mutta kuivat paikat olivat vain kalliosaarekkeita nevain keskellä. Ne olivat arvotonta maata, kulovalkeat olivat hävittäneet metsät, minkä vuoksi Pitkä suo yhä vieläkin oli asumatonta erämaata.
Lehtimetsää kasvavissa saarekkeissa sanottiin vielä olevan vähän hirviäkin. Joskus nähtiin karhuja ja ilveksiä, ja susiakin oli viime talvina ollut. Kettuja, pyitä ja jäniksiä oli tietysti myös. Joet olivat enimmäkseen täynnä liekoja, mutta niissä asusteli vielä joku majava ja silloin tällöin tavattiin saukko. Kesäteitä ei ollut minkäänlaisia, ei muuta kuin pitkiä hämäriä juonteita nevain poikki, talvisten tukkiteiden pohjia. Tämä oli se seutu, johon pojat olivat päättäneet tehdä retken Kalebin johdolla.
Niinpä he siis viimeinkin olivat lähdössä todelliselle "intiaaniretkelle" — tutkimaan laajoja tuntemattomia alueita, joilla varmaan sattuisi seikkailuja.
Jan paukautti päivänkoitossa rumpua. Se kumahteli kirkkaasti ja sointuvasti luvaten auringonpaistetta ja hyvää ilmaa.
Seitsemän aikaan aamulla lähdettiin leiristä ja kolme tuntia marssittua saavuttiin erämaan ensimmäiseen osaan, laajalle kallioiselle maalle, joka oli täynnään hiiltyneitä puita ja kantoja, toisin paikoin kuitenkin vihantaakin, missä kasvoi väriseviä haapalehtoja.
Intiaanit olisivat nyt leiriytyneet sangen mielellään, mutta rohtomies sanoi: — Ei, kuljemme vielä, kunnes löydämme vettä. Muutamia kilometrejä edelleen kuljettua tultiin ensimmäiselle tasaiselle tamarakkisuolle, ja nyt pysähdyttiin kaikkien mieliksi aterioimaan. — Leiri! huusi johtaja ja intiaanit karkasivat mikä millekin suunnalle kukin määrättyyn toimeensa. Sam hankki polttopuita ja Musta Haukka lähti hakemaan vettä ja hänen kerallaan Sininärhi, korkeassa tärkkikauluksessa ja leveissä kalvosimissa herrastellen, sillä Kaleb oli kovaksi onneksi tullut myöntäneeksi kerran nähneensä intiaanipäällikön, jolla oli pönttöhattu ja pystykaulus.
Majava tunsi jonkin verran pettyneensä, kun rohtomies sytytti tulen tulitikulla. Hän olisi tahtonut, että kaikki olisi tehty oikein intiaanimaiseen tapaan, mutta erämies huomautti: — Hyvähän se on, kun on metsässä mukana taulaa ja rihma, mutta tulitikuilla saa tulta helpommin kuin puuta hankaamalla.
Musta Haukka ja Sininärhi palasivat tuoden kaksi sangollista sekaista lämmintä suovettä.
— Kun ei muuta ollut! he sanoivat puolustuksekseen.
— Jan, mene sinä näyttämään niille, kuinka hyvää vettä saadaan, sanoi Kaleb, ja niinpä Sangerin toinen päällikkö otti kirveen ja sukkelaan veisti puulapion, meni sitten suon reunaan ja alkoi kaivaa kolmen sylen päähän sen reunasta hiekansekaiseen saveen kuoppaa. Kuopan hän kaivoi vähän yli puoli metriä leveäksi ja metriä syväksi.
Siihen vuoti joka puolelta sekaista vettä, ja Sininärhi sanoi halveksien: — Kuules nyt, kyllä se on parempaa, mitä me toimme. Majava kaivoi, kunnes kuopassa oli neljännesmetriä vahvalta sekaista vettä. Sitten hän otti sangon ja ammensi veden pois niin sukkelaan kuin suinkin, antoi kuopan taas täyttyä, ammensi sen tyhjäksi toisen kerran, ja sitten kymmenen minuutin kuluttua kupilla ammensi sangon täyteen kristallinkirkasta kylmää vettä. Siitä boilerit oppivat, kuinka oli tehtävä intiaanien lähde ja likaisesta lätäköstä saatava puhdasta vettä.
Kun he olivat nauttineet yksinkertaisen ateriansa, teetä, leipää, ja lihaa, kertoi Kaleb suunnitelmansa. — Retkestä ei koskaan saa samaa hyötyä jos kulkee umpimähkään; parempi kun on suunnitelma — jotakin mitä tehdä; ja se on tehtävä ilman opasta, jos tahdotaan seikkailu. Kahdeksan on liian monta yhdessä joukossa kulkemaan; melu pelottaisi kaikki eläimet, ettekä koskaan näkisi mitään. Parempi on jakautua osastoiksi. Minä jään leiriin ja pidän huolta makuuvalmistuksista.
Kahdelle johtajalle, Samille ja Janille, annettiin viipymättä Gui ja Rantasipi kumppaniksi. Wes piti velvollisuutenaan ottaa pienen Orava-serkkunsa hoiviinsa.
Huomatessaan jäävänsä parittomaksi Sininärhi päätti olla Kalebin seurana, varsinkin kun suolla ei ilmeisestikään ollut kunnollisia polkuja.
— No nyt, sanoi Kaleb, — tästä luoteeseen on joki, jonka nimi on Majavajoki, ja se laskee Mustaan jokeen. Jonkun teistä pitää hakea se joki. Se on viisi tai kuusi syltä leveä ja helppo tuntea siitä, että se on suon ainoa suurenpuoleinen joki. Siitä suoraan pohjoista kohti on avoin niitty, jonka läpi juoksee pieni lähteestä alkava puro, ja siellä pitää eräs intiaanijoukko leiriä. Jossakin koillisen kulmalla kuuluu olevan palamatonta mäntymetsää, ja siellä tavataan vielä muutamia hirviä. Ei mikään näistä paikoista ole viidentoista kilometrinkään päässä, intiaanileiriä ehkä lukuun ottamatta. Teidän tulee nyt lähteä vakoilemaan ja sitten tuoda sana siitä, mitä olette nähneet. Voitte arpoa, kuka kunnekin lähtee. Korret siis merkittiin ja arpaa vedettiin. Janin osaksi tuli mäntymetsän etsiminen. Hän olisi mieluummin lähtenyt intiaaneja hakemaan. Samin piti hakea joki ja Wesleyn intiaanileiri. Kaleb antoi kullekin heistä muutamia tulitikkuja ja sanoi heidän lähtiessään:
— Minä odotan täällä, kunnes palaatte takaisin. Poltan tulta koko ajan ja auringon laskiessa teen laholla puulla ja ruoholla suuren savun, niin että osaatte takaisin. Muistakaa, että kuljette auringon mukaan, pitäkää aina mielessä matkan pääsuunta; puita ja suonsilmää älkää koettako muistiinne painaa; ja jos eksytte, niin tehkää kaksi savua, riittävän kauaksi toinen toisistaan. Jääkää niiden luo ja huutakaa aina vähän päästä; joku varmaan tulee apuun.
Kello yhdentoista aikaan pojat siis lähtivät innokkaina matkaan. Kun he jo olivat menossa, huusi Musta Haukka toisille: — Se, joka ensin suorittaa tehtävänsä, saa "suuren kupin"!
— Pankoot kaikki kolme johtajaa päänahkansa vetoon, sanoi Tikka.
— Hyvä. Ensimmäinen, joka palaa voittajana, saa päänahan kummaltakin toiselta ja pelastaa omansa.
— Hei pojat, teidän on paras ottaa matkaan koko varustuksenne, vähän ruokaa ja peittonne, ehdotti rohtomies vielä lopuksi. — Saattaa käydä niin ettette pääsekään yöksi leiriin.
Jan olisi mieluummin ottanut Samin toverikseen, mutta se ei nyt käynyt päinsä, ja Rantasipi oli kyllä hyvä kumppani, vaikka hitaanlainen. Pian he poistuivat ylävältä maalta ja tulivat suolle, joka oli laaja ja näköjään rannaton, siellä täällä suuri tamarakki.
Vajottavaa nevaa oli sangen vaikea kulkea. Jan katkaisi kummallekin pitkän seipään käteen; sen piti estää uppoamasta, jos suo pettäisi. Kun oli kuljettu kolmisen kilometriä, niin Rantasipi tahtoi kääntyä takaisin, mutta Pikku Majava käski harmistuneena hänen tukkia suunsa.
Pian tämän jälkeen he tulivat untelolle pienelle suojoelle, jonka rannoilla oli ihmeellistä punaisen keltaista vaahtoa. Joki oli syvä ja liejupohjainen. Jan tunnusteli sitä seipäällään — hän ei uskaltanut kahlata, minkä vuoksi he kulkivat sen rantaa, kunnes löysivät pienen puun, joka oli kaatunut joen poikki, ja sitä pitkin kulkien he pääsivät yli. Puoli kilometriä kauempana suo muuttui kuivemmaksi ja edessä oleva vihanta metsikkö ilmaisi maan nousevan. Sen poikki he kulkivat sukkelaan suunnaten yhä luodetta kohti. Tämän jälkeen oli vuorotellen pieniä soita ja isoja saarekkeita. Aurinko paistoi täällä kuumasti ja Rantasipiä uuvutti. Häntä vielä janottikin, ja itsepintaisesti hän joi suovettä, missä vain vesipaikan tapasi.
— Kuules, Rantasipi, sinun käy huonosti, ellet lakkaa tuosta; se vesi ei kelpaa keittämättä juotavaksi.
Mutta Rantasipi valitti polttavaa janoa ja joi vähääkään välittämättä. Kun oli kaksi tuntia kuljettu, hän oli kovasti uuvuksissaan ja tahtoi ehdottomasti palata takaisin. Jan etsi kuivan saarekkeen ja kokosi risuja tuleksi, mutta huomasikin sitten, että kaikki tulitikut olivat kastuneet likomäriksi suolla rämmittäessä. Rantasipi hätääntyi tästä kovasti, ei siksi, että juuri sillä hetkellä olisi tulta tarvittu, mutta jos täytyisi olla ulkona kaiken yötä.