— Odota, niin saat nähdä, mitä intiaani tekee, sanoi Pikku Majava. Hän etsi kuivuneen palsamikuusen, leikkasi siitä hankauspuut, teki hieman kaarevasta oksasta jousen ja tuota pikaa sai aikaan loimuavan tulen Peterin sanomattomaksi hämmästykseksi, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt puutuluksilla tulta tehtävän.
Teetä juotuaan ja vähän syötyään Peter oli hieman rohkeammalla mielellä.
— Minun laskujeni mukaan me nyt olemme kulkeneet vähän päälle kymmenen kilometriä, sanoi päällikkö. Vielä yksi tunti, niin näemme metsän, mikäli täällä sitä on, ja Jan johti soitten halki, jotka olivat toisinaan avoimia, toisinaan vähän metsää kasvavia, ja poikki kulon polttamain metsäsaarekkeitten.
Tunnin koillista kohti astuttuaan he saapuivat saarekkeelle, jossa oli suuri, maahan saakka oksainen puu. Jan kiipesi siihen. Ympärillä oli joka puolella laajalti maata — tasaisia paljaita nevoja ja metsäisiä saarekkeita, ja kaukana edessä päin oli pitkä tummanvihanta seinämä — varmaankin se metsä, jota he hakivat. Välillä hän näki kimaltelevaa vettä.
Jan tuli alas ilosta säteilevin kasvoin ja huudahti: — Se on likellä nyt! Minä näin mäntymetsän. Se on aivan tuossa.
— Kuinka pitkä matka sinne on?
— Noh, kolmisen kilometriä enintään.
— Niin sinä olet sanonut kaiken aikaa.
Hän lähti astumaan, ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat vedelle, syvälle kirkkaalle, hitaasti virtaavalle joelle, jonka rannoilla kasvoi pajupehkoja, pinnalla ulpukkalauttoja. Se juoksi leveän soisen aukion keskitse. Jan oli odottanut näkevänsä lammen ja joutui ymmälle kun se olikin joki. Sitten hänen mieleensä juolahti: — Kaleb sanoi, että tällä suolla on vain yksi iso joki. Se varmaan on tämä. Tämä se nyt on Majavajoki.
Joki tuskin oli seitsemää syltä leveä, mutta kun ei ilmeisestikään olisi voitu löytää sellaista puuta, jota pitkin olisi voitu päästä yli, riisui Jan vaatteet päältään, kokosi ne kaikki yhteen kimppuun ja nakattuaan nyytin toiselle rannalle ui itse yli. Peterin täytyi tulla perässä, ellei tahtonut jäädä. Pukeutuessaan toisella rannalla he kuulivat joesta ihmeellisen pamahduksen ja näkivät ilmaan ryöpsähtävän vesipatsaan, jonka syytä he eivät ymmärtäneet.
Sitten Jan kuuli tutun kuääkin myötävirrasta. Hän lähti sinne jousineen ja nuolineen toverin jäädessä istumaan synkän näköisenä mättäälle. Ruohikon läpi pieneen lahdelmaan tirkistettyään hän näki aivan lähellä kolme heinäsorsaa. Hän odotti, kunnes kaksi oli samassa linjassa, sitten laukaisi ja tappoi toisen paikalla, mutta toiset lensivät pois. Tuuli toi sen maihin, niin että siihen ulottui kepillä, ja hän otti sen ja palasi voitonriemuisena Peterin luo. Mutta tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. — Minä tahdon mennä kotiin, hän sanoi surkean näköisenä. Kun hän näki heinäsorsan, niin hän vähän reipastui, ja Jan sanoi: — Tule pois nyt, Peter! Ellemme me kahdenkymmenen minuutin kuluttua ole siinä metsässä, niin minä palaan takaisin ja vien sinut kotiin.
Kun he olivat tulleet seuraavalle saarekkeelle, niin he samalla näkivätkin mäntymetsän — täyteläisen vihreän seinämän, jonne ei ollut kilometriäkään, ja pojat vähän hurrasivat ja olivat haltioissaan. Viidentoista minuutin kuluttua he käyskentelivät sen kuivissa suloisissa holvistoissa.
— Nyt me olemme voittaneet, sanoi Jan, tehkööt muut mitä tahansa, eikä meillä nyt ole muuta huolta kuin palata takaisin.
— Minä olen kovin väsynyt, sanoi Rantasipi, levätään vähän. Jan katsoi kelloaan. — Kello on neljä. Minä luulen, että meidän on paras jäädä tähän yöksi.
— Voi, ei; minä tahdon päästä kotiin. Näyttää siltä, kuin rupeaisi satamaan.
Niin tosiaankin tekikin, mutta Jan vastasi: — No niin, mutta ainakin syömme ensiksi. Hän viivytteli niin paljon kuin suinkin, niin että täytyi leiriytyä, ja sade tuli odottamatta, ennen kuin edes tulta oli tehty. Mutta omaksi ilokseen ja Peterin ihmeeksi hän tuota pikaa sai valkean syttymään puita hankaamalla, ja nuotion ympärille he ripustivat märät vaatteensa. Sitten hän kaivoi intiaanien kaivon ja viivytteli siinä hommassa niin kauan, että kello oli kuusi, ennen kuin voitiin ruveta aterialle — ilmeisestikin oli liian myöhä lähteä liikkeelle, vaikka sade näyttikin taukoavan.
Jan siis kokosi polttopuita, teki kuusenhavuista vuoteen ja pensaista ja tuohesta tuulensuojan. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi he peittoineen nuotion palaessa tulivat yöllä hyvin toimeen. He kuulivat vanhan ystävänsä huuhkajan huhuilevan, kettu haukkui aivan lähellä riitaista jäpp — hörrrr'iänsä ja kerran tai pari askelten kahina lehdissä sai Janin heräämään, mutta muutoin he nukkuivat sangen hyvin.
Päivän koitteessa Jan nousi ylös. Hän teki tulen ja keitti vähän teevettä. Leipää oli enää hyvin vähän jäljellä, mutta heinäsorsa oli vielä koskematta.
Jan kyni sen, leipoi sen kosteaan saveen, kaivoi tuhkaan ja peitti sitten hehkuvilla hiilillä. Se on intiaanien keittotapa, vaikkei hän sitä täydelleen osannut. Puolen tunnin kuluttua hän avasi savipaistoksensa, ja silloin näkyi, että toinen puoli sorsaa oli palanut ja toinen oli vielä hyvin raakaa. Osa oli kuitenkin parhaimmillaan, minkä vuoksi hän kutsui kumppaninsa aamiaiselle. Rantasipi nousi istumaan kasvot kalpeina ja kurjan näköisenä, ilmeisestikin sairaana. Hän oli kylmettynyt ja tunsi ilkeätä pahoinvointia. Hän oli nyt saanut varomattomuudestaan palkan. Hän söi vähäsen ja joi teetä ja jaksoi sitten paremmin, mutta ei ilmeisestikään kyennyt enää sinä päivänä matkaa jatkamaan. Nyt Jan ensi kerran tunsi pelkoa. Viitisentoista kilometriä suota oli edessä, ennen kuin oli avun toivoa. Mikä neuvoksi tämän kipeän pojan kanssa? Jan kuori veitsellään pienen kuivuneen puun ja kirjoitti sen sileälle pinnalle lyijykynällä "Jan Yeoman ja Peter Boyle pitivät tässä leiriä elokuun 10. p:nä 18—."
Hän asetti toverinsa mukavaan asentoon tulen ääreen ja jälkiä etsittyään huomasi, että kaksi hirveä oli yöllä tullut melkein heidän nuotiolleen saakka. Sitten hän kiipesi korkeaan puuhun ja tähyili savumerkkiä etelän suunnalta. Siellä ei näkynyt mitään, mutta kaukaa luoteesta, hohtavien keltaisten kunnaitten takaa, hän keksi laakean kentän, joka oli täynnä mustia kuusikkotäpliä. Eräästä kuusikosta kohosi savua ja sen vieressä oli pari kolme valkoista esinettä, jotka näyttivät teltoilta.
Jan kiiruhti alas kertomaan toverilleen nämä hyvät uutiset, mutta kun hän tunnusti, että teltat olivat vielä kolmisen kilometriä kauempana, ei Rantasipiä vähääkään haluttanut lähteä intiaanien leiriin. Jan siis teki savutulen ja veitsellä merkiten nuoria puita kahdelta puolelta matkansa varressa lähti yksinään intiaanien leiriin. Tultuaan sinne puolen tunnin kuluttua hän tapasi siellä kaksi hirsimökkiä ja kolme tiipiitä. Lähelle tullessaan hänen täytyi hosua kepillä torjuakseen luotaan koiraparvea. Intiaanit olivat, kuten tavallisesti, arkoja valkoista vierasta kohtaan. Jan teki muutamia merkkejä, jotka hän oli Kalebilta oppinut. Itseään osoittaen hän kohotti sormea, joka merkitsi, että hänellä oli kumppanikin. Sitten hän osoitti mäntymetsää ja ilmaisi elein, että toinen makasi siellä, ja lisäsi tähän vielä nälkämerkinkin pusertaen vatsaansa kättensä syrjillä merkiksi, että "Minä olen tältä kohdalta halki leikattu". Intiaanipäällikkö antoi hänelle hirven kielen, mutta ei välittänyt hänestä sen enempää. Jan otti sen kiittäen vastaan, piirsi hät'hätää leirin kuvan ja palasi takaisin. Rantasipi jaksoi nyt paljon paremmin, mutta oli aivan kauhuissaan, kun hänen oli täytynyt olla niin kauan yksin. Hän kykeni sentään kulkemaan ja halusi kovasti pois. Jan kulki edellä kaikkia varustuksia kantaen, ja toveri seurasi perässä hitaasti ja maristen. Kun he tulivat joelle, Rantasipi aikoi pelosta jäädä takarannalle, hän kun luuli, että heidän kuulemansa kova ääni oli ollut jonkin syvyyden hirviön aikaansaama ja että se veisi heidät.
Jan oli varma siitä, ettei se voinut olla muuta kuin suokaasun räjähdys, ja esimerkillään hän pakotti Peterin uimaan perässä. Mikä se oikeastaan oli, siitä he eivät koskaan päässeet selville.
Jonkin aikaa he nyt kulkivat sangen sukkelaan. Rantasipiä reipastutti tieto, että nyt mentiin kotia kohti. Haukattiin tuota pikaa hirven kieltä, eikä siihen kulunut paljoa aikaa. Kolmen aikaan he näkivät Kalebin savumerkin ja neljän aikaan hyökkäsivät leiriin voitonhuudoin.
Kaleb ampui revolverillaan, ja Turkki haukkui syvimmällä ketun-ajo-basso-äänellään. Kaikki muut olivat palanneet takaisin jo edellisenä iltana.
Sam kertoi, että hän oli "kulkenut viisitoista kilometriä tapaamatta merkkiäkään siitä kirotusta joesta". Gui vannoi, että he olivat käyneet kuudenkymmenen kilometrin päässä eivätkä uskoneet sellaista jokea olevankaan.
— Minkälaisia maita te näitte?
— Ei mitään muuta kuin kuloalueita ja kallioita.
— Hm, te kuljitte liian kauas länteen päin — kuljitte Majavajoen kanssa yhtä suuntaa.
— No, Musta Haukka, kerro Pikku Majavalle omat saavutuksesi, sanoi
Tikka. — Pääsittekö te perille?
— Mitä vielä, vastasi boilerien päällikkö. Jos Haukansilmä kulki kuusikymmentä kilometriä, niin me varmaan kuljimme yhdeksänkymmentä. Kolme tuntia suuntasimme suoraan pohjoiseen emmekä nähneet mitään muuta kuin soita ja kulovalkean polttamia metsäsaarekkeita — emme merkkiäkään niitystä emmekä intiaaneista. Minä en luule niitä olevankaan.
— Näittekö hietakumpuja? kysyi Pikku Majava.
— Emme.
— Sitten teidän olisi vielä pitänyt kulkea monta kilometriä. Nyt hän kertoi heidän oman seikkailunsa Peterin säestäessä, ja hän oli niin ystävällinen, ettei hiiskunut sanaakaan toverinsa marinoista. Tämä siitä hyvästä ylisti hehkuvin sanoin Janin erätietoa, varsinkin sitä, kuinka hän oli sateessa tehnyt tulta kahta puuta hankaamalla, ja kun he olivat päättäneet kertomuksensa, Kaleb sanoi:
— Jan, sinä voitit, etkä vain voittanut, vaan sinä löysit ensin
sen vihannan metsän, jota te lähditte etsimään, sitten joen, jota
Sam lähti etsimään, ja lopuksi intiaanit, joita Wesley haki. Sam ja
Wesley, päänahkanne, olkaa niin hyvät.
XXX
OUDONLAINEN PESUKARHU
Seurasi iloinen ateria. Ilveillen ja leikkiä laskien saatiin kulumaan monta tuntia, mutta yhdeksän aikaan pojat olivat levänneitä ja levottomia ja himoitsivat uusia seikkailuja.
— Eikö näillä seuduin ole pesukarhuja, herra Clark?
— Luulisinpä niitä olevan. Niin aina! Vähän matkan päässä on Willy Biddy Baggin talon läheisyydessä isoa lehtometsää, joka näyttää kovasti pesukarhumaalta.
Enempää ei tarvittu saamaan joka miestä liikkeelle, sillä osoitettuun paikkaan ei ollut pitkäkään matka. Rantasipi vain puolusti leiriin jäämistä, mutta kun sanottiin, että hän sitten saisi yksin hoitaa itseään ja talouttaan, niin hänkin päätti pitää niin lystiä kuin saattoi. Yö oli kuuma, eikä ollut kuutamoa, sääskiä oli runsaasti, ja pimeitten metsien läpi kulkiessaan metsämiehet saivat kokea monia pieniä harmeja, mutta he eivät niistä välittäneet, kunhan vain Turkki oli halukas tekemään tehtävänsä. Kerran tai pari se kiihtyi seuraamaan joitakin jälkiä, mutta tuota pikaa jälleen päätti, etteivät ne olleet sen arvoiset.
Näin he vähitellen painuivat Willy Baggin maan puoleen, kunnes saapuivat kuivuneen puron uomaan. Turkki lähti oikopäätä kulkemaan sitä ylöspäin, vaikka Kaleb koetti saada sitä menemään myötävirtaa. Mutta koira ei tunnustanut mitään isäntävaltaa metsästäessään. Johdettuaan malttamattoman joukkonsa puoli kilometriä syrjään vanhasta metsästä, jossa toiveitten piti olla paremmat, Turkki keksi mitä se haki, nimittäin pienen kuralätäkön. Siihen se rauhallisesti meni maata, läähättäen, huohottaen, ja latkien vettä kaikella tarmolla, eikä sen nöyrillä ihmisseuralaisilla ollut muuta neuvoa kuin istua puun rungolle ja kärsimättöminä odottaa hänen armonsa mielisuosiota. Kului viisitoista minuuttia, ja Turkki vielä nautti kylvystään, kun Sam kokeeksi virkkoi:
— Minä tässä tuumaan, että jos minulla olisi koira, niin se olisi minun koirani.
— On aivan suotta hoputtaa sitä, vastasi koiran omistaja. — Se hoitaa tämän metsästyksen ja tuntee sen. Koirasta, jolla ei ole omaa päätä, ei ole mihinkään.
Kun siis Turkki oli puhaltanut kuin valaskala, röhkinyt ja rypenyt kuin sika mielensä mukaan ja niiden kahdeksan kateiksi, jotka siinä istuivat hikoillen ja kärsimättöminä, niin se nousi likavettä valuen arvatenkin toista rypemispaikkaa hakemaan, mutta samalla sen kuono keksi rannalta jotakin, jolla oli paljon enemmän vaikutusta kuin hirren päällä odottavien kaikilla uhkauksilla ja mairitteluilla, ja se päästi lyhyen haukahduksen, joka oli pojille iloinen sävel. He olivat nyt paljasta silmää ja korvaa vanhan koiran jälkiä selvitellessään, ja vähän päästä tämä herätti kaikki kaiut kaikkein syvä-äänisimmällä haukunnallaan.
— Turkki sattui aivan tuoreille jäljille! arveli Kaleb.
Vanha koira ulvoi nyt täyttä kurkkua, ei kuitenkaan kovin säännöllisesti, mikä osoitti, että ajettu eläin mutkitteli. Sitten ajo katkesi pitkäksi aikaa, mikä osoitti, että eläin ehkä oli juossut aidan yli tai hypännyt puusta toiseen.
— Se on pesukarhu, sanoi Jan kiihkeästi, sillä hän ei edellisestä opetuksesta ollut unohtanut pienintäkään seikkaa.
Kaleb ei vastannut mitään.
Koira haukkua louskutti jo pitkän matkan päässä, mutta palasi lammikolle eksyttyään kerran tai pari jäljiltä.
— Se juoksee pesukarhuksi kovin pitkiä matkoja, Jan lopulta huomautti epäillen, sitten sanoi Kalebille: — Mitä te arvelette?
Kaleb vastasi hitaasti: — En tiedä mitä ajatella. Pesukarhuksi se juoksee liian kauas, eikä se vielä ole noussut puuhun, ja koiran äänestä kuulee, että se on vimmastunut. Jos nyt olisitte sen lähellä, niin näkisitte sen kaikki selkäkarvat pystyssä.
Koiran haukunnasta kuului, että se jälleen oli juossut piirin, ja sitten yhtämittainen kimakka kiljuna ilmaisi, että otus oli lopultakin noussut puuhun.
— Jaha, tuosta kuuluu, ettei se ainakaan ole kettu eikä skunkki, sanoi erämies, — mutta ei se maassakaan kulje niin kuin pesukarhu, se on varma.
— Se saa pesukarhun, joka on ensimmäisenä paikalla! huusi Musta Haukka, ja pojat pinkaisivat minkä pääsivät läpi pimeitten metsäin monen kompastumisen ja naarmun hinnalla. Jan ja Wesley saapuivat yhdessä paikalle ja koskettivat yhtä aikaa puuhun. Muut saapuivat paikalle yksin erin perässä, viimeisenä Orava ja Gui vähän matkaa hänen edellään. Gui tahtoi kertoa yksityiskohtia viimeisestä loistavasta voitostaan Oravasta, mutta kaikkien huomio kiintyi nyt Turkkiin, joka haukkui puuhun vimmatusti.
— En ymmärrä tätä vähääkään, en vähääkään, sanoi Kaleb. — Puu on kuin pesukarhun puu, mutta koira ei hauku niin kuin siellä olisi pesukarhu.
— Tehdään tuli, sanoi Tikka, ja molemmat poikajoukot ryhtyivät kumpikin rakentamaan tulta ja väittelivät kovasti siitä, kumpi ensin saisi omansa palamaan.
Nuotion luoma valo ulottui korkealle yöhön, ja kerran tai pari metsämiehet luulivat näkevänsä pesukarhun kiiluvat silmät.
— No kuka puuhun? kysyi erämies.
— Minä, minä, kuului seitsemästä suusta; Gui ja Charlesskin yhtyivät muihin.
— Kovin te olette innokkaita metsämiehiä, mutta teidän pitää tietää, etten minä voi arvata, mikä puussa on. Se voi olla kovin iso pesukarhu, mutta minusta koira näyttää menettelevän vähän siihen tapaan, kuin se olisi kissa, eikä siitä ole kovin pitkää aikaa, kun täällä tavattiin puumiakin. Ei se, että Turkki sen puuhun ajoi, vielä todista sen pelkäävän koiraa; moni eläin nousee puuhun koska koiran meteli on sille vastenmielistä. Jos se on kissa, niin voi se, joka puuhun kiipeää, saada naamansa naarmuihin. Koiran elkeistä minä päättelen, että se on jokin vaarallinen eläin. No ketä haluttaa lähteä?
Vähään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Jan sanoi:
— Minä lähden, jos lainaatte minulle revolverin.
— Niin teen minäkin, sanoi Wesley sukkelaan.
— No sitten heitetään arpaa! — Jan voitti.
Kaleb kaatoi hoikan puun paksua vastaan, ja Jan kiipesi, niin kuin oli tehnyt kerran ennenkin.
Nyt ei ensinkään kuulunut sitä leikinlaskua ja härnäilyä kuin edellisellä kerralla, Janin kiivetessä pesukarhua alas ottamaan. Jännitys sai heidät vaikenemaan ja tarttui kiipijäänkin herättäen hänessä omituisen väristyksen tunteen, kun hän näin uhmaten tunkeutui pikimustaan pimeyteen kohtaamaan kamalaa ja salaperäistä vaaraa. Tämä tunne yhä lisääntyi hänen kiivetessään nojaavasta puusta suureen lehmukseen, jonka leveitten lehtien ja koukeroisten oksien keskellä toverit aivan katosivat näkyvistä. Liehuva loimu loi varjolaikkoja ja valotäpliä joka suunnalle saaden aikaan kummallisia vaikutelmia. Jan koki jälleen samoja tunteita kuin tuonnoin yöllä Garneyn haudalla käydessään, mutta tällä kertaa ne liittyivät todellisen vaaran tietoon. Vähän korkeammalle noustuaan hän aivan katosi alapuolellaan olevien ystävien näkyvistä. Vaara alkoi häntä kauhistuttaa; hänen teki mieli kääntyä takaisin, ja puolustellakseen peräytymistään hän koetti huutaa: — Ei täällä ole pesukarhua! mutta ääni ei totellutkaan, ja oksaan kiinni tarratessaan hän muisti Kalebin sanat: — Ei ole mitään, mikä rohkeudelle vertoja vetäisi, eikä rohkeus ole niin paljon sitä, ettei pelkää, kuin että menee eteenpäin siitä huolimatta, että pelkää. — Ei, hän tahtoi kulkea eteenpäin, tuli mikä tuli.
— Löytyykö mitään? kuului alhaalta rattoisa ääni juuri oikealla hetkellä.
Jan ei pysähtynyt vastaamaan, vaan kiipesi edelleen pimeään. Sitten hän oli kuulevinaan pesukarhun ärisevän päällään. Hän nousi korkeammalle oksalle ja huusi sitten: — Täällä se on, pesukarhu! mutta juuri kun hän niin sanoi, kuului rähisevää murinaa aivan vierestä, ja alas katsoessaan hän näki suuren harmaan eläimen hyppäävän tukevalle oksalle, joka oli hänen ja maan välissä, ja sitten vihaisesti kiipeävän häntä kohti. Sen vielä lähemmä hypätessä Jan erotti hämärän nelikulmaisen naaman, joka oli viiruinen ja partainen niin kuin sekin, jonka hän oli ennen muinoin nähnyt Glenjanissa — se oli tavattoman suuri ilves.
Jan säikähti, niin että oli pudota, mutta sukkelaan mielensä malttaen hän kävi oksan haaraan tukevasti istumaan ja otti käteensä revolverin, juuri kun ilves vihaisesti äristen hyppäsi hänen sivullaan olevalle oksalle, niin että se oli hänen tasallaan. Hermostuneesti hän viritti revolverin hanan ja tuskin yrittäen pimeässä tähdätäkään ampui, mutta ei osunut. Ilves ponnahti hieman taapäin revolverin paukahtaessa ja kyyristyi. Alla olevat pojat päästivät huudon ja Turkki piti pahempaa elämää kuin he kaikki yhteensä.
— Ilves! huusi Jan, ja äänestä kuului, kuinka hän taisteli pelkoa vastaan.
— Pidä varasi! huusi Kaleb. — Katso, ettei se pääse liian likelle.
Ilves ärisi kamalasti. Jan kokosi kaiken tahdonvoimansa vapisevaa kättään hallitakseen, tähtäsi tarkempaan ja ampui. Vihaiseen petoon sattui, mutta kuitenkin se hurjana hyökkäsi pojan kimppuun. Tämä kohotti ylös käsivartensa ja peto upotti hampaansa Janin lihaan hänen epätoivoisesti toisella käsivarrellaan pitäessä oksasta kiinni. Hän tiesi, että ilves tuota pikaa kiskoisi hänet irti, niin että hän putoaisi maahan, mutta hän pelkäsi vähemmän nyt kuin ennen. Hän koetti vaihtaa revolverin vasempaan käteensä, mutta se tapasi vain ilveksen karvoja, ja ase putosi hänen kourastaan. Nyt hän tosiaan oli toivoton, ja synkkä pelko valtasi hänet. Mutta peto oli saanut pahan haavan. Sen takaruumis kangistui. Se päästi Janista irti ja ponnisteli päästäkseen jaloilleen. Jan sai oikealla jalallaan potkaisten sen horjahtamaan; se luiskahti oksalta ja pudota mätkähti maahan haavoittuneena, mutta täynnään tappeluhalua. Turkki hyökkäsi siihen kiinni, mutta sai sen kynnellisestä kämmenestä iskun, niin että kiljuen kimposi hyvän matkan päähän.
Janin valtasi vastavaikutuksen huumaus. Hän olisi ehkä pyörtynyt, mutta muisti erämiehen sanat, "se on urhoollinen, joka ei hellitä, vaikka pelkääkin". Hän ponnisti voimansa ja laskeutui hyvin varovasti nojaavaa puuta kohti. Kuullessaan ihmeellisiä ääniä, kiljunaa, rähinää ja tappelun meteliä maasta ja joka hetki peläten ilveksen kapuavan takaisin puuhun hänestä valmista tekemään, hämärästi kuullen huudot, mutta niitä ymmärtämättä, hän lepäsi nojaavan puun varassa ja hengitti vapaasti.
— Tulepas sukkelaan alas, Jan, ja tuo revolveri, huusi Musta Haukka.
— Se putosi jo aikoja sitten.
— Missä se on?
Jan päästi itsensä luistamaan hoikkaa puuta pitkin maahan mitään vastaamatta. Ilves oli mennyt, ei kuitenkaan kauas. Se olisi mennyt menojaan, mutta Turkki juoksi sen ympärillä ja häiritsi sitä, niin ettei se edes päässyt puuhun kiipeämään, ja helppo oli seurata meteliä, jota ne metsässä pitivät.
— Missä revolveri on? huusi Kaleb harvinaisen kiihtyneenä.
— Se putosi tappelussa.
— Minä tiedän; minä kuulin sen putoavan pensaihin, ja Sam löysi tuota pikaa aseen.
Kaleb sieppasi sen, mutta Jan sanoi heikosti: — Antakaa minun, antakaa minun! Tämä on minun ilvekseni.
Kaleb antoi pistoolin ja sanoi: — Katso ettet ammu koiraa! ja Jan ryömi pensaitten läpi, kunnes taas näki saman liikkuvan tumman olennon. Laukaus laukauksen perästä. Taistelun meteli hälveni ja intiaanit puhkesivat voiton kiljunaan — kaikki paitsi Pikku Majava. Häntä pyörrytti; hän vapisi ja hoiperteli ja vaipui puun juurelle. Kaleb ja Sam kiiruhtivat paikalle.
— Jan, mikä sinua vaivaa?
— Minä olen kipeä — minä —
Kaleb tarttui hänen käsivarteensa. Se oli märkä. Raapaistiin tulitikulla valkeata.
— No mutta sinustahan vuotaa verta.
— Niin, se sai minua — se kävi minuun kiinni puussa. Minä — minä — luulin, että se oli minun loppuni.
Kaikkien huomio kiintyi nyt kuolleesta ilveksestä haavoittuneeseen poikaan.
— Viedään hänet jonnekin, jossa on vettä.
— Eiköhän leirilähde ole lähimpänä.
Kaleb ja Sam pitivät huolta Janista toisten kantaessa ilvestä. Jan toipui jonkin verran, kun he hitaasti kulkivat kotia kohti. Hän kertoi nyt, kuinka ilves oli hyökännyt.
— Herran pohtimet, minä olisin pelästynyt aivan suunniltani, sanoi
Sam.
— Niin ehkä minäkin olisin, lisäsi siihen Kaleb heimon suureksi kummastukseksi; — puussa avuttomana haavoittuneen ilveksen kanssa — sen minä sanon!
— Niin, mutta minä pelkäsinkin — pelkäsin niin paljon kuin saatoin, myönsi Jan.
Leirissä loimuava tuli loi ympärilleen synkkää valoaan. Kylmää vettä oli käsillä, ja Janin verta vuotava käsivarsi paljastettiin. Hän säikähti ja samalla tunsi salaista iloakin nähdessään, miten peto oli häntä purrut, sillä paidan hiha oli verestä likomärkänä, ja ystävien ihmettelevät sanat olivat suloista soitantoa hänen korvilleen.
Kaleb ja kaupunkilaispoika sitoivat hänen haavansa, ja kun ne oli pesty, ne eivät näyttäneet niin kovin kamalilta.
He olivat liian kiihtyneet nukkuakseen ainakaan yhteen tuntiin, ja kun he istuivat nuotion ympärillä — sitä he eivät olisi tarvinneet, mutta ei kenenkään päähän pälkähtänyt tulla toimeen ilman sitä — ei Janilla ollut syytä valittaa ystäväpiirin innostuksen laimeutta. Hän punastui mielihyvästä ollessaan täten leirin sankari. Gui ei tosin keksinyt mitään, mistä olisi kannattanut pitää niin suurta melua, mutta Kaleb sanoi: — Minä tiesin sen; aina siitä yöstä pitäen kuin kävit Garneyn haudalla, minä olen tiennyt, että sinussa on oikeata miehuutta.
XXXI
VANHASSA LEIRISSÄ
Aamulla näytti jälleen sateiselta, ja intiaanit ajattelivat kotimatkaa, raskaita taakkoja ja märkää maata. Mutta rohtomiehellä oli varalla muuan yllätys. — Minä tapasin vanhan ystävän, joka asuu täällä jotenkin lähellä, ja sovin hänen kanssaan, että hän vie meidät kaikki vaunuilla takasin. Kuljettiin epätasaisen maan reunaan ja sieltä löytyi työvaunut ajajineen, kaksi hevosta edessä. Noustiin vaunuihin, ja vajaassa tunnissa saavuttiin takaisin vanhaan rakkaaseen leiriin lammikon rannalle.
Sade oli nyt tauonnut, ja kotiin lähtiessään Kaleb sanoi:
— No pojat, miten on sen ylipäällikön vaalin laita? Nyt kai sen pitäisi tapahtua. Jos suostutte odottamaan huomiseen, niin minä neljän aikaan illalla tulen näyttämään, kuinka se käy.
Jan nukkui sen yön ystävänsä kanssa kahden kesken tiipiissä. Hänen käsivartensa oli sidottu, ja ylpeä hän oli näistä siteistä ja iloissaan niistä pienistä punaisista pilkuista, joita vielä ilmestyi päällimmäiseenkin siteeseen. Mutta tuskia hänellä ei ollut, eikä seikkailusta muutoinkaan näyttänyt tulevan pahoja seurauksia, sillä paksu paita oli estänyt verenmyrkytyksen. Hän nukkui, kuten tavallisestikin, kauan ohi yösydämen, heräten sitten vuoteessaan omituista hyvänoloa ja mielen kirkkautta tuntien. Hänellä ei ollut mitään ruumiillista tunnetta, hän uiskenteli mielestään yksinään, ei vain tiipiissä eikä metsässä, vaan koko maailmassa — mutta valveutuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä koko hänen elämänsä esiintyi nyt selkeämpänä kuin koskaan aikaisemmin: vakava uskonnollinen kasvatus; isä, joka oli hienostunut ja hyvää tarkoittava, mutta sokea, joka pakotti hänet antautumaan alalle, jolle häntä ei vähääkään haluttanut, ja luopumaan siitä ainoasta asiasta, joka oli hänen sydäntään lähinnä — eräelämästä ja luonnosta.
Sitten Raften tuli etualalle, isoäänisenä ja pinnalta karkeana, mutta hyväsydämisenä ja tervejärkisenä. Jos maanviljelijää vertasi isään, edellinen joutui kovin epäedulliseen valoon, mutta siitä huolimatta Jan melkein toivoi, että Raften olisi ollut hänen isänsä. Mitä heillä oli yhteistä? Ei mitään; mutta siitä huolimatta hän oli Raftenilta saanut ne kaksi asiaa, jotka hänelle olivat elämässä rakkaimmat. Hän, suuren talon isäntä, voimakas ja varakas mies, oli kohdellut Jania kunnioituksella, Jan oli siinä suhteessa isänsä kaltainen, että se mikä oli epätavallista, häntä viehätti; ja samoin kuin se toinen karkea muukalainen ammoin Glenjanissa, oli Raftenkin osoittanut häntä kohtaan myötätuntoa. Hän, maanviljelijä, ei ollut pitänyt hänen luonnon parissa askarteluaan joutavana, vaan päinvastoin oli sitä edistänyt, vieläpä jonkin kerran tullut mukaan. Jan muisti tästä Bonnertonin. Hän tiesi, että hänen ainakin vuoden kuluttua täytyi palata takaisin, hän tiesi, ettei hänen hartain toivomuksensa, päästä yliopistoon eläintiedettä tutkimaan, milloinkaan toteutuisi, sillä isä oli hänelle sanonut, että hänen ensi tilassa oli ruvettava juoksupojaksi. Jälleen hänen kapinallinen mielensä kuohahti, hän ei itsekään tiennyt miksi. Mieluummin hän olisi jäänyt tänne maalle Raftenin luo. Mutta uskonnollinen kasvatus, jota jo nuoresta pitäen oli häneen tyrkytetty, ei ollut jäänyt aivan vaikutusta vaille. Käskyllä: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" oli pysyvä voima. Hän tunsi, että se oli sitova velvollisuus. Hän ei voinut kapinoida, vaikka olisi tahtonutkin. Ei, hän aikoi totella; ja tämä päätös toi mukanaan uuden valon. Ottaessaan hänet koulusta ja maatilalle lähettäessään isä ilmeisestikin oli aikonut tehdä lopun niistä opinnoista, jotka olivat hänen sydäntään lähinnä. Sen sijaan, että hän olisi tottelevaisuutensa vuoksi kärsinyt vahinkoa, hän oli tavannut elämänsä parhaan tilaisuuden.
Niin! Hänen oli parasta palata kotiin ja ruveta juoksupojaksi tai miksi muuksi tahansa toimeentulonsa ansaitakseen, mutta vapautensa hetket hän aikoi viettää omassa pienessä kuningashuoneessaan. Vaikkapa tie siihen kävisikin siirtomaakaupan kellarin kautta, niin hän ei aikonut hellittää. Hän aikoi pyrkiä ja taistella, kunnes hänestä tulisi luonnontutkija. Hankittuaan ensin ne tiedot, joita hän kaipasi, hän saisi sitten paikankin, sillä kaikki eräelämän tapaukset olivat osoittaneet hänelle — osoittaneet heille kaikille, että lintujen ja eläinten kuningaskunta oli hänen ja hänellä voimaa sen ymmärtämiseen.
Jan tunsi leijailevansa kuin ilmassa, onnellisena siitä, että kaikki epäilys oli kadonnut, voiton tunteesta iloisena. Ulkopuolelta kuului kahinaa. Tiipiin ovi tungettiin hiljaa auki; suuri eläin tuli sisään. Joskus muulloin Jan ehkä olisi säikähtänyt, mutta sisäisen näyn herkistävä tunne oli vielä jäljellä. Hän katseli eläintä pelkäämättä. Se tuli hiljaa hänen vuoteensa luo, nuoli hänen kättään ja kävi maata hänen viereensä. Se oli vanha Turkki, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun se välitti kenestäkään muusta koko joukossa kuin Kalebista.
XXXII
UUSI SOTAPÄÄLLIKKÖ
Kaleb oli ollut koko edellisen päivän uutterassa puuhassa, vaikkei kukaan tiennyt, mitä hän oikeastaan hommasi, ja Saryann oli niin ikään ollut toimelias. Hän oli häärinyt jo kauan, mutta nyt oikein kiireesti. Sitten Kaleb näyttää käyneen rouva Raftenin luona, ja tälle tuli myös sangen kiire, ja Gui oli pikimmältään käynyt rouva Burnsin luona, ja tämä paikalla puuhaamaan. Koko lähiseutu muuttui siten kuin yhdeksi suureksi pitotaloksi.
Sillä tässä Sangerissa oli pienillä tapahtumilla sama merkitys kuin kerhoilla, teattereilla ja sanomalehdillä kaupunkilaisten elämässä. Olipa tilaisuus mikä tahansa, ristiäiset, häät tai maahanpaniaiset, metsän hakkuu, viljan puinti, taloon tuliaiset, tai poismuutto, uuden talon valmistaminen tai uusien valjaitten tai viljanpuhdistuskoneen osto, jokainen näistä tapauksista oli riittävä syy seurain ja kestien pitoon; ja helppo oli siis saada pyörät käyntiin.
Kolmen aikaan olisi voitu nähdä kolme ihmisjonoa matkalla metsässä.
Yksi oli Burnsien talosta; ja se käsitti koko perheen; toinen
Raftenistä; se käsitti perheen ja palkolliset; yksi Kalebista; ja
tähän kuului Saryann ja paljon Boyleja. Kaikilla oli korit matkassa.
Istuttiin piiriin lammikon miellyttävälle ruohoiselle äyräälle. Kaleb ja Sam johtivat menoja. Ensin juostiin kilpaa, ja Jan voitti haavoittuneesta käsivarrestaan huolimatta, kaupunkilaispoika toisena hänen kintereillään; sitten ammuttiin pilkkaan ja metsästettiin hirveä; vaikkei Jan voinut osallistua näihin kilpailuihin. Ohjelmaan ei tosin kuulunut, mutta Raften siitä huolimatta vaati, että Janin piti mitata oksan korkeus maasta puun luo menemättä, ja irvisti tyytyväisenä, kun huomasi Janin ilmoituksen tarkkaan pitävän paikkansa.
— Katsos semmoista on oppi, Sam! hän pauhasi. — Koska sinä pystyt tuommoiseen? Totta tosiaan, sinä olet terävä poika, Jan, ja tässä minulla on jotakin, joka ehkä on sinulle mieleen.
Raften veti nyt kukkaron taskustaan ja viran puolesta ilmeisellä mielihyvällä maksoi ilveksestä viisi dollaria tapporahoja. Sitten hän lisäsi: — Ja jos osoittautuu todeksi, niin kuin te kaikki väitätte (ja todeksi se osoittautui), että tämä teidän petonne on se lammasten tappaja eikä vanha Turkki, niin minä vielä lisään tähän kymmenen dollaria.
Näin Jan pääsi suurimman summan omistajaksi, mitä hänellä oli eläissään ollut.
Intiaanit menivät sitten tiipiihinsä. Kaleb pystytti maahan riu'un ja riukuun uuden parkitsemattomalla vuodalla päällystetyn puukilven; nahan päälle oli kevyesti kiinnitetty säkkikankaan palanen.
Vieraat istuivat tämän ympärillä piirissä; toisella puolella oli muutamia nahkoja — Janin ilveksen ja pesukarhun nahat — ja molemmat täytetyt huuhkajat.
Sitten alkoi rumpu paukkua, "tam-tam — tam-tam — tam-tam — tam-tam —".
Sotahuudot kajahtivat ilmaan ja Sangerin intiaanit hyökkäsivät esiin kummastakin tiipiistä täysissä sotanaamareissa.
Ki ki — ki ji — ki ji ji ji!
Ki ki — ki ji — ki ji ji ji!
He karkeloivat sen mukaan kuin Musta Haukka rummulla paukutti kaksiaskelista tahtia. He karkeloivat kolmeen kertaan keskimmäisen riu'un ympäri, jossa kilpi kiikkui, sitten rumpu vaikeni ja kohotettiin kamala sotakiljuna ja intiaanit kyykistyivät piiriin lopuksi vieraitten piirin sisään.
Suuri Tikka nousi nyt — äidille oli sanottava, kuka se oli — ja piti tilaisuuteen sopivan puheen:
— Suuret päälliköt, pienet päälliköt ja Sangerin intiaanien skuoot ja papuusit: On tapahtunut koko joukko asioita, jotka ovat tältä teidän kansaltanne riistäneet sen jalon ylipäällikön; he eivät enää koskaan voi toivoa hänen vertaistaan, mutta tämän teidän kokouksenne tulisi nyt valita uusi. Me siitä jo tässä muutamana päivänä tappelimme, mutta ei saatu tuloksia. Sen jälkeen me olemme käyneet pienoisella retkellä ja asiat ovat jonkin verran selvenneet, samalla tavalla, kuin jos panee lampeen kissanpoikasia, niin pian siitä näkee, kuka niistä osaa uida, ja nyt me olemme tässä koolla sitä asiaa päättämässä.
Äänekkäitä huutoja "hau — hau — hau — hau —" Mustan Haukan voimainsa takaa paukuttaessa rumpua.
— Eri ihmisillä on tietenkin erilaiset lahjat. No kuka on tässä heimossa paras juoksemaan? Kukas muu kuin Pikku Majava.
("Hau — hau — hau — hau — hau —" ja rummutusta.)
— Se on minun rumpuni, äiti! sanoi Gui syrjään unohtaen paukuttaa käsiään.
— Kukas on paras jälkiä selvittämään ja kiipeämään? Eiköhän vain taas Pikku Majava.
("Hau — hau — hau — hau — hau —" ja rummutusta.)
(— Ei näe sentinkään edestä! kuiskasi Gui äidilleen.)
— Entä kuka voitti rohkeuden koetuksessa, kun piti mennä Garneyn haudalle? Tietysti Pikku Majava.
(— Ja pelästyi kovin pahasti siinä koetuksessa! kuiskasi Gui syrjään.)
— Ja kuka se ampui huuhkajaa suoraan sydämeen ja oli käsikähmässä ilveksen kanssa, puhumattakaan pesukarhusta? Pikku Majava joka kerta.
(— Äiti, hän ei ole milloinkaan tappanut murmelia.)
— Ja taas, kukas se kääntää selälleen kaikki muut? Luulisinpa, että
Pikku Majava.
(— Mutta minä annan Charlessille selkään koska tahansa, virkkoi Gui syrjään.)
— Kenellä meistä on enimmän "suuria kuppeja" ja päänahkoja?
— Sinä unohdat hänen suuren oppinsa, virkkoi tähän Raften, mutta huomautusta ei otettu varteen; Pikku Majavakin moitti sitä aivan epäintiaanimaiseksi.
— Kenellä on enemmän päänahkoja? Sam toisti ankarana. — Tässä on päänahka, joka on saatu tappelussa vihollisen kanssa, Tikka kohotti sen nähtäväksi, ja rohtomies ripusti sen riu'ussa riippuvan kilven reunaan.
— Tässä on yksi, joka on otettu vihollisten ylipäälliköltä, ja Kaleb kiinnitti sen kilpeen. — Ja tässä on toinen, joka on otettu vihollisten toiselta päälliköltä, ja Kaleb kiinnitti sen paikalleen. — Tässä on yksi, joka on otettu Sangerin suurelta ylimmäiseltä sotapäälliköltä ja tässä yksi boilerien ylipäälliköltä, ja vielä yksi tappelussa anastettu. Kuuden mainion soturin päänahat! Tämä on koko heimon ennätys, ja se on Pikku Majavan; sitä paitsi hän piirustaa kuvia, riipustaa runoja ja keittää ruokaa aika nätisti, ja minä sanon sen, että Pikku Majava jos kukaan sopii päälliköksi! Mitä sanovat muut? Ja kaikki huusivat yhteen ääneen: "Pikku Majava, huurraa!"
— Hau — hau — hau — hau — hau — pom, pom, pom!
— Onko kenelläkään sitä vastaan mitään sanottavaa?
— Minä — äh — alkoi Gui.
— niin sen pitää antaa päällikölle selkään, Sam jatkoi, ja Gui luopui vastaväitteestään, vaikka hän äidilleen kuiskasi: — Jos se olisi Charless, niin vetoa lyön, että kyllä minä näyttäisin.
Kaleb tempasi nyt peitteen kilven päältä, johon päänahat oli kiinnitetty, ja siinä näkyi Sangerin valkoinen puhveli ja sen päällä Pikku Majava. Sitten hän avasi vieressä olevan mytyn ja otti siitä upean säämiskästä ommellun sotapaidan, housut ja mokkasiinit, kaikki rimsutetut, helmin koristellut ja maalatut. Saryannin Kalebin johdolla tekemät. Ne puettiin sukkelaan uuden päällikön ylle; hänen sotalakkinsa, viimeisten urotöitten sulilla upeasti koristettuna, oli aivan valmiina; ja ylpeänä ja onnellisena näistä uusista kunnianosoituksista ja varsinkin haavoistaan Jan astui esiin. Kaleb katseli häntä isällistä ylpeyttä tuntien ja sanoi: — Minä huomasin, että sinussa oli oikea miehen alku sinä yönä kun sinä menit Garneyn haudalle, ja kun sinä kuljit Ison suon poikki, minä taas huomasin sen. Jan, sinä voit kulkea missä vain mies kulkemaan pääsee, ja tämä lause teki pojan onnen täydelliseksi. Kieltämättä hän nyt oli erätietouden laduilla. Hän koetti änkyttää jotakin tilaisuuteen soveliasta, kunnes Sam päästi hänet pulasta sanoen:
— Kolme hurraata ylimmälle sotapäällikölle! Ja kun menot olivat päättyneet, niin naisväki avasi korit ja kattoi juhlaruoat. Raften, joka oli ollut kovin hyvillään poikansa sujuvasta puhelahjasta, päätti taas kerran panna hänet lakia lukemaan, mutta käytti sitten kesken puheen porinaa hyväkseen ensimmäistä väliaikaa sanoakseen:
— Ph, äijät, teidän kahden viikon lomanne ja yhden viikon pidennys päättyi tänään kello kaksitoista. Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.
Viiteselitykset:
[1] Glen = rotkolaakso; Glenjan siis "Janin rotkolaakso".
[2] Eräs pohjoisamerikkalainen kielokasvi.
[3] Piharatamo (Plantago major), jonka eurooppalaiset toivat Pohjois-Amerikkaan 18:nnella vuosisadalla ja josta siellä tuli hyvin harmillinen rikkaruoho. — Suom. huom.
[4] Prunus serotina, amerikkalainen tuomi, jota meilläkin viljellään, samoin kuin Virginian tuomeakin. — Suom. huom.
[5] Intiaanitupakka on eräs pohjoisamerikkalainen lobelia (Lobelia inflata). Sitä käytetään myös rohtona kouristuksia vastaan. — Suom. huom.
[6] Tarkoitetaan linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla arvuutellaan. Suom. huom.
[7] Intiaanien totemit ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä, joihin yksityinen, perhe tai heimo luulevat olevansa läheisessä suhteessa. Jos totemi on eläin tai kasvi, sitä ei syödä. Ihmisryhmä, jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, sen jäsenet luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palveleminen on kansainvälinen tapa luonnonkansain keskuudessa. Totemit esitetään kuvin, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen että oma totemikuvansa, niin muodostuu niistä korkea leikkauksin varustettu paalu. Totemipaaluja tavataan intiaanien keskuudessa vielä nykyäänkin. Suom. muist.
[8] Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler" "keittäjä".
[9] Peter = Peet; Peetweert = rantasipi. Suom. muist.
End of Project Gutenberg's Kaksi partiopoikaa, by Ernest Thompson Seton