IX
— Missä sinun ulkomaalaisesi on, kun ei häntä enää missään näe? kysyivät tuttavat Elinalta.
— Hänen piti, ikävä kyllä, lähteä kotiin, sillä hänen äitinsä sairastui.
— Sepä surullista! No tiedätkö, miten siellä nyt jaksetaan?
— En ensinkään, sillä emme ole saaneet mitään tietoja… Täällä on tuntunut oikein tyhjältä ja ikävältä, olimme jo niin ehtineet tottua herra Dargikseen!
Elina ihmettelee itsekin, millä helppoudella, miltei välinpitämättömyydellä hän saattaa hänestä puhella. Ja yksinäisyyden hetkinä on hänen sentään häntä niin ikävä, ettei hän käsitä, miten tulla toimeen. Monasti tuntuu hänestä siltä, että hän menehtyy, hän tulee hulluksi, jollei saa häntä tavata, hänelle huojentaa tunteidensa taakkaa.
Hän elää itse asiassa kummallista elämää. Toinen puoli hänestä on rouva Vuoriona, vaimona, joka entistä huolellisemmin ja hellemmin koettaa täyttää kodin velvollisuudet ja joka kourin kynsin painaa alas toista. Tämä toinen, rouva Dargis, nostaa päätään yksinäisyyden hetkinä, niinkuin keskiyön hiljaisuudessa vainajan rauhaton henki nousee leijailemaan hautausmaalle. Välistä hän tulee arkana, nöyränä, kietoo hellästi kädet tuon toisen, rouva Vuorion, kaulaan, ikäänkuin anteeksi pyytäen. Toisen kerran hän tulee väkevänä, uhkaavana, vaatien oikeuksiaan, kalpa kädessä. Silloin hän polkee jalkansa hänen rinnalleen, iskee kyntensä hänen kaulasuoniensa ympäri ja tahtoo tukahduttaa hänet. Ja noista molemmista on tullut yksi ja sama olento: kiihkeä, rakastava nainen, Elina, joka ei voi elää ilman lemmittyään.
Levottomana astelee hän edestakaisin huoneissa. Ei ole hänelle missään rauhaa.
Kerran hän hädässään asettuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoittaa, kynän lentäessä pitkin paperin pintaa.
"Minun on niin kylmä, niin nälkä, niin sanomattoman ikävä.
Olisittepa täällä! Jospa ei minun koskaan tarvitsisi teistä erota! Te olette minulle elämä, lämpö, kaikki!
Miksen nauttinut, kun olisin saanut, miksen edes huulianne koskettanut? Minä vain pelkäsin. Kuinka sitä nyt kadun, kun kuluttavassa ikävässä teitä ajattelen. Minä kärsin, mutta en kuitenkaan teistä luopuisi, en tahtoisi tehtyä tekemättömäksi.
En ymmärrä, miten voin elää. Minussa herää halu rikkoa kaikki kahleet saadakseni teidät omistaa."
Hän lopettaa. Yrjö voi minä hetkenä hyvänsä tulla kotiin, kiireesti siis kirje koteloon… Miksi hän pelkää Yrjön tuloa, toimiiko hän salaa, tekeekö hän jotakin, josta ei voi miehensä edessä vastata? Hyi, häntä kurjaa, uskotonta vaimoa!
Kirje särkyy palasiksi hänen käsissään, hän sytyttää palaset tuleen ja viskaa tuhan uuniin. Mutta muutaman tunnin kuluttua istuu hän taasen kynä kädessä.
"Minä kirjoitan teille, jota yhä rakastan, vaikken saisi, kirjoitan, sillä muuten sydämeni murtuu. Minä tunnen, että te minut ymmärtäisitte, jos nyt olisitte täällä… Ah, en uskalla, en uskalla sitä lausua.
Sanon itselleni, että nyt hän kuolee, oma mieheni, sillä retkellä, jolle hän läksi… Voi minua silloin, sillä olen hänestä vihassa eronnut! Jospa saisin lopettaa päiväni, hukuttaa henkeni kaiken, syöstä suoraan sinne, missä kurjuus on saavuttanut huippunsa, missä epätoivo on rajaton!
Minä tunsin ennen Jumalan. Olin hänen lapsensa. Nyt olen lakannut sitä olemasta, mutta olenko onnellinen? En, enkä ole sitä ollut siitä lähtien kuin rukous huuliltani sammui…"
Parin päivän kuluttua hän jatkaa:
"Kuinka ajat ovat muuttuneet! Ennen kun mieheni illalla läksi toverien seuraan, kuinka olin onneton! Nyt toivon että hän viipyisi, jotta saisin olla yksin tunteineni.
Minun sydämessäni asuu niin kaunis tunne: se on rakkaus, jota minun tulisi vihata, mutta jota en voi vihata.
Sinä armahimpani! Enhän tuntisi elämää, jollen tuntisi sinua. Minä rakastan häntä, johon olen vihitty, mutta rakastan häntä kuin lasta, en niinkuin miestä. Sinä uljas mies, sinä miesten mies, minä olin sylissäsi kuin höyhen, sinä nostit minut käsivarrellesi, niinkuin olisin ollut liinainen huntu…
Minä tiedän, että teen syntiä. Mene pois minun tyköäni, kiusaaja.
Tule mieheni, vihittyni! Sinä sittenkin sait minulta nuoruuteni.
Tahdon rientää sinua vastaan, olla niin hellä, niin hyvä… Ehkä
tuolla jo tuletkin!
Kiiruhdan eteiseen ja jään sinne seisomaan. Kuu loistaa, ikkunaan on syntynyt himmeä jääharso, tuuli ulvoo, täristyttää taloa, läiskyttää ovia ja vinkuu nurkissa. Pilvet kiitävät. Minä rakastan juuri tällaista ilmaa. Viipykää poissa, molemmat mieheni, tahdon olla yksin ja katsella kuuta, jonka säteet kimmeltävät ikkunaruudun jäätähtösissä. Kääriydy jäinen harso sydämeni ympäri, tule halla ikipäiviksi asumaan rintaani…
Niin, minun on kylmä. Mutta on hyvä niin. Minä en ikävöi miestäni enkä häntä, en ketään…
Jo lyö keskiyön hetki, aaveitten ja peikkojen hetki. Kuinka on suloista olla yksin!… Mutta minä pelkään, että hän pian tulee… Ethän, myrsky, vain häntä vahingoita, ethän loukkaa, annathan hänen onnellisesti saapua kotiin!… Miksi olen niin levoton tietäessäni että hän on ulkona tässä ilmassa? Rakastanko häntä sittenkin, vai paha omatuntoko pusertaa esiin pelon? Kuka sinut tuntee, nainen, sinä oikkujen ja…?"
Samassa kuulee hän avainta pistettävän avainreikään. Yrjö tulee! Hän repii kirjeen rikki ja rientää hymyillen miestään vastaan.
Ei, hänen täytyy muuttua, katua ja koettaa sovittaa! Tämä ei käy.
Ja tehden lujan päätöksen laskeutuu hän levolle. Mutta seuraavana päivänä hän taas kirjoittaa:
"Ei ole minulla missään rauhaa, olen repaleina, olen rikki. Pitääkö olla näin? Jokainen hakee eheyttä, pitääkö minun sieluni haavan lakkaamatta vuotaa verta? Minä näen sinun kuvasi kaikkialla, minä tiedän, miten lämmintä olisi luonasi. Pitääkö minun paleltua?"
Aamulla, siihen aikaan jolloin postinkuljettaja jakaa kirjeitä, elää hän kauheassa jännityksessä. Hän ei voi tehdä työtä, hän säpsähtää jokaista ääntä, hän toivoo ja pelkää. Mutta entä jos Yrjö pyytää odotettua kirjettä luettavakseen, tai jos hän ilman muuta avaa kirjeen… Mitä tulee Elinasta silloin? Hän ei moneen päivään uskalla mennä ulos paitsi silloin, kun hän tietää Yrjön olevan poissa. Ja kotiin palatessa vapisee hän ajatellessaan, että jos Yrjö sattumalta onkin tullut kotiin aikaisemmin, nähnyt kirjeen ja lukenut sen… Ja Elina kuvittelee jo, että hän tapaa hänet suremassa uskotonta vaimoaan.
— — —
Joulu likenee nopein askelin, Agnes saapuu jo Helsinkiin viettämään joulua sisarensa luona.
Hän laulaa kauniisti ja Elina säestää häntä.
Elina alkaa taas soittaa. Se tyynnyttää. Jospa ei Dargis ikinä palaisi!
Kunnas on ottanut takaisin entiset oikeutensa talossa. Hän on nyt jokapäiväinen vieras ja rakastuu Agnesiin korvia myöten. Omituista kyllä ei Elina sitä huomaa. Hän ajattelee niin paljon itseään, ettei ajatuksia riitä muille.
— — —
Jouluviikolla oli Elinan syntymäpäivä. Agnes oli varhain aamulla herättänyt hänet laululla, ja hiukan myöhemmällä oli Veeralta ja Kunnakselta tullut kukkasia. Elina olisi mieluimmin suonut, ettei kukaan olisi häntä muistanut. Hän karttoi niin paljon kuin suinkin ihmisten seuraa ja koetti lohduttautua sillä, etteivät ihmiset näin joulun edellä ehdi käydä syntymäpäivillä. Mutta jo alkoi telefoni soida ja tuttava toisensa perästä onnitteli kysyen, ottaako rouva vastaan vai onko tunteja. Ei, ei ollut tunteja, oppilaat olivat jo kaikki joululomalla. Tietysti jokainen oli hyvin tervetullut.
Veera, Akki ja Olavi tulivat ennen muita jo varhain aamupäivällä. Veera oli leiponut sokerikakun, Akki maalannut pienen kuvan ja Olavi omakätisesti kutonut jonkinlaisen kappaleen punaisesta villalangasta.
Elina leikki poikien kanssa hevosta, he olivat sekä piilosilla että sokkosilla ja telmivät niin, että Veera vihdoin huomasi tarpeelliseksi kehoittaa heitä lakkaamaan.
— Älä toki noiden lapsien tähden laiminlyö muita vieraitasi, sanoi hän hymyillen. — Jättäkää nyt täti rauhaan, lapset!
— He tulevat vasta myöhemmin, naurahti Elina. — Mene sinä, Agnes kulta, leipuriin hakemaan kahvileipää!
Hän leikki ja nauroi peittääkseen tunteitaan, sillä hän pelkäsi, että jos hän totistuu ja Veera rupeaa hänelle puhumaan, niin hän terävällä silmällään näkee kaikki, mitä hänessä liikkuu. Jonkin aikaa Veera häntä tyynesti katseli, mutta ei aikaakaan, kun hän houkutteli hänet viereensä istumaan.
— Elina, sanoi hän, — sinulla pitäisi olla lapsia.
Elina purskahti suureen nauruun.
— Jumala varjelkoon! Onko se niin hauskaa?
— Meille naisille on se suorastaan elämä.
— Ajattele, minä olen niin epänaisellinen, että suorastaan pelkään lapsia.
— Ethän, koska kerran noin voit leikkiä noiden poikain kanssa.
Ajattele, jos ne olisivat omiasi!
— Niin, jos saisin heidät noin suurina! Mutta pieniä lapsia, rumia, punaisia olentoja… Ei! Veera hyvä, koska sinä oikeastaan olet ruvennut noin naiselliseksi? Sanoistasi voisi tulla siihen johtopäätökseen ettet olekaan mitään muuta kuin äiti. "Kinder, Kirche, Küche"…
— Mitään muuta kuin äiti! äänsi Veera, surumielisesti hymyillen. — Eikö sitä sitten ole siinä! Oli aika, jolloin halveksin sellaista. Nyt ihailen. Ei ole naiselle toista niin suurta onnea kuin olla ehyesti ja kokonaan äitinä, suuren lapsiparven äitinä.
Elina pakotti huulilleen hymyn ja seurasi hajamielisenä poikia, jotka katselivat kuvakirjaa.
— Jota enemmän minä luovun kaikista ulkonaisista velvollisuuksista, jatkoi Veera, — ja elän kodilleni ja lapsilleni, sitä onnellisemmaksi tulen. Minä kehitän nykyään esimerkiksi taiteellisia lahjojani ja henkielämääni vain voidakseni antaa heille. Etkö ymmärrä minua, Elina, etkö käsitä että se on onnea?
Hymy katosi Elinan huulilta.
— Katso, sanoi hän, — ihmiset ovat niin erilaisia ja naiset voi jakaa kahteen luokkaan: naisellisiin ja epänaisellisiin. Sinä näyt kuuluvan edellisiin, minä kuulun jälkimmäisiin. Itse tämän kaiken minulle hiljan selitit.
— Niin, mutta minäkin olin ennen tuollainen epänaisellinen. Antti vasta osasi kasvattaa minut naiseksi…
Elinan silmissä leimahti. Hän säpsähti omaa ajatustaan.
— Sinä et ehkä rakastanut Akselia?
Sanattomana jäi Veera häneen katsomaan. Mutta Elina loi katseensa maahan. Hän ei uskaltanut katsoa Veeraa silmiin.
— Rakastin, sanoi Veera, — mutta aivan toisella tavalla kuin nyt.
Antin rakkaus vasta herätti minussa naisen.
Elina kätki kasvot käsiinsä. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin voimanponnistuksella riuhtaisihe irti mielialastaan, nousi ja rupesi nauraen kattamaan kahvipöytää. Ja samassa tuli jo vieraita. Pian oli Vuoriolan saliin kokoontunut kymmenkunta henkeä, naisia ja herroja, ja heidän kanssaan tuli taloon täydellinen syntymäpäivämieliala: pöydillä naisten käsitöitä, kahvikuppeja, hedelmäveitsiä, lautasia ja tähteitä sokerileivoksista, ilmassa tupakansavua ja tuoksua valkeista, korkeista tuberoosoista.
Keskusteltiin viime premieeristä, joulukirjallisuudesta ja muista päivän kuulumisista. Elinan piti soittaa ja Agnesin laulaa.
Heidän vielä ollessaan soittokoneen ääressä toi joku kirjelaatikosta kirjeen. Sen nähdessään herkesi Elina soittamasta. Kirje ei ollut osoitettu hänelle vaan Yrjölle, mutta hän tunsi paikalla Dargiksen käsialan, olihan hän niin monasti korjannut hänen suomalaisia kirjoituksiaan.
— Kas, huudahti Yrjö, — Dargikselta! No vihdoinkin se kirjoittaa!
— Kuule, luetaan toiste, pyysi Elina, tarttuen hänen käsiinsä, jotka juuri olivat kuorta avaamassa. — On epäkohteliasta nyt, kun meillä on vieraita!
Hänen katseensa rukoili ja posket punoittivat, mutta Yrjö kääntyi muitta mutkitta vieraiden puoleen:
— Suotteko, hyvät herrasväet, anteeksi, jos kiireesti silmäilen tämän kirjeen läpi?
Tietysti he soivat, sillä tunsivathan he kaikki Dargiksen ja olivat uteliaisuudella odottaneet tietoja hänestä.
Elina asettui Yrjön taakse, silmäillen kirjeeseen hänen olkapäänsä sivutse. Mutta tuskin oli Yrjö sen avannut, ennenkuin hän taittoi sen takaisin kiinni ja kuiskaten käski Elinaa pitämään vieraille seuraa. Omaan huoneeseensa hän sitten meni lukemaan.
— Kas vaan, naurahti Elina, — me emme sittenkään saaneet kuulla uutisia Liettuasta! Kuinka äärettömästi minä pidän kukkasista!
Hän seisahtui sohvapöydän eteen ja rupesi ihailemaan kukkasia, tuontuostakin hengittäen sieraimiinsa niiden tuoksua.
— Minusta nuo valkeat melkein saattavat ihmisille päänsärkyä, huomautti Kunnas kuivasti. — Palaako liettualainen?
— En tiedä ensinkään! Saammepa nyt kuulla.
— Minusta, alkoi muuan naisista, — olisi hiukan omituista, jos hän jäisi sille retkelle juuri nyt, kun sai työnsä alkuun täällä.
— Ei, jatkoi toinen, — kyllä hän palaa, sillä hän kertoi jo kustantajan kanssa tehneensä kaupat. Teoksen pitää kevääksi valmistua. Me olemme perinpohjin keskustelleet tästä asiasta.
— Sinä näyt tietävän enemmän kuin muut. Mutta minun käsitykseni mukaan hänen tulonsa riippuu siitä, miten äidin laita on.
— Kuinka niin? Jos äiti paranee, niin hän tulee, jos taas kuolee, niin hänellä on vielä enemmän syytä tulla! Mitä Agnes arvelee?
Agnes punastui odottamatonta kysymystä, mutta loi kirkkaat silmänsä viattomasti puhujattareen ja lausui vakavasti:
— Minähän en ole nähnyt häntä kuin kerran, mutta tahtoisin häneen tutustua, Elina ja Yrjö kun niin kovasti häntä kehuvat!
— Mutta mitä arvelet: tuleeko hän?
— En tiedä!
— Eikö Agnes ole nähnyt Dargista kuin kerran? Se ei ole mahdollista!
— On! En ole häntä nähnyt kuin silloin iltamassa.
— Niin, selitti Elina, — Agnes läksi seuraavana aamuna ja kun hän nyt palasi, oli herra Dargis jo poissa…
Hän oli käynyt merkillisen levolliseksi. Ensin kun kirje tuli, oli hänen sydäntään hiukan vihlaissut, mutta sittemmin oli hän aivan levollisesti kuunnellut vieraiden keskustelua. Se häntä itseäänkin hämmästytti.
— Mutta mihin se Yrjö jäi? sanoi vihdoin Veera, joka pitkän aikaa oli istunut vaipuneena käsityönsä ääreen.
— Tulen, tulen! vastasi Yrjön ääni ja seuraavana hetkenä oli hän jo huoneessa.
Dargiksen äiti oli kuollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen alkoi vilkas keskustelu.
— Ohhoh poika raukkaa! Hän taisi hellästi rakastaa äitiään… joku siitä mainitsi!
— Oliko hän kauan sairaana?
— Olihan hän jo ollut muutamia kuukausia vuoteen omana.
— Kai hän ehti perille ennenkuin äiti kuoli?
— Kyllä. Äiti eli vielä viikon hänen tulonsa jälkeen.
— No palaako hän Suomeen?
— Kyllä, mutta vasta joulun jälkeen.
— Mitä hän muuta kertoo sieltä?
— Ei juuri mitään…
— Tottahan toki jotakin, olihan se pitkä kirje!
— Sanoo vain, miten tyhjältä siellä tuntuu ja että hänen on mahdotonta siellä olla…
— Sen käsittää!
— Sitten tahtoisi joku yhtiö ostaa hänen kotitalonsa hyvästä hinnasta…
— Möisipä pois koko roskan ja muuttaisi tänne Suomeen.
— Niin, niinkuin muut liettualaiset muuttavat Amerikkaan odottamaan parempia aikoja!
— Ei, selitti Yrjö, — hänellä on siellä naimaton sisar, jota hän ei tahdo jättää. Hän tulee vain täksi talveksi, kirjoittamaan kirjaansa.
Kun vieraat vihdoin olivat lähteneet, pyysi Elina Yrjöltä Vitoldin kirjettä.
— Johan sinä kuulit kaikki, mitä siinä oli, sanoi Yrjö.
— Mutta minä tahtoisin sen nähdä! Miten hän kirjoittaa äitinsä kuolemasta?
— Hän mainitsee siitä vain aivan lyhyesti. Minä kerroin jo kaikki.
— Mutta miksen minä saa kirjettä nähdä?
— Osaatpa sinä olla utelias! sanoi Yrjö nauraen.
— Olenhan minä ennen saanut nähdä sinun kirjeesi. Rupeatko sinä nyt salaamaan minulta jotakin? Sedän kirjettäkään et näyttänyt!
— Mutta anna nyt minunkin joskus pitää pienet salaisuuteni. Saat sinä ne kyllä aikoinasi tietää!
— Koska? Kuule Yrjö, minä olen levoton, mitä on tapahtunut?
Elina oli käynyt aivan kalpeaksi. Olikohan Dargis kirjoittanut heidän suhteestaan? Ei, ei, se ei ollut mahdollista!
— Yrjö, virkkoi hän taas, — oletko pahoillasi minulle? Sano, sano!
Yrjö purskahti suureen nauruun ja sulki hänet syliinsä.
— Minua huvittaa nähdä sinut noin uteliaana! Sinähän teet oikein "totellisen naisen" vaikutuksen.
— Sinä raaskit minua tässä kiduttaa!
— Kidu nyt, rakkaani, sitä suurempi on sitten ilosi!
— Iloni? Onko varma, etten tule itkemään?
— No on! Äläkä nyt enempää kysele!…
Yrjö silitti kädellään hänen tukkaansa ja työnsi hänet hymyillen ulos työhuoneestaan.
Elina jäi seisomaan keskelle salin lattiaa.
— Hän palaa siis! Se on suloista. Sitten hänen pitää minulle kertoa, mitä hän on kirjoittanut. En häntä enää pelkääkään, sillä olen tyyntynyt täydellisesti. En häntä rakasta: tämä mieto, tyyni tunne on ystävyyttä!
— Hänen äitinsä on siis kuollut!
Ja vaistomaisesti rupesi Elina ajattelemaan omien vanhempiensa kuolemaa ja ääretöntä tyhjyyttä, joka oli vallinnut Arrakoskella, kun isä oli viety hautaan. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tarve lohduttaa täytti sydämen. Hän päätti kirjoittaa Vitoldille ja istuutui paikalla kirjoituspöytänsä ääreen.
"Rakas ystävä!
Niin selvänä nousevat eteeni päivät Arrakoskella, kun ensin äitini ja sitten isäni kuoli. Minä niin täydellisesti saatan eläytyä teidän mielialaanne…
Kuinka kieli sentään on köyhä! Kun istuuduin tähän, tuntui siltä kuin minulla olisi ollut niin paljon teille sanomista. Ja nyt en löydä sanoja."
— Rouva, keskeytti hänet Mari ruokasalin ovelta, — ruoka jäähtyy!
— Hyvä, vastasi Elina ja jatkoi:
"Tervetuloa takaisin Suomeen. Saatatte aivan huoleti tulla!"
Siinä hän hetkeksi jäi miettimään. Olikohan Vitold kieltänyt Yrjöä näyttämästä kirjettä? Siinä tapauksessa ei hänen pitänyt udella, sillä Vitold tiesi, mikä hänelle oli hyvä. Hän luotti häneen täydellisesti.
Mutta hän oli joutunut omituisen tympeälle, kuivalle mielelle eikä tahtonut löytää jatkoa kirjeeseensä.
"Tänne meille ei kuulu mitään erinomaista", kirjoitti hän vihdoin. "Sisareni on meillä, olemme kaikki terveinä. Toivotamme teille hyvää joulujuhlaa.
Tervehdin sekä teitä että sisartanne lämpimästi.
Ystävyydellä
Elina Vuorio."
Hän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti päällekirjoituksen, vieläpä liimasi valmiiksi postimerkin. Tämän kirjeen hän ainakin saattoi lähettää!
Ja Yrjön lähtiessä kaupungille pisti hän sen hänen käteensä ja pyysi häntä heittämään kirjelaatikkoon.
X
Yrjö ja Agnes olivat olleet ostamassa joulukuusta. He olivat valinneet kauneimman koko torilta, ottaneet kaksi miestä kantamaan ja toivat sen nyt riemusaatossa kotiin.
Elina oli paraikaa kyökissä leipomassa, kun heidän iloiset äänensä alkoivat kuulua pihasta.
— Mihinkä se nyt pannaan? kysyivät miehet.
— Eiköhän viedä suoraan sisään, ehdotteli Yrjö.
— Mutta kun se on näin jäinen ja luminen.
— Pitäisi viedä jonnekin sulamaan.
— Ehkä pyykkitupaan, sanoi Agnes. — Arrakoskella aina ennen veimme joulukuusen tupaan sulamaan.
— Kysytään rouvalta, huomautti Yrjö vihdoin.
Hän juoksi innoissaan kuin koulupoika likemmä taloa, koppasi maasta lunta ja nakkasi pallon ikkunaan.
— Mihin kuusen saa panna sulamaan?
— Hyvänen aika, kuinka se on suuri! huusi Elina ruudun takaa. — Se ei varmaankaan mahdu sisään.
Hän tuli portaille, suuri esiliina vyöllä, kädet jauhoissa ja käsivarret paljaina kyynärpäihin asti.
— Eikö se ole kaunis? ylpeili Yrjö.
— On, mutta niin suuri! puhui Elina hymyillen.
— Sanoinhan minä, ehätti Agnes väliin, — että se on liian suuri.
— Mutta kaunis! sanoi Yrjö.
— Ehkä on paras viedä se puukellariin, neuvoi Elina vihdoin.
Yrjön innostus oli aivan liikuttava. Hän oli hankkinut kuuseen helyjä ja makeisia, hän oli ollut mukana järjestelemässä huoneita. Tuon tuostakin tuli hän kyökkiin katsomaan kuinka sisarukset leipoivat tai tekivät muita jouluvalmistuksia, ja koko ajan oli hänen kasvoillaan omituinen odotuksen ja onnellisuuden ilme, niinkuin lapsella, kun sen on vaikea olla ilmaisematta joulusalaisuuksiaan.
Itse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen.
Siitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti sahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes ja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita oli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko päivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria katsomaan, "eikö se nyt tule muhkeaksi!"
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki talonväet juhlapuvuissa.
Agnesin pyynnöstä veisattiin virsi.
Se toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista olisi langennut taloon.
— Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä niin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, — enhän enää voi mistään iloita!
Koti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki miltei surullisen vaikutuksen.
Hän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän silkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen mukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille, sillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä.
Äkkiä soi kello eteisessä.
Suinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät joukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi tonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen välissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät loistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen kurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä syliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä, kunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua.
Ilo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä leikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin.
Mutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden mukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin.
Hän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan kuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui huoneeseen, kädessään pieni kukkavihko.
— Elina, virkkoi hän hymyillen, — tässä on minun lahjani sinulle.
Elina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen kasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki ojensi sen hänelle.
"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa."
Elina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi sitä ymmärtänyt.
— Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, — Arrakoski on taas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni!
— Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei pelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi käsittänyt onneansa. — Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto, huvihuoneet, joki, laituri, kaikki?
Mutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo, heittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti vihdoin itkuun.
He iloitsivat kaikki hänen kanssaan, Agnes oli hänkin haltioissaan ja
Veera tuli häntä hellästi suutelemaan.
— Akki, Akki ja pikku Olli, huudahti Elina, ottaen pojat syliinsä, — tiedättekö, kun Arrakoski — tiedättekö mikä Arrakoski on? Se on se maatila, jossa isä…
— Tiedämmehän me Arrakosken, jossa oli paljon kauniita hevosia ja vaunuja ja oikeita peltoja…
— Ja jossa ongittiin lohia, lisäsi Olavi.
— Niin, juuri niin. Se on nyt meidän. Ja ensi kesänä tulette te kaikki sinne! Täti lähettää vaunut vastaan asemalle…
— Saanko minä ajaa…?
— Saat, saat…
— Ja ratsastaa?
— Saat, saat. Mutta mennään nyt Marille kertomaan!… Ei Yrjö! keskeytti hän äkkiä, — tämä ei ole totta. Sinun täytyy kertoa minulle, miten se on tapahtunut!
Hetkisen perästä tahtoi Veera lähteä. Ajuri odotti pihassa ja kotiinkin jo…
— Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. — Voi etten minä tietänyt!
Hänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto!
Ja juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä parhaan taitonsa mukaan.
— Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä. — Vaiko leipää?… Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan, selitti hän sitten. — Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini, suuren maatilan kaukana täältä… Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän ajurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän konvehtia — onhan teillä lapsia?… No, minä panen sitten neljä, niin on kaksi kummallekin!
Koko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä. Elina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta Yrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois. Heille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin lehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut tietää asian ennen aikojaan.
— Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä!
— Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku tuttava voinut kertoa.
— Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en tietänyt mistään!
Yrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina siunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka olivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi!
Äkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin ohimennen hän lausui:
— Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun syntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa?
Yrjö vaikeni hetkisen ja Elina luki jo hänen kasvoistaan vastauksen kysymykseensä.
— Kyllä. Hän siinä mainitsi jotakin Arrakoskesta. Ymmärrät siis nyt, miksen tahtonut hänen kirjettään näyttää.
— Ymmärrän, ymmärrän, hymyili Elina, kokonaan tyytyväisenä.
* * * * *
Uudenvuoden jälkeen saapui Dargis Helsinkiin. Yrjö oli häntä vastassa asemalla ja pyysi hänet suoraa päätä Vuoriolaan teetä juomaan.
Hän oli siis nyt täällä, vaikka hän satoja kertoja oli sanonut itselleen: "heitä mieluummin työsi kesken, älä mene"! Mutta elämä kotonakin oli tuntunut niin mahdottomalta. Helsinki oli sinne tuikkinut kuin vilkkumajakka aavalle merelle. Hän oli tullut niin vaatimattomaksi, hän ei pyytänyt Elinalta mitään, hän tyytyi pienimpäänkin ystävällisyyteen.
Sitäpaitsi oli hän varmaankin tyyntynyt, Elinan kirjekin jo yksin oli hänet täydellisesti jäähdyttänyt.
— Sinä et aavista, kertoi Yrjö, — miten iloiseksi hän tuli, kun sai tiedon Arrakosken ostosta.
— Sehän oli hauskaa!
— Enkä minä kertonut sinun avustasi, vaikka mieleni niin kovasti teki…
— Sehän oli niin vähäpätöinen asia, eihän siitä kannata…
— Mutta sinä olet laihtunut, veliseni, todellakin!
— Talvi ei ole päässyt täällä ensinkään pitemmälle kuin siellä meilläkään, huomautti Dargis hetken kuluttua.
— Jo täällä jouluna ajettiin reellä, sanoi Yrjö, — mutta sitten tuli taas sateita.
Kadut olivat iljangolla. Vuoriolan ikkunoiden alla kiilteli jäätikkö punertavassa valossa, sillä uutimet eivät olleet alhaalla.
— Kävele varovaisesti, kehoitti Yrjö, — täällä on niin kovin liukasta.
Dargis pakotti itsensä pysymään tyynenä. Pelkästään tieto siitä, että hän saa Elinan nähdä, oli täyttänyt hänen rintansa sanomattomalla riemulla.
Agnes tuli avaamaan ovea.
— Tervetuloa, sanoi hän ikäänkuin hiukan ujostellen ja huusi sitten kyökkiin päin: — Elina, Elina, he ovat jo täällä!
Elina viipyi. Vihdoin hän tuli, posket hehkuvina ja ojentaen
Dargikselle jääkylmän kätensä.
— Tervetuloa… Te olette hiukan laihtunut.
— Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti minua siellä kotona hoitaa.
— Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu teepöytään, — että Arrakoski on meidän!
— Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin.
— Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina tyynellä, järkevällä äänellä, — mutta hauskaa se kuitenkin on!
— Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. — Viikon perästä on Arrakoskella veronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne… Voit käsittää, veli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa Arrakoskelta.
— Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä?
— Me arvelimme, vastasi Elina, — että olisi paras odottaa, kunnes entiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt antamassa tarpeellisia määräyksiä… Minä jään sinne ehkä koko talveksi.
— Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, — sillä kyllä sinulle siellä kävisi yksinäiseksi.
— Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti.
— Minä kyllä aina tulen toimeen, mutta Elinasta olen levoton. Kuule, veli Dargis, olin aikonut pyytää sinua lähtemään hänen kanssaan edes muutamaksi päiväksi…
— Mutta entä sinä itse? sanoi Dargis.
— Enhän minä pääse! Koulut ovat juuri alkaneet…
— Mutta entä neiti Ekmark?
— Minä käyn täällä musiikkiopistoa ja sekin on juuri alkanut…
— Älä nyt, Yrjö, huomautti Elina hymyillen, — rupea kiusaamaan herra
Dargista, heti kun hän on tänne päässyt. Alkaahan hänellekin työ!
— En minä senvuoksi, sanoi Dargis mielenliikutustaan hilliten. — Tietysti minä mielelläni, jos Elina rouva vain tahtoo ottaa minut mukaansa. Ajattelin vain…
Yrjö purskahti nauruun.
— Tepä olette juhlalliset! Dargis veikkoseni, mene nyt sinä vain, saathan siten tutustua Suomeen ja onhan minulla monta syytä toivoa, että näkisit Arrakosken… Tarkoitan, että olet kuullut siitä niin paljon puhuttavan ja olemmehan jo tulleet ystäviksi, lisäsi hän hymysuin.
— Tietysti minä mielelläni…
— No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole yksin, ainakin alussa.
— Olkoon menneeksi, mietti Elina. — Sillä retkellä ainakin voin näyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: — Olen kiitollinen, jos tulette, herra Dargis.
Ja tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja hilpeäksi.
XI
Elina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä.
— Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, — kun uskon sinut
Dargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle!
Samassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön ihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja metsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa.
He istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen ääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot vingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän on onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat melkein kuin yksin.
He ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien vanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän lämmittäisi huoneet.
Elina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen katsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen katseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella, hän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja houkuttelee Elinankin nauramaan.
He ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta mitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan, sillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua riemua.
Riihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja saattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita. Ja taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina kohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot turkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään.
— Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis tuontuostakin. — Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä: se on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä liikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen!
Ja Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee, ettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa luoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia, jotka kähertyvät niskassa…
Oi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on kuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan kuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei hän olisi lähtenyt tälle matkalle!
Dargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun se vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo ajatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä naisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä!
Elinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen ilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis huumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja peittää ne suudelmilla.
— Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen tyyneytensä, — olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme sentään olla niin onnelliset!
— Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. — Mutta, jatkaa hän samassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, — olkaamme onnelliset! Unohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka antaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän ainoan kerran eläessämme!
Hän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä rintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa. Miksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut ulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa — se ei ole heille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan!
Ja Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee matkatoverilleen.
Lyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen kestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis nostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet huolellisesti.
Elinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä mailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja silloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He saavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan ole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka juoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle karamellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina.
Dargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä tutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja.
— Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat hevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut kiinni ohjaksista… Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä on jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen näköisensä… Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden. Oletteko te koskaan nähnyt susia?
— Eläintarhoissa, en muualla.
Metsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata taivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän väliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan.
Pian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa kuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut joksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu portilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta rakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen, joka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy olevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin entiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat kuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin monta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta… Samat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja uuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut kynä, mustepullo — jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin puolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään, ainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut niin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän.
Valtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on purskahtamaisillaan itkuun.
Samassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi kyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä.
"Herrasväki" suostuu tietysti odottamaan, Elina tilaa teetä ja käskee tekemään tulta uuniin. He vetävät pöydän tulen ääreen ja istuvat siinä punertavassa lämpimässä. Elina kertoo entisistä ajoista.
— Kuulkaa, puhkeaa hän vihdoin puhumaan, — kertokaa nyt tekin jotakin! Te tiedätte koko minun elämäni historian ja minä saan tyytyä vain pieniin piirteisiin teistä.
Dargis vaikenee, ikäänkuin etsiäkseen langan päätä ja alkaa sitten:
— Minä olen lähtenyt aivan toisesta piiristä kuin te. Olen talonpojan poika… Ensimmäinen muistoni lapsuudenajoilta on, kun isoisäni, harmaahapsinen ukko vietiin Siperiaan. Muistan kuinka karkasin jumalanäidin kuvan eteen, joka seisoi tienristeyksessä ja lankesin polvilleni… Olin silloin viiden vuoden vanha… Sittemmin jouduin kouluun, tulin ylioppilaaksi, menin kihloihin, tein matkustuksia pitkin Eurooppaa, kihlaukseni purkautui, isä kuoli, näin — teidät… Siinä kaikki.
— Mutta yksityisseikkoineen… Tahtoisin tietää äidistänne.
— Äidistäni! lausui Dargis omituisella hellyydellä. — Hän oli saattanut riisua päältään kaiken itsekkäisyyden, hänellä ei ollut mitään tarpeita, kaikki hän osasi uhrata lastensa ja kanssaihmistensä hyväksi. Ja kesken suurta rakkauttaan saattoi hän olla niin ankara… Muistan kerran, kun pikkupoikana olin ottanut omenia naapurin puutarhasta ja tulin kotiin, niin sain äidiltä selkäsaunan. "Mene nyt paikalla viemään ne isännälle ja pyydä anteeksi", sanoi hän… Me tottelimme häntä täysikasvaneina miehinäkin miltei kaikessa… Olisinpa saanut viedä teidät morsiamenani hänen luokseen, kuinka hän olisi teitä rakastanut!
Molemmat vaikenevat. Elinan silmään on tullut kyynel. Dargis nousee ja alkaa astella edestakaisin lattialla.
— Kertokaa minulle, pyytää Elina, — minkä näköinen äitinne oli!
— Hän oli pieni, hento nainen. Kuinka monesti otin hänet käsivarsilleni, kun hän väsyneenä tuli sisään askareistaan. Olettehan nähnyt hänen valokuvansa… Rakkaus häneen minua on varjellut elämän tiellä, sillä muuten olisin vaipunut, ties miten syvälle.
— Onnellinen äiti, kuiskaa Elina, — oi onnellinen äiti!
Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti.
— Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, — että minun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin sokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin rakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä enemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!… Enkö minä sitten rakasta Yrjöä? Rakastan!… Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa?
He tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä.
Hetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa. Se on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun huudahdusta, kun hän sen näkee.
— Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. — En sitä tavallisesti pane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet… Varsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa.
Hyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat, lumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken rajaportista.
Pian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat, kosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta. Läpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin henki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä, portaille. Se oli vanha Leena.
— Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on sinua niin sääli…!
Elina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on lapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä ja kaipausta. "Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni, kaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla toimeen ilman sinua!"
— Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi tekee minulle mahdottomaksi pettää!
Hän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama laituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat ja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja nimikirjaimia ja runonpätkiä.
Joen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja petäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi mustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen kuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka jäätyy kivien väliin rannalla.
Elina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä.
— Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, — laituri on rappeutunut.
Elina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän syöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään!
Dargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet pois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä koskeen.
— Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, — minun täytyy lähteä, sillä me olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi.
Hän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka vihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää.
— Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa naurua, — olenko suuri sankari vaiko suuri — narri. Välistä minun täytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä minä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se ole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika — tai ansio.
— Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu Elina jäykästi. — Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja, voidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset!
Äänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan veteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä vastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät rannalle asti ja puitten oksiin.
— Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne? virkkaa Dargis. — Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!… Voitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen teille tuottanut?
Elina katselee häneen nuhdellen.
— Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä tunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita, paljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja…
— Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa… Vasta kun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa teidät unohtamaan itsenne.
Elina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä.
— Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, — hevonen on pian valjaissa… Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni suutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa.
— Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. — Te olette näinä päivinä omistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen!
— Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon…
Hänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee. Hervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän olisi riisunut yltään kaiken voimansa.
— Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, — tämä tila tekee ihmisen hulluksi!
— Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä.
Sanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero heidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri, mutta henkisen yhteyden täytyy lakata.
Hyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää ruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman.
— Jumalan haltuun!
Elina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan soittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä. Tuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on mahdollista!
Aika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi tehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän häntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois. Vaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat siellä… Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja mitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee. Hänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen palavaksi kuiluksi…
Hänen täytyy rientää Yrjön luo!
Ja parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin, kotiin.
Hän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin, niin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän unohtaa kaikki hyvät päätöksensä… Ja jos hän sen uskollisuutensa, mikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen jalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa… Ihminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea, niin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä uskollisuudessa!
Ja siihen ei löydy kuin yksi keino: se, että hän kadottaa Vitoldin, että Vitold rakastuu toiseen.
Agnesiin, joka on nuori, suloinen, puhdas! Olisiko se mahdotonta? Heidän täytyy oppia tuntemaan toisensa! He varmaan rakastuvat! Ja jos hän, Elina, sen saa aikaan, niin hän omantuntonsa alttarille on kantanut viimeisen uhrinsa, silloin hänen täytyy päästä eheyteen!
Yrjö ja Agnes ovat häntä vastassa asemalla ja kotona odottaa katettu illallispöytä höyryävine teekeittiöineen. Kaikki huoneet ovat valaistut, soittokoneen kansi on auki ja Elinan kirjoituspöydällä seisoo lemuava, valkea kukka. Heidän on ollut häntä niin ikävä, he ovat häntä niin odottaneet!
Seuraavana päivänä tapaa Elina Dargiksen. Hän näkee, että hän taistelee pysyäkseen levollisena. Hän ei suutele hänen kättään, ei edes paina sitä, niinkuin ennen. He istuutuvat tavanmukaisille paikoilleen Vuoriolan salissa, mutta kumpikaan ei saa sanaa lausutuksi. Elinahan on päättänyt toimia määrätyn ohjelman mukaan, vasta oli hänelle aivan selvillä mitä hänen piti sanoa ja nyt on hän sen kokonaan unohtanut. Hän tuijottaa eteensä maahan, ikäänkuin toivoen maton kuvioista voivansa lukea, mistä alkaa.
— Tätä, virkkaa hän vihdoin kankeasti, — tätä ei voi jatkua. Minä olen toisen miehen vaimo ja tämä toinen on ystävänne. Hän tarvitsee minua, te sen tiedätte, ja minä häntä kunnioitan ja rakastan… Niin, rakastan, toistaa hän ikäänkuin itselleen vakuuttaakseen, että hän puhuu totta, — vaikka toisella tavalla kuin teitä. Minä olen hänet jo monesti ajatuksissani surmannut, vain saadakseni omistaa teidät, ja hän on sentään aina kohdellut minua suurimmalla hellyydellä… Minun täytyy pysyä hänelle uskollisena, minun täytyy ehyesti ja kokonaan olla hänen vaimonsa.
Hän nielee kyyneleet, jotka yrittävät alkaa valua ja puhkeaa taaskin puhumaan:
— Teidän täytyy rakastua toiseen! Eikö totta, te koetatte, teettehän sen?
— Koetan, koetan, sanoo Dargis katkerasti. — Ettekö näe, että olen hyvällä alulla, enhän eilen tullut edes junalle vastaanne!… Minä en teitä enää rakasta. Te olette minulle se, joka aukaisitte suljetun tunteeni, ette mitään muuta! Olkaa huoleti, kyllä minä rakastun toiseen!
Hän nauraa omituista, luonnotonta naurua, joka miltei saa Elinan pelkäämään.
— Ei, ei noin! pyytää hän hellästi.
Silloin tarttuu Dargis hänen käsiinsä ja vie ne epätoivon kiihkolla huulilleen.
— Olkaa poissa minun näkyvistäni, alkaa hän sitten, — sillä teidän näkemisenne on minulle myrkkyä! Älkää antako minun kuulla ääntänne… Elina, Elina!
Elina on purskahtanut itkuun ja vaipunut polvilleen maahan. Nyt se tapahtuu, nyt, nyt he eroavat ikipäiviksi…!
— Hyvä, puhuu hän vihdoin katkonaisesti, — älkää tulko meille, minä lupaan välttää teitä minkä voin!… Ja kuulkaa, te koetatte rakastua! Onhan suloisia, hyviä, nuoria tyttöjä…!
— Mutta jolleivät he rakastu minuun?
— Rakastuvat aivan varmaan ja te tulette vielä niin onnelliseksi!
Ja kiihdyttämällä kiihdyttävät he toisensa sellaiseen innostukseen, että he miltei säpsähtävät, kun ovi avautuu ja Agnes tulee ilmoittamaan, että kahvi on valmista.
— Tule laulamaan, sisko! huudahtaa Elina, tarttuu Agnesin käsivarteen ja vie hänet soittokoneen ääreen.
Hetkisen selailee hän nuottivihkoa ja alkaa sitten säestää. Agnes on punastunut, hän ei tahtoisi sitä laulua, mutta Elina pysyy järkähtämättömänä ja vihdoin alkaa Agnes:
Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
Es hat ein Traum mich berückt,
Wie hätt' er doch unter Allen
Mich, Arme, erhöht und beglückt?
Mir war's er habe gesprochen:
Ich bin auf ewig dein,
Mir war's, ich träume noch immer,
Es kann ja nimmer so sein.
O lass im Traume mich sterben
Gewieget an seiner Brust,
Den seligen Tod mich schlürfen
In Thränen unendlicher Lust…
Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
Es hat ein Traum mich berückt…
— — —
Dargis ei enää syö päivällistä Vuoriolla eikä käy talossa kuin aivan harvoin. Kaupungilla luullaan, että he ovat riitaantuneet, ja arvellaan, että niin käy aina, kun ystävyys on ollut liian kuumaa. Mutta Elina rouva syyttää tuntejaan ja miehensä töitä. Soittoharjoitustensa tähden on Agnesin pitänyt muuttaa pois Vuoriolta.
Kerrotaan yleisesti, että Agnes ja Dargis olisivat kihloissa. Johan nyt vähemmälläkin! Tietysti Elina rouva on pannut liikkeelle kaikki voimansa saadakseen heidät suostumaan toisiinsa. Kunnaskaan ei ole ollut tiellä, hän kun oleskelee maalla.
Näyttää todellakin siltä kuin Agnes ja Vitold rakastaisivat toisiaan. He ajelevat yhdessä, hiihtelevät, luistelevat, kävelevät yhdessä. Elina tuntee, säestäessään siskoaan, miten hänen esityksensä kypsymistään kypsyy ja miten paljon syvyyttä hän jo saa tekstiin. Hän näkee uuden ilmeen syntyvän sisarensa kasvoihin, hän tietää niin hyvin, mikä sen synnyttää: rakkaus.
Eräänä keväisenä iltana, kun Elina järjestelee miehensä tavaroita ulkomaanmatkaa varten, hiipii Agnes kyökin kautta hänen luokseen.
Hänen kasvojansa peittää valkea harso, mutta Elina näkee, että posket hohtavat ja silmät punoittavat kuin kyynelistä.
— Oletko yksin? kuiskaa Agnes.
— Olen, lapseni.
Ja Agnes riistää hatun päästään, lankeaa sisarensa kaulaan ja itkee, nauraa ja hymyilee sekaisin.
Elinan ei tarvitse kysyä, mikä hänen on. Hän tietää, että nyt se on tapahtunut, se mitä hän on tahtonut.
— Me olimme Eläintarhassa kävelemässä, minä ja Vitold, kertoo Agnes katkonaisin sanoin.
Ja samassa hän taasen purskahtaa itkuun ja puna leviää helakkana poskille.
Suudelmako hänen mieleensä muistui, ensi suudelma, jota ei hän, Elina, koskaan ottanut häneltä?
— Minä ymmärrän sinut, sanoo Elina hiljaa ja silittää sisarensa kiharoita.
— Et käsitä, miten olen onnellinen!
— Käsitän, kultani. Tee hänetkin onnelliseksi!
* * * * *
Pian lähtee Yrjö ulkomaanmatkalleen ja sisarukset Arrakoskelle. Dargis jää Helsinkiin alkukesäksi, vielä käyttääkseen hyväkseen kirjastoja. Kesän ollessa kauneimmillaan lupaa hän saapua morsiamensa luo. Silloin julkaistaan kihlaus suurissa sukukutsuissa Arrakoskella. Elina tosin on koettanut niitä vastustaa, mutta Agnes iloitsee niistä niin vilpittömästi, että hän vihdoin on antanut suostumuksensa.
Hänelle ei itse asiassa mikään enää ole vaikeaa. Hänen rintansa on jo jäätynyt, hän on jo kaikkeen tottunut.