Kaksi rakkautta

XII

Kevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla lehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis tekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan vanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä mustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa.

Muuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä loistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät aukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken rannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua, kaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat heidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha Leena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt suuri sananvalta talossa.

Niin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt puistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan huomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan, niin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo ennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä vähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan puun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän aikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu alussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko puiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään rikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein kaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän tunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on mahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa riittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo säälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi, sillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta.

Kokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori neuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas anna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet huolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi kunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina rouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää, ettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy olla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja näennäisellä varmuudella.

Mutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule ajatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla kiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua. Hän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen on ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja kumpaako?

Kun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia! Pitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä entisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat itsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan eikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa.

Kesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset ovat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja ovi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he ratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti odottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes kertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan mitään.

— Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes välistä ja painautuu sisartaan likemmä. — Oletko levoton Yrjöstä? Kirjoittiko hän jotakin pahaa?

— Ei, hymähtää Elina, — hän on terve, kaikki on hyvin.

— Ja palaahan hän pian… Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit kihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa samassa, odottamatta vastausta: — onkohan kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä on sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä käsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni silmäkö se vain kaikki niin kultaa?… Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä kauneimpana miehenä maailmassa?

Elinan mieleen muistuu kihlausaika, jolloin hän tuhansia kertoja kysyi itseltään: miksi rakastan häntä, tuota hentoa miestä, joka ei ensinkään vastaa sitä ihannetta, mikä minulla aina on ollut miehestä? Mutta hän nousee lähteäkseen muka johonkin työhön ja sanoo nauraen sisarelleen:

— Tietysti! Nainen pitää aina kauneimpana sitä miestä, jota hän rakastaa.

Mutta kun ilta tulee ja Agnes suorii hiuksiaan yläkerran parvekkeella, kun kaikki talossa jo nukkuvat, niin astelee Elina rouva hätäisesti alas puiston käytäviä. Hän pakenee maailmaa ja itseään. Hänen helmansa laahaavat kasteisessa nurmessa, hänen jalkansa polkevat kukkia.

— Niin, kuiskaa hän, — itke kyyneliä, ilta, valittakaa kanssani, nurmet ja maat! Kannan suurta huolta, tunnen sysimustaa tunnetta. Sen pitäisi minusta näyttää samealta kuin terva, mutta minä imen sitä sieluuni kuin kukkasten lemua.

Hänen huulensa liikkuvat hiljaa, silmät leimahtelevat ja käsivarret kohoavat taivasta kohti.

— Poistu luotani, kaunis tunne, katoa, verenkarvainen syntini! En enää tahdo kantaa taakkaasi, en lämmitellä lietesi ääressä… Enkö vielä ole tehnyt tarpeeksi? Vieläkö voin jotakin uhrata? Olen valmis kaikkeen, tahdon rikkoa kaikki siteet. Pois tyköäni, kiusaaja, siskoni sulhanen naisen tyköä, joka on naimisissa ystäväsi kanssa. Et toki uskaltane seurata minua Jumalan kirkkaaseen luontoon…!

Hän seisahtuu kosken rannalle ja jää katselemaan vaahtoja. Tyyninä, hiiskumattomin lehvin ylenevät ympärillä metsäiset kummut. Kosken alla tekee joki mutkan ja siellä, lahden pohjukassa, on tyyntä. Lumpeet päilyvät veden kalvossa ja uimahuone valkeine ovineen kertautuu syvässä. Rannalla hymyilee koivu ja siniset lemmenkukat.

— Niin hymyili kerran vastaani hänen rakkautensa, kun hän silmiini katsoi, kuin nyt kevätiltana taivas ja maa hymyilevät toisilleen… Kuva, kuva, enkö sinusta pääse? Mitä vielä on tekemättä? Pitääkö minun heittäytyä kosken kuohuun…?

Hän hypähtää laiturille ja, pitäen kiinni kaiteista, tuijottaa alas pärskeihin. Silloin tarttuu lämmin käsi hänen käteensä. Se on Agnes, joka on tullut häntä etsimään. Hän on niin levoton, hän pyytää, että Elina toki uskoisi hänelle, mikä hänen on. Ja hän vie hänet sisään, riisuu hänet, palmikoitsee hänen hiuksensa ja hoivaa häntä kuin lasta.

* * * * *

Arrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan paljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja puistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen! Mutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus.

— Minuun niin koskee, sanoo Agnes, — ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään et nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän sittenkin olisi pitänyt odottaa…

— Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä tapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan.

Mitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa aivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa seppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas ajaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu vaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän matkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää äkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä hän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita.

— Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa!

Ja hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä pidellen hänen kättään.

— Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla?

— Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona?

— Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin kanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään! Se on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle tarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko…?

— Kiitos, minun on todellakin nälkä!

Nyt vasta näkee hän Agnesin, joka on seisonut pilarin takana, suuren pärekopan peitossa. Hän tervehtii häntä melkein kömpelösti ja Agnes punastuu korviin saakka.

— Mutta ehkä ensin tahdot käydä uimassa? esittää Elina.

— Kiitos, se on erinomaista!

Ja Elinan lähtiessä noutamaan lakanaa, jää hän Agnesin kanssa kahden. He eivät kumpikaan löydä sanoja, tyttö punoo hermostuneesti kokoon vihantia puolanvarsia ja Kunnas huiskii kepillään.

— Te punotte seppeltä, sanoo hän vihdoin. — Onko jotkut merkkipäivät tulossa?

Agnes punastuu uudestaan ja, painaen silmänsä maahan, vastaa hän epävarmasti:

— Odotamme tänne sukulaisia ja tahdomme vähän koristaa, jotta vanha talo näyttäisi hiukan ystävällisemmältä.

— Ehkä minäkin sitten saan auttaa?

Samassa tulee Elina, kädessään lakana ja uimahuoneen avain.

— Nyt sinä menet tätä käytävää, selittää hän, — käännyt sitten vasemmalle ja silloin näkyy jo uimahuone. Sillaikaa laitan minä kahvipöydän järjestykseen.

Kunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen.

— Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää hän.

— Minä vanhenen, hyvä ystävä!

— Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän!

Elina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti. Kunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä hänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori ja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle tervehdykseksi ja lähtee kyökkiin.

Hänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin hän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää.

— Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen huoneeseen. — Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä… Kuule, etkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa.

Elina jää kankeana tuijottamaan eteensä.

— Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti.

— En tiedä. Pelkään…

Elinan hampaat pureutuvat kokoon. Hän ei siis suotta tuntenut jo ilmassa, että taloon oli saapunut onnettomuuskumppali!

No niin, se pitää hänelle ilmoittaa niin hienotunteisesti kuin suinkin. Ja kun siis on syöty ja Kunnas kyselee, mihin Agnes neiti on suvainnut kadota, niin Elina kertoo, että hänellä on paljon tekemistä, hänellä kun huomenna on juhlapäivä…

— Arvaapa nyt mikä!

— Syntymäpäivä…?

— Ei, eikä nimipäiväkään. Huomenna… No, koeta nyt arvata. Mitä nuorelle tytölle nyt voi parasta tapahtua?

Elina näki hänen kalpenevan ja pakottavan eräänlaisen hymyn kasvoilleen. Hän sanoo kuitenkin vain:

— En minä voi arvata.

— Voithan toki. Tietysti kihlaus aina nuorelle tytölle on suurin onni.

Kunnas vie käden otsalleen ja vaikenee. Hetken päästä hän nousee ja lähtee puutarhaan.

Elina näkee hänen rientävän syrjäkäytaville.

Kuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja kärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan. Elina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi mennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä Kunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan.

Hymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman kumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä.

— Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen perhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun esiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että hän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin ansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä…

— Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, — älä tuolla tavalla!

— Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun.

Elinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes herjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää. Nöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan.

— Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, — kaikesta huolenpidostasi!

— Voi, voi! vaikeroi Elina, — minä en tahallani ole tehnyt sinulle pahaa!

Hänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa uhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut itsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta.

— Minä en tietänyt, sopertaa Elina, — että rakastit siskoani!

— Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta hänen sanojaan, — kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!… Minä todella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva!

Hetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta taloon jättää hän painostavan mielialan.

— Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin kysymyksiin, — siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä häneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla toimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen.

— Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja pakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. — Nainen rakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan yhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta… Minä sen vielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen vaikka paikalla ja kirjoitan hänelle!

XIII

Nuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat taaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen komea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa puvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä nähnyt hänen kasvojaan — hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin vaatisivat, ettei hän noin keimailisi.

— Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, — hänhän käyttäytyy aivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen. Mahtaneeko hän olla sairas?

— En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei muista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan.

— Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa talon rouvan soittokoneen ääreen.

— Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen kynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne sulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. — Ehkä Chopinia?

Ja vastausta odottamatta asettuu hän soittokoneen ääreen ja alkaa huimalla näppäryydellä soittaa Chopinin poloneesia. Mutta tuskin on hän päässyt alkuun, kun hän äkkiä kovalla, särisevällä akordilla lopettaa ja, kiertyen ympäri tuolilla, kääntyy vieraiden puoleen:

— Anteeksi, en näy muistavankaan!

Kuuntelematta niitä kohteliaisuuksia, joita hänen ympärillään lausutaan, kääntyy hän kuitenkin takaisin soittokoneen ääreen ja alkaa hitaasti ja juhlallisesti soittaa Chopinin surumarssia. Sen hän muistaa, siihen hän vaipuu ja sen hän soittaa loppuun. Mutta sitten tulee tavallinen valssi, hän soittaa sen koko voimallaan, improvisoi itse lisää ja nauraa soittaessaan. Mutta kestää hyvän aikaa ennenkuin kukaan rupeaa tanssimaan.

— Väsyttääkö? huutaa hän soittokoneen äärestä ja kääntää päätään.

Mutta puistossa, satavuotisten tammien alla astelevat sulhanen ja morsian käsi kädessä.

— Voitko luopua Arrakoskesta, koko synnyinmaastasi minun tähteni? kuiskaa sulhanen, painuen Agnesin puoleen.

— Kaikesta, kaikesta!

— Minä vien sinut syntymäkotiini Niemenin rannoilla, siellä me elämme erossa muusta maailmasta… Mutta sinun tulee kylmä, armaani, mennään sisään.

Dargis on aivan varma siitä, että hän rakastaa tuota valkeaa tyttöä, joka, myrtinoksa rinnallaan, astelee hänen vieressään. Hänen mielialaansa häiritsee tietysti nyt jonkin verran talon hermostunut rouva, mutta kunhan hän saa Agnesin kanssaan sinne kotiin!

Tanssi salissa on uudelleen alkanut ja Elina liehuu lattialla. Aurinko jo nousee ja väki menee työhönsä, kun hän hiestyneenä astuu ulos puutarhaan vievälle parvekkeelle. Nurmilla ja kukkalavoilla kiiltää kaste ja poutainen aurinko punaa puitten latvat.

Maantieltä alkaa kuulua kavioiden kapsetta. Sieltä tulee pieni poika hevosen selässä. Hän sitoo hevosen tikapuihin ja ottaa taskustaan kirjelipun.

Elina hätkähtää. Omituinen aavistus on hänet vallannut. Hän astuu poikaa vastaan ja ottaa lipun hänen kädestään.

Se on sähkösanoma.

Hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa sitä avatuksi. Hän tietää mistä se on, hän tietää, että se kutsuu häntä. Se mitä hän vielä ei tiedä, on, onko Yrjö sairastunut vai onko hän jo kuollut. Ja vavisten niin että hampaat kalisevat suussa, seisoo hän valkeassa puvussaan aamuauringon hohteessa, kasvoiltaan kalman kalpeana. Sulhanen ja morsiankin ovat saapuneet paikalle ja Agnesin hellästi hyväellessä hänen kättään, avaa Dargis sähkösanoman, joka on ranskankielinen, ja silmäilee sen läpi:

"Makaan sairaana Charité-hospitaalissa. Lähde heti matkaan. Vuorio."

— Kuollutko? kirkaisee Elina ja tarttuu sähkösanomaan.

— Ei, ei, rauhoitu! Hän on sairastunut…

Ja Dargis lukee hänelle sähkösanoman.

Elina ei itke, hän ei valita, hänelle on heti selvänä, että viipymättä on ryhdyttävä toimeen. Välttämättömimmät tavarat kokoon, rahaa, hevonen valjaisiin, passi, sitten laivaan!

Ettei hän vain tulisi myöhään! Miksei hän ole nähnyt unta tai varoittavaa näkyä, että olisi tietänyt aikaisemmin heittää tanssinsa? Ettei hän vain tulisi myöhään!

Dargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin.

Elina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää hän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan.

Dargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa tunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän edes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista! Mutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on kuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä.

Ja nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet jännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi.

Pitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä, hän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun.

— Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei liikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia.

Dargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään siitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin vilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala, Jumala, anna hänen miehensä elää!

Hän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin.

— Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti.

— Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, — tarmoni ei koskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään.

— Jumalan haltuun sitten!

Kadunkulmassa kääntyy Dargis katsomaan taakseen. Elina seisoo siinä mihin hän hänet jätti liikkumattomana kuin musta patsas. Hän ei voi erottaa kasvonpiirteitä, mutta sielunsa silmällä näkee hän edessään koko hänen olentonsa kaikkine vivahduksineen kuin heloittavana sateenkaarena.

Ja silloin hän tuntee: tuo nainen se on, joka hänen sydämensä vei, kaikki kalpenee hänen rinnallaan, hän, hän, eikä kukaan muu!

Hän on rakentanut taitavasti, muurannut kiven kiven päälle, uskotellut itseään ja muita. Hän on siihen määrään saattanut pettää itsensä, että hän nuorelle, rakkautta janoavalle tytölle on luvannut antaa jakamattoman rakkautensa.

Nyt raukeaa rakennus, hämähäkinverkkoa ovat olleet hänen siteensä, sumua, savua hänen lupauksensa! Mitäpä siitä, jos hän yksin saisikin kantaa rikoksensa seuraukset. Vaan hän otti särkyneeseen purteensa toisen, otti rakastavan nuoren tytön, ja hänen täytyy nyt kärsiä haaksirikko hänen kanssaan.

Hän olisi valmis mihin tahansa, kunhan saisi kootuksi kärsimykset omille hartioilleen, mutta astua tuon valkean tytön eteen ja sanoa hänelle: minä en voi antaa sinulle rakkauttani…! Heittää hänet, taitetun kukkasen lailla, tiepuoleen kuolemaan — kauheaa!

* * * * *

Elina varustautuu kaiken varalta. Hän on siitä varma, ettei hän tapaa Yrjöä elävien joukossa. Hän kuvittelee pahinta, hän näkee hänet jo ruumiina. Matkan pitkinä hetkinä on mielikuvituksella aikaa toimia. Ja se käyttääkin tilaisuutta hyväkseen, se ei heitä uhriaan yöllä eikä päivällä. Mutta mistä saaneekin ihminen joskus voimia: Elinaa ei väsytä, vaikkei hän nuku eikä syö. Hänen voimiensa lähde näkyy olevan loppumaton. Viime päivä on hänelle sentään melkein sietämätön. Varmuus mikä tahansa mieluummin kuin epävarmuus, tuo häälyminen toivon ja epätoivon, taivaan ja maan välillä. Sillä itse asiassa hän vielä toivoo, vaikka hän jo luulee toivon kipinän sammuneen rinnastaan.

Asemalle on muuan Yrjön tuttavista saapunut häntä vastaanottamaan. Hän tuntee hänet valokuvasta ja hän hänelle ilmoittaa varmuuden.

Oi, hän on odottanut pahinta, hän on jo mielikuvituksessaan läpikäynyt kaikki mahdolliset kärsimykset, mutta näin vaikeaksi ei hän ole voinut sitä ajatella.

Ruumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat syvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät silmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen jäykkä.

Vaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle rakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan… Hän ei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa… Kellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet laupeudensisar lattialta.

Hän herää jo seuraavassa hetkessä.

Nyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä vastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon hän on sulkeutunut — kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on ruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen silmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä, vaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin.

— Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. — Minulla ei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi!

Sairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle vahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät tahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan. Ei tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin… Mutta se on kallista! Riittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle. Hänellä on paljon, paljon rahaa… Ne riittävät!

Kotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen seurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä, hyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan. Mutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin itkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman ruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että junanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti. Siinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi lasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat…

Veera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet sähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät, kun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan hautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on sijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä.

Hänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian lesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että he menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule…

Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.

Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää.
Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin.
Hautaan, hautaan Yrjön kanssa!

Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee, itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan ei tahdo häntä armahtaa.

Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on purettu.

Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.

Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista, mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.

Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.

— Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.

Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.

— Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut sormusta.

— Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.

— Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, — jolloin sinun sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän rakasti toista…

— Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.

Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin itseään ja omia huoliaan?

Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.

Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.

— Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin kolkkona huudahduksena.

Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen ympärillään.

— Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee käsiään. — Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin monen ihmisen onnettomuuteen!… Agnes, älä hyväile minua, sinulla olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä sitä?

— Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!

Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.

— Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa. Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua…

— Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523

Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy. Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen edessään.

— Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.

Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.

— Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.

— Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille, sinulle ja hänelle, sen onnen.

Elina säpsähtää.

— Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää…!

— Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.

Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee sihisten.

Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita. Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä. Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen, joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo kaunis oraanalku.

— Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. —
Ja niin paljon kirjeitä!

Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki ovat olleet sumuna ja sateena.

Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!

Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään. Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!

Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten lukee hän kirjeen.

"Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.

    Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt
    tekemättä.

    Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain
    muutaman sanan.

    Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua
    tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko?

Tämä lehti on äitini haudalta.

Tervehtien

V.D."

Elinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen huulilleen.

Agnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti hengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen, käsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle.

— Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. — Noin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien sisar keskellä myrsky-yötä!

Yö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan vesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon sellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden täytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja.

Elinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla kynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja alkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut.

    "Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää,
    ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli.

    Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin
    eläin, kun se nousee talviunestaan.

Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi kautta, Vitold Dargis!

Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua, ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori.

Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin nuoruuteni palaa!

Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina kuuluu tänne saakka."

Elina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee sen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin hartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule hänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä on äänensä ja nurkilla nuottinsa.

— Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan, miksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen kiusaukseen?

— Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit minulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen?

— Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen tähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja miksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi, minulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon kaikkivaltiasta ääntä?

— Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata?

— Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen lastensa äidiksi?… Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon kukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki tunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut, yksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta sitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en ole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta.

— Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan tulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä eheyttä?

— Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain kerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee.

— Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen kehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken hyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni, kirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo ihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan itseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut autiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme. Pimeää siellä oli ja autiota!

Elina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee hänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin korkealle, että silta sen päällä huojuu.

Hänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on sentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole ollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa oli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän olisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä.

Kuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut rannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro laulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat.

Elina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita vastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin olisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä ainaista unohdusta.

Entä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä?

— Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja ummistaen silmiänsä, — armahda minua!

Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.

Ei aaltojen harjoilla, vaan hänen sylissään, hänen voimakkailla käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.

Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan, mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.

— Jumalani, kirkaisee Elina, — pelasta minut Yrjölle, jos sinun tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa…

Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee, että lautta liikkuu… Se likenee jo putousta…

Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.

Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.

Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.

Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:

"Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa suudelmani.

Elinasi."

XIV

Valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan, Vitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi, poskeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun silmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani!

Elina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa ja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy sohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri riemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko valaa sille kultiaan.

Mutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina odottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä! Raivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt pilvet, jouduttakoot ajan kulkua.

Mutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan.
Sillä jostakin kuuluu kuin itkua.

Se ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on kai myrsky, joka innoissaan vinkuu!

Ei! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa.

Elina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään.

— Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi.

— Miksi sinä itket? jatkaa Elina.

— Näin pahaa unta.

Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.

— Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, — peloittaako sinua nukkua?

Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen iloitsemaan…

— Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa puoleen.

— En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.

Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa, ja lähtee levolle.

Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on: hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan — hän on leski, jonka mies vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!

Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen tähtensä suree, on Vitoldin äiti…!

Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!

Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan paikalle…

Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton, tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä, mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?

Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän itkuunsa.

Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta. Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen viileän ilman hivellä kasvojaan.

Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi viihdyttää.

Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa
Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?

Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.

Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi
Arrakosken tiehaaran sivu!

Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut. Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!

Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.

— Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja koettaen nostaa häntä ylös, — miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!

— Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, — sitä kirjettä ei olisi pitänyt lähettää.

— Eikö? pelästyy Agnes. — En minä saattanut aavistaa muuta kuin että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä, postimerkkikin kuoressa.

— Hän tulee, kun saa sen kirjeen!

— Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen huulilleen.

— Ei, ei, hän ei saa tulla!

— Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, — sinä et tahtoisi antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi. Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa… Sinä katsot minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, — mutta minulla on päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.

Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.

— Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. — Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin itkit!

Agnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta.

— No niin, myöntää hän, — tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun täytyy sinusta erota… Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä muutoin… Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä.

— Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa kummastuneen katseen.

Agnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo.

— Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan.

— Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta käsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. — Ja minkä sinä sitten aiot asettaa elämäsi päämääräksi?

Agnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on hymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on salaperäinen sointu, kun hän puhuu.

— Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni maatilan hoidolle.

— Ja sinä luulet osaavasi?

— Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin.

— No niin, kunnes menet naimisiin.

Agnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti hymyillen:

— En mene!

— Mistä sinä sen tiedät?

— Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu siitä. Kuule nyt eteenpäin… Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja kun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa vastaan samassa kunnossa kuin isän aikana…

— Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, — mutta sinä olet nuori, sinä et voi viihtyä täällä!

Agnes käy äkkiä vakavaksi.

— Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi ajatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin itsekäs… Mutta nyt, lisää hän hiljaa — tahdon koettaa elää niinkuin Kristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita…

Kyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne kiireesti pois.

— Mutta Agnes, virkkaa Elina, — sinustahan tulee tuollainen äreä, katkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä.

— Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!

Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.

— No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö kadut, että lähetit kirjeen?

— Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä. — Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että oppisin unohtamaan itseni!

Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen polttavaa otsaansa.

— Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. — Etsikäämme häntä ja me olemme hänet löytävät!

* * * * *

Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti pehmeänä maat.

Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla, teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta, mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei edes huokausta metsästä tai järveltä.

Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla, matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän ilmoittanut Elinalle tulonsa.

— Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. — Vieläkö isäntä minut muistaa?

— Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille. Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.

— Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?

— Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean, koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä ajaa.

— Vai jo osaa poika!

— Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.

Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.

Dargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua ilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on etsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton.

Elinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai tuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä tuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko ajan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he tekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan, sitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia… Olisipa äiti vain elänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen.

Mutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä näyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa silmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas, joka menee ryöstämään toisen omaa… Mutta hän painoi alas ajatuksen, hän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta vastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja hänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi.

Aurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean hevosen harja liehuu.

Missä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei, hän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää, että hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut viivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski antaa pois hetkeäkään.

Taas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä hänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään…

Mutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen, epämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan saavuta onneaan…

Hän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan ylös mäkeä.

Harjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa täydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää kallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole sulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen, yllään musta puku.

Dargis tuntee hänet heti. Se on Elina.

On kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet keskelle pyörrettään.

Hän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan kunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että Arrakosken rouvakin on aamukävelyllä.

Poika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää hiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä, silmänräpäyksessä kadoten näkyvistä.

He seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin.

Mutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin heidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät erottaa.

Elinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän tuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään liikahtamaan.

— Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta tylsyydestä.

— Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi kuin kuolinkello. — En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan matkalla, jatkaa Elina, — enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle, sinua vastaan.

Dargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen unelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa, jota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä ikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan silmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän taas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa jo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on nainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi…

— Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, — selitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi!

Elina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää syvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle.

— Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä, joiden terä on ihmeellisen loistava. — Minä kerron sinulle kaikki.

Ja kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina:

— Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin eheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua, kosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin sinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan.

Dargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja kätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja, taistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa:

— Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää uudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena… Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon alta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä, hänessä oli maan haju… Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo lasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat minua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin… Olin niistä juuri päässyt, kun kirjeesi tuli… Niin selvästi näin taas hänet edessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni, Vitold Dargis… Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä tahdoin rientää hänen syliinsä… Silloin huomasimme molemmat… että meidän välillämme oli ruumis!

Viime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis on noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan.

— Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, — sinä tiedät, millä rakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme tahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina, aina olemaan välillämme.

Dargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on kuollut!

— Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas tuon sammuvan äänen puhuvan, — minä olen rukoillut kuolemaa, jottei minun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä… rakastanhan minä sinua vieläkin!

Viime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta hiiloksesta.

— Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken. Hauta olisi minulle parempi kuin elämä… Sinä varmaankin tunnet samaa. Mutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä minulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi. Tähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan ajatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua…!

— Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua levollisemmin, — on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle, koetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon…

Hetkisen he molemmat vaikenevat. Elina nousee ja astuu Dargiksen eteen.

— Entä sinä? kysyy hän hiljaa.

Dargis kääntää häntä kohti kasvonsa, joihin mielenliikutus näyttää ikäänkuin uurtaneen ryppyjä.

— Minullakin, sanoo hän, — on sisar ja syntymäkoti.

Elina tarttuu hänen käteensä ja pusertaa sitä lujasti.

Ääneti astelevat he Arrakoskelle.

Hetken päästä ajaa Dargis pois. Hän jättää nyt Arrakosken ainiaaksi.