III
Samana iltana, juuri kun hän oli syventynyt soittamaan, herätti palvelustyttö Mari hänet ilmoittamalla, että Veera rouva ja pikku Akseli odottavat eteisessä.
Hyvänen aika! Hän oli kokonaan unohtanut, että rouva Peltonen oli luvannut tulla.
Hänen ensi ajatuksensa oli lähettää Mari sanomaan, ettei hän ole kotona. Mutta samassa hän muisti, että hänen soittonsa tietysti oli kuulunut. Ja hänen vielä neuvottomana seisoessaan soittokoneen vieressä, karkasi häntä vastaan pieni poika, avosylin, punaposkisena, vaaleat kutrit häilyen hartioilla.
— Täti, täti, hyvää päivää. Mikset sinä ole käynyt meillä?
Elina laskeutui polvilleen pojan eteen, joka oli seisahtunut lampun kirkkaaseen valoon, sulki hänet hellästi syliinsä ja jäi sanattomana häneen katsomaan. Se oli harvinaisen kaunis lapsi.
— Täti, mikset ole käynyt meillä? uudisti poika kysymyksensä. — Isä ja Olavi ja Siiri ja Elvi käskevät sanomaan sinulle terveisiä ja että nyt pian tulisit.
Lapsen toinen käsi lämpimine punaisine kintaineen lepäsi Elinan olkapäällä. Sen katse kiersi ympäri huonetta ja pysähtyi vihdoin suuriin hirvensarviin ruokasalin seinällä.
— Täti mitä nuo on?
Mutta kun ei kysymykseen nytkään tullut vastausta, katsahti poika arasti polvistuvaan tätiinsä ja sanoi:
— Miksi sinä itket? Akki menee kotiin!
Silloin tarttui Elina hänen käsiinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.
— Et sinä kotiin saa mennä, kun kerrankin olet tullut tätiä katsomaan!
Ja nyt vasta huomasi Elina ovensuussa kälynsä, tervehti häntä melkein sydämellisesti ja rupesi riisumaan päällystakkia veljenpoikansa yltä.
— Täti on niin iloissaan, puheli hän, tuontuostakin suudellen pojan ruusuisia poskia, — kun taas saa nähdä oman pikku Akkinsa. Sinä olet niin kovasti kasvanut. Täti ei enää ollut tuntea… Mitä sinne Olaville kuuluu?… Voi voi, vai on Olavi ollut kipeänä eikä pääse ulos… Mitä täti nyt sinulle oikein näyttäisikään?… Ole niin hyvä ja istu, Veera. Saanko tarjota sinulle kahvia, tai ehkä mieluummin teetä?
Ja nopeasti riensi hän ruokasaliin antamaan palvelijattarelle käskyä ja palasi samassa takaisin kädessä lautasellinen omenia.
Hän oli hämillään, hän ei oikein tietänyt mistä puhua kälylleen. Ei hän myöskään tahtonut antaa Veeran alkaa, sillä hän pelkäsi hänen aikovan kajota heidän yhteisiin muistoihinsa. Hän koetti tekeytyä niin iloiseksi ja huolettomaksi kuin suinkin, heittäytyi vallattomasti istumaan suurelle karhuntaljalle, joka oli lattialla salin kulmassa ja veti Akin mukaansa. Vähitellen siirsi Veera tuolinsa heidän läheisyyteensä.
Veera Peltonen oli pitkä, solakka nainen ja kantoi komeaa, hienoista villakankaista tehtyä suomalaista kansallispukua. Hän ei enää ollut nuori, mutta kasvot olivat miellyttävät ja varsinkin olivat hänen suuret, ruskeat silmänsä ilmehikkäät.
— Vai on Olavi ollut sairaana, puheli Elina hajamielisesti, kiertäen
Akin kiharoita sormiensa ympäri.
Ja sitten he jatkoivat keskusteluaan tuulesta, ilmasta ja kesän vietosta.
— Elina, virkkoi Veera vihdoin, — minulla olisi sinulle pyyntö.
— No? sanoi Elina säpsähtäen.
— Se, että rupeaisit minulle modelliksi.
— Minä modelliksi? Mihin?
Veera siirtyi hänen viereensä karhuntaljalle ja alkoi hiljaa puhua:
— Katso, minä tahtoisin maalata kaksi taulua. Toista kutsuisin "suruksi", toista "iloksi". Toisen maalaisin seuraavalla tavalla: nuori tyttö tanssipuvussa, käherretyt hiukset, paljas kaula, paljaat käsivarret, huulilla huoleton hymy, ympärillä kotiljonkiruusukkeita ja kukkasia, kädessä naamio… Toisen maalaisin näin: nainen mustassa sileässä puvussa, sileäksi kammattu tukka, kalpeat kasvot, katse tähdättynä jonnekin hyvin kauas… ja siinä katseessa täytyisi kuvastua kaikki… käsissä murattiköynnöstä, josta hän punoo seppeltä…
Veera oli puhuessaan lämmennyt ja riistänyt Elinankin mukaansa.
— Mihin sitten tahtoisit minua, iloon vaiko suruun?
— Molempiin? Tahtoisin niihin saman henkilön enkä tiedä ketään, jonka piirteet niin herkästi vaihtuisivat.
Elina jäi miettimään. Asia häntä huvitti, hän oli jo unohtamaisillaan kaunansa rouva Peltosta kohtaan.
— Täti, keskeytti hänet samassa pikku Akki, — osaatko sinä leikkiä hevosta?
— Osaanko minä? huudahti Elina, kiinnittäen silmänsä lapsen kasvoihin, jotka niin paljon muistuttivat rakastettua veljeä. — Koetetaanpa! Haetaan suitset, kuka rupeaa hevoseksi?
— Akki on hevonen!
He hypähtivät molemmat ylös karhuntaljalta ja hetkisen kuluttua kiertelivät he huoneesta huoneeseen, varsinkin juosten ympäri ruokasalin pyöreän pöydän.
Äkkiä heitti Elina käsistään ohjakset ja piiloutui oven taakse. Lapsi etsi ja etsi ja kun he vihdoin löysivät toisensa, huudahtivat molemmat ilosta.
— Veera, virkkoi Elina äkkiä, pyyhkien otsaansa, — anna sinä minulle tämä Akki! Sinullahan on niin monta lasta.
Veera nauroi.
— Niin todellakin, jatkoi Elina innostuneena ja veti pojan syliinsä. — Enhän minä yleensä lapsia kärsi, mutta sinusta minä pidän, lieneekö sitten siksi, että olet niin isäsi näköinen. Tulisitko sinä, Akki, tädin pojaksi?
— Tulisin, jos täti aina leikkisi hevosta kanssani.
— Leikkisin, leikkisin, tietysti joka päivä!
Siihen ei lapsi vastannut mitään, vaan jäi miettiväisenä katselemaan eteensä. Elina ei voinut riistää silmiään hänen kasvoistaan. Valtaavina yrittivät jo muistot täyttää hänen mielensä, kun Veera äkkiä katkaisi hänen ajatustensa kulun:
— Mutta Elina, sinä et vastannut kysymykseeni.
— Mihin kysymykseen?… Niin tosiaan. Rupeaisinhan minä mielelläni modelliksesi, mutta minulla ei ole aikaa. Ja löydäthän sinä sopivampiakin.
Veera silmäili häneen hetkisen melkein rukoilevasti.
— Rakas Elina, virkkoi hän sitten, — se ei ole sitä, ettei sinulla olisi aikaa, mutta sinä et tahdo. Ethän ole vuosikausiin käynyt luonani. Minä odotin, että sinä toki edes lasten tähden…
Elinan kasvoihin oli äkkiä tullut kova, kankea ilme.
— Pitäisihän sinun tietää, miksi minun nykyään on vaikea tulla ainoan veljeni vaimon ja lasten kotiin…
— No mutta eikö sinun hyvä sydämesi nyt helly antamaan anteeksi, jos mielestäsi olisinkin rikkonut? Eikö nyt aika tasoita ja tuo unohdusta?
— Toisille näkyy tuovan hyvinkin pian. Minä en, sen pahempi, kuulu niihin.
Hetkisen katseli Veera surullisena ja neuvottomana eteensä. Hänen poskilleen oli noussut hehkua.
— Ihmiset ovat niin erilaiset, kuiskasi hän sitten ja laski kätensä Elinan olkapäälle. — Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Minä olen niin monesti tahtonut sinulle selittää kaikki, mutta sinä et ole tahtonut kuunnella.
— Enkä tahdo nytkään, sanoi Elina, ikäänkuin peläten kiusausta. —
Mitä se siitä paranee! Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
— Mutta että edes ymmärtäisit. Anna minun nyt kerran puhua suoraan. Rakas Elina… ja Veera tarttui hänen käteensä, ikäänkuin estääkseen häntä nousemasta.
— Katso, meitä naisia on kahta laatua: naisellisia, hyviä naisia, jotka, jos he joutuvat naimisiin, tekevät miehensä ja kotinsa onnelliseksi ja kasvattavat hyviä lapsia. Toisin sanoen: todellisia naisia, jotka täyttävät naisen todellisen tarkoituksen — tai jolleivät joudu naimisiin, pyhittävät elämänsä jollekin hyvälle tarkoitukselle, tulevat sairaanhoitajattariksi tai elävät jonkun sukulaisen kodissa, nauttien sen perheonnesta ja kutoen sukkia sen lapsille. Tai epänaisellisia naisia: joko nerokkaita, kevyitä, tai suorastaan miesmäisiä naisia. Nuo nerokkaat, jos he pääsevät kehittymään, tulevat hyviksi taiteilijattariksi, kevyet elävät perhosten lailla, liehuvat huvista huviin, joutuvat joko huonoille teille tai naimisiin, mutta tulevat miltei joka tapauksessa itse onnettomiksi ja saattavat muita onnettomuuteen. Miesmäisistä naisista en tahdo puhua, sillä he ovat luonnottomia. Mihin luokkaan kukin kuulumme, sen tiedämme kai itse…
Elina tuijotti kankeasti eteensä. Hän aavisti vaistomaisesti olevansa samaa mieltä Veeran kanssa, mutta sitä ei hän tahtonut myöntää.
— Sinä ehkä tiedät, sanoi hän, koettaen lyödä koko keskustelun leikiksi, — mutta minä kai kuulunen johonkin väliluokkaan, joka on sekoitus kaikista.
— Et, et, et, sinulla on taiteilija veressä.
— Kuulun siis toisin sanoen neroihin! Elina purskahti nauruun.
— Sinusta olisi varmaankin tullut hyvä taiteilija.
Hetkisen vaikenivat molemmat, sitten alkoi Veera taas:
— Kuuntele minua vielä levollisesti. Kun minä jäin leskeksi, tuntui elämäni aivan toivottomalta…
— Kuinka saatat puhua sillä tavalla! leimahti Elina. — Jäiväthän sinulle lapset!
— Niin, jos olisin ollut noita naisellisia, hyviä naisia, niin olisin tyytynyt siihen, mutta minä olin tottunut tuntemaan rinnallani miehen, joka täydensi vajavuuttani, jolta ammensin voimia ja vaikutuksia, sillä itsessäni olin itselleni riittämätön, puolikas. Etkö ymmärrä minua?
Elina oli lyyhistynyt kokoon, hän istui kädet silmillä, huojuttaen ruumistaan edestakaisin.
— Että sinä saatoit, että sinä saatoit! pääsi häneltä tukahdutettuna huudahduksena.
— Etkö käsitä, että jäin kuin pursi tuuliajolle. Olisin tahtonut kuolla… Ja ensimmäisen toivottomuuden laimennuttua valtasi minut ääretön ikävä. Olisin antanut mitä tahansa, kun olisin saanut uskoa huoleni jollekin. Mutta kenen olisin saattanut tehdä uskotukseni? Naisellinen, hyvä nainen olisi korkeintaan voinut itkeä kanssani, mutta ei hän olisi minua ymmärtänyt. Minä turvauduin miehiin — ja rakastuin. Alussa se minua kammotti, mutta sitten… niin, minä tottelin luonnon ääntä ja menin avioliittoon. Olen onnellinen, olen saanut itselleni toverin ja lapsillani on hyvä kasvattaja ja isä. Nyt tiedät kaikki.
Veera vaikeni, odottaen että Elina jotakin sanoisi, mutta hän pysyi ääneti. Keskustelu oli hänelle ollut kiusallinen. Hetken aikana hän jo oli tuntenut jotakin myötätunnon tapaista, mutta kun Veera sitten oli selittänyt olevansa onnellinen, ja mennessään uuteen avioliittoon tahtoneensa tehdä Akselin lapsetkin onnellisiksi, kovettui hänen sydämensä ja pahat sanat pyörivät hänen huulillaan. Hän ei kuitenkaan saanut niitä lausutuiksi, sillä Veera katseli häntä kuin armoa anoen. Hän kääntyi hänestä pois, hän ei tahtonut katsoa kälyään silmiin. Silloin näki hän pikku Akin nukkuneen viereensä. Lapsi lepäsi pää karhun pehmeällä päällä, kutrit valuneina punottaville poskille.
— Voi lasta, hän väsyi, virkkoi Veera. — Tulimme koko matkan jalkaisin…
Yhdessä nostivat he hänet mukavampaan asentoon ja Elina peitti hänet liinasella.
— Oletko minua ymmärtänyt? kysyi Veera vihdoin.
— Olen, vastasi Elina, — enkä sinua enää tuomitse. Mutta surulliselta tuntuu ajatella, että ihmisluonto niin pian unohtaa.
— Usko minua: se on meidän onnemme, sillä muuten emme saisi tehdä muuta kuin itkeä!
He siirtyivät vähitellen muihin asioihin, juttelivat Arrakoskesta, Elinan tunneista ja oppilaista. Mutta erotessa oli heidän suhteensa suorempi ja hellempi ja hyvästi jättäessä syleilivät he toisiaan sydämellisesti.
— Sinä tulet siis aivan varmaan? sanoi Veera vielä ovella.
— Kiitos, kyllä.
— Tervetuloa!
* * * * *
Elina ei vuosikausiin ollut käynyt Veeran luona. Kun Vuoriolaiset maaseutukaupungista, missä Yrjö pari vuotta oli ollut virkaatekevänä opettajana, muuttivat Helsinkiin, oli Veera jo mennyt uusiin naimisiin. Vain pojat Akki ja Olavi olivat jonkun kerran käyneet Elinaa tervehtimässä.
Sykkivin sydämin astui hän tuttuun taloon, mutta paljon se oli muuttunut. Tuskin sitä olisi samaksi tuntenut.
Veera otti hänet suurella sydämellisyydellä vastaan ja Akki karkasi jo eteisessä hänen kaulaansa. Salissa juosta sipsutteli Olavi, ensin hiukan ujostellen, mutta sitten hänkin kietoen kätensä tädin kaulaan. Se oli hento lapsi, silläkin oli kauniit piirteet, vaikkei läheskään niinkuin vanhemmalla veljellä. Tämä tuli enemmän äitiinsä. Elina ehti heti vaistomaisesti tuntea, että hän enemmän rakasti vanhempaa.
Veera toi nyt sisään molemmat nuoremmat lapsensa, Siirin ja Elvin. Elinalta pääsi ehdottomasti huudahdus, kun hän veljenpojista käänsi katseensa pieniin Peltosiin.
— Ei mutta, Veera, mitä terveitä, mitä suomalaisia olentoja.
He olivat todella kuin itse suomalaisuus ja terveys. Lihavia, tanakoita, valkotukkaisia, sinisilmäisiä, tyyniä ja levollisia. Elina ei voinut kuin ihmetellä. Heissä ja vanhemmissa lapsissa ei ollut vähääkään yhtäläisyyttä. Muuten oli koti aistikkaasti sisustettu: seinät täynnä suomalaisten taiteilijain tauluja, paljon kasveja, huonekalut suomalaista kuosia ja kunniasijalla keskiseinällä riippui kantele.
Ruokasali oli täydellinen suomalainen tupa: seinähirret peittämättömät, suuri avoin liesi, vanhanaikainen pohjalainen seinäkello, joka käydä raksutti, ja keskellä lattiaa maalaamaton puupöytä, tehty yhdestä ainoasta leveästä tukintyvestä.
— Me saimme tuon pöydän suurella vaivalla, selitti Veera, — Antin kotipuolelta. Nuo tuollaiset pöydät kulkevat oikeastaan perintönä suvusta sukuun. Nyt vien sinut pyhäkkööni.
Atelieeri oli ruokasalin takana.
— Täällä ei tosin vallitse erittäin "hyvä järjestys", selitti Veera hymyillen ja viittasi ympärilleen.
Hän oli oikeassa. "Hyvä järjestys" sieltä kokonaan puuttui. Seinillä riippui ja nurkkiin oli asetettu joukko puolivalmiita tai vasta aloitettuja kankaita, lattialla oli staflioja ja muita telineitä, pöydillä ja tuoleilla talttoja, värilaatikkoja ja rääsyjä, jotka olivat tahritut väriin. Sen kankaan eteen, joka juuri oli tekeillä, pysähtyi Veera, valaisten sitä lampulla.
— Se ei ole valmis, mutta ehkä siitä jo voi saada käsityksen.
Taulu ei ollut suuri. Se kuvasi taiteilijan työpajaa. Keskellä lattiaa seisoivat modellit: kaunis nuori tyttö, jonka yläruumis oli alaston ja joka hampaittensa välissä piteli punaista ruusua, kädet vyötäisillä, kasvoilla huoleton hymy, ilkkuva katse suunnattuna toiseen modelliin, joka seisoi häntä vastapäätä: luuranko, hampaissaan piippu…
— Aion antaa sille nimen "Virkaveljet", selitti Veera. — Se tulee ehkä näyttelyyn.
— Kuinka se on omituinen, sanoi Elina. — Se tekee ehdottomasti vaikutuksen… Mutta Veera, puhkesi hän samassa puhumaan, kun Veera oli näytellyt hänelle sekä valmiita että puolivalmiita töitään, — sinusta on tullut huomattava taiteilija ilman että maailma siitä mitään tietää.
— Kyllä siitä tiedetään, vaikket sinä tiedä, kun et vuosikausiin ole käynyt meillä.
— Mutta mikset koskaan ole pannut mitään näytteille?
— En ole tuntenut minkäänlaista tarvetta. Opettajani Münchenissä kyllä kehoitti, mutta miksi sen oikeastaan olisin tehnyt?… Mikä minua enimmän ilahuttaa on, että lapsissani huomaan taipumuksia maalaustaiteeseen. Tehkööt he sen, mitä en minä ole voinut tehdä. Tahdotko nähdä!
Veera vei Elinan matalan maalaustelineen ääreen huoneen kulmassa.
— Tuon on Akki maalannut.
— Akki! huudahti Elina ja sulki syliinsä pojan, joka ylpeänä seisoi kuvan vieressä.
Taulu kuvasi punatulkkuja pihlajan oksalla.
— Täti, se ei vielä ole luonnon mukaan, mutta pian minä saan ruveta maalaamaan oikein oikeita lintuja… Tahtooko täti nähdä värilaatikkoni ja pensselini?
Elina seurasi sanatonna, voimatta riistää silmiään pojan viehättävistä kasvoista.
— Täällähän me yhdessä maalailemme Akin kanssa, puheli Veera, siirrellen telineitä syrjään tehdäkseen tilaa. — Sehän noissa lapsissa on niin suuri lohdutus, että saattaa toivoa heidän tekevän synnyinmaalle sen, mitä eivät vanhemmat ole voineet.
Elina asteli kuin lumotussa linnassa. Veeran mieliala oli riistänyt hänet mukaansa. Tämä oli komea koti, sopusointuisa, kaunis koti, aivan toinen kuin muinoin hänen veljensä aikana. Siinä oli jotakin niin eheää, valoisaa, onnellista, alkaen sisustuksesta emäntään, joka kauniissa suomalaisessa puvussaan taloa johti.
— Tämä suomalaisuus on kokonaan Antin ansio, puheli Veera taas. — Hän on luonut kodin uudeksi, sillä hän on kasvattanut minut naiseksi… Alussa tuntui minusta mahdottomalta kotikielenä ruveta käyttämään suomea. Nyt olen tullut niin radikaaliksi, etten tuntisi olevani kotona, jollen käyttäisi suomalaista pukua. Tässä eheydessä on jotakin tavattoman suloista. Ainoa, joka vielä häiritsee, on nimeni, mutta sitä en sentään taida ruveta muuttamaan, lisäsi hän hymyillen.
Tupaan he sitten istuutuivat juttelemaan. Takassa leimuilivat koivuiset halot, muuta valaistusta ei ollut. Tuontuostakin kohenteli Veera rovioa pitkällä hangolla.
Isännän mukana tuli taloon kankea mieliala, vaikka jokainen teki parastaan sitä haihduttaakseen ja pysyäkseen iloisena. Hetken kuluttua lausui Elina jäähyväiset.
— Ethän pahastu, sanoi hän vielä ovessa Veeralle, — etten suostu pyyntöösi. Se on minulle itsellenikin vaikeaa, sillä tämän kaiken nähtyä olisi minun todellakin tehnyt mieli. Mutta ymmärräthän, etten ehdi, kun tuo ulkomaalainenkin nyt syö meillä päivällistä… Hän on kyllä vaatimaton, mutta kuitenkin…
— Minun täytyy valitettavasti sinut ymmärtää, vastasi Veera hymyillen.
He suutelivat toisiaan vielä kerran. Sitten läksi Elina.
Hitaasti asteli hän kotia kohti. Oli tyyni, kylmä ilta. Lunta tosin ei vielä langennut, mutta maa oli roudassa ja pilvet riippuivat raskaina taivaanlaidassa.
Hän elää ehyttä elämää, Veera, ehkä ehyempää kuin ennen. Ja kuitenkin elivät he Akselin kanssa näennäisesti mitä täydellisimmässä onnessa. Veera oli mieheensä niin kiintynyt, että hän miltei mustasukkaisen kiihkolla häntä vartioi. Ja vuoden hänen kuolemansa jälkeen on hän valmis lahjoittamaan hellyytensä yhtä eheänä toiselle.
Miten se on mahdollista? Eikö hän sittenkään ehkä koskaan rakastanut
Akselia? Tai voiko nainen rakastua kahdesti?
Onko hänen uskollisuutensa pelkkä unelma? Voiko hän, kadottamatta kunnioitusta itseään kohtaan, olla ensi lemmelleen uskoton?
Jos niin on, tekivät vanhat intialaiset viisaasti polttaessaan lesken hänen miesvainajansa roviolla!
IV
Elina Vuorio oli kahdeksan vuotta ollut naimisissa, ensi nuoruus oli jo jäänyt hänen taakseen, mutta vuodet eivät olleet häneen vaikuttaneet: Elina rouva näytti yhä vielä sangen nuorelta.
Hänellä oli solakka vartalo, pienet kädet ja jalat, säännölliset kasvot. Matalaa otsaa kaarsi paksu ruskeahtava tukka, poskipäiden ja leuan kaarevuus oli siro, profiili voimakas, silmät siniset, milloin vaaleammat, milloin tummemmat, joskus miltei mustat. Ihonväri oli tavallisesti kalpea, mutta muuttui vilkastuessa helakaksi punaksi poskille ja huulille. Kunnas oli kerran sanonut hänen huulistaan, että ne toimittavat samaa virkaa kuin hevosella korvat: hänen huulillaan kuvastui jokainen hänen mielialansa pieninkin vivahdus. Niillä väreili nauraessa hyvä, lapsellinen ilme, niissä oli milloin katkeruutta, milloin ilkeää ivaa, ylenkatsetta, sääliä, iloa, tuskaa. Löytyy kasvoja, jotka ovat kauniit, mutta jotka pian unohtuvat. Elinan kasvot painuivat mieleen niine ilmeineen, joita ne kulloinkin olivat tulkinneet.
Tuttavat olivat vakuutetut, että Elina rouva näyttelijättärenä olisi onnistunut aika hyvin, tai että hänestä pianotaiteilijattarena olisi tullut jotakin harvinaista. Hänestä ei kuitenkaan ollut tullut kumpaakaan, hän oli jäänyt miehensä vaimoksi. Joskus muistutettiin, että Elina rouva saattaisi olla vähemmän turhamainen — aina hän esiintyy uusissa puvuissa ja valitsee itsepintaisesti valkeita ja mustia värejä, jota ei saata leimata muuksi kuin haluksi herättää huomiota. Mutta samassa selitettiin toiselta taholta, että toki jokaisella on lupa pitää oma makunsa ja että Elina rouva pukeutuu kauniisti aivan erityisistä — isänmaallisista syistä —: hänen periaatteensa mukaan pitäisi suomalaisen intelligensin yleensä pukeutua aistikkaasti. Saatetaan muistuttaa, että ulkonaiset asiat ovat turhat, mutta tunnustetaan silti, että ulkonaisuus ja sisäisyys sittenkin täydentävät toisiaan ja että niiden tulee pyrkiä sopusuhtaisuuteen. Siisti puku antaa varmuutta ja herättää kunnioitusta.
— No mutta tuo etevä rouvahan kuuluu olevan hyvä perheenemäntäkin? saattoi joku kysyä, joka ei vielä tuntenut Elina rouvaa kuin nimeltä.
— On erinomainen.
— Mutta kovin kehuvat koketiksi. Sanovat talossa myötäänsä kulkevan nuoria herroja, jotka häntä liehittelevät.
— Siinä suhteessa ei todellakaan voi Elinaa puolustaa. Hän on herrojen seurassa liian vapaa. Mutta hän selittää asian sillä tavalla, että hän naituna naisena saattaa esiintyä kuinka tahtoo. Hän on muka "palovakuutettu", hänellä ei ole mitään vaaraa.
— Mutta mitä hänen miehensä sanoo?
— Hän ei koskaan kiellä Elinalta mitään. Hän luottaa häneen täydellisesti.
— He rakastavat toisiaan?
— Kovasti.
— Onko heillä lapsia?
— Ei ole. Siinä suhteessa Elina kyllä on hiukan luonnoton: hän kiittää
Jumalaa siitä, ettei hänellä ole lapsia.
Rouvat pudistelivat päätään ja hymyilivät surumielisesti.
— Hän arvelee, että niistä olisi vaivaa ja siinä hän epäilemättä on oikeassa.
— Mutta ei niitä silti antaisi pois!
Saattaa syntyä hetken hiljaisuus.
— Mutta miksei hän käy yhdistyksessä?
— Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista. Meitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja juttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa iloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului tuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut.
— Teillä on hauskaa?
— Äärettömän hauskaa.
— Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka sentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos ihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla.
— Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me keskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä juorua… Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka hyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen!
Niin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa hänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja Elina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein oli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö ilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään, että hän on mennyt kävelemään.
— Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras ehdottaa.
— Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin.
— Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka.
Vieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä, katsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään — tietysti joku Beethovenin sonaatti —, huomasi sitten, ettei kannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava:
Elina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä "Shakespearen draamoja". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin lukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran osaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren mustasukkaisuuden tuskia, kun — kello eteisessä soi.
Se herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä niin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee vieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön pyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi: "Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi… Mari ymmärtää, en ole sillä mielellä… En voi olla kotona!" Mari ymmärsi, hän oli palvellut Vuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua, painautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja peitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi niin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut mennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun Mari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan kotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä ulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta hänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten vihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen. Ei hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt. Sen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi viisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta!
Sillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut.
Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin… Toiselta puolen pidettiin luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa, ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii… Joku luuli tietävänsä, että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin… Mutta juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää, luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus: "opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se ala oli häntä lähempänä.
Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.
Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs "ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin hän nauraen vastasi:
— Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin hauska, kun on vakinaista työtä.
Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.
Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä asiasta väittelivät.
Sunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka olivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja.
Kerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet metsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko kaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski ja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren lahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia.
— Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä.
— Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille.
Mutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut päällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja tuupannut sen hihasta sisään.
— Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen iltakylmässä… Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän murhaajanne…
Dargis nauroi:
— Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla, että minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on jää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa märissä vaatteissa, tulematta kipeäksi.
Vasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan poskille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin takkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He sotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja joutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin oli tultu.
Elina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus kahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina oli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin mitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän piti huolta heistä molemmista.
Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin. Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.
— En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän harmistuneena Elinalle. — Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei hän jo ennestään ole siellä.
— Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina, jota Kunnaksen närkästys huvitti. — Eihän Dargis koskaan tule meille ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.
— Sitä ennen on myöskin tunti.
— Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani…
— No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on ulkomaalainen teillä.
Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja pidätettyä.
Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä, hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana, vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita, silmissä omituinen verhottu loisto.
— Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta, joskus heidän jäätyään kahdenkesken.
— Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat.
Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.
— Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin pitävät.
— Te olette silti — ainakin sinä — ihmisiä, joita ei ymmärretä, sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.
— Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään ymmärretä?
— Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien pitää.
— Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille… Vai olisiko hän ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?
— On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.
— No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, — sehän on päivänselvää, ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin vaarallinen.
Kunnas loi häneen pitkän katseen.
— Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!
— Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin? Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille, vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä…
Ja Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä.
V
Helsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon velvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto ja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan arvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa ja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri teatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja arpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun he viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia, kun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata maailmankirjallisuutta.
Nämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat tulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja tahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä…?
Helsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat kaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna "yksinkertaisen illanvieton". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua Kämppiin.
Kunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä.
Elina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve.
— Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen.
— Näytätpä sangen hyvinvoivalta.
— On tässä niin kivistänyt päätäni…
— Niin, ehätti Elina sanomaan, — ei Yrjö ole terve, hänen täytyy säästää voimiaan. Väitöskirja ja…
— Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut pitkänään. — Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä työtä…
— Mutta lepäisit!
— No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. — Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua. Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada maamme tunnetuksi ulkomailla.
— Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella…
— Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi niin paljon!
— Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä "yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin…
— Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.
— Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.
— Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi
Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.
— Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, — ja isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.
— Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, — heitän vain toisen takin ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.
— Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.
Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.
— Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen, puoleksi lohduttaen. — Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.
— Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea leikkiä. — Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen miehen talossa.
— Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.
Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen katsomaan.
— Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. — Mutta, lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti päätään, — sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan. Minä teen sinut vielä aivan terveeksi… Mutta kuulehan, minulla ei ole kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan lainaisi minulle pariakymmentä markkaa?
Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.
Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta ei puhunut sanaakaan.
— Kiitos, sanoi Yrjö, — emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis perässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti nukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista.
Elina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen kyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon heidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta, silloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen salin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti, näkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen mielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki rajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain hermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että tuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo oli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan.
Hän kääntyi ja avasi silmänsä.
Dargis seisoi hänen edessään.
— Elina rouva, mikä teidän on?
Elina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti nostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä seisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella.
— Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa.
— Huoliani, joita en enää jaksa kantaa.
Ja taas hän purskahti itkuun.
Dargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja tuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat.
Dargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä.
Oliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja sen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli luullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä tunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet jännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä!
Tunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka yhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin.
Ja niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa, niin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi hänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin kysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista. Hän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä takaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään saa.
— Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta tuskallisena huudahduksena.
Hän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten kaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä ja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen katselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja kuiskaten hän virkkoi:
— Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne?
— Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi.
Elina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen ajatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri asettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä hetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä versoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine nurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa ilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti, tunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli mieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka ensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka, mikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät!
— Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.
Mutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut. Hän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen katseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän olisi ollut höyhen.
Silloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi, nykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän oli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella riuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin pelastusta hakien.
Järkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta aika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä kokonaisia vuosia. Mitä… mitä tämä merkitsikään?
Hänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei tuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet ja hiukset käyneet harmaiksi… Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi — ja myöskin kauniimpi — kuin koskaan ennen…
— Elina rouva, virkkoi Dargis, — tulkaa tänne.
Elina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen tunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa hetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa, ja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä. Hän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä menettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista tuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen loistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja mielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän voi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä mihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka on hänen kätensä ympärillä.
Mutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt ikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen huuliltaan.
— Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, — nainen rakastaa kahdesti? Voiko esimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos hän on rakastanut miestään?
Hän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti.
— Voi! vastasi Dargis hiljaa.
— Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.
— Voi!
— Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon, jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.
— Ei, sanoi Dargis, — ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee…
— Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, — sitä vastaan pitäisi kynsin kourin taistella.
Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.
— Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, — mutta kaikkia teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään lakeja, se tulee kuin varas yöllä.
— Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen tuijottamaan.
Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.
— Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. — Sanokaa, sanokaa!
Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä… Hän sai kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin…
Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.
Ei, ei!
Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää mitään joka pysyy?
Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan, vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun syntitaakan.
Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.
— Elina, älkää itkekö, pyysi hän. — Miksi te itkette? Minä olen teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua, ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä…
Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa, hänen teki mieli repiä niitä.
— Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, — jos saisin sen tunteen tuntemattomaksi.
Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi saada tietää…!
— Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan kättä.
— En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!
Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.
— Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa…
— Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina ikäänkuin itsekseen.
Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta, niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa kirkkaudesta!
Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen.
Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi…
Mutta ei! Eihän hän saa…!
— Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, — on jo yö. Teidän täytyy lähteä.
Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut päästä jostakin pahasta.
— Olette oikeassa!
Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän tullut hulluksi?
— Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, — te pelkäätte minua.
— Niin, minä pelkään.
Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.
— Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, — enkä ihminen. Ja kuitenkin olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni… Älkää peljätkö, Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne sinne rakentele pesiään."
— Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, — sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.
Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö", tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.
Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.
Hän oli ylenpalttisen onnellinen — hän ei voinut sille mitään! Oli niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!
Ja ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien vanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet joutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja koko naissuvulle…
— Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän väänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten.
— Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni luvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä en ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut lumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta.
— Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla pusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka niin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka kieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän… Hänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas… Hän saattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran — kuinka hän saattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi olla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä…
— Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin, että vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu käsistäsi…
— Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua tarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään… tule kotiin! Eikö valitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne että sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen…
— Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen voimakkaaseen syliinsä… Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma lapseni!… Hän tukisi minua, hän hoivaisi…! Sellaisen pojan jos saisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen kammonut…
— Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin ja hän tulisi omakseni…!
— Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen luvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä uskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni!
Ja äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana siitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina sortui oven eteen.
Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista heräsi hän kuin unesta.
— Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!
Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.
Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen… Tai jos hän on kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja huomenna luetaan sanomalehdistä, että…!
— Minä olen sen kaiken ansainnut!
— Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua…!
Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.
— Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi. — En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle suuttuivat, kun yritinkään poistua.
Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä makuuhuoneeseen.
— On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, — kun on oma koti, ja oma vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni…!
Elinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui maahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.
— Istu polvelleni, rakkaani…
Mutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja nosti hänet ylös.
Kuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa, se se juuri oli Elinan onnettomuus!
VI
Dargis ei lähtenyt kotiin, hänelle olisi ollut mahdotonta sulkeutua huoneeseensa. Hänessä raivosi toivoton riemu, polttava, miltei fyysillinen tuska.
Pois, ulkopuolelle kaupungin, meren rannalle, missä saattaa hengittää, missä ilma on jäähdyttävää ja raikasta!
Hän elää siis vielä. Tunne ei ole kuollut, sydän ei ole kivettynyt, hän kykenee rakastamaan!
Mereltä päin puhalsi kylmä viima. Lahden pohjukka oli jo jäässä.
Dargis avasi päällystakkinsa ja sen alla olevan takin, avasipa vielä liivit. Hän olisi tahtonut paljastaa koko palavan rintansa.
Kerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja vilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi riistää rinnasta juuria myöten.
Hänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti ikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi, ainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut missään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu selässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu antautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan. Hän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja, tai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen vainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet tai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä kertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin hienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin vaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä. Ja opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän kotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin, innostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan, joka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi elonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet.
— Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, — kyllä me sinua kadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa!
Hän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää hänen sisässään oli!
Eikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän tummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki ylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja "kadotettujen" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää, jopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan, mutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut, niinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja kohtaa pohjan talven.
Hän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai oliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä.
Joka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen: koska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret hankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin tyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli rakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan asuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän uhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin!
Ei! Hän varmaan ei enää voinut rakastaa! Niin tuli hän Helsinkiin, näki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan hotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen tuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä taivaltamaan hänen luokseen.
Hän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi soitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli avaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä, valkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset pehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui miellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis käsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan sisään.
Hänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen heti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan takaisin.
Äkkiä vilkastuivat rouvan kasvot, hän kertoi, että tänä iltana oli suuret huvit, siellä saisi vieras nähdä koko suomalaisen yleisön koolla. Hän, rouva Vuorio, hänen miehensä ja sisarensa aikoivat myös sinne…
Vai oli hänellä sisar… Mahtoiko olla nuori ja kaunis… mahtoiko olla sisarensa näköinen?
Rouva istui pyöreälle tuolille flyygelin ääreen, selinpäin soittokoneeseen, ja hypisteli siinä elfenluista paperiveistä, jonka kärjen hän tuontuostakin pisti huultensa väliin.
Hänen jalkansa oli punakirjavalla matolla, se näkyi melkein nilkkaan saakka ja hän liikutteli sitä yhtämittaa, ikäänkuin tahtia lyöden.
Huonekaluista ei paljonkaan saattanut päättää perheen oloista. Ne olivat osaksi vanhaa kaunista tavaraa, ikkunoiden alla oli suuria kasveja.
Miehensä lähtiessä pyyhkäisi rouva kädellään hänen päällystakkinsa samettista kaulusta, johon nähtävästi oli tullut tomua.
Dargis huomasi tämän kaiken vaistomaisesti.
Hän odotti tavallista uteliaampana iltaa ja hämmästeli itse, millä varmuudella hän kertoi aikovansa viipyä Suomessa kokonaisen vuoden. Sillä eihän hän ollut päättänyt mitään varmaa. Mutta ehkä täällä saattaisi viihtyä…
Rouva Vuorion sisar oli viehättävä tyttö!
Oikein vahinko, että hänen niin pian piti matkustaa pois.
Olikohan hän muuten sisarensa kaltainen? Elina rouva oli lämminverinen nainen. Joka päivä osoitti hänestä uusia puolia ja jota enemmän hänen kasvojaan katseli, sitä kauniimmiksi ne kävivät. Oli nautinto nähdä häntä, kun hän innostui kertomaan jostakin. Ja kerrassaan ihmeellinen hän oli ollut, kun Dargis oli kertonut synnyinmaastaan ja hänen silmänsä olivat kyyneltyneet!
Dargis tutustui kaupunkiin ja kotiutui siinä, hän järjesti itselleen työtä ja syventyi siihen. Tuontuostakin tapasi hän itsensä kuitenkin liikkumattomana tuijottamassa eteensä: hänhän katseli rouva Vuoriota, hänhän näki hänet ilmielävänä.
Mahtoiko Agnes neiti olla hänen kaltaisensa?
Hän alkoi viihtyä yhä paremmin, hänen mielensä kävi tyynemmäksi kuin se pitkiin aikoihin oli ollut. Ja samalla alkoi hänen rauhaansa kalvaa omituinen ikävä… Mitä kummaa tämä oli?
Eräänä iltana piti hänen mennä ravintolaan… Paljon mieluummin olisi hän istunut Vuoriolassa kuuntelemassa soittoa. Siellä oli niin kodikasta ja lämmintä.
Sykkivin sydämin painoi hän kelloa. Palvelija avasi oven ja ilmoitti, että herrat kai jo olivat lähteneet. Rouva luultavasti oli salissa…
Vain hetkisen hän viipyy, sanoo hänelle vain hyvää iltaa…
Salin pöydällä paloi Yrjön työlamppu, muuten oli huone puolihämärässä. Permannolla pitkänään, puku kiertyneenä tiukasti ruumiin ympärille, oli Elina rouva. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, kasvot painuneina käsiin. Koko hänen olentonsa hytki itkussa ja tuontuostakin tunki hänen huuliltaan tuskallinen nyyhkytys.
Dargis tunsi ikäänkuin kadottaneensa maaperän jalkainsa alta, veri syöksyi hänen sydämeensä. Nainen, hänen naisensa, siinä avuttomana itki hänen jalkainsa juuressa.
Hän painui hänen puoleensa, näki helakan punan hänen kasvoillaan, tunsi hänen sykkivien suontensa kuumuuden…
Ja sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut!
Mutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen vaimo.
Kylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin rantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska taistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla hän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan.
Eilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä oli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin jota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus… ja samalla epävarmuus.