POHJALAIS-MAIJA

Muistelmia Hämeestä II.

I.

Lauvantai-ilta Pynnölässä.

— Ahhah, se oli terveellistä!

— Juu, se priskaa päätä ja niskaa.

— Mitähän tästä maailmasta viimein tulee?

— Kuinka niin?

— Kun ihmisiä aina vaan syntyy ja niin harvoin kuolee.

— Entä sitte?

— Mihin ne kaikki mahtunevatkin?

— Jaa.

— Aina melkein sanotaan uudenvuoden päivänä kirkossa, että syntyneitä on enempi, kuin kuolleita.

— Niin, ihmiset lisääntyvät maan päällä.

— Mitä siitä peräksi tullee?

— Se on, ja olkoon, luulen ma, meiltä peräti salattu. Tuommoinen keskustelu tapahtui kahden viisaan miehen välillä Pynnölän pirtissä, tuolla pitäjään takamaalla, missä nykyään jo on uutistaloja ja torppia taajassa todistamassa viljelyksen valloittamaa voimaa. Toinen keskustelijoista oli pitäjän mestari, kunniallinen suutari Joel Sunkreini, ja toinen oli yhtä etevä-arvoinen ja samaten "hyvin konstins' oppinut" pitäjän räätäli, Isak Malakias Saksmanni.

Eräänä talvis-iltana — se oli lauvantai neljättä adventtisunnuntaita vastaan — niin, silloin istuivat nuo mestarit Pynnölän pirtissä, toinen perä-, toinen ovensuu sängyn laidalla. Molemmat olivat paratiisin puvussa, sillä he olivat juuri tulleet kylpemästä. Talon uudessa saunassa oli kuppari-Kaisan sanan mukaan sinä iltana ollut erinomaisen hedelmällistä löylyä.

Senpä takia miesten punertava iho niin huimasti höyrysikin. Siinä he nyt istuivat, paita polvilla. Pihdissä keinui puoliväliin palanut päre, joka melkein keskupaikalta oli sen rautaleukojen välissä. Se paloi omia aikojaan, ja tulen puoleinen pää, kadottaen painoansa, nousi yhä enemmän pystyyn. Mutta mestarit eivät valkeasta välittäneet. Puoli pimeässä he ajelivat partaansa yllä kerrotun keskustelun ajalla, peilittä, saippuatta sujui tuo hengelle vaarallinen työ tottuneilta mestareilta; vieläpä oli aikaa keskustellakin.

— Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin
Ekyhtin sirkkoja.

— En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi päämeininkiä.

— En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon on, jota et sinä, enkä minä ymmärrä.

— Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi
Saksmanni.

Tätä viisaustieteellistä keskustelua olisi kai jatkettu pidemmälle, ja meillä olisi säilytettävänä jälkimaailmalle uusi filosoofinen keskustelu, dialoogi käsityöläisiltämme, ellei ajatuksen vuolle olisi toiselle uralle joutunut siitä syystä, että yhä uutta väkeä tuli saunasta pirttiin. Kun vihdoin kaikki ovat sijoittuneet pitkin laveata, honkaseinäistä pirttiä, niin katsahtakaamme vähän ympärillemme. Tuossa istuu pöydän päässä talon oivallinen isäntä, tanakka, ymmärtäväisen näköinen mies. Hänen kasvonsa ovat tyynet ja levolliset, niinkuin sopiikin olla miehen semmoisen, joka korpeen, kontion asumasijoille on jykevän uutistalon rakentanut, ja tyhjästä alettuaan on voimiinsa päässyt. Illallisen toimihin rupee emäntä, ja pian on hänen toimellaan ilmaantunut oivallinen ateria leveälle, yksipuiselle honkapöydälle. Tuolla kiistelee muurin takana lapsiparvi, ja nuot viisi pulleaa poskiparia osottavat, että niiden omistajilla on ollut tapana syötäessä kotona olla. Onpa tuvassa myös talon itsellinen, tuo tukeva, hartiakas Priski-Heikki; hän asuu Pynnölän maalla, pienessä mökissä, Linnaniemen niityn takana; mutta koska hänen oma saunatoppisensa vasta on "tasakerrassa", niin hän on ollut Pynnölässä kylpömässä. Hän on lähtemäisillään kotiansa kohden tallustelemaan, odottaa vain eukko kultaansa Liisaa, pitkää, laihanpuolista naista, joka muuripenkillä istuen tallukoita jalkaansa kiskoo. Mutta he karsivatkin jo matkoihinsa, kiittävät hyvästä löylystä ja sanovat Jumalan haltuun. Heistä ei siis sen enempää. Vielä näemme pirtissä pari puolikasvuista renkipoikaa ja piikatytön.

Viimemainittu on erittäin vilkkaassa puuhassa. Hän pöyhii vuoteita, laittaa sängyn oljet köyhkeöiksi, asettelee kauniisti raamit suoraan ja päänaluisten kohdalle puhtaat aivinaraidit. Kun hän vielä laskee peräsänkyyn — se oli haltijoiden sänky — kukitetun ryijyn, ja muihin lämpimät vällyt, niin silloin ovat sijat valmiit. Luulenpa unen niillä maistuvan ainakin yhtä makealta, kuin hienossa makuukammiossa, uutimien takana, höyhen-patjoilla, kahden raidin välissä, kunpa vaan nukkujalla on puhdas omatunto.

Siinä nyt on taas yksi pirttikunta lukijalle esitettynä — olen saanut sen kunnian! Mutta jos herrat Sunkreini ja Saksmanni, nuot tietoviisaat V:n takamaalla, eivät vielä ole sinua pelästyttäneet, niin jatketaan tuttavuutta! Enpä luulisi olevan häpeämistä, vaikka veljen kaupat tekisit heidän kanssansa; sillä sattuu niitä saamaan maailman matkoilla huonompiakin.

Kuka on siis Sunkreini? Hän on pitäjään mestari, konstin-oppinut, kunniallinen suutari, Joel Sunkreini, ijältään 37 ajastaikaa; 3 kuukautta ja 21 päivää. Ei se tosin ole iso ikä miehen iäksi, vaan tosi kyllin iso tuottamaan hänelle vanhan nuorenmiehen karahteerin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaa? Se taito oli pari, kolme vuosikymmentä sitten sangen harvinainen. Mutta kirjoittaa hän osasi. Tosi on, että hän ks:n sijasta täytti x:ää, ja kirjoitti k:n sijasta aina kun c seurasi g; mutta ajatus oli selvä — etu, joka monelta oikokirjoittajalta usein puuttuu. Jo isällänsä opissa ollessaan oli hän ollut, kuten sanottiin, tarkka kakara. Liidun palasella hän oli kotona parkittuun anturanahkaan usein piirrellyt latinaisia kirjaimia; Viipurilaisesta aapisesta oli hän oppinut kirjoituspuustavit; ja siitä sitte kehittyi Sunkreinin taidollisuus yhä enemmän. Olipa hän ollut oikein ahne kirjoitukselle; "Huutavan äänen" etu- ja taka-lehden vieläpä kannetkin oli hän kirjoittanut täyteen sananlaskuja ja omiakin ajatuksiaan. Lukumies hän oli, luki harvaan ja painokkaasti, vaan selvään — etu, joka monelta lukijalta tähänkin aikaan puuttuu. Niin sitä luettaman pitää, oli seurakunnan vakava kirkkoherra viime lukusijoissa hänelle lausunut — ja sen minä sanomattakin tiesin, oli Sunkreini kotiin tultuansa sanonut. Sunkreinilla oli kirjoja viljalta: Raamattu, Möllerin katekismus, Wigeliuksen postilla, Virsikirja, Huutavan ääni, vanhan Sunkreini-vainaan perintö, Neuvokirja nuorisolle y.m. pienempiä kirjoja. Mutta sitä paitse oli hänellä kirjoitettuja suomennoksia mainion ammattiveljensä Jaakko Böhmen kirjoista. Ne oli hän hiljattain saanut eräältä vanhalta kristityltä, jolle taas eräs sananpalvelija Pohjanmaalta oli ne suomentanut. Niitä säilytettiin pienessä tuohikontissa, joka neulomusmatkoilla oli kätkettynä erääsen lestipussin sivuosastoon. — Sen verran Sunkreinin menneestä historiasta. Näöltään oli hän jo tässä ijässään vanhanpuoleinen. Alituinen istumatyö oli taivuttanut niskan kymäräksi, kaartanut hänen leveän selkänsä ja vaivuttanut rinnan sisäänpäin. Kaarevan otsan alta näkyivät silmät puolihaaveksivaisesti katselevan tämän maailman "luomuksia". Useimmin ne aivan kuin lepäsivät, erittäin silloin, kun Sunkreini luki kirjojaan ja puheli, miten sielun on vaipuminen korkeimman, ainokaisen olennon makeutta ja karvautta maistamaan.

Kun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen oli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty, niin virkki Saksmanni:

— Veisataan nyt pari ehtoovirttä pyhä-illan kunniaksi!

— Ja sydämmiemme hartaudeksi, myönsi Sunkreini.

— Niin kyllä, onhan se sopivaa, lausui siihen isäntä.

Päät kampattuina, valkeat paidat yllä ja virsikirjat kädessä asettuivat he, Saksmanni edellä ja muut hänen mukanansa, loimottavan päreen ympärille. Pulleaposket. jotka muurin päällä nuhisivat, saivat pontevan käskyn olemaan koreasti ja kuuntelemaan. Siinä sitä veisattiin ehtoovirsiä useampiakin. Räätäli Saksmanni, jonka laululahjoja yleensä koko pitäjäässä kiitettiin, alotti; siihen yhtyi Sunkreini huononpuoleisella äänellänsä, isäntä ja vihdoin emäntäkin ynnä helevä-ääninen Johanna piika. Renkipojat istuivat sänkyjensä laidalla, mutta kellähtivät jo ennen ensimmäisen virren loppua pitkäkseen. Oli se tosin yksi-ääninen laulukunta; vaan sitä yksimielisemmästi veisasivat kaikki. Lapset kuuntelivat uskollisesti, sillä siihen oli heitä opetettu. Pirttikunnan laulu muutti heidän korvissaan yhä laatuaan; se kävi yhä hienommaksi, yhä taivaallisemmaksi; ja vähitellen vaipuivat lapset, yksi toisensa perään, unen helmoihin. Laulu kuului varmaankin unessaan hymyilemän pienokaisen korvaan, kuni hiljainen soitto Onnelan siniharmaan kunnaan takaa. Niinhän se on? Todistathan sen sinäkin, joka itse lapsena olet nukkunut äitisi hartaasen veisuun? Niinpä niin, jotakin "takasin saadusta paratiisista" tuntui tänä lauvantai-iltana olevan himmeänvaloisessa, nokisessa pirtissä. Kerupiimi miekkoineen oli tällä kertaa paratiisin portilta paennut. Jo menivät vaimoväetkin levolle, Omituisen värisevästi kuului vielä miesten suusta:

    "Kanss' lasten ja myös perheen,
    Lepään rauhass'; sill' murheen
    Kyll' Herra pitää meist'."

Mutta ei miehet vielä juuri maata menneet. Mehevää viisasta puhetta herui vielä tuokion aikaa Sunkreinin huulilta; leikkipuheita lasketteli Saksmanni, vakavia muistutuksia teki isäntä, väliin myöntäen, väliin eväten. Hän näki kuitenkin paraaksi mennä levolle. "Laarattuaan vielä itselleen nukkupiipun", meni hän sänkyynsä, ja kun hän oli kirmahuttanut muutaman siniharmaan savun nahkavarrestaan, pudota kolahti piippu lattiaan; hän oli nukkumatin matkoilla. Yhteen kuorsausnuottiin yhtyi hän perheväkensä kanssa. — He makaavat vanhurskaan unta, sanoi Sunkreini.

— Kyllä ne makaavat ahkerasti, ei ihme jos aamulla onkin hiki hatussa, sanoi Saksmanni leikillisesti.

Siinä nyt istuivat miehet taas vähän aikaa. Oli kuin heillä olisi ollut toisilleen jotakin sanottavaa, joka ei oikein tahtonut ottaa suusta lähteäksensä.

Siitä sitten nimesi Sunkreini:

— Kyllä me sentään, velikulta, olemme kuin kaksi mädännyttä kantoa!

— Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan värsyn eräästä huolilaulusta:

    "Kuinkas poika taitaa
    Olla nyt iloissans',
    Kuin kumppanians' kaipaa
    Vetisen silmän kanss'?"

— Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein muistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää, ja levätköön vahvass' rauhass'!

— Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.

— Ja siltä rauhan raukka saa, runoili räätäli ja jatkoi: Miks'ette ole jo katsonut itsellenne kumppania?

— Hm, hm, sanoi suutari, lahjat ovat moninaiset. Toisella on naimattomuuden lahja, toisella joku muu lahjansa.

— Niin minäkin ennen aattelin, mutta muijani kun kuoli, murhe mulle tuli ja huoli!

— Aina sinä vaan teet kaikki lauluksi; etkö jo siihen väsy?

— Hei, en! Kun istun klasin pielessä ja neuloskelen, niin väliin tuntuu niin oudolta. Kun katson ulos ja näen kuinka muut ihmiset ovat ulkotöissä, ja kuulen lintujen laulavan sinisen taivaan alla, ja näen orvokkien kukoistavan niin merkillisen näköisinä, niin on oloni niin lystimäistä. Silloin tulee mieleeni aivan kuin itsestänsä semmoisia kaikellaisia lauluja. Ja kun nuori kansa niitä halukkaasti laulelee, niin laulan minä heille. Ei suinkaan se synti ole?

— Puhtaille on kaikki puhdasta. Mutta etkös ole koskaan halannut itsellesi tunnon rauhaa, lujaa ja pysyväistä?

— Kyllä, usein halaan rauhaa, ja silloin otan pelikommoni ja soitan pari laulua, ja sitten on taas olo parempi.

— Hm, rauhakin on monenlaista, sanoi suutari käyden akkunaan katselemaan talvis-illan kimaltelevaa taivasta. Katso, puhui hän hiljaisesti, kuinka nyt on tähdessä, ja niinkuin selitetään "Jusun ja Enon kirjassa" (Sunkreini tarkoittaa epäilemättä 'Enon opetuksia luonnon asioissa'. Se kirja oli todella kansantajuinen.), ovat tähdet suuria palloja, niinkuin tää maakin, ja niitä on siellä epälukuisia ja niin pitkälle, kuin vaan ajatella jaksaa. Tuolla niitten keskellä lienee Rauhala, rauhan ja autuuden koti; sinne vetää näkymätöin voima ihmisen sydänkurjaa.

— Kas tuota tähtee, kun lentään se lähtee, lentäisin minäkin, jos siivet olis mull' — — —, runoili Saksmanni, nähdessään komean tähden lennon.

— Nyt on aika pakkanen, kirkas on taivas, ja pohjoinen palaa. Kuules, kuinka nurkissa paukkuu.

— On kai lauhtumaan päin, arveli räätäli.

— No ihmeellistä kolinaa, eihän se enää laitaa ole, sanoi suutari, nostaen päänsä tarkastelevaisesti.

Ja todella kuului erityistä kolinaa ulkoa. Miehet kuuntelivat tarkkaan ja tulivat sitten päätökseen, että joku oli porstuan ovea kolistamassa.

— Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea.

— Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni varovaisesti.

— Kuka siell' on, kysyi Sunkreini.

Ei kuulunut muuta, kuin kiihkeämpää kolkutusta. Ja kun suutari toisti kysymyksensä, niin valittavaa, epäselvää ääntä vaan kuului.

Ovi avattiin. Saksmanni näytti päresoihdulla valkeata pirtin ovella, että tulija saattoi pirttiin osata. Siinä hän nyt oli jo pirtissä. Se oli vaimoihminen, puettuna mustaan tröijyyn ja puoliskaiseen karttuunihameesen, — todella omituinen puku paukkuvassa pakkasessa. Huoaten ja väsyneen näköisenä istahti hän "hyvää ehtoota" sanottuaan muuripenkille. Hetkisen perästä rupesi hän päästelemään vihnikkeitä, joissa näkyi joltinenkin taakka riippuvan. Siinä työssä meni Saksmanni taiteilijan huomaavaisuudella häntä auttamaan. Olipa nuot kasvot kai olleet kauniitkin aikanansa. Nyt ne olivat laihat ja kelmeät; mustat silmiripseet ja musta tukka teki kelmeyden vielä silmiin pistävämmäksi. Jopa vihnikkeet saatiin auki ja taakka purettiin; siinä oli villahameesen käärittynä lapsi. Se nyt otettiin erille, vaimo asetti hänet muuripenkille viereensä istumaan. Hän riisui sen yltä nutturepaleet, puhalteli sen hyppysiin ja jalkoihin; mutta pienokainen ei suutansa avannut.

— Mistä vieras kotoisin on, kysäsi Sunkreini.

— Tuolta pohjan puolelta, oli vastaus.

— Mistä sieltä, jatkoi Saksmanni vilkkaasti.

— Kappaleen toiselta puolen Vaasan, vastasi vaimo puolitukehtuneella äänellä.

Mutta siihen jo isäntäkin emäntinensä ennätti herätä. Viimemainittu nousi vuoteelta ja rupesi sijaa tekemään uusia yövieraita varten. Tarjosi hän heille myös ruokaa, vaimo sitä ei maistanut, vaan sen sijaan korjasi lapsi kuppinsa kyllä kiireesti.

— Olen niin kipeä, vaikeroitsi vaimo, päätäni kivistää ja rintaani ahdistaa, tuolta kylästä asti olen kantanut Maria selässäni. Lahdella vajosin puolen kyynärää joka askeleella. Ja enempää puhumatta kallistui hän sijallensa ja vaikeni. Tyttö noin 5:n 6:n vanha, mustatukkainen lapsi, hän se kotvasen istui äitinsä vieressä ja katsella tuijotti ympärillensä.

— Oikeinhan sen silmät tulta iskivät, sanoi isäntä hiljaa emännällensä.

— Pane maata lapsukainen ja siunaa itsesi, sanoi Sunkreini ja sammutti palavan päreen pistämällä sen pesän edessä olevaan vesikiuluun.

— Herra siunatkoon meitä ja kaikkia, jotka kulkevat elon teitä, erittäin tämmöisessä pakkasessa ja lumen paljoudessa, huokasi Saksmanni.

Ja pian oli äänettömyys pimeässä pirtissä, ei kuulunut muuta, kuin vanhan säijärin yksitoikkoinen tikutus, jota kotisirkka muurin takaa säesti. Vähitellen alkoi uudestaan kuulua pirttikunnan kuorsaus aina yleisempänä sen mukaan, kuin kukin oli ennättänyt unen päästä kiini saada.

II.

Neljäs sunnuntai Adventista.

Huikeasti oli jo useampia kertoja huutanut orreltansa Pynnölän punaharjainen, pramea-pukuinen kukko, kun isäntäväki rupeaa nouseskelemaan makuultansa ja heidän perässänsä perhe muukin. Isäntä renkinensä menee talliin, emäntä rupeaa piian kanssa suurukseksi "perunoita kaappimaan". Mestarit vielä venyvät vuoteella. Siinä vielä unen kohmelossa ovat pirtissä eläjät ani harvasanaisia. Vasta kun Saksmanni sulavan nuotikkaasti on veisannut: Herää sielun' ja mielen', vasta sitten näyttää noissa heränneissä ruumiissa sielutkin eloon heränneen.

— Kuinkahan yövieras jaksaa, alotti emäntä kuiskaavasti; aamupuolella yötä, kun murheenani oli, ett'ei taikina vain olisi tiinusta maalle kuohunut, nousin ylös, ja kun kerran olin kollamustunut, niin valvelin try'in aikaa. Oikein minua kamotti sen puhe, sillä se oli niin outoa. Minä kysyin ensin: mikä teitin on, vieras, ottaisitteko juotavaa, sitten huomasin, että se olikin vaan taudin hourausta. Hän mutisi hammassalveesta epäselviä sanoja, mutta sen ymmärsin, että hän huusi kirousta ja kostoa jollekulle patroonalle, joka hänelle oli vääryyttä tehnyt. Oli hän myös puhuttelevinaan jotakuta hyvääkin ihmistä; sillä hän sanoi usein: te olette hyvä ja jalo, sen uskon, vaikka koko maailma teitä sanoisi pelkuriksi; te olette minun, ei teitä ota minulta muu kuin kuolema.

— Ettekö enemmästä selkoa saanut, kysäsi Saksmanni.

— En saanut, vastasi emäntä, sillä hän puhui niin kummallisen sekavasti, väliin hän sinutteli, väliin teititteli, ja pani aina joukkoon sellaisia outoja sanoja, että minua kauhisti.

— Se on kovin merkillistä, lausui Sunkreini miettivästi.

— Kas kuinka se taas sairastaa, huomautti isäntä.

— Pitää katsoa häntä, sanoi emäntä ja otti päresoihdun pihdistä käteensä. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki muuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli kyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta.

Kädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan henkitoreissansa oli vieras. Väsynyt, kiillotoin silmäys harhaili isännästä emäntään, emännästä Saksmanniin, Saksmannista Sunkreiniin, ja Sunkreiniin se jäi kummallisen terävästi katselemaan. Vielä vaimo osoitti hermottomalla viittauksella vieressään olevaa lasta ja sanoi silmä yhä kiinnitettynä Sunkreiniin:

— Pitäkää huolta lapsestani, — Mari, raukka, — älköön hänestä tulko äitinsä lainen — — lukekaa siunaus — — väsymys tulee — — on niin helppo käydä, — — kenttä on aivan lumeton — Akseli, sinä olet petetty — on niin keveää ja raitista. — Silloin alotti Saksmanni kuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen värsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut.

— Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini miettiväisesti.

— Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä.

— Mahdollista, myönsi Saksmanni.

Nyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen siinä käynyt oleminen. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, sillä kovasti kietoi se käsivartensa äidin kylmän kaulan ympäri. Kummallisesti säihkyi hänen mustat silmänsä, kun isäntä lempeällä väkinäisyydellä tahtoi häntä kuolleesta eroittaa. Ja sellaista silmän-tuikeutta säikähti itse arvokas Pynnöläkin, hän sama, joka monta kertaa oli nähnyt suden tai karhun silmät kiiluttavan muutaman sylen päässä, ja kuitenkin levollisesti tähdännyt ja ampunut. Mutta Marin kanssa ei hän ruvennut kiistelemään. Ei ollut siihen halua muillakaan miehillä. Emäntä sitä vastaan, ollen käytöllinen ihminen, otti vehnävenkaleen ja sokuripalan korkeasta peräkaapista ja meni päättäväisesti tytön luo.

— Tule pois piikaseni, tule, puhui hän, että äiti saa rauhassa olla, tule nyt saat nisukakkua ja sokeria. Tätä hellää kehotustaan auttoi hän samassa työllisestikin. Hän tarttui tyttöön; säihkyvin silmin, vaan kuitenkin vastustelematta hän antoi emännän menetellä tahtonsa mukaan. Ja hellästi, mutta päättäväisesti vei emäntä hänen peräsänkyyn istumaan.

Jo rupesi ääntänsä ilmoittamaan talon lapsiparvikin vuoteillansa. Nuoremmat kitisivät, vanhemmat lukivat aamurukoustansa. Suuresti kummastuivat he nähdessään muuripenkiltä liikkumattoman naisen ja vieläkin enemmän huomatessaan tummasilmäisen tytön istuvan peräsängyssä, pikimustat hiukset hajalla, ja ympyriäiset käsivarret paljaina.

— Mikä tuo noin ruma tyttö on, kysyi pikku Santeri.

— Se on vissiin mustalainen, kuiskasi Aatu, toinen veljeksistä.

— Noin mustat hiuksetkin kuin mustavainaan häntäjouhet, arvosteli
Katri, talon kymmenvuotias.

— Se on paholainen, kuin silmätkin noin palavat, sanoi vanhin veli,
Kalle, ratkaisevan päättäväisesti.

Arkeillaan alkoivat lapset siitä kysellä vanhemmiltaan asian laitaa. Mutta kun he eivät sanoneet tietävänsä muuta, kuin mitä toden mukaan tiesivät, niin kuiskailivat lapset epäilevästi toisilleen; he kyllä tiesivät mikä se semmoinen tyttö oli.

Ihmetellen katseli mustasilmäinenkin noita pienokaisia. Mutta hetkisen perästä loi hän silmänsä alas ja katsoa tirkisteli käsiinsä. Olipa aivan, kuin tytön mielestä ei yksikään noista pyöreöistä hämäläisnaamoista olisi hänen lähempää huomiotansa ansainnut.

Mitäs siinä olikaan muuta tehtävää, kuin ruveta kuollutta korjaamaan. Renkipojista meni toinen, vikkelä Miinan Janne Priski-Heikin Liisaa ja kuppari-Kaisaa hakemaan. Eikä kulunut puoltakaan tuntia kuin muijakset olivat tulleet Pynnölään, sillä heidän asuntonsa oli aivan lähellä, varsin hakavainion takana. Heille annettiin toimeksi ruumiin peseminen; ja sen toimensa he hyvin tekivätkin. Paikkakunnan tavan mukaan tuli heidän palkaksensa saada ne vaatteet, jotka vainajan yllä kuollessa olivat olleet. Eivätkä ne monenkertaiset toki olleet. Karttuuni hameen sai Priskin-Liisa ja lastinkitröijyn kuppari-Kaisa. Ruumis puettiin liinavaatteisin, jotka emäntä empimättä antoi hyvin varustetusta arkustansa; ja siinä lepäsi yövieras leveällä hartija-laudalla, vaikka "venytysvaate" peittonaan. Hänen rintaansa teki kukin nyt vuorostansa ristin merkin, vieläpä lapsetkin saivat käskyn mennä siunaamaan vainajata.

Ja sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja laulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun talvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään aittaan.

Kaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi. Olipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja laskenut kätensä hänen rinnalleen. Mutta kun äitiä ulos vietiin, niin silloin hän huusi ja paiskasi itseään kuin vimmattu, ja tahtoi väeltä väkisin mennä ulos. Ainoastaan emännän maltillinen puhe ja estos sai hänet pysymään huoneessa. Sitten asettui hän istumaan, ja katseli käsihinsä. Kolkko oli nyt olento, kuin kuoleman jälkeen ainakin, Pynnölän pirtissä. Muun työn puutteessa alkoi Kaisa koetella lastinki tröijyä yllensä. Mainiosti se sopikin. Mutta kyllä se "parempia" ihmisiä varten onkin tehty, näkeehän sen napeista ja kaikista. Mutta mikä kova se siellä rinnan puolella on? No ihme, lastinkitröijyssä on povitasku, ja taskussa pieni ympyriäinen rasia.

— Tästähän saan hyvän nuuskarasian, iloitsi Kaisa, vanha tuohitoosani onkin jo rikki, ja päästää löylyn nuuskaa lauhduttamaan. Mutta, hyvät ihmiset, eihän se aukekaan. Koittakaa isäntä te, onko teillä kovemmat kourat.

— Oikeinhan tämä on varvattu ja kaupungin tekoa, sanoi isäntä, ja koetti vääntää sitä auki. Ja aukenihan se sentään, vaikka vaivalla, kun isäntä huomasi vääntää vasta päivää.

— Mitähän tämä merkitsee, lausui hän katsellen rasian sisustaan.

— Taitaa olla oikein enkelskan nuuskaa ja kaitapuun öljyllä kastettua, arveli Kaisa toivehikkaasti.

— Eipä sentään, vaan katsokaas, sanoi isäntä, ja veti esille pienen metaljongin ja moneen kertaan käärityn hienon paperiliuskan. Olipa siellä pieni sormuskin, jonka kupeella kimalteli pieni lasihelmi.

— Ne ovat tietysti minun, väitteli Kaisa.

— Ne ovat tytön perintö, sanoi isäntä. Kaisan oli määrä saada tröijy, vaan ei sitä, mitä on sen taskussa, lisäsi hän, ja siihen päätökseen yhtyivät muutkin. Katsottiin noita kapineita tarkemmin ja tutkittiin.

Sormus oli kultaa, sillä olihan siinä "kissankäpälät" ja muut "kontrollit" kaikki laillisessa järjestyksessä, niinkuin räätäli selitti.

— Mutta mikä kello tuo messinkinen on, tuumasi vaimoväki. Aukeni sekin, ja sen sisällä oli nuorenpuolisen miehen kuva. Ei se vaimoväen mielestä oikein kaunis ollut, sillä siksi oli sillä liian suuri parta; silmät tosin olivat lempeät ja herttaiset.

— Hyvästi nyt taas, sanoi kuppari-Kaisa ja lähti pois. Ja ennen iltaa tiesi koko kulmakunta, että Pynnölään oli tullut Turkin kuninkaan puoliso, joka oli hovista pois ajettu maan kulkijaksi. Tuollainen kova onni oli häntä Kaisan käsityksen mukaan kohdannut sen takia, että hän kolmantena iltana lapsensa syntymisen jälkeen oli unhoittanut sitä siunata, ja että paholainen tuollaisen laimiinlyönnin takia oli ottanut hänen valkoverisen, vaaleahiuksisen tyttärensä kätkyestä, ja pannut puupölkyn sijaan; tuon pölkyn oli hän noennut ja piinnyt, ja sentähden oli tyttö niin musta sekä silmiltään että hiuksiltaan — ja tietysti myös sielultaan. Avattiin viimein tuo hieno paperikäärykin. Siinä oli kirjoitusta. Ja Sunkreini meni akkunan ääreen, josta päivä yhä runsaammin rupesi pirttiin tulvaamaan; hän luki paperista seuraavaa:

Rakas Aatelaite. Meidän täytyy erota; pahat henget ovat kaikki irrallaan. Huommenna olen onnettomin mies maailmassa. Älä tuomitse minua aivan ankarasti. Jumala siunatkoon sinua kallihini ja pikku Mariaani. Ikuisesti sinua muistan.

Akseli.

— Tytöllä on siis isäkin, sanoi suutari.

— Preivistä päättäen, tietomiehiä, lisäsi räätäli.

— Ihmeellistä tosin on tämä kaikki, lausui isäntä, mutta niinkuin se on, niin se on; mennään nyt suurukselle. Ja väki keräytyi honkapöydän ympärille; lapset saivat osansa suurehkolle tuolille laitetuksi. Mari taas sai ruokaa käteensä. — Ja niin se adventtiaamu Pynnöläisille valkeni.

Nyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi tuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle tytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin huonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi mennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli? Ja hän sen tekikin, pian seisoi hän sivakoilla suksillaan ja laski kinosten poikki seurakunnan kirkkoa kohden. Muassa oli hänellä tuo rasia sisällyksineen. Tuskin vielä oli talvis-ilta hämärällään ennättänyt pari hetkeä leikityttää Pohjolan lapsille "lymysillä olemista", kun räätäli jo oli hikisenä ja punottavana Pynnölän pirtissä. Hän ei ollut sellaisia räätäliä, joissa ei ole kuin luu ja nahka sekä ulospäin pistävät poskiluut, hän oli terveennäköinen ukontynkä, joka usein liikkui ulko-ilmassa, kesällä kalanpyydyksineen, talvella pyssyineen.

Hän se nytkin oli vain pilanpäiten kiitänyt kolme peninkulmaa ja toi tietoja kirkolta sanoen: Terveisiä kirkosta.

— Kiitoksia, kiitoksia, kuului monesta suusta, ja emäntä lisäsi:

— Mitäs kirkkoon kuului?

— Hyvää vaan, maisteri oli saarnassa.

— Mikäs oli tästi, kysyi suutari.

— Kukas olet? vastasi kirkkomies.

— Oliko uusia morsiamia, tutkaili Maijastiina piika.

— Olihan niitä pari paria. — Mäkelän Loviisakin taitaa jo miehen saada.

— Kenenkä hän sitten saa, kysyi Miinan Janne.

— Häppölän Villen.

— Keitäs toiset olivat, uteli toinen renki, jota tavallisesti Leenan Kustaaksi puhuteltiin, vaikk'ei hän siitä nimityksestä oikein "tykännyt".

— Sarkkilan Manu ja Pussinsuun Helviiki.

— Olikos kuolleita, kysyi isäntä.

— Ei muita, paitse eräs vaimo-ihminen Pohjanmaalta, jonka kuolema tapasi Halkipohjan Pynnölässä.

— Vai teetit jo hänestäkin kiitokset?

— Teetin.

— Mitäs rovasti hänestä meinasi, jatkoi isäntä.

— Mitäs se meinasi, kun minä selitin asian, niin huomasi hän paraaksi, että ruumis haudataan kristillisesti. Kyllähän se jutteli ensin, että tarvitseisi kirjoittaa hänen kotiseurakuntaansa; mutta koska siitä oli mahdoton tietoa saada, niin antaa olla, arveli rovasti, asian sillänsä. Tyttö taas luvattiin panna vaivaishoitoon.

— Paras lieneekin, koska näyttää niin kesyttömältä, tuumasi isäntä, jospa vaan joutuisi säällisten ihmisten heituviin.

Pirtissä oli väkeä muutakin, paitse tuttavamme. Sinne oli kokoontunut naapureita joltinenkin joukko Pynnölän kummallisia vieraita katsomaan. Kaikin kävivät he aitassa ruumiin luona, ja hartaasti teki jokainen ristin merkin sen rintaan. Mutta kummallisinta oli katsella tuota vaihetettua "tyttöriepua", joka arkana ja samalla huiman näköisenä istui sängyn jaloissa, "puhumatta pukahtamatta", silloin tällöin vain luoden tulisen silmäyksen johonkuhun läsnä olevaan.

— Ei se ole laita kakara, kuiskasi Kokkolan Karoliina naapurilleen.

— Kyllä kai se "parempien ihmisten" lapsia on, nuhisi Nikkarin Eveliina; hän oli, näet, kaupungissa ennen ollut palveluksessa, ja siellä saanut nähdä noita "parempia".

— Minä en sano mitään, mutisi kuppari-Kaisa, joka myös oli hätähätää illan kuluksi Pynnölään juossut, minä en sano mitään — — —

— Paras se olisikin, myödytti isäntä.

— Minä en sano mitään, alkoi Kaisa uudestaan, vaan sen minä sanon, ett'ei keisarin kuva suotta ollut sen nuuskatoosassa, ja se kivi sitten sormuksessa — ja preivit ja paperit — minä tiedän, mitä mä tiedän.

— Sen mekin tiedämme, ilkkui Koiramaan Eriika.

— Niin aina niin, hyvästi vaan ja kiitoksia paljo puhui Kaisa ja meni ovesta ulos.

Vähitellen seurasi muukin väki hänen esimerkkiänsä ja pian oli kotoinen väki ynnä molemmat mestarit illallispöydän ääressä; ilta joutui, yö tuli, ja Pynnöläiset panivat huokuulle, uutta työviikkoa vastaan ottamaan.

III.

Sunkreinin kasvatti.

Siinä se oli metsäpolun vieressä, aivan nurmikon reunalla, vähän matkaa laveasta Pohjan niitystä, tuo niin sanottu "littoskivi". Se oli tavallisen huoneen korkuinen, ylöspäin kaventuva, vähäsen sinnepäin, kuin Egyptin pyramiidia olen nähnyt kuvatuksi. Pääsi sen huipulle ihminenkin, sillä pitkin sen kuvetta oli loukeroita, jotka kiipeäjälle jalan sijaa tarjosivat. Hupaista oli muuten nähdä, kuinka Kalterin Ullan vuohet littoskivellä kilinensä leikittelivät. Jyrkkää rinnettä ne juoksivat huimaavaa vauhtia, ja tekivät senkin seitsemän hyppäystä ja kuperkeikkaa. Lapset odottivat puolinaisella vahingon ilolla jonkun noista uskalikoista joka silmänräpäys rapsahtavan maahan ja säärensä taittavan. Vaan loppupäätös oli aina se, että Ullan Kalle sota-päällikön ylpeydellä silmäili vuohiansa ja varmuudella lausui: ei tule mitään meidän muorin kuolemasta. Toiset lapset olivat melkein vihaisia hänellekkin siitä, ett'ei heille sattunut huvia nähdä vuohen jalkojansa taittavan. Mutta palataksemme vielä kiveen, oli se kelpo "littoskivi"; aika jättiläistä olisi tarvittu, jos sillä kivellä oli "littosta" eli "voileipiä" heitettävä. Littoskiven juurella oiva lähde; vesi oli siinä kirkasta ja maukasta; ja historiallisena totuutena on mainittava, että Herra Vallesmannikin kerran ryöstöretkellä ollessaan oli littoslähteestä juonut, ja kiittänyt sen vettä mainioksi,

Mutta lähteeltä kiviheiton matkan päässä oli suutari Sunkreinin asumus. Piha oli viheriäinen ja sievä; siinä kasvoi suuri pihlaja ja mehevä tuomi; keisarin kukat prameilivat seinuksella kilpaa orvokkien ja muiden luonnon vapaiden impien kanssa. Itse huoneuksessa oli neljä suojaa: pirtti, sen vastapäätä, eli sen suulla aittahuone, niiden välillä porstua; ja porstuan perässä oli pieni kammari kuin "pääskysen pesä". Hauskalta tuntui kyllä nähdä tuota pientä asumusta. Sen siintyneet kattomalat ja seinät, sen punatut akkunalaudat, valkeaksi savettu katon harjalla törröttävä takanpiippu, aitan nurkalla korkeuteen kohoova viiri kukkoinensa, sanalla sanoen: tuo asumus teki katselijaan hyvän vaikutuksen. Siinä suutari oleskeli silloin, kun ei ollut läänissänsä neulomassa. Sen oli hän perinyt vanhemmiltansa, niiden kuoltua, ja siinä oli hän jo asunut toista kymmentä vuotta ihan yksinään. Hyvin oli hän toimeen tullut; mutta mikäs hänen olikaan! Olihan kuppari-Kaisa sielunsa autuuden uhalla vannonut hänellä olevan aarteen, jonka hän muka pyttyyn kätkien oli haudannut tuuhean kuusen alle. Kaisa tiesi melkein sanoa, missä aarre oli; mutta eihän sitä sieltä saanut kukaan, joka ei uhria tuntenut. Mutta nyt, tämän kertomuksen aikaan, muuttuivat asiat. Vaivais-hoidolta oli hän ottanut turvattoman Marin hoitaaksensa aivan maksutta sitä varten vain, ett'ei hänen äitinsä perintöä, tuota rasiaa sisällyksineen, myötäisi hänen elatukseksensa. Sellaiseen kauppaan olivat kirkkoherra ja vaivaishoito tietysti olleet hyvinkin tyytyväiset, ja Sunkreini otti Marin luoksensa: otti hänen "kasvatiksensa ja lailliseksi perilliseksensä". Hän oli, sanoi hän, mielistynyt tuohon kummalliseen lapseen, jossa kahdenlaiset "elementit" eli elämänalueet (Latinan kielen tuntija tietää kyllä, ettei elementti ja elämä sanalla ole sama merkitys; mutta suutarimme ei tunne latinaa. Elementti on oikeastaan sama kuin alkuaine. Mutta ettei Sunkreininkaan käännös itse asiassa harhaan vie, huomaamme, jos tarkemmin hänen lausettaan ajattelemme.), hyvät ja pahat, olivat tavattomassa sekamelskassa; hän toivoi voivansa ne hänessä eroittaa, niin että muka hyvät pääsivät hallitsemaan ja pahat väistyivät.

Siinä toivossa oli vanha poika, tuo haaveillen tiedoitseva uskon mies, ottanut vilkkaan, vaan taipumattoman tytön kumppaniksensa. Todella omituinen pari! Kun suutari istui työssänsä, istui Mari pienellä jakkarallansa ja piirteli korkonaskalilla kummallisia piiruja anturanahkaan, tai katseli uutta kuva-aapistansa. Usein sattui että tyttö pisteli parhaan vasikannahan läpiä täyteen; sitten hän asetti sen päivää vasten, kurkisteli sen läpitse, ja sanoi tähtiä katselevansa; joskus hän sinkahutti aapisensa nurin niskoin nurkkaan. Hiljaisesti ja vakavasti nuhteli häntä silloin mestari ja selitti mikä oikein, mikä väärin on. Eikä olisi luullut tuon hurjan näköisen lapsen niin maltillisesti kuuntelevan "isän" puhetta — isäksi oli hän Sunkreinia tottunut jo nimittämään. Ihmeitä toki oli Sunkreini tehnyt, rakkauden voimalla oli hän saanut tytön luottamusta, sillä lapset huomaavat hyvin tarkka-aistisesti, kuka heitä todella rakastaa. Aapista luettiin ahkerasti, ja ihmeen pian Mari lukemaan oppi. Parin vuoden kuluessa ehti hän lukea moneen kertaan Sunkreinin kirjaston. Kirjoituksen oppiminen kävi yhtä sievään, kuin lukeminenkin, sillä peräti terävä pää, sen myönsi Sunkreini hymyillen, oli tuolla "tenavalla". Olipa Sunkreini aivan pulassa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa, erittäin kun Böhmeä luettiin. Silloin oli Marilla erinomaisen paljon kysymyksiä tehtävänä, kysymyksiä, jotka ennen eivät olleet mestarin mieleenkään tulleet. Mutta hän syventyi silloin korkeimman salattuun katselemiseen ja uusia selityksiä, henkeviä, asiaan koskevia sai ongelmoihinsa Mari.

Mutta ei ollut tyttö aina niin helposti ohjattava, sillä ei hän suotta "pohjalaista merenalaa" ollut. Usein katseli hän alaspäin, niinkuin ennen Pynnölän peräsängyssä. Usein istui hän littoskivellä ja katseli totisesti yli lavean niittymaan metsän rinnettä kohti. Joskus hän nousi seisomaan sen huipulle silmäilläksensä kauvas metsän siniharmaata rantuetta kohti. Äänetönnä kuunteli hän silloin, kuinka käki kukahteli isossa korpikuusessa, tahi kuinka "taivaan vuohi" mökötti aivan maallisten kaimojensa tavalla. Luonnon elämä, tasamaan raikas metsä-ilma oli Marin paras toveri. Kun luonto iloitsi, iloitsi hänkin; kun metsä huokaili, huokaili hänkin. Väliin nousi hän kivellensä ja huuhuta huijaili tyyneen ilta-ilmaan. Kymmenkertasesti vastasi silloin jylheä hongisto ja läheinen Kallasvuori. Huu, hui, kaikui silloin ylt'ympäri, ja Mari oli iloinen ja tyytyväinen ainakin siksi kerraksi.

Kun taas Ullan Kalle toi metsästä vuohensa littoslähteelle juomaan, niin uutta hauskuutta oli silloin Marilla ei Kallesta, sillä häntä ei Mari oikein suvainnut, vaan hänen vuohistansa. Vohlain kanssa kirmasi hän littoskivellä, kiipeili ja hyppeli niin vallattomasti, että Kalle, joka oli vanhempi iältään, pelkäsi hänen päistikkaa lähteesen putoavan.

— Älä putoo, älä putoo, ett'ei niskaluut mene suuhusi, huusi hän varoittavasti tytölle.

— Älä putoo, matki tyttö, älä putoo Kalle, ett'ei äitisi toru.

— Kuinka ma tästä putoon, mätäshän täss' on allani ja vahva maa, muistutti ällistellen Kalle, joka venyi lonkallaan kiven juurella ja katseli kirmaajoita.

Osasipa Mari suuttuakin leikkitoverilleen. Vihan vimmassa rupesi hän yht'äkkiä painimaan isompien vuohten kanssa — vohliin hän harvoin kajosi — ja koetti sysätä niitä alas kiveltä. Mutta näppärästi juosta kapitti vuohi kiven lapetta alas, tuli maahan ja oli taas silmänräpäyksessä huipulla, ja alkoi sarvillaan tonkia Maria. Leikkinä pitivät vuohet vain Marin vihanosoituksia. Ja sentähden olikin Kalle varma asiassansa, hymyillen hän vain sanoi:

— Ei siitä Mari mitään tule, että vuohi putoo.

Silloin oli Mari niin äkäinen, ja katsoi Kallea ja hänen nelijalkaisia tovereitansa niin tuiman pistävällä silmäyksellä, että paimen huusi paimenettavansa luoksensa ja lähti pois. Mennessänsä hän huusi: Sinä sen tulen tuonainen Pohjalais-Maija, kuinka oletkin häijy, olet kuin oletkin sinä vaihetettu pirun kakara!

Silloin istui Mari taas kivellä ja katseli alaspäin. Hän näytti paljon miettivän. Silmät tuijottivat lähteesen, huulet olivat uhkamielisesti kiini puserretut, silloin tällöin pudisti hän päätänsä, saadakseen vallattoman tukkansa silmäin edestä poistetuksi. Mutta sulipa sydän viimein, ja lauhkea itku kostutti mustan säkenöitsevät silmät.

Näin oli tapahtunut usein littoskivellä. Ullan Kalle tuli usein, heitti lonkallensa kiven juurelle, ja katsella töllisteli avosuin kivellä kirmaavaa impeä. Usein muistutti hän vihoissansa Marille tuota vaihetushistoriaa, eikä silloin leikki maistunut Marista enää miltään.

Ajat ne kuluivat vähitellen. Minuutti minuutin, hetki hetken lisäksi, siitähän syntyi aika — äpö ääretön. Vuodet vierivät; hiljaisuudessa eleli Sunkreini kasvattinsa kanssa. Ihmisillä oli paljon tekemistä siitä, kuinka he oikeastaan toistensa kanssa toimeen tulivat. Sunkreini ei enää käynyt läänissänsä neulomassa muualla, kuin Pynnölässä, sitä vastaan teki hän enemmiten työtä tykönänsä. Kyllähän Sunkreinilla ihmisiä kävi, mutta hänen perhe-elämästään ei päästy hullua harmaammaksi. Pienen pöydän ääressä istui useimmiten tummasilmäinen, lukein uuden näköisiä, kannettomia kirjoja — kirjoja, kelta-, sini- ja musta kantisia oli epäilyttävässä määrässä ilmaantunut pieneen klasikaappiin — tai istui hän neuloen. Se oli erittäin kummallista monen mielestä, ja kuka hänen sormensa oli neulalle totuttanut, siitäkin oli eri mieliä; toiset sanoivat hänen Pynnölän emännän luona koulua käyvän, toiset taas tuumasivat, että joka pikilangalla osaa neuloa se pikiämättömänkin kanssa toimeen tulee s.o. että Sunkreini itse olisi häntä opettanut; Kuppari-Kaisan elävä vakuutus taas oli, että tuommoiset vaihdokkaat osaavat tehdä kaikkia — jo ennen syntymäänsäkin. Ehkä oli näissä mielipiteissä vähän perää kussakin, mutta tavatonta oli vaan tuon kakaran terävyys ja näppäryys naapurien mielestä. Pienet taloustoimet teki hän tarkalleen: ihme kuinka hän miehisen ihmisen "huushollissa" noin oli oppinutkin! Priskin Lilja, jolle hän Sunkreinin käskystä oli kerran omaa tekemäänsä sahtia tarjonnut, todisti lujasti sen olleen, kuin "tupultti olutta". Vielä kummempaa oli kuitenkin se, että hänen neuloksensa oli hienompaa, kuin muiden tyttöjen, rihmansa tasaisempaa kuin vanhojenkin rihman kutojien; neuloipa hän kuorenuotan laiseen kankaasen sellaisia koukeloitakin, ettei kukaan ennen ollut nähnyt — mutta ne olivat kotosin tuolta — tuolta hornasta varmaan, oli Kaisa päätellyt. Ja tuo tumma, terävä katse, se se oli kamalin kaikista. Olihan lapsi kurja tavallisesti nöyrä, vähäpuheinen tyttöriepu, mutta niin äkkinäinen ja tuulihattu. Mutta kuinkas kävi kerran Keinumäellä? Silloin hän oli toisella kymmenellä jo pari, kolme vuotta. Hän nojasi kauvan aikaa mietteissään vanhaa leppää vasten, katsellen kuinka toiset nuoret kiikkuivat; mutta armas, kun keinu jäi tyhjäksi! Silloin hän hyppäsi kuin raivio siihen, rupesi polkemaan ja laulamaan, ja lauloi niinkuin pakana, ja polki kuin villitty. Ympäri rupesi keinu menemään kuin kela, ja hirveän huimasti kiersi siinä keinun kaljua urhean uskalias tyttö. Eipä siinä keinussa ollut sillä tavoin mennyt Koivulan Ristokaan, joka kuitenkin oli uskaliain kylän pojista, Kauhistuksella katselivat nuoret "suutarin Maijan" huimaa keinumista.

— Nyt sen on taas se peijooni sisässä, kuiskailivat he toisillensa.

Ja hirveesti huokuen, kuumana ja hikoilevana pudota mätkähti Mari nurmelle. Onni ettei tolppiin ja tukipuihin mäsäksi mennyt! Kaikki olivat säikäyksissä ja neuvottomina.

Sattuiko Maria, uskalsi Koivulan Risto vihdoin häneltä kysyä.

— Ei, oli Marin lyhyt vastaus. Pois hän sitten läksi Keinumäeltä taaksensa katsomatta.

Kunnahalta katseli Halkipohjan nuoriso mustatukkaista, sinihameista impeä, hän kun riensi helevän vihreää oras-vainion syrjää kotiansa kohti. Totisena oli erittäin Koivulan Risto.

Näin kului vuosi vuodelta; Marista ei sen selvempää metsäkulmalla saatu. Mutta asia vanhettui. Pidettiin luonnollisena, että Pohjalais-Maija oli sellainen, kuin hän oli. Enemmän ihmetelty, jos hän toisellainen olisi ollut. Mari parka! Kuinka vähän kukaan ymmärsi, tai sittemmin on ymmärtänyt, mikä hänessä oikeastaan liikkui!

Niin ehti Marikin rippikoulun ikään. Ja kirkolle Sunkreini kasvattinsa lähetti, ja toimitti hänet suntiaalle korttieriin. Yhdessä Pynnölän Kallen kanssa samosivat he maanantai-aamuisin metsäpolkua kirkolle, yhdessä tulivat he takaisin perjantai-iltasin. Kolmantena oli joukossa Ullan Kalle; hän oli tosin paria kolmea vuotta vanhempi, mutta hän olikin jo kolmatta "löysiä" koulussa; ja kirkkoherra sanoi epäiltäväksi asiaksi, pääsisikö hän nytkään "edes". Suu auki oli Kalle katsonut kirkkoherraa silmiin ja mutissut hampaittensa välistä: vai niin.

Mari sitä vastaan oli osannut lukea sekä sisältä että ulkoa; olipa hän osannut vastatakin papin kysymyksiin. Se vaan oli paha, että hän joskus oli hajamielinen eikä tiennyt, mistä kysymys oli. Silloin loi kirkkoherra häneen lempeän-moittivan silmäyksen, ja Mari kuunteli taas ja katsoi suurilla mustilla silmillänsä opettajansa huuliin. Rippikoulun loppupäätös oli se, että Mari oli niiden 70:n joukossa, jotka katsottiin tarpeellisesti valmistuneiksi Herran ehtoolliselle. V:n seurakunnan lapset laskettiin Juhanneksena ripille. Sen toimituksen on jokainen lukija nähnyt, jonkatähden kertomus siitä saakin jäädä sikseen, vaikka aine olisikin kiitollinen, kuten sanotaan. Mainittakoon vaan, että suutarin Mari oli merkillisen eroava muusta joukosta. Valkea hame, päässä ei yhtään mitään, korpinkarvainen tukka vain valui hartioille. Lempeän tyynenä polvistui hän sakramenttia saamaan. Mutta kyllä olikin kirkkoväellä pakinaa "mustantokosta" tytöstä. Häntä arveltiin jos joksikin.

— Tuoko nyt on se suutarin ihmelapsi, kysäsi eräs rusthollin emäntä
Pynnölän emännältä.

— Se on Sunkreinin kasvatti, vastasi viimemainittu.

— Eikä edes liinaripsua päässä, vaikk' on pyhä toimitus ja armotyö, kuiskasi Tanomäen Priita kuppari-Kaisalle.

— Pakana kuin pakana, huoahti Kaisa hurskaasti ja pani kätensä ristiin.

Loppuivat ne kirkonmenot, ja väki riensi kotia. Ja matkalla vasta paljon "mustalaistytöstä" haasteltiin. Mutta virsikirjat kainalossa asteli pieni parvi tuttaviamme monenloukeroista polkua kohden Halkipohjan kulmaa. Siinä oli Sunkreini kasvattinensa, siinä Pynnölän haltijat poikinensa, siinä Saksmanni, siinä Priski-Heikki, siinä kuppari-Kaisa punaruutuisessa hameessansa kiikutteli sauvansa nojassa. Ullan Kallen oli käynyt juuri niinkuin kirkkoherra oli epäillytkin. Kotomiehenä taas Pynnölässä oli pitkä ja laihan kalmea Priskin Liisa.

Siinä nyt asteltiin lämpimänä juhannuspäivänä, puhuttiin ilmanlaadusta, pellon pehmeydestä, juhannushallasta ja jos jostakin. Vaan äänetönnä astui kasvatusisänsä rinnalla valkohamehinen Maija.

Ensin oli lakeoita vainioita, sitten kukkivaa niityn nurmea, sitten upeaa kuusimetsää, sitten tultiin vihreään koivistoon, joka Pynnölän hevoisha'assa lehviänsä levitti; pitkin linnaniemen niityn aitoviertä kasvoi lemuavia pihlajia sekaisin tuomien kanssa, ja edempää, vasikkaha'an koivulehdikön alatse kiilsi juhannusauringon huikaisevassa valossa Pynnölän järven sinikirkas pinta; kiviheittomatkaa vielä pitkin kotovainion pientaretta, niin oltiin jo Pynnölässä.

Siellä oli Priskin Liisa laittanut tukevan päivällisen. Päivän kunniaksi oli valkea liina levitetty pöydälle ja seinäkaapista oli tammilautaset otettu esille ja pöydälle kauniisen järjestykseen asetetut. Mitäs muuta kuin mentiin aterialle. Kalle ja Mari olivat ääneti, niinkuin sopikin; toiset ne pakisivat kaikellaista.

— Kukahan se vieras herra tänään siellä kirkossa oli, kysyi emäntä.

— En tiedä minä suinkaan, lausui isäntä, vaikka kyllä näin hänen ensin perä-ovella, sitten meni hän kuoriin asti, ja katseli rippilapsia koko ajan niin tarkasti.

— Niin, selitti Saksmanni, kyllä minä sen vehkeet näin, ensin istui hän vieressäni käsityöläisten penkissä, vaan kun hän meni kuoriin, menin minäkin perässä, voidakseni paremmin kuulla lasten vastaukset. Tutkimisen jälkeen riensi herra unilukkarin luokse, ja unilukkari — me laulumiehet olemme hyvät ystävät — kertoi hänen juuri kysyneen Marin perustusta.

— Kyllä tunsin jonkun olleen takanani ja katselleen minua, tunnusti
Mari punastuen.

— Minä näin hänen muotonsa muuttuneen ensin punaisen, sitten vaalean karvaiseksi, kertoi Saksmanni.

— Tämä jotain merkitsee, tuumaili Sunkreini.

— Kyllä vissiin, vakuutti isäntä.

— No, mitä ihmeitä lieneekään tekeillä, päivitteli emäntä.

— Se rikas herra on vissiin heittänyt silmänsä Mariin, niin minä luulen, lausui varmuudella Priskin Liisa.

— Minä tiedän, mitä minä tiedän, pakisi kuppari-Kaisa salaperäisesti ovensuusta, jossa hän söi osaansa kädestään.

Ja vielä enemmän keskusteltiin sinne tänne herrasta, joka Marin perustusta oli kysynyt.

— Kaikki on Herran kädessä, oli Sunkreini lopuksi sanonut; ja se päätös oli kaikkein mielestä viisain. Parin hetken perästä päivällisvieraat erosivat.

Kun Sunkreini oli päässyt kotia kasvattinsa kanssa, istuivat he pienelle rahille pihlajan juurelle. Siinä imi mestarin sielu iki rakkauden tuoksua juhannus-illan juhlallisessa tyynessä. Monasti oli hän puhunut Marille, miten korkein rakkaus on pukeutunut moninaiseen pukuun, miten se kedon tuhansista kukkasista ja taivaan tähtitarhasta luo meihin sydämellisiä silmäyksiä. Sitä rakkautta näytti mestarin sisällinen silmä tähtäävän, sitä samaista oppilaskin sydänriemulla nautti; rauhallisen kirkkaina olivat vanhan pojan kasvot, juhlallisen tyyni oli sillä kertaa immen silmä.

— Isä, alkoi Mari puhua, olen usein ollut niin paha ja vallaton.

— Miksi, tyttöni, sitä nyt muistelet; eikö anteeksi-annon sana ole sieluusi sattunut?

— Kyllä, mutta sanokaa isäni, eikö se toinen enää saa minua valtoihinsa?

— Mikä toinen? puhu tyttöni!

— Se — se, joka saattaa minut niin onnettomaksi!

— Meillä kaikilla on jäsenissämme toinen laki, joka sotii mielemme lakia vastaan, se ei tule pois juuritetuksi ennenkuin kuolemassa, vaikka tosin sen voima päivä päivältä on heikontuva.

— Ei, isä, minä tarkoitan toista. Kylän lapset sanovat minua — nyt säihkyi immen silmä — he sanovat minua vaihetetuksi. Ja minä tunnen, ett'ei se olento, joka huutaa ja hurjistuu, olekkaan minun olentoni. Onko perää, että pahalla on erityinen, salainen valta minussa, onko mahdollista, että kätkyeeseni pantiin pahuuden luomus? Sanokaa, isä kulta, sanokaa, minä olen niin onneton!

Kauhistuksella kuuli suutari hämärää selitystä siitä aatteesta, joka tytön nuoreen mielikuvitukseen oli sattumalta, kuni paha siemen varahtanut ja vihdoin koko olennon anastanut.

Ja Sunkreini selitti asiata, selitti laveasti ja juurta jaksain.
Himokkaasti otti Mari jokaisen sanan hänen huuliltansa. Niinkuin
parantava palsami oli hänestä tuo levollinen, rakkautta henkivä puhe.
Hänen kasvonsa loistivat ilosta, ja isän kaulaan karaten hän virkki:

— Minä olen siis Mari, äitivainajani oma lapsi, ja minullakin on oma sielu, Jumalan luoma, puhallus Hänen Hengestään, niinkuin olette sanoneet; minä en ole siis paljas hirveä pelätti, jonka pimeyden henki on ilmoille tuonut.

— Sinä olet oman äitisi lapsi, minun lapseni ja ennen kaikkia Luojan rakkauden lapsi; älä enää laske tuollaista ajatusta mieleesi: se on vaan kiusaus.

— Ja se on minua kauvan kovasti kiusannut. Tuntui usein niin kummalliselta — älkää vain suuttuko isä kulta — tuntui usein niin kummalliselta, ollessani täällä yksin kotona.

Kun tuuli humisi pihlajassa ja sinikukat nyökyttivät päitänsä, tahi kun littoskiveltä katselin kauvas, kauvas taivaan rannalle, niin silloin tuli niin kovin ikäväni. Muistin äitivainaatani, ja hänen kuolemansa kalpea kuva on aina ollut edessäni. Kun vaan panen silmäni kiini, niin muistan viimeisen yön, jonka olin äitini kanssa; muistan, miten hän sairasti ja huokaili koko yön, siunaili minua ja silitteli päätäni; silloin tartuin häneen ja luulin kuoleman ottavan minutkin. Aamulla kuulin kummallista puhetta, josta ymmärsin lasten pitäneen minua jonakin oikein suurena hirviönä. Ja samallaista puhetta olen kuullut yhä edelleen.

— Tyhmäin ihmisten raakaa pakinaa; voi tyttöseni.

— En uskaltanut edes sinulle, isäni, puhua salaisuuttani, koska pelkäsin, että kauhistuisit ja hylkäisit minut peijoonina, niinkuin kaikki muutkin ovat tehneet, vaan pidin sen itsekseni. En edes itsekään ymmärtänyt sitä oikein selvästi, enkä luullut sinunkaan ymmärtävän, vaan pitävän sitä lapsellisena mielihoureena. Minä halasin usein muuttua pienen pieneksi itikaksi ja kätkeytyä kukkasen kupuun, tahi saada suuret siivet sivulleni ja lentää kauvas, tuonne siintävään avaruuteen ja muuttua pieneksi, vaalean siniseksi pilven laikaksi, haihtua taivaan sineen ja siellä yhtyä äitivainajani kanssa. Mutta kun en sellaista onnea voinut saavuttaa enkä päästä korkeammalle, kuin littoskiven huipulle, niin silloin syttyi sanomaton tuska rinnassani; minä vääntelin yksinäisyydessäni itseäni, enkä aina muidenkaan aikana voinut hillitä tuskaani.

Miettiväisesti ja silmä nehkeänä, oli Sunkreini Marin puhetta kuunnellut; hän virkkoi: lapseni on ajaa lennättänyt kummallisilla hevosilla; syvään sieluun paljon mahtuu.

— En ymmärrä isä. Kerran kuulin räätäliltä hiljaisen soiton; minä hiivin hänen huonettensa taka. Kuulin hänen laulavan ja soittavan; silloin oli hyvä ollakseni; mutta kun soitto lakkasi, tunsin aivan samaa, kuin Keinumäellä kiikusta pudotessani. Uskalsinpa kerran mennä sisäänkin, ja räätäli soitti ja lauloi minulle. Anna isäkulta anteeksi että tein sen tietämättäsi; mutta minun täytyi saada sitä kuulla, vaikka tiesin, ettet ole erittäin soitannon ystävä. Minä kävin usein siellä, hän soitti ja minä lauloin hänen tekemiään lauluja; silloin, luulen, olin Mari.

Ja isän kaulahan kapsahti tyttö; pehmeät kätensä kietoi hän hänen kaulansa ympäri ja pyysi uudestaan anteeksi.

Sunkreinin ääni vapisi ja silmä oli entistä levottomampi, kun hän lempeästi työnsi tytön pois ja lausui anteeksi-annon sanan.

IV.

Uusia tapauksia.

Aikoja kului, ja Mari oli jo kukoistava impi. Ei hän juuri korea ollut sanoivat tytöt; mutta pojat myönsivät yksimielisesti, että vaikk'ei hän ollutkaan "punainen ja valkoinen," vaan mustanverevä, niin oli hän kumminkin "herrasväen kaunis", sillä tuommoisistahan ne herrasväet juuri kuuluvat "tykkäävänkin."

— Kuuluuhan sillä sentään olevan ylkämiehiäkin, tiesi Priskin Liisa kertoa Pynnölän klihtaustalkoossa.

Ja siihen juttuun kävi muijatusina kiini, kuin koira kalikkaan. Klihdat melkein taukosivat työstänsä yleisen hartauden takia, joka jutun johdosta oli ilmaantunut Pynnölän pellavariiheen. Siellä sitä suutarin Mari maalattiin jos jonkin karvaiseksi.

— Niin se Koivulan Ristokin on olevinaan yli muita, "fiini ja ylösotettu", selitti Kalterin Ulla, käy simisäkissä ja vapriikin verassa, että läikkyy — —

- Ja paikkauttaa joka viikko saappaitansa Sunkreinilla lisäsi
Kairaniemen Eriika.

— Niin poika saa elää oman päänsä mukaan; ei ole isää eikä äitiä parempaan neuvomassa.

— Vielä se sen taitaa, vaikk' on taatimiehiä. Kummia kuuluu, maailma on villissä; ihmiset puhuvat tyttörassusta vähän niin ja näin, valitteli Tanomäen Priita vastaukseksi Eriikan puheesen.

— Voi nyt, voi nyt, vai niin, no kun yhdeksän sutia, kuului kymmenkunnilta naispuolisilta huulilta.

Luhassa loukutti pellavia Pynnölän miespuolinen talkooväki. Siellä ärähti vähäsen isäntä, ja heti akkojen arvostelu taukosi, ja Mari jäi rauhaan.

Silloin muijien suu kävi supukalle, tulta iski Tanomäen Priitan silmä, ja kiukkuisen voimakkaasti raatelivat klihdan rautaterät pellavasormaisia: seka-äänisesti läikkyi taaskin klihtojen kymmenlukuinen kuoro, jota viisi loukkua luhan puolella säesti.

— Hyvää huomenta, kuului riihen portailta, vähän ruotsinvoittoisesti.

Taukosi silloin Tanomäen Priitan klihta, joka oli lähinnä ovea ja kummastuneena katsoi Priita tulijaa.

Mikähän nyt Priitan on, ajatteli Eriika antaen sormahaisen, jonka juuri oli ottaa käteensä, pudota takaisin pellavaläjään.

Ja niin taukosi parhaimmassa järjestyksessä, yksi toisensa perästä, kaikki kymmenen klihtaa; ja samassa järjestyksessä rupesivat niiden arvoisat emännät katsomaan ulos syysaamun sumuiseen hämärään.

Se oli hienon näköinen herra, musta hattu päässä ja kultasankaiset klasisilmät nenällä. Hän toisti tervehdyksensä: hyvää huomenta.

Nyt vasta vastasi talkooväki, Priita ensinnä, sitten toiset:
Jumal' antakoon!

— Tiedättekö sanoa minulle, missä suutarimestari Sundgren näillä paikoin asuu, kysyi hän.

— Jaa suutariko, tutkaili Priita.

— Niin, suutari Sundgren, oli vastaus.

— Niin, Sunkreinia se kysyy, selitti Kalterin Ulla.

— Kyllä se tääll' asuu; kun menee polkua tuonne niityn syrjään ja siitä kääntyy pyörtänöä myöten, niin sitte siin' on kanssa suutarin asunto mäen takana, neuvoi Priita yhdessä henkäyksessä.

Herra murisi jotakin itsekseen ja pyysi sitten lyhyesti saattajaa. Priita pani päähänsä liinan ja astui riihestä ulos. Herralla oli ollut saattomies aina pitäjään "aukealla asti", mutta hän oli outo näillä seuduilla eikä osannut edemmäksi, kuin Pynnölään. Hän sai palkkansa. Herra läksi Priitan kanssa Sunkreinin asunnolle.

Toimekkaana mennä tohotti Priita edellä; missä veräjä, sen hän avasi selki seljälleen, missä portaiden avulla aidan yli oli mentävä, siinä hän repeli aidasta irti aidaksia, missä vetinen paikka, siihen hän mättäsi lahoja puita ja kiviä.

Puoli ivalla, puoli harmilla oli herra sanonut:

Luuletko sinä, että minä olen yksi lokomotiivi?

— Jassoo, vai lokomotiivi, korkea virka, arvaan, jassoo, soo, monta on virkaa, esivalta tarvitsee kaikkia; voi, voi tulkaa täältä, ett'ette suohautaan mene, korkeasti oppinut ja ylistettävä lokomotiivi! Näin hopotti Priita ja mennä sutasi edellä että "pää kolmantena jalkana".

Ja niin päästiin neljännestunnissa Sunkreinin asunnolle. Priita sai "juomarahaa" 25 kopeekkaa; hän olisi mielellään katsellut, mitä siitä peräksi oli tuleva; mutta portaille saavuttua oli herra lyhyesti sanonut: mene nyt klihtaamaan! Ja mitäs Priita muuta taisi, kuin mennä? Mutta Pynnölän riihessä kertoi hän kummia uteliaille kuulijoille: eräs suuren suuri virkamies, lokomotiivi oli tullut suutarille tutkimaan Marin perustuksia; ja mitä kaikkea nyt saivatkaan ihmiset vielä kuulla ja nähdä!

Mutta lyhyt oli herran käynti Sunkreinilla. Hän oli, puhuen asiansa suoraan, sanonut olevansa Marin isällinen ystävä. Viime juhannuksena kaksi vuotia sitten oli hän puolisonsa kanssa tehnyt huvimatkan V:n kirkolle laivalla, joka suvisin kaupungista teki tämmöisiä huvimatkoja lähipitäjien kirkoille. Kirkossa hän oli nähnyt tytön, joka oli erään hänen nuoruutensa ilmi-elävä kuva. Asiasta kyseltyään oli hän saanut tietää, että Marin äiti oli ollut juuri tuo nuoruuden ystävä, erään köyhän pappivainajan tytär Pohjanmaalta. Hänen nimensä oli ollut Adelaide S; ja köyhä kun oli, täytyi hänen jo varhain olla vieraan palveluksessa. Rikkaan maakauppiaan Salmell'in perheessä oli hän ollut, kuten sanotaan, huushollin päällä usean vuoden. Salmell'in poika Akseli, tulinen pohjalaisnuorukainen, oli rakastunut kauniisen Adelaideen, ja pian oli liitto iänikuinen tehty nuorten välille. Mutta vanha patroona oli sydäntynyt hirveästi, ajanut Adelaiden lapsinensa häpeällä pois ja lähettänyt poikansa kavaluudella sitä kyytiä merille. Tyttö sai kuljeskella lapsinensa sukulaistensa luona, elää halveksittuna heidän armoillaan ja kärsiä lankeemuksensa hedelmiä. Niin oli hän kuljeskellut usean vuoden, milloin neuloen, milloin mitäkin tehden elatuksensa takia. Akseli oli hädin tuskin saanut laivan kannelta pistetyksi kirjeen lapun eräälle kalastajalle, joka sen toimitti Adelaidelle. Sitten eivät he olleet toisistaan mitään tienneet.

Kun nyt Sunkreini kertoi Pynnölän yövieraan viimeisestä, niin vieras herra oli äänetönnä tuijottanut lattiaan ja painanut harmaan päänsä käsiinsä. Sitten oli hän mennyt syleilemään Maria, mutta arkana oli Mari ja vetäytyi pois hänestä.

Sunkreini oli ottanut valokuvan rasiasta ja tarkastellut vuoroin sitä, vuoroin vierastaan ja sanonut päättäväisesti:

Te se olettekin Akseli ja Marin isä. Eikä herra sitä takasin ajanutkaan, hän oli valmis ottamaan Marin luoksensa, hän kun oli varsin yksin perityssä kartanossaan, sillä hänen rouvansa ja pieni tyttönsä olivat kuolleet, tyttö jo monta vuotta sitten, rouva vuosi takaperin.

Mutta oli Mari kylmä ja heltymättömän näköinen. Kun vieras lähestyi häntä rakkautensa vakuutuksilla, sanoi hän:

Tiedättekö, kuinka paljon äitini on kärsinyt, ja kuinka paljon minä olen kärsinyt teidän tähtenne ja kuinka paljon vielä saan kärsiä?

— Nyt loppuu kärsimises; sinä tulet tietysti kanssani?

— Kärsimistä on hautaan asti, vastasi Mari.

— Tämä puutteellinen olo on niin vaikeata sinulle, nyt se muuttuu, selitti vieras. Minun luonani on sinulle tarjona elämän ilo ja onni.

— Kiitän, vastasi Mari; mutta oloni on liiankin hyvä minulle. Ette suinkaan, isäni te, minua hyljää, sanoi hän rukoilevasti Sunkreiniin kääntyen.

— Mutta täällä alhainen metsäkulman elämä, siellä sivistyksen valo ja monet muut edut, puhui Sunkreini.

— En ole sivistynyt enkä hieno, mutta sen verran tiedän, että olen kovin vähätietoinen, enkä sovi ylhäisten seuroihin. Antakaa isä kulta minun olla täällä, rakastakaa minua kuin ennenkin; ja te vieras, joka sanoitte itseänne isäkseni, antakaa minun olla täällä, minä siunaan teitä ja rukoilen puolestanne.

— Vai semmoisia, hm, hm, semmoisia on tyttö täällä talonpoikain joukossa oppinut.

— Eihän siinä liene mitään pahaa, kysyi terävästi Sunkreini.

— Lörpötyksiä, lörpötyksiä, joita et itsekkään ymmärrä, olet, suutari, tytön päähän ajanut. Tyttö tuletko kanssani, niin sinusta tulee ihminen; tosin olet hyvin metsäläisen näköinen, mutta seura ja uudet elämän tavat kyllä — — —

— En, vastasi Mari, ja mustat silmät säihkyivät taas kummallisesti, en milloinkaan; sillä meillä ei ole sama henki.

— Ilmi äitisi, nuot silmät, puhe, sanoi vieras innoissansa, ja kuin nuorukainen, nousi hän nopeasti seisomaan ja painoi palavan suudelman tyttärensä huulille.

— Jätä minut, sinä toinen isäni ja siunaa minua, koska kerran olen lapsesi, puhui Mari kiihkeästi.

Ja vieras puhui; — äitisi rakkaus, joka oli puhdas kuin lapsuuden unelma, varjotkoon sinua lapseni; muuta siunausta en voi sinulle antaa.

— Siunaa minua Herran nimeen.

— En voi, en tahdo lapseni.

— Sinä olet siis — sitä jo aavistin, voi, ja kuitenkin olet isäni.

— Pidä lapseni uskosi ja toivosi, sinä olet onnellisempi minua; näen toki, ett'ei meillä ole sama henki.

— Eikä sama rauha, jatkoi Sunkreini.

— Niin, vastasi vieras.

— Eikä sama toivo.

— Niin, niin.

— Eikä sama voima kärsimään.

— Ei.

— Eikä sama ylevä esikuva.

— Ei; mutta älä tuomitse onnetonta isääsi liian ankarasti, Mari, puhui vieras; minua petettiin hirmuisesti; juonilla saatiin minä siihen luuloon, että äitisi oli uskoton minulle, ja ennenkuin asian laita selveni, olin jo laivalla tarkan valvonnan alla. Sattumus teki, ett'en voinut palata, ennenkuin monen vuoden perästä, monen pitkän vuoden, joiden jokainen päivä tiesi kertoa niin paljon kavaluudesta ja itsekkäisyydestä. Ei ihme, jos onneton isäsi, paljon kärsittyään, on menettänyt uskonsa hyvään voimaan ja näkee maailmassa paljaita houkkioita.

— Onneton, huokasi Mari.

— Jää tänne, tyttöni, jää, se on ehkä sinulle ja minulle paras.

— Herran kiitos, sanoi Sunkreini, korkeimman käsi johtaa elämämme juoksun.

Ja niin se asia päätettiin kaikessa sovinnossa; ja puolipäivän aikaan lähti vieras herra pois.

Ei kukaan varmuudella tietänyt, mitä hän oikeastaan oli toimittanut. Huhuja siitä kulki kaikellaisia, erittäin oli Kaisa aina varma asiassaan; mutta akka parka oli niin usein lyönyt kirveensä kiveen, ett'ei häntä juuri suurin uskottu.

— Etköhän, lapseni, milloinkaan ole katuva, että hyljäsit luonnollisen isäsi, kysyi Sunkreini.

— En, isäni, sillä ensiksikin en olisi voinut häntä seurata lisäämättä hänen onnettomuuttansa, ja siksi toiseksi sanoohan sanassa: "Joka rakastaa isäänsä tahi äitiänsä enemmän kuin minua, ei hän ole minulle sovelias".

Rauhassa ja levossa taas joku aika edelleen elettiin. Mari tosin oli entistään murheellisempi, ja siihen hänellä oli omat pätevät syynsä; ja nuot ikävät huhut, joista Pynnölän klihtaustalkoossa oli puhe, saapuivat Sunkreinin korviin. Ja mikä ikävämpää oli, Sunkreini rupesi näkemään huhujen olevan todenperäisiä.

— Niin nyt on laita, isä, sanoi eräänä iltana Sunkreinille Mari istuessaan pöytänsä äärellä. Luulin jo päässeeni "siitä toisesta", mutta petyin. Luulin olevani korkealla kalliolla turvassa, vaan lankesin kauheasti.

— Herra armahda, huokasi Sunkreini.

Ja hirveän hirveä oli Halkipohjan kulmalla melu, kun tapahtui se, mitä huhu oli ennustanut.

Mari sai kärsiä häpeän; hänen sydämensä oli pakahtua ollessaan polvillaan kirkkoherran edessä, hän kun luki, miten tuo "eteenasetettu ihminen perkeleen yllytyksestä ja oman pahan luontonsa houkutuksesta oli langennut syntiin kuudetta käskyä vastaan". — Todella oli hän pahan vallassa; sielunsa oli pohjattomalla ikävällä himonnut vaipua tuntemattomaan ihanuuteen, ja siinä sielunsa poltteessa oli hän hairahtunut.

Mutta rehevänä rehvasteli upeassa Koivulassa Risto. Ei se poika isäänsä tullut, sillä isä oli tarkka ja raitis talon-mies, vaan poika rupesi ankarasti herrastelemaan. Isänsä perinnöillä laitteli hän uljaita kaluja, osteli hiljumia oriita, markkinoilla rupesi hän käymään ja väkeviä maistelemaan. Todella vahinko niin sievästä pojasta! Viiden kolmatta vanhaan oli hän oiva mies, eikä Marin vaikutus häneen ollut suinkaan vähäksi arveltava. Mutta markkinat, korttipeli ja irstas seura vieroittivat hänen mielensä tuosta pohjalaishempukasta, sillä kielletty hedelmä on ihana nähdä, ja lupaa paljon, vaan perästäpäin se karvastelee. Niin hänkin unohti viattoman herttaiset onnensa päivät Halkipohjan kunnahilla haaveksivan Marin kanssa, unohti ne, ja jos muistikin niitä, niin muisti ylenkatseella.

Toisesta pitäjäästä nai hän ja upporikkaan sai hän; ja komea oli elämä
Koivulassa, siell' oli Jumalan vilja ja tanssi sydänten riemuna.