Produced by Tapio Riikonen

KAKSI TOLPPAA; POHJALAIS-MAIJA

Muistelmia Hämeestä I-II

Kirj.

Kah [Gustaf Adolf Heman]

Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomien Osake-Yhtiön kirjapainossa, 1883.

KAKSI TOLPPAA.

Muistelmia Hämeestä I.

I.

Oletko, lukijani, käynyt V:n pitäjäässä, tuolla Hameen ja Satakunnan rajoilla, missä lounaisen vesistön keskikehto läikyttelee laineitansa? Jos tiesi sinne on sattunut, niin olet varmaan havainnut useoissa paikoin pitkänlaisia niemekkeitä luikertelevain laksien välillä. Kessi-paikoilla pitäjästä on niitä oikein kosolta; näyttääpä vesistö olevan yhtenä ainoana, pitkänä, monimutkaisena lahtena. Jos on kesäinen aika, niin näet niemekkeillä rehottavia vainioita suorine sarka-ojineen, ja vainiolakeuden keskellä hohtaa tavallisesti sievä talo, joskus punaiseksi maalattu ja valkeoilla akkunanlaudoilla varustettu. Kun suvisydännä tuuletarten vaiettua lahden läike on muuttunut juhlalliseksi tyyneydeksi, niin kauniisti kuvastuu helevän vehreä vainio lahden pintaan; katsellessamme pitkin yhä lavenevaa vesilakeata näyttää, kuin olisi Ahtola vehreässä juhlapuvussa. Ja mikä elämä ja iloinen hälinä on silloin niemekkeillä talojen lähistössä! Parin virstankin päästä, toiselta puolen järveä kuulee selviä ääniä, naurua, joka todistaa iloakin olevan ihmissydämmissä, laulua, joka helakkaana kaikuu illan tyynessä. Ja siihen lisäksi tulee karjan kellojen kilinä, kumea kaiku, joka ilmoittaa jonkun hongan elävän viimeisiä hetkiänsä, koirajen haukunta ja senkin seitsemän kolinaa ja kalinaa. Elämää on kaikkialla. Kummeksivan totiselta näyttää tuo talon vieressä vähälännällä kummulla kohouva rakennus katselevan sitä elämää, joka häntä ympäröi. Se rakennus on tuulimylly, tuollainen "harakkamylly", jonka koko "konsvärkki" ainoastaan yhden miehen voimalla kääntyy sinne, mistä tuuli kulloinkin sen lautaporttisiin siipiin paraiten "kosee". Kulje niemen rannikkoa edemmä, kierrä veneelläsi lahden tyyntä pintaa aina kauemmaksi, niin tapaat tuollaisia jauhinkoneita yhä edelleen. Ne ovat Laasmannin eli, niinkuin häntä kansan keskuudessa nimitettiin, Laasmannin Hermannin muistopatsaita. Tosin on kiittämätön jälkimaailma jättänyt hänen hautaristittä. Tuolla kirkkomaalla suuren, puusta rakennetun ristikirkon juuressa, jossa niin paljon älyä ja tuhmuutta on mullan unhotukseen mylleröitty, ei ole pienintäkään merkkiä muistuttamassa kirkkomiehelle Laasmannin nimeä. Mutta sittenkään ei hän ole jäänyt muistotta. Kun vinha vihuri pyörittää harakkamyllyn lautasiipiä vihaisella vauhdilla, kun myllymies tarkastelee jauhamista ja myllynryskeen säestämänä vetää yksitoikkoisella nuotilla iltavirttänsä, niin silloin myllymies tuntee, ettei hän syysyön yksinäisyydessäkään ole yksin. Onhan tuo "konstvärkki" elävän olennon tapainen, se liikkuu ja tekee työtänsä aivan kuin henki sen konehistoa elähyttäisi. Tässä ei ole tuota vesi- ja höyrykoneiden yksitoikkoista konemaisuutta, joka viimeiseltä tuntuu yhtä väsyttävältä kuin tuo monen viisaan opettama maailman elämän ijankaikkinen kiertokulku; vaan tuulimylly on vaihtelevainen, oikullinen. Se milloin harvassa tahdissa laulelee levollisesti: jaahin, jaahin, liikkuen vakavasti ja arvokkaasti kuin mikä flegmaatiko (hidasluontoinen ihminen) tahansa; milloin taas se kiihtyy kiivaasen kiireesen, rätittää ja sätittää kuin suututettu akka, milloin ryskää ja jyskää kuin uljas kolerikko (kiivasluontoinen ihminen), vaipuakseen hetken päästä mietomieliseen alakuloisuuteen kuin impi, joka on jäänyt vanhaksi piiaksi.

Mylly on myllymiehen toveri, niinkuin aalloilla keijuileva haaksi on merimiehen toveri; siinä näyttää olevan jonkunlaista henkeä, jonkunlaista salaperäistä itsetietoisuuden tapaista. Tuossa istuu jauhattaja kahnalla, laulaa laulamistaan, ja mylly säestää; jyvät juoksevat napaan milloin hiljaa ja hitaasti milloin taas ripeämmästi. Katsotaanpas jauhoja: ne menevät kädellä likistäissä kokkaroihin. Ei siis hätää! Pyöri mylly, hengi tuuli; pitkä on yö; ajatus kulkee, kiirii kauas aikoihin menneisin. Usea kymmenen vuotta on siitä, kuin Laasmanni oli täällä myllymestarina. Nuot kivet, tuon väkiraudan, trällin, hammasrattaan, kaikki asetti hän taitavalla kädellä paikoilleen; ja kun siivet oli ylös saatu, niin Hermanni oli mennyt siipeen, ja pohjoisen puhaltaessa meni hän mokomassa karusellissä 12 kertaa ympäri huimalla vauhdilla; ja olisi mennyt kukatiesi vielä toisenkin tusinan, ellei eräs työmies olisi käynyt häntään kiinni ja kääntänyt myllyä tuulesta. "Viina kortteli on minun, veto on voitettu", oli Laasmanni huutanut siivestä ales kiivetessänsä. Tuollaista tulee usein jauhattajan mieleen, hän kun himmeän lyhtynsä valossa istuu kahnalla ja valvoo. "Kun siis kaikki ympäri käy" — sanoo ruotsalainen sananlasku; ja ympäri käymisen mahdollisuus on tässä sangen suuri — kun siis kaikki käy ympäri, niin selvää on, että tässä ympäri käyvässä konehistossa pyörii — Laasmannin henki. Älköön lukija kuitenkaan tässä vainutko jotain uusinta sielun vaellus-oppia, sillä sellaista ei kahnalla istuva "myllymatti" käsitä; mutta sen hän käsittää, että miehen taito, tieto ja etevyys ilmaantuu hänen teoissansa; ja jos taiteesta puhuessa sanotaan hengen olevan kylmässä, liikkumattomassa marmorissa tahi kankaalla, jolle on pantu maalinkia, niin tottahan myllymattikin saa ajatella Hermannin ilmaantuvan myllyn kolisevassa konehistossa, jos ei uutena painoksena, niin ainakin kuvana, satuna, muistona menneistä ajoista. Laasmanni ei ole siis jäänyt muistotta: ja sehän olikin todistettava.

Myllymatin suosiollisella avulla aiomme vähän tarkemmin esitellä, mitä Laasmannin satu sisältää. Eihän siinä suuria ole maailmalle julistettavana, sillä hän oli, niinkuin sinä ja minäkin, vesitippa vain, mutta vesitippa, joka pudotessaan heijasti ruusun kirkasta taivaan iltavaloa ja sitten vasta katosi tietämättömiin, meren helmaan.

II.

Siitä on jo kulunut monta vuotta, kun Laasmanni oli paikkakunnalla myllyjä rakentamassa. Tuolta oli hän tullut ulkopitäjäästä ensiksikin Rautalan rusthollin myllyä tekemään. Silloin oli hupainen aika. Ei ollut puutetta ruoasta eikä juomasta. Myllymatti muistaa ne ajat yhtä hyvin kuin eileisen päivän. Kyntöpoika hän silloin vielä oli, ei ryypännyt viinaa eikä pitänyt suussansa tupakkia, mutta sen hän huomasi, että paremmat olivat ajat silloin. Ei tarvinnut mennä jokaista viinan tilkkaa silloin kaupungista noutamaan; ei tarvinnut "puulaakia" perustella prännien edustalla, joista ei annettu vähempää kuin viisi kannua kerrassaan — ikäänkuin ihmisen, saadakseen pisara vieraan varaa, olisi velvollisuus ostaa koko vuoden tarpeet yhdellä haavaa, tahi onnellisimmassa tapauksessa odotella tuntikaudet osakkaita puulaakiinsa! "Ei, heikkoja ovat herrojen meiningit", ajattelee Matti. Silloin antoi isäntä korttelin tahi puolen rengilleen, kun hän vaan pyysi, sillä viinaa, hopeankirkasta väkivettä keitettiin kotona. Totta oli, että isäntä lokakuun lopussa otti kamarinsa akkunan vuorilaudan välistä esiin "aarnakkansa" ja katseli sitä vähän aikaa sangen miettiväisenä. Siellä oli tavallisesti noin 30 t. 40 neulan kärjellä raapustettua viivaa ja koko joukko pieniä läpiä. Ja kun oli isäntä nämät yksinkertaiset "nuolenpääkirjoituksensa" lukenut, niin silloin renki parka sai tietää, että vuosipalkasta oli suuri osa mennyt kulkun kautta. Se ei ollut oikein hupaista. Mutta niin se oli. Ja ryypystä pääsi puhtaasti Laasmannikin, noin vaan purematta, katkaisematta — hän kertoi viinahampaansa tapaturmassa taittuneen. Riemullinen oli meno Rautalassa erittäin iltasilla, kun mestari miehineen oli jättänyt myllyn mäelle parempia aikoja odottamaan. Aika suka vaan oli se mies! Rautalan pirtissä, jossa hänen tyyssijansa oli, ei kukaan saanut rauhaa hänen juoniltansa. Tavallisimpia kepposia oli se, että hän, kun joku juuri oli istua, sieppasi tuolin pois. Siitä mätkähti istuja "tasapohjin tantereesen"; ja yleinen nauru helskyi huoneessa, jotta nuoha orsista rapisi.

Kerrankin muutamana aamuna oli Maija piika, jo muutaman tunnin valvottuaan, heittäytynyt uudestaan vuoteelle, noin vain kuten sanotaan päivän tuliaisille. Mutta kuinkas kävikään hänen noustessaan? Hän nousee ja hieroo silmiään: mutta astuessaan lattialle seuraa häntä kiinteästi raiti, raidissa on kiinni peitto, peitossa raanu, raanussa Teenu-rengin liivit ja liivissä on sukkarihmalla sidottuna talon pulskea kissa. Ja kun Maija "kimpsuen, kiukutellen", päästäen aika rämäkän, hyppelee lattialla, niin tuli tuo pitkä "hinkhamppi" koko pirttikunnan nähtäväksi. Laasmanni sen oli tehnyt, neuloen Maijan kiini tuollaiseen seuraan.

Tapahtuipa kerran Teemullekin seikka, jolla oli vähää suuremmat seuraukset kuin Maijan hinkhampilla. Eräänä talvi-aamuna, kun suurus oli syöty ja metsään-lähdön aika oli tullut, pukeuvat miehet nahkoihin ja "pussi-mekkoihin". Tämä viimeksi mainittu vaate oli tuommoinen rohtiminen, napiton, paidan tapainen, jossa oli ympyriäinen pään läpi, vaan joka muutoin oli aivan umpinainen. Kun sitten päivän sarastaessa talon 5 hevosinen ja 4 miehinen työvoima meni "takamaahan" halkoja noutamaan, niin Teemu, pitäen kiinni voudin asemasta muka edellä kävijänä, ajoi aivan ensimmäisenä. Hän seisoi re'essänsä ja laski laulun soimaan raikkaasen pakkas-ilmaan. Tyytyväisenä lauleli hän; hepo astui verkalleen kovaksi sotkettua tietä Alvolahden jäätyneellä pinnalla, reen jalas sujui sutevasti liukasta raitiota, silloin tällöin vähän nirskuen. Koko raikkaan rintansa ääni-voimalla lauloi Teemu:

    "Pihlaja kasvaa punasia marjoja,
    Tuomi se kukoistelee. —
    Eikä se oikia priiari ol',
    Joka kahta rakastelee.

    Ilmat ne taitaa muuttua,
    Koska taivas se ruskottelee;
    Enkä minä plikka sinua nai,
    Ja vaikka ma uskottelen.

    Talo kuin linna ja poika kuin herra
    Ja hevoinen kuin mäki;
    Herraksi kultan' luulikin,
    Kun hän ensi kerran näki".

Näin lauloi Teemu; reki vieri, tie lyheni, jotta pian jo oltiin päästy lahden poikki, ja eläen itse runon maailmassa arvelee tuo "herraksi luultu", litteänenäinen renki-vouti, tuo pussimekkoon puettu, reessään seisova, tanakka mies, että Herramme hänestä lienee aikonutkin jotakin parempaa kuin tavallista työmiestä. Sellaisilla laululahjoilla olisi hänestä saattanut tulla lukkari taikka ehkäpä pappikin. Teemu vaipuu todellisuudesta ihanteellisiin unelmiin. Hän tahtoo "preistata", kuinka messu käy. Kunnioitus kaikkea pyhää kohtaan tekee kuitenkin sen, että hän ryhtyy vain tuohon n.s. Prunkkaalan papin messuun. Juhlallisesti "oikealla nuotilla" ja puhtaalla tenooriäänellään vetää hän:

"Pyytäisin minä, hyvä seurakunta, teiltä housun paikkaa; miltä kyynärän, miltä kaksi, miltä korttelin kolmatta kyynärätä".

Siihen vastaa pikku Matti perässä tulevasta re'estä sortumattomalla, kimeällä äänellään:

"Hei, verkasen poika, johan siitä tulee koko roimahousuuu-u-ut".

Mutta nytpä tavaton nauru kuuluu jokaisesta re'estä. Vanha muonamies Jussikin kotkottaa nauraa paksulla paasiäänellään, niin että hopeahuurre puiden oksilta melkein varisee. Teemu itse taas hymyilee tyytyväisesti, arvellen messun niin suuresti seurakuntaa huvittaneen. Mutta toisille ajatuksille tulee hän, kun Aatu, rohkein joukosta, takimmaisesta re'estä huutaa: no, sun pahuus, täysi pappi mar sinä oletkin, kosk'on messukasukkakin hartioillasi! Eikä suinkaan messu oikein ilman käykään, häh?

Teemu kurkisti ja kurkisti, kääntyi ja katsoi, mutt'ei sen selvempää asiasta saanut. Vasta metsässä, kun mekko ja nahat ketteryyden saavuttamiseksi oli poisotettava, huomasi hän, että hänen valkean pussimekkonsa selkämystään on vedetty tervalla aika ristinvenkale, joka melkein ulottui kauluksesta liepeesen asti. Voi hyväinen aika! Olla koko matkan toisten pilkattavana! Pari järeää kirousta pääsi Teemun huulilta; nauru ja laulu oli kadonnut, sillä ne eivät kärsi aivan törkeää leikkiäkään.

Kun halkokuormat oli rekeen saatu, palaa Rautalan työvoima kotia, aamuhämärä oli kotoa lähdettäissä, iltahämärä sinne palatessa; mutta eihän joulunaikaisessa päivässä olekaan kuin kaksi hämärää.

III.

Äkäisenä ajoi Teemu pihaan. Hevoisen talliin vietyään ja sille silppua tehtyään, hän astui pirttiin, paiskasi "kännelmöityt rasansa" (tumput, joihin kämmenen puolelle on neulottu nahkaa tahi vahvaa kangasta) muurin otsalle, heitti vihatun virkapukunsa, tuon "ristityn" mekon muuripenkille, hiipi sitten "ahen taka" (s.o. sille osalle permantoa, joka on uunin ja sivuseinän välillä), muutti siellä kuivat, lämpimät tallukat jalkaansa ja meni vihdoin toisten kanssa päivälliselle. Laasmanni oli jo ennen atrioinnut isännän kanssa ja ojentelihe nyt peräsängyssä, polteskellen kotikasvuisia piipussansa. Siitä ei tahtonut tulla puhetta väen kesken juuri minkään päiväistä. Laasmanni löyhytti savun suustansa, sylkäsi sängyn pään kohdalle sellaisella läjäyksellä, että eräs talon viidestä kanasta, joka juuri odotti Maijalta osaansa, säikähtyi ja riekahtaen juoksi sängyn alle. Tämän tärkeän, valmistavan toimen tehtyään Laasmanni lausui:

Mitä kuuluu miehet?

— Kunniaa kuin puuroa, tokasi Aatu, vieden höyryävän lusikallisen viimeksimainittua ainetta suuhunsa — hän kenties tahtoi havaita "ex analogia", yhtäläisyydestä, minkälaista tuo "kuuluva kunnia" oikeastaan oli.

Taas oli vähän aikaa äänettömyyttä, jonka kuluessa lusikat tekivät totista työtänsä; suolatut särjet ja ahvenet saivat kyytinsä välipaloiksi kahdeksan hammasparin välissä, joita saattoi mitä kaunotar tahansa kadehtia, sillä ei viinihappo eikä karamellit olleet niiden norsunluista kiiltoa pilanneet.

Mutta äänettömyys näytti tuskastuttavan Laasmannia. Hän kysäsi:

Onko Teemu kipeä, kun on ääneti kuin ahven kivellä?

— Kipeä tahi makea, vähän se sinuun koskee, oli vastaus.

— Lupa kysyä, vaikk'ei vara ostaa; ja siksi toiseksi: olenko minä sinä sinun edessäsi?

— Sinä Jumalakin on.

— Minä olenkin arkkipispa, lausui Laasmanni puoleksi leppeällä, puoleksi ivallisella äänen soinnulla.

— Taikka maarian mun korttipispa. Et osaa edes laulaa, sitä vähemmän arkkia kokoon panna. Olet niin viisas kuin oletkin, te'es vaan semmoinenkin laulu kuin — — kuinka se alkaakaan, Maija, sen Emman laulu.

— Sen ihanaisen Emman saan nyt nähdä suloisimman…

— Niin, jatkoi Teemu, saatuansa pyydetyn avun, te'es edes semmoinen laulu.

— No, mitä niistä, rauhoitti Laasmanni, mutta tiedätkö, mikä arkkipispa on?

— Se on se pispa, joka arkkia tekee, tiemmäkin; eihän virsikirja- eikä katkismus-pispat semmoisiin joudu. Mutta kukas tietää, mikä se korttipelipispa on? se on se, joka — — niin se on yksi kulkevainen matkamies ijäistä kotoa kohden: Juhan Herman Laasman.

— Voi, mies parka, olisit Turussa ollut, niin tietäisit: arkkipispa panee kasukat kaikkien pappien hartioille — — ja — — ja Mikkolan Janne, joka käy Tampereella papinkoulua, on puhunut joskus ristiretkistä; tiedätkö, mitä ne ovat?

— Onko ristiretki sama kuin halkoretki? kysäsi pikku Matti ilkkuen.

Teemu ei viimeistä kysymystä kelpoon kuullutkaan, Laasmannille hän vaan tiuskasi äreästi: älä tuiki mies, olenko minä sinun pilkkasi, hää?

— Et, et, vastasi Laasmanni, älä leikistä suutu. Ja jo loppui atria, ja loppuipa miesten sanasotakin, kun pirttiin astui isäntä. Hän oli vanhanpuoleinen mies, jonka päähän oli eksynyt joku ennen aikainen harmaa karva. Puettuna viheriäiseen ihotröijyyn ja kapulaisiin housuihin, näytti hän kunnioitettavalta, arvonsa tuntevalta isäntämieheltä. Hänelle sanoi Laasmanni:

Antakaas, isäntä, taaskin korttelin verta! Vakavasti astui isäntä kamariin ja pian oli hän tuonut pyreilevän korttelin pöydän kulmalle; ja pian oli sen sisällys neljän miehen väljäin kulkkuin kautta osannut tiensä vihoviimeisiin tislauskoneisin. Sovinto ja suosio oli miesten keskuudessa täydellinen. Mutta siitä päivästä oli Teemun liikana nimenä halkopappi, jonka toisintona kuitenkin usein oli Prunkkaalan pappi. Jospa siis Teemu olisikin unhottanut uuden mekkonsa, niin hänen uusi nimensä oli unohtumaton.

IV.

Samana talvena ajoi eräänä iltana, kun myllyntyö jo oli melkein päätetty, Rautalan pihaan muuan laiha, kelmeä mies kimolla hevosella. Ajaja ja ajettava näyttivät kilpailevan siitä, kumpi heistä laihempi olisi — tuskin kadehdittava etu tosiaan. Hän sai ruokaa kuin kulkevainen ainakin — silloin ei asetukset kulkureista suinkaan olleet niin ankarat kuin nyt! Hän oli puhelias, milt'ei leikillinen mies. Surullisella hymyllä osoitti hän housujensa vahvuutta, jonka ne alinomaisella paikkauksella olivat saavuttaneet; niissä oli, sanoi mies, "paikka paikan päällä". Hänestä ja Laasmannista tuli pian hyvät ystävät. Saatiinpa selvälle, että mies haki tölliä itselleen, eli niinkuin hän kotipaikkansa murteella lausui: "hän haki tolppaa". Laasmanni, rikkiviisas, sanoi tietävänsä kaksikin tolppaa, ja oikein hyvää. Ja luottaen Laasmannin lupaukseen ihastui miesparka ikihyväksi, ja ryyppy ryypyn perään naukattiin tuon kunnon tolpan toimittajan kanssa.

Tiedätkö, lukijani, mitä varten torppari iloitsee kuullessaan saavansa hyvän torpan? Siksi, että hän kokemuksesta tietää, millainen huono on.

Tuolla se oli n.s. Nälkäniemen kulmalla, P:n pitäjäässä, Pujoniemen torppa, jonka asujana oli äsken mainittu, Rautalaan saapunut, kelmeä mies. Siellä hän oli oleskellut jo puolikymmentä vuotta, jopa viime Maariasta ruveten päällekin. Vaimo hänellä oli ja viisi lasta. Lieneekö hän viime mainittuja pitänyt "Herran lahjoina", emme tiedä; Leena-muija niitä, pahinta uskoen, piti synnin rangaistuksena. Jos joskus olet matkustama Poriin menevää tietä, niin katsahda oikealle, kun hevosesi hiljalleen astuu pieneltä sillalta vähäistä mäkeä, ahdetta ylös. Näet pienen torpan. Ei se juuri kaksiselta näytä, peräseinässä on lauta-ikkuna, joka suuruudessa kilpailee oven päällä olevan räppänän kanssa; sivuseinässä näet oikean lasi-akkunan, joka on melkein neliökyynärän suuruinen, eli paikkakunnan murteella sanoen kyynärä kunnakkin. Leipää tuollakin syödään, ajattelet ehkä. Niin vainen! käy siellä majassa murheen peikot ja joskus ilon enkelitkin. Siinä majassa on leipään sekoitettu kerta-, vehka- tahi pettujauhoja, joilla taikina aina "vastattiin". Tuli tosin eräänä syksynä aivan kuin ihmeen kautta rukiita koko 5 tynnyriä, kun vuosi oli hyvä, saatiin 4, koko hyvänä vuonna 3, useimmiten 2, ja viime vuonna puurokset päälle siemenen. Ja viljeltävänä oli pelto, lähteensilmäinen, halla-arka, ja "taksvärkki" oli taloon tehtävä. 2 päivää viikossa omalla ruoalla, hevosen kanssa, 12 apupäivää, 2 matkareisua, kehrättävä taloon leiviskä rohtimia ja 5 naulaa pellavia, — niin sanoo kontrahdissa, jonka seurakunnan kanttori oli kirjoittanut ja johon Aadolf Juhonpoika Pujomäki omasta ja vaimonsa Helena Kristiina Kustaantyttären puolesta oli puumerkkinsä pistänyt. Olihan siinä jo "tienestiä" ainakin ruistynnyrin ja puurosten verolta, melkein liiaksikin. Ensimmäisenä torpan pitonsa vuonna oli Pujoniemeläisillä ollut, kuten muuan kadehtija lausui, "hevoinen kuin tukki, kaks lehmää kuin härkää, porsas ja 8 lammasta", mutta ennen kuin viides vuosi umpeen ehti, oli porsas mennyt tielle tietämättömille, lampaat vähentyneet kahdeksi huonovillaiseksi karitsaksi, lehmät syöty leipänä, tukin tapainen rautio muuttunut laihaksi kimoksi, jota muuan naapuri osavasti vertasi pellavaloukkuun. Olipa vielä mennyt kaupaksi Helena Kristiinan "piikuuden" aikaiset hameetkin, paitsi tuo "keisarinraitainen", joka vielä teki pintapuolista virkaansa, kun sen omistaja meni Herran temppeliin sisällistä alastomuuttansa verhoamaan.

— Mitähän tästä peräksi tullee? virkki mies eräänä sunnuntai-aamuna, ottaen tervatut, paksuanturaiset tallukkaansa piittahirreltä ja sovittaen niitä jalkaansa.

— Tuomaan päivästä ylössanomus, Maarian päivästä pois, vastasi vaimo.

— Niin, kyllähän se niin on, mutta suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan.

— Mutta eihän kokematon tiedä onnestansa, menisit edes koittamaan; sanoihan Klasi-Kustaa, tuo kaiken maailman viisas, olevan tolpanpaikkoja yltäkyllin P:n pitäjään takamaalla, jossa tolpparit ovat paljaatta rahaverolla ja elävät kuin "pränssit".

— Se kulkukin on niin ilkeää.

— Mutta sinähän mies olet, et suinkaan ämmiä pane semmoiseen matkaan? Tuossa, niinkuin tiedät, ovat leipämme loput, nuot 5 kyrsää ja karpio aitassa, paramatta tröijyni ja trälliklänninkini hinta. —

— Hm, syömättä on vielä kimo, lammaskaritsa, kissa ja kana.

— Menisit nyt johonkin taikka jonnekin, ei Herra meille ikkunasta syömistä pirttiin tuo, vaikka tuomiopäivään asti kädet ristissä leukasillas olisit ikkunassa.

— On noita lapsiakin niin paljo.

— Ei se ainakaan minun syyni ole.

— Sen "tästin" olen kuullut jo monesti, esipuheet, kolleseetat ja kaikki, jos kerrankin jo tulisi hyvästi siunaus!

— Niin kai, niin, aina se on pahaa, mitä minä — — — Kalle, mitäs sitä kissaa kyyttäät, annakkos olla, taikka ma niin klivahutan tuolla, tuolla — — taikina kaukalolla. — —

Tämä, ainakin mitä aseesen tulee, mahdoton uhkaus lausuttiin pienelle paitaressulle, joka pesän edessä olevasta padasta oli saanut kauhan kouraansa. Sillä poika häili ja säikytteli kirjavaa kissaa, joka peloissaan pakeni nuorta vainoojaansa aina päreorsille saakka ja sieltä pani toimeen vallankumouksen niin, että päreet ja kuivamassa olevat puut ja kaikellaista muuta tavaraa putosivat kolisten alas. Ja tuosta mäläkästä tyrehtyi vainoojan into, nostettu kauha putosi hervottomasta kädestä lattialle, ja äidin jättiläisuhkaus muuttui helliksi kysymyksiksi, oliko lapsiparkaa sattunut. Unohtunut oli aviopuolisoiden kina; eikä siihen useinkaan paljoa tarvita; joku satunnainen tapaus vaan, pieni seikka, joka tempaisee ajatuksen pois sen onnettomalta uralta, niin Aatamin pala kurkusta painuu alas ja katkeruus on löytänyt viemäri-ojan.

Niinpä nyt lähtö tuli kuin tulikin, Aadolf Pujoniemi lähti matkaan. Kolme leipää, keitetyitä perunoita ja suolaa rasiaan vaimo nyt sääli eväiksi. Kimo pantiin työre'en eteen: mutta työre'essä lepäsi anturoillansa perheen kirkkoreki, sama reki, jonka Reki-Aapo oli maalannut tervalla ja punamullalla, vaan josta hän vakuuttavaisesti ja kirjakieltä mukailemalla oli lausunut: piräis sen kiiltää. Kirkkoreki sai nyt toisella tavalla kuin ennen auttaa omistajaansa eteenpäin. Rikas Rintalan Toppo sen osti ja hinta oli 75 kopeekkaa hopeassa. Ja ilman erityisittä seikkailuitta saapui Aadolf Juhonpoika Pujoniemi, niinkuin jo puhe on ollut, maanantai-iltana Rautalaan.

V.

Jo oli keskiviikko-ilta käsissä ja Pujoniemen matkarahat olivat menneet Laasmannin ja kumppanien kulkuista alas, vaan "tolpan" haenta ei tahtonut onnistua. Kuitenkin piti Leenastiinan muisto Aadolfia jonkunlaisessa levottomuudessa, ja sentähden ei hän antanutkaan Laasmannille rauhaa pahaakaan, ennenkuin lähdettiin tolppia katsomaan. Mitä muuta kuin kimo valjaisin! Synkkämielisellä tavallaan kömpii se Alvolahden jäätä myöten minkäänlaista kiirettä pitämättä, huolimatta isäntänsä innostavista kehoituksista. Saavuttiin vihdoin "ylitteelle", se on toiselle puolen järveä, jossa oli osa niemeläisten peltoja ja niittyjä; jopa vihdoin valtamaantiellekin. Siinä sitä oli leveä, aurattu kruunun sarka, joka vei kehuttuja "tolppia" kohden.

Pakistessa siinä kaikellaisia virkkoi Pujoniemi: Eivätkö ne tolpat jo kohta tule?

— Ei, vastasi Laasmanni, paikallaan ne aina ovat olleet.

— Pitkähän on tämä matka, sanoi Pujoniemi alakuloisesti.

— Johan tolpat näkyvät, lohdutti Laasmanni. Pujoniemi koetti katsoa, vaan ei nähnyt tolppaa missään. Tuuhea kuusimetsähän tuossa viheriöitsi vasemmalla puolen tietä, oikealla taas kasvoi katajikko ja lehvätön lepistö.

— Etkös näe; jo punottaa, sanoi Laasmanni.

— Eihän näy sen taivaallista minun syntisiin silmiini, valitti
Pujoniemi.

— Tuossahan ne ovat, sanoi Laasmanni äänellä, jonka hän koetti tehdä ivalliseksi, vaan jossa iva tuntui vähän puserretulta; tuossa on kaksi tolppaa, ota, kumman haluat.

Näin sanoessaan osoitti hän sormellaan kahta punaista pylvästä, jotka olivat yksi kummallakin puolen tietä ja joista toinen osoitti, että tähän päättyi virsta, toinen taas että tämä päätynyt virsta oli neljäs viime pylväs parista lukien. Tässä siis virstantolppa ja penikulmantolppa. Lyhyyden vuoksi kai kansa niitä nimitti penikulmantolpiksi. Silloin katsoi Pujoniemi kumppaniinsa sumean moittivaisesti ja virkki: Piisaishan pilkka vähempikin.

— Tuoss' ovat tolpat, sanoi Laasmanni, mutta ääni jolla hän sen lausui, oli melkein katuvainen.

Silloin välähti kelmeän miehen silmä, kurjuuden itsetietoisuus, petetyn toivon vararikko kuvautui siinä. Kiivaasti iski hän pitkät laihat sormensa Laasmannin kurkkuun, toinen käsi tavoitteli tuppea, joka riippui monisolkisessa "pislaivyössä". Mutta silloin teki Laasmanni rotevan liikkeen; kevyesti sai hän kurkkunsa pihdistä pois ja samassa hyppäsi hän voimakkaalla potkauksella re'estä kauas tien oheen. Juosten metsään, huusi hän äänellä, josta katumus oli kadonnut: "Terve tuloa uuteen tolppaasi, tivis se on ja luja, tottahan se lämpimän pitää!"

Liikkumatta tuijotti torppari hänen jälkeensä, vaan nosti vihdoin päätänsä ja huusi lumiseen metsään: vielä ennen pitkää tolpassa olet ja lämpimäsi saat, jos et itse, niin ainakin poikasi.

Ja Pujoniemi käänsi kimon ympäri; pari lumen kirpaletta oli hyytynyt hänen silmäinsä alle, ne hän pyhkäsi nuttunsa hialla pois, ja lähti ajamaan kotia päin. — — —

VI.

Nyt on meidän siirryttävä ajassa noin puolen toista vuosikymmentä eteenpäin. Rautalassa ei enää ole entistä palvelusväkeä muuta kuin Teemu ja entinen pikku Matti. Teemu on ollut naimisissa jo aikaa Maijan kanssa ja on Rautalassa muonamiehenä; pikku Matista on tullut varsinainen myllymatti, joka istuu kahnalla ja muistelee menneitä aikoja. Kun hän katselee myllyn pyörimistä, muistuu hänen mieleensä Laasmannin ajat ja oman nuoruutensa ajat. Nyt hän on liki kolmenkymmenen vanha, ja silloin oli hän neljäntoista; hei, kuin ne ajat kuluvat! Onkohan Laasmanni jo kuollut, kosk'ei enää pariin vuoteen ole hänestä mitään kuulunut? Merkillinen oli kelmeän torpparin ennustus, mutta tuskin se enää toteutuu! Näin muistelee Matti menneitä, istuessaan myllyssä. Syystuuli kieputtaa kiivaasti siipiä, jauhattaminen käy hyvin. Matti antaa ajatuksensa mennä tulevaisuuteen; toiveet risteilevät hänen povessansa. Hänen toiveensa eivät kuitenkaan liene aivan hattaran takaisia, eikä hänen tulevaisuuden unelmiansa juuri tuulen tupiin saata verrata, sillä se aineellinen piste, johon hänen harrastuksensa toisiaan yhä lähenevät viivat yhtyvät, on pieni torppa tuolla Tarimaskosken rannalla ja siihen kuuluva vähäläntä vesimylly. Torppa, oma koti, jossa itse saa olla isäntänä ja Eeva emäntänä, ja jossa nuot pikku Matit ja Eevat saavat kenenkään yrmimättä teuhata ja peuhata, tällainen oma koti — se, se on ollut aina ja on oleva renkimiehen ihanne. Kodin liedellä on lumousvoima jokaiseen sydämmeen, jos se sitten sykkii rohtimisen mekon tahi kullatun univormun alla. Näistä unelmista herättää Matin kuitenkin ilman kylmä viima, jota ei myllyn lautaseinät estä häntä kohtaamasta. Hyy, kylmä täällä on jokseenkin! Entä jos menisin vähän pirttiin lämmittelemään, mutta tuuli tuntuu yltyvän; ei auta jättää myllyä. Hei, oikeinhan portit viuhkuvat ilmaa halkaistessansa! Matti alensi vähän toria, jotta enemmän jyviä juoksisi napaan. Mutta kovasti se tuuli kulta nyt käykin! Hammasratas ryskyy hirveästi, trälli vilistää kuin tarapaappa, voi yhdeksän sitä menoa! Mattia melkein kamottaa. On kuin mylly kieppuisi itsekin ja hyppelisi pystyyn kuin raivostunut. Yht'äkkiä vavahtaa se kuin vauhko hevonen ja silmänräpäyksen on kaikki aivan hiljaa, ei hammasratas rysky, ei trälli vilistä; ei kuulu ääntä muuta kuin tuulen vinkuna, se kun puhuu lautaseinän ja laudan syrjän löydettyänsä ja viheltäen soittaa yksi sävelistä nuottiaan. — — —

Parin minuutin kuluttua on taas kaikki entisellään; mylly jauhaa kahta rajummin ja kuudes säkki on jo jauhoina: ja jos vaan Matti koko yön jauhattaa, niin kaikkein kymmenen pullean säkin sisällys on huomenna pienenä. Eikä Matti olekaan mikään "äskeisen teeren poika", ei hän pimeyttä eikä tuulta pelkää. — — —

Mutta siunatkoon, mikä vihellys tuolta myllyn ylähuipusta kuului? Johan tässä on piru merrassa, olihan se kuin laivan pilli! Ja taas kahta kauheammin! Ei se ollut tuulen vinkuna se! Mutta ei Matti vieläkään hätäile. Hän ottaa lyhdyn käteensä ja alkaa nousta rappusia myöten ylikertaan. Vaan tuskin on hän kolme, neljä askella astunut, kun lyhty putoo hänen kädestänsä pirstaleiksi. Samalla saa hän sellaisen täräyksen vasten kasvojansa, että silmät tulta iski. Matti, joka tästä täräyksestä pudota rotkahti myllyn permannolle, vaan jäi vapaaksi pahemmista seurauksista, tunsi vasten tahtoansakin kylmien väreitten selässänsä aaltoilevan. Kiireesti lähti hän alas myllystä, vaan pysähtyi heti ulkona, painaaksensa lakkinsa korviinsa, sillä tuulen kanssa valui rankka sade taivaasta. Itsekseen lausui hän: Herra siunaa, mikä siellä nyt enää onkaan?! Ja juuri tämän hurskaan kysymyksen lausuttuaan, tölmätään häntä niin hirmuisesti selkään, että hän on tasapainon menettämäisillään. Silloin lausuu Matti juhlallisesti: jos sinä olet vaikka myllyn haltija, niin älä kiukuttele, kyllä minä luuni korjaan, kun vaan olen saanut myllyn tuulesta pois. Mutta kun hän siinä aikomuksessa lähestyi myllyn häntää, niin kumma! Mylly ei enää ollutkaan tuulessa, vaan Matin huomaamatta oli se käännetty.

— Sinä taidat olla itse pääpukari, mutisi Matti ja riensi taloon.

Nyt ajattelet kai, tuli aika hälinä ja sohina taloon? Vielä mitä. Matti oli käytännöllisesti oppinut neljännen käskyn, paljon hän mietti ja arvikoitsi, ennenkuin noin muka mitättömän asian tähden meni rystöllänsä isännän kamarin ovea koputtamaan. Mutta teki hän sen kumminkin. Isännän päätös oli, että mentäisiin myllyä katsomaan. Väki herätettiin ja muutamilla sanoilla selitettiin miehille asema. Kömsivät miehet sängystään. Teemu puolestaan soimaili Mattia pelkuriksi ja jutteli kummallisen kertomuksen Jaakosta, joka Kyröskosken poltissa oli ollut samallaisessa pulassa jauhovarkaan kanssa, vaan joka miehuullisesti oli puolensa pitänyt.

— Kuka sen jutun totuuden takaa, kysäsi Matti loukattuna.

— Malakias Kostiander, joka siitä asiasta on kirjan pränttäyttänyt.

— Luulenpa Matin historian olevan samaa sorttia kuin Kyrön Jaakonkin, lausui isäntä.

— Ottakaa edes virsikirja mukaanne, muistutti ruotumuori muurin takaa, älkää menkö pröystäten myllyyn, sillä kuka tietää, mitä siellä on.

Totisina astuivat miehet myllylle, lyhty kädessä astui Teemu isännän rinnalla, perässä marssi Matti ja joku muu.

Kartellen ja varovaisesti astuivat he myllyyn. Kaikki oli siellä kuin olemankin piti, ainoastaan kolme jauhosäkkiä oli poissa.

— Kyllä se, näemmä, oli sen vietävä myllyn haltija, virkkoi isäntä.

Teemu meni ylikertaan, tarkasteli visusti kaikkea, ja huomasikin vihdoin suureksi ihmeeksensä, että yksi lyhyt seinälauta tammen ylipuolella oli ainoastaan pienellä rautanaulan kärjellä kiinni. Olipa se sopivasti laitettu; kun vähän vain lautaa käänsi, ilmaantui aukko, josta tuuli kohisten tulvasi sisään, kun taas laudan paikoilleen käänsi, ei seinässä mitään erinomaista havainnut.

Alas astui Teemu, ilmoitti keksintönsä toisille ja sanoi kukistumattoman mielipiteensä olevan, että varas oli kiivennyt myllyn siipeä ylös ja tullut mainitusta aukosta sisälle.

— Kuka ihminen sellaiseen työhön pystyisi näin kovalla tuulella pilkkopimeässä, kysyi isäntä.

— Mutta mylly istahti kerran, selitti Matti, ruveten asiaa oivaltamaan.

— Kyllä minä tiedän, kuka pystyy, sanoi Teemu painokkaasti, se, joka siinä siivessä yksitoista kertaa ympäri meni, hän sitä myöten ylöskin pääsee.

— Laasmanni, sanoi isäntä ajattelevaisesti.

Tarkasteltiin sitten lyhdyn valossa myllyn ympärystää. Hännän kohdalla näkyi ruohossa ratasten jäljet. Ne veivät viertävää, tasaista tietä aina rantaan asti. Valkamalla oli elorattaat, joiden pohjalla näkyi taikinaksi kastunutta jauhontomua. Kolmihankainen nuottavene oli poissa; sillä oli varas paennut säkkinensä ja kulki nyt pois Aivolahden aaltoilevalla pinnalla. Pimeyden turvissa oli hän, ja näki epäilemättä tulen rannalla kiiluvan, josta arvasi takaa-ajamisen puuhassa oltavan.

Eihän siinä yön pimeydessä ollut sen enempää tehtävää. "Aamu on iltaa viisaampi", arveli Rautalan isäntä, ja miehet menivät pirttiin ja paneitsivat vielä vähäksi aikaa levolle.

Yö meni, päivän salu kuvastihe lahden pinnassa, jonka yöllinen tuuli oli painolain yksinomaiseen huostaan jättänyt. Uudet puuhat alkoivat Rautalassa yöllisten seikkain johdosta. Teemu oli kovin kärkäs aivan yksin menemään Tampereelle jauhosäkkejä tiedustelemaan. Pieni yksihankainen vene kuin tuokkonen kiiti pian syysaamun koittehessa pitkin lahden pintaa. Siinä alotti Teemu erään toisen miehen kanssa takaa-ajomatkansa.

Tämän matkan seuraus oli, että Laasmanni tuotiin sidottuna Rautalaan. Hän oli saatu kiini eräässä saaressa, jolle hän oli poikennut levähtämään. Kun miehet olivat saaneet Laasmannin kiini, niin oli tämä päästänyt kimakan vihellyksen; ja samassa oli saaren toiselta syrjältä lähtenyt vene, jota roteva keski-ikäinen nainen ja noin parinkymmenen vanha poika soutivat. Ja yhtä vauhtia laski se kohisevasta vuolteesta alas. Miehet liian myöhään olivat huomanneet sen olleen Rautalan kolmihankaisen.

— Kovinhan on Laasmanni vanhentunut, tuumaili Matti.

Mutta raudasta näytti sittekin tuo mies olevan, ikä oli tehnyt raudan vain romuliaisemmaksi ja karkeammaksi.

— Kuinka voititte Laasmannin, kysyi isäntä miehiltään, onpa hän vielä notkea ja voimakas.

— Onhan minussakin miehen vastus, huomautti Teemu.

— Enkä minäkään miestä pelkää, lisäsi Teemun toveri.

— Kiittäkää onneanne, lisäsi Laasmanni huoletonna, että olin joutunut Pirunsaaressa vähän väärälle kantille, sillä oikealla kantilla olisin yskinyt vähän kovempaa.

— Oliko siellä pyssy sinulla, kysäsi Teemu.

— Konna mies aseetonna, murahti Laasmanni, sitten kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tottahan vielä ripoo ryyppy Laasmannillekin, vanhan tutun vuoksi, jos ei muuten".

Ja isäntä toi Laasmannille ryypyn, jonka Matti avuliaasti kaatoi hänen suuhunsa, sillä itse hän sitä ei saattanut tehdä, kätensä kun olivat sidotut. Kun Matti tämän rakkauden työn oli saanut tehneeksi, vetäytyi hän oven suuhun ja kävi sänkyyn istumaan.

— Ota nyt sinäkin Matti ryyppy, ettes "laakia" saa menneen-öisestä säikäyksestäsi, sanoi isäntä, täyttäen pöydällä olevan pikarin.

Mutta Matti on liialta nimeltä myöhäinen. Jospa koko olemisen sieluna lieneekin, kuten moni opettaa, sähkö, niin on Matin olemus luultavasti poikkeus tuosta olemisen yleisestä säännöstä. Niinpä Matti ei ollut isännän käskyä kuulevinaankaan, vaikka isäntä jo oli pulloinensa mennyt ulos pirtistä.

Laasmanni sitä vastaan hiipi kuin kärppä pöydän lähelle, kumartui pikaria kohden, avasi suunsa ja painoi sen pikarin ympärille, puristi huulensa kokoon, taivutti niskansa taaksepäin ja lumpsis! — kirkas neste oli luiskahtanut sinne, missä se äskeisen toverinsa tapasi.

Hämäläinen ei ole julma; ei hän kiveä kuorman päälle heitä. Silmiänsä vain muljautti Mattikin nähdessään Laasmannin äskeisen tempun ja lausui: kyllä Laasmanni, näemmä, Laasmanni vieläkin on.

Nimismiehen luo Laasmanni sitten vietiin; ja sitten kuin asiat olivat kulkeneet määrätyn tiensä, tuomittiin hän korvaamaan varastettu tavara, saamaan raippavitsoja ja istumaan "kirkon pallissa" V:n emäseurakunnan kirkossa.

Maassamme käy lainkäynti hitaasti. Pari vuotta kului, ennenkuin rikkiviisas Laasmanni saatiin syyhyn. Rautalan isäntä olisi kaikki hänelle vanhan tuttavuuden takia anteeksi antanut, mutta asia oli tullut kruunun asiaksi, ja sitä paitsi oli Laasmanni muutakin pahaa tehnyt, jonka tähden kruunun käsi, hänet kerran saavutettuaan, ei häntä hevin laskenut.

VII.

Ajat muuttuvat ja me muutumme ajoissa. Aadolf Juhonpoika Pujoniemikin oli päässyt parempiin oloihin. Hänellä oli vähäinen uutistalo V:n takamaalla, ja Helena Kristiina oli oiva voinvalmistaja; ja karjallaan ansaitsi hän kauniit rahat. Vanhemmat lapset voivat jo auttaa töissä vanhempiansa ja hoitaa nuorempia. Siunaus oli tullut perheesen.

Oli keväinen sunnuntai-aamu. Entinen Pujoniemi meni kirkkoon metsäistä jalkapolkua, taluttaen yhdeksän vanhaa poikaansa käsikynästä. Hän kulki jalkasin, sillä takamaalle tehtiin vasta viime nälkävuosina maantie. — Keväinen sunnuntai-aamu! nämät sanat ovat minusta sisältäneet yleiskäsitteen kaikesta siitä, mikä luonnossa on juhlallista ja ylevää. Ja tuo yhdeksän-vuotinen poika sai sinä sunnuntai-aamuna ensimmäisen aavistuksen sapatillisesta rauhan ja sopusoinnun elämästä, tuosta aatteen sisällisestä valtakunnasta, joka sulattaa ihmissydämmen samaan sopusointuun, mikä hiljaisena huminana maailmojen läpi käy, sopusointuun, joka on tuolta nimittämättömästä valtakunnasta, tuolta paikattomasta paikasta, missä "kauniist' kanteleet kajaavat ja urkuin uus' virsi pauhaa". — Kirkkoon rientävät miehet paitahiasillaan, vaimot kengät kainalossa. Sininen, kirkas taivas kupuilee maiseman yli, nurmi kukkii, tuomi tuoksuu, metsä soi — juhlallisina kumajavat kirkon kellot — — laksi vilisee veneistä — vehreä (silmille suotuisa toivon väri) ruisvainio kuvautuu kaltevalta asemaltaan järven kirkkaasen peiliin. Onko tässä vain sokea voima ja älytön aine eikä mitään muuta?

Jo oltiin kirkon lähellä. Ihmetellen tämän maailman moninaisuutta tallusteli poika isänsä sivulla. Hän vilkasi taaksensa ja näki hevoismiehen ajavan täyttä ravia. Sitä kitinää, joka niiltä rattailta kuului! Jo ajoivat he ohitse. Kaksi miestä istui rattailla, toinen katsoa tuijotti alaspäin.

— Isä, mikä noilla rattailla niin kilisi, kysyi poika. Ei vastannut tuokioon mitään isä, hän vain katsoi katsomistaan ohitse meneviä. Kun poika yksipäisesti toisti kysymyksensä, niin hän vastasi: ne olivat vanginraudat, häntä viedään kirkonpalliin.

— Mikä se kirkonpalli on?

— Se on häpeän tuoli, jolle pahantekijä Jumalan palveluksen ajaksi pannaan häpeämään.

Kirkon menot alkoivat. Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli hopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka heti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän syntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka istui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla. Mutta saipa hänkin osansa: häneltä kysyttiin, tunnustiko hän syntinsä ja katuiko hän sitä, ja hän vastasi: tunnustan, kadun, ja oli niin kelmeä ja totinen.

Tuo vaivainen syntinen oli Laasmanni. Kohta oli hän saapa vapautensa takasin. Nyt oli hän vielä siltavoudin valvonnan alaisena. Mutta kun tämä korkean kruunun edustaja oli hyvällainen mies, niin salli hän Laasmannin kirkonmenon loputtua pysähtyä kirkon porstuaan. Laasmanni ojensi nyt lakkinsa kirkkoväelle ja puhui: muistakaa hyvät ystävät tätäkin lukkaria, pankaa vähän lippoon porstuassakin. Siihen pani, mikä kopeekan, mikä kaksi: mikä taas ärähti: vieläkö tekee mielesi myllynsiipeen kiipeämään? Mutta sellaisiin kysymyksiin ei Laasmanni vastannut mitään, hän vaan kurotti lakkiansa kansalle ja nyökkäsi ystävällisesti päätänsä antajille. Viimein kun väki harveni, astui entinen Pujoniemen Aadolfikin lähelle, kurottaen kättänsä lakkia kohden. Kädessä kiilsi "Kaisan rupla". Kun Laasmanni tämän uuden antajan äkkäsi, lensi hän kasvoiltansa punaiseksi, sitten vaaleaksi; ja viimein loi hän silmänsä alas, veti lakkinsa takasin sen odottavaisesta asennosta, kävi kiinni Aadolfin käteen ja sanoi: pahasti tein, velikulta, tuolla penikulman pylväillä, anna anteeksi!

— Minkäs nyt on meininki mennä, missä muija ja lapset ovat, kysyi
Aadolfi.

— Maantiellä he ovat, maantie kai on minunkin kotini; lakissani on matkakassani, kun vaan saisin tämän kruunun pälsin hartioiltani, niin olisin tyytyväinen. —

— Kun vapaa olet, niin tule kanssani, sanoi Aadolfi, ehkä Herra uhrin tuhrii.

Tulipa siihen vielä Teemu ja Mattikin, virsikirjat kainalossa.

— Sovitaan pois oikein sydämmestä, Laasmanni, oli Teemun ensi sana.

— Olen ollut sinulle, niinkuin kaikille muillekin, konna, sanoi
Laasmanni.

— Olen kostanut sinulle mekkoni ja haukkumanimeni takia: ja vaikka laki oli puolellani, niin olen katunut, että sinua lähdin takaa ajamaan, sillä sydämmessäni asui 15 vuotta kytenyt viha.

— Niin, nälkä vaatii mua huiskimaan ja joka nurkkaa nuuskimaan, lausui
Laasmanni.

— Veisaamme kirkkovirressä, lisäsi Teemu.

— Ja myllynsiipeen kiipeemään, jatkoi Matti, joka nyt ensikerran puuttui puheesen, ja lisäsi vielä: voi, teittiä, mies parka!

— Niin, sovitaan sydämmestämme, alotti Teemu; tuoss' on vähän huushollin alkua, virkkoi hän vielä, pistäessään 50 kopeekkaa Laasmannin kouraan.

— Antakaa anteeksi, pyysi Laasmanni, antakaa anteeksi kaikin minulle, ehkä minusta vielä mies tulee. Minä eriän kunniallisten ihmisten parista, menen metsän korpeen katumaan ja rukoilemaan.

— Tule luokseni, kun vain olet vapaa. Minä olen, Jumala kiitos, jo päässyt vähän alkuun, minulla on uutistalo ja maata kyllin kyllä; rakenna siellä itsellesi torppa ja ruvetaan uutta elämää elämään.

— Sinäkö minulle, änkytti Laasmanni, annat torpan — — minä konna — — etkä sanallakaan minua siitä muistuta. Jumal'auta, parempaa miestä kuin sinä ja suurempaa lurjusta kuin minä ei ole taivaan kannen alla; minä olin raaka kuin turkkilainen; en tiennyt puutteesta enkä köyhyydestä mitään, mutta nyt ne tunnen.

— Me olemme kaikki vaivaisia syntisiä, sanoi Matti, hartaasti asettaen kätensä ristiin.

— Mutta synti annetaan anteeksi niille, jotka katuvat ja parannuksen tekevät, sanoa tokasi pikku poika, osoittaen siten ottaneensa onkeen jotain siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Silloin tahtoi unilukkari eli suntio panna kirkon ovet kiinni, ja siltavoutikin oli jo tullut kärsimättömäksi. Hänen kanssaan läksi Laasmanni menemään, otettuaan harvasanaiset, vaan teeskentelemättömät jäähyväiset Rautalan miehiltä.

Loppu.