Kaksi

VII.

Oli lauantaipäivä. Reeta hyöri taas talouden toimissaan. Kyökissä hän kirnusi, että posket punottivat. Pian kerma voiksi muuttui, ja Reeta kokosi voin nulikkaan, jossa rupesi sitä sotkemaan pienellä, puukauhalla, siksi että joka piimän pisara oli pois herunut. Sitte hän sen suolasi ja pani kylmään maitokammariin. Hetken perästä hän sitä uudestaan rupesi sotkemmaan ja kaatoi pois sen veden, minkä suola oli irti saanut, ja nyt oli voi niin sitkeätä ja keltaista, ettei mitään värin lisäystä tarvinnut. Hän otti häikäisevän valkoiseksi huuhdotun pytyn ja kaatoi siihen vähän kylmää vettä, häilähytti pytyn sisustan marjaksi ja kaatoi jälleen veden pois sekä sotki sitten voinsa astiaan. Kun hän juuri oli saanut sen sotketuksi ja tasoitetuksi, tuli suntion Maiju sisälle.

"Päivää, Reeta, oletko kirnunnut?"

"Olen, tuleppas maistamaan voitani. On vasta leivottua uutisleipääkin. Mennään tupaan istumaan, niin maistetaan tämän vuotista viljaa. Se on mielestäni hyvin valkoista."

Reeta saattoi tupaan Maijun ja meni sitte leikkaamaan leivänpytkyjä, joita hän asetti sievään koppaseen. Sitte hän otti vasta kirnuamaansa voita lautaselle ja toi tarjottavansa tuvan pöydälle.

Siinä nyt rupesivat hyvällä ruokahalulla maistelemaan voileipiä, eikä kehumisia Maijun puolelta säästetty. Näin kotoisessa olossa, kun kahden kesken ollaan, tulee usein puhutuksi paljon, josta toiste ajatellaan: olisi se saanut olla puhumattakin.

Maiju kysyi, kuinka emäntä oli yleensä viihtynyt, ja mitä hän piti tuttavistaan, joita pitäjässä oli saanut.

Reeta sanoi viihtyvänsä oikein hyvin. "Rantalan emäntä ja isäntä ovat erinomaisen ystävällisiä ihmisiä. Vaikka ovat jo vanhanpuolisia, niin heidän seurassaan kuitenkin on erinomaisen hauskaa. — Ja eilen olimme Salovaarassa. Siellä vasta sopivia ihmisiä on. Kerttu on vielä vähän lapsekas, mutta Maila ja varsinkin Valva minua miellyttävät. Valva on erittäinkin tasainen ja vakava ja kaikin puolin taitava."

"Hm, on niin, kyllä hän on."

"Kumma, ettei hän jo ole naimisiin joutunut. Ei hän enään ole kovin nuori, täydet ihmiset ne jo molemmat ovat, sekä Maila että Valva."

"Vanhaksi piiaksi pian taitaa jäädä Valvakin. Kas se on niin, että maasta ei oteta ja taivaasta ei anneta."

"Kummallista, ei hän minusta ensinkään ylpeältä näytä."

"Mutta rukkasia kuuluu antavan vain lakkaamatta. En tiedä, kylläpä hän on hauska ja kelvollinen, mutta en minä hänessä mitään erinomaista näe. On niitä muitakin talontyttäriä kelvollisia ja kauniita, kauniimpiakin kuin Valva. Mitä sitä yhtä kaikkien tarvitsee hapotella, koska hän ei tahdo naimisiin mennä."

"Kun se oma tulee, kyllä sitte menee."

"Niin, mutta kun se on tullut jo, eikä käynyt päinsä, niin hän ei huoli kenestäkään."

"Mikä siinä oli, ettei se päinsä käynyt?"

"Se oli sillä tapaa kuin minä sen jo sanoin, että maasta ei oteta eikä taivaasta anneta. Kyllä Valva olisi ottanut, mutta isä pani vastaan."

"Vai niin, no sitte minä sen hyvin käsitän. Jos minun isäni ei olisi antanut minun ottaa Mauria, niin sitte minä en myöskään olisi kenestäkään huolinut, se on aivan varma. Valva raukka! Mistä hänen sulhasensa oli?"

"Äh, äh, en tiedä, mikä kurkkuuni meni, leivän-murenia varmaankin. Tässä minäkin kaikkia tuhmuuksia juttelen. Täytyy tästä mennä kotiakkin."

"Mikä kiire sinulla on? Enhän vielä saanut kuulla Valvan sulhasen nimeäkään."

"Niin no, ne ovat vanhoja asioita, olleita ja menneitä, mitäpä niistä."

Reeta kalpeni, hän rupesi jotakin aavistamaan, ja sanoi nyt:

"Koska ne ovat vanhoja asioita, niin mitäpä siitä, vaikka niistä puhuukin."

"En minä tiedä, miten tähän puheeseen tulin; enhän minä olisi mitään tahtonut asiasta mainita, koska et siitä ennen ole tietänyt. Tämä isäntähän oli Valvan sulhanen, mutta Salovaara ei antanut tytärtään. No siinä se nyt sitte on sanottuna. En minä olisi tahtonut olla tuon asian ilmoittajana, vaan en tiedä, miten se puheeksi tuli. Mutta ovathan ne asiat olleita ja menneitä. Sanottiin Valvan kovin surreen, kun Mauri meni naimisiin."

"Mitäpä Mauri sitten häntä olisi viitsinyt muistella, olihan niitä toisiakin maailmassa. Kyllähän käskisi kaikkien niitten, jotka häntä ovat kosineet, iäksi sen vuoksi naimattomiksi jäädä. Harvoin tuollaisista lapsuuden tuumista mitään tulee, kun järkevälle mielelle joudutaan."

"Niin, mutta näes, Mauri oli viisi vuotta salakihloissa Valvan kanssa; sepä se sitten mahtoi koskea Valvaan, joka ei vieläkään ole saattanut ottaa toista. Ei maar tässä auta puhua, kyllä minun nyt jo täytyy lähteä. Älä nyt pahastu, Reeta hyvä, että tulin noista asioista puhuneeksi. En minä olisi tahtonut sitä tehdä, mutta tiedäthän sen itse, että sana antoi aihetta toiseen ja niin tuli puhutuksi koko juttu. Mutta nehän ovat vanhoja asioita. Hyvästi nyt!"

Maiju meni, mutta Reeta jäi pitkäksi aikaa paikalleen tuvan pöydän ääreen. Monta asiaa selveni hänelle nyt. Juuri eilen oli Mauri ollut tavallista vakavampi, hän oli näyttänyt oikein kylmältä. Ja nyt muisti hän, ettei Valva ollut häissäkään. — Tietysti Maiju tiesi asiat oikein, mutta miksikä ei Mauri itse saattanut puhua hänelle tuosta. Ne olivat kai niin arkoja asioita —. Ja hän siis oli täällä vaan täyttämässä talon tarpeita.

"Olen täällä välttämättömänä kaluna, joka talossa tarvitaan," ajatteli Reeta. — "Vai niin. Viisi vuotta kihloissa — ja hän oli liika hyvä Maurille! Minä olisin voinut rakastaa Mauria niin, niin, ja olisin tahtonut tehdä hänet onnelliseksi — mutta nyt! Oi, kuinka täällä on tukehuttavaa."

Hän lähti ulos. Luonto tuntui hänestä niin oudon synkältä, ja hän itse oli ikään kuin yksinäinen erämaan vaeltaja. Kaikki oli kolkkoa. Kesälinnut olivat muuttaneet pois. "Ollutta ja mennyttä —" sanoi Reeta itsekseen, "niin, kaikki on mennyttä! Oi, kuinka vanhaksi olen tullut mielestäni, ja minä olen kuitenkin vasta 19-vuotias. Kaikki iloni on mennyttä!"

Hän katseli omenapuita, lehdet olivat karisseet pois. Joku omena pudota pompahteli alas puusta, tiaiset tikittivät, nokkiessaan puunrunkoa, kylmä tuulenviima kulki puitten välissä, ja pellolla nuori oras värähteli. Koko luonto oli muuttunut niin kolkoksi Reetan mielestä. "Nyt käsitän Valvan sanat," ajatteli hän. "Valva sanoi: 'luonto kuvautuu eteemme sellaisena, kuin mielentilamme kulloinkin on,' ja se on kyllä totta."

Emäntää huudettiin. Reeta läksi koneentapaisesti kulkemaan sinne päin, mistä huuto kuului. Kyökkipiika sanoi:

"Ei puurovesi ole päällä vielä ja väki tulee kohta illalliselle. En tietänyt tulla työstä kotia ennen, kun emäntä lupasi itse keittää puuron."

"Tee hyvä valkea padan alle, ehkä se vielä ehtii. Oli vieraita ja unhotin koko keittämisen."

Palvelustyttö puhalsi valkeata kyökissä, niin että posket olivat pullollaan, mutta kello riensi eteenpäin, ja kun väki ruualle tuli, niin uutispuuro kyllä kiehua popotti padassa, mutta työväen vatsassa se vasta paisumaan ennätti, ja kyökkipiika ihmetteli, mikä emäntään tuli, hän kun aina oli toimittanut asiansa taitavasti ja säntillisestä.

Tuomelan emännän talouden toimi kävi tästä lähtein aina koneentapaisesti. Se ei enään häntä huvittanut, ja ruoka tuli sitten usein huolimattomasti tehtyä. Väki murisi, ja isäntä, joka oli luullut saavansa toimekkaan emännän taloonsa, oli pettynyt. Hän kävi synkäksi ja umpimieliseksi.

* * * * *

Kirkkoväki palasi kotia kirkolta. Emäntä oli kotona ja asetti kahvikuppeja tarjottimelle par'aikaa, kun isäntä tuli tupaan.

"Terveisiä kirkolta," sanoi isäntä.

"Kiitos, kiitos," vastasi vanha isäntä. "Mitä kirkolta kuuluu?"

"Salovaaran Maila kuulutettiin. Sulhanen on aina V—lahden pitäjästä.
Kuuluu hänellä olevan aimo talo."

"Oohoo, vai niin."

"Valva siis jäi sian-nahkaa kantamaan," virkkoi emäntä vähän ivallisesti. "Mutta eipä ole kummakaan, kukapa sitä juuri tietensä toisten loppua hapottelisi."

Isäntä hätkähti. Hän ymmärsi nyt, että Reeta tiesi kaikki. Mutta harmistuneena Reetan äänestä, vastasi hän:

"Kyllä Valva miehiä olisi saanut yhden joka sormelle, mutta hän ei ole huolinut."

"Niin, kai maar hänen isänsä rahat kelpaisivat, mutta tyttö on kai siksi järkevä, ettei myy itseänsä."

"Luulen minä hänen kelpaavan rahattakin, sillä osaapa hän pitää niin hyvän talon komennon, että hän jo silläkin talonsa rikastuttaa."

"Niin no, eihän minun sovi kinata, kai sinä hänen parahiten tunnet, joka viisi vuotta olet hänen kanssaan niin läheisessä tuttavuudessa ollut."

"Kyllä olenkin hänen hyvin tuntenut," vastasi Mauri levollisesti, "eikä minulla ole syytä otaksua, että hänen luontonsa olisi muuttunut, vaikka sitte on jo useita vuosia kulunut, kun minä olin lähemmässä tuttavuudessa siinä talossa."

Nyt tuo asia oli selvillä. Maurin mielestä oli hyvä vain, ettei hänen ja Valvan entinen väli enään ollut Reetalle tuntematon. Hän vaan ihmetteli, kuka tuosta oli saattanut puhua. Mutta tultuaan kahden kesken, eivät kumpikaan asiasta enempää keskustelleet. Jotakin vierasta, jotakin särkynyttä oli syntynyt heidän välilleen. Mauri oli kylmempi ja Reeta kärsi itsekseen. Hän kärsi niin, ettei hänellä ollut voimaa täyttämään velvollisuuksiaan. Jos hän olisi voinut tehdä sen, kuten alussa, olisi hän luultavasti vihdoin päässyt voitolle. Hän olisi voittanut miehensä kunnioituksen ja sitte myöskin varmasti hänen rakkautensa.

VIII.

Viisi vuotta on kulunut. Tuomelassakin on sillä aikaa muutoksia tapahtunut. Vanhukset ovat kuolleet, mutta kaksi nuorta vesaa on heidän sijassaan kasvamassa, tyttö ja poika. "Oikein mielilapset," sanovat imarteliat. Mutta Reetan poskista ovat kukat kuihtuneet, hän toimittaa työnsä väsyneesti ja alakuloisella mielellä.

Lapsillensa hän kuitenkin joskus hymyilee, mutta kummallista, nekin ennemmin leikkivät isän polvella kuin äidin. Onko se tuo synkkä, kalpea muoto, joka sen vaikuttaa? Isä näkyykin heitä hellästi hoitavan. Nytkin hän juuri palaa saunasta, pitäen sylissään Tahvoa ja taluttaen Eeviä. Hän on itse kylpenyt ja pessyt lapsukaisensa.

Reeta katseli miestänsä ja lapsiansa, ajatellen itsekseen: "Onnellinen olisin saattanut olla, jos hän olisi minua rakastanut! Kuinka toisenlainen olisi elämäni. Rantalan emäntä sanoi, että minussakin on syy, kun olen välinpitämätön. — Eivätkö luule, että minulla on tunteita — oi, kuinka minä toivoisin, että hän osottaisi minulle luottamusta edes, mutta hän ei luule minun kykenevän lapsianikaan hoitamaan. Olin ehkä liian huolimaton silloin, kun halla vei sydämmeni kevään — ja silloin katosi hänen luottamuksensa minuun, enkä sitä nyt enään voi takaisin saada. — Jos koettaisin… Lapsetkin minusta vieraantuvat … mutta ei — ne eivät saa vieraantua!"

Hän kiirehti tavallista nopeammin lastensa luo ja otti miehensä sylistä Tahvon, sanoen: "Mennään velliä syömään, poikaseni," mutta hän sieppasi pojan semmoisella kiireellä, että tämä pelästyen huusi: "Isä, isä!" ja kurkotti kätensä Maurille.

"Soh, soh, äiti antaa velliä, äiti antaa sokeria omalle pikku kullallensa," ja nyt hän antoi, mitä parasta tiesi, hyväili ja lellitteli poikaansa ja kyseli tavan takaa: "pidätkö äidistä, onko äiti hyvä?"

"On", vastasi poika, "annatko vielä tokuria?"

Reeta antoi vielä, vaan rupesi sitten nukuttamaan lasta. Mutta tämä pieni veitikka alkoi nyt komentaa äitiä antamaan enemmän sokeria ja rupesi huutamaan, kun ei saanut. Isä tuli sisälle ja sanoi:

"Ole heti kiltti ja ääneti, muuten isä ei huoli pojasta ollenkaan.
Hyvästi, jo menen."

"Poju on kiltti jo," sanoi lapsi ja oli heti ääneti, ja hetken perästä hän jo vaipui unen helmoihin.

Seuraavana päivänä läksi isäntä kaupunkiin varahin aamulla. Tuomelassa asui pari ylioppilasta, jotka tahtoivat viettää kesäkaudet maalla suuren vesirikkaan järven rannalla. He olivat talon ruoassa ja isäntä läksi kaupungista tuomaan Juhannukseksi vähän muonaa. Menihän sitä enemmän särvintä, kun oli vierasta väkeä.

Reeta koetti siistiä huoneita. Isäntä oli monta kertaa sanonut: "ei tässä kodissa viihdy, kun et osaa pitää edes huoneita siivossa järjestyksessä ja vielä vähemmän lasten neniä puhtaina." — Mutta hänen piti nyt näkemän, että Reeta osasi sekä huoneet siivota että lapset asettaa puhtaaseen pukuun, Rantalan emäntä oli puhunut samasta asiasta, ja sanonut, että Reeta oli tullut toisellaiseksi, kuin mitä alussa oli. 'Olet vielä nuori ja voit parantaa itseäsi, koeta vain, niin saat nähdä, että olosi kaikin puolin tulee paremmaksi.' "Niin hän sanoi, tahdonpa koettaa."

Kun kaikki oli kunnossa, kurkisti Reeta ulos ikkunasta nähdäksensä, joko Mauri kaupungista tulisi, mutta ei näkynyt ketään. Ylioppilaat siellä oikoilivat puitten varjossa, kirjat pään alla. Omituinen tapa — sisällä oli niin kuuma, etteivät saattaneet lukea, ja ulkona kirjat olivat pään alla, siellä ei sopinut lukea, kun hyönteiset kiusasivat. Reeta tuota omituista seikkaa juuri tuumaili, kun portti narahti.

"Salovaaran Valva! Kah, mistäpä hän nyt tulee? On niin vakavan näköinenkin."

Reeta läksi Valvaa vastaan.

"Hyvää päivää! Terveisiä Rantalasta. Siellä on emäntä majaa muuttanut."

"Mitä, onko hän kuollut?"

"On. Eilen lähettivät hevosella minua noutamaan; sanoivat emännän kovin huonontuneen. Minä lähdin ja jäin sinne sitte yöksikin, kun pyysivät. Kyllä siinä jo heti hänen muodostaan saattoi arvata, että loppu oli tulossa. Vielä hän sentään vähän puhui illalla, mutta aamupuoleen yötä hän sitte loppui."

"Vai on hän kuollut; kyllä hän on sairastanutkin jo kauan, mutta en sentään luullut hänen loppunsa olevan niin lähellä. Oi, kuinka hyvä hän on ollut minullekkin! Aina hän niin lempeästi ja viisaasti neuvoi, että kyllä hänen neuvojaan mielellään muistaa."

"Kyllä, ja aina siinä talossa oli hauskaa. Siellä oli kaikki niin sopusointuista. Eerosta on kasvanut oikein ajatteleva ja viisas poika. Nyt tässä tilaisuudessakin hän oli minusta niin järkevä, ettei noin nuoresta pojasta olisi sitä saattanut odottaakkaan."

"Sopusointuista" — sanoi Reeta ikäänkuin itseksensä. "Niin, kyllä he kaikki olivat miellyttäviä, ja hauskalta tuntui heidän seuransa. Mutta mennään nyt sisälle. Olen odottanut Mauria kaupungista; hänen pitäisi tuoman pehmeätä nisuleipää, ei minulla ole tällä haavaa muuta kuin kovaa kotona."

"No eihän sitä aina saata pehmeätä pitää, enkä minä sitä paitsi kahville tullutkaan."

"Totta maar sinun kahvia pitää juoman. — Tulee taas ne Rantalaiset mieleeni. Mitenkä ne nyt saattavat siellä toimeen tulla?"

"Siellä on isännän vanha sisar, ja sitä paitsi, kyllä monen on täytynyt toimeen tulla samallaisissa tilaisuuksissa."

Reeta katsoi ulos ikkunasta. Hän oli käskenyt palvelustytön kahvia keittämään ja odotti Mauria, jonka piti kaupungin leipää tuomaan. Mutta ei Mauria näkynyt. Reeta tuli levottomaksi. Viimeisinä aikoina oli joskus tapahtunut, että Mauri kaupungista palatessaan oli ollut liika iloisella päällä. — Mitäpä, jos nytkin olisi tullut liikoja maistelleeksi, ja Valvakin oli näkemässä. Paras vain, kun kiirehtii kahvia antamaan, että hän ennättäisi pois, ennenkuin Mauri kotia palaisi. Reeta kiirehti asettamaan kahvikupit tarjottimelle ja otti pannun, kaataaksensa kahvia, kun jo kuului ratasten jyrinää. Levottomana kiirehti hän akkunan luo ja näki jo tavasta, millä isäntä ohjia piteli, ettei mies ollut säntillään.

Reeta lähetti kahvia tupaan ja meni itsekkin, mutta sanoi vieraallensa: "Suo nyt anteeksi, minun täytyy vähän mennä ulos, ottamaan kapineita vastaan, joita Mauri on kaupungista tuonut."

Reeta meni nostamaan kaupungin tuomiset sisälle ja ilmoitti miehellensä, että Valva oli tuvassa. "Ehkä tulet kammariin."

"Minäkö. Vaikka vain. En ainakaan Valvan näkyviin mene."

"Minä lähden tupaan Valvan luo ja käsken Liisan tuomaan sinulle kahvia."

"En minä huoli, panen maata."

"Juo nyt sentään, kun olet syömättä ollut, ja pane sitten maata."

Lapset juoksivat isän tykö, mutta Reeta vei heidät pois, sanoen: "Isä on väsynyt matkasta, hän panee maata; tulkaa äidin kanssa tupaan, niin saatte kahvia."

Valva oli nähnyt Maurin, kun hän ajoi pihaan. Hän oli kuullut kerrottavan, että Mauri oli ruvennut väkeviä maistelemaan, mutta kun suntion Maiju sitä etenkin oli puhunut, niin ei Valva oikein ollut asiasta varma. Maijuhan tiesi usein sellaisiakin jutella, joissa ei ollut mitään perää. Mutta nyt hän näki omin silmin asian todeksi. Oikein hänen olisi tehnyt mieli kahden kesken varottaa ja neuvoa Mauria, mutta koskapa hän pääsisi siihen tilaisuuteen? —

Reeta tuli tupaan ja hänen muassaan palvelustyttö, joka tarjosi toisen kupillisen kahvia. "Nyt on pehmeätä leipääkin, tee hyvin ja ota nyt!"

Valva ei olisi jaksanut, vaan otti kuitenkin Reetan mieliksi, mutta juotuaan sanoi hän:

"Suo nyt anteeksi, että minun heti täytyy lähteä, on jo kiire kotia. Aioin vain poiketa Rantalan emännän kuolemasta ilmoittamaan, kun Rantala pyysi, mutta nyt olenkin näin kauan viipynyt."

Valva läksi, ja Reeta saattoi hänet portille. Kun hän saattamasta palasi, kysyi toinen ylioppilaista: "Kuka se emäntä oli?"

"Ei se mikään emäntä ollut, se oli vain Salovaaran vanhapiika."

"Vai niin, luulin häntä nuoreksi emännäksi; hän näytti hyvin miellyttävältä."

"Vanha piika hän on ja kai hän siksi jo jääkin."

Reeta meni jälleen sisälle, mutta Valva kulki metsäpolkua kotia päin, ja tuumasi, että turhaan Tuomelan emäntää oli moitittu. Siellähän oli kaikki siistiä ja lapset puhtaissa vaatteissa, eikä Reeta edes tietänyt vieraita odottaakkaan. Oikein hän surkeili Reeta parkaa. Mutta hän surkeili molempia; oli syy kenen hyvään, niin onni ei ainakaan siinä talossa asunut.

IX.

Viisi kertaa on keväinen aurinko sulattanut järvistä jäät ja laskenut aallot vapaasti liikkumaan, sitte kuin viimeksi olimme Tuomelassa. Omenapuitten kukat ovat puhkeamaisillaan, tuomet vaahtasevat, käki luikahtelee ja pääskyset visertelevät viirin päässä ja katonharjalla. Kevättä on kaikkialla!

Reeta kävelee tuvan ja maitokammarin väliä, mutta hänen askeleensa ovat kovin väsyneet. Hitaasti hän kulkee, vaan jonkunlaisessa toimessa hän kuitenkin on; mutta hänen laihtuneet ja kellastuneet poskensa ilmaisevat, että jokin hivuttava tauti on päässyt hänessä valtaan. Hänellä on ainainen yskä, joka varsinkin näin keväisin häntä vaivaa.

Pienestä Eevistä on kasvanut kansakoulutyttö. Tuolla hän juuri tulee isänsä rinnalla koulusta, jossa tänään on ollut tutkinto.

"Äiti, katsokaa todistustani!" huutaa tyttö.

Reeta otti todistuksen ja luki sen. Pari kyyneltä vieri hiljaa hänen poskillensa; todistus oli hyvä.

"Minä kanssa tahdon kouluun", sanoi Tahvo.

Isäntä naurahti. Hän näytti niin tyytyväiseltä. Lasten menestys on vanhempien suurin ilo. Oli ikään kuin juhla tällä hetkellä. Perheen jäsenet olivat kaikin hyvällä mielellä. Kun lapsi oli tehnyt tehtävänsä hyvin, niin tuntui vanhemmista, ikään kuin hekin olisivat siihen jossakin määrin olleet osallisia.

Juuri kun siinä pihalla vielä seisoivat, tuli lukkari Siironen
Tuomelaan, ja sitte läksivät kaikin sisälle.

Siinä nyt ruvettiin puhumaan kansakoulututkinnosta. Lukkari kiitti opettajaa ja sanoi:

"Kyllä hän on harvinaisen kelpo opettaja, mutta kylläpä hänestä pidetäänkin. Muistaako emäntä K-veden kansakoulua? Ei sinne ihmiset viitsineet mennä kuulemaan tutkintoakaan, mutta täällä oli aivan toista. Väkeä oli joka suunnalta ja juhlalliselta ja hauskalta tuntui. Oli siellä Rantalakin morsiamineen."

"Rantala! Onko hänellä morsian?"

"Jaa niin, en muistanut sinulle puhuakkaan", sanoi Mauri, "että Rantala ja Salovaaran Valva ovat kihloissa."

"Vai niin, hm, vai joutuu Valva nyt vielä naimisiin." Emäntä tunsi erinomaisen rauhan sydämmessään. Nyt vasta oli Mauri oikein hänen omansa. Nyt katosi katkeruus hänen sydämmestään — hän olisi tahtonut alkaa uudestaan avioliittonsa menneet vuodet —. Hän olisi niin monessa kohden tahtonut olla toisellainen kuin ennen, mutta nyt oli se jo ehkä myöhäistä —.

"Syyskuussa vietetään Valvan ja Rantalan häät", sanoi Siironen. "Valva pääsee vielä mukaan Helsinkiin, kun ukko valtiopäiville lähtee."

Mauri oli kovin vakava, mutta koetti kuitenkin ystävällisesti jutella jonkun sanan Siirosen kanssa, joka oli hänen ystävänsä. Mutta lukkari ei kauan joutunut viipymään tällä kertaa, vaan läksi pois.

Tänä iltana emäntä hyväili lapsiansa niin erittäin hellästi, kun maata panivat. Sitte meni hän ulos kävelemään ja katseli tuomenkukkia; oi, miten monta vuotta oli kulunut siitä, kuin hän ne noin kauniina oli nähnyt!

Eivät ne tosiaankaan moneen vuoteen noin ihanasti kukkineet kuin nyt —. Myöhään hän meni levolle, mutta tänä iltana hän saikin tavallista pikemmin unta.

Toisin oli Maurin laita. Hän valvoi, oli niin kumman tyhjää hänen sydämmessään. Nyt vasta hän tunsi, että häneltä oli jotakin riistetty, nyt, kun Valva meni toiselle. Hän ei käsittänyt itseään. Oliko mahdollista, että Valvalla oli ollut erityinen sija hänen sydämmessään? — Oliko hänen sydämmessään kaikki nämät vuodet asunut kaksi? —

Oli varmaankin! — Se oli väärin!

Näin tutki Mauri itseään ja hämmästyi. Kevätyön hämärässä valossa selveni hänelle moni hänen omassa sydämmessään oleva hämärä kohta.

Seuraavana päivänä läksi Mauri katsomaan ajokalujansa. Uusista nappularattaista oli vieteri vikaantunut ja hän tyysti ja tarkasteli niitä. Vanhemmat sahrat olivat myöskin viassa. Juho renki tuli ajokaluhuoneeseen ja alkoi katsella lapioita.

"Täytyy, tuota noin, lähteä ojia luomaan", sanoi Juho.

"Kyllä se on aivan tarpeellista, mutta minä katselen tässä ajokaluja; täällä tarvitaan seppää."

"Kyllä. Ison Mustan kengät ovat aivan huonot ja täytyy nekin laittaa kuntoon, siksi kuin maantien työhön mennään. — Lähdenkö seppää tuomaan?"

"Ei, mene sinä vain ojia luomaan, minä lähden itse seppää hakemaan."

Juho läksi työhönsä ja Mauri meni tupaan.

Reeta teki par'aikaa voileipiä Tahvolle.

"Jahka minäkin syön vähäsen. Tuoppa piimää; voita ja leipää tässä näkyy jo olevan entiseltään. Täytyy lähteä seppää hakemaan."

Reeta asetti ruokaa pöytään. "Eikö täältä nyt joku joutilaampi saattaisi lähteä tuollaista asiaa toimittamaan?"

Reeta pelkäsi vähän, että Mauri jälleen, kuten monta kertaa ennenkin, jäisi sepän pariin väkeviä maistelemaan, mutta Mauri vastasi:

"Itse minä sentään paremmin asiani toimitan ja olen sitä paitsi jo asettanut jokaiselle työnsä."

Hän läksi Salovaaralle päin vievää tietä myöden kulkemaan. Lähempänä kartanoa haaraantui tie, joka vei aivan lähelle maantietä, missä seppä asui.

Mauri oli kävellyt vähän toista virstaa, kun näki naishenkilön kulkevan tiellä. Sehän oli juuri kuin Valva. Hän kiirehti askeleitaan, hän tahtoi toivottaa onnea Valvalle … ei, hän tahtoi häntä varoittaa.

Pian saavutti hän naisen, joka todellakin oli Salovaaran Valva.

"Hyvää päivää, mistä sinä tulet?"

"Kävin Karpalon torpassa; siellä kudotaan minulle kangasta, olin sitä katsomassa."

"Minä lähden seppää noutamaan. Ajokaluja täytyy vähän parantaa."

He kulkivat ääneti vähän aikaa. Mauri tuumasi, että hänen olisi pitänyt onnitella Valvaa, mutta ei saanut sanoja suustaan. Valva myöskin näytti miettiväiseltä. Vihdoin hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.

"Kuules Mauri, minä olen usein toivonut saavani tavata sinua kahden kesken, jotta sinulle saattaisin puhua eräästä asiasta, joka mieltäni on surettanut jo kauan aikaa. Älä suutu minulle, sillä ystävyydestä sinuun minä siitä puhun. Olen kuullut, ja omin silmin nähnytkin, että olet ruvennut väkeviä nauttimaan, ja se on kovin koskenut minuun. Sinun vaimosi kärsii nähtävästi, ja lapsillesi et myöskään voi olla hyvänä esimerkkinä."

"Enhän minä niin pahasti sitä viljele, että siitä niin melua tarvitsee pitää. Ja jotakin sitä tekee, kun kotona kaikki käy nurin."

"En luule ollenkaan, että Reeta olisi huoleton, jos sinäkin vähän enemmän hänestä välittäisit."

"Sinä, Valva, neuvot minua, mutta annappas kun minäkin annan sinulle neuvon. Sinä aiot mennä naimisiin, mutta minä sanon sinulle: elä tee sitä! Joka ilman rakkautta naimisiin menee, saa sitä katkerasti katua. Hän tekee väärin sekä itseänsä, että kumppaniansa kohtaan. Minä puhun omasta kokemuksesta."

"En ilman rakkautta menekkään. Kylläpä on haavojen jo ollut aikaa arpeen mennä. Minä kyllä myönnän, että minun haavani kerran olivat niin syvät ja kovat, etten luullut niitten milloinkaan paranevan, mutta vuosikausia ovat ne jo ummessa olleet."

"Sinä erehdyt! Etpä olisi välittänyt juomisestanikaan, ellet minusta vielä pitäisi."

"En erehdykkään. Tietysti en sinusta milloinkaan voi olla niin välinpitämätön, ettei se minuun koskisi, jos näen sinun joutuvan jonkun paheen vaaraan, mutta vaikka minä nyt saisin tällä hetkellä vapaasti valita kumppanikseni teistä kummanka tahtoisin, niin kyllä minä Rantalan valitsisin. Minä kunnioitan häntä ja kuljen turvallisena, kun hän on tukenani rinnallani. Meidän entisyyttämme muistan, kuten lapsuuden-aikaa ja niin kuin Juhannus-aikaa muistetaan…"

"Se on kuitenkin ihanin aika, Valva!"

"Mutta meidän ei auta muistoissa elää, ne estävät meitä velvollisuuksiamme täyttämästä. Ja Mauri, ennen kuin nyt erkanemme, pyydän jotakin, joka tulee omaksi hyväksesi, jos sen teet. Mene, Mauri, raittius-seuraan! Älä sinä koeta vähitellen lakata juomasta; siitä ei tule mitään. Päätä ettet maista tippaakaan! Sen saatat parahiten tehdä, jos menet raittius-seuraan. Sinä kyllä voit päättää, jos tahdot. Veltot ihmiset tarvitsevat jotakin erinomaista ulkonaista vaikutusta, saadaksensa sellaista voimaa, mutta sinulla on sitä kyllä ilmankin, kun vain kerran päätät. Tässä nyt tiemme erkanevat. Hyvästi, Mauri, muista todellisen ystävän neuvoa!"

Valva läksi, Mauri katsoi hänen jälkeensä.

"Onnellinen hän, joka tuollaisen naisen kumppanikseen saa!"… ajatteli
Mauri, kulkiessaan sepälle päin.

X.

Reetan katkera mieli oli vuosien kuluessa talttunut. Hän etsi nyt mielellään Rantalan Valvan seuraa ja oli yleensä tyytyväinen, vaikka terveytensä yhä oli huono. Ei hän enään paljon jaksanut työssä olla, mutta liikkui kuitenkin hiljakseen talossaan, pitäen silmällä kaikkia toimia.

Oli Juhannus-aatto. Tuomelan väki oli ollut kylpemässä ja syönyt illallisensa. Piha oli limoja täynnä ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi talossa. Rippilapset piti Juhannuspäivänä laskettaman Herran-ehtoolliselle ja heidän joukossaan oli myöskin Tuomelan Eevi.

Tyttö tuli vanhempiensa kammariin sanomaan heille hyvää yötä. Hän syleili hellästi isäänsä ja äitiänsä, pyytäen heiltä anteeksi kaikkia, mitä mahdollisesti olisi rikkonut heitä vastaan, ja vanhemmat sulkivat hänet hellään syliinsä.

Reeta katseli hoikkaa, kukoistavaa tytärtänsä, jonka nyt piti astuman maailmaan. Monen monet ajatukset syntyivät hänen mieleensä. Hän olisi neuvoillansa tahtonut tukea tätä hentoa ruokoa, mutta ei voinut pukea ajatuksiansa sanoiksi. Hän vain puristi syliinsä lapsen, joka tunsi, kuinka hänen äitinsä liikutuksesta vapisi.

Hetken kuluttua nukkui Tuomelan perhe syvässä unessa, mutta ulkona käki kukkui ja nuorisoa kuljeskeli laulaen ja rallittaen talon ohitse. He seisahtuivat katselemaan, saisivatko lisää seuraa, mutta se toivo oli turha, sillä isäntä ei pitänyt Juhannus-öitten usein kyllä irstaisista huveista. Hän oli sitä paitsi tullut raittius-seuralaiseksi.

Seuraavana päivänä läksi melkein koko väki kirkolle. Kyökki-Liisa, eräs vanhempi ihminen, jäi yksin talonvartiaksi ja ruoanlaittajaksi.

Tunti kului tunnin perästä. Liisa ihmetteli, kun ei väkeä kotiin kuulunut. Kissa pesi silmiänsä auringonpaisteessa, venytteli itseänsä vähän ja asettui naukumaan oven eteen.

"Sinäkin siellä naukumaan rupeat, että täytyy laskea ulos; entä jos vellini vielä pohjaan palaa."

Laskettuaan kissan ulos, riensi Liisa jälleen velliä sekoittamaan. Mutta tuskin oli hän patansa ääreen ennättänyt, ennenkuin lattialla loikoileva Halli aika jytinällä syöksi haukkuen ovea kohti.

"No kas se nyt on kiire sinulla, ikään kuin et tästä vähemmällä jytinällä ennättäisi kotiväkeä vastaan. Elävät ovat varsin hassuina", mötisi Liisa. Mutta ovea avatessaan näki hän suntion Maijun, joka tuli portailla.

"Päivää, miten emännän laita on?" kysyi Maiju.

"Mitä? Kuinka?… Emäntä on kirkossa."

"Eikö hän vielä ole kotona?"

"Ei ketään kirkkoväestä vielä ole kotona."

"Hyvänen aika! Kas se oli niin, että emäntä pyörtyi kirkossa juuri kuin lapset oikeudelle menivät, ja isäntä sekä Salovaaran Jaakko kantoivat hänen pois kirkosta. Minä menin sitte hetken perästä myöskin ulos, katsoakseni häntä; ajattelin, että ehkä olisivat vieneet hänet lukkarille. Mutta silloin olivat jo poissa kaikki, isäntä oli vain käskenyt sanomaan Eeville, että hän tulisi jalkaisin kotia. Minä lähdin heti tänne oikotietä, mutta luulin että he jo olisivat ennättäneet hevosella ennen minua."

"Vai niin, — voi, voi, se emäntä onkin niin kovin huono ja heikko; ihminen parhaassa iässään, 35 vuoden vanha vasta. Oih, minäkin tässä puhun ja vellini varmaankin palaa pohjaan! Tulkaapas auttamaan, nostetaan pata jaloilleen. Onneksi ei vielä ole pohjaanpalaneen makua. En uskalla sekoittaa enään ollenkaan, antaa sen nyt olla sinään. Vaikka valmistahan se jo onkin."

"Kas tuolla jo tulevat kirkosta. Jaksaa se emäntä istua, mutta kovin kalpea hän on."

Maiju ja Liisa juoksivat pihalle ja taluttivat sitte emäntää hänen kammariinsa. Vuode valmistettiin. Reeta riisui vaatteet yltään ja pani levolle.

"Kuinka nyt jaksat?" kysyi Maiju. "Ja mikä sinuun tuli, koskeeko jostakin?"

"Koskee, pistää kyljestä ja ahdistaa kovin rinnasta."

"Kun olet ihan keltainen, silmänvalkuaisetkin ovat keltaiset."

Mauri tuli sisälle ja katseli levottomasti vaimoansa. "Minä lähden lääkäriä noutamaan, sinä näytät kovin sairaalta", virkkoi hän.

Reeta loi kiitollisen katseen mieheensä, sanoen: "Ehkä olisi paras, kentiesi tulisi lievitystä."

"Olethan sinä Maiju täällä siksi kuin Eevi tulee? Jos jotakin tarvittaisiin, niin onhan hyvä, että ihmisiä on auttamassa. Hyvästi, Reeta, minä palajan pian takaisin."

Reeta kurkotti laihan kätensä hyvästijätöksi miehelleen, ja Mauri läksi lääkäriä noutamaan kaupungista.

Hetken kuluttua tuli Eevi kotia. Tyttö parka oli aivan pelästyksissään ja parkaisi itkemään, kun näki äitinsä. Mutta kuultuansa, että isä oli lähtenyt lääkäriä noutamaan, rauhoittui hän jälleen.

Iltapuolella tuli lääkäri. Hän tutki tarkasti sairasta ja meni sitte toiseen huoneeseen, sekä pyysi paperia, mustetta ja kynää, kirjoittaaksensa sairasta varten määräyksensä apteekiin.

"Mitä tautia Reetassa on?" kysyi isäntä.

"Hm — On hänessä keltatautiakin, vaan se nyt ei ole vaarallista. Mutta tässä on paljon muutakin." — Hän kuiskasi isännälle jotakin, isännän pää vaipui alaspäin, hän näytti kovin murtuneelta. Tohtori otti tuolin ja istui kirjoittamaan, ja Mauri läksi vaimonsa kammariin.

Eevi oli seisonut ovensuussa ja kuullut, kun tohtori sanoi: "mutta tässä on paljon muutakin". Kuisketta hän ei kuitenkaan kuullut. Hän meni pöydän lähelle tohtorin luo ja katsoi häneen kauniilla, rehellisillä silmillään, kysyen:

"Mikä muu äitiä vaivaa, kuin keltatauti? Sanokaa suoraan, että tiedän, kauanko voimme toivoa saavamme hänet pitää."

Tohtori katseli tyttöä, joka näytti hänestä liian nuorelta kovaa sanomaa kuulemaan, ja ravisti päätään.

"En minä itke, sanokaa rohkeasti vain", sanoi tyttö, mutta kyyneleitä vieri kuitenkin hiljaa hänen silmistään. "Sanokaa, kyllä minä tiedän, että äitini näen tuolla ylhäällä taas vähän ajan perästä."

Tänään, oltuaan ensi kerran Herran pöydän ääressä, oli Eevin usko vakaa ja luottamus luja, vaan tulisiko se aina sellaisena pysymään?…

Tohtori katsoi tytön vakavaa muotoa ja vastasi: "Hänen keuhkonsa ovat loppuun kuluneet, ikänsä ei ole pitkä; mutta päivä ja hetki, jolloin elonlanka katkeaa, on meille kuitenkin tietämätön."

Eevi kalpeni, vaan meni vakaana, sanaakaan sanomatta jälleen äitinsä kammariin ja istahti äidin vuoteen ääreen.

Tohtori läksi pois, mutta lupasi jälleen muutaman päivän päästä tulla katsomaan sairasta.

Päiviä ja viikkoja kului, lääkäri tuli ja meni, Reeta nautti rohtoja, mutta voimat vähenivät yhä.

Naapurit kävivät ystävällisesti häntä katsomassa, ehkä liiankin usein. Suntion Maiju ja Mattilan Taava tulivat eräänä päivänä, ja kun sairaan luo pääsivät, kysyi Taava:

"Kuinka nyt jaksat, etkö ole parempi?"

"En. Ahdistaa niin kovasti, etten oikein voi hengittää."

"Niin aina näkyy", sanoi Taava, "ei ne lääkärit sitä niin ymmärrä. Pietilän vaari-vainaata kanssa ahdisti kovin, mutta hänelle keitettiin suopursuista vettä ja sitä hän vain joi, ei hän yhtään muita rohtoja nauttinut."

"Paraniko hän?" kysyi Eevi.

"Ei, kuoli, kuoli hän, mutta hän olikin vanha jo; eihän sitä kuolemaa estää voi, kun se tulee, — mutta hyvää ne sentään tekivät."

"Leininruohoista keitettyä vettä myöskin paljo käytetään", sanoi suntion Maiju, "minun isäni sitä usein juo. Kas se leini on sellaista, että välistä se viskautuu yhteen, välistä toiseen paikkaan, ja kun se on rinnassa, niin sitä sitten ahdistaa. — Mutta mikä nyt varmaan olisi hyvää, niin se on muurahaispesästä tehty kylpy. Se on niin mainion hyvää. Sitä voi käyttää kaikkiin, se on hyvää leiniin ja pistokseen."

"Enhän minä kylpyyn jaksaisi mennäkkään", sanoi Reeta.

Hyviä neuvoja annettiin hyvästä sydämmestä, mutta ei niitä kuitenkaan seurattu, kun kerran lääkäriä käytettiin, ja turhaa se kai olisi ollutkin.

Eräänä päivänä toivoi Reeta, että Rantalan Valva tulisi häntä katsomaan, ja mitä Reeta toivoi, sitä hänelle nyt heti toimitettiin. Tahvo läksi hevosella emäntää noutamaan, ja hän tuli.

Reeta kurotti hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvä, että tulit, Valva. Minä olen niin väsynyt. Se on nyt niin, että elämänlanka on loppuun kulunut. En minä toivokkaan, että se pitempi olisi; olen väsynyt, niin väsynyt… Mielelläni lähden täältä, mutta minä pyydän, että sinä, niin paljon, kuin sinulle mahdollista on, antaisit hyviä neuvoja lapsilleni. Minä tiedän, että sinä paremmin kuin kukaan muu osaat heitä neuvoa. Ja te, lapset, menkää Rantalan tädin luo, kun äidin neuvoa kaipaatte; kyllä hän teitä auttaa."

Valva lupasi tehdä, mitä saattoi, heidän hyväkseen. Lapset itkivät ja Maurinkin silmistä kyyneleet hiljaa vierivät. Oli niin paljon, jota hän nyt olisi tahtonut muuttaa entisestä elämästään, jos sitä olisi voinut uudestaan elää; mutta nyt oli se myöhäistä, ainakin Reetan suhteen.

Valva jäi lasten kanssa valvomaan, sillä Reeta oli kovin heikko.

Aamupuoleen yötä Reeta nukkui viimeiseen uneensa. Hän sammui kuten kukkanen, joka päivän valoa kaivaten kuihtuu ja vihdoin kuolee.

XI.

Iltakellojen kajahdus kuului kirkonmenoissa, juuri kuin kolme henkeä nappularattaissa istuen läheni hautausmaata. He astuivat alas, ja kolmas heistä, joka oli noin pari vuotta sitten lailliseen ikään tullut nuori mies, sitoi hevosen kiinni ja läksi sitten astumaan kumppaniensa, kahden naisen seurassa hautausmaalle.

Naisilla oli molemmilla kukkaseppeleet kädessä. Toisella, joka näytti olevan keski-ikäinen, oli kaksi, mutta nuoremmalla, joka oli elämänsä keväimessä, oli ainoastaan yksi, lemmenkukista sidottu seppele.

He lähenivät hautaa, jonka päälle mustaan kiveen oli piirretty Rantalan isännän ja hänen ensimmäisen vaimonsa nimet.

Haudankaivaja lähestyi heitä.

"Hyvää iltaa, Rantalan emäntä!"

"Jumal'antakoon", vastasi Valva. Hän laski molemmat seppeleensä haudalle.

"Kah, jopa akranoomikin on Mustialasta kotia palannut!"

Rantalan Eero oli käynyt Mustialan maanviljelys-opiston läpi ja sen vuoksi häntä nyt nimitettiin "akranoomiksi."

"Jo olen, kylläpä äiti apua tarvitsikin."

"Hm, niin kyllä. Kolme vuotta kai siitä tulee Mikkona, kun
Rantala-vainaja haudattiin?"

"Niin tulee."

"Niin se oli minunkin muistaakseni. Entäs Tuomelan emäntä — siitä on jo ehkä viisi vuottakin! — —"

"Juhannuksen jälkeen tulee viisi vuotta", sanoi Eevi.

He läksivät toisen haudan luo; se oli Tuomelan Reetan. Eevi rupesi perkaamaan pois rikkaruohoja, ja laski sitte seppeleensä posliinilautaselle, johon hän pullosta kaatoi vettä. Lautasen hän sitte asetti kummulle.

Valva katseli vielä vähän aikaa hautoja, mutta Eevi rupesi kiirehtimään kuolleitten majojen luota pois. Elohon elävän mieli…

"Täti, emmekö jo lähde?" kysyi hän.

"Lähdetään vain."

He läksivät pois hautausmaalta. Eero ajoi hevosen esiin ja sitte lähdettiin. Kun ennättivät Tuomelan tienhaaralle, seisauttivat he hevosensa, ja Eevi hyppäsi rattahilta, mennäksensä jalkaisin siitä kotia. Mutta hyvästijättäessään sanoi hän vielä:

"Maanantaina on meillä sitte ompeluseura. Täti tekee niin hyvin, että tulee vähän aikaisemmin kuin muut vieraat. On paljo hauskempi, jos täti tulee ennen kuin muut."

"Kyllä tullaan."

"Tervetuloa, Eero, sitte äitisi kanssa."

"Kiitos vain. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

He lähtivät ajamaan. Pieni tomunpilvi ainoastaan näkyi maantiellä, kun rattaat vierivät pois.

Eevi läksi kiirein askelin kotia päin, ja pian oli hänkin perillä.

* * * * *

Maanantaina iltapäivällä rupesi vieraita kokoontumaan Tuomelaan. Valva oli ikäänkuin emäntänä heitä vastaan ottamassa. Hänen käytöksensä oli arvokas ja miellyttävä, kuten ainakin. Salovaaran Kerttu ja Jaakko, jotka molemmat vielä elivät naimattomina vanhan isänsä turvana, olivat myöskin tänä päivänä kuten kotoväkeä Tuomelassa.

Pieniä pöytiä oli vanhan tavan mukaan asetettu omenapuitten alle, joitten oksat raskaina riippuivat täynnä punakylkisiä omenoita.

Nuoret asettuivat heti omenapuitten alle ja pian sieltä kuului vilkasta keskustelua ja aina välillä naurua, joka osotti, että oltiin hilpeällä tuulella.

"Kummallista", sanoi Valva sisarelleen, he kun istuivat talon portailla; "eräs päivä 25 vuotta sitten muistuu niin selvästi mieleeni — se oli pyhäpäivä — että tavan takaa nytkin mielestäni tuntuu ikään kuin olisi sunnuntai."

Lukkari Siironen ja kansakoulun-opettaja tulivat myöskin siihen portaille tupakoimaan, sekä Mauri ja suntio.

"Mitä emännät täällä tuumaavat? Ei teitä ole haluttanut nuorten joukkoon lähteä."

"Ei, nuoret ovat vapaammat ja iloisemmat, kun saavat siellä vain keskenään liverrellä. Muistaahan sen omasta nuoruuden ajastaan," sanoi Valva.

"Paljoko sitä ompeluseuran kassaa jo on karttunut?" kysyi Siironen.

"Onhan sitä jo muutama sata kolmatta tuhatta, en muista niin varmaan kuinka paljo," vastasi Valva.

"Kukapa uskoisi", virkkoi kansakoulun-opettaja. "Paljo on seura lahjoittanut vaatteita köyhille kansakoulu-oppilaille joka vuosi, ja sentään on jäänyt niin paljo kassaan."

"Muistan minä sen päivän ihan kuin se olisi ollut eilen", sanoi suntio, sylkiessään sivulle päin, "kun tämä Rantalan emäntä, joka silloin oli tuommoinen Eevin ikäinen, ehdotti, että piti pantaman toimeen ompeluseura. Silloin me vähän nauroimme teidän vehkeitänne, mutta toimeen se seura saatiin vain ja hyötyä siitä on ollut ja hauskuutta myöskin."

Nuoret tytöt tulivat tavan takaa kysymään jotakin Valvalta. Joku tahtoi tietää, tehtäisiinkö enemmän miehen sukkia, ja toinen kysyi, pantaisiinko pitsiä vyöliinan liepeisiin, y. m.

"Emännältä vain aina kysytään kaikkia, olette vielä siinä seurassa päänä."

"Olen, onhan se hauskempi nuorten, kun on joku vanhempi ohjaamassa. Sisareni ja minä tavallisesti kaikki ainekset ostamme, ja sitte sovitaan ja tuumitaan nuorten kanssa yhdessä, mitä sopivinta olisi laittaa."

"Mennään mekin katsomaan heitä tuonne puitten alle! Siellä näyttää oikein hauskalta, omenatkin ovat aivan punaisinaan", sanoi suntio, "vaikka en minä niistä sentään huoli, en saa rikkikään."

He menivät pihalle nuorten joukkoon ja rupesivat heidän kanssaan leikkiä laskemaan.

Erään pöydän ääressä istui suntion Maiju. Hän ei nyt enään ollut nuori, mutta nuorena hän vielä piti itseään. Hänellä oli vielä vanha tapansa puhua ja arvella ihmisistä jos jotakin, ja nyt hän puoli-ääneensä sanoi Mattilan Taavalle:

"Eiköhän Tuomelasta ja Valvasta vielä paria tule?"

"Ei ikään", vastasi Taava, "kyllä heillä jo siihen aikaa olisi ollut. Minä kuulin kerran, kun lukkari laski leikkiä ja sanoi: "nyt emännän sopii ottaa vanha sulhasensa." Mutta silloin emäntä oikein suuttui ja sanoi: "Älkää tuollaisia leikillännekään puhuko; ne ajat ovat olleet ja menneet. Mitä rikkunut on, ei sitä enään eheäksi saa. Antakaa vanhojen kunniallisten ihmisten olla rauhassa." Enkä luule, että lukkarin on tehnyt mieli toista kertaa asiasta puhua, kyllä Valva turhat puheet luotaan torjuu."

"Kai Mauri oli lähettänyt lukkarin puhumaan —."

"Ei ikään, omia aikojaan hän vain löperteli, hän on niin hyvä leikkiä laskemaan."

"Hm, usko pois vain, kyllä siinä vain oli muutakin kun leikkiä."

Ilta joutui. Elokuun hämärä levitti huntunsa seutuihin, ja nuoret laskivat työnsä pois sekä rupesivat leikkimään. Taivaan rannalta nousi kuu kumottamaan, ja sen lumoavassa valossa nuoriso leikki ja tanssi. Lehmänkellon kalkahdus kuului silloin tällöin laulujen välissä, kun kellokas tarhassa kääntyi toisella kyljelleen.

Ilta rupesi kulumaan loppuun ja innokkaammin kuin ennen kuuluivat piiritanssin sävelet. Se oli vanha, tuttu laulu, jota laulettiin:

      "Niityn pintaan, mäen rintaan
      Majani minä rakennan,
      Sinä olet kuin ruusunkukka,
      Sinua minä rakastan."

Mauri naurahti. "Kuka siellä nyt piirissä on?" kysyi hän Valvalta.

"Eero ja Eevi näkyvät olevan."

"Hm, on noissa oltu — mekin aikonamme. Vielähän niitä samoja lauluja aina laulavat. Muistatko, siitä on hyvin monta vuotta kulunut, kun mekin noita lauloimme —"

"Kaksikymmentäviisi vuotta! On se pitkä aika, ja jotakin sillä aikaa on saanut koetella, mutta Jumalan kiitos vain joka päivästä, mikä ollut on."

Nuoriso lauloi vanhoja ja uusia lauluja, mutta vaikka laulunsanat vaihtelevat ja ihmispolvet vaihtelevat, niin tunteet, jotka nuorison sydämmessä uhkuvat, ovat aina samat, ja vanhat katselevat nuorisoa mielellään, sillä he näkevät heissä jälleen keväimensä ajat elävästi kuvattuina.

Leikki lakkasi, tanssi taukosi, ompeluseura läksi kotia. Mutta heidän mentyään Mauri ja Valva vielä kauan istuivat kuutamossa, jutellen menneistä ajoista, muistellen niitä, "kuten Juhannusaikaa muistetaan"….