Pehtori kutsuttiin tavan takaa sisään.
— Kavionski? — kysyttiin häneltä. — Valjakovski? Hirnov?
— E-ei, — vastasi Ivan Sergeitsh, joka tuijottaen ylöspäin jupisi ääneen: — Hevoshkin… Orhitski…
— Isä, isä! — huudettiin lastenkamarista. — Ihahanow! Ihahanow!
Koko talo oli liikkeellä. Kärsimätön, vaivattu kenraali lupasi viisi ruplaa sille, joka muistaisi sen oikean nimen, ja joukottain kokoontui nyt Ivan Sergeitshin ympärille väkeä.
— Harmajanow! — huudettiin yhtäältä.
— Valkovski! Pläsipävski! — kaikui toisaalta.
Tuli ilta eikä kukaan ollut keksinyt tuota kaivattua nimeä. Ja niin käytiin levolle lähettämättä sähkösanomaa.
Kenraali ei nukkunut koko yönä, vaan harhaili makuuhuoneessaan voihkien ja valittaen. Kellon kolmatta käydessä aamulla meni hän ulos ja koputti pehtorin akkunaan.
— Eiköhän vaan ollut Vikurinski? — kysyi hän valittavalla äänellä.
— Ei, ei se Vikurinski ollut, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Ivan
Sergeitsh huoahtaen kuin vikapää.
— Mutta jollei se ollutkaan mikään hevosnimi, vaan joku muu?
— Ei, teidän ylhäisyytenne, kyllä siinä oli jotakin hevosesta, oli totisesti. Sen minä muistan aivan selvään.
— Kylläpäs sinulla on sitten huono muisti. Minulle on se nyt kaikkea muuta kalliimpi tässä maailmassa. Minä kärsin niin julmasti!
Aamulla lähetti kenraali taas lääkäriä noutamaan.
— Kiskokoon pois! — päätti hän. — Minä en jaksa enää tätä kestää…
Lääkäri tuli ja nykäisi kolottavan hampaan pois. Tehtyään tämän ja saatuaan työstään ansaitun palkkionsa hän nousi vaunuihinsa ja ajoi kotiin. Pelloilla kenraalin talon ulkopuolella hän kohtasi Ivan Sergeitshin. Pehtori seisoa könötti tien poskessa tuijottaen ajatuksissaan maahan. Hänen otsarypyistään ja katseestaan päättäen näytti hän kovasti vaivaavan muistiaan…
— Tallinski… Satulanow… — jupisi pehtori. — Saverikow…
Kushkin… Aisavski… Pattikov… Ratasmovski… Suitsinski…
— Ivan Sergeitsh! — huusi lääkäri hänelle. — Ettekö voisi myydä minulle viisi hehtoa kauroja? Kyllähän meidän talonpoikamme sieltä ovat ennen niitä minulle myyskennelleet, mutta heidän kauransa ovat niin kovin huonoja…
Ivan Sergeitsh töllisti hölmistyneenä lääkäriin ja hymyili mielettömästi. Sanomatta halaistua sanaa löi hän kätensä yhteen ja karkasi kartanoa kohti sellaisella vauhdilla kuin olisi vesikauhuinen koira ollut hänen kintereillään.
— Nyt muistan, teidän ylhäisyytenne! — huusi hän jo kaukaa iloisesti ja oudosti, rientäessään kenraalin työhuoneeseen. Nyt muistan! Jumala siunatkoon tohtoria! Kauranski! Kauranski on veronkantajan nimi! Kauranski, teidän ylhäisyytenne! Sähköttäkää Kauranskille!
— Myöhäistä! — sanoi kenraali viitaten ylenkatseellisesti luotaan.
— En tarvitse minä enää sinun hevosnimiäsi! Myöhäistä!
Neiti N. N:n kertomus.
Noin kymmenkunta vuotta sitten, kerran illalla heinän aikaan, minä ja Pjotr Sergeitsh, joka hoiti tutkimustuomarin virkaa, ajoimme ratsain asemalle postia noutamaan.
Ilma oli ihana, mutta paluumatkalla alkoi ukkonen jyrähdellä ja me näimme mustan, synkän pilven lähestyvän.
Tätä tummaa taustaa vastaan näkyivät meidän kotimme, kirkko ja hopeenhohteiset poppelipuut selvästi, tuoksui sateelle ja tuoreelle heinälle. Matkatoverini oli hurjalla tuulella, nauroi ja jutteli kaikenlaista. Hän sanoi, että olisipa hauska nyt matkalla yht'äkkiä joutua johonkin keskiaikaiseen, pykälätorniseen ja sammalkattoiseen linnaan. Sinne me piiloutuisimme sateelta, siellä meidät salama vihdoin surmaisi…
Silloin kiitää ruis- ja kauravainioita pitkin ensimäinen myrskyaalto meitä kohti. Tuuli ulvahtaa, pölyä kiertelee ilmassa. Pjotr Sergeitsh nauroi vimmatusti ja kannusti hevostaan.
— Hauskaa! — huudahti hän. — Hyvin hauskaa!
Hänen iloisuutensa valtasi minutkin ja ajatellessani, että kohta kastun likomäräksi ja putoan salaman surmaamana maahan, aloin minäkin nauraa.
Vinha vihuri ja nopea kulku, joista olin hengästyä tuntiessani samalla lintuna lentäväni eteenpäin, innostivat mieltäni. Kun me ratsastimme pihalle, oli tuuli jo tyyntynyt ja suuret sadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon ja kattoja vastaan. Tallin luona ei näkynyt ketään.
Pjotr Sergeitsh riisui itse hevoset valjaista ja talutti ne pilttuihinsa. Odottaessani häntä minä seisoin kynnyksellä katsellen kuinka sadepisarat vinosti putoilivat maahan; kitkerä, kiihottava heinän tuoksu tuntui täällä paljon voimakkaammin kuin vainioilla; sadepilvien tähden oli ilma hieman hämärä.
— Sepäs oli tuima isku! — sanoi Pjotr Sergeitsh lähestyessään minua voimakkaan, jyrisevän leimauksen jälkeen, josta taivas tuntui repeävän kahtia. — Eikös ollutkin?
Hän seisoi vieressäni kynnyksellä hengittäen vielä raskaasti äskeisestä hurjasta ajosta ja katseli minua. Huomasin, että hän ihaili.
— Natalia Vladimirovna, — sanoi hän, — minä antaisin vaikka mitä, jos saisin näin seistä tässä kauan ja katsella teitä. Tänään te olette ihmeen ihana!
Hän katseli innokkaasti, rukoilevasti, kasvonsa olivat kalpeat, parrassa ja viiksissä kimalteli sadepisaroita ja nekin näyttivät katselevan minua ihastuksella.
— Minä rakastan teitä, — sanoi hän. — Rakastan ja olen onnellinen nähdessäni teidät. Minä tiedän, että te ette voi tulla vaimokseni, mutta minä en mitään enää tahdo, en mitään tarvitse, kun te vaan tiedätte, että rakastan teitä. Vaietkaa, älkää vastatko, älkää välittäkö, kun vaan tiedätte, että olette minulle kallis. Sallikaa minun katsella teitä.
Hänen innostuksensa valtasi minutkin. Minä katselin hänen sielukkaita kasvojaan, kuuntelin hänen ääntään, johon sateen rapina kummallisesti sekaantui enkä voinut lumottuna liikahtaa paikaltani.
Minä halusin kauan katsella hänen säteileviin silmiinsä ja kuulla hänen ääntään.
— Te vaikenette; se on hyvä! — sanoi Pjotr Sergeitsh. — Vaietkaa yhä vieläkin.
Minun oli hyvä olla. Aloin nauraa sulasta ihastuksesta ja juoksin rankkasateessa pihan poikki taloon. Hän nauroi myöskin ja seurasi juosten kintereilläni.
Kuin lapset, me riensimme meluten, märkinä, hengästyneinä, tömistäen portaissa, sisään. Isäni ja veljeni, jotka eivät olleet tottuneet näkemään minua niin hymyilevänä ja iloisena, silmäilivät minua ihmetyksellä ja alkoivat myöskin nauraa.
Uhkaavat pilvet katosivat, ukkonen vaikeni, mutta Pjotr Sergeitshin parrassa kimalteli yhä vieläkin sadepisaroita. Pitkin iltaa hän lauleli, vihelteli ja leikki meluten koiran kanssa, juosten huoneesta toiseen, niin että oli kerran kaataa palvelijankin teekeittiöineen. Illallispöydässä hän söi runsaasti, lateli hassuja juttujaan ja vakuutteli, että jos talvella syö tuoreita kurkkuja, niin tuntuu suussa keväältä.
Mennessäni levolle minä sytytin kynttilän ja avasin akkunan selko selälleen. Sekava tunne valtasi minun mieleni. Minä tunsin olevani vapaa, terve, ylhäinen, rikas, rakastettu, mutta ennen kaikkea, että olin ylhäinen ja rikas, — ylhäinen ja rikas. Kuinka suloista, hyvä Jumalani!… Sitten kyyristyessäni vuoteessa vilusta, joka kasteen kanssa virtasi puutarhasta huoneeseeni, minä koetin selvittää itselleni, rakastinko Pjotr Sergeitshiä vai en… Ja pääsemättä selville tästä minä nukahdin.
Kun aamulla herätessäni näin vuoteellani väräjävät auringon säteet ja lehmusten huojuvien oksien varjot, niin heräsivät eiliset muistot uuteen eloon. Elämä näytti minusta niin runsaalta, vaihtelevalta, ihanalta. Minä puin ylleni hyräillen, nopeasti ja riensin puutarhaan…
Entä sitten? Ei mitään. Talvella, jolloin asuimme kaupungissa, tuli Pjotr Sergeitsh harvoin luoksemme. Kesätuttavain seura huvittaa maalla, mutta talvella kaupungissa sitä vastoin se menettää puolet viehätyksestään. Kun kaupungissa tarjoo heille teetä, niin näyttää siltä kuin heillä olisi sopimaton puku yllä ja ikäänkuin liian kauan sekottaisivat lusikalla teetänsä. Pjotr Sergeitsh puhui kyllä kaupungissakin rakkaudesta, mutta se oli jotakin aivan toista kuin maalla. Kaupungissa me tunsimme voimakkaammin sen muurin, joka meitä erotti: minä ylhäinen ja rikas, hän köyhä papin poika ja vain tutkimustuomari arvoltaan. Molemmat — minä nuoruuteni vuoksi, hän ties miksi — pidimme tätä muuria korkeana ja vahvana. Ollessaan luonamme kaupungissa, oli hänen tapansa väkinäisesti hymyillen arvostella ylhäisöä, mutta hän vaikeni synkkänä, jos joku muu sattui olemaan hänen kanssaan vierashuoneessa. Ei löydy sellaista muuria, jonka läpi ei voisi murtautua, vaan nykyaikaiset romaanisankarit ovat, ainakin minun mielestäni, liian arkoja, velttoja, laiskoja ja epäluuloisia, he omaksuvat liian varhain sen mielipiteen, että ovat muka onnettomia, että itse elämä on muka heidät pettänyt. Sen sijaan, että taistelisivat, he vain tahtovat arvostella valittaen mailmaa typeräksi, mutta silloin he eivät huomaakaan sitä, että heidän oma arvostelunsa vähitellen muuttuu typeräksi.
Olin rakastettu; onni oli niin lähellä, se tuntui liikkuvan rinnallani. Minä elin kuin laulaen, tahtomatta tutkia omaa itseäni, tietämättä, mitä odotan, mitä tahdon elämältä. Aika kului kulumistaan… Ohitseni kulki rakastavaisia ihmisiä, kirkkaita päiviä ja lämpimiä öitä, satakielet lauloivat, tuoksui heinälle — ja kaikki tämä ihanine, kummastuttavine muistoineen siirtyi nopeasti minulta, niinkuin kaikilta muiltakin, jäljettömiin. Ei sitä ennättänyt käsittää, kun se jo katosi, katosi kuin usvaan… Missä on tuo kaikki nyt?
Isäni kuoli ja minä vanhenin. Kaikki mikä minua miellytti, hyväili, innosti — sateen rapina, ukkosen jyrähdykset, ajatukset onnesta, keskustelut rakkaudesta — kaikki tuo muuttui muistoksi ja minä näin edessäni tasaisen, tyhjän etäisyyden ilman ainoatakaan ihmissielua, ja siellä kaukana taivaanrannalla oli pimeätä, pelottavaa…
Kello soi… Pjotr Sergeitsh tuli. Kun minä talvella näen puut ja muistelen, kuinka ne kesällä vihersivät, niin kuiskaan:
— Oi, te rakkaani!
Ja kun minä näen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt elämäni kevään, niin tulee minun ikävä, mutta suloinen olla, ja minä kuiskaan taasen nuo samat sanat.
Jo aikoja sitten oli hän, isäni suosittelun kautta saanut viran kaupungissa. Hän on muuttunut vähän vanhemmaksi, vähän laihemmaksi. Lemmenlaverteluja ei hän enää laskettele, ei puhu joutavia, ei ole huvitettu virastaan, kärsii jostakin taudista, on kyllästynyt johonkin ja heitettyään hyvästi tälle matoiselle mailmalle elää ikäänkuin vasten tahtoaan. Tuolla istuu hän nyt takan ääressä tuijottaen vaieten tuleen… Tietämättä mistä puhuisin, kysyn:
— No, mitä kuuluu?
— Ei mitään… — vastaa hän.
Me vaikenemme jälleen. Tulen punainen hohde värähtelee hänen surullisilla kasvoillaan.
Silloin muistui mennyt aika minun mieleeni; hartiani vavahtivat, pääni painui alas ja minä aloin katkerasti itkeä. Minun tuli sietämättömän sääli itseäni ja tuota miestä, ja kaipasin intohimoisesti sitä mennyttä aikaa, jota elämä ei meille enää anna takaisin. Minä en enää ajatellut sitä, että olen ylhäinen ja rikas.
Ja äänekkäästi itkien puristelin kuumia ohimoitani valittaen:
— Jumalani, Jumalani, harhaan joutui elämäni…
Ja hän istui yhä vaieten sanomatta edes: "älkää itkekö". Mutta hän ymmärsi, että itku lievitti ja että kyynelten aika oli tullut. Minä näin hänen silmistään, että hän sääli minua; ja minä tunsin myöskin sääliä ja harmia tuota onnetonta, heikkoa miestä kohtaan, joka ei kyennyt johtamaan minun kohtaloani, eipä edes omaansa.
Saattaessani häntä eteisessä minusta tuntuu kuin pukisi hän tahallaan hitaasti päällystakkia ylleen. Pari kertaa suuteli hän mykkänä kättäni ja katseli kauan minun itkuisia kasvojani. Minä luulin, että hän tällä hetkellä muisti ukonilman, sadepisarat, meidän naurumme ja minun kasvoni sellaisina kuin hän ne silloin näki. Hän tahtoi sanoa minulle jotakin ja olisikin tehnyt sen mielellään, vaan ei saanut mitään sanotuksi, nyökäytti vain päätään ja puristi tuntuvasti kättäni. Jumala hänen kanssaan!
Saatettuani häntä palasin takaisin huoneeseeni ja istuin matolle takan ääreen. Hehkuvat hiillokset alkoivat tummua ja sammuen raueta tuhkaksi. Pakkanen paukahteli ulkona yhä vihaisempana ja valitteli uunin piipussa.
Kamarineiti astui sisään ja kutsui minua, luullen minun nukkuneen…
Ilkityö.
— Ken siellä?
Ei vastausta. Vartia ei näe mitään, vaan tuulen ja puitten suhinan läpi saattaa hän kuitenkin selvästi kuulla, että joku kulkee hänen edellään lehtokäytävässä. Pilvinen ja sumuinen maaliskuun yö on peittänyt seudun ja vartijasta tuntuu siltä kuin maa, taivas ja hän itse ajatuksineen olisivat vaipuneet äärettömyyteen, läpinäkymättömään pimeyteen. Saattaa vain hapuillen liikkua.
— Ken siellä? — toistaa vartia ja hänestä tuntuu kuin kuuluisi kuisketta ja pidätettyä naurua. — Ken siellä?
— Minä se olen, isäkulta, — vastaa vapiseva ääni.
— Kuka sinä olet sitten?
— Olen … matkamies.
— Mikä matkamies? — huutaa vartia äkäisesti, peittääkseen pelkonsa huudolla. — Taitaa piru sinua siellä kuletella! Kuljeskelet kuin itse paholainen yöllä kalmistossa!
— Eihän tämä kalmisto liene?
— Entä mikä sitten? Kalmistohan tämä on! Etkö näe?
— Oi-voi-voi … hyvä Jumala! — kuuluu kuin vanhuksen huokaus. — Minä en näe mitään, isäkulta, en mitään… On, näet, niin pimeä, pilkkosen pimeä. Oi-voi-voi!…
— Mutta kuka sinä olet oikein?
— Minäkö? Pyhiinvaeltaja, isäkulta, outo mies.
— Hitto teidät periköön, senkin yökuljeksijat … mokomatkin vaeltajat, juopot!… — murisee vartia, joka on rauhottunut kulkijan huokauksista. — Päiväkaudet juodaan ja öisin kuljeskellaan kuin pirun riivaamina. Mutta olin äsken aivan kuulevinani kuin et olisi yksin, vaan parin muun kanssa.
— Yksin olen, isäkulta, yksin. Aivan ypö yksinäni. Oi-voi-voi meidän syntejämme!…
Vartia töytäsee miestä vasten ja pysähtyy.
— Kuinka olet sinä tänne joutunut? — kysyy hän.
— Eksyin, hyvä mies. Olin matkalla Mitrijevin myllylle ja eksyin.
— Vai niin! Vai on tämä Mitrijevin myllytie? Pässinpää! Mitrijevin myllylle mennessä täytyy kulkea paljon enemmän vasemmalle, suoraan kaupungista pitkin valtamaantietä. Juovuspäissäsi olet käynyt pari, kolme virstaa harhaan. Otit kai kaupungissa liian pitkät lähtöryypyt?
— Syntiä tein, isäkulta, tein oikein… Totisesti, niin tein, en aio syntiäni salata. Mutta kuinka on nyt kuljettava eteenpäin?
— Mene ensin aivan suoraan tätä käytävää pitkin aina toiseen päähän saakka ja käänny siellä heti vasemmalle. Sitten käyt halki hautausmaan pikkuportille. Siellä on pieni portti… Avaa se ja mene sitten Herran nimeen. Mutta pidä varasi, ettet putoa kuoppaan. Ja siellä hautausmaan takana kuljet pitkin aavoja peltoja, kunnes tulet valtamaantielle.
— Antakoon Jumala sinulle terveyttä ja olkoon sinulle armollinen. Jospa, hyvä mies, tulisit sentään saattamaan minua! Ole hyvä ja saata portille asti!
— Enhän minä jouda! Mene itse!
— Ole armollinen, niin rukoilen Jumalaa puolestasi. En näe mitään… en niin mitään, kun on niin pilkkosen pimeä. Tulehan nyt saattamaan, velikulta!
— En minä jouda! Jos tässä jokaisen mieliksi olisi, niin kyllä sitten saatella saisi.
— Herran tähden, saatahan nyt sentään! On niin pimeä ja minä kun pelkään niin hautausmaata. Kammottaa niin kovasti, hyvä mies!
— Olenpa aivan pääsemättömissä, — huokaa vartia. — No, olkoon menneeksi, lähdetään sitten!
Vartia ja matkamies lähtevät liikkeelle. He kulkevat aivan rinnatusten ja ovat vaiti. Kostea, läpitunkeva tuuli lyö heitä kasvoihin ja näkymättömät puut, jotka humisten ratisevat pimeässä, ripottavat suuria vesipisaroita heidän päälleen… Lehtokäytävä on täynnä lätäköitä.
— Mutta yhtä en saata kuitenkaan käsittää: millä tavalla sinä olet tänne oikein joutunut? — alkaa vartia vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen. — Portithan ovat lukossa. Oletko kiivennyt aidan yli, vai mitä? Viho viimeistä olisi vanhan miehen kiivetä korkean aidan yli!
— En tiedä, isäkulta, en tiedä. Itsekään en oikein tiedä kuinka tänne jouduin. Paholaisen metkuja. Niin, totisesti, paholainen on minut tänne eksyttänyt. Entä oletko sinä, isäseni, täällä vartiana?
— Niin olen.
— Yksin koko hautausmaalla?
Tuuli painoi niin vahvasti vastaan, että molemmat pysähtyivät hetkeksi. Vartia odotti vihurin heikentymistä ja vastasi:
— Meitä on täällä kolme, mutta yksi makaa kuumeessa ja toinen on nukkumassa. Tämän kanssa olen vuorotellen vartioimassa.
— Niin, niin. Mutta millainen tuuli! Sen kuulevat kai vainajatkin nurmen alla. Niin se ulvoo kuin raivostunut peto… Oi-voi-voi…
— Entä mistä sinä olet?
— Kaukaa olen, isäkulta, kovin kaukaa, aina Vologodista saakka. Minä pyhissä paikoissa kuljen ja rukoilen hyvien ihmisten puolesta. Jumala meitä armahtakoon!
Vartia pysähtyy hetkeksi sytyttääkseen piippunsa. Hän kyyristyy matkamiehen selän taa ja raappaisee tulta tulitikulla. Ensimäisen tikun liekki valaisee lehtokäytävän oikeata puolta: näkyy pieni, valkoinen hautapatsas enkeleineen ja musta risti. Toinen tikku leimahtaa voimakkaasti, mutta sammuu samassa silmänräpäyksessä tuulesta, paljastettuaan salamana pimeästä jonkun haudan kulmauksen vasemmalla. Kolmas tikku valaisee sekä oikealta että vasemmalta pienen, valkoisen hautapatsaan, mustan ristin ja rauta-aidan, joka ympäröi lapsen hautaa.
— Vainajat nukkuvat, — jupisee kulkija puoliääneen. — Siellä nukkuvat rikkaat ja köyhät, viisaat ja tyhmät, hyvät ja pahat. Kaikki ovat he nyt samanarvoisia. Ja he saavat nukkua aina siksi, kunnes pasunan ääni heidät herättää. Tulkoon taivaan ilot ja ikuinen rauha heidän osakseen!
— Nyt me täällä harhailemme, mutta tulee aika, jolloin mekin siellä lepäämme, — puhuu vartia.
— Niin, niin. Niin käy jokaiselle. Ei löydy ihmistä, joka ei kerran kuolisi. Oi-voi-jaa! Pahoja ovat tekomme, viekkaita ajatuksemme. Niitä syntejä, niitä syntejä! Kirottu olkoon minun nälkäinen sieluni, joka mammonaa palvelee! Jumalan vihat minua kohtaavat enkä löydä pelastusta enää tästä enkä tulevastakaan maailmasta. Minä matelen synneissä kuin mato maassa.
— Niin, ja kuolla täytyy.
— Niin täytyy.
— Pyhiinvaeltajan taitaa olla helpompi kuolla kuin meidän muitten… — virkkaa vartia.
— Pyhiinvaeltajia on monenlaisia. Niitä on totisia, Jumalaa pelkääviä, jotka pitävät huolta sielunsa autuudesta, mutta on niitä sellaisiakin, jotka öisin hautausmailla hiiviskelevät konnan töitä toimitellen… Niin juuri! Antaisipa joku pyhiinvaeltaja, jos tahtoisi, sinulle sellaisen iskun kirveellä, että siihen paikkaan henkesi heittäisit.
— Miksi noin haastelet?
— Muuten vaan… Kas tuossahan taitaa jo porttikin olla? Aivan oikein. Avaahan, hyvä ystäväni!
Vartia avaa portin hapuillen, taluttaa matkamiehen ulos ja virkkaa:
— Tähän tämä hautausmaa päättyy. Kulje nyt tuonne päin peltoja pitkin kunnes tulet valtamaantielle. Siinä on heti rajahauta; pidä varasi ettet putoa… Kun tulet maantielle, niin käänny oikeaan ja sitä pitkin sitten aina myllylle asti…
— Oi-voi-voi… — huokaa kulkija hetken vaiettuaan. — Kun tarkemmin ajattelen, niin miksi minä sinne myllylle menenkään?… Mitä hittoa minä siellä tekisin? Jään mielummin sinun kanssasi tänne…
— No, miksi sinä tänne sitten jäisit?
— Muuten vaan … sinun kanssasi olisi hauskempi…
— Olenpas joutunut aika hulivilin pariin! Olet pyhiinvaeltaja, mutta huomaan, että hyvin mielelläsi lasket leikkiä…
— Totta kai! — sanoo kulkija käheästi hihittäen. — Voi sinua velikulta! Taidatpa kauankin jälestäpäin muistella tätä pyhiinvaeltajaa!
— Miksi minä juuri sinua muistelisin?
— Kun minä petin sinut niin sievästi. Olenkos minä mikään pyhiinvaeltaja? Eihän nyt toki!
— Entä kuka sinä olet?
— Vainaja… Vast'ikään haudasta nousin… Etkö muista seppä
Gubarjewiä, joka hirtti itsensä laskiaisena? Minä olen tuo sama
Gubarjew…
— Valehtele enemmän!
Vartia ei usko, vaan tuntee koko ruumiissaan vavistuttavan pelon väristyksiä. Hän syöksyy paikaltaan ja alkaa kopeloida porttia.
— Odotappa, minne nyt? — kysyy pyhiinvaeltaja tarttuen häntä käsivarteen. — Ahaa-a … vai aioit sinä mennä tiehesi ja jättää minut tänne yksin?
— Päästä irti! — huutaa vartia koettaen vapautua.
— Seis! Kun käsken seisomaan, niin seiso. Älä tepastele, senkin koiranleuka! Jos tahdot säästää henkesi, niin pysy paikallasi ja vaikene niin kauan kuin käsken. En halua suotta verta vuodattaa, muuten olisinkin jo aikoja sitten sinut hengiltä nipistänyt… Seiso paikallasi!
Vartian polvet notkuvat. Hän sulkee silmänsä pelon vallassa vavisten ja nojautuu aitaa vasten. Hän huutaisi, mutta tietää, ettei huutonsa kuuluisi ihmisasunnoille saakka. Vieressä seisoo kulkija pitäen häntä kädestä… Noin kolme minuuttia kestää vaitioloa.
— Yksi makaa kuumeessa, toinen on nukkumassa ja kolmas saattamassa pyhiinvaeltajaa, — mutisee matkamies. — Kelpo vartioita; kyllä kelpaa palkkaa nostaa. E-ei, velikulta, kyllä varkaat ovat aina sukkelampia kuin vartiat. Seis! Älä liikahda paikaltasi!…
Kymmenkunta minuuttia kestää vielä vaitioloa. Sitten kuuluu yht'äkkiä vihellys.
— No nyt saat mennä, — sanoo kulkija päästäen käden irti. — Mene ja kiitä Jumalaa, kun jäit eloon.
Kulkija viheltää myöskin, juoksee portin luota pois ja kuuluu hyppäävän rajahaudan yli. Pahaa aavistaen ja yhä vielä pelosta vavisten avaa vartia pikkuportin ja alkaa juosta takaisin. Kääntyessään suurelle lehtokäytävälle hän kuulee nopeita askelia ja joku kysyy häneltä hiljaan supattaen:
— Sinäkö se olet, Timofei? Missä Mitka on?
Juostuaan läpi suuren lehtokäytävän hän huomaa pienen, himmeän tulen tuikkivan pimeässä. Kuta lähemmäksi tulta hän tulee sitä kauheammalta tuntuu ja sitä voimakkaammaksi kasvaa pahan aavistus.
"Tuli näkyy kirkosta, — ajatteli hän. — Kuinka voi se sieltä näkyä?
Hyvä Jumala! Kirkossa on tosiaankin tulta!"
Hetken aikaa seisoo vartia särjetyn ikkunan edessä katsoen kauhulla kirkon alttariin päin… Pieni vahakynttilä, jonka varkaat unohtivat sammuttaa, palaa ikkunasta sisään puhaltavassa tuulessa läpättäen ja valaisten himmeästi hajalle heiteltyjä messupukuja, kaadetun pienen kaapin ja lukemattomia likaisia jalanjälkiä alttarin ja uhripöydän ympärillä…
Jonkun ajan kuluttua kuljettaa vinkuva tuuli hätäisiä, epätasaisia hälytyskellon ääniä pitkin pimeätä kalmistoa…
Samppanja.
(Rappiolle joutuneen kertomus.)
Sinä vuonna, jolloin kertomukseni alkaa, minä palvelin päällikkönä eräällä meidän lounaisten rautateittemme pysäkillä. Oliko minun hauska siellä olla vai ikävä, sen voitte päättää siitä, että pysäkin ympärillä kahdenkymmenen virstan matkalla ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa, ei innostuttavaa naista, eikä kunnon kapakkaa, ja minä olin siihen aikaan nuori, voimakas, tulinen, hupsu ja typerä. Ainoana huvituksenani olivat matkustajajunien ikkunat ja sikunaviina, johon juutalaiset sekottivat mausteita. Tapahtuipa, että nähtyäni vilahdukselta vaunun ikkunassa naisen pään, minä kivettyneenä tuijotin junan perään siksi kunnes se muuttui tuskin näkyväksi pisteeksi. Toisinaan taas join minä minkä jaksoin tuota vastenmielistä viinaa, tulin hurjaan humalaan enkä huomannutkaan kuinka ikävät hetket ja pitkät päivät kuluivat. Minuun, pohjan poikaan, vaikutti aava aro kuin hyljätty tatarilainen hautausmaa. Kesällä sen juhlallinen hiljaisuus — heinäsirkkojen yksitoikkoinen sirinä, läpihohtava kuun valo, jolta ei voinut minnekään piiloutua, — herätti minussa alakuloista surua ja talvella aron lumivalkeus kylmine kaukaisuuksineen, pitkät yöt ja susien ulvonta rasittivat minua kuin paha painajainen.
Pysäkillä asui useita ihmisiä: minä vaimoineni, kuuro, risatautinen sähköttäjä ja kolme varvaa. Minun apulaiseni, nuori, keuhkotautinen mies, oli matkustanut heikkoa terveyttään hoitamaan kaupunkiin, jossa hän oleskeli useita kuukausia, jättäen minulle virkatehtävänsä sekä palkkansa. Lapsia ei meillä ollut, vieraita ei millään keinolla saattanut houkutella luoksemme ja itse voin matkustaa vieraihin vain virkatoverieni luo, eikä sinnekään useammin kuin kerran kuussa. Yleensä oli elämä mitä ikävintä.
Muistan, kuinka vaimoni kanssa odotin uuden vuoden alkua. Me istuimme pöydän ääressä, söimme vitkaan ja kuuntelimme kuuron sähköttäjän yksitoikkoista naputusta koneellaan viereisessä huoneessa. Minä olin jo ottanut viisi ryyppyä viinaa ja istuin pää raskaana käsien nojassa tuumien voittamatonta ikävääni. Vaimoni istui vieressä katsoen lakkaamatta minuun sellaisen naisen tavoin, jolla tässä maailmassa ei ole mitään muuta kuin kaunis mies. Hän rakasti minua mielettömästi, orjallisesti eikä ainoastaan minun kauneuttani tai sieluani, vaan myöskin minun vikojani, pahuuttani ja ikävääni, vieläpä minun julmuuttanikin, kun minä juovuspäissäni, tietämättä kenelle olisin purkanut pahaa sisuani kiusasin häntä soimauksillani.
Huolimatta ikävästä, joka minua kalvoi, me valmistauduimme vastaanottamaan uutta vuotta tavallista juhlallisemmin ja odotimme keskiyötä jonkun verran kärsimättöminä. Seikka oli se, että meillä sattui olemaan kaksi pulloa samppanjaa, oikeata "Clicot'a", jotka olin syksyllä voittanut vedonlyönnillä ratapäälliköltä, ollessani hänen luonaan ristiäisillä. Kun koulussa matematiikan tunnilla, jolloin ilmakin ikävästä tuntuu painostuvan, perhonen sattuu lentämään avatun ikkunan kautta luokkaan, niin pojat heti alkavat ravistella päitään ja uteliaina seurata sen lentoa, aivan kuin se ei olisikaan mikään perhonen, vaan jokin uutuus, merkillisyys. Samalla tavalla huvitti meitä nuo kaksi samppanjapulloa, jouduttuaan sattumalta meidän ikävälle pysäkillemme. Me vaikenimme katsellen milloin kelloon milloin pulloihin.
Kun kello oli viittä vailla kaksitoista, niin minä aloin avata pulloa hitaasti. En tiedä, olinko viinasta heikontunut vai pullo kosteudesta liukas, sen ainakin muistan, että tulppa pamahtaen lensi kattoon ja pullo suljahti käsistäni permannolle. Juomalasillinen samppanjaa oli juossut maahan, kun minä sieppasin pullon ja sain sen kihisevän kidan sormellani tukituksi.
— No niin, onnellista uutta vuotta! — sanoin minä kaataen kahteen lasiin. — Terveydeksi!
Vaimoni otti lasinsa ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen kalpeille kasvoilleen nousi pelon ilme.
— Sinä pudotit pullon? — kysyi hän.
— Pudotin. Kuinka niin?
— Pahasti, — sanoi hän asettaen lasinsa takaisin ja käyden yhä kalpeammaksi. — Paha enne. Se tietää, että onnettomuus kohtaa meitä alkavana vuonna.
— Akkamaista! — huoahdin minä. — Järkevä nainen hourailee kuin vanha lapsenpiika. Juo pois!
— Suokoon Jumala, että se olisi turhaa hourailua, mutta … varmaankin jotakin tapahtuu. Saatpa nähdä!
Eipä hän edes vienyt lasia huulilleen, vaan siirtyi syrjään ja vaipui ajatuksiinsa. Minä sanoin pari kulunutta lauselmaa ennakkoluulosta, join pullon tyhjiin, astelin nurkasta nurkkaan ja menin sitten ulos.
Ulkona vallitsi hiljainen, pakastava yö kaikessa kylmässä, kolkossa kauneudessaan. Kuu ja sen ympärillä kaksi utuista pilvenhattaraa riippuivat liikkumattomina korkealla pysäkin yläpuolella ikäänkuin jotakin odotellen. Sieltä levisi alas heikkoa, väräjävää valoa, joka hennosti, kuin peläten loukkaavansa maan lumivalkoista kainoutta, valaisi kinokset, ratapenkereen… Oli hiljaista.
Minä lähdin rataa pitkin kulkemaan.
"Typerä nainen! — ajattelin katsellessani tuikkivin tähdin siroteltua taivasta. — Vaikkapa otaksuisi, että enteet joskus puhuvat totta, niin mikä onnettomuus voisi meitä kohdata? Se surkeus, joka jo on kestetty tai par'aikaa kestää, on niin suuri, että vaikeata on ajatella mitään pahempaa. Mitä pahaa voisi enää tapahtua kalalle, joka on jo pyydystetty, paistettu ja tarjottu pöytään?"
Korkea, huurteinen poppeli näytti sinertävässä hämärässä jättiläiseltä käärinliinoineen. Se katsoi minua vakavasti ja alakuloisesti ikäänkuin ymmärtäen yksinäisyytensä, kuten minäkin. Katselin sitä kauan.
"Nuoruuteni on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, — ajattelin edelleen. — Olin vielä lapsi, kun vanhempani kuolivat; koulusta minut potkittiin pois. Vaikka olen aatelisperheessä syntynyt, en ole saanut kasvatusta enkä sivistystä. Ei ole minulla turvaa, ei omaisia, ei ystäviä eikä innostavaa työtä. En kykene mihinkään ja miehuuteni kukoistuksessa olen kelvannut täyttämään vain pysäkin päällikön viran. Paitsi huonoa menestystä ja kurjuutta, ei elämässäni ole mitään muuta osakseni tullut. Mitä pahaa voisi vielä tapahtua?"
Kaukana syttyi punainen hohde. Juna tuli vastaani. Uinuva aro heräsi sen humua kuulemaan. Minun ajatukseni olivat niin katkeria, että tuntui kuin olisin ajatellut ääneen, kuin sähkölankain surina ja junan humu olisivat toistaneet ajatukseni.
"Mitä pahaa voisi vielä tapahtua? — kysyin itseltäni. — Vaimoni menettäminen? Eipä edes sekään taitaisi niin kauheata olla. Mahdoton on piiloutua omaltatunnoltaan: minä en rakasta vaimoani! Nain hänet kun olin vielä poika pahanen. Nyt olen vielä nuori, voimakas, mutta hän on kuihtunut, vanhentunut, hölmistynyt ja kiireestä kantapäähän täynnä ennakkoluuloja. Mitä hyvää on hänen mauttomassa rakkaudessaan, vajonneessa rinnassaan ja raukeassa katseessaan? Minä siedän, vaan en rakasta häntä. Mitä saattaisi tapahtua? Minun nuoruuteni häviää eikä ole edes nuuskanäpillisen arvoinen. Naiset vilahtavat vain vaunun ikkunoissa kuin lentävät tähdet. Rakkautta en ole tuntenut, enkä tunne nytkään. Menehtyy minun miehuuteni, uljuuteni, sydämellisyyteni… Kaikki häviää, eivätkä minun rikkauteni täällä arolla ole minkään arvoiset."
Juna syöksyi jymisten ohitseni heittäen välinpitämättömästi valoa ympärilleni. Minä näin, kuinka se seisahtui pysäkin viheriäisten tulien luo, seisoi hetken ja riensi eteenpäin. Käytyäni pari virstaa, palaisin takaisin. Surulliset ajatukset eivät heittäneet minua. Niin katkera kuin minun olikin, niin, muistan sen, koetin tahallani tehdä mietteeni vieläkin surullisemmiksi ja synkemmiksi. Lyhytjärkisillä ja itserakkailla ihmisillä on, nähkääs, hetkiä, jolloin tietoisuus siitä, että he ovat onnettomia, tuottaa heille nautintoa ja he keikailevat oman itsensä edessä kärsimyksineen. Paljon oli minun ajatuksissani totta, mutta paljon myöskin järjetöntä, teeskenneltyä ja jotakin poikamaista oli kysymyksessäni: "Mitä pahaa voisi tapahtua?"
— Niin, mitä tapahtuu? — kysyin itseltäni palatessani. — Näyttää siltä kuin kaikki olisi jo kärsitty. Olen sairastanut, kadottanut rahaa, saanut vähän väliä nuhteita päällystöltäni, nähnyt nälkää; juoksipa kerran raivostunut susi pysäkin pihamaalle. Mitä vielä? Minua on solvaistu ja sorrettu … mutta olenhan minäkin puolestani solvaissut muita. Pahantekijänä minä tosiaankaan en ole ollut, mutta siksi minä nähtävästi en kelpaa, koska en pelkää oikeutta.
Nuo kaksi pilvenhattaraa olivat jo vetäytyneet pois kuun luota ja seisoivat nyt jonkun matkan päässä siitä sen näköisinä kuin olisivat kuiskailleet keskenään jotakin, mistä kuun ei pitäisi saada tietää. Kevyt tuulen hengähdys kulki yli aron tuoden kaukana kiitävän junan kumean humun kuuluviin.
Kotona tuli vaimoni minua kynnyksellä vastaan. Hänen silmänsä säteilivät ilosta ja koko kasvonsa hohtivat tyytyväisyyttä.
— Uutinen! — kuiskasi hän. — Mene pian kamariisi ja pue pitkätakki yllesi: meillä on vieras!
— Kuka vieras?
— Äsken juuri saapui täti Natalia Petrovna junalla.
— Kuka Natalia Petrovna?
— Minun setäni Semjon Feodorovitshin vaimo. Sinä et häntä tunne. Hän on kovin hyvä ja sievä…
Kaiketi minä rypistelin kulmakarvojani, koska vaimoni muuttui vakavan näköiseksi ja kuiskasi hätäisesti:
— Olihan se tosin merkillistä, että hän tuli, mutta sinä et saa pahastua, vaan ole ystävällinen. Hänhän on kovin onneton. Setä Semjon Feodorovitsh on paha, oikein hirmuvaltias, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen. Hän sanoo viipyvänsä vain kolme päivää luonamme, siksi kun saa kirjeen veljeltään.
Vaimoni kauan vielä kuiskasi kummia loruja hirmuvaltiaasta sedästä, inhimillisestä heikkoudesta yleensä ja nuorista rouvista etenkin, meidän velvollisuudestamme tarjota turvaa kaikille, vieläpä suurille syntisille j.n.e. Ymmärtämättä rahtuakaan, minä puin pitkäntakin ylleni ja menin tekemään tuttavuutta "tädin" kanssa.
Pöydän luona istui pieni nainen, jolla oli suuret, tummat silmät. Minun pöytäni, harmaat seinät, jykevä sohva … kaikki aina pienimpään yksityiskohtaan saakka näytti nuortuvan ja ilostuvan tämän verevän, nuoren, hyvänhajuisen, kauniin ja kevytmielisen olennon läsnäollessa. Ja että vieras oli kevytmielinen, sen huomasin minä jo hänen hymystään, tuoksustaan, silmäyksistään ja tavastaan puhutella vaimoani — säädyllistä naista… Hänen ei tarvinnut kertoa minulle, että karkasi miehensä luota, joka oli vanha ja hirmuinen, ja että hän itse oli hyvä ja hauska. Minä ymmärsin kaikki jo ensi silmäyksestä ja tuskinpa vain löytyykään Euroopassa enää miestä, joka ei ensimäisestä katseesta osaisi tuntea tällaista naista.
— Minä en saattanut aavistaakaan, että minulla olisi ollut yhtään noin komeata sukulaista! — sanoi hän ojentaen minulle kätensä hymysuin.
— Enkä minä olisi luullut itselläni olevan yhtään noin sievää tätiä! — vastasin minä.
Illallinen alkoi uudestaan. Toisen samppanjapullon tulppa lensi pamahtaen auki ja minun tätini joi lasinsa yhdellä siemauksella puolilleen. Kun vaimoni poistui hetkeksi huoneesta, joi täti kursailematta lasinsa pohjaan. Minä en juopunut ainoastaan juomasta, vaan myöskin tuon naisen läsnäolosta. Te muistatte kai tämän romanssin?
Silmät tuliset, silmät tummaiset,
Intohimoiset, kauniin kummaiset;
Teitä rakastan,
Teitä vierastan.
En muista sen enempää. Joka tahtoo tietää, kuinka rakkaus syntyy, se lukekoon romaaneja ja pitkiä kertomuksia, mutta minä lausun lyhyesti tuon saman romanssin sanoja käyttäen:
Pahaan aikaan vain
Teidät nähdä sain…
Kaikki syöksyi nurin niskoin hiiteen. Minä muistan sekavasti sen hurjan vihurin, joka pyöritti minua kuin höyhentä. Kauan se minua villitsi ja tuhosi vaimoni, itse tädin ja kaikki voimani. Aropysäkiltä viskasi se minut, kuten näette, tälle kurjalle kujalle.
Sanokaa nyt: mitä pahaa voisi minulle enää tapahtua?
Vedonlyönti.
I.
Oli synkkä syys-yö. Vanha pankkiiri asteli työhuoneessaan nurkasta nurkkaan muistellen kuinka viisitoista vuotta sitten oli kokoonnuttu hänen luokseen iltaa viettämään. Läsnä oli silloin paljon sivistyneitä henkilöitä ja keskustelut olivat mieltäkiinnittäviä. Muun muassa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta. Vieraat, joiden joukossa oli oppineita ja sanomalehtimiehiä, asettuivat suurimmaksi osaksi vastustavalle kannalle kuolemanrangaistukseen nähden. He pitivät tätä rankaisutapaa vanhentuneena, kristilliselle valtiolle sopimattomana ja epäsiveellisenä. Useimpain mielestä olisi kuolemanrangaistus kaikkialla vaihdettava elinkautiseksi vankeudeksi.
— Minä en ole kanssanne yhtä mieltä, — sanoi isäntä — pankkiiri. — En ole saanut kokea kuolemanrangaistusta enkä elinkautista vankeutta, mutta mikäli saattaa päättää, on kuolemanrangaistus minusta ensinnäkin moraalisempi ja humaanisempi vankeutta. Kuolemanrangaistus vie hengen yhdellä ainoalla kertaa, vaan elinkautinen vankeus vähitellen. Mikä mestaus on inhimillisempi? Sekö, joka tappaa teidät muutamassa silmänräpäyksessä, vai se, joka monen vuoden kuluessa hivuttaa elämän teistä?
— Molemmat ovat yhtä epämoraalisia, — huomautti joku vieraista, — sillä ne tarkottavat elämän tuhoamista. Valtio ei ole Jumala. Se ei ole oikeutettu viemään sitä, jota se ei voi antaa takaisin, jos niin tahtoisi.
Vieraiden joukossa oli nuori, noin kaksikymmentäviisi vuotias lakimies. Kun kysyttiin hänen mielipidettään, niin hän vastasi:
— Sekä kuolemanrangaistus että elinkautinen vankeus ovat kyllä yhtä epämoraalisia, mutta jos minun täytyisi valita näitten kesken, niin valitsisin ehdottomasti jälkimäisen. On parempi elää jotenkin kuin ei mitenkään.
Syntyi vilkas väittely. Pankkiiri, joka siihen aikaan oli nuori ja tulinen, innostui sanomattomasti, löi nyrkkiä pöytään ja huusi nuoren lakimiehen puoleen kääntyen:
— Valetta! Minä lyön vaikka kaksi miljoonaa markkaa vetoa, että te ette istu edes viittä vuotta vankikomerossa.
— Jos puhutte tosissanne, — vastasi lakimies hänelle, — niin lupaan istua viisi, vieläpä viisitoista vuotta.
— Viisitoista? Olkoon menneeksi! — huusi pankkiiri. — Hyvät herrat, minä pistän kaksi miljoonaa!
— Suostun! Te panette miljoonanne, minä vapauteni! — sanoi lakimies.
Niin tämä hurja, järjetön veto lyötiin. Lellitelty, kevytmielinen pankkiiri, joka silloin ei tiennyt miljoonainsa määrää, oli aivan haltioissaan vedonlyönnistä. Illallispöydässä laski hän leikkiä lakimiehestä sanoen:
— Tulkaa järkiinne, nuori mies, ennenkuin on myöhäistä. Kaksi miljoonaa on minulle joutava asia, kun te sitä vastoin voitte menettää kolme tai neljä mitä kalleinta vuotta elämästänne. Sanon — kolme tai neljä, sillä kauempaa ette missään tapauksessa jaksaisi istua. Älkää myöskään unhottako, te onneton, että vapaehtoinen sulkeutuminen on paljon raskaampaa kuin pakollinen. Ajatus, että te joka hetki olette oikeutettu astumaan vapauteen, on myrkyttävä koko teidän olonne vankikomerossa. Minä säälin teitä!
Kulkiessaan nyt työhuoneessaan edes ja takaisin, muisti pankkiiri kaiken tämän ja kysyi itseltään:
Miksi tuo vedonlyönti? Mitä on siitä hyötyä, että lakimies menettää viisitoista vuotta elämästään ja minä nuo kaksi miljoonaa? Saattaako tämä todistaa, että kuolemanrangaistus on joko huonompi tai parempi elinkautista vankeutta. Ei, ei ensinkään! Se on tyhmää, mieletöntä. Minun puoleltani se oli rikkaan miehen oikkua ja lakimiehen puolelta — pelkkää rahan himoa…
Sitten muisteli hän, mitä edellä kerrotun illan jälkeen tapahtui. Päätettiin, että lakimies suorittaa vankeutensa mitä ankarimman valvonnan alaisena eräässä pankkiirin puutarhaan rakennetussa sivurakennuksessa. Sovittiin vielä, että viidentoista vuoden kuluessa hän ei saa astua vankilansa kynnyksen yli, ei nähdä eläviä olentoja, ei kuulla ihmisääntä, eikä vastaanottaa kirjettä tai sanomalehteä. Mutta siihen suostuttiin kuitenkin, että hän saisi ottaa mukaansa soittokoneen, lukea kirjoja, kirjottaa kirjeitä, juoda viiniä ja polttaa tupakkaa. Muun maailman kanssa hän saisi olla yhteydessä ainoastaan pienen, varta vasten tehdyn akkunan kautta, mutta siinäkään ei saisi edes halaistua sanaa vaihtaa. Kaikkea, mitä hän tarvitsee, kuten kirjoja, nuotteja, viiniä ynnä muuta, hän saa niin paljon kuin haluttaa tilaamalla niitä kirjeellisesti. Sopimuksen mukaan, jossa pienet yksityisseikatkin oli otettu tarkoin huomioon, oli lakimies velvotettu olemaan vankeudessa tasan viisitoista vuotta, kello kahdestatoista 14 p:nä marraskuuta v. 1870 kello kahteentoista asti 14 p:nä marraskuuta v. 1885. Pieninkin rikos sopimusta vastaan lakimiehen puolelta, vaikkapa vain kaksi minuuttia ennen määräajan umpeen kulumista, vapauttaisi pankkiirin kahden miljoonan maksuvelvollisuudesta.
Ensimäisenä vankeutensa vuotena lakimies, mikäli saattoi päätellä hänen kirjeistään, kärsi suuresti yksinäisyydestä ja ikävästä. Sivurakennuksesta kuului alati sekä päivin että öin hänen flygelinsä soittoa. Hän kieltäytyi viinistä ja tupakasta. Viini, kirjotti hän, herättää toiveita, jotka ovat vangin pahimpia vihollisia, sitä paitsi ei ole mikään sen ikävämpää kuin juoda hyvää viiniä saamatta ketään tavata. Tupakka pilaisi ilman hänen huoneessaan. Ensimäisenä vuonna lähetettiin hänelle etupäässä kevyempää lukemista, kuten rakkausromaaneja, rikosjuttuja, fantastisia kertomuksia, huvinäytelmiä j.n.e.
Toisena vuonna soitto vaikeni sivurakennuksessa ja lakimies vaati kirjeissään vain klassillisia teoksia. Viidentenä vuonna kuului sieltä jälleen soittoa ja vanki pyysi itselleen viiniä. Ne, jotka pitivät häntä silmällä, kertoivat, että koko tuona vuonna hän yksinomaan söi, joi ja lepäili vuoteellaan, haukotteli yhtenään ja höpisi äkäisenä itsekseen. Kirjoja hän ei lukenut. Toisinaan istuutui öisin kirjottamaan, kirjotti kauan ja repi aamun tullen kirjotuksensa palasiksi. Usein kuultiin hänen itkevän.
Kuudennen vuoden loppupuolella alkoi vanki innokkaasti tutkia kieliä, filosofiaa ja historiaa. Ja niin ahneesti kävi hän näihin tieteisiin käsiksi, että pankkiiri tuskin ennätti tilata hänelle kirjoja. Tähän aikaan sai pankkiiri vangiltaan muun muassa seuraavanlaisen kirjeen: "Hyvä vanginvartijani! Kirjotan teille nämä rivit kuudella kielellä. Näyttäkää ne kielitaitoisille henkilöille. Silmäilkööt ja tarkastakoot he niitä. Jos he eivät löydä yhtäkään virhettä, niin, rukoilen teitä, käskekää ampua puutarhassa. Tämä laukaus on ilmottava minulle, että ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan. Kaikkien aikojen ja maitten nerot puhuvat eri kieliä, mutta kaikissa heissä puhuu sama tuli. Oi, jospa te tietäisitte millaista taivaallista onnea minun sieluni tuntee sen johdosta, että minä heitä ymmärrän!"
Vangin toivo täyttyi. Pankkiiri käski ampua kaksi kertaa puutarhassa.
Kymmenennen vuoden jälkeen lakimies istui ahkerasti pöytänsä ääressä lukien ainoastaan evankeliumeja. Pankkiirista näytti merkilliseltä, että mies, joka neljässä vuodessa ehti sulattaa kuusisataa paksua nidettä, tuhlaa lähes kokonaisen vuoden yhden ainoan helppotajuisen ja ohuen kirjan lukemiseen. Evankeliumeja seurasivat kirkkohistoria ja jumaluustiede.
Viimeisinä kahtena vuonna luki vanki suunnattoman paljon ilman varsinaista valintaa. Milloin hän harrasti luonnontieteitä, milloin Byronia tai Shakespearea. Tulipa häneltä kirjeitä, joissa hän pyysi samalla kertaa lähettämään kemian, lääketieteellisen oppikirjan, romaanin ja jonkun filosofisen tai teologisen tutkielman. Näytti siltä kuin hän olisi uinut meressä haaksirikkoisen laivan sirpaleitten joukossa, tarttuen milloin mihinkin sirpaleeseen pelastaakseen siten elämänsä!
II.
Muistellessaan kaikkea tätä pankkiiri-vanhus ajatteli:
Huomenna kello 12 hän saa vapautensa takaisin ja minun täytyy maksaa hänelle ne kaksi miljoonaa. Jos maksan, on kaikki hukassa: minä joudun perikatoon…
Viisitoista vuotta sitten hän ei tiennyt miljoonainsa määrää, mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä itseltään, mitä hänellä on enemmän — rahoja vai velkoja? Uhkapeli pörssissä, rohkea keinottelu ja liika innostus, josta hän ei vanhoilla päivillään edes voinut vapautua, saattoivat vähitellen hänen asiansa rappiolle ja peloton, itsetietoinen, ylpeä pohatta muuttui keskinkertaiseksi pankkiiriksi, joka vapisi pienimmästäkin pörssiarvon noususta tai laskusta.
— Kirottu vedonlyönti! — ärisi ukko tarttuen epätoivoisena päähänsä. — Miksei tuo mies kuollut? Hän on vasta neljäkymmentä-vuotias. Ottaa minulta vielä viimeiseni, nai, nauttii elämästä, keinottelee pörssissä, ja minun täytyy kadehtien katsoa häntä kuin kerjäläisen ja joka päivä kuulla hänen yhä sanovan: "Olen kiitollisuuden velassa teille elämäni onnesta; sallikaa minun auttaa teitä!" Ei, se on liikaa! Ainoa pelastukseni vararikosta ja häpeästä on tuon miehen kuolema!
Kello löi kolme aamuyöllä. Pankkiiri kuunteli: kaikki nukkuivat talossa, kuului ainoastaan huurteisten puitten suhinaa ikkunain takaa. Koettaen liikkua niin hiljaa kuin mahdollista, otti hän tulenkestävästä rautakaapista avaimen siihen oveen, jota viiteentoista vuoteen ei oltu avattu. Sitten heitti hän päällystakin ylleen ja meni ulos.
Puutarhassa oli pimeä ja kylmä. Satoi. Raaka, usvainen tuuli kulki valittaen pitkin puutarhaa antamatta puille rauhaa. Pankkiiri jännitti katsettaan, mutta ei voinut erottaa maata, sivurakennusta eikä puita. Lähestyessään sitä paikkaa, jossa sivurakennus sijaitsi, hän kaksi kertaa huusi vartiaa. Vastausta ei kuulunut. Nähtävästi oli vartia mennyt kurjaa ilmaa piiloon ja nukkui nyt jossakin keittiön puolella tai kasvihuoneessa.
— Jos minulla riittää rohkeutta täyttää aikomukseni, — ajatteli ukko, — niin kohdistuu epäilys ennen kaikkea vartiaan.
Hän löysi pimeässä hapuilemalla portaat ja oven sekä hiipi sivurakennuksen eteiseen, siirtyi sitten pieneen käytävään ja sytytti tulitikun. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua; sänky seisoi tyhjänä nurkassaan, toisesta häämötti rautainen kamiini. Sinetit ovella, joka johti vangin huoneeseen, olivat ehjät.
Kun tulitikku oli sammunut katsoi ukko mielenliikutuksesta vavisten pienestä akkunasta vankikomeroon, jossa kynttilä paloi himmeästi valaisten. Vanki istui itse pöydän ääressä. Saattoi nähdä vain hänen selkänsä, tukkansa ja kätensä. Pöydällä, kahdella tuolilla ja matolla pöydän luona oli avattuja kirjoja.
Kului viisi minuuttia eikä vanki vähääkään hievahtanut. Viisitoistavuotinen vankeus oli opettanut häntä istumaan liikkumattomana. Pankkiiri koputti sormellaan akkunaan, mutta vanki ei vastannut pienimmälläkään liikkeellä hänen koputukseensa. Silloin pankkiiri särki varovasti sinetit ovesta ja pisti avaimen reikäänsä. Ruostunut lukko vingahti, ovi narahti. Pankkiiri odotti luullen kohta kuulevansa ihmetyksen huudahtuksia ja askeleita, mutta kului pari minuuttia ja oven takana oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hän päätti astua huoneeseen.
Pöydän ääressä istui liikkumattomana mies, joka ei ollut ensinkään muitten ihmisten näköinen. Siinä oli nahan peittämä luuranko pitkine kutrineen ja tuuheine partoineen. Kasvojen väri oli keltainen mullanharmaine varjoineen, posket kuopalla, selkä pitkä ja kapea ja käsi, johon hän nojasi karvaista päätään, oli niin laiha ja kuihtunut, että teki pahaa sitä katsellessa. Tukka oli harmahtava, kasvot kuihtuneet kuin vanhuksella, eikä olisi kukaan saattanut luulla, että hän oli vasta neljänkymmenen vuoden vanha. Hän nukkui… Kumarruksissa riippuvan päänsä edessä oli pöydällä levällään paperi, jolla oli kirjotettu jotakin pienellä käsialalla.
— Mies parka! — ajatteli pankkiiri. — Hän nukkuu ja näkee luultavasti unta miljooneistaan! Eipä tarvitse minun muuta kuin heittää tuo puolikuollut vuoteelle ja tukehduttaa hänet patjalla, eikä edes tarkinkaan tutkimus löydä hänestä väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Mutta katsokaamme ensin mitä hän on kirjottanut…
Pankkiiri otti paperin pöydältä ja luki:
"Huomenna kello 12 päivällä minä pääsen vapaaksi ja saan taas olla ihmisten ilmoilla. Mutta ennenkuin jätän tämän huoneen nähdäkseni jälleen auringon, tahdon minä sanoa teille muutaman sanan. Puhtaan omantuntoni ja Jumalan nimessä ilmotan teille, että minä halveksin vapautta, elämää, terveyttä ja kaikkea sitä, jota teidän kirjoissanne kutsutaan maalliseksi onneksi.
"Viisitoista vuotta olen minä ahkerasti tutkinut elämää. On totta, etten ole nähnyt maailmaa ja ihmisiä, mutta teidän kirjoistanne olen minä juonut tuoksuavaa viiniä, laulanut lauluja, ajanut metsissä hirviä ja metsäsikoja takaa, rakastanut naisia… Teidän nerokkaitten runoilijoittenne taikavoimalla esiin loihditut kaunottaret, henkevät kuin pilvenhattarat, ovat öisin liitäneet luokseni ja kertoneet minulle ihania satuja, joista olen hurjasti huumaantunut. Teidän kirjoissanne olen minä noussut Elborus ja Montblanc vuorten huipuille ja sieltä nähnyt auringon aamuisin nousevan ja iltaisin purppuraisella hohteellaan valaisevan taivaan, valtameren ja korkeat tunturit; olen sieltä nähnyt, kuinka salamat sinkoilivat pääni päällä pilviä pirstoten; olen nähnyt vihertäviä metsiä, vainioita, jokia, järviä, kuullut vedenneitojen laulua ja paimentorven soittoa … olen silitellyt ihanain paholaisten siipiä, paholaisten, jotka lensivät luokseni keskustellakseen kanssani Jumalasta… Teidän kirjoissanne olen minä syöksynyt pohjattomiin syvyyksiin, tehnyt ihmeitä, murhia, polttanut kaupunkeja, saarnannut uusia oppeja, vallottanut kokonaisia valtakuntia…
"Teidän kirjoistanne olen minä ammentanut viisautta. Kaikki se, minkä väsymätön ihmishenki on aikakausien kuluessa luonut, se on pieneksi palloksi puristuneena nyt minun pääkallossani. Minä tiedän, että olen viisaampi teitä kaikkia.
"Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin maallista hyvyyttä ja viisautta. Kaikki on katoavaista ja petollista kuin kangastus. Olkaa vain ylpeitä, viisaita, ihania, kyllä kuolema teidät hävittää maan pinnalta niinkuin kaikellaiset eläimet maan altakin ja teidän jälkimaailmanne, historianne ja nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai palavat poroksi yhdessä maapallon kanssa.
"Te olette menettäneet järkenne ettekä vaella oikeata tietä. Valhetta te pidätte totuutena ja rumuutta kauneutena. Te ihmettelisitte jos joistakin syistä omena- ja appelsiinipuissa alkaisi hedelmien sijaan yht'äkkiä kasvaa sammakoita ja sisiliskoja tai jos ruusut alkaisivat haista kuin hikoileva hevonen; samaten ihmettelen minä teitä, jotka vaihdatte taivaan ja maan keskenään. Minä en tahdo teitä ymmärtää.
"Osottaakseni myöskin teossa, että minä halveksin sitä, josta te elätte, minä luovun noista kahdesta miljoonasta, joista kerran unelmoin kuin paratiisista, vaan joita nyt halveksin. Menettääkseni oikeuteni niihin, minä lähden täältä viisi tuntia ennen määräajan umpeen kulumista ja rikon siten sopimuksemme…"
Luettuaan tämän, pankkiiri pani paperin pöydälle, suuteli tuon merkillisen miehen päätä, ja poistui itkien sivurakennuksesta. Ei milloinkaan, eipä edes suurempain tappioiden jälkeen pörssissä, hän ollut niin sanomattomasti halveksinut itseään kuin nyt. Tultuaan kotiin hän heittäytyi vuoteelleen, mutta mielenliikutus ja kyyneleet estivät häntä nukkumasta…
Seuraavana aamuna tulivat vartijat kalpeina juosten ilmottamaan, että näkivät sivurakennuksessa asuvan miehen kiipeävän ikkunan kautta puutarhaan, kulkevan sitten portille ja katoavan. Pankkiiri riensi heti vartijainsa kanssa sivurakennukseen ja huomasi vankinsa paon todeksi. Välttääkseen liikoja puheita, otti hän pöydältä luopumista koskevan paperilehden ja palattuaan kotiinsa, sulki sen tulenkestävään rautakaappiin.
Kuuluisuus.
Ensi luokan matkustaja, joka vast'ikään oli syönyt päivällistä asemasalissa ja juonut itsensä hienoon hiprakkaan, heittäytyi vaunun samettisohvalle, ojensihe suloisesti puolinojaan ja nukahti. Noin viisi minuuttia sen jälkeen hän heräsi, katsoi unisin silmin vierustoveriaan, hymähti ja sanoi:
— Isävainajani — pysyköön hän autuaassa muistossa — piti siitä kovin, kun akkaväki päivällisen jälkeen raaputti hänen kantapäitään. Minä olen aivan isääni, kuitenkin sillä erotuksella, että aina päivällisen jälkeen tahdon hieroa kieltäni ja aivojani, enkä jalkapohjia. Minä, syntinen ihminen, lörpöttelen mielelläni, kun vatsa on täynnä. Sallitteko minun jutella kanssanne?
— Mielelläni, olkaa hyvä! — suostui vieruskumppani.
— Hyvän päivällisen jälkeen on mitättömin aihe kylläksi herättämään minussa saakelin suurenmoisia ajatuksia. Niinpä, esimerkiksi, äsken me molemmat näimme bufetissa kaksi nuorta miestä ja te kuulitte kai, kuinka toinen onnitteli toista tämän kuuluisuuden johdosta. "Onnittelen, sanoi hän, te olette jo kuuluisa ja alatte nyt vallottaa kunniaa!" Nähtävästi olivat he näyttelijöitä tai joitakin mikroskoopillisia sanomalehtimiehiä. Vaan nyt ei ole heistä kysymys. Minä tässä olen tuumaillut, mitä oikeastaan on käsitettävä sanalla kuuluisuus? Mitä te siitä ajattelette? Pushkin sanoi, että kuuluisuus on kirjava tilkku rääsyissä, ja kaikki me ymmärrämmekin sen Pushkinin tavoin, toisin sanoen joko enemmän tai vähemmän subjektiivisesti. Mutta kukaan ei ole selvästi, loogillisesti määritellyt kuuluisuutta ja paljon minä varmaan antaisinkin sellaisesta määritelmästä.
— Mitä te sillä tekisitte?
— Niin nähkääs, jos me kerran tietäisimme, mitä kuuluisuus on, niin ehkäpä myöskin huomaisimme millä keinoin se on saavutettavissa, — sanoi ensi luokan matkustaja syvämietteisesti. — Minun täytyy tehdä tiettäväksi teille, hyvä herra, että nuorempana minä sieluni koko voimalla tavottelin kuuluisuutta. Se oli minun, niin sanoakseni, hulluuteni. Sen eteen opiskelin, tein työtä, valvoin öisin, näin nälkää ja menetin terveyteni. Ja minusta näyttää, mikäli voin puolueettomasti arvostella itseäni, että minulla oli kaikki mahdollisuudet saavuttaa se. Ensiksikin olen ammatiltani insinööri. Olen eläissäni rakentanut parikymmentä suuremmoista siltaa Venäjällä, laittanut vesijohdot kolmeen kaupunkiin ja työskennellyt sitä paitsi Englannissa ja Belgiassa… Toiseksi minä olen julaissut tutkielmia omalta alaltani. Kolmanneksi, hyvä herraseni, minä aina lapsuudesta saakka olen ollut kovin innostunut kemiaan; harrastaessani joutoaikoina tätä tiedettä, olen keksinyt muutamia orgaanisen hapon eristämiskeinoja, niin että löydätte minun nimeni kaikista ulkomaisista kemian oppikirjoista. Olen aina ollut valtion palveluksessa, saanut todellisen valtioneuvoksen arvon ja minun meriittiluetteloni on puhdas tahroista. En tahdo vaivata teitä luettelemalla ansioitani ja töitäni, sanon vain, että olen tehnyt paljon enemmän kuin moni kuuluisuus. No, entäs sitten? Nyt olen jo vanha ja alan heikontua, ja kuuluisa olen minä kuitenkin yhtä vähän kuin tuo musta rakki, joka juoksee tuolla ulkona.
— Kukapa tietää? Ehkä olette hyvinkin kuuluisa.
— Hm!… Sen me heti saamme tietää… Sanokaa, oletteko milloinkaan kuullut nimeä Krikunow?
Vierustoveri nosti katseensa kattoon, ajatteli ja vastasi naurahtaen:
— Ei, en ole kuullut…
— Se on minun nimeni. Tehän olette intelligentti ja ijäkäs mies, ettekä sittenkään ole kuullut minua mainittavan. Siinä on pätevä todistus! Nähtävästi olen minä kuuluisuutta tavotellessa menetellyt toisin kuin olisi pitänyt. Minä en tiennyt oikeita keinoja ja aikoessani siepata mainetta hännästä, kävin väärältä puolelta siihen käsiksi.
— Entä nuo oikeat keinot? Mitkä ne ovat?
— Hitto ties! Sanotte ehkä: Kyky, nero, omintakeisuus. Mutta eipäs olekkaan niin, herraseni! Muistan, kuinka minun aikanani monet sangen tyhmät, mitättömät, vieläpä viheliäiset henkilöt ovat kiivenneet virkauraansa ylöspäin. He ovat tehneet työtä tuhannen kertaa vähemmän kuin minä, eivät ole ponnistaneet edes voimiaan, ei heillä ole ollut loistavaa kykyä eikä kunnianhimoa ja sittenkin tapaa heidän nimensä vähän väliä sanomalehdissä tai kuulee keskusteluissa mainittavan. Jollette väsy kuulemaan, niin selitän asiaa esimerkin kautta. Joitakuita vuosia sitten minä rakensin sillan K:n kaupungissa. Täytyy sanoa, että minun tässä kehnossa kaupungissa oli julman ikävä. Jollei olisi ollut naisia ja pelikortteja, olisin tainnut tulla hulluksi. No niin, sopiihan kertoa koska asia on jo vanha. Minä haihduttaakseni ikävääni lyöttäysin erään laulajattaren pariin, joka, hitto vieköön, sai kaikki haltioihinsa, vaikka hän minusta oli, — kuinka teille sanoisin? — tavallinen, jokapäiväinen tusinatyttö, jollaisista ei ole puutetta. Hän oli pintapuolinen, oikullinen ja itara naikkonen, joka sitä paitsi oli kovin typerä. Hän söi ja joi vahvasti, makaili kello viiteen iltapäivällä — ja siinä kaikki. Häntä pidettiin ilotyttönä, — se oli hänen ammattinsa, — mutta kun tahdottiin puhua hienommin, niin sanottiin näyttelijättäreksi tai laulajattareksi. Olin ennen innokas teatterin ystävä ja sentähden tämä kurja pilanteko näyttelijättären ammatista inhotti minua kovasti. Ei ollut vähintäkään syytä kutsua tuota naista näyttelijättäreksi tai laulajattareksi, sillä hän oli aivan kyvytön, tunteeton, saattaapa sanoa, säälittävä olento. Mikäli minä vielä muistan, lauloi hän ilettävästi ja hänen "taiteensa" koko kauneus oli siinä, että hän vavahutti sääriään, milloin se oli tarpeen, eikä kainostellut, jos joku mies pistäysi hänen pukuhuoneeseensa. Hän esiintyi tavallisesti muukalaisissa laulunäytelmissä, mieluimmin sellaisissa, joissa oli tilaisuudessa kiemailemaan ahtaassa miehen puvussa. Suoraan sanoen — hitto hänet vieköön! No niin, pyydän seuraamaan. Tapahtuipa sitten uuden sillan juhlallinen avaaminen liikenteelle rukouksineen, puheineen, sähkösanomineen ynnä muineen. Minä kuljeskelin aarteeni ympärillä peläten, ettei sydämeni halkeisi tekijä-ilosta. Vanhassa asiassa on turhaa mitään salata, ja sentähden sanonkin suoraan, että sillasta tuli kerrassaan suurenmoinen! Se ei ollut mikään silta, vaan kaunis taulu; sitä oli nautinto katsella! Kuinka liikuttavaa, kun koko kaupunki oli läsnä juhlatilaisuudessa! "Nyt, ajattelin, yleisö varmaan katsoo silmät minusta puhki. Minne piiloutuisin?" Mutta turhaan minä, hyvä herraseni, hätäilin! Paitsi kaupungin virkamiehiä, ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan minuun. Töllistelivät siltaa kuin lampaat, mutta kuka sen on rakentanut, siitä eivät vähääkään välittäneet. Ja, hitto heidät vieköön, siitä saakka, suoraan sanoen, olen minä halveksinut meidän kunnianarvoisaa yleisöämme. Mutta eteenpäin. Yht'äkkiä kävi yleisö levottomaksi, kuului kohinaa… Kasvoille nousi hymy, olkapäät kohosivat. "Kaiketi huomasivat minut", — ajattelin. Mitä vielä! Se oli minun laulajattareni, perässään pitkä liuta tyhjäntoimittajia; kaikkien katseet kohdistuivat kulkueeseen. Alkoi tuhatääninen kuiskutus: "Se on hän… Ihana! Lumoava!" Nytpä minutkin huomattiin. Kaksi keltanokkaa, — nähtävästi näyttämötaiteen sikäläisiä harrastajia, — katsahti minuun, vaihtoi silmäyksiään ja kuiskasi: "Se on hänen rakastajansa!" Mitä te siihen sanotte? Ja eräs ruokoton silinterihattuinen olento, jonka naama ei ollut pitkään aikaan nähnyt partaveistä, sotki tungoksessa jalkojani ja kääntyi vihdoin puoleeni sanoen:
— Tiedättekö, kuka tuo nainen on, joka kulkee tuolla toisella rannalla? Se on se ja se… Hänen äänensä on kaiken arvostelun alapuolella, mutta hän hallitsee yleisöään täydellisesti!…
— Ettekö voisi sanoa minulle, kuka on rakentanut tämän sillan? — kysyin ruokottomalta olennolta.
— En todellakaan tiedä! — vastasi olento. — Joku insinööri!
— Entä kuka teidän kaupunkinne tuomiokirkon on rakentanut? — kysyin taas.
— En voi sitäkään teille sanoa.
Senjälkeen kysyin, kuka on K:n etevin pedagoogi, kuka etevin arkkitehti, eikä ruokoton olento voinut yhteenkään kysymykseen antaa selvitystä.
— No, sanokaa, olkaa hyvä, — kysyin minä lopuksi, — kenen kanssa tuo laulajatar asunee?
— Jonkun insinööri Krikunovin kanssa.
No, herraseni, miltä teistä tuntuisi? Mutta eteenpäin… Ei runo- eikä lemmenlaulajia löydy tässä matoisessa mailmassa enää; maine luodaan melkein järjestään sanomalehtirummutusten avulla. Seuraavana päivänä sillan vihkimisen jälkeen minä jännityksellä otan erään paikallisen sanomalehden ja etsin siitä uutista, joka koskisi minua. Kauan silmäilin kaikkia neljää sivua ja vihdoin — kas tuossa! Alan lukea: "Eilen, ihanan ilman vallitessa ja suunnattoman suuren kansanjoukon, kuin myöskin hänen ylhäisyytensä herra kuvernöörin ja korkeimpain virkamiesten läsnäollessa, toimitettiin uuden sillan vihkiminen j.n.e." Lopussa seisoi: "Juhlatilaisuudessa oli läsnä m.m. kauneudestaan kuuluisa kaupunkimme suosikki, meidän lahjakas taiteilijattaremme se ja se. Sanomattakin on selvää, että hänen ilmaantumisensa herätti suurta sensatsioonia. Nouseva tähti oli puettu j.n.e." Eikä minusta sanaakaan, eipä edes halaistua sanaa! Niin tyhmää kuin olikin, niin, uskokaa pois, minä itkin kiukusta!
Lohdutin minä itseäni sillä, että maaseutu on sivistymätön, siltä ei saisi mitään vaatia, ja että kuuluisuutta saattaa saavuttaa maan henkisissä keskuksissa, pääkaupungeissa. Parahiksi oli minulla Pietarissa käsillä työ, joka oli jätetty kilpailuun. Kilpailuaika lähestyi loppuaan.
Minä heitin K:lle jäähyväiset ja matkustin Pietariin, jonne oli pitkä matka. Mutta jottei aika kävisi ikäväksi, niin otin oman yksityisen vaunun ja … tietysti, laulajattareni mukaan. Matkalla söimme ja joimme vahvasti ja — trallalaa! Ja sitten me saavuimme sivistyksen ahjoon. Tulin perille juuri kilpailupäivänä viettämään voittojuhlaa: minun luonnokseni oli saanut ensimäisen palkinnon. Eläköön! Seuraavana päivänä menen Nevskille ja ostan itselleni koko kantamuksen erilaisia sanomalehtiä. Sitten syöksen kotiin, heittäydyn sohvaan ja hilliten innostustani kiiruhdan lukemaan. Silmäilen yhden lehden — ei mitään! Silmäilen toisen — ei sanaakaan! Neljännessä vihdoin löydän tällaisen uutisen: "EiIen saapui pikajunalla Pietariin kuuluisa maaseutulainen taiteilijatar se ja se. Mielihyvällä huomaamme, että etelän ilma on virkistävästi vaikuttanut tuttavaamme; hänen lumoava näyttämöllinen ulkoasunsa…" — sen enempää en muista! Paljon tämän uutisen alapuolella oli mitä pienimmillä kirjaimilla painettuna: "Eilen sai niissä luonnoskilpailuissa ensimäisen palkinnon insinööri se ja se." Mutta kuitenkin! Ja päälle päätteeksi oli minun nimeni väännetty: Krikunovin sijaan oli painettu Kirkunow. Siinä on teidän sivistysahjonne! Eikä siinä kaikki… Kun minä kuukauden kuluttua matkustin pois Pietarista, niin kaikki lehdet kilvan ylistivät "meidän verratonta, jumalallista, suurilahjaistamme" eikä minun rakastajatartani mainittu enää sukunimeltään, vaan jopa ystävällisesti sinuteltiin…
Muutamia vuosia myöhemmin olin Moskovassa. Pormestari oli kutsunut minut sinne omakätisellä kirjeellään erään asian johdosta, josta Moskovan sanomalehdet vielä sadan vuoden kuluttua tulisivat kai mainitsemaan. Joutoajoilla pidin eräässä museossa viisi yleistä esitelmää hyväätekevässä tarkotuksessa. Eikö tuon pitäisi riittää tullakseen kuuluisaksi kaupungissa edes kolmeksi päiväksi, eikö totta? Mitäs vielä! Ei yksikään Moskovan lehdistä hiiskunut minusta sanaakaan. Tulipaloista, oopperoista, nukkuvista kaupungin valtuusmiehistä, juopuneista kauppiaista — kaikista oli kerrottu, mutta minun työstäni, suunnitelmasta, esitelmistä ei niin mitään. Sellaista se on Moskovan yleisö! Ajan raitioteillä… Vaunu on täynnä kuin nuijalla lyöty: siinä on naisia, sotilaita, ylioppilaita…
— Sanotaan, että kaupungin duuma on kutsunut sen ja sen insinöörin avukseen! — sanon minä naapurilleni niin kovaan, että koko vaunu kuulisi. — Ettekö tiedä mikä tämän insinöörin nimi on?
Naapuri ravisti kieltävästi päätään. Muu yleisö katsahti minuun pikaisesti ja kaikkien katseissa luin "en tiedä".
— Sanotaan, että jossakin museossa joku pitää esitelmiä! — ahdistan minä yleisöä tahtoen alkaa keskustelun. — Kerrotaan, että ne ovat huvittavia.
Kukaan ei edes nyökäyttänyt päätään. Nähtävästi he eivät olleet kuulleetkaan mitään esitelmistä, ja naiset eivät tienneet edes, että sellainen museo oli olemassakaan. Tämä ei olisi vielä ollut mitään, mutta kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, kuinka yleisö yht'äkkiä hypähtää ylös ja ryntää ikkunoihin. Mitä nyt? Mistä on kysymys?
— Katsokaa, katsokaa! — huudahtaa naapurini tuuppien minua kylkeen.
— Näettekö tuota tummaveristä miestä, joka nousee ajurin rattaihin?
Se on kuuluisa pikajuoksija King!
Ja koko vaunu alkoi hätääntyneenä puhua pikajuoksijoista, jotka siihen aikaan olivat alati moskovalaisten mielissä.
Voisin kertoa teille paljon muitakin esimerkkejä, mutta luullakseni nämä jo riittävät. Jos nyt otaksuisimme, että minä erehdyn itseni suhteen, että olen kehuja ja kykenemätön mies, niin taitaisin mainita teille monta lahjakasta ja ahkeraa henkilöä, jotka ovat kuolleet tuntemattomina. Monet venäläiset merenkulkijat, kemistit, fysikot, mekanikot, maanviljelijät — ovatko he kuuluisia? Tietääkö meidän sivistynyt yleisömme mitään venäläisistä taiteilijoista ja kirjailijoista? Vanha sanomalehtineekeri, uuttera ja lahjakas, kuluttelee kolmekymmentä vuotta toimiston kynnyksiä, kirjottaa täyteen ties kuinka paljon paperia, tuomitaan parikymmentä kertaa kunnianloukkauksesta, eikä sittenkään hän tule kuuluisaksi. Mainitkaapa edes yksi meidän kirjallisuutemme johtomiehistä, joka olisi tullut kuuluisaksi ennenkuin tiedettiin, että hän kuoli kaksintaistelussa, menetti järkensä, karkotettiin maanpakoon tai kavalsi kortinpelissä!
Ensi luokan matkustaja innostui siihen määrin, että pudotti sikarin suustaan ja nousi seisomaan.
— Niin, — jatkoi hän kiivaasti, — ja näiden rinnalla luettelen teille sadottain kaikellaisia laululintuja, akrobaatteja ja klovneja, joista jo sylilapsetkin tietävät. Niin juuri!
Ovi narahti, tuuli puhalsi sisään ja vaunuun astui synkännäköinen mies, jolla oli yllään pitkä viitta, silinterihattu ja siniset silmälasit. Hän katsoi itselleen paikkaa, rypisti kulmakarvojaan ja meni eteenpäin.
— Tiedättekö, kuka tuo on? — kuului arka kuiskaus vaunun peränurkasta. — Se on N. N., kuuluisa tulalainen peliveijari, joka on pahasti sekaantunut U:n pankinryöstöjuttuun.