language: Finnish

KAKSINTAISTELU

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

»Seuranäytelmiä» 215

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

HENKILÖT:

Elma Harjavalta.
Eino Mauri.
Ilmari Varvikko.
Jaakko Ruhala.
Alli Ruhala.
Hanna-äiti.
Toivo Taipale.
Varppeen Kustaa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Harjavallan arkihuone. Hanna tulee keittiöstä kantaen kahvitarjotinta. Asettaa sen keskipöydälle. Kuuntelee. Menee sitten vasemmalle alaovelle ja kuuntelee taas. Tulee kiireesti keskipöydän luo järjestääkseen vielä jotakin.

ELMA (tulee ulkoa). Hanna-äiti! Nukkuuko Alli vielä?

HANNA (kääntyy). Hyvää huomenta, lapseni!

ELMA (ottaa Hannaa olkapäistä ja kiepahtaa hänen kanssaan ympäri).
Huomenta, huomenta, äiti muori!

HANNA. Elma! Noh! Annatkos olla — vanhan ihmisen!

ELMA. Nukkuuko hän vielä?

HANNA. Kuuntelin äsken avaimen reiästä — luulen, että hän on jo noussut.

ELMA. Hyvä on! (Katselee tarjotinta.) Herrainen aika! Vasta leivottua leipää!

HANNA. Niin! Ja tuoretta voita.

ELMA. Milloin ihmeessä —?

HANNA (tyytyväisenä). Kun vieras neiti tuli junalla puoli neljä, niin —

ELMA. Toiko hän tullessaan?

HANNA (naureskellen). Eikä — silloin minä rupesin leipomaan.

ELMA (hilpeästi). Sinä olet talon tonttu, Hanna-äiti — sen olen aina sanonut. Milloin sinä nukut — sen jumala tietäköön! (Tyytymättömänä.) Kuulehan! Minä pistäysin tuolla tehtaalla — — Ajatteles! Ei vieläkään ole katettu yövartijan pirttiä.

HANNA. Joko sinä nyt taas ehdit siellä juosta?

ELMA. Ei vieläkään ollut katettu! Ja eilen vuoti pöydälle ja sänkyyn.

HANNA. Ehk'eivät ole vielä ehtineet.

ELMA. Mutta minä en siedä sellaista! Isännöitsijä saa erottaa sellaisen työnjohtajan. Ajatteles! Ukko Kari sitä itse paikkaili. Yöt valvoo tehtaan ja sahan vartijana — päivät saa paikata vuotavaa kattoa —

HANNA. Onhan se paha.

ELMA. Pahako? Se on väärin! Ja se on paljon pahempi, se! (Tekee itselleen voileivän.) Ja sahalla minä kävin —

HANNA. Kävitkö sinä sahallakin?

ELMA. Kävin. (Haukkaa voileipäänsä.) Ja siellä minä ihan suutuin —

HANNA. Elma ei saisi käydä siellä — kun Elma niin pian pahastuu kaikesta. Ainahan sitä on syytä tyytymättömyyteen tässä mailmassa.

ELMA. Eipäs ole aina. Eipä Hannaankaan koskaan. — — Vai en minä saisi käydä rullatehtaalla ja sahalla! Tiedätkös mitä? Minun pitäisi asua siellä — olla siellä aina — muuten siitä ei tule yhtään mitään!

HANNA. Pitää sanoa isännöitsijälle. —

ELMA. Minä olen sanonut työnjohtajalle, että Notkon ahde pitää kivittää — mutta eipäs vain! — — Eilen siihen kaatui erään miehen myllykuorma. — — Niin — ja myllyllä en ole käynyt vielä koko kesänä. (Uhkaavasti — syöden voileipäänsä.) Mutta minä menen sinnekin.

HANNA (herttaisesti). Eikö olisi parempi sanoa herra Varvikolle —?

ELMA. Isännöitsijälle — pyh!

HANNA. Tai sitten holhoojallesi.

ELMA (istuu pöydän kulmalle, nauraa). Maurin Einolle — pyh!

HANNA. Niin, Mauri herralle.

ELMA (naureskellen). Tämä sinun voileipäsi on erinomaista.

HANNA. Onpa hyvä, jos on onnistunut!

ELMA. On — hyvää on! (Lopettaa syömisensä ja pyyhkii kätensä käsiliinaan.) Tuo nyt sitten kahvia! (Nousee pöydästä.)

HANNA. Aivan heti. — Jokohan se vieras neiti voisi tulla juomaan?

ELMA (yhä naureskellen). Tiedätkös mitä? Minä luulen, että minä alan holhota heitä kaikkia! —

HANNA. Kuinka niin —?

ELMA. No, no! En sinua — tiedäthän sen. Tuo nyt kahvi sisään!

HANNA (toimessaan). Tuon aivan paikalla! (Menee keittiöön. Alli kurkistaa vasemmasta ovesta.)

ELMA. Huomenta, unikeko!

ALLI. Huomenta! Oletko yksin?

ELMA. Tule vain! Ei täällä ole ketään.

ALLI (juoksee sisään). Napita nyt sitten tuo inhoittava pusero!
(Kääntää selkänsä Elmalle.) Täällä oli joku. Eikö ollut?

ELMA. Oli vain Hanna-äiti.

ALLI. Kuka se on?

ELMA. Kiinni on.

ALLI. Kiitos!

ELMA. Istu nyt tuohon — niin saat kahvia. (Hanna tuo kahvipannun.) Siinähän sitä jo tuleekin. — Tässä on minun Hanna-äitini — ja tuo unikeko tuossa on serkkuni Alli — (nauraa) — neiti Alli Ruhala.

HANNA. Elman enon tytär. Kyllä minä tiedän. (Tervehtii.) Tervetuloa tänne Harjavaltaan!

ALLI (niiaa). Kiitos!

ELMA. No, istuhan nyt! Ajatteles, kun sinä tulit yöllä, niin Hanna alkoi leipoa — maistappas.

HANNA. Mitä se Elma nyt joutavia! Olkaa nyt hyvät ja tulkaa toimeen parhaanne mukaan! Minun täytyy —

ELMA. Kyllä, kyllä! Mene sinä vaan!

HANNA. Kovin on tuo Alli kasvanut — ja tullut niin äitinsä näköiseksi.
Koetetaan nyt Elman kanssa hoitaa täällä hyvin, ettei pääse kuihtumaan.
Kas niin! Istukaa nyt vaan! (Menee.)

ALLI (iloisesti). Tämähän on hirmuisen lystiä.

ELMA. Mikä niin? (Tarjoilee kahvia.)

ALLI (istuu). Kun saa kahvia!

ELMA. Etkö sitten kotona —?

ALLI. Ei. Me emme koskaan juo kahvia aamulla.

ELMA. Minä en tulisi toimeen ilman. Me juomme joka aamu.

ALLI. Sitä kai ei äiti tietänyt —

ELMA. Kuinka niin?

ALLI. Koska ei kieltänyt minua.

ELMA. Onko hän sitten ennen —?

ALLI. On — ankarasti. (Alkaa juoda.) Koulussakin kaupungissa — siellä missä asuin — kiellettiin — ai, herra, kuinka hyvää — eihän se koskaan päivällä maistu näin hyvältä.

ELMA. Hanna-äiti on niin taitava.

ALLI. Miksi sinä kutsut häntä Hanna-äidiksi?

ELMA. Hän on minun imettäjäni. Muuta äitiä ei minulla ole ollutkaan.

ALLI. Sen kyllä tiedän. Kotona on kerrottu, että äitisi kuoli ollessasi vielä pieni.

ELMA. Ja elämänikäni olen sanonut häntä Hanna-äidiksi.

ALLI. Onko hän hyvä sinulle?

ELMA. Hän on ollut minun kaikkeni senjälkeen, kun isäkin kuoli.

ALLI. Minä muistan ne hautajaiset. Siitä on jo pitkä aika.

ELMA. Kahdeksan vuotta.

ALLI. Saanko vielä voileivän? Tämä on niin mainiota. — Isällä oli — kiitos — isällä oli silloin pitkävartiset saappaat jalassa. (Nauraa.) Ajatteles, kuinka hassua! Sen vain muistan.

ELMA. Ei, mutta — tosiaankin — minäkin muistan sen.

ALLI. Ne olivat kai ihan uudet — siksi kai ne muistan.

ELMA. No, miksi ei eno tullut tänne sinun kanssasi?

ALLI. Isä matkusti tästä ohi jo viime viikolla — jonnekin etelään — asioille. Kiitoksia! Ah, hah! (Purskahtaa nauramaan.) Ai, jee! Nyt minä vasta huomaan, että minä ihan hotkaisin kahvini.

ELMA. No, mitä se tekee?

ALLI. Mutta olisipas vain äiti nähnyt! (Katselee ympärilleen.) Minä en ole vielä edes katsellut, miltä täällä näyttää näin päivällä. (Nousee ja alkaa kierrellä huonetta.)

ELMA. Taisit olla yöllä vähän uninen?

ALLI. Aikalailla. Olin vissiin hyvin hassun näköinen? Hyvä, ettei ollut vastassa muita kuin sinä ja — sanonko minäkin Hanna-äidiksi?

ELMA (nousee). Sanot tietysti.

ALLI. Sinullahan on täällä hyvin nättiä. (Katselee ikkunasta.) Noin kaunis puisto. Eikö mennä ulos?

ELMA. Mennään tietysti. Uitko sinä?

ALLI. No, niinkuin virtahevonen. — Onko tämä sinun kirjoituspöytäsi?

ELMA. Ei. Se oli isän. Tämä oli hänen työhuoneensa. Ja minä olen laittanut tästä itselleni arkihuoneen. Viihdyn tässä parhaiten.

ALLI (viittoilet kädellään). Ja tuolla minä nukuin — ja tuosta mennään keittiön puolelle —

ELMA. Ja ruokasaliin ja muihin huoneisiin. Menemmekö katsomaan?

ALLI. Mennään vain. (Osoittaa oikeanpuolista ovea.) Mihin tuosta mennään?

ELMA. Siellä on konttorihuoneisto, mutta sitä ovea pidetään aina kiinni.

ALLI. Minkätähden?

ELMA. Isävainaja sulki sen jo eläissään. Hanna-äiti sanoo isän sanoneen, että sitä ei saa käyttää. Eikä sitä ole kertaakaan käytetty.

ALLI. Mutta minkätähden hän niin määräsi?

ELMA. Isä sanoi, että perhe ja konttori eivät saa olla missään yhteydessä.

ALLI (ihmetellen). Onko siellä konttoristeja?

ELMA. On kyllä.

ALLI (naureskellen). Ai jee! Kyllä ymmärrän.

ELMA. Mitä sitten?

ALLI. Ne tulisivat ja kurttiseeraisivat.

ELMA (nauraa). Ymmärrätkö sinä sellaista?

ALLI (loukkaantuen). Kuinka sinä voit sellaista edes kysyäkään?
(Kääntyy ikkunaan.) Ai! — Kukas tuo on?

ELMA. Se on minun holhoojani.

ALLI. Mikä holhooja tuollainen —?

ELMA. Onpa vain.

ALLI. Noin nuori mies! Ai, ai! Se tulee tänne. — Kuinkahan minä tukkanikin kampaisin?

ELMA (nauraa). Hyvä se on. (Ottaa Allia päästä.) Sinä olet oikein nätti.

ALLI. Älä nyt sitä sitten sotke — jos se kerran on hyvä.

EINO (tulee ulkoa, on vähän hermostunut). Saako tulla?

ELMA. Terve tuloa, holhooja-isä!

EINO. Hyvää huomenta! Kas vain, täällä on vieraita!

ELMA (tervehdittyään). Serkkuni — neiti Alli Ruhala — ja herra Eino
Mauri.

EINO (hämmästyy). Vai niin — niinkö? No, tervetuloa Harjavaltaan!

ALLI. Kiitos!

ELMA. Holhooja-isä ei ole käynytkään pitkään aikaan —

EINO. Mitä te arvelette, neiti Ruhala, eikö hän ole paha, kun aina nimittää minua tuolla tavalla?

ALLI. Ettehän te ole mikään isä.

ELMA. Mutta on kuitenkin holhooja. Siitä ei pääse. No, juotko kahvia, holhooja?

EINO (menee pöydän ääreen, hermostuneesti). Juon, jos et nimittele.

ELMA (naureskelee). Herra Mauri on hyvä ja istuu — ja neiti Ruhala —

ALLI. Ei siihen, herra Mauri! Minä siinä jo äsken istuin —

EINO. Anteeksi!

ALLI (pyyhkien käsiliinalla). Minä jo tämän paikan niin töhertelin.
(Istuvat.)

EINO (levottomana). Yksinkö neiti on tullut?

ALLI. Yksin tietysti. Luuletteko, etten olisi uskaltanut?

ELMA. Juotko leivän kanssa?

EINO. Mitä sanoit?

ELMA (naurahtaa ja huutaa). Haluatko leivän kanssa?

EINO (nousee). Ilman — ilman. (Kävelee levottomana.)

ELMA (katsoo pitkään). Noo?

EINO (katsoo kelloaan). Tuota — minä luulen, että minun täytyy mennä.

ELMA. Sinähän olet tänään kovin hermostunut.

EINO (lyhyesti). Enkä ole.

ELMA (antaa kahvia). Tässä. Ole hyvä!

EINO (sivelee hermostuneesti viiksiään). Pitäisi oikeastaan mennä konttoriin.

ELMA. Isännöitsijääkö tapaamaan?

EINO. Niin — sitäkin.

ELMA (nauraen). Tiedäthän, että hän ilmestyy tänne heti, kun sinä olet tullut. Odota siis!

EINO (istuutuu). No, mitenkä isänne jaksaa?

ALLI. Kiitos — hyvin!

EINO. Olipa ikävä, ettei hänkin tullut teidän mukananne.

ELMA. Olkaamme nyt tyytyväisiä, kun olemme saaneet Allin luoksemme.
Alli! Tahdotko lisää kahvia?

ALLI. Kyllä vähän. — Kiitos!

EINO. Niin — tietysti olemme tyytyväiset.

ALLI. Onko lysti asua tällaisessa liikepaikassa?

ELMA. Noo — kyllähän —

ALLI. Meillä on niin kauhean yksitoikkoista. Kartano vain — ja pari myllyä. — Mutta nyt isä aikoo rakentaa jotakin tehtaan tapaista kosken rannalle — sitten ehkä meilläkin elämä muuttuu.

EINO. Vai niin?

ELMA. Aikooko eno —?

ALLI. Aikoo varmasti. Ja sitten tulee meillekin insinöörejä ja — ja —

ELMA. Ja konttoristeja — —

ALLI (nykäisee Elmaa hihasta). Ush! (Painautuu kahvikuppinsa ääreen.
Toivo koputtaa ulko-ovelle.)

ELMA. Siinä on jo isännöitsijä! Sisään! (Toivo tulee, pieni laatikko kädessä.) Kas — Toivohan se onkin!

TOIVO (ujona ja arkana). Hyvää päivää!

ELMA (nousee ja menee vastaan). Terve, terve! Tulit ihan kreivin aikaan. Tule nyt tänne, että saan esitellä. (Toivo kumartaa Einolle.)

EINO (nyökkää). Päivää, päivää!

ELMA. Katsos nyt. Alli-serkku! Tässä on kasvinveljeni Toivo Taipale.
Alli-serkun nimi on — (leikillisesti) — neiti Alli Ruhala.

TOIVO (tervehtii ujosti). Hyvää päivää — neiti!

ALLI (niiaa). Päivää!

ELMA. Istu sinä, Toivo, nyt tähän minun paikalleni Allin viereen. Minä siirryn tänne pöydän päähän vastapäätä holhoojaa. Noin! Ja Alli kaataa sinulle kahvia.

ALLI. Tahdotteko?

TOIVO. Kiitän.

ELMA. Vanha holhooja-isä ei saa olla noin murrimaisen näköinen!

ALLI (hommatessaan Toivolle kahvia). Me olemme niin ikäviä —

EINO (katselee hymyillen Elmaa). Ja pisteliäitä.

ALLI. Näetkös nyt, Elma! Sinä vain yhä nimittelet —

ELMA (panee kädet suulleen). Ai, ai, joko minä taas? (Ojentaa kätensä pöydän yli Einolle, hymyilee.) Minä en enää koskaan —

EINO (ojentaa kätensä, raskasmielisesti). Vähään aikaan —

ALLI. Jaa, mutta — (Antaa Toivolle kahvia.) Olkaa niin hyvä! Tässä on voita ja leipää! (Nostaa sormensa.) Sana pitää pitää! Muista nyt, Elma! Ei koskaan!

ELMA (nauraa). Ei koskaan — vähään aikaan! (Katsoo Toivoa.) No, Toivo!
Juo nyt!

TOIVO (panee pienen laatikon pöydälle). Tässä on Elmalle!

ELMA. Joko sinä ne nyt tuot?

TOIVO. Mestari sanoi, että nyt ne ovat hyvässä kunnossa.

ELMA (avaa laatikon). Kaksi kanuunaa.

ALLI. Hui — pyssyjä!

ELMA (aikoo ottaa yhden pistoolin). Kirkkaita ovat —

TOIVO. Ei, ei! Ne ovat ladatut.

EINO. Mitä sinä niillä?

ELMA. Ne olivat aivan siivottomassa kunnossa. Ja minä pelkään, ettei niitä olisi ollenkaan voinut käyttää — jos tulisi rosvoja.

TOIVO. Mestari sanoi, etteivät ne olisi lauenneetkaan.

ELMA. Sen arvasin. Ja sentähden Toivo vei ne konemestarille puhdistettaviksi. (Naureskellen.) Ja sellaisten kanuunain turvassa koko talo on levännyt vuosikausia. — Nyt ne ovat toisen näköisiäkin.

ALLI. Älä koske niihin! Etkö kuullut — ne ovat ladatut!

ELMA. Pannaan pois sitten. Nyt niitä ei tarvita. Näin valoisana kesänä eivät rosvotkaan liiku. (Vie laatikon kirjoituspöydän laatikkoon.)

ALLI. Tuollainen isälläkin on. Nytkin hänellä on sellainen mukanansa matkalla. (Nauraa.) Mutta se on hänellä matkalaukussa.

ELMA. Sepä hassua! Voisi tapahtua mitä tahansa, ennenkuin hän sen sieltä saisi.

EINO. Onko isänne matkoilla?

ALLI. On. Sen uuden tehtaan tähden.

ELMA. Ooh! Onko hanke jo niin pitkällä?

ALLI. Oi, voi! Ruhalassa on käynyt senkin seitsemän mestaria ja mittaria touhuamassa. Kuuluu vain tarvittavan hirveän paljon rahaa. Ja äiti on vihainen, kun isä aikoo tehdä velkaa.

ELMA. Entäs sinä?

ALLI (nolostuu innostumisestaan). Minä? — Pyh! — Kuka minulta kysyisi!
(Toivolle.) Herra jesta! Ettehän te ottanut leipää ollenkaan!

TOIVO. En minä — kiitoksia vain —

ELMA. Älä nyt, velimies, yhtään ujoile! Ole kuten ennenkin!

TOIVO. Kyllähän minä —

ALLI. Joko sinä taas nimittelet?

ELMA. Toivoako?

EINO (hymyillen). Toivolla ja minulla — meillä on ristimme kummallakin.

ALLI (Toivolle). Mitä varten Elma sanoo teitä velimiehekseen?

TOIVO (hämillään). Ystävällisyydestä.

EINO (Allille). Tunnettehan Hanna-äidin?

ALLI. Kyllä.

ELMA. Ja Toivo on hänen poikansa. Hän on meidät yhtaikaa kasvattanut.
Me olemme samanikäiset —

ALLI (riemastuen). Sittenhän te olette aivan kuin sisarukset. (Ojentaa kätensä Toivolle.) Mekin olemme sitten — (Joutuu hämilleen ja katsoo alas.)

TOIVO (hämillään). Kyllä kai minun nyt täytyy —

ELMA (hymyillen). Kuuntele nyt, mitä serkku sanoo!

ALLI. En minä mitään sano. (Alkaa äkkiä nauraa.) Tiedättekö miksi isä minua sanoo?

EINO. No — miksi?

ALLI. Tädiksi — ha, ha, ha! Aina vain erehtymättä tädiksi. (Toiset nauravat.) Olenko minä niin hirveän tätimäinen? (Toivolle.) Olenko teidän mielestänne?

TOIVO. Ette.

EINO. Ette minunkaan mielestäni.

ALLI. Mutta isän mielestä kai olen. Hän sanoo, että puhun asioista, joita en ymmärrä.

ELMA (nauraa). Mutta ymmärräthän sinä —

ALLI (nostaa sormensa, veitikkamaisesti). Kyllä minä ymmärränkin — (katsoo ensin Elmaa ja sitten Einoa) — yhtä ja toista.

ELMA (muuttaen äänilajia). Tiedätkö, missä eno nyt on?

ALLI (heristää sormellaan). Älä sinä yhtään mene enon turviin!

EINO. Niin tosiaan — missä isänne nyt on matkoilla — tiedättekö?

ALLI (naureskellen). Kas, kas, kas! »Ole hiiri kuurussa — kissa on pääsi päällä.»

EINO (nopeasti). Mitä sillä tarkoitatte?

ALLI (hyvin pikkuvanhasti, lopettaen leikin). Isä on Helsingissä,
Erämoision lainanvälitysliikkeessä.

EINO (nousee nopeasti). Erämoision? (Katsoo tutkivasti Alliin.) Mitä varten?

ELMA. No, niitä tehdasrahoja kai — — — Eino! Voitko sinä pahoin?

TOIVO (nousee). Minun täytyy nyt —

ALLI (nousee). Odottakaa nyt! Viekää minut koskelle!

ELMA (nousee). Voitko pahoin, Eino?

EINO (hymyilee väkinäisesti): En. Miksi niin luulet? Olen ehkä väsynyt.
Työskentelin koko yön.

ALLI (katsoo ikkunasta). No, nyt tulee joku herra —

ELMA. Se on isännöitsijä. Kiirehditään sitten pois. (Einolle.) Teillä on kai asioita?

EINO. On.

ELMA (Einolle). Saahan Toivo seurata meitä koskelle? (Toivolle.) Ei kai siellä lautatarhassa nyt niin kiirettä ole?

TOIVO. Ei tällä hetkellä ole mitään.

ELMA (Einolle). No, niin? Saahan hän?

EINO. Kyllä, kyllä! Toivo sanoo vain työnjohtajalle!

ELMA. Mennään sitten!

ALLI (pikkuvanhasti). Eikä mennä! Saat ensin esittää minut isännöitsijällesi.

ILMARI (tulee ulkoa). Hyvää huomenta! Ooh! Pyydän anteeksi! Täällä on paljon vieraita. Oli vähän asiaa herra Maurille.

ELMA. Tehkää hyvin vain! Kuten näette — me muut olemmekin juuri lähdössä ulos. — Saanko esitellä — isännöitsijä Ilmari Varvikko ja serkkuni Alli Ruhala.

ALLI. Erittäin hauska tutustua!

ILMARI. Terve tultuanne Harjavaltaan!

ALLI. Kiitän. Suokaa anteeksi — me lähdemme koskelle — näkemiin, hyvät herrat!

ELMA (purskahtaa nauramaan). Niin — näkemiin. (Taputtaa Allia poskelle.) Me olemme saaneet oikean salonkisävyn täällä Harjavallassa. — Ei, mennään keittiön kautta. (Työntää Allin ja Toivon keittiön ovesta.) Hanna-äidin kautta! (Einolle.) Hanna-äiti tuo puhtaita kuppeja. (Menee.)

EINO. Kiitos, kiitos!

ILMARI. Herttainen tyttö tuo — hm — (katsoo Einoon) — mikä hänen nimensä taas olikaan?

EINO. Alli Ruhala. — Istu!

ILMARI (istuu Elman paikalle). Kiitos. (Sytyttää tupakan.) Noo? Oliko tilit selvät?

EINO (kävelee). Oli. — Liikkeen tilit kyllä.

ILMARI. Eihän muusta ole kysymyskään.

EINO. Voit olla tyytyväinen.

ILMARI (huolettomasti). Mitäpäs siitä! Tiesin sen ennaltakin.
(Äänettömyys.)

EINO (kävelee yhä hermostuneesti, kierrellen viiksiään). Oliko sinulla asiaa minulle? Sanoit, että tulit sentähden?

ILMARI. Ajattelin — ellet poikkea konttoriin —

EINO (tiukasti). No, mitä sitten?

ILMARI. Oletko huonolla tuulella?

HANNA (tuo tarjottimella kuppeja). Hyvää huomenta!

EINO. Huomenta, Hanna-äiti!

ILMARI. Hyvää huomenta — vaikka me jo olemme tavanneetkin tuolla ulkona. Me molemmat liikumme varhain.

HANNA (kokoaa käytettyjä kuppeja tarjottimelleen). Niin, isännöitsijä on hyvä ja kaataa itse — tai ehkä Eino —

EINO. Kiitos vain! Kyllä me saamme.

HANNA. Minulla onkin vähän hommaa. (Menee.)

EINO (istuu entiselle paikalleen ja sytyttää hermostuneena tupakan). Kuinka paljolla sinä ostitkaan niitä Pajayhtiön osakkeita — omaan laskuusi?

ILMARI. Kaikella omaisuudellani mitä jäljellä oli, — kahdellakymmenellä tuhannella.

EINO. Ja minun laskuuni saman verran.

ILMARI. Holhokkisi laskuun.

EINO. Niin — tietysti. (Katsoo Ilmariin.) Luuletko, että kannattaisi hankkia enemmän noita osakkeita?

ILMARI (vitkaan). Sitä en tiedä. Haluaisitko?

EINO. Haluaisitko sinä?

ILMARI. Ei ole irtainta rahaa — paitsi jos sinä maksat velkasi.

EINO (pyyhkii hermostuneesti tukkaansa). Oletko saanut sähkösanoman?

ILMARI. En. Mistä sitten?

EINO. Minä sain eilen illalla — myöhään.

ILMARI. Noo?

EINO. »Paja» jättää tänään konkurssianomuksen.

ILMARI. Kas vain!

EINO (terävästi). Eikö se sen enempää liikuta sinua.

ILMARI (naurahtaa). Ei!

EINO. Eikö?

ILMARI (levollisesti). Minä olen jo aikoja sitten myynyt osakkeeni.

EINO (hypähtää seisomaan). Myynyt?

ILMARI. Kymmenen prosentin tappiolla.

EINO (tuskin hilliten itseään). Lurjus!

ILMARI. Mitä?

EINO. Olet jo aikoja sitten aavistanut, että »Paja» horjuu — koska olet myynyt osakkeesi tappiolla — etkä ole minulle sanonut mitään — et mitään. Onko sinulla ollut tarkoitus saattaa minut perikatoon?

ILMARI (nousee). Ei.

EINO (tiukasti). Miksi sitten?

ILMARI. Ei voi kehoittaa toista ihmistä myymään tappiolla.

EINO (ärtyneesti). Ei! Mutta voi sanoa, mitä itse arvelee asiasta.

ILMARI. En halunnut vaikuttaa.

EINO (kävelee suuttuneena edestakaisin, ei voi enää hillitä itseään). Mutta kyllä silloin halusit, kun sait minut ne ostamaan. Silloin pidit kymmenen kaunista esitelmää —

ILMARI. Silloin uskoin niin —

EINO (ankarasti). Lörpötystä! Sinä tiesit, että minulla oli kädet täynnä asioita. Omavelkainen perintötilani — Harjavallan rempallaan oleva liike — vaikka hyväkin — mutta kuitenkin korjattava ajanmukaiseksi — oma lainahommani — ja tuhat touhua —

ILMARI (kohauttaa olkapäitään). Miksi hommasit niin paljon? Miksi tahdoit päästä Elman holhoojaksi? — Ja minähän sinua olen auttanut. Minulta sait lainan kartanoosi.

EINO. Se oli sattuma, että otin sen sinulta. Erämoision asioimisliikkeessä oli useita lainantarjoojia.

ILMARI (karistaen tuhkaa tupakastaan). Onni sinulle — että sait minulta. Ja palkaksi sanot minua lurjukseksi.

EINO (katsoo tiukasti Ilmaria). Kuulehan, mies! (Pakottaa itsensä rauhalliseksi.) Puhukaamme asiasta rauhallisesti. Istu! (Istuutuu.)

ILMARI. Minä olen rauhallinen. (Istuutuu.)

EINO. Kun minä otin sinulta viidenkymmenen tuhannen lainan, niin tein sen ensiksikin sentähden, että samalla tarjosin sinulle viiden vuoden isännöitsijätoimen — viiden vuoden välikirjan tarkoitan — täällä Harjavallassa. Toiseksi sentähden, että tahdoin auttaa sinua maaseudulle, piiloutumaan niitä juoruja, joita sinusta liikkui —

ILMARI. Juorujapa tosiaankin!

EINO. No niin — juoruja tai ei. Itse tietänet parhaiten, mistä yhtäkkiä sait paljon rahoja — sinä, köyhä poika —

ILMARI. Minä pyydän päästä —

EINO (viittaa kädellään). Kyllä, kyllä! — En minä silloin mitään epäillytkään. Jos olisin juttuihin uskonut, niin et nyt olisi täällä. Mutta siitä ei ole nyt kysymys. Vaikka eilen sain kirjeen —

ILMARI. Minkä kirjeen?

EINO. Jossa minua varoitetaan sinusta — (Ilmari naurahtaa ylimielisesti.
Eino korottaa ääntään) — niin en sittenkään varoituksien johdosta toimi.

ILMARI. Mitä nyt sitten toimit?

EINO. Vaan minä tulen toimimaan sen johdosta, että sinä olet minut pettänyt.

ILMARI. Mitä? (Aikoo hyökätä ylös.)

EINO (viittaa kädellään). Pysy rauhallisena. Mehän päätimme keskustella rauhallisesti.

ILMARI (istuu levollisesti). Sinä voit säästää loukkaukset selityksien jälkeen.

EINO. Minä käytän niitä sanoja, jotka ovat asialle ominaisia. — Minulla on silloinen kirjeesi, jossa tarjoot nuo »Paja»-osakkeesi myytäväksi. (Ottaa kirjeen laskustaan.) Ja siitä käy selville, että tahdot tuottaa minulle tappion. Tunsit »Pajan» asiat jo silloin, kun ostimme osakkeet. Muistat kai, mitkä osakkeet minä ostin? (Terävällä, syyttävällä äänellä.) Sinun osakkeesi! (Painostaen sanoja.) Sinun osakkeesi! — Enkä alennuksella, vaan kymmenen prosentin korotuksella.

ILMARI. Näytäppäs tuo kirje!

EINO (pistää kirjeen takkinsa sivutaskuun). Ja siinä on vielä mainittu syykin, miksi tahdot minulle tappiota — minulle häviötä. — Sinä jo silloin suunnittelit saavasi — saavasi perijättären — kun vain minä olen syrjäytetty.

ILMARI (nauraa.) Minä olen aina sanonut, että sinä olet suurempi runoilija kuin liikemies. Sinun olisi pitänyt ruveta kirjailijaksi.

EINO (hypähtää ylös). Luuletko sinä, että liikemiehet saavat olla roistoja?

ILMARI (kohauttaen olkapäitään). Tyhmä kysymys! Eihän sellaista kukaan luule. — Mutta — etkö halua istua?

EINO. En — enää.

ILMARI. No, seiso sitten! (Hymyilee.) Sanohan nyt, oliko muita syitä, miksi minut tänne otit! Nuo kaksi, jotka äsken mainitsit, tuntuivat yhdeltä ja samalta — ja sekin oli keksitty. Voitko sanoa, oliko mitään todellista syytä?

EINO (pyyhkii tukkaansa hermostuneesti). Minä en puhu mitään siitä, mitä oli tai mitä ei ollut. Mennyttä ei voi muuttaa. Antakaamme sen siis olla — antaa niiden jäädä. Jos joku on tehnyt väärin, niin koettakoon sovittaa.

ILMARI (nousee.) Lörpötyksiä! sanon minäkin. Asiaan! Mihin tahdot tulla?

EINO. Liikkeen hoidosta ei sinua voi moittia —

ILMARI (viittaa kädellään). No, no, no! Sen tiedän minä paremmin kuin sinä. Asiaan!

EINO. Minä olen syvästi pahoillani siitä, että me emme ole toverillisesti — kuten toivoin — ja luulin —

ILMARI (ankarasti). Lörpötystä! Sinä olet nimittänyt minua lurjukseksi ja petturiksi. Meillä ei siis ole enää mitään toverillisuutta. Mahdollisesti jonkun verran asioita. (Katsoo sivuttain Einoa.) Asioita ehkä. Siis — asiaan!

EINO (vastenmielisesti ja hermostuneesti). Sinulla oli viiden vuoden välikirja. Se on jo kolme kuukautta ollut voimaton —

ILMARI (pilkallisesti hymyillen). Ja kun se piti uudistettaman — matkustit sinä kahdeksi kuukaudeksi ulkomaille — (kääntää selkänsä ja astuu jonkun askeleen etunäyttämölle) — päästäksesi sitä uudistamasta.

EINO (ottaa nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen hikeä, ja samalla putoaa äskeinen kirje lattialle). Sinä olet nyt vapaa Harjavallasta. Tästä hetkestä asti. Mene heti ilmoittamaan siitä konttoriin ja työnjohtajille. Jäljellä olevan palkkasi saat nostaa rahastonhoitajalta.

ILMARI (kääntyy). No, osaat sinä puhua liikemieskieltäkin.

EINO. Ikävä, että näin on käynyt —

ILMARI (melkein raa'asii). Taas runoa! (Hymyilee pilkallisesti.) Entäs minun saatavani? Vai unohdatko sen?

EINO. Minä pidän sen irtisanottuna tästä hetkestä asti. Aikaa on kaksi kuukautta. Jo ennen sitä saat omasi.

ILMARI. Sehän tuntuu lupaavalta. — No, entäs — menenkö vielä konttoriin? — Siellä olisi yhtä ja toista järjestettävää — selitettävää. En tahtoisi, että tehdään tyhmyyksiä tärkeissä asioissa, sillä — (katsoen Einoa ivallisesti hymyillen) — eihän sitä tiedä koskaan, mitä sattuu — ja miten asiat kääntyvät. —

EINO. Tahtosi mukaan, mutta määräyksiä et saa antaa. Hyvästi! (Ottaa hattunsa ja menee.)

ILMARI (yksin). Hm! (Kiertelee viiksiään.) Hm! (Kävelee ylös ja alas sillä puolen, missä istui, ja viheltelee. Pysähtyy joskus ja ajattelee mumisten itsekseen.) Hm! Hm! (Istuu sitten entiselle paikalleen ja miettii.) Tja, tja, tja!

ALLI (tulee keittiön ovesta). Eikö Hanna-äiti ole täällä?

ILMARI. Kas vain — neiti Ruhala!

ALLI. Eikö hän ole käynytkään?

ILMARI. No, mitä nyt hänestä?

ALLI. Asiaa vain. (Huomaa Einon pudottaman kirjeen.) Menikö herra Mauri jo pois?

ILMARI. Meni. Minne Elma-neiti jäi?

ALLI. Hän odottaa ulkona. Me menemme uimaan. Tulin hakemaan lakanaa itselleni.

ILMARI (nousee). Odottaako hän ulkona?

ALLI (toimessa). Älkää nyt liikkuko!

ILMARI (hämmästyen). Miksi en?

ALLI. Silläkö tuolilla te istuitte koko ajan?

ILMARI. Niin.

ALLI. Ja Eino istui — herra Mauri istui tässä — eikö niin?

ILMARI. Niin.

ALLI. Koko ajan?

ILMARI (tuskastuen). No, niin, niin! Entä sitten?

ALLI (ottaa kirjeen lattialta, pikkuvanhasti). No, sitten tämä on hänen kirjeensä.

ILMARI (hätäisesti). Ei ole! (Polkee jalkaansa.) Se on minun! Anna heti se minulle.

ALLI (panee kirjeen taskuunsa). Anteeksi! Emme ole sinut.

ILMARI (hädissään). Antakaa kirje — se on minun!

ALLI (peräytyy keittiön ovea kohti). Enkä anna.

ILMARI. Voitte nähdä allekirjoituksestakin.

ALLI. Minä en anna.

ILMARI (polkee jalkaa). Annatteko, letukka, hyvällä — tai — (Lähenee
Allia.)

ALLI. Hyi — sellaisia tapoja — hyi! (Puikahtaa ovesta ulos.)

ILMARI (yksin, kävelee kiihkeästi perällä.) Perhanan kirje! Jos vielä —

ELMA (kurkistaa ulko-ovesta). Alli! Missä sinä vävyt?

ILMARI. Kuulkaa, Elma-neiti! Hyvä, että tulitte. Saanko hetkisen puhua kanssanne?

ELMA. Meidän piti mennä uimaan —

ILMARI. Minulla olisi hyvin tärkeätä —

ELMA. Joko Eino on mennyt?

ILMARI. Jo. Tulkaa nyt sisään hetkeksi!

ELMA (tulee sisään). Oi, oi! Kuinka siellä on kuuma!

ILMARI. On siellä —

ELMA. No?

ILMARI. Ettekö suvaitse istua? Eihän se näin käy — seisovalta jalalta.

ELMA (katsoo Ilmaria). Ooh! (Hymyilee.) Tehän olette oikein juhlallinen.

ILMARI. Olen. Minä olen hyvin juhlallinen. Istukaa tähän — tähän sohvaan — tässä on mukavampi.

ELMA (nauraa). Kestääkö se niin kauan? (Istuu sohvaan.)

ILMARI. Noin. En tiedä — voi kestää ja — ja — voi olla lyhytkin.

ELMA. Aiotteko itse seisoa? Istukaa, olkaa hyvä!

ILMARI (ottaa tuolin). Kiitän.

ELMA (purskahtaa nauramaan). Minä en ole koskaan nähnyt diplomaattia, mutta minun mielestäni te olette nyt sellaisen näköinen. Aivan kuin tahtoisitte paljastaa valtiosalaisuuksia. Ha, ha, ha!

ILMARI. Älkää naurako! Minä pyydän.

ELMA. Oh! Anteeksi! Loukkasinko teitä? No, mitä se on sitten? Mitä on tapahtunut? (Ojentaa kätensä.) Olemmehan me hyviä ystäviä?

ILMARI (tarttuu hänen käteensä). Ystäviäkö? Paljon enemmän. Minä tarkoitan, että minä olen paljon enemmän —

ELMA (hämillään, aikoo vetää kätensä pois). Oh! Irroittakaa käteni!

ILMARI (hätäisesti). Minä pyydän — antakaa sen levätä siinä! Siitä juuri nyt on kysymys.

ELMA (vähän keimaillen). Mistä?

ILMARI. Tästä hennosta, pienestä, pehmeästä kätösestä.

ELMA (veitikkamaisesti). Oletteko te kädestäkatsoja? (Huiskahuttaa häneen päin nenäliinallaan.) Noita?

ILMARI. Jos ennustaja olisin, tietäisin jo kohtaloni. Nyt sitä ei tiedä muut kuin te, te yksin — ja tämän käden vallassa on — pysyykö se tässä — vai — vai riistäytyykö irti.

ELMA (punastuen). Tehän olette jo —

ILMARI. Niin kyllä! Minä olen jo tunnustanut teille rakkauteni kerta ennen —

ELMA (vähän harmistuen) Ei — vaan tehän olette jo väkivoimalla pidättänyt käteni. Se on anastusta. Irroittakaa!

ILMARI. Ettekö voi vastata. Tiedättehän hyvin, että rakastan teitä.
Tiedätte siis, mitä tahdon.

ELMA (hieman käskyn sävyä äänessä). Irroittakaa käteni!

ILMARI (suutelee Elman kättä). Tietysti, kun käskette.

(Irroittaa käden.)

ELMA (nousee vähän hermostuneena). Ette suinkaan te kosi orjatarta — vaan vapaata ihmistä.

ILMARI (nousee). Kukaan ei ole sen vapaampi kuin te. Enkä minä kenenkään vapautta voi sen enemmän kunnioittaa kuin teidän.

ELMA (menee pöydän vasemmalle puolelle). Minähän sanoin teille, että odottaisitte — tai en — en minä niin sanonut —

ILMARI (seuraa lähelle). Sanoitte, että en saisi uudistaa kosimistani, ennenkuin — vasta silloin, kun sitä ei enää voi siirtää.

ELMA (veitikkamaisesti). Ja nyt ei enää voinut siirtää?

ILMARI (vakavasti, melkein synkästi). Ei voinut.

ELMA (vähän keimailevasti). Miksi ei? (Istuu tuolille vasemmalle puolen pöytää, selkä ulko-oveen päin.)

ILMARI. Arvaattehan syyn. Etupäässä rakkaus —

ELMA. Oh!

ILMARI (pöydän takana.) Minä pyydän — älkää loukatko minua sillä — että sitä epäilisitte —

ELMA (katsoo Ilmaria olkansa taakse). No, minä uskon. Ja sitten —

ILMARI. Sitten?

ELMA. Te sanoitte — etupäässä —

ILMARI. Niin sanoin. (Ottaa luolin ja asettaa sen Elman oikealle puolelle.) Minä en kestä enää tätä kauheata — (istuen) — tätä kauheata mustasukkaisuuden raatelemista.

ELMA (vähän ankarasti). Varokaa nyt sanojanne! Minä en ole antanut mihinkään syytä.

ILMARI. Ette. Tiedänhän sen. Minussa on syy. Minä en voi nähdä, että herra Mauri kohtelee teitä tuttavallisemmin kuin — kuin —

ELMA (silmät puoliksi kiinni). Kuin?

ILMARI. Kuin mihin — mihin minulla on oikeus.

ELMA (samassa asennossa). Onhan hän holhooja-isä.

ILMARI (ivallisesti). Isä! — Isä, joka on työskennellyt elämänikänsä —
(Lopettaa äkkiä kesken.)

ELMA (avaa silmänsä äkkiä). Mitä hän on työskennellyt?

ILMARI (soperrellen). En minä mitään tarkoittanut. Eikä ole syytä puhua hänestä. Kysymys on nyt vain teistä ja —

ELMA (tiukasti). Mitä hän on työskennellyt?

ILMARI (torjuen). En minä tahtonut —

ELMA (ottaa häntä kädestä). Mitä?

ILMARI (hermostuneesti). No, herran nimessä — saadakseen teidät vaimokseen —

ELMA. Niinkö?

ILMARI. Niin.

ELMA (painautuu nojaamaan taaksepäin, silmät kiinni — puoliääneen).
Niinkö?

ILMARI. No, onko siinä nyt mitään ihmeellistä!

ELMA (hiljakseen kuin unessa). On — siinä — ei — ei — kyllä —

ILMARI (lämpimästi). Elma!

ELMA (entisessä asennossa). Niin?

ILMARI. Rakkahin Elma! Sanokaa — pidättekö — välitättekö minusta ollenkaan! Minä rukoilen: antakaa minulle vastauksenne.

ELMA. Kyllä —

ILMARI (hypähtää ylös). Rakkahin Elma!

ELMA (avaa silmänsä). Minä annan vastauksen — vielä tänään.

ILMARI (polvistuu). Vielä tänään — heti —

ELMA (painaa päänsä vasempaan käteensä, jonka nojaa pöytään). Ei heti, antakaa minun — antakaa minun ajatella.

ILMARI (syleilee Elmaa). Rakas Elma! Oma armas tyttöni!

ELMA (melkein itsekseen). Niinkö?

ILMARI. Niin, rakkahin! (Taivuttaa hiljaa Elman päätä puoleensa ja suutelee häntä.) Oma armas!

ELMA (työntää Ilmarin hiljaa luotaan). Niin — niin. (Nousee.) Vastauksen saatte vielä tänään. (Antaa kätensä hyvästijätöksi.) Vielä tänään — menkää. (Ilmari suutelee kättä ja lähtee.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

ALLI (tulee keittiöstä vetäen Hannaa kädestä). Kas niin — Hanna-äiti! Tulkaa nyt vain! Yhtä hyvin te voitte kutoa sukkaa täällä kuin sielläkin.

HANNA (sukankudin kädessä). Alli-neiti kulta! Siellä olisi lähempänä askareita —

ALLI (taluttaa Hannaa sohvalle istumaan). Eikö mitä! Tytöt kyllä osaavat tehdä puhdasta päivällisten jälkeen ilman teitäkin.

HANNA (istuutuu). No — viisi tai kymmenen minuuttia sitten. (Nauraa).
Alli on yhtä itsepäinen kuin Elmakin.

ALLI (hommassa). Niin, pikkusen aikaa — (ottaa itselleen tuolin) — siksi kun Toivo tulee hakemaan minua koskelle. Mutta enhän minä tässä voi olla kädet ristissä. (Katselee ympärilleen.) Ahaa! (Menee keskipöydältä ottamaan ompeluksen.) Minä jatkan tätä Elman kirjainompelua. (Istuutuu:) Näin.

HANNA. Ettekö jo käyneet koskella?

ALLI. Emme. Kävimme uimassa. Toivo tulee nyt minua hakemaan koskelle. —
Toivo on hyvä poika.

HANNA. On — jumalan kiitosi Ja täällä hän on saanut vähän koulutusta ja sitten paikan. (Katselee hymyillen Allia.) Kuinka vanha te olette?

ALLI (suurellisesti). Phyy! Minä olen hirveän vanha — yli kuudentoista jo. (Molemmat nauravat.) Mutta vakavasti, Hanna-äiti — te ette saa minua neiditellä ja teititellä ja — kaikkea sellaista — johan äsken sanoin —

HANNA (ystävällisesti). No, no! Kyllähän se käy, jahka vähän paremmin tutustumme.

ALLI. Mehän jo ihan ensi hetkestä olimme ystävät, eikö totta?

HANNA (katselee Allia). Te olette niin ihmeellisesti Elman —

ALLI (sivelee kasvojaan). Näköinenkö?

HANNA. No — ei juuri —

ALLI. Sepä vahinko — Elma on kaunis.

HANNA. Mutta te olette —

ALLI (nostaa sormensa). Sinä olet.

HANNA (hymyilee). Sinä olet hyvin hänen luontoisensa. Pari vuotta takaperin hän oli juuri tuollainen — pikkuvanha —

ALLI. — täti — (Nauravat.) Sanoitte, että Elma on itsepäinen?

HANNA. On sitäkin — mutta —

ALLI. Mutta?

HANNA. No, eihän siinä mitään pahaa ole — saahan sen sanoa — hän on toisinaan aivan raju —

ALLI (puristaa kohotetun kätensä nyrkkiin, leikillisesti). Niin minäkin —

HANNA (hymyilee). Ehk'ei sentään niin. Elma ihan raivostuu joskus —

ALLI. Milloin?

HANNA (vakavasti). Tavallisimmin silloin, kun hän huomaa tapahtuneen — tai tehdyn jotakin vääryyttä jollekulle toiselle.

ALLI (iloisesti). Mutta silloin on syytäkin.

HANNA. On kyllä — mutta toisinaan minä ihan pelkään. Hän voi joskus suuttua ihan sokeasti. Tuskin tietää mitä sanoo tai tekee.

ALLI. Suuttuuko hän Hanna-äidillekin?

HANNA. Ei koskaan.

ALLI. Eipä tietenkään — te ette koskaan tee mitään vääryyttä kenellekään.

HANNA (hymyilee.) En tiedä — senkö vuoksi — vai muutenko.

ALLI. Tietysti siksi.

HANNA. Olisi hyvä, jos niin olisi.

ALLI (muuttaa tuolinsa vähän lähemmäksi). Kuulkaas! Onko Elma rakastunut?

HANNA. Herra jesta! Kehen sitten?

ALLI (nauraa). En minä tiedä — ajattelin vain —

HANNA. Kuinka niin?

ALLI. Hän oli uimamatkalla niin omituinen. Kun isot tytöt ovat rakastuneita, niin he ovat tavallisesti niin — niin kaihomielisiä — niin — niin — aivan kuin niitä itkettäisi. (Nauraa.)

HANNA (pelästyneenä). Itkettikö Elmaa sitten?

ALLI. No, ei juuri muutakaan —

HANNA. Herra jesta!

ALLI (äkkiä). Olisikohan se — isännöitsijään?

HANNA. Tott'ei hän nyt — herran tähden —

ALLI. Miksi ei?

HANNA (hämillään). Niin — enhän minä tiedä — eikä ihmisistä saa ajatella pahaa — mutta — tott'ei hän nyt sentään —

ALLI. Tai Einoon — herra Mauriin tarkoitan.

HANNA (vilkastuen). No, se olisi toista — sitä minäkin toivoisin.

ALLI. Ettekö tekään pidä Varvikosta?

HANNA. Hm! Minunhan pitäisi pitää. Ei hän ole koskaan minulle mitään pahaa tehnyt. Mutta minkä sille voi, ettei pidä!

ALLI. En minäkään. Heti ensi hetkestä koetin olla hänelle oikein epäkohtelias. Mutta Eino —

HANNA. Niin, Eino on varmaankin maailman parhain ihminen. (Panee kädet helmaansa.) Mutta kun minä nyt oikein ajattelen, niin taitaa Eino olla rakastunut Elmaan. Hän on ollut niin synkkämielinen viime aikoina.

ALLI (viisaana). Minä luulen, että täällä on joitakin asioita vinossa —

HANNA. Herran tähden —

ALLI. Mutta kyllä minä niistä otan selvän. (Ottaa taskustaan löytämänsä kirjeen.) Tässä minulla on jotakin.

HANNA. Mitä sitten?

ALLI. Sanon sen Hanna-tädille joskus toiste. Ensin pitää minun tavata
Eino — ja ellei hän tule kohta käymään täällä, niin menen Maurille. —
Onko sinne pitkä matka?

HANNA. Tuon koivikon takana se kartano on.

ILMARI (tulee ulkoa). Jahah! Täällä tapaankin —

ALLI (pistää nopeasti kirjeen taskuunsa ja tekee vaitiolon merkin
Hannalle.) Hst! (Kuiskaa.) Älkää liikkuko paikaltanne!

ILMARI. Saanko puhua neiti Ruhalan kanssa kahdenkesken?

ALLI (itsetietoisesti). Ette.

ILMARI. No — samantekevä! — Te löysitte äsken erään pudonneen kirjeen tuosta pöydän alta. Se on minun. Saanko sen?

ALLI (pikkuvanhasti). Sen kirjeen pudotti herra Mauri — ja minä olen antanut sen jo hänelle. Olkaa niin hyvä!

ILMARI (huoahtaen helpotuksesta). Ah! Vai niin. Se on hyvä! (Kylmästi.)
Onko Elma-neiti kotona?

ALLI. Ei, hän on tehtaalla.

HANNA (katsoo ikkunasta). Tuossa hän näkyy tulevan.

ILMARI. Vai niin. Meillä on vähän kahdenkeskistä — ehkä Hanna-äiti ja neiti —

HANNA. Kyllä me —

ALLI. Ei! (Hiljaa, nopeasti ja varmasti Hannalle.) Istukaa paikallanne!
Me jäämme.

ELMA (tulee ulkoa kovin kiihtyneenä, heilutellen sangen navakasti koivusta kuorittua ruoskaa). Vai niin! Täällä te olette — mutta ette tee tehtäviänne — ette hoida virkaanne —

ILMARI. Mitä on tapahtunut?

ELMA. Onnettomuus!

Toiset. Mikä? Herra jesta! Kuinka?

ELMA (kävelee kiihkeästi edestakaisin). Minä olen sanonut teille ennen — Notkon ahde on laittamatta. Sitä ei ole tehty. Lautan puomia ei saa pitää auki. Se oli taas äsken auki.

ILMARI. No?

ELMA. Muuan kuormahevonen pillastui ahteessa — syöksyi lautalle ja — kuorman painosta suinpäin virtaan.

HANNA (nousee). Hyvä isä!

ALLI (nousee). Kuoliko se?

ELMA. Tietysti.

ILMARI. Olisin tahtonut erottaa lautturin — mutta holhooja ei antanut —

ELMA (pysähtyy). Eikö antanut korjata ahdettakaan — — eikö? (Jatkaa käyntiään.) Ette ollut antanut mitään määräyksiä kenellekään — tässä suhteessa.

ILMARI. Minä —

ELMA (pysähtyy keskipöydän luona ja iskee raipallaan tulisesti pöytään). Ette! (Jatkaa käyntiään ja'heilahuttaa ruoskaansa.) Tällä minä annoin määräykset lautturille —

ALLI. Elma!

HANNA. Rakas lapsi!

ELMA (istuu vasemmalle puolen pöytää selkä perälle päin). Ei voi olla rakas — eikä hyvä — eikä mitään — kun joka askeleella kohtaa ilmeistä huolimattomuutta ja vääryyttä —

ILMARI. Vääryyttä?

ELMA (hypähtää ylös). Niin juuri — vääryyttä! On päätetty — ja aina ollut tapa — että alustalaisille — sekä Maurin kartanon että Harjavallan tehtaan alustalaisille annetaan rullapuita ja ripoja ilmaiseksi — mutta minä näin äsken omin silmin, että Varppeen Kustaalle ei annettu rahallakaan — vanhalle miehelle ja alustalaiselle ei rahallakaan. (Kääntyy Ilmariin.) Ja kuka sen on kieltänyt?

ILMARI. Luultavasti herra Mauri.

ELMA. Minkätähden?

ILMARI (ivallisesti). En tiedä. Ehkä siksi, että Kustaa on paha suustaan. On valittanut tehtaalla, ettei hänelle olla kiitollisia, vaikka saa todistella kaikenlaisia Maurin papereita — tietämättä mitä ne ovat.

ELMA. Olkoon miten tahansa. Jos Kustaa on syyllinen, rangaistakoon häntä, mutta ei tällä tavalla. (Istuu entiselle paikalleen.) Ja Notkon ahde — ja yövartijan katto — ja monta muuta — tehtaan virkamiehet eivät tee tehtäviään.

ILMARI. Minä olen —

ELMA (hypähtää taas ylös). Te juuri — ette. Ei kukaan muut kuin Toivo. — (Kävelee.) Ja hän tekee liikaa. Te teetätte hänellä neljäkintoista tuntia vuorokaudessa.

ALLI. Voi Toivo rukka!

ELMA. Niin juuri — kasvava poika —

HANNA. Ei Toivo ole valittanut —

ELMA (tiukasti). Mutta minä valitan — minä. (Pysähtyy Ilmarin eteen.)
Mies! Ettekö te mitään ymmärrä?

ILMARI (tekeytyy rauhalliseksi). Mitä minun pitäisi ymmärtää — paitsi että te olette aivan oikeassa — kaikessa.

ELMA. No niin — no. (Kävelee alaspäin.) Menkää siis heti tehtaalle ja antakaa määräykset.

ILMARI. Minä en voi antaa—

ELMA (iskee ruoskallaan pöytään). Vaiti! Minä en siedä jaarituksia.
Lautta on rikki ja uusia onnettomuuksia voi sattua —

ILMARI. Minä en sitä voi auttaa.

ELMA. Mitä?

ILMARI (jonkinlaisella voitonriemulla).. Minä en voi antaa mitään määräyksiä.

ELMA (kiivaasti). Mitä se merkitsee?

ILMARI. Minut on erotettu.

Toiset. Erotettu?

ILMARI. Niin.

ELMA. Kuka on erottanut? Milloin?

ILMARI. Täällähän on vain yksi erottaja — herra Mauri. Ja erottaminen tapahtui täällä — äsken.

ELMA. Minkätähden?

ILMARI (kohauttaa olkapäitään). Oikku — tai — en tiedä —

ELMA (miettien). Vai niin! Hyvä on! Ei teidän tarvitsekaan tietää — tai sanoa. Kysyn ensin Einolta. (Toivo tulee ulkoa.)

ELMA. No? Tapasitko työnjohtajan? Sanoitko hänelle?

TOIVO. Työnjohtaja soitti herra Maurille — hän tulee kohta käymään tehtaalla, hänellä oli vieraita —

ELMA (vitsoo ruoskallaan leninkihän tyytymättömänä). Ainaisia esteitä —

TOIVO (Ilmarille). Siellä ulkona odottaa muuan, joka haluaa puhutella isännöitsijää.

ILMARI. En minä ole isännöitsijä — kellään ei ole asiaa minulle — eikä minulla kellekään.

TOIVO. Sanoi olevan tärkeätä —

ILMARI. Kuka se on sitten?

TOIVO. Varppeen Kustaa.

ILMARI. Vai niin. (Tekee lähtöä vastahakoisesti.) Täytyy ehkä kuulla mitä miehellä —. Näkemiin. (Menee.)

ELMA (muistellen). Varppeen Kustaa? Mitä hän sanoikaan —?

ALLI. Sanoi, että Kustaa todistelee papereita —

HANNA. Että Kustaa sanoo niin —

ELMA. Niin — niin! Nyt muistan.

ALLI (herttaisesti Hannalle). Kas niin, Hanna-äiti! Nyt saatte mennä askareillenne —

HANNA. Onkin jo kiire. (Mennessään Elman ohi.) Vaikka miten olisi — niin koeta pysyä rauhallisena —

ELMA (taputtaa Hannaa kädelle, hymyilee). Meneehän tämä ohi.

HANNA. Niin — niin. (Menee keittiöön.)

TOIVO. Minulla ei sitten kai muuta —

ELMA. Ei — mutta istu nyt. (Istuu entiselle paikalleen.)

ALLI. Toivohan vie minut koskelle — ja katsomaan tuota ahdetta ja lauttaa.

TOIVO. Kyllä.

ALLI. Mutta minulla on ensin vähän asiaa Elmalle. Odotatko siellä
Hanna-äidin luona? Kutsun sitten.

TOIVO. Kyllä. (Menee keittiöön.)

ALLI (menee pöydän luo — asettuu polvilleen luolille ja nojaa kyynäspäillään pöytään — hyvin itsetietoisesti ja pikkuvanhasti). Ketä sinä rakastat?

ELMA (katsoo Allia pitkään ja purskahtaa sitten nauramaan). Rakastanko minä?

ALLI (nyökkää). Tietysti.

ELMA (kääntää päänsä poispäin ja nojaa sen käteensä). Ole hupsimatta!

ALLI (itsepintaisesti). Pidätkö Einosta?

ELMA. Ole nyt!

ALLI. Tai isännöitsijästä?

ELMA (vähän hermostuneesti). Entisestä!

ALLI (levollisesti). Niin — tietysti entisestä.

ELMA. Mikähän ihme siinä —? Odotahan! (Nousee ja menee nopeasti puhelimeen soittamaan.) Maurille! — Kiitos! — Onko Eino? Niin on. Kuule — käytkö heti täällä — mitä — onko sulia vieraita — vai niin — no, sitten — kun ehdit — vai niin — olet kohta valmis — hyvä on — terve sitten. (Soittaa kiinni.)

ALLI (muuttamatta asentoaan). Siis — sinä rakastat Einoa?

ELMA (pysähtyy katsomaan Allia). Mitä ihmettä sinä tyttö —?

ALLI (hellittämättä). Istuhan nyt tuohon paikallesi!

ELMA (huvitettuna, istuu). No?

ALLI. Sinun äänesi oli vallan toisenlainen nyt.

ELMA. Kuinka — milloin?

ALLI. Kuin äsken — isännöitsijän kanssa.

ELMA. Minähän olin aivan suuttunut. Ajattelehan nyt — sellaista huolimattomuutta ja sellaisia onnettomuuksia —

ALLI. Niin, niin! Mutta ei puhuta niistä nyt! Tässä voi sattua suurempiakin onnettomuuksia!