Kaksintaistelu

— Olin siellä kekkereissä ärtyisä ja puhuttelin sinua törkeästi. Anna minulle anteeksi, Herran tähden.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut pitkään aikaan nukkua.

Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlapäivän johdosta puettuna täyteen paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan hänen kieltään, tuli ulos makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likellä, hätäisesti:

— No, kuinka on laita?

Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.

— Rauhoitu, ei mitään vaarallista, — vastasi Samoilenko. — Tavallinen vilutauti.

— En minä sitä, — sanoi Lajevski kärsimättömästi rypistäen kulmakarvojaan. — Saitko rahoja?

— Veikko, suo anteeksi, — kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja käyden hämilleen. — Herran tähden, suo anteeksi! Ei kellään ole joutilaita rahoja, ja minä olen saanut viisin ja kymmenin ruplin kerätyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan vielä puhua joidenkin kanssa tänään. Karsihan nyt.

— Mutta lauantai on viimeinen päivä! — jupisi Lajevski vavisten kärsimättömyydestä. — Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen pääse lauantaina matkustamaan, en tarvitse mitään … en mitään. En ymmärrä, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!

— Niin kyllä, sen taivas tietää, — lausui Samoilenko kiivaasti ja väkinäisesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan hänen kurkussaan, — kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsemäntuhatta ruplaa minulla on saatavia, ja minä itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun syyni?

— Sinä hankit siis lauantaiksi? Niinhän?

— Koetan.

— Rukoilen sinua, velihopea! Niin että rahat jo perjantaiaamuna ovat hallussani.

Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, kalii bromati, rabarberisakoa, tincturae gentianae, aquae foeniculi — kaikki yhdessä seoksessa, lisäsi siihen ruususiirappia katkeran maun vaimentamiseksi ja lähti pois.

XI.

Olet sen näköinen kuin tulisit minua vangitsemaan, — sanoi von Coren nähdessään Samoilenkon astuvan sisään paraatipuvussa.

— Kuljin tästä ohi, niin ajattelin: jospa pistäydyn katsomassa, kuinka eläintiede jaksaa, — lausui Samoilenko, istuutuen suuren pöydän ääreen, jonka eläintieteilijä itse oli hotaissut kokoon tavallisista laudoista. — Terve, pyhä isä! — nyökäytti hän diakonille, joka istui ikkunan luona jotakin puhtaaksi kirjoittamassa. — Istunpa tässä tovin ja juoksen sitten kotiin pitämään huolta päivällisestä. On jo aika… Häiritsenkö teitä?

— Et vähääkään, — vastasi eläintieteilijä levittäen pöydälle tiheää kirjoitusta sisältäviä paperiliuskoja. Kirjoittelemme tässä puhtaaksi.

— Vai niin… Ohho sentään … huokasi Samoilenko; hän veti varovasti pöydältä pölyttyneen kirjan, jonka kannella oli kuollut, kuivunut falangi, ja jatkoi: — Ajatteles, mennä mönkää omia aikojaan jokin vihreä koppiainen ja kohtaa tiellä mokoman pannahisen. Kyllä kai se on kauheaa!

— On kai.

— Sille on annettu myrkky, jotta voisi pitää puoliaan vihollisia vastaan.

— Juuri niin, ja jotta itsekin hyökkäisi. — Niin niin … ja luonnossa kaikki on, hyvät ystävät, tarkoituksenmukaista ja mahdollista selittää, — huokasi Samoilenko. — Yksi asia on vain, jota en ymmärrä. Sinä suuri järkimies, selitäppä se minulle. On näet pieniä petoeläimiä, ei rottaa suurempia, muodoltaan kauniita, mutta erinomaisen katalia ja siveettömiä. Sellainen peto kulkee esimerkiksi metsässä, näkee linnun, ottaa kiinni ja syö suuhunsa. Kulkee edemmäs ja näkee ruohikossa linnunpesän munineen; ei jaksa enää syödä, kylläinen on, mutta sittenkin puree munan rikki ja toiset työntää käpälällään pesästä ulos. Sitten kohtaa sammakon ja senkin kanssa pitää peliä. Näännyttää sammakon, menee eteenpäin ja nuoleksii huuliaan — tulee vastaan koppiainen. Sipaisee koppiaista käpälällään… Ja kaikki se turmelee ja hävittää matkallaan… Tungeksii vieraisiinkin pesiin, hajoittaa syyttä suotta muurahaiskekoja, puree rikki näkinkenkiä… Tulee vastaan rotta — sen kanssa ryhtyy tappeluun; näkee pikku käärmeen tai hiirenpoikasen — sekin pitää tappaa. Ja niin koko päivän. Sanos nyt, mihin tuollainen petoeläin on tarpeen? Mitä varten se on luotu?

— En tiedä, mitä petoeläintä tarkoitat, — vastasi von Coren, — luultavasti jotakin hyönteissyöjäin ryhmään kuuluvaa. Entä sitten? Lintu joutui sen saaliiksi sentähden, että oli varomaton; se särki pesän ja syyti pellolle munat sentähden, että lintu oli epäkäytännöllinen, teki huonosti pesänsä eikä osannut sitä suojata. Sammakolla oli todennäköisesti jokin vika sitä suojaavassa ihonvärissä, sillä muuten ei peto olisi sitä huomannut, ja niin edespäin. Sinun petosi hävittää vain heikkoja, taitamattomia, varomattomia, sanalla sanoen sellaisia viallisia yksilöjä, joita luonto ei katso soveliaiksi jättämään perillisiä. Eloon jäävät vain ovelammat, varovaisemmat, voimakkaammat ja kehittyneemmät. Sillä tavoin tuo petoeläimesi, vaikkei sillä itsellään ole siitä tietoa, palvelee täydellisentymisen suuria tarkoitusperiä.

— Niin, niin, niin… Asiasta toiseen, veikkonen, — virkkoi Samoilenko ujostelematta, — anna minulle satakunta ruplaa lainaksi.

— Hyvä on. Hyönteissyöjäin joukossa on varsin mielenkiintoisia edustajia. Esimerkiksi myyrä. Siitä sanotaan, että se on hyödyllinen, koska se hävittää vahingollisia hyönteisiä. Kerrotaan erään saksalaisen lähettäneen Wilhelm I:lle myyrännahkaisen turkin, — ja silloin keisari muka käski antaa hänelle nuhteet sentähden, että hän oli hävittänyt niin suuren joukon hyödyllisiä eläimiä. Kuitenkaan ei myyrä julmuudessa jää yhtään takapajulle sinun pedostasi ja on sitäpaitsi erittäin vahingollinenkin, se kun aikaansaa suurta häviötä pelloilla.

Von Coren aukaisi lippaan ja otti sieltä sadan ruplan setelirahan.

— Myyrällä on vahva rintakehä. Kuten yököllä, — pitkitti hän lukiten lippaan, — erittäin hyvin kehittyneet luut ja lihakset, erikoinen suunrakenne. Jos sillä olisi norsun koko, olisi se kaikkihävittävä, voittamaton eläin. Mielenkiintoista näissä elukoissa on se, että kun kaksi myyrää kohtaa toisensa maan alla, alkavat ne oitis, ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta, kaivaa lavaa; tämä lava on niille tarpeen, että olisi mukavampi taistella. Saatuaan lavan valmiiksi ne ryhtyvät ankaraan taisteluun ja tappelevat, kunnes heikompi kaatuu. Tuosta saat sata ruplaa, — virkkoi von Coren, alentaen ääntään, — mutta sillä ehdolla, ettet lainaa Lajevskia varten.

— Ja vaikkapa Lajevskiakin varten! — kuohahti Samoilenko. — Mitä se sinuun kuuluu?

— Lajevskia varten minä en voi antaa. Tiedän, että sinä olet herkkä antamaan lainaksi. Sinä antaisit rosvo Kerimillekin, jos hän sinulta pyytäisi, mutta suo anteeksi, minä en voi sinua tässä suhteessa auttaa.

— Kyllä, minä pyydän Lajevskia varten! — sanoi Samoilenko, nousten seisaalleen ja huitoen oikealla kädellään. — Lajevskia varten juuri! Eikä itse pääpirullakaan ole oikeutta tulla minua opettamaan, kuinka minun tulee rahojani käyttää. Et siis suvaitse antaa?

Diakoni rähähti nauramaan.

— Älä kimmastu, vaan ajattele järjellisesti, — virkkoi eläintieteilijä. — Hyväntekeväisyyden harjoittaminen Lajevskia kohtaan on mielestäni yhtä viisasta kuin kastella rikkaruohoja tai ruokkia heinäsirkkoja.

— Minusta taas me olemme velvolliset auttamaan lähimmäisiämme! — tokaisi Samoilenko.

— Siinä tapauksessa auta sitten tuota nälkäistä turkkilaista, joka makaa laipion vieressä! Hän on työmies ja sinun Lajevskiasi tarpeellisempi. Anna hänelle nämä sata ruplaa! Tai lahjoita minulle sata ruplaa tutkimusmatkaa varten!

— Kysyn sinulta, annatko vai etkö?

— Sano mutkittelematta: mihin hän tarvitsee rahaa?

— Se ei ole salaisuus. Hänen täytyy lauantaina matkustaa Pietariin.

— Niinkö? — virkkoi von Coren pitkäveteisesti. — Ahaa… Ymmärretään.
Ja lähteekö naikkonen mukaan, vai kuinka?

— Hän jää toistaiseksi tänne. Lajevski järjestää Pietarissa asiansa ja lähettää hänelle rahaa, sitten lähtee hänkin.

— Sukkelasti! … virkkoi eläintieteilijä ja päästi helähtävän naurun.
— Sukkelasti! Ovelasti ajateltu.

Hän lähestyi nopeasti Samoilenkoa ja asettuen hänen eteensä ja katsoen häntä silmiin kysyi:

— Sanoppa ihan peittelemättä: onko hänen rakkautensa kylmennyt? Sano, onko kylmennyt?

— On, — vastasi Samoilenko yksikantaan, ja hiki kiertyi hänelle otsaan.

— Kuinka se on ilettävää! — sanoi von Coren, ja hänen kasvoistaan näkyi, että häntä inhotti. — Jompikumpi kahdesta, Aleksander Daviditsh: joko sinä olet hänen kanssaan yhdessä juonessa tahi, suo anteeksi, olet pöllö. Etkö tosiaankaan käsitä, että hän petkuttaa sinua kuin poikasta mitä hävyttömimmällä tavalla? Onhan päivänselvää, että hän tahtoo päästä naisesta ja jättää hänet tänne. Ja hyljätty jää sinun niskoillesi, ja päivänselvää on, että saat lähettää hänet Pietariin omalla kustannuksellasi. Onko tuo mainio ystäväsi tosiaankin saanut sokaistuksi sinut siinä määrin, ettet huomaa ihan alkeellisimpia asioita?

— Ne ovat pelkkiä otaksumia, — virkkoi Samoilenko istuutuen.

— Otaksumiako? Miksi hän matkustaa yksin eikä yhdessä hänen kanssaan? Ja miksi, voisit kysyä häneltä, ei naikkonen matkusta ensin ja hän jäljestä? Se viekas elukka!

Ystävänsä odottamattomien epäilyjen ja epäluulojen lannistamana
Samoilenko äkkiä lamautui ja alensi ääntään.

— Mutta se on mahdotonta! — sanoi hän muistellen sitä yötä, jonka
Lajevski oli viettänyt hänen luonaan. — Hän kärsii niin kovasti!

— Mitä se auttaa? Varkaat ja murhapolttajat kärsivät myöskin!

— Otaksutaan, että olisitkin oikeassa … lausui Samoilenko mietteissään. — Olkoonpa niin… Hän on kuitenkin nuori mies, vieraalla maalla … ylioppilas, me olemme myöskin ylioppilaita, ja paitsi meitä ei täällä ole ketään, joka antaisi hänelle kannatusta.

— Auttaa häntä tekemään konnuuksia vain sentähden, että sinä ja hän olette eri aikoina olleet yliopistossa ettekä kumpikaan tehneet siellä mitään! Onpa sekin pötyä!

— Malta, harkitaanpa asiaa tyynesti. Luullakseni voisi järjestää asian näinikään, — pohti Samoilenko, liikutellen sormiaan. — Minä, tiedätkös, annan hänelle rahat, mutta vaadin hänet rehellisesti, kunniasanalla lupaamaan, että hän viikon kuluttua lähettää Nadeshda Feodorovnalle matkarahat.

— Ja hän lupaa kunniasanalla, vuodattaapa vielä kyyneliäkin ja uskoo itsekin, mutta mitä arvoa tällä kunniasanalla on? Hän ei pidä sitä, ja kun vuoden, parin perästä kohtaat hänet Nevskillä käsikkäin uuden rakastettunsa kanssa, alkaa hän puolustuksekseen ladella, että hän on sivistyksen silpoma ja että hän on jäljennös Rubinista. [Päähenkilö Turgenevin samannimisessä romaanissa. Suom.] Heitä hänet Herran haltuun! Väistä likaa äläkä kaivele sitä molemmin käsin!

Samoilenko mietti hetkisen ja sanoi päättävästi:

— Minä sittekin annan hänelle rahaa. Sano mitä tahdot. En voi kieltää ihmiseltä apuani pelkkien otaksumien perusteella.

— Mainiosti teetkin. Suutelisit lisäksi!

— No niin, anna minulle siis sata ruplaa, — pyysi Samoilenko arasti.

— En anna.

Seurasi vaitiolo, Samoilenko oli aivan lamautunut; hänen kasvonsa saivat syynalaisen, häveliään ja mielistelevän ilmeen, ja outoa oli nähdä tämän jyhkeäruumiisen, olkaimilla ja ritarimerkeillä prameilevan miehen säälittävää, lapsellisen hämmästynyttä naamaa.

— Täkäläinen piispa matkustelee hiippakunnassaan, ei vaunuissa ajaen, vaan ratsain, — virkkoi diakoni, pannen pois kynän. — Ylen on mieltäliikuttavaa nähdä hänet hevosen selässä istumassa. Hänen yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan on raamatullista suuruutta.

— Onko hän hyvä ihminen? — kysyi von Coren, ollen mielissään puheen siirtymisestä muihin asioihin.

— Kuinkas muuten? Ellei olisi hyvä, niin tokkopa olisivat piispaksi panneet?

— Piispojen joukossa tapaa erinomaisen hyviä ja lahjakkaita miehiä, — lausui von Coren. — Sääli vain, että useilla heistä on se heikkous, että kuvittelevat olevansa valtiomiehiä. Yksi harrastaa venäläistyttämistä, toinen arvostelee tieteitä. Se ei kuulu heidän alaansa. Vilkaisisivat sen sijaan useammin tuomiokapituliin.

— Maallikko ei kykene arvostelemaan piispoja.

— Minkätähden ei, diakoni? Piispa on samanlainen ihminen kuin minäkin.

— Samanlainen eikä sittenkään samanlainen, — väitti diakoni loukkaantuneena ja tarttui jälleen kynäänsä. — Jos olisitte samanlainen, niin lepäisi päällänne siunaus, ja te olisitte itse piispana, mutta kun ette ole piispa, niin ette ole samanlainen.

— Älä höpise, pappi! — sanoi Samoilenko surumielisesti. — Kuulehan nyt, mitä olen tuuminut, — kääntyi hän taas von Corenin puoleen. — Älä sinä anna minulle näitä sataa ruplaa. Talveen asti olet minulla ruokavieraana vielä kolme kuukautta, maksa siis etukäteen näistä kolmesta kuukaudesta.

— En maksa.

Samoilenko räpytti silmiään ja punastui; hän veti konemaisesti luokseen kirjan, jonka kannessa oli falangi, ja katseli sitä, sitten hän nousi ja otti lakkinsa. Von Corenin tuli häntä sääli.

— Sietää tässä elää ja olla asioissa tuollaisten herrojen kanssa! — sanoi eläintieteilijä ja kiukuissaan potkaisi jalallaan nurkkaan jonkin paperin. — Ymmärrä, ettei tämä ole hyvyyttä, ei rakkautta, vaan heikkoluonteisuutta, irstaisuutta, myrkkyä! Minkä järki saa rakennetuksi, sen teidän raukkamaiset, romukoppaan viskattavat sydämenne hajoittavat! Kun kimnasistina sairastin lavantautia, syötti tätini säälistä minulle säilyketatteja, ja minä olin vähällä heittää henkeni. Saisipa sinun ja tätien päähän mahtumaan, ettei ihmisrakkaudella tule olla sijansa sydämessä, ei sydänalassa eikä vyötäisissä, vaan tässä!

Von Coren löi kädellä otsaansa. — Tuoss' on! — sanoi hän sinkauttaen sadan ruplan setelin.

— Turhaan suutut, Kolja, — sanoi Samoilenko säyseästi, taivuttaen kokoon setelin. — Ymmärrän sinua vallan hyvin, mutta … huomaa sinä asemani.

— Vanha ämmä sinä olet, siinä kaikki! Diakoni päästi rehevän naurun.

— Kuulehan, Aleksander Daviditsh, vielä viimeinen pyyntö! — lausui von Coren hartaasti. — Kun annat rahat tuolle konnalle, niin pane hänelle ehto: joko hänen on lähdettävä yhdessä naikkosensa kanssa tai lähetettävä hänet edeltäpäin, muussa tapauksessa älä anna. Kursailla ei tarvitse. Sano hänelle ihan niillä sanoilla, tai jos et sano, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että minä haen hänet käsille virastostaan ja potkaisen sieltä hänet portaista alas enkä sinusta tahdo sen koommin tietää. Usko tämä sana!

— No, no! Jos hän matkustaa naisensa kanssa yhdessä, tai lähettää hänet edeltäpäin, niin hänelle itselleenhän se on mukavampi, — vastasi Samoilenko. — Vieläpä hän siitä ilostuukin. No, hyvästi nyt.

Hän hyvästeli hellästi ja lähti, mutta ennenkuin painoi oven kiinni jälkeensä, katsahti hän taaksensa von Coreniin ja sanoi:

— Sinut, veikkonen, ovat saksalaiset pilanneet! Juuri niin, saksalaiset!

XII.

Seuraavana päivänä, torstaina, vietti Maria Konstantinovna poikansa Kostjan syntymäpäivää. Puolen päivän aikaan olivat kaikki kutsutut syömään piirasta ja illalla juomaan suklaata. Kun Lajevski ja Nadeshda Feodorovna illalla tulivat, niin eläintieteilijä, joka istui vierashuoneessa juomassa suklaata, kysyi Samoilenkolta:

— Joko sanoit hänelle?

— En vielä.

— Varo kursailemasta. Minä en ymmärrä sen herrasväen hävyttömyyttä! Pitäisihän heidän hyvin tietämän, mitä tässäkin perheessä ajatellaan heidän yhdyselämästään, mutta tänne vain tunkeutuvat.

— Jos kiinnittää huomiota jokaiseen ennakkoluuloon, — sanoi
Samoilenko, — ei sopisi mennä minnekään.

— Onko se inho, jota yhteinen kansa tuntee vapaata rakkautta kohtaan, ennakkoluuloa?

— Tietysti. Ennakkoluuloa ja vihamielisyyttä. Sotamiehet, nähdessään irstailevan naisen, tosin nauravat ja viheltävät, mutta kysytäänpä heiltä: mitä he itse ovat?

— Eivät he syyttä naura. Se, että tytöt tappavat aviottomasta yhteydestä synnyttämiään lapsia ja menevät pakkotyöhön, ja että Anna Karenina heittäytyi junan alle, ja että maalla tervataan portit, ja että meitä, ties miksi, Katjassa [eräs päähenkilöistä Tolstoin romaanissa "Ylösnousemus", Suom.] miellyttää hänen puhtautensa, ja että jokaisessa meistä asuu hämärä puhtaan rakkauden kaipuu, vaikka tiedämme, ettei sellaista rakkautta ole, — onko se kaikki ennakkoluuloa? Se, veikkonen, on ainoa, mitä meille on säilynyt luonnollisesta valinnasta, ja ellei olisi tätä sukupuolten välejä säännöstelevää hämäräperäistä voimaa, niin kyllä sellaiset herrat, kuin Lajevski, sinulle näyttäisivät oikean luontonsa, ja kahdessa vuodessa olisi ihmissuku rappiolla.

Lajevski astui vierashuoneeseen, tervehti kaikkia ja puristaessaan von Corenin kättä hymyili mielistelevästi. Hän odotti sopivaa hetkeä ja virkkoi Samoilenkolle:

— Suo anteeksi, Aleksander Daviditsh, minun on puhuttava sinulle pari sanaa.

Samoilenko nousi, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja molemmat menivät Nikodim Aleksandritshin työhuoneeseen.

— Huomenna on perjantai … sanoi Lajevski, pureskellen kynsiään. —
Saitko mitä lupasit?

— Sain vain kaksisataakymmenen. Loput saan joko tänään tahi huomenna.
Ole huoleti.

— Jumalan kiitos! — huokasi Lajevski, ja hänen kätensä alkoivat ilosta vapista. — Sinä pelastat minut, Aleksander Daviditsh, ja vannon sinulle Jumalan, oman onneni ja minkä kautta vain tahdot, että lähetän sinulle takaisin nämä rahat heti kun pääsen perille. Samalla maksan entisen velan.

— Kuules, Vanja … sanoi Samoilenko, käyden kiinni hänen nappiinsa ja karahtaen punaiseksi. — Suo anteeksi, että sekaannun perheasioihisi, mutta … mikset voisi yhtä hyvin matkustaa yhdessä Nadeshda Feodorovnan kanssa?

— Kummallinen ihminen, kuinka se kävisi päinsä? Toisen meistä täytyy kaikin mokomin jäädä, muuten velkojat nostavat äläkän. Minähän olen täkäläisiin kauppapuoteihin velkaa seitsemänsataa ruplaa, ellei enemmän. Malta, minä lähetän heille rahat, tukin heiltä suut, ja sitten hänkin lähtee täältä.

— Niin… Mutta miksi et voisi lähettää häntä edeltäpäin?

— Ah, hyvä Jumala, miten se kävisi laatuun? — kauhistui Lajevski. — Hänhän on nainen, mihin hän siellä ryhtyisi? Mitä hän ymmärtää? Olisi vain turhaa ajan ja rahan hukkaa.

"Aivan oikein", ajatteli Samoilenko, mutta samassa hän muisti keskustelunsa von Corenin kanssa, loi katseensa maahan ja lausui jurosti:

— En voi olla yhtä mieltä kanssasi. Joko lähdet hänen kanssaan yhtaikaa tahi lähetät hänet edeltäpäin … muussa tapauksessa en anna sinulle rahoja. Tämä on viimeinen sanani.

Hän astahti askelen taaksepäin, painoi selällään ovea ja poistui vierashuoneeseen punaisena, äärettömästi hämillään.

"Perjantai … perjantai", ajatteli Lajevski palatessaan vierashuoneeseen. "Perjantai…"

Hänelle tarjottiin kuppi suklaata. Hän poltti huulensa ja kielensä kuumalla suklaalla ja ajatteli:

"Perjantai … perjantai…"

Hän ei, ties miksi, saanut tuota "perjantai"-sanaa pois päästään; hän ei ajatellut mitään muuta kuin perjantaita ja tiesi varmasti, ei kuitenkaan päässään, vaan jossakin sydänalassaan, ettei hänen lähdöstään lauantaina tule mitään. Hänen edessään seisoi Nikodim Aleksandritsh, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille, ja kehoitteli vieraitaan:

— Tehkää hyvin, juokaa…

Maria Konstantinovna näytteli vieraille Katjan kouluarvosteluja ja puheli venytellen:

— Nyt on niin kovin, kovin vaikeata opiskella. Vaatimukset ovat niin ankarat…

— Äiti! — vaikeroi Katja tietämättä minne piilottautua häpeän ja kehumisten takia.

Lajevski katseli niinikään arvosteluja ja kiitti. Uskonto, venäjänkieli, käytös, pelkkiä kiitettäviä vilahteli hänen silmissään, ja kun kaikkeen tähän liittyi tuo häneen eroittamattomasti takertunut perjantai, Nikodim Aleksandritshin ohimoille kammattu tukka ja Katjan punaiset posket, paisui siitä hänen mielessään sellainen voittamaton surun tulva, että hän oli kiljaista epätoivosta ja kysyi itseltään: "Enköhän, enköhän todellakaan pääse matkustamaan?"

Sovitettiin vierekkäin kaksi pelipöytää ja istuuduttiin leikkimään postia. Lajevski istuutui joukkoon.

"Perjantai … perjantai…" ajatteli hän ja otti taskustaan lyijykynän.
"Perjantai…"

Hän olisi tahtonut ajatella tilaansa, mutta häntä pelotti ajatella. Hänen oli kauhea myöntää, että tohtori oli tavannut hänet valheesta, jota hän oli niin kauan ja huolellisesti salannut itseltään. Joka kerran kun hän ajatteli tulevaisuuttaan, varoi hän päästämästä ajatuksiaan täysin valloilleen. Hän astuu vaunuun ja lähtee matkaan — siihen aina ratkesi hänen elinkysymyksensä, eikä hän päästänyt ajatuksiaan sen pitemmälle. Samaten kuin kedolla tuikahtaa kaukainen himmeä tuli, välähti hänen päässänsä harvakseltaan se ajatus, että jossakin syrjäkadun varrella Pietarissa hänen tarvitsee kaukaisessa tulevaisuudessa, päästäkseen Nadeshda Feodorovnasta eroon ja voidakseen maksaa velkansa, turvautua pieneen valheeseen; hän valehtelee vain sen yhden kerran, ja sitten seuraa täydellinen uudestisyntyminen. Ja se on hyvä; pienellä valheella hän ostaa suuren totuuden.

Nyt sitä vastoin, kun tohtori kieltäytymisellään töykeästi viittasi petokseen, hänelle kävi selväksi, ettei hän tarvitse valhetta ainoastaan kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan jo tänään ja huomenna ja kuukauden perästä ja vieläpä ehkä elämän loppuun asti. Ja niinpä todellakin, päästäkseen matkustamaan hänen täytyy valehdella Nadeshda Feodorovnalle, velkojille ja esimiehelleen; sitten, saadakseen Pietarissa rahaa, täytyy valehdella äidille, sanoa hänelle, että hän on jo eronnut Nadeshda Feodorovnasta; ja äiti ei anna hänelle viittäsataa ruplaa enempää, joten hän siis on pettänyt tohtorin, koska ei kykene tuota pikaa lähettämään rahoja. Ja kun Nadeshda Feodorovna sitten saapuu Pietariin, täytyy käyttää kokonaista pienten ja suurten petosten sarjaa, jotta pääsisi hänestä eroon; ja taas tulee kyyneliä, kalvava ikävä, vastenmielinen elämä, katumus, eikä mistään uudestisyntymisestä ole tietoakaan. Ei mitään muuta kuin valhetta. Lajevskin mielikuvituksessa kohosi kokonainen valheiden vuori. Jotta olisi voinut sen yli hypätä yhdellä kertaa, tarvitsematta valehdella pienissä erissä, olisi tarpeen jyrkkä toimenpide, esimerkiksi jos sanaa puhumatta nousisi paikalta, panisi lakin päähänsä ja heti lähtisi matkaan ilman rahoja; mutta Lajevski tunsi, ettei hänestä ole siihen.

"Perjantai, perjantai…" ajatteli hän. "Perjantai…" Kirjoitettiin lippuja, taivutettiin ne kaksin kerroin ja pantiin Nikodim Aleksandritshin vanhaan silkkihattuun, ja sittenkun lippuja oli kertynyt tarpeellinen määrä, kiersi Kostja, esittäen postiljoonia, pöydän ympäri ja jakoi ne. Diakoni, Katja ja Kostja, jotka olivat saaneet lystikkäitä lippuja ja koettaneet itse kirjoittaa lystikkäästi, olivat haltioissaan.

"Meidän on puheltava", luki Nadeshda Feodorovna lipusta. Hän katsahti Maria Konstantinovnaan, ja tämä hymyili miellyttävästi ja nyökäytti hänelle päätään.

"Mistä puheltava?" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ellei ole lupa kertoa kaikkea, niin on turhaa puhellakaan."

Ennenkuin he lähtivät vieraisille, oli hän sitonut Lajevskille kaulaliinan kaulaan, ja tämä vähäpätöinen teko oli täyttänyt hänen sydämensä hellyydellä ja kaiholla. Huolestunut ilme Lajevskin kasvoilla, tämän hajamieliset katseet, kalpeus ja viime aikoina esille tullut käsittämätön muutos ynnä se, että hänellä itsellään oli hirveä, inhottava salaisuus sydämessään kätkettävänä ja että hänen kätensä vapisivat sitoessaan kaulaliinaa, — kaikki tämä kuiskasi omituisella tavalla, ettei heillä ollut enää pitkälti yhdessä elettävänä. Hän katsoi Lajevskiin kuin pyhäinkuvaan, tuntien pelkoa ja katumusta, ja ajatteli: "Anna anteeksi, anna anteeksi…"

Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istui Atshmianov, kääntämättä hänestä pois mustia, rakastuneita silmiään; Nadeshda Feodorovnassa kytivät halut, hän häpesi itseään ja pelkäsi, etteivät edes suru ja huolikaan estä hänen epäpuhtaita intohimojaan pääsemästä valtaan, ja että ellei tänään, niin huomenna hän patajuopon rentun lailla on voimaton enää itseään hillitsemään.

Estääkseen tämän elämän jatkumista, se kun oli hänelle häpeällinen sekä Lajevskia kohtaan loukkaava, hän päätti matkustaa pois, itkien rukoilla Lajevskia päästämään hänet, ja jos tämä rupeisi estelemään, salaa karata. Hän ei kerro mitään, mitä on tapahtunut. Säilyköön Lajevskilla hänestä puhdas muisto.

"Lemmin, lemmin, lemmin", luki hän. — Se oli tietysti Atshmianovilta.

Hän kuvitteli asettuvansa jonnekin yksinäiseen paikkaan; siellä hän tekee työtä ja lähettelee Lajevskille "tuntemattomalta" rahoja, koruompeluksilla kirjailtuja paitoja, tupakkaa, ja palaa hänen luokseen vasta vanhalla iällä tahi jos Lajevski pahasti sairastuu ja tarvitsee hoitajatarta. Kun Lajevski vanhoilla päivillään saa tietää, mistä syystä hän kieltäytyi tulemasta vaimoksi ja lähti pois hänen luotaan, pitää hän arvossa hänen uhraustaan ja antaa hänelle anteeksi.

"Teillä on pitkä nenä." — Se oli kai diakonilta tahi Kostjalta.

Nadeshda Feodorovna kuvitteli mielessään, kuinka hän, jättäessään hyvästit Lajevskille, lujasti pusertaa häntä syliinsä, suutelee hänen kättään ja vannoo rakastavansa häntä koko elinaikansa ja sitten, asuessaan yksinäisessä paikassa, outojen ihmisten keskuudessa, joka päivä ajattelee, että hänellä on jossakin ystävä, lemmitty, puhdas, jalo ja ylevä, joka säilyttää hänestä povessaan puhtaan muiston.

"Ellette tänään myönnä minulle kohtausta, ryhdyn toimenpiteisiin, vakuutan kunniasanalla. Näin ei kohdella kunnon ihmisiä, se on ymmärrettävä." — Tämä oli Kiniiniltä.

XIII.

Lajevski sai kaksi lippua; hän avasi toisen ja luki:

"Älä matkusta pois, ystävä hyvä".

"Kukahan tuon on kirjoittanut? — ajatteli hän. — Tietenkään ei Samoilenko… Ei myöskään diakoni, koska hän ei tiedä minun aikovan matkustaa. Ehkä von Coren?"

Eläintieteilijä kumartui pöydän yli ja piirusteli pyramiidia.
Lajevskista näytti, että hänen silmänsä hymyilivät.

"Samoilenko on varmaan lörpötellyt…" ajatteli Lajevski.

Toiseen lippuun oli samalla väännellyllä käsialalla ja pitkillä koukeroilla kirjoitettu: "Eräs ei matkusta pois lauantaina."

"Typerää pilkantekoa", ajatteli Lajevski. "Perjantai, perjantai…"

Jotakin tuppasi hänelle kurkkuun. Hän kosketti kaulusta ja rykäisi, mutta rykäisyn sijasta purkautui nauru.

— Haha-haa! — hohotti hän. — Ha-ha-haa! "Mille minä nauran?" ajatteli hän. — Ha-ha-haa!

Hän koetti hillitä itseään, peitti kädellä suutaan, mutta nauru puristi rintaa ja kurkkua, eikä käsi saanut suuta tukituksi.

"Onpa tämä typerää!" ajatteli hän, hytkyen naurusta. "Olenko järjiltäni, vai kuinka?"

Nauru paisu yhä äänekkäämmäksi ja muistutti lopuksi pienen pörhökorvaisen koiran vinkunaa. Lajevski tahtoi viimein nousta pöydän äärestä, mutta jalat eivät kannattaneet ja oikea käsi tärisi eriskummaisesti vastoin hänen tahtoaan pöydällä, tavoitti suonenvetoisesti papereita ja rutisti niitä. Hän näki kummastuneita silmäyksiä, Samoilenkon vakavaa pelästystä ilmaisevat kasvot ja eläintieteilijän ilmeen, joka oli kylmää ivaa ja vastenmielisyyttä; silloin hän ymmärsi saaneensa hysteerisen kohtauksen.

"Mikä kiusallinen, häpeällinen juttu", ajatteli hän, tuntien kasvoillaan kuumia kyyneliä. "Ai, ai, mikä häpeä! Ei koskaan ole minulle näin käynyt…"

Hänet nostettiin kainaloista ja päätä takaapäin kannattaen vietiin jonnekin; juomalasi välähti hänen silmiensä edessä ja kalahti hampaita vasten, ja vettä läikähti rinnalle; siinä oli pienoinen huone, keskellä kaksi vuodetta rinnakkain, katettuina puhtailla, lumivalkoisilla peitteillä. Hän kellahti toiselle ja alkoi ääneen itkeä.

— Ei mitään, ei mitään, rauhoitti Samoilenko. — Sattuuhan sitä, sattuu…

Pelosta jähmettyneenä, vapisten koko ruumiissaan ja tuntien jotakin kauheaa olevan tulossa, Nadeshda Feodorovna seisoi vuoteen ääressä ja kyseli:

— Mikä sinun tuli? Mikä? Puhu Jumalan tähden…

"Kirjoittikohan Kirilin hänelle jotakin?" ajatteli hän.

— Ei mitään… — sanoi Lajevski, nauraen ja itkien yhtä rintaa. —
Mene pois täältä … kyyhkyseni.

Hänen kasvoillaan ei kuvastunut vihaa eikä vastenmielisyyttä! Hän ei siis tiennyt mitään; Nadeshda Feodorovna hieman rauhoittui ja meni vierashuoneeseen.

— Älkää olko rauhaton! — sanoi hänelle Maria Konstantinovna, istahtaen hänen viereensä ja tarttuen hänen käteensä. — Se menee kyllä ohi. Miehet ovat yhtä heikkoja kuin mekin syntiset. Teillä on nyt kummallakin käännekohta … se on niin ymmärrettävää! No, rakkaani, minä odotan vastausta. Puhelkaamme.

— Ei, ei nyt puhella… — vastasi Nadeshda Feodorovna, kuunnellen Lajevskin itkua. — Minulla on sellainen tuska… Sallikaa minun lähteä pois…

— Mitä nyt, mitä nyt, rakkaani! — säikähti Maria Konstantinovna. — Älkää luulkokaan, että päästän teidät illallisetta. Ensin syödään, sitten saatte lähteä Herran nimeen.

— Minulla on tuska… — kuiskasi Nadeshda Feodorovna ja tarttui molemmin käsin tuolin käsipuihin, jotta ei kaatuisi lattialle.

— Lajevskilla on kouristuskohtaus! — lausui von Coren iloisesti, astuen vierashuoneeseen, mutta huomattuaan Nadeshda Feodorovnan joutui hämille ja poistui.

Hysteerisen kohtauksen tauottua Lajevski istui vieraalla vuoteella ja ajatteli:

"Häpeä, puhkesin parkumaan kuin mikäkin tyttöletukka! Taisin olla naurettava ja iljettävä. Lähden pois pihan kautta. — Mutta toisekseen, se voisi näyttää, että annan liian suuren merkityksen hysterialleni. Mitähän, jos kääntäisi sen leikiksi…"

Hän katsoi itseään kuvastimesta, istui vähän aikaa ja meni vierashuoneeseen.

— Tässä minäkin olen! — sanoi hän hymyillen; häntä hävetti äärettömästi ja hän tunsi, että toisiakin hävetti hänen läsnäollessaan. — Pitääpä sattua mokomia juttuja, — sanoi hän istuutuen. — Istuin ja äkkiä aloin tuntea hirmuista, pistävää kipua kupeessa … sietämätöntä, hermot eivät kestäneet ja … sitten seurasi tämmöinen kiusallinen kommellus. Meidän hermostunut vuosisatamme, mitäs tehdä?

Illallispöydässä hän joi viiniä, otti osaa puheluun ja joskus kouristuksentapaisesti huokaisten kaiveli kuvettaan, ikäänkuin osoittaakseen kivun jatkuvasti tuntuvan. Eipä kumminkaan kukaan, lukuun ottamatta Nadeshda Feodorovnaa, häntä uskonut, ja sen hän näki.

Kellon käydessä kymmentä lähdettiin puistikkokadulle kävelemään. Nadeshda Feodorovna, peläten Kirilinin puhuttelevan, pysyi koko ajan Maria Konstantinovnan ja lasten seurassa. Hänet oli pelko ja suru heikontanut, ja tuntien vilutaudin oireita hän töintuskin jaksoi siirrellä jalkojaan. Mutta hän ei lähtenyt kuitenkaan kotiin, koska oli varma siitä, että häntä seuraisi joko Kirilin tai Atshmianov, taikka molemmat yhdessä. Kirilin kulki jäljestä, Nikodim Aleksandritshin rinnalla ja hyräili: — En kanssain leikitellä salli! En salli! Puistokadulta käännyttiin paviljongille ja kuljettiin pitkin rantaa ja pitkän aikaa katseltiin meren valkimoimista. Von Coren alkoi selittää, mistä tämä ilmiö johtuu.

XIV.

Sinun on jo aika tästä lähteä vistipeliin … minua odotetaan, — sanoi
Lajevski. — Hyvästi, arvoisat naiset ja herrat.

— Minä lähden mukaasi, odota, — sanoi Nadeshda Feodorovna ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

He sanoivat hyvästit seuralle ja läksivät. Kirilin hyvästeli niinikään ja sanoi, että heillä on sama matka, ja lähti astumaan heidän kanssaan rinnakkain.

"Mikä on tulla, se tulkoon…" ajatteli Nadeshda Feodorovna.
"Ykskaikki…"

Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki pahat muistot olisivat tunkeutuneet esille hänen päästään ja nyt seuraisivat pimeässä hänen rinnallaan raskaasti hengittäen ja hän itse, kuin musteeseen tahriutunut kärpänen, rämpisi, viimeiset voimansa ponnistaen, kivikatua pitkin ja tahrisi mustaksi Lajevskin kupeen ja käden. — "Jos Kirilin", ajatteli hän, "nyt aikoo tehdä jotakin huonoa, ei siihen syypää ole Kirilin, vaan hän itse. Olihan aika, jolloin ei yksikään mieshenkilö ollut tohtinut puhutella häntä sillä tavalla kuin nyt Kirilin, ja itsehän hän oli repinyt poikki tämän ajan kuin rihman ja turmellut sen auttamattomasti — kuka siis siihen on syynä? Halujensa huumaamana hän oli alkanut hymyillä ventovieraalle luultavasti vain siitä syystä, että tämä oli komea, kookas varreltaan, kahden kohtauksen jälkeen kyllästynyt koko mieheen ja hyljännyt hänet. Eikö siis", ajatteli hän nyt, "Kiniinillä ollut oikeutta menetellä häntä kohtaan aivan miten tahtoi?"

— Tässä, kyyhkyseni, sanon sinulle hyvästi, — virkkoi Lajevski pysähtyen. — Sinut saattaa kotiin Ilja Mihailitsh.

Hän kumarsi Kiniinille ja astui puistikkokadun toiselle puolelle ja kulki vielä toisen kadun poikki Sheshkovskin talolle, jonka akkunat olivat valaistut, ja sitten kuului portin ovi hänen jäljestään paukahtavan kiinni.

— Sallikaa minun selvittää välini teidän kanssanne, — aloitti Kirilin.
— Minä en ole mikään nulkki, en mikään Atshkasov tai Latshkasov,
Satshkasov… Minä vaadin vakavaa huomiota.

Nadeshda Feodorovnan sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän ei vastannut mitään.

— Teidän jyrkästi muuttuneen käytöksenne minua kohtaan otaksuin aluksi johtuneen keikailusta, — pitkitti Kirilin, — mutta nyt näen, että te yksinkertaisesti ette ole selvillä siitä, kuinka säällisiä ihmisiä on kohdeltava. Teitä halutti vain leikkiä kanssani, kuten tuon armenialaisjolpin kanssa, mutta minä olen kunnon mies ja vaadin, että minua kohdellaan myös kunnon miehenä. Olen siis valmis…

— Minulla on suru… — sanoi Nadeshda Feodorovna, ratkesi itkuun ja kääntyi poispäin, salatakseen kyynelensä.

— Surua on minullakin, mutta mitä apua siitä on? Kirilin oli hetkisen vaiti ja virkkoi painokkaasti, pysähtyen joka sanan kohdalle:

— Minä toistan, rouvaseni, että ellette myönnä minulle tänään kohtausta, niin vielä tänään panen toimeen julkisen häväistyksen.

— Päästäkää minut tänään, — pyysi Nadeshda Feodorovna eikä tuntenut omaa ääntään, niin surkea ja ohut se oli.

— Minun täytyy saada opettaa teitä… Suokaa anteeksi töykeät sanani, mutta minun täytyy saada opettaa teitä. Vaadin kaksi kohtausta: tänään ja huomenna. Ylihuomenna olette ihan vapaa ja saatte lähteä minne ja kenen kanssa haluatte. Tänään ja huomenna.

Nadeshda Feodorovna saapui omalle portilleen ja pysähtyi.

— Päästäkää minut! — kuiskasi hän, vapisten koko ruumiissaan ja näkemättä pimeässä edessään mitään muuta kuin valkoisen palttinamekon. — Olette oikeassa, minä olen hirveä nainen… — Olen syyllinen, mutta päästäkää sittenkin… Pyydän teitä… — ja hän kosketti Kirilinin kylmää kättä ja vavahti. — Rukoilen teitä…

— Ohoo! — huokasi Kirilin. — Ohoo! Ei minun suunnitelmieni mukaista ole päästää teitä, tahdon vain opettaa, saattaa teidät ymmärtämään, ja siksi toiseksi, rouvaseni, minä luotan liian vähän naisiin.

— Minulla on suru…

Nadeshda Feodorovna kuunteli meren tasaista pauhinaa, katsahti tähtien peittämälle taivaalle, ja olisi suonut kaiken mitä pikimmin loppuvan ja pääsevänsä tuntemasta elämän kosketusta merineen, tähtineen, miehineen, vilutauteineen…

— Ei vain kotonani… — sanoi hän kylmästi. — Viekää minut jonnekin.

— Lähdetään Myridoviin. Se on parasta.

— Missä se on?

— Vanhan vallin luona.

Nadeshda Feodorovna lähti nopeasti astumaan katua eteenpäin ja kääntyi sitten solakadulle, joka vei vuorille. Oli pimeä. Siellä täällä kulki himmeitä valojuovia kadun poikki, langeten valaistuista ikkunoista, ja hänestä tuntui, että hän ikäänkuin kärpänen väliin pulahti musteeseen, väliin taas kömpi sieltä kuiville. Kirilin asteli hänen jäljestään. Kerran hän kompastui, oli vähällä kaatua ja naurahti.

"Hän on humalassa…" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki … yks'kaikki … olkoon."

Atshmianov sanoi kohta niinikään hyvästit seuralle ja lähti Nadeshda Feodorovnan jäljestä, pyytääkseen häntä mukaansa soutelemaan. Hän lähestyi taloa, jossa Nadeshda Feodorovna asui, ja katsoi pystyaidan yli: ikkunat olivat auki, valoa ei ollut.

— Nadeshda Feodorovna! — kutsui hän. Kului hetkinen. Taaskin hän kutsui.

— Kuka siellä? — kuului Olgan ääni.

— Onko Nadeshda Feodorovna kotosalla?

— Ei ole. Ei ole vielä tullut.

"Kummallista … peräti kummallista", ajatteli Atshmianov, alkaen tuntea suurta levottomuutta. "Hänhän lähti kotia…"

Hän käveli pitkin puistikkoa ja sitten katua pitkin ja tähysteli Sheshkovskin ikkunoihin. Lajevski oli riisunut takin yltään ja istui pöydän ääressä katsellen tarkkaavaisesti korttejaan.

— Kummallista, kummallista… — mutisi Atshmianov, ja muistellessaan Lajevskin hysteriakohtausta häntä alkoi hävettää. — Ellei hän ole kotona, niin missä sitten?

Hän lähti taas Nadeshda Feodorovnan asunnolle ja tähysteli pimeitä ikkunoita.

"Tämä on petosta, petosta…", ajatteli hän muistellessaan, että Nadeshda Feodorovna itse oli, kohdatessaan hänet tänään puolenpäivän tienoilla Ditjugovien luona, luvannut illalla lähteä soutelemaan.

Sen talon ikkunat, jossa Kirilin asui, olivat pimeät, ja portin edustalla nukkui penkillä konstaapeli istuallaan. Atshmianov katsoi ikkunoihin ja poliisiin, ja hänelle selvisi kaikki. Hän päätti mennä kotiin ja lähtikin, mutta osui jälleen Nadeshda Feodorovnan asunnolle. Siinä hän istuutui penkille ja otti huopahatun päästään, tuntien päänsä hehkuvan mustasukkaisuudesta ja loukkauksesta.

Kaupungin kirkontornissa löi kello vain kaksi kertaa vuorokaudessa: puolenpäivän ja sydänyön aikaan. Kohta sen jälkeen kun se lyönnillään oli ilmoittanut keskiyön hetken, kuului kiireisiä askelia.

— Siis huomenillalla taas Myridovilla! — kuuli Atshmianov ja tunsi
Kirilinin äänen. — Kello kahdeksan. Näkemiin!

Pystyaidan luona tuli näkyviin Nadeshda Feodorovna. Huomaamatta, että Atshmianov istui penkillä, hän livahti varjona hänen ohitsensa, aukaisi portin oven ja sulkematta sitä jäljestään astui sisään. Tultuaan huoneeseensa hän sytytti kynttilän, riisuutui sukkelasti, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan painautui tuolin eteen polvilleen, kietoi kätensä sen ympärille ja painoi otsansa sitä vasten.

Lajevski palasi kotiin kello kahden jälkeen.

XV.

Päätettyään valehdella, ei kaikkea yhdellä kertaa, vaan vähissä erin, Lajevski meni seuraavana päivänä kello kahden aikaan Samoilenkon luo pyytämään rahoja, päästäkseen kaikin mokomin matkustamaan lauantaina. Eilisen hysteriakohtauksen jälkeen, joka hänen raskaaseen sieluntilaansa oli vielä lisännyt katkeran häpeäntunteen, hänen oli mahdoton enää jäädä kaupunkiin. Jos Samoilenko pysyy jyrkästi asettamissaan ehdoissa, ajatteli hän, voi niihin kyllä suostua ja ottaa rahat ja huomenna ihan lähtöhetkellä sanoa, että Nadeshda Feodorovna oli kieltäytynyt matkustamasta. Jo illalla voi koettaa Nadeshdaa taivutella ja uskotella, että kaikki tapahtuu hänen parastaan silmälläpitäen. Jos Samoilenko, joka on von Corenin ilmeisen vaikutuksen alaisena, kerrassaan kieltäytyy rahoja antamasta tai panee joitakin uusia ehtoja, niin hän matkustaa jo tänään lastihöyrylaivassa tai vaikka purjealuksessa Novyi-Afoniin tai Novorossiskiin ja lähettää sieltä äidilleen nöyrän sähkösanoman ja asuu siellä niin kauan, kunnes äiti lähettää matkarahat.

Samoilenkon luo tultuaan hän tapasi vierashuoneessa von Corenin. Eläintieteilijä oli vastikään tullut päivälliselle ja avattuaan tapansa mukaan valokuva-albumin katseli silkkihattuherroja ja myssyihin puettuja rouvia.

"Pitipä mun tulla sopimattomaan aikaan", ajatteli Lajevski nähtyään hänet. "Hän voi sekoittaa koko asian." — Hyvää päivää!

— Hyvää päivää, — vastasi von Coren katsomatta häneen.

— Onko Aleksander Daviditsh kotona?

— On. Keittiössä.

Lajevski meni keittiöön, mutta nähtyään ovesta, että Samoilenko valmistaa salaattia, hän palasi vierashuoneeseen ja istuutui. Eläintieteilijän läsnäollessa hänen aina oli tukala olla, ja nyt hän pelkäsi, että olisi pakko puhua hysteriakohtauksesta. Minuutti kului, eikä kumpikaan puhunut mitään. Von Coren nosti äkkiä katseensa Lajevskiin ja kysyi:

— Kuinka jaksatte eilisen jälkeen?

— Erinomaisesti, — vastasi Lajevski punastuen. — Itse asiassahan ei ollut mitään erikoisempaa…

— Eiliseen asti olin siinä luulossa, että hysteriakohtauksia on vain naisilla, ja sentähden ajattelin ensiksi, että teillä oli tanssitauti.

Lajevski väänsi huulensa mielistelevään hymyyn ja ajatteli:

"Kuinka epähienoa tuo on hänen puoleltaan. Tietäähän hän vallan hyvin, että minun on tukala olla…" — Niin, olihan tuo naurettava juttu, — sanoi hän yhä hymyillen. — Nauroin tänään koko aamun. Omituista hysteerisessä kohtauksessa on se, että vaikka tietääkin sen järjettömäksi, kuitenkin nauraa sille sydämessään ja samalla itkee. Hermostuneella aikakaudellamme olemme hermojemme orjia; ne ovat meidän käskijöitämme ja tekevät mitä tahtovat. Sivistys on tässä suhteessa tehnyt meille karhunpalveluksen…

Lajevski puhui, ja hänestä oli epämieluista, että von Coren vakavana ja tarkkaavaisesti kuunteli ja katsoi häneen huomaavaisesti, silmiään räpyttämättä, ikäänkuin tutkien häntä; ja hän oli suutuksissaan itseensä siitäkin, että huolimatta von Corenia kohtaan tuntemastaan vihasta hän ei mitenkään kyennyt karkoittamaan mielistelevää hymyä kasvoiltaan.

— Vaikka täytyy se tunnustaa, — pitkitti hän, — olihan tällä kohtauksella suoranaiset ja varsin perusteellisetkin syynsä. Terveyteni on viime aikoina ollut hyvin horjuva. Lisätkää tähän ikävä, alituinen rahapula … ihmisten ja yleisten harrastusten puute … siinä on ahtaalla kuin oven välissä.

— Niin, kyllähän tilanne on toivoton, — myönsi von Coren.

Nämä tyynesti lausutut, kylmät sanat, jotka sisälsivät puoleksi pilkkaa, puoleksi tunkeilevaa ennustamista, loukkasivat Lajevskia. Hän muisti eläintieteilijän eilisiltaisen katseen, joka oli täynnä ivaa ja inhoa, oli hetken vaiti ja kysyi sitten, tällä kertaa enää hymyilemättä:

— Mistä te tiedätte, millainen tilani on?

— Vastahan puhuitte siitä itse, ja sitäpaitsi ottavat ystävänne niin hartaasti osaa oloihinne, ettei koko päivässä kuule muusta puhuttavankaan kuin teistä.

— Mitkä ystävät? Samoilenkoko, vai?

— Kyllä hänkin.

— Minä pyytäisin Aleksander Daviditshia ja yleensä ystäviäni vähemmän huolehtimaan minusta.

— Tuossa tulee Samoilenko, pyytäkää, että hän vähemmän huolehtii teistä.

— Minä en käsitä tuota puheensävyänne… — mutisi Lajevski; hänet valtasi sellainen tunne ikäänkuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että eläintieteilijä vihaa häntä, halveksii ja pilkkaa häntä ja on hänen kiihkein, leppymättömin vihamiehensä. — Säästäkää tuo sävynne jotakuta toista varten, — lausui hän, jaksamatta puhua kovaa vihastuksensa takia, joka tuppautui rintaan ja kurkkuun, samaten kuin eilisiltainen naurunhalu.

Sisään astui Samoilenko paitahihasillaan, hikisenä ja punoittavana keittiön kuumuudesta.

— Kah, oletko sinä täällä? — sanoi hän. — Päivää, veikko. Oletko syönyt puolista? Älä kursaile, sano: oletko syönyt?

— Aleksander Daviditsh, — lausui Lajevski, nousten seisaalleen, — jos minä käännyin puoleesi jollakin likeisten kesken tavallisella pyynnöllä, ei se merkinnyt sitä, että vapautan sinut olemasta vaatimaton ja pitämästä arvossa toisen salaisuuksia.

— Mitä kummaa? — ihmetteli Samoilenko.

— Ellei sinulla ole rahaa, — pitkitti Lajevski, korottaen ääntään ja kiihdyksissään myötäänsä vaihdellen jalka-asentoa, — niin älä anna, kieltäydy, mutta miksi pitäisi joka kadunkulmassa toitottaa, että minun tilani on toivoton ynnä muuta? Sellaisia hyviätöitä ja ystävänpalveluksia, kun toimitetaan jotakin kopeekan arvosta, mutta puhutaan vähintäin ruplan verran, minä en voi sietää! Voit kerskata hyvillätöilläsi, mutta kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta paljastaa minun salaisuuksiani!

— Mitä salaisuuksia? — kysyi Samoilenko hämillään ja alkaen jo suuttua, — jos olet tullut tänne sättimään, niin mene matkaasi. Tule sitten toiste!

Samoilenko muisti säännön, että kun vihastuu lähimmäiseensä, pitää ajatuksissaan lukea sataan, niin tyyntyy; ja hän alkoi kiireesti laskea.

— Pyydän, ettette huolehdi minusta! — jatkoi Lajevski. — Älkää kiinnittäkö minuun huomiota. Ja kellä on oikeastaan mitään tekemistä minun kanssani taikka oikeutta sekaantua siihen, kuinka minä elän? Totta on, että minä tahoon matkustaa pois! Totta on, että teen velkoja, juon, elän vieraan vaimon kanssa, että minulla on hysteria, että olen kehno, etten ole niin syväaatteinen kuin eräät, mutta ketä se liikuttaa niin vähääkään? Kunnioitettakoon persoonallisuutta!

— Suo, veliseni, anteeksi, — sanoi Samoilenko, ehdittyään lukea kolmeenkymmeneenviiteen, — mutta…

— Kunnioitettakoon persoonallisuutta! — keskeytti hänet Lajevski. — Nämä lakkaamattomat puhelut toisen kustannuksella, oihkaamiset ja voihkaamiset, alituiset vakoilut, salakuuntelut, nämä ystävälliset myötätunnon ilmaisut, hiiteen ne kaikki! Minulle annetaan rahoja lainaksi ja pannaan ehtoja kuin koulupojalle! Minua kohdellaan yliolkaisesti kuin hitto ties mitä! Minä en tahdo mitään! — kiljaisi Lajevski, horjuen mielenkuohunnasta ja peläten että kenties oli tulossa eilinen hysteriakohtaus. — "Lauantaina minä en siis matkusta", sävähti hänen ajatuksissaan.

Diakoni astui sisään ja nähdessään Lajevskin, joka kalpeana, käsiään huitoen kääntyi kummallisine puheineen ruhtinas Vorontsovin muotokuvan puoleen, pysähtyi ovensuuhun, ikäänkuin puusta pudonneena.

— Alituiset kurkistelut sieluni syvyyksiin, — jatkoi Lajevski, — loukkaavat minussa ihmisarvoa, ja minä pyydän vapaaehtoisia salapoliiseja lakkaamaan urkinnastaan! Riittää!

— Mitä sinä … mitä te sanoitte? — kysyi Samoilenko, ehdittyään parahiksi lukea sataan asti ja astuen kasvoiltaan punaisena Lajevskin eteen.

— Riittää! — toisti Lajevski hengästyneenä ja tarttui lakkiinsa.

— Minä olen venäläinen lääkäri, aatelismies ja valtioneuvos! — virkkoi Samoilenko pontevasti. — Urkkija en ole koskaan ollut enkä salli kenenkään itseäni loukata! — huusi hän jylisevällä äänellä, korostaen viimeistä sanaa. — Suu kiinni!

Diakoni, joka ei koskaan ollut nähnyt tohtoria niin mahtavana, kiihtyneenä, punakkana ja julmana, tukki kädellä suunsa, peräytyi eteiseen ja nauroi siellä katketakseen. Lajevski näki ikäänkuin sumun läpi, kuinka von Coren nousi ja pannen kädet housuntaskuihin kävi sellaiseen asentoon, kuin jos olisi odottanut, mitä tuleman piti; tämä asento näytti Lajevskista ylenmäärin hävyttömältä ja loukkaavalta.

— Suvaitkaa ottaa sananne takaisin! — kiljaisi Samoilenko.

Lajevski, joka ei enää muistanut, mitä sanoja oli käyttänyt, vastasi:

— Jättäkää minut rauhaan! Minä en tahdo mitään! Tahoon vain, että te ja juutalaissyntyiset saksalaistulokkaat jättäisitte minut rauhaan! Muussa tapauksessa minä ryhdyn toimenpiteisiin. Vaadin kaksintaisteluun!

— Nyt se kuultiin, — sanoi von Coren, astuen esiin pöydän takaa. — Herra Lajevski haluaa ennen lähtöään huvitella kaksintaistelulla. Minä voin tarjota hänelle tämän huvin. Herra Lajevski, minä hyväksyn haasteenne.

— Haasteeni? — murahti Lajevski hiljaa, astuen eläintieteilijän luo ja katsoi vihaa liekehtien hänen tummapintaiseen otsaansa ja kiharaisiin hiuksiinsa. — Haasteeni? Tehkää hyvin! Minä vihaan teitä! Vihaan!

— Olen varsin iloinen. Huomenaamulla hyvin varhain Kerbalain ravintolan luona, kaikkine yksityiskohtineen makunne mukaan. Nyt sen sijaan korjatkaa luunne!

— Vihaan! — toisti Lajevski hiljaisella äänellä, raskaasti puhkuen. —
Olen vihannut jo kauan aikaa! Kaksintaistelu! Niin juuri!

— Toimita hänet pois, Aleksander Daviditsh, tahi minä lähden, — sanoi von Coren. — Hän puraisee minua.

Von Corenin tyyni sävy palautti tohtorin maltin; hän oli tuota pikaa taas tyyni ja järkevä, tarttui Lajevskiin molemmin käsin vyötäisistä ja vieden hänet loitommas eläintieteilijästä puhella lirkutti ystävällisellä, mielenkuohunnasta vielä vapisevalla äänellä:

— Ystävä kullat … hyvät, rakkaat… Kiivastuttiin ja sillä hyvä … sillä hyvä… Ystäväiseni…

Kuullessaan lempeän, ystävällisen äänen Lajevski tunsi, että hänen elämässään oli nyt tapahtunut jotakin kuulumatonta, hirviömäistä, ikäänkuin hän olisi ollut vähällä joutua junan alle; hän oli puhjeta itkuun, viittasi kädellä ja ryntäsi ulos huoneesta.

"Tuntea toisen vihan kohdistuvan itseensä, näyttäytyä vihaavan ihmisen edessä mitä kurjimmassa, halveksittavimmassa, avuttomimmassa muodossa, voi hyvä Jumala, kuinka se on raskasta!" ajatteli hän tuokion kuluttua, istuessaan paviljongissa ja tuntiessaan tuon äsken kestämänsä vihanpurkauksen ikäänkuin ruostepisteenä ruumiissaan. "Kuinka se on raakaa, hyvä Luoja!"

Kylmä vesi konjakin kera virkisti häntä. Hän kuvitteli selvästi von Corenin rauhalliset, pöyhkeät kasvot, hänen eilisen katseensa, lattiamattoa muistuttavan paitansa, äänensä, valkoiset kätensä, ja kiihkeä, kostonhaluinen viha velloi hänen rinnassaan ja vaati tyydytystä! Ajatuksissaan hän kaatoi von Corenin maahan ja alkoi tallata häntä. Hän muisteli yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja ihmetteli, kuinka oli voinut mielistelevästi hymyillä mitättömälle miehelle ja yleensä antaa mitään arvoa sellaisten vähäpätöisten, tuntemattomien ihmisten mielipiteille, jotka asuvat kaikkein kurjimmassa pikkukaupungissa — eihän tätä kai ole kartallakaan eikä Pietarissa tunne ainoakaan kunnon ihminen. Jos tämä kaupunkirähjä äkkiä vaipuisi maan alle tai palaisi, luettaisiin sähkösanomatietoa siitä Venäjällä yhtä ikävystyneinä kuin ilmoitusta myytävistä vanhoista huonekaluista. Tappaako hän huomisaamuna von Corenin vai jättääkö hänet eloon, se on yhdentekevää, yhtä hyödytöntä ja mielenkiintoa vailla. Jos ampuu häntä jalkaan tahi käteen, haavoittaa, sitten tekee hänestä pilkkaa, niin samaten kuin hyönteinen, jolta on reväisty jalka irti, sekautuu heiniin, samaten hänkin kihelmöivine kärsimyksineen sitten hukkukoon suureen joukkoon samanlaisia mitättömiä ihmisiä kuin hän itsekin on.

Lajevski lähti Sheshkovskin luo, kertoi hänelle kaikki ja pyysi häntä sekundantikseen; sitten he yhdessä lähtivät posti- ja lennätinkonttorin päällikön luo, pyysivät häntäkin sekundantiksi ja jäivät hänen luokseen päivälliselle. Päivällispöydässä oli leikkipuhe valloillaan ja naurettiin paljon. Lajevski lasketteli kompia sen johdosta, ettei hän melkein ollenkaan osannut ampua, ja nimitteli itseään kuninkaalliseksi tarkkampujaksi ja Wilhelm Telliksi.

— Sitä herraa on läksytettävä! — sanoi hän.

Päivällisen jälkeen istuttiin pelaamaan korttia. Lajevski pelasi, joi viiniä ja ajatteli, että kaksintaistelu yleensä on typerää ja tolkutonta, koska se ei ratkaise kysymystä, vaan tekee sen entistä sekavammaksi, mutta ettei ilman sitä voi asiasta selvitä. Niinkuin tässäkin tapauksessa: eihän käy syyttäminen von Corenia rauhantuomarin edessä. Ja siitäkin on tämä kaksintaistelu hyvä, että sen jälkeen hänen ei enää sovi jäädä kaupunkiin. Hän tuli hieman päihinsä, huumautui korttipeliin ja tunsi olonsa hyväksi.

Mutta kun aurinko laski ja tuli pimeä, valtasi hänet levottomuus. Se ei ollut kuoleman edellä käyvää pelkoa, sillä koko sen ajan, kun hän söi puolista ja pelasi korttia, hänessä oli ties miksi se vakaumus, että tämä kaksintaistelu menee myttyyn; mutta hän pelkäsi jotakin outoa, mitä huomenaamulla piti tapahtuman ensi kerran hänen elämässään, ja samalla hän pelkäsi pian alkavaa yötä… Hän tiesi yön tulevan pitkäksi, unettomaksi, jolloin täytyisi ajatella ei yksistään von Corenia ja hänen vihaansa, vaan sitä valheiden suunnatonta röykkiötäkin, jonka läpi hänen oli taivallettava ja jonka kaartamiseen häneltä puuttui sekä voimia että taitoa. Tilanne oli sentapainen kuin jos hän äkkiä olisi sairastunut; häneltä oli mennyt kaikki mielenkiinto kortteihin ja ihmisiin, hän alkoi häärätä ja pyydellä, että hänet päästettäisiin kotiin. Hän halusi mitä pikimmin käydä vuoteeseen, olla liikkumatta ja valmistaa ajatuksiaan yöksi. Sheshkovski ja postivirkamies saattoivat häntä ja lähtivät sitten von Corenin luo keskustelemaan kaksintaistelusta.

Lähellä asuntoaan Lajevski kohtasi Atshmianovin. Nuori mies oli hengästyksissään ja kiihtynyt.

— Minä etsin juuri teitä, Ivan Andreitsh! sanoi hän. — Pyydän teitä, lähdetään kiireimmiten…

— Minne?

— Teitä haluaa tavata muuan teille tuntematon mies, jolla on teille perin tärkeätä asiaa. Hän pyytää mitä hartaimmin teitä tulemaan hetkiseksi. Hänen on puheltava kanssanne jostakin asiasta… Hänelle se on yhtä tähdellistä kuin elämä tai kuolema…

Kiihdyksissään Atshmianov lausui tämän vahvalla armenialaismurteella ja korosti tavuja venäläisen korvaa loukkaavalla tavalla.

— Kuka hän on? — kysyi Lajevski.

— Hän pyysi jättämään nimensä mainitsematta.

— Sanokaa hänelle, ettei minulla ole aikaa. Huomenna, jos hän suvaitsee…

— Kuinka te voitte! — säikähti Atshmianov. — Hän tahtoo ilmaista teille jotakin, teille perin tärkeää … perin tärkeää! Ellette lähde, tapahtuu onnettomuus.

— Kummallista… — jupisi Lajevski käsittämättä syytä, miksi Atshmianov oli niin kiihdyksissään ja mitä salaisuuksia voi olla tässä ikävässä, kaikille tarpeettomassa kaupunkipahasessa. — Kummallista, — toisti hän ajatuksissaan. — Voimmehan lähteä. Yhdentekevä.

Atshmianov lähti rivakasti kulkemaan edeltä, Lajevski seurasi häntä.
Kuljettiin ensin erästä katua, sitten kapeaa solaa pitkin.

— Kuinka tämä on ikävää, — virkkoi Lajevski.

— Kohtsillään, kohtsillään… Se on tässä lähellä. Vanhan vallin likellä he kulkivat kapeaa poikkikatua pitkin kahden aidatun tyhjän aukion välitse, poikkesivat sitten johonkin avaraan pihaan ja lähestyivät pienehköä rakennusta…

— Onko tämä Myridovin talo, vai mitä? — kysyi Lajevski.

— On.

— Mutta miksi kuljemme takapihan kautta, sitä en ymmärrä? Olisihan voitu kadun puoleltakin. Olisi ollut lähempänä…

— Ei mitään, ei mitään…

Lajevskista oli niinikään outoa, että Atshmianov vei hänet keittiönportaiden kautta ja viittasi hänelle kädellään, ikäänkuin kehoittaen astumaan hiljaa ja olemaan ääneti.

— Tänne, tänne… — virkkoi Atshmianov aukaisten varovasti oven ja astuen porstuaan varpaisillaan. — Hiljaa, hiljaa, olkaa niin hyvä. Voisivat kuulla.

Hän pysähtyi kuuntelemaan, veti raskaasti henkeään ja virkkoi kuiskaten:

— Avatkaa tämä ovi ja astukaa sisään… Älkää pelätkö.

Lajevski avasi epäröiden oven ja joutui matalaan huoneeseen, jossa ikkunat olivat verhotut. Pöydällä paloi kynttilä.

— Ketä haette? — kysyi joku viereisestä huoneesta. — Sinäkö se olet,
Myridka?

Lajevski kiirehti tähän huoneeseen ja näki Kirilinin ja tämän vieressä
Nadeshda Feodorovnan.

Hän ei kuullut, mitä hänelle sanottiin, peräytyi huoneesta ja tuli huomaamattaan kadulle. Viha von Corenia kohtaan ja levottomuus — kaikki oli sielusta hälvennyt. Kotiin mennessään hän kömpelösti huitoi oikealla kädellään ja katseli tarkasti jalkoihinsa, koettaen astua tasaista pohjaa myöten. Kotona työhuoneessaan hän hieroen käsiään ja omituisesti väännellen olkapäitänsä ja niskaansa, ikäänkuin takki ja paita olisivat puristaneet, asteli nurkasta nurkkaan, sytytti sitten kynttilän ja istahti pöydän ääreen…