Kaksintaistelu

XVI.

Humanistiset tieteet, joista puhutte, voivat vasta silloin tyydyttää ihmisajatusta, kun ne kehittyessään kohtaavat täsmälliset tieteet ja asettuvat kulkemaan niiden kanssa rinnakkain. Kohtaavatko ne toisensa mikroskoopissa vai uuden Hamletin yksinpuheluissa vaiko uudessa uskonnossa, sitä en tiedä, mutta ennemmin luulen maan peittyvän jääkuoreen, ennenkuin näin käy. Kaikkein pysyväisin ja elinvoimaisin humanistisista tietämyksistä on tietysti Kristuksen oppi, mutta katsokaahan, kuinka eri lailla sitäkin ymmärretään! Toiset opettavat, että meidän tulee rakastaa lähimmäisiämme, mutta tekevät poikkeuksen sotamiehiin, pahantekijöihin ja mielenvikaisiin nähden: ensinmainittuja he sallivat tappaa sodassa, toisia eristetään tai mestataan, ja viimemainituilta kielletään oikeus mennä naimisiin. Toiset tulkitsijat opettavat, että tulee rakastaa kaikkia lähimmäisiä poikkeuksetta, erottamatta vuohia lampaista. Heidän oppinsa mukaan, jos teidän luoksenne tulee keuhkotautinen tai murhamies tai kaatuvatautinen ja kosii tytärtänne — niin antakaa; jos kretiinit, heikkojärkiset, aloittavat sodan ruumiillisesti |a henkisesti terveitä vastaan, niin tarjotkaa kiltisti päänne heidän katkaistavakseen. Tämä rakkaudensaarna, joka vaatii rakkautta rakkauden tähden, kuten taidetta taiteen tähden, jos sillä olisi voimaa, johtaisi loppujen lopuksi ihmiskunnan täydelliseen hävittämiseen, ja niin tapahtuisi suurin konnantyö, mitä koskaan maan päällä on sattunut. Tulkinnat ovat varsin moninaisia, ja jos niitä on paljon, ei yksikään niistä tyydytä vakavaa ajattelua, vaan se rientää tulkintojen suureen joukkoon liittämään vielä omansa. Sentähden älkää koskaan perustako tätä kysymystä, kuten sanotte, filosofiselle tahi niin sanotulle kristilliselle pohjalle; sen kautta siirrytte vain yhä loitommas kysymyksen ratkaisusta.

Diakoni kuunteli tarkkaavaisesti eläintieteilijää, mietti ja kysyi:

— Onko siveellinen laki, joka on ominainen jokaiselle ihmiselle, filosofien keksimä, vai onko Jumala sen luonut samalla kuin ruumiinkin?

— En tiedä. Mutta sanottu laki on siksi yleinen kaikille kansoille ja aikakausille, että minusta näyttää kuin tulisi sitä pitää ihmiseen elimellisesti kuuluvana. Se ei ole keksitty, vaan se on ja tulee olemaan. Minä en sano, että sitä koskaan nähdään mikroskoopilla, mutta sen elimellisen yhteyden todistaa jo silminnähtävyys: vakavaluontoiset aivohäiriöt ja kaikki niin sanotut sielulliset taudit ilmenevät ennen kaikkea siveellisen lain vääristelemisessä, mikäli minulle on tunnettua.

— Hyvä on. Siis, samaten kuin vatsa tahtoo ruokaa, samaten siveellinen tunto tahtoo, että rakastaisimme lähimmäisiämme. Eikö niin? Mutta synnynnäinen luontomme asettuu itserakkaudesta omantunnon äänen ja järjen kanssa vastahankaan, ja sentähden herää paljon vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä. Kenenkä puoleen meidän on käännyttävä saadaksemme ratkaisun näihin kysymyksiin, ellette salli niitä perustaa filosofiselle pohjalle?

— Kääntykää niiden harvojen täsmällisten tietämysten puoleen, joita meillä on. Luottakaa silminnähtävyyteen ja tosiasiain logiikkaan. Se on tosin niukkaa, mutta sensijaan se ei ole niin horjuvaa ja vetelää kuin filosofia. Siveellinen laki vaatii, se myönnettäköön, että rakastaisitte ihmisiä. Entä sitten? Rakkauteen täytyy sisältyä, että poistatte kaiken sen, mikä tavalla tahi toisella vahingoittaa ihmisiä ja uhkaa tuottaa niille vaaraa nyt ja vastedes.

Tietomme ja silminnähtävyys sanovat teille, että ihmiskuntaa uhkaa vaara siveellisesti ja ruumiillisesti epänormaalisten puolelta. Jos näin on, niin taistelkaa epänormaalisia ihmisiä vastaan. Elleivät voimanne riitä kohottamaan heitä normaali-ihmisten tasalle, niin riittää teillä voimia ja taitoa tehdä heidät vaarattomiksi, siis hävittää heidät.

— Siis on rakkaus siinä, että väkevän tulee voittaa heikko?

— Epäilemättä.

— Mutta väkeväthän ristiinnaulitsivat Herramme Jeesuksen Kristuksen! — sanoi diakoni kiihkeästi.

— Siinäpä se juuri onkin, etteivät häntä ristiinnaulinneet väkevät, vaan heikot. Inhimillinen kulttuuri on heikontanut ja pyrkii tekemään ihan tyhjäksi olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan; siitä johtuu, että heikot ovat tavattomasti lisääntyneet ja päässeet väkevistä voitolle. Kuvitelkaapa, että teidän onnistuisi juurruttaa mehiläisiin humaanisia aatteita niiden ollessa muokkaamattomassa, alkeellisessa tilassa. Mitä siitä seuraisi? Kuhnurit, jotka ovat tapettavat, jäisivät eloon, söisivät hunajan ja alkaisivat turmella ja tappaa naarasmehiläisiä — ja tuloksena olisi, että heikot saisivat vallan väkevistä ja viimemainitut huononisivat suvustaan. Aivan samaa tapahtuu nykyisin ihmiskunnassa: heikot sortavat väkeviä. Villikansoilla, jotka eivät vielä ole joutuneet kosketuksiin kulttuurin kanssa, kulkee väkevin, viisain ja kaikkein siveellisin etumaisena; hän on päämies ja käskijä. Mutta me kulttuuri-ihmiset olemme ristiinnaulinneet Kristuksen ja ristiinnaulitsemme hänet yhä edelleen. Meiltä siis puuttuu jotakin… Ja tämä "jokin" meidän on saatava itsessämme uudelleen eleille, muuten ei tule loppua näistä väärinkäsityksistä.

— Mutta minkä tunnusmerkin nojalla voitte eroittaa väkevät heikoista?

— Tunnusmerkkeinä ovat tietäminen ja silminnähtävyys. Tuberkeli- ja lymfaattiset sairaat tuntee heidän taudeistaan, siveettömät ja mielenvikaiset taas teoistaan.

— Mutta onhan mahdollista erehtyä?

— Kyllä; mutta turhaa on pelätä jalkojen kastumista, jos kerran vedentulva uhkaa.

— Se on filosofiaa, — huomautti diakoni naurahtaen.

— Ei laisinkaan. Te olette siinä määrin seminaarillisen filosofianne tärvelemä, että tahdotte kaikessa nähdä pelkästään sumua. Abstraktiset tieteet, joita teidän nuori päänne on täyteen ahdettu, ovatkin abstraktisia nimeltään juuri sentähden, että ne abstrahoivat, vetävät järkenne pois silminnähtävyydestä. Katsokaa pirua suoraan silmiin, ja jos hän on piru, niin sanokaa sitä myös piruksi älkääkä tuppautuko Kantin tai Hegelin luo saadaksenne selityksiä.

Eläintieteilijä oli kotvasen vaiti ja jatkoi sitten: — Kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kivi on kivi. Huomenna meillä on kaksintaistelu. Minä ja te sanomme tietysti, että se on typerää ja järjetöntä, että kaksintaistelu on jo aikansa elänyt, että ylimystön välinen kaksintaistelu todellisuudessa ei minkään puolesta eroa juopuneiden kapakkatappelusta, mutta kuitenkaan emme pysähdy, vaan lähdemme kaupungin ulkopuolelle ja taistelemme. On siis olemassa voima, joka on harkintaamme suurempi. Me huudamme, että sota on rosvousta, raakalaisuutta, hirmuista veljesmurhaa, emmekä voi tainnoksiin menemättä nähdä verta; mutta eipä muuta tarvita kuin että ranskalaiset tai saksalaiset loukkaavat meitä, niin oitis tunnemme voimallista mielennousua, mitä vilpittömimmin huudamme hurraata ja hyökkäämme vihollisen kimppuun, ja silloin te rukoilette aseille Jumalan siunausta, ja urhoutemme herättää yleistä ja vilpitöntä ihastusta… On siis taaskin olemassa voima, joka on ellei juuri korkeampi, niin ainakin meitä ja filosofiaamme väkevämpi. Emme pysty sitä pysähdyttämään enemmän kuin tuota pilveäkään, joka tuolta meren ääreltä meitä lähestyy. Älkää siis teeskennelkö, älkää puiko sille nyrkkiä taskussanne älkääkä sanoko: "voi, se on typerää! voi, se on vanhentunutta! voi, se on ristiriidassa raamatun opin kanssa!", vaan katsokaa sitä suoraan silmiin, tunnustakaa sen järkevä lainmukaisuus, ja kun se esimerkiksi pyrkii hävittämään raihnasta, risatautista, turmeltunutta rotua, niin älkää asettuko sitä ehkäisemään pillereillänne ja lainauksilla väärin ymmärretystä evankeliumista. Ljeskov kertoo eräästä tunnollisesta Danielista, joka tapasi kaupungin ulkopuolella spitaalitautisen ja ruokki ja lämmitti häntä rakkauden ja Kristuksen nimeen. Jos tuo Daniel todellisuudessa olisi rakastanut ihmisiä, olisi hän raahannut spitaalitautisen loitommalle kaupungista ja viskannut hänet vuoren rotkoon ja lähtenyt itse palvelemaan terveitä. Kristus on toivoakseni käskenyt meitä osoittamaan järkevää, viisasta ja hyödyllistä rakkautta.

— Voi teitä mokomaa! — naurahti diakoni. — Itse ette usko
Kristukseen, miksi hänen nimeänsä sitten niin usein mainitsette?

— Ei, kyllä minä uskon, vaikka omalla tavallani enkä sillä tavalla kuin te. Oh, diakoni, diakoni! — naurahti eläintieteilijä, tarttui papin vyötäisiin ja virkkoi iloisesti:

— No, viis siitä! Lähdetäänkö huomenna kaksintaisteluun?

— Virka ei salli, muuten lähtisin.

— Entä mitä merkitsee — virka?

— Olen papiksi vihitty. Minun päälläni lepää siunaus.

— Oh, diakoni, diakoni, — toisti von Coren nauraen.

— Kuinka halusti keskustelen kanssanne.

— Te sanotte, että teillä on usko, — sanoi diakoni.

— Minkälainen on se usko? Mutta minulla kun on setä pappina, niin hän uskoo niin vahvasti, että kun hän poudalla menee kedolle sadetta rukoilemaan, ottaa hän mukaansa sateenvarjon ja nahkaviitan, ettei sade paluumatkalla kastelisi häntä pahanpäiväiseksi. Se on usko! Kun hän puhuu Kristuksesta, säteilee hänestä pyhyyden loiste, ja kaikki miehet ja naiset itkevät ääneen. Hän pysäyttäisi sen pilvenkin, josta puhuitte, ja kääntäisi kaikki nuo voimanne pakoon. Niin… Usko siirtää vuoriakin. Diakoni hymähti ja taputti eläintieteilijää olalle.

— Niinpä niin… — jatkoi hän. — Te vain yhä opiskelette, tungette merten syvyyksiin, erottelette heikkoja ja väkeviä, kirjoittelette kirjoja ja haastatte kaksintaisteluun — ja kuitenkin jää kaikki paikalleen, mutta joku raihnainen äijä-vanhus Pyhän Hengen innoittamana sopertaa yhden ainoan sanan, tai Arabiasta ajaa karauttaa ratsullaan joku uusi Muhammed kalpa kädessä, ja kaikki teillä kukistuu nurin niskoin ketarat taivasta kohden, eikä Euroopassa jää kiveä kiven päälle.

— Jokohan tuo, diakoni, on hangolla taivaankanteen kirjoitettu?

— Usko ilman töitä on kuollut, mutta työt ilman uskoa ovat vieläkin pahempaa, pelkkää ajanhukkaa eikä mitään muuta.

Meren rannalla tuli näkyviin tohtori. Hän huomasi diakonin ja eläintieteilijän ja tuli heidän luokseen.

— Kaikki taitaa olla valmiina, — virkkoi hän hengästyneenä. —
Sekundanteiksi tulevat Govorovski ja Doiko. Saapuvat huomenaamulla kello
viisi. Nostaapa aika synkkiä pilviä! — jatkoi hän katsoen taivaalle. —
Ei näe mitään. Kohtsillään alkaa sataa.

— Sinä toivoakseni lähdet mukaan? — kysyi von Coren.

— Ei, Jumala varjelkoon, minä olen niin peräti uupunut. Minun sijastani lähtee Ustimovitsh. Olen jo hänen kanssaan sopinut.

Kaukana meren yllä välähti salama ja kuului ukkosen myllerrystä.

— Kuinka tukahuttavaa on ukonilman edellä! — sanoi von Coren. — Panen vetoa, että sinä olet jo käynyt Lajevskin luona ja itkenyt pää hänen rintaansa painettuna.

— Mitä minä hänen luokseen? — vastasi tohtori käyden hämille. — Sitä vielä!

Ennen auringon laskua hän oli monta kertaa kävellyt puistikkokatua edestakaisin, toivoen kohtaavansa Lajevskin. Häntä hävetti taannoinen kiivastumisensa ja sitä seurannut äkillinen hyvyydenpuuskansa. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää Lajevskilta anteeksi leikkisään tapaan, torua häntä, tyynnytellä ja sanoa, että kaksintaistelu on raakalaisuuden jäännös, mutta että itse sallimus on osoittanut heidät turvautumaan kaksintaisteluun keinona sopiakseen keskenään; huomenna he, mitä mainioimmat, syväjärkiset miehet kumpikin, ammuttuaan toisiaan kohtaan laukauksen, antavat oikean arvon toinen toisensa jalomielisyydelle ja tulevat ystäviksi. Mutta Lajevskia hän ei tavannutkaan.

— Mitä minä hänen luokseen? — toisti Samoilenko. — En minä häntä loukannut, vaan hän loukkasi minua. Sano, hyvä mies, minkätähden hän niin hyökkäsi minun kimppuuni? Mitä pahaa minä hänelle olen tehnyt? Tulen ruokailuhuoneeseen ja osaamatta aavistaa tuon taivaallista saan vasten naamaani syytöksen: urkkija! Siinä ollaan! Sano, mistä se teillä alkoi? Mitä sinä hänelle sanoit?

— Sanoin hänelle, että hänen tilansa on toivoton. Ja minä olin oikeassa. Ainoastaan rehelliset ja petkuttajat voivat selviytyä millaisesta pulasta hyvänsä, mutta ne, jotka samalla tahtovat olla rehellisiä ja petkuttajia, ovat auttamattomasti hukassa. Mutta, hyvät herrat, kello on jo yksitoista, ja huomenna täytyy nousta aikaisin.

Äkkiä lehahti tuuli; se nostatti rantakadulla pölyä, pyöritti sitä vihurissa, ja sen jylhään vonkunaan hukkui merenkin pauhina.

— Tuulispää! — sanoi diakoni. — Täytyy lähteä, muuten ajaa poroa silmät täyteen.

Liikkeelle lähdettyä Samoilenko huokasi ja virkkoi, pidellen kiinni lakkiaan:

— Ei taida minunkaan nukkumisestani tänä yönä mitään tulla.

— Älä sinä ole rauhaton, — sanoi eläintieteilijä naurahtaen. — Voit olla huoleti, kaksintaistelu ei pääty sen kummempaan. Lajevski kai ampuu jalomielisesti ilmaan, hän ei juuri muuta kykenekään tekemään, minä taas en ammu laisinkaan. Joutua oikeudessa syytteeseen Lajevskin tähden on turhaa ajan hukkaa — se leikki ei ole minkään veroinen. Toisekseen, millainen edesvastuu on kaksintaistelusta säädetty?

— Arestirangaistus, tahi jos vastapuoli kaatuu, enintään kolme vuotta linnavankeutta.

— Pietari-Paavalin linnassako?

— Ei, luullakseni sotalinnassa.

— Vaikka niin, mutta sietäisi tuota lurjusta läksyttää!

Takana meren selällä välähti salama ja valaisi hetkiseksi rakennusten katot ja vuoret. Puistikkokadun kohdalla ystävät erosivat. Tohtorin häivyttyä pimeään ja hänen askeltensa herettyä kuulumasta von Coren huusi hänelle:

— Kunpa ei ilma estäisi meitä huomenna!

— Tokkopa vain! Mutta hyvä olisi, jos niin kävisi!

— Hyvää yötä!

— Mitä — yötä? Mitä sanoit?

Myrskyn ja meren pauhinan ja ukkosen myllerryksen takia oli vaikea erottaa sanoja.

— Ei mitään! — huusi eläintieteilijä ja riensi kotia.

XVII.

Jos hänet huomenaamulla tapetaan tai jos häntä pilkataan, annetaan hänen pitää henkensä, niin hän joka tapauksessa on mennyttä miestä. Jos tämä häväisty nainen epätoivosta ja häpeästä surmaa itsensä, tai jos hän jää tänne kurjaa eloansa jatkamaan, on hänkin joka tapauksessa mennyttä…

Näin ajatteli Lajevski, istuessaan pöydän ääressä myöhään illalla ja yhä vielä hieroen käsiään. Ikkuna tempautui äkkiä auki ja rämähti jälleen kiinni, tuulenpuuska puhalsi huoneeseen ja lennätti papereita pöydältä. Lajevski sulki ikkunan ja kumartui nostamaan papereita lattialta. Hän tunsi ruumiissaan jotakin uutta, jotakin kömpelyyttä, jota ei ollut ennen ollut, ja hänen liikkeensä tuntuivat hänestä itsestäänkin oudoilta; hän asteli arasti, huitoi sivulle kyynärpäillään ja nyki hartioitaan, ja istuuduttuaan pöydän ääreen hän alkoi jälleen hieroa käsiään. Hänen ruumiinsa oli kadottanut joustavuutensa.

Kuoleman aattona täytyy kirjoittaa likeisimmille omaisille. Lajevski muisti sen. Hän tarttui kynään ja kirjoitti vapisevalla käsialalla:

"Rakas äiti!"

Hän tahtoi kirjoittaa äidille, että tämä laupiaan Jumalan nimessä, johon hän uskoo, soisi turvaa ja lempeytensä lämmön säteilyä onnettomalle naiselle, jonka kunnian hän oli riistänyt, yksinäiselle, köyhälle ja heikolle, että hän unhottaisi ja antaisi anteeksi kaikki, kaikki, kaikki, ja uhrillaan vaikkapa osaksikin sovittaisi poikansa julman rikoksen; mutta hän muisti, kuinka äiti, lihava, ruumiikas vanha nainen, pitsimyssy päässä, aamulla astuu ulos puutarhaan, jäljestä vanha elättimuori, pikkunen pörrökoira sylissä, kuinka äiti huutaa valtiaan äänellä puutarhurille ja rengille, ja kuinka ylpeät, kopeat olivatkaan hänen kasvonsa, — hän muisti sen ja vetäisi viivan piirtämänsä otsikon yli.

Kaikissa kolmessa ikkunassa leimahti kirkas salama, ja sitten seurasi korvia lukkoon lyövä pitkälti jyrisevä ukkosenisku, kaikuen ensinnä kumeasti, mutta sitten ryskien ja jyskyen ja pauhaten niin voimakkaasti, että ikkunanruudut tärisivät. Lajevski nousi, astui ikkunan ääreen ja painoi otsansa ruutuun. Ulkona oli valtava, kaunis ukonilma. Taivaanrannalla sinkoilivat salamat valkoisina vöinä yhtä mittaa pilvistä mereen ja valaisivat laajalla alalla korkeita, mustia aaltoja. Ja oikealla ja vasemmalla ja luultavasti talon päälläkin leimahteli salamia.

— Ukonilma! — kuiskasi Lajevski; hän tunsi halua rukoilla jotakuta tai jotakin, vaikkapa salamaa tai pilviä. — Herttainen ukonilma!

Hän muisti, kuinka oli lapsena ukonilmalla juossut avopäin puutarhaan, ja silloin häntä ajoi takaa kaksi valkotukkaista sinisilmäistä tyttöstä, ja heidät kasteli sade; tytöt nauroivat ihastuksissaan, mutta kun jyrähti kova ukkonen, painautuivat tyttöset turvallisesti hänen kupeeseensa, hän risti silmiään ja luki kiireimmän kautta: "Pyhä, pyhä, pyhä…" Oi, minne hävisitte, mihin meren syvyyteen hukuitte te kauniin, puhtaan elämän alkiot? Ukonilmaa hän ei enää pelkää, luontoa hän ei rakasta, Jumalaa ei hänellä ole, kaikki luottavaiset tytöt, joita hän jolloinkin on tuntenut, ovat hän ja hänen ikätoverinsa saattaneet hunningolle, kotinsa puutarhaan hän ei koko elämänsä aikana ole istuttanut ainoatakaan puuta eikä kasvattanut siellä ainoatakaan ruohoa, ja eläen elävien keskellä hän ei ole pelastanut ainoatakaan kärpästä, vaan ainoastaan hävittänyt, turmellut ja valehdellut, valehdellut…

"Mikä menneisyydessäni onkaan vapaata paheesta?" kysyi hän itseltään, kokien tarttua johonkin valoisaan muistelmaan, niinkuin kuiluun suistuva takertuu pensaisiin.

Kimnaasi? Yliopisto? Mutta se on petosta. Hän oli opiskellut huonosti ja unhottanut senkin, mitä oli oppinut. Yhteiskunnan palvelus? Sekin on petosta, sillä virka-ajallaan hän ei mitään tehnyt, nautti palkkaa ilmaiseksi, ja hänen palveluksensa oli häpeällistä valtionvarojen varastamista, josta ei jouduta syytteeseen.

Totuus oli hänelle tarpeeton eikä hän sitä etsinyt, hänen omatuntonsa, paheen ja valheen lumoamana, nukkui tai oli ääneti; ihan kuin vieraana tai toisesta kiertotähdestä lainattuna hän ei ottanut osaa ihmisten yleiseen elämään, oli kylmäkiskoinen heidän kärsimyksiään, aatteitaan, uskontoaan, tietojaan, etsimistään, taisteluitaan kohtaan, ei puhunut ihmisille ainoatakaan hyvää sanaa, ei ollut kirjoittanut ainoatakaan hyödyllistä tai kehnoa riviä, ei ollut tehnyt ihmisille penninkään edestä hyvää, vaan ainoastaan söi heidän leipäänsä, joi heidän viiniänsä, viekoitteli heidän vaimojaan, eli heidän ajatuksillaan sekä puolustaakseen heidän ja oman itsensä edessä halveksittavaa loiselämäänsä koetti aina esiintyä sen muotoisena kuin olisi heitä korkeampi ja parempi. Valhe, valhe ja valhe…

Hän muisti selvästi sen, mitä oli illalla nähnyt Myridovin talossa, ja hänen oli inhosta ja ikävästä tuskastuttavan tukala olla. Kirilin ja Atshmianov ovat ilettävät, mutta hehän vain jatkoivat sitä, mitä hän oli aloittanut; he ovat hänen rikostovereitaan ja oppilaitaan. Nuorelta, heikolta naiselta, joka luotti häneen enemmän kuin veljeen, hän oli riistänyt miehen, tuttavapiirin ja kotiseudun ja kuljettanut hänet tänne — paahteeseen, kuumetaudin helmaan ja ikävään: päivästä päivään oli naisen täytynyt itsessään kuvastaa hänen joutilaisuuttaan, paheellisuuttaan ja valheellisuuttaan — ja tämä, vain tämä täytti hänen elämänsä, tuon heikon, hauraan, kurjan; sitten hän oli saanut tästä naisesta kyllänsä, oli alkanut häntä vihata, mutta ei ollut kylliksi miehekäs hylkäämään, vaan koetti yhä lujemmin kietoa hänet valheillaan ikäänkuin hämähäkinverkkoon… Lopun tekivät sitten nämä ihmiset.

Lajevski milloin istuutui pöydän ääreen, milloin astui ikkunaan; milloin hän sammutti kynttilän, milloin taas sytytti sen. Hän kirosi itseään ääneen, itki, vaikeroi, pyysi anteeksi; monta kertaa hän oli epätoivoissaan juossut pöydän luo ja kirjoittanut: "Rakas äiti!"

Paitsi äitiä ei hänellä ollut ketään muita omaisia tai läheisiä: mutta kuinka voi äiti auttaa häntä? Ja missä hän on? Hän tahtoi juosta Nadeshda Feodorovnan luo langetaksensa hänen jalkojensa juureen, suudellakseen hänen käsiään ja jalkojaan, rukoillakseen anteeksi, mutta Nadeshda Feodorovna oli hänen uhrinsa ja herätti hänessä pelkoa, kuin makaisi jo ruumiina.

— Hukkaan mennyt elämä! — jupisi hän hieroen käsiään. — Miksi olen vielä elossa, oi, Jumala!…

Hän sysäsi taivaalta alas himmeän tähtensä, se putosi ja sen jälki peittyi pimeään yöhön; se ei enää palaa taivaalle, sillä elämä annetaan vain yhden kerran eikä uudistu Jos voisi palauttaa menneet päivät ja vuodet, korvaisi hän valheen totuudella, joutilaisuuden työteliäisyydellä, ikävän riemulla, palauttaisi puhtauden niille, joilta oli sen riistänyt, löytäisi Jumalan ja totuuden, mutta se on yhtä mahdotonta kuin palauttaa pudonnut tähti takaisin taivaalle. Ja sentähden, että se on mahdotonta, hän joutui epätoivoon. Ukonilman tauottua hän istui avonaisen ikkunan luona ja ajatteli tyynesti, kuinka hänen käy. Von Coren arvatenkin surmaa hänet. Tämän miehen selvä maailmankatsomus sallii heikkojen ja kelvottomien hävittämisen; jos se ratkaisevalla hetkellä pettäisi, auttavat häntä viha ja inhontunne, jollaisia Lajevski hänessä herätti. Jos ei luoti osu, tahi jos von Coren, pilkatakseen vihattua vastustajaa, vain haavoittaa häntä tai ampuu ilmaan, mitä silloin on tehtävä? Minne pitää lähteä?

— Pietariinko? — kysyi itseltään Lajevski. — Mutta se olisi kiroamani entisen elämän uudestaan alkamista. Ja joka tavoittelee pelastusta muuttamalla paikasta toiseen kuin muuttolintu, ei saavuta mitään, sillä maa on hänelle kaikkialla samanlainen. Etsisikö pelastusta ihmisistä? Mutta kenestä ja miten? Samoilenkon hyvyys ja jalomielisyys tarjoavat yhtä vähän pelastusta kuin diakonin naurunherkkyys tahi von Corenin viha. Pelastus on etsittävä vain omasta itsestään, ja ellei sitä löydä, niin miksi hukata aikaa, on päätettävä päivänsä, siinä kaikki…

Kuului ajoneuvojen tärinää. Alkoi jo sarastaa. Rattaat ajoivat ohi pyöräin naristessa märässä hiekassa, ja pysähtyivät talon kohdalle. Siellä oli kaksi miestä.

— Odottakaa, minä tulen heti! — sanoi heille Lajevski ikkunasta. —
Minä en nuku. Joko on aika?

— Jo. Kello on neljä. Ennenkuin ehdimme perille…

Lajevski puki ylleen päällystakin ja hatun, pisti taskuunsa savukkeita ja pysähtyi miettiväisenä; hänestä näytti kuin olisi vielä pitänyt tehdä jotakin. Kadulla puhelivat sekundantit hiljaa keskenään ja hevoset korskuivat, ja nämä äänet varhaisena, kosteana aamuna, kun kaikki vielä nukkuivat ja päivä tuskin sarasti taivaalla, täyttivät Lajevskin sydämen pahan aavistuksen kaltaisella alakuloisuudella. Hän seisoi hetkisen mietteissään ja meni makuuhuoneeseen.

Nadeshda Feodorovna makasi vuoteessa pitkänään, matkavaippa korvissa; hän ei liikkunut, vaan oli varsinkin päänsä puolesta egyptiläisen muumion kaltainen. Katsoessaan häneen Lajevski pyysi ajatuksissaan häneltä anteeksi ja ajatteli, että ellei taivas ole tyhjä ja siellä todellakin on Jumala, hän kyllä suojelee Nadeshda Feodorovnaa; ellei Jumalaa ole, niin hukkukoon Nadeshdakin, — eihän kannata elää.

Äkkiä Nadeshda Feodorovna kavahti istualleen vuoteessa. Kohottaen kalpeat kasvonsa ja katsoen peloissaan Lajevskiin hän kysyi:

— Sinäkö se olet? Joko ukonilma on tauonnut?

— Jo.

Nadeshda Feodorovna muisti, painoi molemmat kädet kasvoilleen ja vavahti koko ruumiissaan.

— Kuinka minun on raskasta! — virkkoi hän. — Jospa tietäisit, kuinka minun on raskasta! Minä odotin, että tappaisit minut tai ajaisit pois kotoa sateeseen ja ukonilmaan, mutta sinä vitkastelet … vitkastelet…

Lajevski syleili rajusti Nadeshda Feodorovnaa, suuteli hänen polviaan ja käsiään ja sitten, kun Nadeshda Feodorovna jotakin sanoa lepersi ja värisi muistellessaan, silitteli hän hänen tukkaansa ja katsoen häntä kasvoihin ymmärsi, että tämä onneton, rikollinen nainen on ainoa hänelle läheinen, rakas ja korvaamaton ihminen.

Kun hän ulos tultuaan nousi rattaille, toivoi hän palaavansa elävänä kotiin.

XVIII.

Diakoni nousi, pukeutui, tarttui paksuun, mykyräiseen kävelykeppiinsä ja poistui melua synnyttämättä asunnostaan. Oli pimeä, ja ensi hetkinä ei diakoni katua astuessaan nähnyt edes valkoista kävelykeppiäänkään; taivaalla ei ollut ainoatakaan tähteä, ja näytti siltä kuin taas olisi ollut tulossa sade. Tuoksui märälle hiekalle ja merelle.

"Kunpa eivät tshetshentsit hyökkäisi niskaan", ajatteli diakoni, kuullessaan kuinka hänen keppinsä kolkahteli kivikatuun ja kuinka räikeästi ja yksinäisesti tämä kolkahtelu kaikui yön hiljaisuudessa.

Päästyään kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tietäkin ja kävelykeppinsä; mustalla taivaalla alkoi paikka paikoin näkyä sameita täpliä, ja ennen pitkää pilkahti näkyviin yksi tähti ja vilkutti arasti toista silmäänsä. Diakoni kulki korkeaa kivikkoista rantaa pitkin eikä nähnyt merta; se nukkui alempana, ja sen näkymättömät laineet loiskahtelivat veltosti ja raskaasti rantaan ikäänkuin huokaisten: uh! Ja kuinka verkkaan! Loiskahti yksi laine, diakoni ennätti lukea kahdeksan askelta, sitten loiskahti toinen, kuuden askelen perästä kolmas. Muuten ei voinut nähdä mitään, ja pimeässä kuului meren veltto, uninen pauhina, henkäili äärettömän kaukainen, ajatukselta salattu aika, jolloin Jumala liikkui kaaoksen yllä.

Diakonista alkoi tuntua kaamealta. Hän ajatteli sitä, että kunpa Jumala ei rankaisisi häntä, vaikka hän pitää seuraa epäuskoisten kanssa, vieläpä menee katsomaan heidän kaksintaisteluaan. Kaksintaistelu kyllä tulee olemaan leikinasia, veretön, naurettava, mutta kuinka olikaan — se on pakanallinen nähtävä eikä hengenmiehen ole soveliasta olla siinä läsnä. Hän pysähtyi ja ajatteli: kääntyisinköhän takaisin? Mutta voimakas, levoton uteliaisuus voitti epäilykset, ja hän kulki edemmäs.

"Vaikka epäuskoisiakin, he ovat sittenkin hyviä ihmisiä ja pelastuvat", lohdutti hän itseään. — Pelastuvat varmasti! — lausui hän ääneen, sytyttäen savukkeen.

Millä mitalla on ihmisten ansioita mitattava, jotta heitä voisi arvostella oikein? Diakoni muisti vihamiehensä, hengellisen opiston johtajan, joka kylläkin uskoi jumalaan, ei otellut kaksintaisteluissa ja eli siveydessä, mutta joka jolloinkin oli antanut diakonille hiekansekaista leipää syödä sekä kerran ollut reväistä häneltä korvan irti. Jos kerran ihmiselämä on säännöstelty niin mutkattomasti, että tätä julmaa, epärehellistä johtajaa, joka varasti valtion jauhoja, kaikki kunnioittivat ja rukoilivat opistossa hänen terveytensä ja pelastuksensa puolesta, niin onko silloin oikein karttaa sellaisia ihmisiä kuin von Corenia ja Lajevskia vain siitä syystä, että he ovat epäuskoisia? Diakoni ryhtyi ratkaisemaan tätä kysymystä, mutta muisti samassa Samoilenkon naurettavan muodon tänään, ja se katkaisi hänen ajatusjuoksunsa. Kuinka paljon huomenna tullaan nauramaan! Diakoni kuvitteli, kuinka hän istuutuu pensaan juurelle katselemaan, ja kun von Coren huomenna päivällispöydässä alkaa kehua, niin hän, diakoni, nauraen kertoo hänelle kaikki kaksintaistelun yksityiskohdat.

"Mistä te kaikki tiedätte?" kysyy eläintieteilijä. — "Siinäpä se juuri onkin. Kotona olen kyyhöttänyt ja tiedän kumminkin."

Hyvä olisi kuvata kaksintaistelu naurettavassa muodossa. Appi lukisi ja nauraisi, apelle ei ole pajunköyttä syöttäminen, pitää kertoa vain tai kirjoittaa jotakin naurettavaa.

Aukeni eteen Keltaojan laakso. Sateesta oja oli paisunut leveämmäksi ja käynyt vuolaammaksi eikä se enää kohissut kuin ennen, nyt se oikein ärjyi. Aamu alkoi sarastaa. Harmaa, valju aamu ja pilvet, jotka kiitivät länttä kohden tavoittaakseen ukkospilven ja vuoret, sumun ympäröimät, ja märät puut — kaikki näytti diakonista rumalta ja äkäiseltä. Hän pesi kasvonsa ojassa, luki aamurukouksen, ja hänen teki mieli teetä ja lämpimiä munkkeja hapankerman kera, joita appelassa joka aamu tarjottiin. Muistipa hän vaimonsakin sekä "Mennyt" nimisen kappaleen, jota hän soitti pianolla. Millainen nainen hän oikeastaan on? Diakonin tutustuttivat häneen, kihlasivat ja naittivat yhdessä viikossa; elettyään vaimonsa kanssa vajaan kuukauden hänet määrättiin tänne virantekoon, joten ei vielä ollut päässyt selville, millainen ihminen hänen vaimonsa on. Ilman häntä tuntuu olo kuitenkin ikävältä.

"Pitääpä kirjoittaa hänelle pikkuinen kirje…" tuumi hän.

Tataarin mökin katolla oli lippu sateesta liuonnut ja riippui rentona, ja itse mökki märkine kattoineen näytti matalammalta ja pimeämmältä kuin ennen. Oven edustalla oli kaksipyöräiset rattaat; Kerbalai, pari abhasialaista ja nuori tataarilaisnainen roimahousuissa, luultavasti Kerbalain vaimo tai tytär, kantoivat kapakasta ulos säkkejä ja nostivat ne rattaille maissiolkien päälle. Rattaiden vieressä seisoi päät painuksissa pari aasia. Pantuaan säkit rattaille abhasialaiset ja tataarilaisnainen rupesivat peittämään kuormaa oljilla ja Kerbalai kaikella kiireellä valjastamaan aaseja.

"Salakuljetustavaraa kaiketi", ajatteli diakoni.

Tuossa makasi viimekertainen tuulenkaatama puukin, tuossa musta laikka osoittamassa nuotion paikkaa. Muistui mieleen kekkerit kaikkine yksityiskohtineen, tuli, abhasialaisten laulu, mieluiset haaveet piispanvirasta ja kirkollisesta kulkueesta… Musta oja oli sateesta käynyt leveämmäksi ja mustemmaksi. Diakoni astui varovasti ojan poikki huojuvaa siltaa myöten, jota jo likaiset laineet harjoillaan pyyhkielivät, ja kiipesi portaita myöten kuivuuvajaan.

"Erinomainen pää!" ajatteli hän laskeutuen pitkäkseen oljille ja muistellen von Corenia. — "Selvä pää, suokoon Jumala terveyttä. Julmuutta vain hänessä on…"

Minkätähden hän vihaa Lajevskia ja tämä häntä? Minkätähden he ryhtyvät kaksintaisteluun? Jos he olisivat lapsuudesta asti tunteneet sellaista puutetta kuin diakoni, jos heidät olisi kasvatettu raakojen, sydämeltään tylyjen, voitonahnasten, leipäpalasta soimaavien, käytökseltään töykeiden ja epähienojen, lattialle syljeskelevien, päivällispöydässä ja rukouksen aikana röyhtäisevien seassa, jos heitä ei olisi lapsuudesta pitäen hemmoiteltu elämän mukavuuksilla ja valittujen ihmisten seuralla, niin kuinka kiinteästi he liittyisivätkään toinen toiseensa, kuinka mielellään antaisivatkaan toisilleen anteeksi molemminpuoliset puutteensa ja pitäisivät arvossa sitä, mitä heissä kummassakin on. Onhan ulkonaisestikin siivoja ihmisiä niin kovin vähän maailmassa! Tosin Lajevski oli tolkuton, irstas, eriskummainen, mutta eihän hän varasta, ei sylkeä lopsauta lattialle, ei morkkaa vaimoaan: "halkeat, mutta työtä et tahdo tehdä", ei pieksisi lapsia ohjaksilla eikä syöttäisi palkollisille haisevaa silavaa — eikö siinä jo kyllin, jotta häneen voisi suhtautua suopeasti? Sitäpaitsi hän ensi sijassa itse kärsii puutteellisuuksistaan, kuten sairas haavoistaan. Sen sijaan, että ikävissään ja joidenkin väärinkäsitysten johdosta etsitään toinen toisessaan rappeutumista, sukupuuttoon kuolemista, perinnöllisyyttä ynnä muuta, mikä on vähän ymmärrettävää, niin eikö heidän olisi parempi laskeutua alemmas ja suunnata viha ja kiukku sinne, missä kokonaiset kadut kaikuvat törkeän raakuuden, voitonpyynnön, soimausten, saastaisuuden, sättimisten, naisten kirkunan kamalasta sekamelskasta…

Rattaiden jyrinä keskeytti diakonin ajatukset. Hän katsahti ulos ovesta ja näki ajoneuvoissa kolme miestä: Lajevskin, Sheshkovskin sekä posti- ja lennätinkonttorin päällikön.

— Seis! — sanoi Sheshkovski.

Kaikki kolme kömpivät maahan ja katsoivat toinen toiseensa.

— Heitä ei vielä ole, — virkkoi Sheshkovski ja pudisteli päältään likaa. — No entä sitten? Kun kerran asia on tällainen, niin etsitään sopiva paikka. Tässä ei mahdu edes kääntymään.

He kulkivat kauemmas jokea ylöspäin ja häipyivät pian näkyvistä. Tataarilaiskuski istuutui rattaille, kallisti päänsä olkapäätä vasten ja nukkui. Odotettuaan kymmenisen minuuttia diakoni tuli ulos kuivuuvajasta ja otettuaan päästään mustan huopahatun, ettei häntä huomattaisi, lähti kyyryksissä ja ympärilleen vilkuillen hiipimään rantaa pitkin pensaiden ja maissisarkojen välitse; puista ja pensaista rapisi hänen päälleen suuria vesipisaroita, ruoho ja maissi olivat märkiä.

— Rietasta! — jupisi hän, kokoillen märkiä ja likaisia helmojaan. —
Jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt.

Kohta hän kuuli ääniä ja näki ihmisiä. Lajevski asteli, kädet hihansuihin työnnettyinä ja kumaraisena, kiivaasti edestakaisin saranreunaa pitkin; hänen sekundanttinsa seisoivat joen rannalla ja kiersivät paperista savukkeita.

"Kummallista…" ajatteli diakoni, oudoksuen Lajevskin astuntaa. —
"Ihan kuin ukko."

— Kuinka epäkohteliasta heidän puoleltaan! — sanoi postivirkamies, katsoen kelloa. — Myöhästyminen saattanee olla oppineiden kannalta hyvinkin kiitettävä asia, mutta minusta se on sikamaista.

Sheshkovski, paksu, mustapartainen, mies kuunteli ja virkkoi:

— Jo kuuluvat tulevan!

XIX.

Ensi kerran eläissäni näen! Kuinka ihanaa! — sanoi von Coren, tullen näkyviin kedolla ja ojentaen molemmat kätensä itää kohti. — Katsokaahan: vihreitä säteitä!

Idässä vuorten takaa sojotti kaksi vihreätä sädettä, ja se oli todellakin hyvin kaunista. Aurinko teki nousuaan.

— Päivää! — jatkoi eläintieteilijä, nyökäyttäen päätään Lajevskin sekundanteille. — En kai myöhästynyt?

Häntä seurasivat hänen sekundanttinsa, kaksi hyvin nuorta yhdenkokoista upseeria, Boiko ja Govorovski, yllä valkoiset sotilasmekot, sekä laiha, juro tohtori Ustimovitsh, joka toisessa kädessä kantoi jotakin myttyä, toista piti selkänsä takana: tapansa mukaan hänellä oli kävelykeppi ojennettuna pitkin selkää. Laskien mytyn maahan ja tervehtimättä ketään, hän pani toisenkin kätensä selän taakse ja alkoi astella edestakaisin.

Lajevski tunsi uupumusta ja pahaa oloa kuten ihminen, joka vähän ajan perästä mahdollisesti on kuoleman oma ja sentähden herättää yleistä huomiota. Hän olisi suonut, että hänet tapettaisiin niin pian kuin suinkin tai vietäisiin kotiin. Hän näki nyt auringonnousun ensimmäisen kerran eläissään; tämä varhainen aamu, vihreät säteet ja kosteus ynnä miehet märkine saappaineen näyttivät liikanaisilta hänen elämässään, tarpeettomilta, ja vaivasivat häntä; kaikella tällä ei ollut minkäänlaista yhteyttä eletyn yön, hänen ajatustensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa, ja sentähden hän olisi kernaasti lähtenyt pois kaksintaistelua odottamatta.

Von Coren oli huomattavasti kiihtynyt ja koetti salata sitä, ollen panevinaan kaikkein enimmin huomiota vihreisiin säteisiin. Sekundantit olivat hämillään ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin kysyen, mitä varten he ovat täällä ja mitä heidän on tehtävä.

— Minusta näyttää, herrat, ettei meillä ole syytä mennä tästä edemmäksi, — virkkoi Sheshkovski. — Sopiihan tässäkin.

— Kyllä tietenkin, — myönsi von Coren.

Seurasi vaitiolo. Ustimovitsh käveli edestakaisin, kääntyi äkkiä
Lajevskin puoleen ja sanoi puoliääneen, puhuen vasten hänen kasvojaan:

— Ei kai vielä ole ehditty ilmoittaa teille minun ehtojani. Kumpikin riitapuoli maksaa minulle 15 ruplaa, mutta jos toinen kaatuu, maksaa eloonjäänyt koko summan 30 ruplaa.

Lajevski oli ennestään tuttu tämän miehen kanssa, mutta nyt vasta hän ensi kerran selvästi näki hänen sameat silmänsä, karheat viiksensä ja laihan, keuhkotautisen kaulansa: koronkiskuri, mutta ei tohtori! Hänen hengityksellään oli vastenmielinen lihan haju.

"Pitäähän olla kaikenlaisia ihmisiä maailmassa", ajatteli Lajevski ja vastasi:

— Hyvä on.

Tohtori nyökkäsi ja alkoi jälleen astella, ja ilmeistä oli, ettei hän laisinkaan välittänyt rahasta, vaan oli esittänyt asian pelkästä vihasta heitä vastaan. Kaikki tunsivat, että oli jo aika aloittaa tai lopettaa se, mikä oli jo aloitettu, mutta eivät kuitenkaan aloittaneet eivätkä lopettaneet, vaan käyskentelivät, seisoivat ja polttelivat. Nuoret upseerit, jotka ensi kerran eläissään olivat läsnä kaksintaistelussa, eivät nytkään paljoa uskoneet tähän siviilimiesten heidän mielestään tarpeettomaan kaksintaisteluun, tarkastelivat huolellisesti palttinamekkojaan ja silittelivät hihoja. Sheshkovski lähestyi heitä ja virkkoi hiljaa:

— Herrat, meidän täytyy koettaa kaikkia keinoja estääksemme tämän kaksintaistelun. Täytyy sovittaa heidät.

Hän punastui ja jatkoi:

— Eilen kävi Kirilin luonani ja valitti, että Lajevski oli tavannut hänet Nadeshda Feodorovnan seurassa ja sen semmoista.

— Niin, sen olemme mekin kuulleet, — lausui Boiko.

— Siinä sen näette… Lajevskilla vapisevat kädet ja niin edespäin… Hänessä ei ole miestä kohottamaan asetta. Kaksintaistelu häntä vastaan on yhtä epäinhimillinen kuin taistelu juopunutta tai lavantautista vastaan. Ellei sovintoa saada aikaan, on taistelu, hyvät herrat, ainakin lykättävä, vai mitä… Tämä on sellaista pirun hommaa, etten viitsisi nähdä.

— Puhukaa siitä von Corenille.

— Minä en tiedä kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä välitä tietääkään; hän voisi luulla, että Lajevski on alkanut pelätä ja lähettänyt minut hänen luokseen. Mutta luulkoon mitä hyvänsä, minä sittenkin puhun hänelle.

Sheshkovski suuntasi askelensa epävarmasti ja hieman ontuen, ikäänkuin toinen jalka olisi puutunut, von Corenia kohden, ja hänen astuessaan ja rykiessään huokui koko hänen olentonsa laiskuutta.

— Kuulkaas, mitä minun on sanottava teille, herraseni, — aloitti hän ja tähysteli tarkasti eläintieteilijän paidan kuvioita. — Se on meidän keskeistä… Minä en tunne kaksintaistelun sääntöjä, lempo soikoon, enkä niistä välitäkään, ja nyt minä puhun — en sekundanttina, tahtoisin sanoa, vaan ihmisenä ja niin edespäin.

— No niin, mitä?

— Kun sekundantit kehoittavat sopimaan, ei heitä tavallisesti kuulla, vaan katsotaan heidän välitystarjoustaan pelkäksi muodollisuudeksi. Itserakkaus ja niin edespäin. Mutta nyt minä nöyrimmin pyydän teitä kiinnittämään huomiotanne Ivan Andreitshiin. Hän ei tänään ole normaalitilassa, ei ole täydessä järjessään, niin sanoakseni, kurjan näköinen. Hänelle on tapahtunut onnettomuus. En voi suvaita juoruja, — Sheshkovski punastui ja vilkaisi taaksensa, — mutta koska on hankkeissa kaksintaistelu, katson tarpeelliseksi ilmoittaa teille. Eilen illalla hän Myridovin talossa yllätti naisensa … erään mieshenkilön seurassa.

— Ilettävää! — jupisi eläintieteilijä, kalpeni, rypisti otsaansa ja sylkäistä läiskäytti: — Hyi!

Hänen alahuulensa vavahti; hän loittoni Sheshkovskin luota, tahtomatta kuulla enempää, ja ikäänkuin hän vahingossa olisi saanut suuhunsa jotakin kitkerää, hän taaskin sylkäistä läiskäytti ja katsahti vihamielisesti ensi kerran koko aamuna Lajevskiin. Hänen kiihtymyksensä ja paha olonsa olivat haihtuneet; nyt hän ravisti päätään ja sanoi kovaa:

— Hyvät herrat, mitä me enää odotamme? Miksi emme ala jo?

Sheshkovski ja upseerit katsahtivat toisiinsa ja ensinmainittu kohautti olkapäitään.

— Herrat! — sanoi hän kovalla äänellä, kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen. — Herrat! Me kehoitamme teitä sopimaan.

— Lopettakaamme pikemmin nämä muodollisuudet, — lausui von Coren. — Sovinnosta on jo puhuttu. Mikä on seuraava muodollisuus? Pitäisihän koettaa joutua, herrat, muuten aika käy täpäräksi.

— Me pysymme sittenkin vaatimuksessamme, että koettaisitte sopia, — sanoi Sheshkovski syyllisyyttä ilmaisevalla äänellä kuin ihminen, jonka täytyy sekaantua vieraisiin asioihin; hän kävi punaiseksi, pani käden sydämelleen ja jatkoi: — Herrat, me emme huomaa johdonmukaista yhteyttä loukkauksen ja kaksintaistelun välillä. Loukkauksella, jonka joskus inhimillisestä heikkoudesta aikaansaamme toinen toisellemme, ja kaksintaistelulla ei ole mitään yhteistä. Me olemme yliopiston käyneitä, sivistyneitä miehiä, ja tietysti näette itsekin, että kaksintaistelu on vain vanhentunut, tyhjä muodollisuus ja niin edespäin. Me otamme sen ainakin siltä kannalta, muuten emme olisi tänne tulleet, koska emme voi sallia, että ihmiset meidän läsnäollessamme ampuisivat toisiaan ja niin edespäin. — Sheshkovski pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi: — Tehkää nyt siis, herrat, loppu erimielisyydestänne, ojentakaa toinen toisellenne kättä ja lähdetään kotiin juomaan sovinnon malja.

Von Coren oli vaiti. Lajevski, huomattuaan, että häneen katsotaan, virkkoi:

— Minulla ei ole mitään Nikolai Vasiljitshiä vastaan. Jos hän katsoo minun olevan syyllisen, olen valmis pyytämään häneltä anteeksi.

Von Coren otti pahastuakseen.

— Nähtävästi, hyvät herrat, — sanoi hän, — teille olisi mieluista, että herra Lajevski palaisi kotiin ylevämielisenä ja ritarina, mutta minä en voi hankkia teille tai hänelle sitä mielihyvää. Ei olisi ollut syytä nousta varhain ja matkata kaupungista kymmenen virstaa ainoastaan sen vuoksi, että olisi voitu juoda sovinnon malja, haukata päälle ja selittää minulle, että kaksintaistelu on vanhentunut muodollisuus. Kaksintaistelu on kaksintaistelu, eikä sitä ole tehtävä sen järjettömämmäksi ja valheellisemmaksi kuin se itsessään on. Minä tahdon taistella!

Seurasi hiljaisuus. Upseeri Boiko otti laatikosta kaksi pistoolia: toinen annettiin von Corenille, toinen Lajevskille, ja sitten seurasi hämminki, joka kotvaksi aikaa tuotti huvia eläintieteilijälle ja sekundanteille. Kävi näet ilmi, ettei kukaan läsnäolijoista ollut koskaan eläissään ollut mukana kaksintaistelussa eikä varmasti tietänyt, kuinka pitää asettua ja mitä sekundanttien on sanottava ja tehtävä. Mutta sitten Boiko muisti ja alkoi huulet hymyssä selittää.

— Herrat, kuka muistaa, miten sitä Lermontov kuvaa? — kysyi von Coren nauraen. — Turgenjevilla myöskin Basarov vaihtaa laukauksia jonkun kanssa…

— Mitä siinä on muistelemista, — sanoi Ustimovitsh kärsimättömäsi ja pysähtyi. — Mitatkaa välimatka — siinä kaikki.

Ja hän harppasi pari kolme kertaa ikäänkuin näyttääkseen, kuinka on mitattava. Boiko luki askelet, ja hänen toverinsa veti miekan tupesta ja piirsi maahan päätekohtiin rajaviivat.

Riitamiehet asettuivat paikoilleen yleisen äänettömyyden vallitessa.

"Myyrät", muisti diakoni kyyröttäessään pensaassa.

Taas Sheshkovski puhui jotakin, ja taas selitti jotakin Boiko, mutta Lajevski ei kuullut mitään tai oikeammin sanoen kuuli, mutta ei mitään ymmärtänyt. Kun tuli aika, viritti hän hanan ja kohotti raskasta, kylmää pistooliaan suu ylöspäin. Hän oli unohtanut avata päällyshuttunsa napit, ja häntä ahdisti olkapäästä ja kainalosta, käsivarsi kohosi niin vastahakoisesti kuin olisi hiha ommeltu lakkipellistä. Hän muisti eilisen vihansa tuota mustapintaista otsaa ja kiharatukkaa vastaan ja ajatteli, ettei hän edes eilenkään, kovan suuttumuksensa ja vihansa hetkellä, olisi voinut ampua ihmiseen. Peläten, että luoti vahingossa voisi sattua von Coreniin, hän kohotti pistoolia yhä ylemmäs ja tajusi, että tämä liian ilmeinen jalomielisyys ei ole hienotuntoista eikä ylevää, mutta toisin hän ei voinut eikä tahtonut. Katsoessaan von Corenin kalpeihin, pilkallisesti hymyileviin kasvoihin, jotka ilmaisivat hänen olleen jo alusta saakka siinä varmassa uskossa, että hänen vastustajansa ampuisi ilmaan, Lajevski ajatteli, että tuossa paikassa, Jumalan kiitos, kaikki loppuu ja että tarvitsee vain hiukan kovemmin painaa liipasinta…

Potkaisi kovasti olkapäähän, pamahti laukaus, ja vuorilta vastasi kaiku: poks-poks!

Von Coren viritti vuorostaan hanan ja katsahti Ustimovitshin puoleen, joka edelleen kulki edestakaisin, kädet selän takana ja kiinnittämättä huomiota mihinkään.

— Tohtori, — virkkoi eläintieteilijä, — minä pyydän, älkää liikkuko edestakaisin kuin heiluri. Se panee silmäni kipenöimään.

Tohtori pysähtyi. Von Coren alkoi tähdätä Lajevskiin.

"Nyt tulee loppu!" ajatteli Lajevski.

Suoraan kasvoja kohden suunnattu pistoolinsuu, vihan ja ylenkatseen ilmaus von Corenin asennossa ja koko olemuksessa ja tämä murha, jonka kunnon mies on aikeissa tehdä näin keskellä päivää kunnon ihmisten läsnäollessa, ynnä tämä hiljaisuus ja tuntematon voima, joka pakottaa Lajevskin seisomaan paikallaan, estäen häntä juoksemasta pakoon — kuinka kaikki tämä on salaperäistä ja käsittämätöntä ja hirveää! Aika, joka von Corenilta meni tähdätessä, tuntui Lajevskista pitemmältä kuin yökausi. Hän katsoi rukoilevasti sekundantteihin; nämä eivät hievahtaneetkaan ja olivat kalpeat.

"Ammu sukkelammin!" ajatteli Lajevski ja tunsi, että hänen kalpeiden, värisevien, säälittävien kasvojensa täytyy herättää von Corenissa yhä enemmän vihaa.

"Minä surmaan hänet tuossa paikassa", ajatteli von Coren, tähdäten otsaan ja tunnustellen jo sormellaan liipasinta. — "Tietysti surmaan…"

— Hän tappaa! — kuului äkkiä aivan läheltä epätoivoinen huudahdus.

Samassa pamahti laukaus. Nähtyään, että Lajevski seisoi paikallaan eikä ollut kaatunut, kaikki kääntyivät katsomaan sille taholle, mistä päin huuto oli kuulunut, ja näkivät diakonin. Hän seisoi kalpeana, märät hiukset takeltuneina otsaan ja poskiin, yltyleensä märkänä ja liassa joen toisella rannalla, hymyili eriskummaisesti ja heilutti märkää hattuaan. Sheshkovski naurahti ilosta, ratkesi itkuun ja astui syrjään…

XX.

Kotvan kuluttua von Coren ja diakoni yhtyivät joen sillan luona. Diakonin mieli oli kuohuksissa, hän hengitti raskaasti ja karttoi katsomasta silmiin. Häntä hävetti oma pelkonsa sekä likainen ja märkä pukunsa.

— Minusta näytti, että teillä oli aikomuksena surmata hänet … jupisi hän. — Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! Kuinka peräti luonnonvastaista se on!

— Mitä teitä te tänne jouduitte? — kysyi eläintieteilijä.

— Älkää kysykö, — sanoi diakoni, huitaisten kädellään. — Pahahenki sai eksytetyksi: lähde ja lähde… Ja minä lähdin ja olin maissipellossa istuessani kuolla pelosta. Mutta nyt, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos… Olen teihin hyvin tyytyväinen, — puheli diakoni. — Sitä vain pyytämällä pyytäisin, ettei kenellekään puhuttaisi minun olleen täällä, muuten voisin saada aika ripin esimiehiltäni. Sanoisivat, että diakoni on ollut sekundanttina.

— Hyvät herrat, — sanoi von Coren. — Diakoni pyytää, ettette kenellekään virkkaisi nähneenne hänet täällä. Hänelle voi seurata siitä ikävyyttä.

— Kuinka se on ihmisluonnolle vastenmielistä! — huokasi diakoni. — Suokaa minulle jalomielisesti anteeksi, mutta teillä oli sellainen muoto, että luulin teidän ehdottomasti surmaavan hänet.

— Olin kovassa kiusauksessa tehdä lopun tuosta konnasta, — sanoi von Coren, — mutta te huusitte juuri parahiksi, ja minulta meni luoti ohitse. Koko tämä menetelmä on kuitenkin tottumattomalle vastenmielinen, ja minä väsyin aika lailla. Olen kovasti heikontunut. Lähdetään ajamaan…

— Ei, sallikaa minun kulkea jalan. Minun on vilu ja olen läpimärkä, kävelen tästä lämpimikseni.

— Niinkuin tahdotte, — virkkoi raukealla äänellä uupunut eläintieteilijä, istuutui rattaille ja sulki silmänsä. — Niinkuin tahdotte…

Sillä välin kun häärättiin ajoneuvojen ympärillä ja istuuduttiin, seisoi Kerbalai tien vieressä ja pidellen molemmin käsin vatsaansa kumarteli syvään ja väläytteli hampaitaan; hän luuli herrojen tulevan nauttimaan luonnosta ja juomaan teetä eikä ymmärtänyt, miksi he istuutuivat ajoneuvoihin. Yleisen äänettömyyden vallitessa saattue läksi liikkeelle, ja mökin luo jäi diakoni yksin.

— Meni kapakka, joi tee, — virkkoi hän Kerbalaille. — Minun tahto syö.

Kerbalai osasi hyvin venäjää, mutta diakoni luuli, että tataari paremmin ymmärtää, jos puhuttelee häntä murtaen venäjänkieltä.

— Munakokkeli teki, juusto antoi…

— Tule, tule, pappi, — sanoi Kerbalai kumartaen. — Kaikkea annan…
Juustoakin on ja viiniä myös… Syö mitä haluat.

— Kuinka on tataarinkielellä Jumala? — kysyi diakoni astuessaan kapakkaan.

— Sinun Jumalasi ja minun Jumalani on aivan sama, — sanoi Kerbalai ymmärtäen hänet väärin. — Kaikilla on yksi Jumala, mutta ihmiset ovat erilaiset. Ketkä ovat venäläisiä, ketkä turkkilaisia, kutka taas engelsmanneja — kaikkia ihmisiä on paljon, mutta Jumala on yksi.

— Hyvä. Jos kaikki kansat palvelevat yhtä ainoata Jumalaa, niin miksi te, muhamettilaiset, katsotte kristittyihin kuin perivihollisiinne?

— Miksi vihoittelet? — sanoi Kerbalai, tarttuen molemmin käsin vatsaansa, — sinä olet pappi, minä muhamettilainen, sinä sanot — syödä tahdon, minä annan… Vain rikas pitää lukua siitä, mikä Jumala on minun, mikä sinun, mutta köyhälle ykskaikki. Syö, ole hyvä.

Sillä aikaa kun tataarin mökissä keskusteltiin jumaluusopillisista asioista, ajoi Lajevski kotiin ja muisteli, kuinka kaameata hänen oli ollut matkustaa aamun sarastaessa, kun tie, kalliot ja vuoret olivat märät ja pimeät ja tietämätön tulevaisuus häämöitti kammottavana kuin kuilu, josta ei näy pohjaa. Nyt sen sijaan välkkyivät sadepisarat ruohontutkaimissa ja kivillä kuin timantit, luonto hymyili riemuissaan ja kammottava tulevaisuus oli jäänyt taaksepäin. Hän katseli Sheshkovskin synkkiä, itkettyneitä kasvoja ja edellä kulkevia kaksia ajoneuvoja, joissa istuivat von Coren, hänen sekundanttinsa ja tohtori, ja hänestä näytti, ikäänkuin he kaikki olisivat olleet paluumatkalla hautuumaalta, vastikään haudattuaan sinne vastuksellisen, sietämättömän ihmisen, joka oli häirinnyt kaikkien elämää.

"Kaikki on loppunut", ajatteli hän entistä elämäänsä, varovasti silitellen sormillaan kaulaansa.

Hänellä oli oikealle puolelle kaulaa, kauluksen kohdalle, kohonnut pieni paisuma, pikkusormen pituinen ja paksuinen, ja tuntui sellaista kipua, kuin olisi joku silitysraudalla pyyhkäissyt pitkin kaulaa. Se oli luodin aikaansaama ruhjevamma.

Kun hän sitten palasi kotia, kului häneltä päivä, eriskummaisen pitkänä, suloisena ja utuisena kuin unhe. Hän tarkkaili ammoin tuntemiansa esineitä kuin vankilasta tai sairaalasta hiljan päästetty ja ihmetteli, että pöydät, ikkunat ja tuolit, valo ja meri herättivät vilkasta, lapsellista iloa, jollaista hän ei ammoin ollut kokenut. Kalpea ja kovasti laihtunut Nadeshda Feodorovna ei käsittänyt hänen hellämielistä ääntään ja kummallista astuntaansa; hän riensi kertomaan Lajevskille kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut… Hänestä näytti, että Lajevski luultavasti kuulee huonosti eikä ymmärrä häntä, ja että jos hän saa tietää kaikki, niin hän kiroo ja tappaa, mutta Lajevski kuunteli häntä, silitteli hänen kasvojaan ja hiuksiaan, katsoi häntä silmiin ja lausui:

— Minulla ei ole ketään muita, paitsi sinua.

Sitten he istuivat kauan aikaa pystyaidan ympäröimässä puistossa, painautuneina toinen toisensa kupeeseen ja olivat ääneti tai haaveillen ääneen tulevasta onnellisesta elämästään puhelivat lyhyin, katkonaisin lausein, ja Lajevskista tuntui, ettei hän koskaan ollut puhunut niin pitkään ja niin kauniisti.

XXI.

Oli kulunut runsaasti kolme kuukautta. Valkeni se päivä, jolloin von Coren oli päättänyt matkustaa pois. Varhaisesta aamusta oli ollut kylmä ja satanut rankasti, puhalsi koillistuuli, ja merellä kävi kova aallokko. Puhuttiin, että semmoisella ilmalla höyrylaiva tuskin saapuisi ulkosatamaan. Aikataulun mukaan sen piti saapua kello yhdeksän jälkeen aamulla, mutta von Coren, joka oli käynyt rantalaiturilla puolenpäivän aikaan sekä iltapäivällä, ei kiikarilla nähnyt muuta kuin harmaita aaltoja ja sadetta, joka peitti taivaanrannan näkyvistä.

Illansuussa sade lakkasi, ja tuuli alkoi huomattavasti tyyntyä. Von Coren tyytyi jo siihen ajatukseen, ettei hänen matkastaan tänään tulisi mitään, ja istuutui Samoilenkon kanssa pelaamaan shakkia; mutta kun pimeni, tuli sotamiespalvelija ilmoittamaan, että merellä näkyi tulia ja että oli nähty raketti.

Von Corenille tuli kiire. Hän pujotti laukunhihnan olkapäälleen, suuteli Samoilenkoa ja diakonia, käväisi ilman mitään tarvetta kaikissa huoneissa, sanoi hyvästi palvelijalle ja keittäjälle ja astui kadulle, rinnassa se tunto, ikäänkuin olisi unhottanut jotakin tohtorin luo tai omaan asuntoonsa. Kadulla hän asteli Samoilenkon rinnalla, ja heitä seurasi diakoni, käsissä laatikko, ja viimeisenä kulki sotamiespalvelija kantaen kahta matkalaukkua. Vain Samoilenko ja palvelija erottivat nuo himmeät tulet merellä, toiset seurueesta katselivat pimeässä, mutta eivät nähneet mitään. Laiva pysähtyi kauas rannasta.

— Joutuin, joutuin, — kiirehti von Coren. — Pelkään, että laiva jättää.

Kulkiessaan kolmi-ikkunaisen talon ohitse, johon Lajevski kohta kaksintaistelun jälkeen oli muuttanut asumaan, ei von Coren voinut pidättäytyä, vaan katsahti sinne. Lajevski istui pöytänsä yli kumartuneena, selkä ikkunaan päin ja kirjoitti.

— Minua ihmetyttää, — virkkoi eläintieteilijä hiljaa, — kuinka hän on köyristynyt!

— Niin, kyllä sitä sietää ihmetellä, — huokasi Samoilenko. — Näin istuu mies aamusta iltaan ja työskentelee. Tahtoo suorittaa velkansa. Ja elää, veikkonen, huonommin kuin kerjäläinen.

Oltiin puolisen minuuttia ääneti. Eläintieteilijä, tohtori ja diakoni seisoivat akkunan kohdalla yhä katsellen Lajevskia.

— Ei matkustanutkaan pois täältä, raukka, — sanoi Samoilenko. — Mutta muistatko, millaisessa lähtötouhussa hän oli?

— Muistan, kovasti on köyristynyt, — toisti von Coren. — Hänen häänsä, päivänpituinen työskentelynsä leipäpalan puolesta, jokin uusi ilme hänen kasvoillaan, jopa astuntansakin — kaikki se on niin epätavallista, etten suorastaan tiedä miksi sitä sanoakaan, — ja eläintieteilijä tarttui Samoilenkon hihaan ja jatkoi mielenliikutuksen väräyttämällä äänellä: — Sano sinä hänelle ja hänen vaimolleen, että minä lähtiessäni ihmettelin heitä, toivoin heille kaikkea hyvää … ja pyydä häntä, ettei hän, jos mahdollista, minua pahoin muistelisi. Hän tuntee minut. Hän tietää, että jos minä olisin voinut ennakolta aavistaa tällaisen muutoksen tapahtuvan, olisi minusta voinut tulla hänen paras ystävänsä.

— Käy sisään hänen luokseen sanomassa hyvästi.

— Ei, se ei olisi sopivaa.

— Miksi? Jumala tietää, ehket enää koskaan häntä näe. Eläintieteilijä mietti ja virkkoi:

— Se on totta.

Samoilenko koputti hiljaa sormellaan ikkunaan. Lajevski vavahti ja katsahti taakseen.

— Vanja, Nikolai Vasiljitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi, — sanoi
Samoilenko. — Hän on juuri lähdössä matkalle.

Lajevski nousi pöydän äärestä ja meni porstuaan avaamaan oven; von Coren ja diakoni astuivat sisään.

— Tulin vain hetkiseksi, — aloitti eläintieteilijä, riisuen porstuassa kalossit ja ollen jo pahoillaan, että oli antanut sijaa tunteelle ja tullut tänne kutsumatta. "Minä ihankuin tuppaudun", ajatteli hän, "se on tyhmää." — Suokaa anteeksi, että häiritsen, — lausui hän astuessaan Lajevskin jäljestä tämän huoneeseen, — mutta minä matkustan nyt pois, ja jokin veti minua luoksenne. Jumala tietää, näemmekö enää toisiamme.

— Olen kovin iloinen… Pyydän nöyrimmästi, — sanoi Lajevski ja siirteli kömpelösti vieraille tuoleja, tahtoen ikäänkuin sulkea heiltä tien, pysähtyi keskelle lattiaa ja hieroi käsiään.

"Suotta olin jättämättä todistajia kadulle", ajatteli von Coren ja virkkoi lujalla äänellä: — Älkää minua pahoin muistelko, Ivan Andreitsh. Tietysti on mahdotonta unhottaa sitä, mikä on ollut, se on liian surullista, enkä ole tullut tänne pyytääkseni anteeksi tai vakuuttaakseni viattomuuttani. Minä toimin vilpittömässä mielessä enkä ole siitä lähtien vaihtanut vakaumusta… Totta on, kuten nyt suureksi ilokseni huomaan, että erehdyin teihin nähden, mutta kompastuuhan sitä tasaisellakin tiellä, ja sellainen on ihmiskohtalo: ellet erehdy pääasiassa, erehdyt yksityiskohdissa. Kukaan ei tunne oikeata totuutta.

— Niin, ei kukaan tunne totuutta… virkkoi Lajevski.

— No, hyvästi nyt… Suokoon Jumala teille kaikkea hyvää.

Von Coren ojensi Lajevskille kättä; Lajevski puristi sitä ja kumarsi.

— Älkää muistelko pahalla mielellä, — sanoi von Coren. — Terveisiä vaimollenne ja sanokaa hänelle, että olen pahoillani, kun en saanut sanoa hänelle jäähyväisiä.

— Hän on kotona.

Lajevski lähestyi ovea ja puhui toiseen huoneeseen:

— Nadja, Nikolai Vasiljevitsh tahtoo sanoa sinulle hyvästi.

Nadeshda Feodorovna astui sisään, pysähtyi ovensuuhun ja katsahti arasti vieraihin. Hänen kasvonsa näyttivät syyllisiltä ja säikähtyneiltä, ja käsiään hän piti kuin tyttökoululainen, jolle annetaan nuhteita.

— Minä matkustan nyt pois, Nadeshda Feodorovna, — lausui von Coren, — ja tulin sanomaan hyvästi.

Nadeshda Feodorovna ojensi epäröiden hänelle kätensä, ja Lajevski teki kumarruksen.

"Voi kuitenkin, kuinka he kumpikin ovat säälittävän näköisiä!" ajatteli von Coren. "Ei ole heille helppoa tämä elämä." — Minä tulen käymään Moskovassa ja Pietarissa, — sanoi hän, — olisiko jotakin, mitä olisi tarvis teille sieltä lähettää?

— Mitäpäs? — virkkoi Nadeshda Feodorovna ja vaihtoi miehensä kanssa huolestuneita katseita. — Ei kai sitä liene mitään…

— Niin, ei mitään… sanoi Lajevski hieroen käsiään.

— Viekää terveisiä.

Von Coren ei tiennyt, mitä vielä olisi sopinut tai tarvinnut sanoa, vaikka sitä ennen, sisään astuessaan, oli aikonut puhua paljon hyvää, mieltä lämmittävää ja merkillistä. Hän puristi ääneti Lajevskin ja hänen vaimonsa käsiä ja lähti heidän luotaan raskain mielin.

— Millaisia ihmisiä! — puheli diakoni puoliääneen, astuessaan toisten jäljessä. — Voi, Jumala, millaisia ihmisiä! Tosiaan on Jumalan oikea käsi istuttanut tämän viinipensaan! Herra, Herra! Yksi voitti tuhannen, toinen kymmenentuhatta. Nikolai Vasiljitsh, — lausui hän haltioissaan, — tietäkää, tänään te voititte ihmisvihollisista suurimman — voititte ylpeyden!

— Herjetkää, diakoni! Mitä voittajia me olemme, minä ja hän? Voittajat näyttävät kotkilta, mutta hän on surkea, saamaton, arka, kumartelee kuin kiinalainen nukke, ja minun on mieleni niin surullinen.

Takaapäin kuului askelia. Sieltä tuli Lajevski, aikoen saattaa lähtijää. Laivasillalla seisoi palvelija, pidellen kahta matkalaukkua, ja hiukan loitommalla seisoi neljä soutumiestä.

— Aika tiukka tuuli … brr! — sanoi Samoilenko.

— Merellä lienee nyt aika myrsky — oi, oi! Et sinä nyt lähde sopivaan aikaan, Kolja.

— Minä en pelkää meritautia.

— Ei siitä puhetta… Kunpa nuo tolvanat eivät keikauttaisi sinua mereen. Olisi pitänytkin lähteä asioimiston purjeveneessä. Missä on asioimiston pursi? — huusi hän soutajille.

— Lähti jo, teidän ylhäisyytenne.

— Entä tullipursi?

— Lähti myöskin.

— Miksei siitä ilmoitettu? — vihoitteli Samoilenko.

— Tollot!

— Yhdentekevä, älä siinä kimmastu… sanoi von Coren. — Hyvästi sitten. Jumala varjelkoon teitä.

Samoilenko syleili von Corenia ja risti kolmesti hänen kasvojaan.

— Älähän unhoita, Kolja… Kirjoita… Ensi keväänä odotamme.

— Hyvästi, diakoni, — sanoi von Coren, puristaen diakonin kättä. — Kiitos seurastanne ja elähyttävistä puheluistanne. Miettikäähän tutkimusretkeä.

— Herran tähden, valmis minä olen vaikka maailman äären! — nauroi diakoni. — Jäisinkö minä pois pelistä?

Von Coren tunsi pimeässä Lajevskin ja ojensi ääneti hänelle kätensä. Soutajat seisoivat jo alhaalla, pidellen kiinni venettä, joka keikkui paaluja vasten, vaikkakin sataman sulku suojeli sitä kovalta aallokolta. Von Coren laskeutui portaita myöten, loikkasi venheeseen ja istui peräsimeen.

— Kirjoita! — huusi hänelle Samoilenko. — Pidä vaaria terveydestäsi!

"Ei kukaan tunne oikeata totuutta", ajatteli Lajevski, nostaen päällysnuttunsa kaulusta ja työntäen kädet hihansuihin.

Vene kaarsi reippaasti laivasillan ja työntyi väljemmille vesille. Se häipyi aaltoihin, mutta solahti seuraavassa hetkessä Syväristä korkealle aallonharjalle, niin että saattoi erottaa ihmiset, vieläpä airotkin. Vene eteni kolmisen syltä, mutta aallokko hulautti sitä pari syltä takaisinpäin.

— Kirjoita! — huusi Samoilenko. — Saipa sinut pahahenki lähtemään tämmöisellä ilmalla!

"Niin juuri, ei kukaan tunne oikeata totuutta…" ajatteli Lajevski, luoden alakuloisen katseen rauhattomalle, synkälle merelle.

"Venettä heittelee takaisinpäin", ajatteli hän, "se kulkee kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin, mutta soutajat ovat itsepintaisia, riuhtovat väsymättä airoilla eivätkä pelkää korkeita aaltoja. Vene lipuu lipumistaan eteenpäin, nyt sitä ei enää näy, kuluu puolisen tuntia, ja soutajat näkevät selvästi laivan tulet, ja tunnin kuluttua he ovat jo laivaportaiden luona. Samoin elämässäkin… Totuutta etsiessään ihmiset kulkevat kaksi askelta eteen-, yhden taaksepäin. Kärsimykset, erehdykset ja elämänkaiho heittelevät heitä takaisinpäin, mutta totuudenjano ja itsepintainen tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kenpä tietää? Ehkä he viimein saavuttavat oikean totuuden…"

— Hyvä-ä-sti! — huusi Samoilenko.

— Ei näy eikä kuulu, — sanoi diakoni. — Onnea matkalle!

Sade alkoi rapista.