Kaksintaistelu

V.

Nadeshda Feodorovna oli aamulla menossa uimaan, ja hänen jäljestään kulki pesukannua, messinki maljaa, lakanoita ja pesusientä kantaen hänen palvelijattarensa Olga. Sataman edustalla oli ankkuroituna kaksi vierasta höyrylaivaa, joissa oli valkoiset, likaiset savutorvet. Nähtävästi ulkolaisia rahtialuksia… Laivasillalla liikkui joitakin valkopukuisia miehiä, valkoiset kengät jalassa huutaen kovalla äänellä ranskaksi, ja heille vastattiin näistä höyrylaivoista. Kaupungin pienen kirkon tornissa soivat kellot reippaasti.

— Tänään on sunnuntai! — muisteli Nadeshda Feodorovna mielihyvillään.

Hän tunsi itsensä täysin terveeksi, ja hänessä oli vallalla iloinen, pyhäinen mieliala. Yllään uusi, väljä, karkeasta miesten silkkikankaasta tehty puku, päässä suuri olkihattu, jonka leveät lierit olivat vahvasti taivutetut alaspäin, joten hänen kasvonsa pilkistelivät ikäänkuin laatikosta, hän oli mielestään varsin soman näköinen. Hän ajatteli sitä, että koko kaupungissa on vain yksi nuori, kaunis, sivistynyt nainen — juuri hän, ja että hän yksin osaa käydä huokeasti, kauniisti ja aistikkaasti puettuna. Esimerkiksi, tämä puku maksaa ainoastaan kaksikolmatta ruplaa, ja sittenkin, kuinka soma se on! Koko kaupungissa hän yksin osaa miellyttää, ja kun mieshenkilöitä on paljon, täytyy heidän väkistenkin kadehtia Lajevskia.

Nadeshda Feodorovna iloitsi siitä, että Lajevski viime aikoina oli ollut kylmä, pidättyvän kohtelias, jopa väliin säädytön ja raakakin häntä kohtaan; kaikkiin hänen pisteliäisiin kompasanoihinsa ja halveksiviin, kylmiin tahi käsittämättömiin silmäyksiinsä olisi Nadeshda Feodorovna ennen tätä vastannut kyynelillä, soimauksilla ja uhkauksilla matkustaa tiehensä tai tappaa itsensä nälkään. Nyt sensijaan hän vastaukseksi vain punastui, katseli syyllisesti häneen ja oli iloinen, ettei Lajevski pyrkinyt häntä liehittelemään. Jos Lajevski olisi torunut tahi uhkaillut, olisi se ollut vieläkin parempaa ja mieluisempaa, koska Nadeshda Feodorovna tunsi itsensä täysin syylliseksi hänen edessään. Hän oli mielestään syypää ensiksikin siihen, ettei ollut myötätuntoisesti omaksunut Lajevskin haaveiluja työteliäästä elämästä, minkä vuoksi hän oli lähtenyt Pietarista ja matkustanut tänne Kaukaasiaan, ja hän oli varma, että Lajevski viime aikoina oli suutuksissaan hänelle juuri siitä. Lähtiessään Kaukaasiaan Nadeshda Feodorovnalla oli se ajatus, että hän heti ensimmäisenä päivänä löytää täällä rauhaisan tyyssijan meren rannalla, viihtyisän, varjoisan puiston lintuineen ja solisevine puroineen, missä sopisi istuttaa kukkia ja vihanneksia, kasvattaa ankkoja ja kanoja, ottaa vastaan naapureja, lääkitä köyhiä maalaisia ja jaella heille kirjasia; mutta sitten kävikin ilmi, että Kaukaasia on sarja alastomia vuoria, metsiä ja äärettömiä laaksoja, missä saa kauan valikoida, etsiä ja puuhata, ennenkuin löytää sopivan paikan, ja ettei täällä ole naapureja, että on hyvin kuuma ja että saa pelätä joutuvansa rosvojen käsiin. Lajevski ei pitänyt maan hankkimisessa kiirettä; Nadeshda oli siitä iloissaan, ja he olivat molemmat ikäänkuin ajatuksissaan sopineet, etteivät toisilleen muistuttaisi työteliäästä elämästä. Lajevski ei puhu mitään, ajatteli Nadeshda Feodorovna, siis hän on äkeissään siitä, miksi toinen ei puhu mitään.

Toiseksi, hän oli Lajevskin tietämättä näiden kahden vuoden aikana ottanut Atshmianovin kaupasta velaksi kaikenlaisia pikkutavaroita noin kolmensadan ruplan arvosta. Vähän kerrallaan hän oli ottanut, milloin kangasta, milloin silkkiä, milloin päivänvarjon, ja huomaamatta oli siitä kertynyt tämmöinen velka.

— Vielä tänään puhun hänelle siitä … päätti Nadeshda Feodorovna, mutta oivalsi samassa, että Lajevskin nykyiseen mielentilaan katsoen ehkei ollut sopivaa puhua hänelle veloista.

Kolmanneksi, hän oli jo kahdesti, Lajevskin poissaollessa, kotonansa ottanut vastaan poliisiupseeri Kirilinin: kerran aamulla Lajevskin ollessa uimassa, ja toisen kerran puoliyön aikaan, Lajevskin pelatessa korttia. Tätä muistellessaan Nadeshda Feodorovna karahti punaiseksi ja vilkaisi palvelijattareen ikäänkuin peläten tämän salaa kuuntelevan hänen ajatuksiaan. Pitkät, sietämättömän kuumat, ikävät päivät, ihanat, väsyttävät illat, tukahuttavat yöt, ja koko tämä elämä, kun ei aamusta iltaan tiedä, miten käyttää joutilasta aikaa, ja tunkeilevat ajatukset siitä, että hän on kaunein ja nuorekkain nainen koko kaupungissa, että hänen nuoruutensa menee hukkaan, sekä itse Lajevski, rehellinen, aaterikas, mutta yksitoikkoinen, alati tohveleissaan hissutteleva, kynsiään pureskeleva ja oikuillaan väsyttävä — kaikki tämä vaikutti, että Nadeshda Feodorovnassa vähitellen heräsi haluja, ja kuin mieletön hän yötä päivää ajatteli aina samaa. Hengityksessään, katseissaan, äänensä sävyssä ja käynnissään hän tunsi vain halua; meren pauhina haastoi hänelle, että tulee rakastaa, sitä kuiski hänelle illan hämy, sitä sanoivat vuoret. Ja kun Kirilin alkoi liehitellä häntä, ei Nadeshda Feodorovna jaksanut, ei tahtonut eikä voinut vastustaa, vaan antautui hänelle…

Nyt nuo ulkolaiset höyrylaivat ja ihmiset valkoisissaan ties miksi muistuttivat hänelle suuren suurta salia; ranskankielisen puhelun lomassa soivat hänen korvissaan valssin sävelet, ja hänen rintansa värähti ilman ilon aihetta. Hän olisi tahtonut tanssia ja puhua ranskaa.

Ilomielin hän harkitsi, että hänen uskottomuudessaan ei ollut mitään kauhistavaa. Siinä ei sielu ollut osallisena; hän rakastaa edelleen Lajevskia, mikä näkyy siitä, että hän on mustasukkainen hänen tähtensä, säälii ja ikävöi häntä, milloin hän ei ole kotona. Kirilin sen sijaan oli osoittautunut töykeäksi, vaikka olikin kaunis; siihen mieheen oli kaikki suhteet lopullisesti katkaistu, eikä mitään sellaista enää sattuisi. Mikä on ollut, se on mennyt, siihen ei kellään ole asiaa, ja jos Lajevski saakin tietää, ei hän usko.

Rannalla oli vain yksi uimahuone naisia varten; miehet uivat taivasalla. Astuessaan uimahuoneeseen Nadeshda Feodorovna tapasi siellä vanhanpuoleisen rouvasihmisen, Maria Konstantinovna Bitjugovin, virkamiehen vaimon, ynnä tämän viisitoistavuotiaan tyttären Katjan, kimnaasinoppilaan; he istuivat molemmat penkillä riisuutumassa. Maria Konstantinovna oli hyväsydäminen, intoileva ja hienotuntoinen nainen, joka puhui hitaasti ja mahtipontisesti. Kahdenneljättä vuoden ikään asti hän oli ollut kotiopettajattarena, meni sitten naimisiin virkamies Bitjugovin kanssa, joka oli pienenläntä, paljaspäinen, kovin hiljainen mies. Yhä edelleen Maria Konstantinovna oli häneen rakastunut ja mustasukkainen hänen tähtensä, punastui, kun mainittiin sana "rakkaus", ja uskotteli kaikille olevansa erittäin onnellinen.

— Ystäväiseni! — lausui hän ihastuneena, nähdessään Nadeshda
Feodorovnan, ja antoi kasvoillensa ilmeen, jota hänen tuttavansa
nimittivät haavemieliseksi. — Kultaseni, kuinka hauskaa, että tulitte!
Me saamme uida yhdessä, sepä mainiota!

Olga heitti ripeästi päältään vaatteet ja paidan ja alkoi auttaa emäntäänsä riisumisessa.

— Tänään ei ole niin kuuma kuin eilen, eikö totta? — virkkoi Nadeshda Feodorovna, hytisten alastoman palvelijattaren kömpelöiden kosketusten takia. — Eilen olin vähällä kuolla tukahuttavaan kuumuuteen.

— Niinpä todellakin! Minäkin olin vähällä nääntyä… Uskotteko, minä uin eilen kolme kertaa … ajatelkaas, ystäväiseni, kolme kertaa! Nikodim Aleksandritsh tuli jo oikein rauhattomaksi.

"Miten voivatkaan ihmiset olla noin rumia?" ajatteli Nadeshda Feodorovna katsahdettuaan Olgaan ja virkamiehen rouvaan; hän silmäsi myös Katjaan ja ajatteli: "tyttö ei ole hullumpi varreltaan". — Nikodim Aleksandritsh on kerrassaan herttainen mies! — virkkoi hän. — Minä olen suorastaan rakastunut häneen.

— Ha-ha-haa! — naurahti Maria Konstantinovna väkinäisesti. — Sepä mainiota!

Vapauduttuaan vaatteistaan Nadeshda Feodorovna tunsi halua lähteä lentämään. Ja hänestä tuntui, että jos hän olisi huitonut käsillään, hän ihan varmaan olisi kohonnut yläilmoihin. Riisuuduttuaan hän huomasi, että Olga ylenkatseellisesti katseli hänen valkoista ruumistaan. Olga, nuori sotamiehen vaimo, eli laillisessa avioliitossa ja piti sentähden itseään parempana ja ylempänä. Nadeshda Feodorovna aavisti myös, etteivät Maria Konstantinovna ja Katja kunnioittaneet, vaan pelkäsivät häntä. Se oli hänestä vastenmielistä, ja kohottaakseen arvoaan heidän silmissään hän lausui:

Meillä Pietarissa on nyt kesäkausi vilkkaimmillaan. Minulla ja miehelläni on niin paljon tuttavia! Oikein pitäisi lähteä heitä tervehtimään.

— Miehenne on kai insinööri? — kysäisi Maria Konstantinovna arasti.

— Tarkoitan Lajevskia. Hänellä on tavattoman paljon tuttavia.
Valitettavasti hänen äitinsä on ylpeä ylimysnainen, ahdasmielinen…

Nadeshda Feodorovna jätti sanottavansa kesken ja heittäytyi veteen; hänen jäljestään laskeutuivat Maria Konstantinovna ja Katja.

— Meillä suuressa maailmassa on kovin paljon ennakkoluuloja, — pitkitti Nadeshda Feodorovna, — eikä elämä siinä ole niin helppoa kuin miltä se näyttää.

Maria Konstantinovna, joka oli palvellut kotiopettajattarena ylhäisissä perheissä ja siis tunsi hienon maailman tavat, vastasi:

— Niinpä niin! Uskotteko, ystäväiseni, Garatinskin herrasväellä oli se vaatimus, että piti välttämättömästi olla eri puku aamiaista ja päivällistä varten, ja siksi minulle, paitsi palkkaa, annettiin erikoisesti vaatetusapua.

Hän asettui Nadeshda Feodorovnan ja Katjan väliin, ikäänkuin sulkeakseen tyttärensä erilleen siitä vedestä, joka huuhtoi Nadeshda Feodorovnaa. Avatusta ovesta, joka oli merelle päin, näkyi joku uivan sadan askelen päässä uimahuoneesta.

— Äiti, se on meidän Kostja, — sanoi Katja.

— Ai, ai! — voivotteli Maria Konstantinovna säikähdyksissään. — Kuule, Kostja, — huusi hän, — käänny takaisin! Kostja, käänny takaisin!

Kostja, nelitoistavuotias poika, tahtoi rehennellä rohkeudellaan äitinsä ja sisarensa edessä, sukelsi ja ui edemmäksi, mutta alkoi väsyä ja kiiruhti takaisin, ja hänen totisista, jännittyneistä kasvonpiirteistään saattoi huomata, ettei hän luottanut voimiinsa.

— Ihan on pulassa noiden poikien takia, ystäväiseni! — sanoi Maria Konstantinovna rauhoittuen. — Sydän kurkussa saa odottaa, milloin ne taittavat niskansa. Voi, ystäväiseni, kuinka suloista ja samalla vaikeata on olla äiti! Silloin pelkää kaikkea.

Nadeshda Feodorovna pani olkihatun päähänsä ja syöksyi ulommas selälle päin. Hän ui nelisen syltä ja käännähti sitten selälleen. Hän näki nyt meren taivaanrantaan saakka, höyrylaivat, ihmiset rannalla, kaupungin, ja kaikki tämä, yhdessä helteen ynnä läpikuultavien, hyväilevien aaltojen kanssa, kiihdytti häntä ja kuiskasi hänelle, että tulee elää, elää… Läheltä pyyhkäisi ohi, tarmokkaasti halkoen aaltoja ja ilmaa, muuan purjevene: peräsimessä istuva mieshenkilö katseli häntä, ja Nadeshda Feodorovnasta oli mieluista, että häntä katseltiin…

Uituaan naiset pukeutuivat ja lähtivät yhdessä pois.

— Minulla on joka toinen päivä kuumetta, enkä siitä ole tullut sen laihemmaksi, — sanoi Nadeshda Feodorovna, nuoleksien merivedestä suolaisiksi käyneitä huuliaan ja hymysuin vastaten tuttavien tervehdyksiin. — Minä olen aina ollut lihava ja viime aikoina tainnut käydä entistäkin lihavammaksi.

— Se riippuu, ystäväiseni, taipumuksesta. Jos ei ole taipumista lihomiseen, niinkuin esimerkiksi minulla, niin eivät mitkään ruuat auta. Mutta nythän kastelitte hattunne.

— Ei se mitään, kyllä kuivaa.

Nadeshda Feodorovna näki taas valkopukuisia ihmisiä, jotka kävelivät rantalaiturilla ja puhuivat ranskaa; ja taas sykähti hänen rintansa riemusta, ja jälleen muistui hänen mieleensä jokin avara sali, jossa hän joskus oli tanssinut tai josta joskus ehkä oli uneksinut.

Maria Konstantinovna pysähtyi kotinsa portin ääreen ja pyysi häntä sisään.

— Tulkaa, ystäväiseni! — sanoi hän rukoilevalla äänellä ja samalla katsoi Nadeshda Feodorovnaa ikävystyneenä ja nähtävästi toivoen: ehkä hän kieltäytyy eikä tulekaan.

— Kernaasti, — vastasi Nadeshda Feodorovna. — Tiedättehän, kuinka mielelläni käyn teillä.

Ja hän astui sisään. Maria Konstantinovna pyysi istumaan, tarjosi hänelle kahvia ja voipullia, näytti albumistaan entisten oppilaittensa valokuvia — Garatinskin neidit, jotka olivat jo naimisissa, näytti myös Katjan ja Kostjan koulutodistukset; arvosanat olivat erittäin hyvät, mutta jotta ne näyttäisivät vieläkin paremmilta, valitti emäntä huoaten, kuinka vaikeata nykyään on opiskella kimnaasissa… Hän osoitti huomaavaisuutta vieraalleen, mutta samalla tämä häntä säälitti, ja hän kärsi siitä ajatuksesta, että Nadeshda Feodorovna voi läsnäolollaan epäedullisesti vaikuttaa Kostjan ja Katjan siveellisyyteen. Se oli kuitenkin hyvä asia, ettei Nikodim Aleksandritsh ollut kotona. Koska mieshenkilöt pitävät "tuollaisista", ajatteli hän, niin saattaisi Nadeshda Feodorovna epäedullisesti vaikuttaa Nikodim Aleksandritshiinkin.

Puhellessaan vieraansa kanssa Maria Konstantinovna muisti koko ajan, että tänä iltana pannaan toimeen yhteiskekkerit ja että von Coren oli hartaasti pyytänyt olemaan siitä puhumatta koira-apinoille, siis Lajevskille ja Nadeshda Feodorovnalle, mutta vahingossa pääsi Maria Kostantinovnan huulilta varomaton sana, ja hän punastui hiusmartoa myöten ja virkkoi hämillään:

— Tulette kai tekin?

VI.

Oli sovittu, että ajettaisiin seitsemän virstan päähän kaupungista etelään päin kulkevaa tietä ja jäätäisiin kahden pikku joen, Mustan ja Keltaisen, yhtymäpaikalla olevan maalaisravintolan tienoille ja siellä syötäisiin kalakeittoa. Lähdettiin liikkeelle kellon käydessä kuudetta. Etummaisina ajoivat rillavaunuissa Samoilenko ja Lajevski, heidän jäljestään tulivat linjaalirattaissa, kolme hevosta edessä, Maria Konstantinovna, Nadeshda Feodorovna, Katja ja Kostja, ja niiden hoidettavina olivat eväskori ja astiat. Seuraavissa ajoneuvoissa istuivat poliisiupseeri Kirilin ja nuori Atshmianov, saman kauppias Atshmianovin poika, jolle Nadeshda Feodorovna oli velkaa kolmesataa ruplaa, ja vastapäätä heitä, niska kumarassa ja jalat koukussa, istui Nikodim Aleksandritsh, pienehkö, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille. Viimeisinä ajoivat von Coren ja diakoni; jälkimäisellä oli jalkainsa juuressa kalakori.

— Oikealle! — huusi täyttä kurkkua Samoilenko, milloin vastaan ajoivat korkeat kaksipyöräiset kärryt tahi joku abhasialainen aasin selässä ratsastaen.

— Kahden vuoden kuluttua, kun saan kokoon tarvittavat varat ja sopivat miehet, lähden tutkimusretkelle, — puheli von Coren diakonille. — Kuljen pitkin rannikkoa Vladivostokista Beringinsalmelle ja sitten salmelta Jeniseivirran suulle. Piirrämme karttoja, tutkimme eläin- ja kasvikuntaa ja käymme laajaperäisesti käsiksi geologiaan ja suoritamme antropologisia ja etnografisia tutkimuksia. Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko seurata mukana vai ette.

— Mahdotonta, — sanoi diakoni.

— Minkätähden?

— Minä olen toisista riippuvainen, perheellinen mies.

— Vaimonne kyllä päästää teidät. Me turvaamme hänen toimeentulonsa. Vielä parempi, jos voisitte suostuttaa hänet yhteishyvän vuoksi rupeamaan nunnaksi! Sittenhän teistäkin voisi tulla munkki ja retkikuntamme lähetyspappi. Minä voin sen teille järjestää.

Diakoni oli vaiti.

— Oletteko jumaluusoppiinne hyvin perehtynyt?

— Enpä kehuttavasti.

— Hm… Sillä alalla en ollenkaan pysty teitä neuvomaan, sillä minä olen itsekin hyvin vähän perillä teologiasta. Antakaa minulle luettelo niistä kirjoista, joita tarvitsette, niin lähetän ne teille Pietarista ensi talvena. Myöskin olisi teidän luettava kirkon palveluksessa olleiden henkilöiden matkakertomuksia; näiden miesten joukossa tapaa usein hyviä etnologeja ja itämaisten kielten tuntijoita. Perehdyttyänne heidän kirjoitustapaansa teidän on helpompi käydä asiaan käsiksi. No, ja niin kauan kuin ei ole kirjoja, älkää hukatko aikaa, vaan alkakaa käydä luonani, opettelemme kompassin käyttämistä ja tutustumme meteorologiaan. Kaikkea sitä tarvitaan.

— Onhan se niinkin … jupisi diakoni vastaukseksi ja veti suunsa nauruun. — Olen hakenut papintointa Keski-Venäjällä, ja setäni, joka on rovasti, on luvannut myötävaikutustaan. Nyt jos lähtisin teidän mukaanne, huomaisi hän minun ihan turhanpäiten toimittaneen hänelle puuhaa.

— En ymmärrä epäröimistänne. Pysymällä edelleen tavallisena diakonina, jonka velvollisuutena on vain pyhäisin toimittaa jumalanpalvelusta ja muina päivinä levätä työstä, te vielä kymmenenkin vuoden perästä olette sama mikä nytkin, se vain eroa, että olette ehkä saanut viikset ja parran, sen sijaan että palattuanne näiden kymmenen vuoden kuluttua tutkimusretkeltä voisitte olla vallan toinen ihminen ja sitä tietoa rikkaampi, että olette tehnyt edes jotakin.

Naisten ajoneuvoista kuului kauhun ja ihastuksen huutoja. Vaunut kulkivat suoraan vuorenrinteeseen hakattua tietä ja kaikista näytti, että he kiitivät ikäänkuin korkealle seinään tehtyä hyllyä pitkin ja tuossa tuokiossa vierähtäisivät pohjattomaan kuiluun. Oikealla levisi aava meri, vasemmalla kohosi epätasainen ruskeanharmaa vuorenseinä, jossa näkyi mustia täpliä, punaisia suonia ja kiemuroivia juuria, ja ylhäältä kurkistivat alas puiden tuuheat havut ikäänkuin peläten ja uteliaisuudesta taipuneina yli jyrkänteen reunan. Tovin kuluttua taas kirkunaa ja naurua: piti ajaa vuorenseinästä ulkonevan suunnattoman kallion ohitse.

— En käsitä, miksi lemmossa kuljen teidän seurassanne, — virkkoi Lajevski. — Kuinka typerää ja joutavaa. Minun on matkustettava pohjoista kohti, paettava, pelastuttava, ja minä ties miksi lähdin näihin viheliäisiin kekkereihin.

— Katsos tuota näkyä! — sanoi hänelle Samoilenko, kun hevoset kääntyivät vasemmalle ja silmien eteen avautui Keltajoen laakso, jonka keskellä itse jokikin välkkyi — keltaisena, sameana, villinä…

— En siinä havaitse mitään hyvää, Sasha, — vastasi Lajevski. — Alati ihailemalla luontoa osoittaa vain oman mielikuvituksensa köyhyyttä. Verrattuna siihen, mitä minun mielikuvitukseni voi antaa, eivät kaikki nämä purot ja kalliot ole muuta kuin moskaa.

Ajoneuvot kulkivat jo pitkin joen rantaa. Korkeat vuoriset rannat lähenivät toisiaan vähitellen, laakso kapeni ja näytti edessäpäin solalta; vuoren, jonka viertä ajettiin, oli luonto kyhännyt kokoon suunnattomista kallioista, jotka painoivat toisiaan sellaisella tuhottomalla voimalla, että Samoilenko katsahtaessaan niihin joka kerran tahtomattaan ähkäisi. Jylhän kaunista vuorta leikkelivät paikoin kapeat halkeamat ja solat, joista matkailijoita vastaan henki tuoreutta ja salaperäisyyttä; solien kautta näkyi toisia vuoria, ruskeita, vaaleanpunaisia, sinipunertavia, savunharmaita tai kirkkaan valon kultaamia. Kuultiin joskus, kun kuljettiin rotkojen ohitse, veden putoavan jostakin korkealta ja solisevan kivien yli.

— Äh, noita kirottuja vuoria, — huokaili Lajevski, — kuinka olenkaan niihin kyllästynyt!

Siinä paikassa, missä Mustajoki yhtyi Keltajokeen ja sen musteentapainen vesi likasi keltaista vettä, rynnistäen sitä vastaan, kohosi syrjemmällä tiestä tataari Kerbalain mökki, Venäjän lippu katolla liehumassa, ja nimikilpeen oli liidulla kyhätty: "Hauska ravintola." Ympärillä oli säleaidalla suojattu pieni puutarha, jossa oli pöytiä ja penkkejä, ja keskellä vaivaista, okaista pensastoa yleni ainokainen kypressi, kaunis ja tumma.

Kerbalai, pieni, vikkelä tataari, yllään sininen paita ja valkoinen vyöliina, seisoi tiellä ja pannen kädet vatsalleen teki syvän kumarruksen ajoneuvoja kohden ja hymyili väläyttäen valkohohtoisia hampaitaan.

— Terve, Kerbalaika! — huusi hänelle Samoilenko. — Me ajamme vähän loitommas, tuo sinä sinne teekeittiö ja tuoleja! Joutuin!

Kerbalai nyökäytti kerittyä päätään, samalla jotakin mutisten, mutta vain viimeisissä ajoneuvoissa istuvat saattoivat kuulla: "on taimenia, teidän ylhäisyytenne".

— Tuo, tuo! — sanoi hänelle von Coren.

Kuljettuaan noin viidensadan askelen päähän ajoneuvot pysähtyivät. Samoilenko valitsi pienen nurmikon, jossa oli hajallaan siellä täällä istuimiksi sopivia kiviä ja lojui tuulen kaatama puu, pörröiset juuret maasta esiin vääntyneinä ja havuneulaset kuivettuneina keltaisiksi. Joen poikki oli kyhätty hirsistä huojuva silta, ja vastapäätä toisella rannalla oli neljän matalahkon paalun varassa pieni vaja maissin kuivaamista varten, sentapainen kuin sadussa mökki, jota kannattivat kananjalat; sen ovelta johtivat alas tikapuut.

Ensi vaikutelma oli kaikilla sellainen, ettei täältä enää ikänä päästä pois. Kaikilla tahoilla, minne vain katsoi, kohosivat ja työntyivät vastaan vuoret, ja hyvin nopeasti läheni mökin ja tumman kypressin taholta illan varjo, jonka takia Mustajoen kapea, mutkainen sola näytti yhä kapeammalta ja vuoret korkeammilta. Selvästi kuului, kuinka joki reuhtoi ja kaskaat lakkaamatta sirisivät.

— Hurmaavaa! — virkkoi Maria Konstantinovna, hengähtäen syvään ihastuksesta. — Lapset, katsokaa kuinka kaunista! Mikä hiljaisuus!

— Todellakin, hyvin kaunista, — myönsi Lajevski, jota maisema miellytti ja joka katsellessaan taivasta ja sitten tataarin mökistä nousevaa sinistä savupatsasta äkkiä tunsi alakuloisuutta. — Niin, kaunista on! — toisti hän.

— Ivan Andreitsh, kuvatkaa tämä maisema! — pyysi Maria Konstantinovna hempeämielisesti.

— Mitä varten? — kysyi Lajevski. — Vaikutelma on parempi kaikkia kuvauksia. Sitä värien ja äänien moninaisuutta, jonka jokainen saa vaikutelmissa luonnolta, vatvovat kirjailijat muodottomaksi, tuntemattomaksi vääristyneenä.

— Jokohan? — kysäisi von Coren kylmästi, valittuaan itselleen kaikkein isoimman kiven veden läheisyydessä ja koettaen kavuta sille ja istuutua. — Jokohan? — toisti hän, katsoen tiukasti Lajevskiin. — Entä Romeo ja Julia? Entä Pushkinin Ukrainan yö? Luonto saa tulla ja kumartaa maahan asti.

— Ehkä niin … myönsi Lajevski, joka oli liian laiska viitsiäkseen ajatella ja väittää vastaan. — Kuitenkin, — lausui hän kotvan odotettuaan, — mitä itse asiassa on Romeo ja Julia? Kaunis, runollinen, pyhä rakkaus on vain kuin ruusuja, joilla tahdotaan peittää mätää. Romeo on samanlainen elukka kuin kaikki muutkin.

— Mistä hyvänsä teidän kanssanne puhuu, johdatte te kaikki…

Von Coren katsahti Katjaan ja jätti kesken.

— Mihin minä johdan? — kysyi Lajevski.

— Jos teille sanoo esimerkiksi: "kuinka viinirypäleterttu on kaunis!" niin te tokaisette: "mutta kuinka ruma se on, kun se pureksitaan ja sulatetaan vatsassa". Mitä toimittaa sellainen puhuminen? Ei se ole mitään uutta … yleensä vain kummallinen tapa.

Lajevski tiesi, ettei hän ollut von Corenin suosiossa, ja sentähden pelkäsi häntä ja tunsi hänen ollessaan läsnä ikäänkuin kaikkien olisi ollut ahdasta ja ikäänkuin selän takana olisi seisonut joku. Hän ei vastannut mitään, vaan astui syrjään ja katui, että oli lähtenyt mukaan.

— Herrat, mars hakemaan risuja valkeaan! — komensi Samoilenko.

Kaikki hajaantuivat, kuka minnekin, ja paikalle jäivät vain Kirilin, Atshmianov ja Nikodim Aleksandritsh. Kerbalai toi tuoleja, levitti nurmelle maton ja laski sille muutamia viinipulloja. Kirilin, pitkäkasvuinen, muhkea mies, joka ilmoista huolimatta käytti palttinamekkonsa päällä upseeriviittaa, muistutti ylpeällä ryhdillään, arvokkaalla astunnallaan sekä matalalla, hieman käheällä äänellään nuorenpuoleisia pikkukaupungin poliisimestareita. Hänen kasvonsa näyttivät murheellisilta ja unisilta, ikäänkuin hänet vastikään olisi vasten tahtoaan herätetty.

— Mitä sinä toit sieltä, aasi? — kysyi hän Kerbalailta, lausuen verkkaan joka sanan. — Käskin sinun tuoda kvareli-viiniä, mutta mitä sinä toit, tataarilaiskuono? Häh?

— Meillä on paljon omaa viiniä, Jegor Alekseitsh, — huomautti arasti ja kohteliaasti Nikodim Aleksandritsh.

— Kuinka? Mutta minä tahoon, että minunkin viiniäni pitää olla. Otan osaa kekkereihin ja otaksun siis, että minullakin on oikeus maksaa osaltani. Niin otaksun! Tuo kymmenen pulloa kvarelia!

— Miksi niin paljon? — ihmetteli Nikodim Aleksandritsh tietäen, ettei
Kirinillä ollut rahaa.

— Kaksikymmentä pulloa! Kolmekymmentä! — huusi Kirilin.

— Antaa olla, tuokoon, — kuiskasi Atshmianov Nikorim
Aleksandritshille, — minä maksan.

Nadeshda Feodorovna oli iloisella, vallattomalla päällä. Häntä halutti hyppiä, nauraa, huutaa, ärsyttää, keikailla. Yllään huokeahintainen, sinisilmäisestä pumpulikankaasta tehty puku, jalassa punaiset tohvelit ja ennenmainittu olkihattu päässä hän oli mielestänsä pieni, yksinkertainen, kevyt ja leijaileva kuin perhonen. Hän juoksi notkuvalle sillalle ja katseli kotvasen veteen, jotta olisi alkanut päätä huimata, sitten hän huudahti ja juoksi nauraen toiselle rannalle kuivuuvajan luo, ja hänestä näytti, että kaikki mieshenkilöt, yksinpä Kerbalaikin, ihaillen katselivat häntä. Kun äkkiä yllättäneessä hämärässä puut ja vuoret, hevoset ja ajoneuvot sulivat yhteen ja tataarilaismökin ikkunoista pilkahti esille tulta, kiipesi hän kivien ja okaisten pensasten välitse polveilevaa polkua pitkin vuorelle ja istahti kivelle. Alhaalla paloi jo nuotio. Sen ääressä liikkui, hihat ylös käärittyinä, diakoni, ja hänen pitkä, musta varjonsa kierteli säteenä valkean ympärillä, kun hän heitteli nuotioon risuja ja hämmenteli pataa pitkään keppiin sidotulla lusikalla. Samoilenko, kasvot kuparinpunaisina, hääräili siellä myös kuin omassa keittiössään ja huusi tuikeasti:

— Missä suola on, hyvät herrat? Unohtui tietenkin? Ja mitä te kaikki siinä istua nökötätte kuin mitkäkin paroonit, ja minä saan tässä yksin puuhata?

Tuulenkaatopuulla istuivat rinnakkain Lajevski ja Nikodim Aleksandritsh ja katselivat miettiväisinä. Maria Konstantinovna, Katja ja Kostja ottivat esille korista teevehkeet ja lautaset. Von Coren käsivarret ristissä ja toinen jalka kivellä seisoi rannalla lähellä vedenrajaa ja mietti jotakin. Nuotion luomat punaiset läikät yhdessä varjojen kanssa kiertelivät maanpinnalla tummien ihmishahmojen vaiheilla, värähtelivät vuorilla, puissa, sillalla; toisella puolella jyrkkä, veden uurtama rantaäyräs oli kokonaan valaistu, näytti iskevän silmää ja kuvastui veteen, ja vuolaasti virtaava, myllertävä vesi repi kappaleiksi heijastuksen.

Diakoni lähti noutamaan kaloja, joita Kerbalai rannalla puhdisti ja pesi, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

"Voi sentään, kuinka ihanaa!" ajatteli hän. "Ihmiset, kivet, tuli, hämärä, maassa lojuva puu — ei mitään sen enempää, mutta kuinka ihanaa silti!"

Toisella rannalla ilmestyi kuivuuvajan luo joitakin tuntemattomia ihmisiä. Kun valo häilähteli ja savu painautui sille puolelle, ei näitä ihmisiä voinut heti täysin eroittaa, vaan siellä näkyi milloin karvalakki ja harmaa parta, milloin sininen paita, milloin ryysyt olkapäästä polviin ja tikari poikkipuolin vatsalla, milloin taas nuoret, tummaveriset kasvot mustine kulmakarvoineen, jotka olivat niin tuuheat ja silmäänpistävät kuin hiilellä piirustetut. Viisi heistä istahti piiriin nurmelle, toiset viisi menivät kuivuuvajaan. Yksi pysähtyi ovessa selin tuleen ja pannen kädet selän taakse alkoi kertoa jotakin hyvin mielenkiintoista, sillä Samoilenkon heitettyä risuja tuleen, joka siitä leimahtaen räiskäytti säkeniä ja kirkkaasti valaisi kuivuuvajan, näkyi ovesta tuijottamassa kaksi rauhallista naamaa, ilmaisten innostunutta tarkkaavaisuutta, ja piiriin istuutuneet kääntyivät taaksepäin kuuntelemaan kertomusta. Vähän myöhemmin virittivät piirissä istujat hiljaisin äänin soinnukkaan pitkäveteisen laulun, joka muistutti suuren paaston aikana kirkossa veisattavaa virttä… Kuunnellessaan heitä diakoni ajatteli, mikä hän on miehiään kymmenen vuoden kuluttua, kun hän palaa tutkimusretkeltä: nuori lähetyspappi, kirjailija, jolla on kuuluisa nimi ja kunniakas menneisyys; hänestä tehdään arkkimandriitti, sitten piispa; hän toimittaa tuomiokirkossa jumalanpalvelusta: päässä kultahiippa hän astuu pyhimyskuvaa kantaen alttarin eteen lavalle, korottaa kolmihaaraisen ja kaksihaaraisen kynttilänjalan, valaisee niillä suurta kansanpaljoutta ja julistaa: "Holho taivaasta, Herra, tätä viinipensasta, katso lempeästi sen puoleen ja lähesty sitä, ja oikea kätesi istuttakoon sen!" Ja enkelimäisin äänin lapset veisaavat vastaan: "Pyhä jumala…"

— Diakoni, missä kalat ovat? — kuului Samoilenkon ääni.

Palattuaan nuotion luo diakoni kuvitteli, että kuumana heinäkuun päivänä astuu pölyistä tietä kirkollinen juhlakulkue: edellä talonpojat kantavat kirkkolippuja, eukot ja tytöt pyhäinkuvia, heti seuraavat kuoripojat ja lukkari poski sidottuna ja oljenkorsia hiuksissa, sitten järjestyksessä hän, diakoni, hänen jäljestään pappi kalotti päässä ristiä kantaen, ja takana pöllyttää joukko ukkoja, akkoja, poikia; joukossa ovat papin ja diakonin vaimot huivit päässä. Kuoripojat laulavat, lapset kirkuvat, peltopyyt piipottavat, leivot visertävät… Kulkue pysähtyy, ja siunattua vettä vihmotaan karjan päälle… Kuljetaan edelleen ja polvistumalla rukoillaan sadetta. Sitten syödään, jutellaan…

"Niin, hyvää on sekin…" ajatteli diakoni.

VII.

Kirilin ja Atshmianov kiipesivät vuorelle polkua myöten, Atshmianov jättäytyi jälkeen ja pysähtyi, mutta Kirilin astui Nadeshda Feodorovnan luo.

— Hyvää iltaa! — virkkoi hän tervehtien sotilaan tapaan.

— Hyvää iltaa.

— Niinpä niin! — lausui Kirilin, katsoen taivasta kohden ja miettien.

— Mitä niinpä niin? — kysyi Nadeshda Feodorovna, oltuaan hetken vaiti ja huomattuaan, että Atshmianov piti heitä kumpaakin silmällä.

— Niinpä siis, — puheli upseeri verkkaan, — rakkautenne kuihtuu ennenkuin on ehtinyt kukkaan puhjeta, niin sanoakseni. Miten on tämä ymmärrettävä? Oliko se teidän puoleltanne keimailua tavallaan, vai pidättekö minua tyhjäntoimittajana, jota kohtaan voi menetellä mielensä mukaan?

— Se oli hairahdus! Jättäkää minut! — lausui Nadeshda Feodorovna jyrkästi, katsoen häneen pelokkaasti tänä ihanana, hurmaavana iltana ja kysyen itseltään hämillään: "onko todella ollut hetki, jolloin tuo mies minua miellytti ja pääsi niin läheiseksi?"

— Niin vainen! — virkkoi Kirilin; hän seisoi kotvan mätään puhumatta, mietti ja jatkoi: — Mitähän tuosta? Odottakaamme, kunnes tulette paremmalle päälle, mutta toistaiseksi rohkenen vakuuttaa teille, että olen kunnon ihminen enkä salli kenenkään sitä epäillä. Minun kanssani ei leikitellä! Hyvästi!

Hän tervehti sotilaallisesti ja astui syrjään, raivaten tietä pensasten läpi. Hetken kuluttua lähestyi arastellen Atshmianov.

— Tänään on kaunis ilta! — virkkoi hän hieman murtaen armenialaiseen tapaan.

Hän oli koko pulska ulkomuodoltaan, kävi muodinmukaisesti puettuna, käyttäytyi luontevasti, kuten hyvinkasvatettu nuorukainen, mutta Nadeshda Feodorovna ei pitänyt hänestä sentähden, että hän oli velkaa tämän isälle kolmesataa ruplaa; myöskään ei hänestä ollut mieleen, että kekkereihin oli osalliseksi päästetty puotilainen, ja hänestä oli kiusallista, että Atshmianov lähestyi häntä juuri tänä iltana, jolloin hänen sielussaan oli niin puhdasta.

— Kekkerit ovat onnistuneet ylimalkaan hyvin, — sanoi Atshmianov hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Niin, — myönsi Nadeshda Feodorovna, ja ikäänkuin juuri tällä hetkellä olisi muistunut hänelle mieleen, virkkoi hän yliolkaisesti: — Niin tuota, sanokaapa siellä kaupassanne, että Ivan Andreitsh käy näinä päivinä suorittamassa ne kolmesataa ruplaa … tai minkäverran sitä lienee.

— Olen valmis antamaan vielä kolmesataa, kunhan ette joka päivä muistuta tuosta velasta. Jättäkäämme tuo proosa!

Nadeshda Feodorovna naurahti; hänelle tuli mieleen naurettava ajatus, että jos hän olisi ollut riittämättömän siveellinen ja tahtonut, olisi hän hetkessä voinut vapautua velastaan. Jospa esimerkiksi tältä kauniilta, nuorelta houkalta panisi pään pyörälle! Kuinka se itse asiassa olikin naurettavaa, tyhmää ja hurjaa! Ja hän tunsi äkkiä halua hurmata, riistää puhtaaksi, hyljätä ja sitten katsoa, mitä tuosta tulisi.

— Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo, — virkkoi Atshmianov arasti. — Varokaa Kiriliniä. Hän kertoo kaikkialla teistä mitä kamalimpia juttuja.

— Minua ei huvita tietää, mitä mikin aasinpää minusta kertoo, — vastasi Nadeshda Feodorovna kylmästi, ja hänet valtasi äkkiä levottomuus, ja naurettava ajatus pitää tuota nuorta, kaunista Atshmianovia lelunaan oli kadottanut viehätyksensä.

— Täytyy jo mennä alas, — sanoi hän. — Minua kutsutaan.

Alhaalla oli kalakeitto jo valmiina. Sitä kaadettiin lautasille ja syötiin niin hartaasti kuin vain ulkoilmakekkereissä on tavallista; ja kaikista maistui kalakeitto erittäin hyvältä, ja kaikki olivat sitä mieltä, etteivät he olleet kotona milloinkaan syöneet mitään niin herkullista. Kuten tällaisissa kekkereissä on tavallista, sai ruokaliinojen, myttyjen, tarpeettomien, tuulessa liehuvien rasvaisten paperien paljous sellaista sekasotkua aikaan, etteivät osanottajat tienneet missä kenenkin lasi ja leipäpala olivat; he kaatoivat viiniä matolle tai polvilleen, pudottivat maahan suolaa, ja ympärillä oli pimeä eikä nuotiokaan enää loimunnut niin kirkkaasti eikä kukaan viitsinyt nousta heittämään risuja tuleen. Kaikki joivat viiniä ja Kostjalle ja Katjallekin annettiin puoli juomalasillista. Nadeshda Feodorovna joi koko lasillisen, sitten toisen, päihtyi ja unohti koko Kirilinin.

— Erinomaiset kekkerit, hurmaava ilta, — sanoi Lajevski riemastuen viinin vaikutuksesta, — mutta sittenkin pitäisin hyvää talvea kaikkea tätä parempana. "Majavainen kaulus hopeaisna pakkasessa loistaa."

— Kullakin oma makunsa, — huomautti von Coren.

Lajevskin tuli paha olla: selkää paahtoi nuotiosta hohtava kuumuus, rintaa ja kasvoja von Corenin viha; ja tämä viha, lähtien viisaasta ja säällisestä miehestä, jolla luultavasti oli perusteellinen syykin vihata, alensi ja lannisti häntä, ja kykenemättä sitä vastustamaan hän lausui mielistelevällä äänellä:

— Minä rakastan intohimoisesti luontoa ja säälin, etten ole luonnontutkija. Minä kadehdin teitä.

— Minäpä en sääli enkä kadehdi, — virkkoi Nadeshda Feodorovna. — En ymmärrä, kuinka voi tosissaan työskennellä turilasten ja koppakuoriaisten tutkimisesssa sillä aikaa kun kansa kärsii.

Lajevski kannatti hänen mielipidettään. Hän ei ollut yhtään perillä luonnontieteistä eikä sentähden koskaan ollut voinut kärsiä muurahaisten tuntosarvia ja torakoiden koipia tutkivien miesten mahtipontista äänensävyä ja viisasta, syvämielistä ulkomuotoa, ja häntä oli aina suututtanut se, että nämä ihmiset, tuntosarvien, koipien ja jonkin alkuliman (hän oli ties miksi kuvitellut tätä alkulimaa osterin muotoiseksi) nojalla ottavat ratkaistaksensa ihmisen alkuperää ja elämää koskevia kysymyksiä. Mutta Nadeshda Feodorovnan sanoissa oli kuulostavinaan valhetta, ja vain inttääkseen vastaan hän lausui:

— Tähdellistä eivät ole koppakuoriaiset, vaan johtopäätökset!

VIII.

Myöhään, kellon jo käydessä kahtatoista, alettiin laittautua ajoneuvoihin kotimatkaa varten. Kaikki istuivat jo paikoillaan, eikä puuttunut muita kuin Nadeshda Feodorovna ja Atshmianov, jotka joen tuolla puolen juoksivat tippasilla ja nauroivat.

— Arvoisa herrasväki, joutukaa! — huusi heille Samoilenko.

— Ei pitäisi naisille antaa viiniä, — lausui von Coren hiljakseen.

Kekkereiden, von Corenin vihan ja omien ajatusten väsyttämänä Lajevski lähti Nadeshda Feodorovnaa vastaan, ja kun tämä iloisena, tuntien itsensä keveäksi kuin höyhen, hengästyneenä ja nauraa hohottaen otti häntä molemmista käsistä ja laski päänsä hänen rintaansa vasten, peräytyi hän askelen ja virkkoi tylysti:

— Sinä käyttäydyt ihan kuin … yleinen nainen. Sattui tulemaan kovin raa'asti sanotuksi, ja hänen tuli sääli Nadeshda Feodorovnaa. Hänen vihaisista, väsyneistä kasvoistaan Nadeshda Feodorovna voi lukea sekä vihaa että sääliä ja suuttumusta, ja äkkiä hänen mielensä masentui. Hän käsitti, että oli mennyt liiallisuuteen, käyttäytynyt liian vapaasti ja käyden surulliseksi, tuntien itsensä raskaaksi, paksuksi, töykeäksi ja pöhnäiseksi istahti ensinnä eteen sattuneihin ajoneuvoihin yhdessä Atshmianovin kanssa. Lajevski istuutui samoihin ajoneuvoihin Kirilinin, eläintieteilijä Samoilenkon ja diakoni naisten seuraan, ja matkue lähti liikkeelle.

— Sellaisia ne ovat koira-apinat … alkoi von Coren, kääriytyen levättiinsä ja peittäen silmänsä. — Kuulithan, hän ei tahtoisi tutkia turilaita ja koppakuoriaisia sentähden, että kansa kärsii. Samaan tapaan arvostelevat meikäläisiä kaikki koira-apinat. Viekas, kymmenessä polvessa ruoskalla ja nyrkillä pelotettu orjanheimo! Se vapisee, tuntee sääliä ja suitsuttaa vain väkivallan edessä, mutta päästä koira-apina vapaalle alueelle, missä sen ei tarvitse pelätä kenenkään niskaansa tarraavan, silloin se kyllä osaa rehennellä ja näyttää mikä hän on miehiään. Katso, kuinka rohkea se on taulunäyttelyissä, museoissa, teattereissa tahi arvostellessaan tiedettä: suurentelee, nousee takajaloilleen, sättii, arvostelee… Orjan piirre — täytyy välttämättömästi arvostella! Paneppa merkille: vapaiden ammattien harjoittajia sätitään useammin kuin petkuttajia — se johtuu siitä, että yleisö on kolmeksi neljännekseksi orjia, samanlaisia koira-apinoita. Sitä ei tapahdu, että orja ojentaisi sinulle kätensä ja lausuisi vilpittömän kiitoksensa, kun teet työtä.

— En ymmärrä, mitä oikein tahdot! — sanoi Samoilenko haukotellen. — Naisparkaa halutti yksinkertaisuudessaan puhella kanssasi viisaista asioista, ja heti sinä teet johtopäätöksen. Olet suuttunut mieheen jostakin, ja summamutikassa saa naisparkakin kyytiä. Hän on oikein hyvä nainen.

— Ole jo! Tavallinen leipäsusi, irstas ja paheellinen. Kuule, Aleksander Daviditsh, kun sinä kohtaat yksinkertaisen maalaisvaimon, joka ei asu miehensä luona, joka ei tee mitään ja joka vain hihittää ja hahattaa, niin sanot hänelle: mene työhön. Miksi sitten tässä kohden arastelet ja pelkäät lausua totuutta? Senkötähden vain, että Nadeshda Feodorovna on virkamiehen eikä matruusien pitohelluna?

— Mitä minun olisi hänelle tehtävä? — kivahti Samoilenko. — Selkäänkö annettava, vai?

— Pahetta ei ole mairiteltava. Me tuomitsemme pahetta vain selän takana, mikä on samaa kuin heristää nyrkkiä taskussa. Minä olen eläintieteilijä tahi sosiologi, mikä on aivan samaa, sinä lääkäri; yhteiskunta luottaa meihin; velvollisuutemme on huomauttaa sille sitä hirmuista turmiota, joka uhkaa sitä ja tulevia sukupolvia Nadeshda Ivanovnan kaltaisten naikkosten olemassaolon takia.

— Feodorovnan, — oikaisi Samoilenko. — Ja mitä yhteiskunnan pitäisi puolestaan tehdä?

— Senkö? Se on sen oma asia. Minusta on suorin ja varmin keino — käyttää väkivaltaa. Hänet on järjestysvallan toimesta lähetettävä miehensä luo, ja jos tämä ei ota häntä vastaan, on hänet toimitettava pakkotyöhön tahi johonkin ojennuslaitokseen.

— Oih! — huoahti Samoilenko; tovin vaiti oltuaan hän sitten kysyi hiljaisella äänellä: — Sanoit tässä eräänä päivänä, että sellaiset ihmiset, kuin Lajevski, ovat hävitettävät… Sanoppa, jos nyt esimerkiksi valtio tahi yhteiskunta antaisi sinulle toimeksi toimittaa hänet pois, tekisitkö sen?

— Käsi ei suinkaan vavahtaisi.

IX.

Kotiin tultua Lajevski ja Nadeshda Feodorovna astuivat pimeihin, tukahuttaviin huoneisiinsa. Molemmat olivat vaiti. Lajevski sytytti kynttilän, Nadeshda Feodorovna istuutui ja riisumatta viittaansa ja hattuansa katsoi häneen suruisin, syyllisin silmin.

Lajevski ymmärsi hänen odottavan selitystä; mutta selityksen antaminen olisi ollut ikävää, hyödytöntä ja väsyttävää, ja sydäntä ahdisti tieto siitä, ettei hän ollut hillinnyt itseään, vaan oli sanonut hänelle raakuuden. Taskussa sattui hänelle käteen kirje, jonka hän oli joka päivä aikonut lukea Nadeshda Feodorovnalle, ja hän ajatteli, että jos hän nyt näyttää tämän kirjeen hänelle, johtaa se hänen huomionsa muuanne.

"On jo aika selvittää välimme", ajatteli hän. "Annan hänelle; tulkoon mikä on tullakseen."

Hän otti taskustaan kirjeen ja antoi sen Nadeshdalle.

— Lue, se koskee sinua.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa ja kävi pimeässä sohvalle pitkäkseen ilman päänalusta. Nadeshda Feodorovna luki kirjeen, ja hänestä näytti ikäänkuin katto olisi painunut ja seinät siirtyneet lähemmäksi. Kävi äkkiä ahtaaksi, pimeäksi, pelottavaksi. Hän risti nopeasti silmiään ja virkkoi:

— Suo, Herra, rauha … suo, Herra, rauha… Ja ratkesi itkuun.

— Vanja! — huusi hän. — Ivan Andreitsh!

Vastausta ei tullut. Luullen Lajevskin tulleen huoneeseen ja seisovan hänen tuolinsa takana, hän nyyhkytti kuin lapsi ja puheli:

— Mikset ennemmin sanonut minulle, että hän on kuollut? En olisi lähtenyt kekkereihin, en olisi nauranut niin paljon… Herrat lausuivat minulle typeryyksiä. Mikä synti! Pelasta minut, Vanja, pelasta minut… Olen menettänyt järkeni… Minä olen hukassa…

Lajevski kuuli hänen nyyhkytyksensä. Hänen olonsa oli sietämättömän tukahuttava, ja sydän jyskytti hirmuisesti. Ahdistuksissaan hän nousi, seisoi kotvasen keskellä huonetta, hapuroi pimeässä pöydän luona nojatuolia ja istahti siihen.

"Tämä on vankila…" ajatteli hän. "Pitää lähteä pois… Minä en kestä…"

Oli jo myöhäistä mennä pelaamaan korttia, ravintoloita ei kaupungissa ollut. Hän kävi jälleen pitkälleen ja tukki korvansa, ettei olisi kuullut nyyhkytyksiä, mutta äkkiä hän muisti, että Samoilenkon luo sopi kyllä mennä. Jotta ei tarvitsisi kulkea Nadeshda Feodorovnan ohi, pujahti hän ikkunan kautta puutarhaan, kiipesi aidan yli ja lähti pitkin katua. Oli pimeä. Vastikään oli saapunut joku höyrylaiva, tulista päättäen iso matkustajalaiva ..

Ankkurikettinki ratisi. Rannasta lähti punainen tuli nopeasti lipumaan laivaa kohden: se oli tullivene.

"Siellä ne nukkuvat matkustajat hyteissään…" ajatteli Lajevski, ja hänen kävi kateeksi toisten lepo.

Ikkunat olivat Samoilenkon talossa auki. Lajevski katsoi yhdestä ikkunasta sisään, sitten toisesta: huoneissa oli pimeää ja hiljaista.

— Aleksander Daviditsh, nukutko? — huhuili hän. — Aleksander
Daviditsh!

Kuului yskimistä ja huolestunut huudahdus:

— Ken siellä? Mitä lempoa?

— Minä se olen, Aleksander Daviditsh. Suo anteeksi.

Hetkisen kuluttua avautui väliovi; pyhimyslampusta tuikahti pehmoinen valo, ja Samoilenkon valkopukuinen jättiläisvartalo, valkoinen yömyssy päässä, tuli näkyviin.

— Mitä sinä haet? — kysyi hän unisena raskaasti hengittäen ja kyhnien itseään. — Maltas nyt, heti minä avaan.

— Älä vaivaa itseäsi, minä kömmin ikkunasta… Lajevski kiipesi ikkunasta sisään ja lähestyttyään Samoilenkoa tarttui hänen käteensä.

— Aleksander Daviditsh, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — pelasta minut! Pyydän sinua, rukoilen, ymmärrä minua! Asemani on sietämätön. Jos se jatkuu vielä pari päivää, kuristan itseni kuin … kuin koiran!

— Maltahan… Mikäs sinua oikeastaan vaivaa?

— Sytytä kynttilä.

— Oh-oh… huokasi Samoileko, pannen kynttilään tulta. — Siunaa ja varjele… Kello käy jo kahta, veikkonen.

— Suo anteeksi, mutta minä en voi istua kotona, — virkkoi Lajevski, tuntien valosta ja Samoilenkon läsnäolosta suurta huojennusta. — Sinä, Aleksander Daviditsh, olet ainoa, paras ystäväni… Kaikki toivoni on sinussa. Jos tahdot tahi et, pelasta Jumalan nimessä. Minun täytyy kaikin mokomin matkustaa täältä pois. Lainaa minulle rahaa!

— Herra siunatkoon! — huokasi Samoilenko, kyhnien itseään. — Heräsin ja kuulen, laiva huutaa tuloaan, sitten sinä… Paljonkos tarvitset?

— Vähintäänkin kolmesataa ruplaa. Hänelle on jätettävä sata ja itse tarvitsen matkalle kaksisataa… Olen sinulle velkaa jo lähes neljäsataa, mutta minä lähetän kaikki … kaikki.

Samoilenko kourasi yhteen käteen molemmat poskipartansa, levitti jalat haralleen ja vaipui mietteisiin.

— Ja-ah … urahti hän miettiväisenä. — Kolmesataa… Mutta minulla ei ole niin paljoa. Pitää ottaa joltakin lainaksi.

— Lainaa Herran tähden! — virkkoi Lajevski, nähden Samoilenkon muodosta, että hän tahtoo antaa rahaa ja ehdottomasti antaakin. — Lainaa, minä varmasti maksan takaisin. Lähetän Pietarista, heti kun tulen sinne. Siitä saat olla huoleti. Kuulehan, Sasha, — virkkoi hän elpyneenä — juodaanpas viiniä!

— Miksei, juodaan vaan. Mentiin ruokasaliin.

— Entä, kuinka käy Nadeshda Feodorovnan? — kysyi Samoilenko, tuoden pöytään kolme pulloa viiniä ja lautasellisen persikoita. — Jääkö hän tänne?

— Kaikki järjestän, kaikki järjestän… — vastasi Lajevski, tuntien odottamattoman riemunpuuskan täyttävän rintansa. — Minä sitten lähetän hänelle rahaa, hän matkustaa luokseni… Siellä sitten selvitämme suhteemme. Terveydeksesi, jalo ystävä.

— Älähän kiirehdi! — sanoi Samoilenko. — Ryyppäähän ensinnä tätä. Se on omasta viinitarhastani. Tämä pullo taas on Navaridzen viinitarhan tuotetta, tämä Ahatulovin… Maista kaikkia kolmea lajia ja sano peittelemättä… Minun on vähän niinkuin hapahkoa? Miltä sinusta tuntuu? Eikö ole?

— Niin on. Hyvinpä minua lohdutit, Aleksander Daviditsh. Kiitos … oikein elvyin.

— Onko hapahkoa?

— Lempo hänet tietää, minä en. Mutta sinä olet mitä mainioin, erinomainen mies!

Katsoen häntä kalpeihin, kiihtyneihin, hyvänsävyisiin kasvoihin Samoilenko muisti von Corenin mielipiteen, että tuollaiset on poistettava, ja Lajevski näytti hänestä heikolta, turvattomalta lapselta, jota jokainen voi loukata ja sortaa.

— Kun sinä tulet sinne, niin sovi äitisi kanssa, — sanoi hän. — Näin ei ole hyvä.

— Kyllä, kyllä, välttämättä.

Oltiin kotvasen vaiti. Kun ensimmäinen pullo oli juotu, virkkoi
Samoilenko:

— Voisit sopia von Coreninkin kanssa. Mitä mainioimpia, viisaimpia miehiä kumpainenkin, ja kyräilette toisiinne kuin sudet.

— Kyllä hän on kaikkein viisain, mainioin mies, — myönsi Lajevski, tällä haavaa valmiina kaikkia kiittämään ja kaikille anteeksi antamaan. — Hän on merkillinen mies, mutta minun on mahdotonta hyväksyä hänen mielipiteitään. Ei, siksi erilaiset ovat luonteemme. Minä olen veltto, heikko, alistuvainen luonne; ehkä hyvänä hetkenä ojentaisinkin hänelle käteni, mutta hän kääntyisi kuitenkin minusta pois … halveksivasti.

Lajevski hörppi viiniä, astahti nurkasta nurkkaan ja jatkoi, seisoen keskellä lattiaa:

— Minä ymmärrän mainiosti von Corenia. Hän on kova, voimakas, despoottinen luonne. Olethan kuullut, hän hokee yhtenään tutkimusretkestä, eikä se ole tyhjää puhetta. Hänellä pitää olla erämaa, kuutamoyö: ympärillä teltoissa ja avotaivaan alla nukkuvat hänen nälkäiset ja sairaat, vaivaloisten päivämatkojen rasittamat kasakkansa, oppaansa, kantajansa, lääkärinsä, pappinsa, hän yksin vain ei nuku, vaan istuu kuten Stanley kokoonpantavalla tuolilla ja tuntee itsensä erämaan valtiaaksi ja näiden ihmisten herraksi. Hän kulkee kulkemistaan jonnekin, miehet vaikeroivat ja kuolevat toinen toisensa jälkeen, hän vain kulkee eteenpäin, viimein hän sortuu itsekin, mutta jää kuitenkin erämaan despootiksi ja valtiaaksi, koska hänen hautaristinsä on karavaanien nähtävänä kolmen-, neljänkymmenen peninkulman päässä ja vallitsee erämaata. Säälin, ettei tämä mies ole sotapalveluksessa. Hänestä tulisi erinomainen, nerokas sotapäällikkö. Hänessä olisi miestä hukuttamaan ratsuväkensä virtaan ja laatimaan ruumiista sillan, ja sellainen rohkeus on sodassa enemmän tarpeen kuin linnoitustaidot ja taktiikat. Oi, minä ymmärrän hänet niin hyvin! Sano, minkätähden hän tuhlaa varojansa oleskelemalla täällä? Mitä hän täältä kaipaa?

— Hän tutkii meren eläimistöä.

— Ei, ei, veikko, ei! — huokasi Lajevski. — Laivalla kertoi minulle eräs matkustavainen tiedemies, että Musta meri on köyhä eläimistä ja että sen syvyydessä veden rikkivetyisyyden takia elimellinen elämä on mahdoton. Kaikki vakavat eläintieteilijät työskentelevät biologisilla asemilla Neapelissa tai Villefranchessa. Mutta von Coren on itsenäinen ja itsepäinen: hän työskentelee Mustalla merellä sentähden, että täällä ei kukaan työskentele; hän katkaisi välinsä yliopiston kanssa, ei tahdo tietää oppineista ja tovereista sentähden, että hän ennen kaikkea on hirmuvaltias ja vasta toisessa sijassa eläintieteilijä. Ja hän saa jotakin suurta aikaan, sen tulet näkemään. Jo nytkin hän haaveilee, että palattuaan tutkimusretkeltä hän karkoittaa yliopistoistamme vehkeilyn ja puolinaisuuden ja perinjuurin masentaa oppineet mahtimiehet. Hirmuvalta on tieteessäkin yhtä väkevä kuin sodassa. Tässä haisevassa kaupunkipahasessa hän asuu jo toista kesää sentähden, että on parempi olla ensimmäisenä kylässä kuin toisena kaupungissa. Täällä hän on kuningas ja kotka; hän pitää kaikkia kaupunkilaisia kurissa ja painaa heitä arvovallallaan. Hän on siepannut kouriinsa kaikki, sekaantuu vieraisiin asioihin, kaikki ovat hänelle tarpeen ja kaikki pelkäävät häntä. Minä luisun hänen kouransa ulottuvilta, hän tuntee sen eikä voi sietää minua. Eikö hän ole puhunut sinulle, että minut olisi hävitettävä tahi toimitettava yleiseen työhön?

— Kyllä, — naurahti Samoilenko. Lajevski naurahti samaten ja ryyppäsi viiniä.

— Hänen ihanteensakin ovat despoottiset, — sanoi hän nauraen ja haukaten persikkaa. — Tavallisesti kuolevaiset, jos tekevät työtä yhteiseksi hyväksi, tarkoittavat sillä lähimmäistään: minua, sinua, sanalla sanoen ihmistä. Von Corenista ihmiset ovat koiranpentuja ja joutavuuksia, liian vähäpätöisiä kelvatakseen hänen elämänsä tarkoitusperäksi. Hän työskentelee, lähtee tutkimusretkelle ja taittaa siellä niskansa, ei lähimmäisenrakkauden nimessä, vaan sellaisten abstraktsionien takia kuin ihmiskunta, tulevat sukupolvet, ihanteellinen ihmisrotu. Hän huolehtii ihmisrodun parantamisesta ja siinä suhteessa me olemme hänen kannaltaan vain orjia, tykinruokaa, kuormajuhtia; toiset hän hävittäisi tahi pistäisi pakkotyöhän, toiset ruhjoisi rautaisella kurikalla, pakottaisi kuten Araktshejev nousemaan ja käymään levolle rummun pärrytyksen mukaan, panisi eunukit vartioimaan puhtauttamme ja siveellisyyttämme, käskisi ampumaan jokaisen, joka astuu ahtaan, vanhoillisen siveyskäsitepiirimme ulkopuolelle, ja kaikki tämä ihmisrodun parantamisen nimessä. Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus… Hirmuvaltiaat ovat aina haaveilleet. Veikkonen, ymmärrän hänet niin hyvin. Pidän arvossa enkä suinkaan kiellä hänen merkitystään; sellaisten varassa, kuin hän on, tämä maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma jätettäisiin yksistään meidän hoteisiimme, niin tekisimme siitä, kaikesta tahdostamme ja hyvistä aikeistamme huolimatta, saman kuin mitä kärpäset ovat tehneet tästä kuvataulusta. Juuri niin!

Lajevski kävi Samoilenkon viereen istumaan ja lausui vilpittömän innostuksen vallassa:

— Minä olen joutava, mitätön, langennut ihminen! Ilman, jota hengitän, tämän viinin, rakkauden, sanalla sanoen elämän olen tähän saakka ostanut valheen, joutilaisuuden ja heikkoluontoisuuden hinnalla. Tähän saakka olen pettänyt ihmisiä ja itseäni, olen kärsinyt siitä, ja kärsimyksenä ovat olleet huokeat ja mieltä alentavat. Von Corenin vihan edessä minä arasti taivutan selkäni siksi, että toisinaan i tsekin vihaan ja halveksin itseäni.

Mielenkuohussaan Lajevski taas astahti nurkasta nurkkaan ja lausui:

— Olen iloinen, että selvästi näen puutteeni ja tunnustan ne. Se auttaa minua nousemaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. Veli veikkoseni, jospa tietäisit, kuinka innokkaasti, kuinka palavan hartaasti odotan uudistumistani. Ja vannon sinulle, että minusta tulee mies! Tulee! En tiedä, viinikö minut on tehnyt puheliaaksi, vai onko asia todellakin niin, mutta minusta tuntuu, etten pitkään aikaan ole elänyt sellaisia valoisia, puhtaita hetkiä kuin juuri nyt sinun luonasi.

— Veikkonen, jo on aika käydä nukkumaan… — sanoi Samoilenko.

— Niin, niin. Suo anteeksi. Minä lähden heti. Lajevski hapuili huonekalujen ja ikkunoiden ääressä etsien lakkiaan.

— Kiitos, — mutisi hän huokaillen. — Kiitos… Ystävyys ja hyvä sana ovat almua paremmat. Sinä elvytit minut.

Hän löysi lakkinsa, pysähtyi ja katsoi syyllisenä Samoilenkoon.

— Aleksander Daviditsh! — virkkoi hän rukoilevalla äänellä.

— Mitä?

— Salli minun yöpyä luonasi!

— Ole hyvä … miksei?

Lajevski kävi nukkumaan sohvalle ja puheli vielä pitkälti tohtorin kanssa.

X.

Kolmisen päivää kekkereiden jälkeen tuli Maria Konstantinovna vallan odottamatta Nadeshda Feodorovnan luo ja tarttui, tervehtimättä ja hattuaan riisumatta, hänen molempiin käsiinsä, painoi ne rintaansa vasten ja lausui, mieli kovasti kuohuksissa:

— Rakkaani, olen kuohuksissa, olen hämmästynyt. Herttainen, miellyttävä tohtorimme kertoi eilen Nikodim Aleksandritshille, että miehenne on kuollut. Sanokaa, rakkaani, onko se totta?

— On se totta, hän on kuollut, — vastasi Nadeshda Feodorovna.

— Se on kauheaa, kauheaa, rakkaani! Mutta kaikella pahalla on hyväkin puolensa. Varmaankin oli miehenne harvinainen, ihmeellinen, pyhä ihminen, ja sellaisia tarvitaan enemmän taivaassa kuin maan päällä.

Maria Konstantinovnan kasvoissa värähtelivät kaikki piirteet ja pilkut ikäänkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; hän hymyili miellyttävästi ja lausui ihastuneena, hengähtäen:

— Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt käydä pää pystyssä ja rohkeasti katsoa ihmisiä silmiin. Tästä lähin Jumala sekä ihmiset siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen ilosta, en löydä sanoja. Rakkaani, minä rupean naittajaksenne… Minä ja Nikodim Aleksandritsh olemme äärettömästi pitäneet teistä, sallikaa meidän siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette aikoneet pitää vihkiäiset?

— En ole laisinkaan sitä ajatellut, — sanoi Nadeshda Feodrovna, irroittaen kätensä.

— Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?

— Toden totta, en ole, — naurahti Nadeshda Feodorovna. — Mitä hyötyä siitä olisi, että menisimme vihille? Minä en katso sitä laisinkaan tarpeelliseksi. Elämme niinkuin tähänkin asti.

— Mitä te puhutte! — kauhistui Maria Konstantinovna. — Jumalan tähden, mitä puhuttekaan!

— Asia ei vihkimisestä parane, päinvastoin pahenee. Me menetämme vapautemme.

— Rakkaani, rakkaani, mitä puhuttekaan! — huudahti Maria Konstantinovna, astuen askelen taapäin ja lyöden kätensä yhteen. — Te olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!

— Kuinka, talttukaa? En ole vielä elänytkään, kun te jo käskette talttumaan!

Nadeshda Feodorovna muisti, ettei hän itse asiassa ollut vielä elänyt. Jatko-opistosta päästyään hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan elänyt hänen kanssaan tällä ikävällä, autiolla merenrannalla odottaen jotakin parempaa. Oliko tämä elämää?

"Oikeastaan pitäisi mennä vihille…" ajatteli hän, mutta muisti
Kirilinin ja Atshmianovin, punastui ja virkkoi:

— Ei, se on mahdotonta. Vaikka Ivan Andreitsh polvillaan sitä pyytäisi, kieltäytyisin sittenkin.

Maria Konstantinovna istui kotvasen vaiti sohvalla suruisena, vakavana, tuijottaen yhteen kohti, sitten hän nousi ja lausui kylmästi:

— Hyvästi, rakkaani! Suokaa anteeksi, että häiritsin. Vaikka minun ei olekaan helppoa, täytyy minun sittenkin sanoa teille, että tästä päivästä on kaikki välillämme loppunut, ja vaikka syvästi kunnioitankin Ivan Andreitshiä, on kotini ovi teiltä suljettu.

Sen hän lausui juhlallisesti ja hämmästyi itsekin äänensä juhlallista sävyä; hänen kasvonsa värähtivät taaskin, niille lehahti lempeä haavemielinen ilme, hän ojensi säikähtyneelle, hämille joutuneelle Nadeshda Feodorovnalle molemmat kätensä ja virkkoi rukoilevasta:

— Ystäväni, sallikaa minun vaikka yksi ainoa hetkinen olla äitinne tai vanhimman sisarenne sijaisena! Minä olen avomielinen teitä kohtaan kuin äiti.

Nadeshda Feodorovna tunsi rinnassaan sellaista lämpöä, iloa ja sääliä itseään kohtaan, kuin jos oma äiti itse asiassa olisi noussut kuolleista ja seisonut hänen edessään. Hän syleili rajusti Maria Konstantinovnaa ja painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Molemmat itkivät. He istuutuivat sohvaan ja muutaman minuutin ajan nyyhkyttivät, katsomatta toinen toiseensa ja kykenemättä puhumaan sanaakaan.

— Ystäväni, lapseni, — aloitti Maria Konstantinovna, — minä tahdon puhua teille ankaria totuuksia, säälimättä teitä.

— Herran tähden, Herran tähden!

— Luottakaa minuun, rakkaani. Muistatte kai, että kaikista täkäläisistä naisista minä yksin avasin teille kotini. Te saitte minut ensi päivästä alkaen kauhistumaan, mutta minulla ei ollut kylliksi voimaa osoittaa teille halveksimista, kuten kaikki muut. Minä kärsin herttaisen Ivan Andreitshin tähden, kuin hän olisi ollut poikani. Nuori mies vieraalla maalla, kokematon, heikko, äiditön, ja minä kärsin ja kärsin… Mieheni ei olisi suonut meidän tutustua häneen, mutta sain hänet taivutetuksi… Me aloimme vastaanottaa Ivan Andreitshiä ja hänen seurassaan tietysti teitäkin, muutenhan hän olisi loukkaantunut. Minulla on tytär ja poika… Ymmärrätte, lapsen hento ymmärrys, puhdas sydän … joka pahentaa yhden näistä pienimmistä… Minä vastaanotin teidät ja vapisin lasteni puolesta. Oi, kun tulette äidiksi, ymmärrätte pelkoni. Ja kaikki ihmettelivät, että vastaanotin teidät, suokaa anteeksi, kuin kunnon naisen, vihjailivat minulle … no, tietysti, juoruja, liioitteluja… Sydämeni syvyydessä tuomitsin teitä, mutta te olitte onneton, säälittävä, eriskummainen, ja minä kärsin säälistä.

— Mutta miksi? Miksi? — kysyi Nadeshda Feodorovna, vapisten koko ruumiissaan. — Mitä minä olin tehnyt kenellekään?

— Te olette kauhean syntinen. Olette rikkonut miehellenne alttarin edessä antamanne lupauksen. Olette vietellyt erinomaisen siivon nuorenmiehen, joka arvatenkin olisi valinnut itselleen elämänkumppanin hyvästä suvusta, samasta säädystä kuin hän itsekin, ellei olisi tavannut teitä; nyt hän olisi kuten kaikki muutkin. Te olette hukannut hänen nuoruutensa. Älkää kiistäkö, älkää kiistäkö, rakkaani! Minä en usko, että meidän synteihimme olisivat syypäitä miehet. Aina on syy naisissa. Miehet ovat kotoisissa oloissa kevytmielisiä, elävät järjellään eikä sydämellään, ja paljon on sellaista, mitä he eivät käsitä, mutta nainen käsittää kaikki. Hänestä kaikki riippuu. Hänelle on paljon annettu, häneltä paljon vaaditaankin. Voi, ystäväiseni, jos nainen olisi tässä suhteessa miestä tyhmempi tai heikompi, ei Jumala olisi hänelle uskonut poikien ja tyttöjen kasvatusta. Ja siksi te, rakkaani, antauduitte paheen tielle, kun unohditte kaiken häveliäisyyden; toinen olisi teidän asemassanne kartellut ihmisiä, istunut kotona lukkojen takana, ja ihmiset olisivat nähneet hänet vain Herran huoneessa, kalpeana, puettuna mustiin, itkevänä, ja jokainen olisi vilpittömästi säälien kuiskannut: "Jumala, tuossa syntiä tehnyt enkeli jälleen palaa luoksesi…" Mutta te, rakkaani, unhotitte kaiken vaatimattomuuden, elitte julkisesti, vallattomasti, ikäänkuin synnistä ylvästellen, riehakoitte, nauroitte, ja katsellessani teitä vapisin kauhusta ja pelkäsin ukkosentulen taivaalta iskevän taloomme juuri sillä hetkellä, kun te istuitte luonamme. Ystäväiseni, älkää puhuko, älkää puhuko! — huudahti Maria Konstantinovna nähdessään, että Nadeshda Feodorovna aikoi puhua. — Kertokaa kaikki minulle, minä en petä teitä enkä salaa sielunne katseilta ainoatakaan totuutta. Kuulkaa siis minua, rakkaani… Jumala panee merkin suuriin synnintekijöihin, ja te olitte merkitty. Muistelkaapa, pukunne olivat aina ihan kauheat! Nadeshda Feodorovna, jolla aina oli mitä paras käsitys puvuistaan, herkesi itkemästä ja katsoi häneen hämmästyneenä.

— Niin, kauheat! — jatkoi Maria Konstantinovna. — Pukujenne erikoisuudesta ja kirjavuudesta voi jokainen päättää, millainen olette käytökseltänne. Katsellessaan teitä kaikki naureskelivat ja kohauttivat olkapäitään, mutta minä kärsin, kärsin… Ja, rakkaani, suokaa minulle anteeksi, te olette epäsiisti! Tavatessamme toisemme uimahuoneella te panitte minut oikein vapisemaan. Päällysvaatteet menevät vielä mukiin, mutta alushame, paita … rakkaani, minä ihan punastun! Ivan Andreitsh rukan kaulaan ei myöskään kukaan sido kaulahuivia niinkuin pitäisi, ja miesparan liinavaatteista ja saappaista näkyy, ettei kotona hänestä kukaan pidä huolta. Ja aina pidätte häntä nälässä, pulmuseni; onhan luonnollista, että ellei kotona kukaan huolehdi teekeittiöstä ja kahvista, niin mies kuluttaa puolet palkastaan paviljongissa. Ja kotona teillä on ihan kamalaa, kamalaa! Ei kellään koko kaupungissa ole kärpäsiä, ja teillä niitä kuhisee kaikki lautaset ja vadit mustanaan. Ikkunalaudoilla ja pöydillä paksulta pölyä, kuolleita kärpäsiä, juomalaseja… Mitä varten juomalaseja? Sitten, rakkaani, teillä on vieläkin astiat korjaamatta pöydältä. Ja jos teillä astuu makuuhuoneeseen, niin oikein hävettää: liinavaatteita kaikkialla hujanhajan, seinillä riippuu kaikenlaisia kautsuvehkeitänne ja lattialla — astia… Ystäväiseni, mies ei saa tietää mitään, ja vaimon tulee olla hänen edessään puhdas kuin pieni enkeli. Minä herään joka aamu ennen päivänkoittoa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä, jotta Nikodim Aleksandritsh ei huomaisi, että minulla on uniset kasvot.

— Ne ovat kaikki pikkuasioita, — parahti Nadeshda Feodorovna itkemään.
— Jos vain olisin onnellinen, mutta minä olen niin onneton.

— Niin, niin, olette kovin onneton! — huokasi Maria Konstantinovna, jaksaen tuskin pidättäytyä itkuun tyrskähtämästä. — Ja teitä odottaa tulevaisuudessa kova suru! Yksinäinen vanhuus, taudit ja sitten edesvastuu viimeisellä tuomiolla… Kauheaa, kauheaa! Nyt itse kohtalo ojentaa teille avunkättä, ja te epäviisaasti hylkäätte sen. Vihittäkää itsenne, menkää kiireimmiten vihille!

— Kyllä, pitää, pitää, — sanoi Nadeshda Feodorovna, — mutta se on mahdotonta!

— Minkätähden?

— Mahdotonta! Voi, jospa te tietäisitte!

Nadeshda Feodorovnaa halutti kertoa Kiniinistä ja siitä, kuinka hän eilen illalla kohtasi laivasillalla nuoren, kauniin Atshmianovin ja hänen päähänsä oli juolahtanut mieletön, naurettava ajatus vapautua kolmensadan ruplan velasta, kuinka häntä oli naurattanut, ja sitten hän oli palannut kotia myöhään illalla, tuntien itsensä peruuttamattomasti langenneeksi ja rahalla ostettavaksi. Hän ei ollut itsekään selvillä, kuinka se oli tapahtunut. Ja hän tahtoi nyt Maria Konstantinovnan edessä vannoa suorittavansa velan viimeistä kopeekkaa myöten, mutta itkun tyrske ja häpeä estivät häntä puhumasta.

— Minä matkustan pois, — sanoi hän. — Ivan Andreitsh jääköön tänne, jos tahtoo, minä lähden.

— Minne?

— Venäjälle.

— Mutta millä aiotte siellä elättää itseänne? Eihän teillä ole mitään.

— Teen käännöstöitä, tai … tai perustan lainakirjaston…

— Älkää turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja. No, minä jätän nyt teidät, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyvästi nyt, enkelini. Sallikaa minun suudella teitä.

Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki ristimerkin hänen rintaansa ja lähti hiljalleen pois. Oli tullut jo pimeä, ja Olga sytytti keittiössä kynttilän. Yhä itkien Nadeshda Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja kävi vuoteelle pitkäkseen. Hän alkoi äkkiä tuntea vilunväreitä. Hän riisuutui pitkälleen, sysäsi vaatteet jalkopäähän ja vetäytyi kippuraan peitteen alle. Häntä janotti, mutta ei ollut ketään antamassa juotavaa.

— Minä maksan! — puhui hän itsekseen, ja houraillen hän oli istuvinaan jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsensä. — Minä maksan. Olisi typerää luulla, että minä rahasta… Matkustan pois ja lähetän hänelle rahat Pietarista. Ensin sata … sitten sata … ja sitten taas sata…

Myöhään yöllä tuli Lajevski kotiin.

— Ensin sata… — sanoi hänelle Nadeshda Feodorovna — sitten sata…

— Ottaisit kiniiniä, — sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on keskiviikko, laiva lähtee, mutta minä en matkusta. Täytyy siis viipyä täällä lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa polvilleen.

— Puhuinko minä äsken mitään? — kysyi hän hymyillen ja siristäen kynttilän valossa silmiään.

— Et mitään. Pitää lähettää huomenaamulla noutamaan lääkäriä. Nuku nyt.

Lajevski otti päänaluksen ja astui ovea kohden. Siitä lähtien kun hän lopullisesti oli päättänyt matkustaa ja jättää Nadeshda Feodorovnan, alkoi tämä herättää hänessä sääliä ja syyllisyyden tunnetta; hänellä oli Nadeshda Feodorovnan läsnäollessa hieman paha omatunto, ikäänkuin sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on määrätty tapettavaksi. Hän pysähtyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.