Kaksoset

KAKSOSET

Kirj.

Eva Hirn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

    I. Junamatka.
   II. Kirjeenvaihtoa.
  III. Salapoliiseja.
   IV. Rahahuolia.
    V. Kuumetta.
   VI. Loma-aika.
  VII. Urheilua.
 VIII. Pulassa.
   IX. Jeren kaupunginmatka.
    X. Merkkipäivä.
   XI. Viimeiset ajat.

I.

JUNAMATKA.

— Junassa tulee merikipeäksi, kun matkustaa kotoa pois. Muuten ei koskaan.

— Kun on ikävä, niin tuntuu kuin vatsa olisi aivan tyhjä. Ilmakaan ei pidä suolenseiniä erillään toisistaan.

Kaksi valkotukkaista poikaa puheli istuen vieretysten kolmannen luokan penkillä.

Vastapäätä istui keski-ikäinen neiti, joka nyt puuttui poikien keskusteluun.

— Minne pojat matkustavat?

— Helsinkiin kouluun. Me asutaan Karjalohjalla, jossa isä on maanviljelijä ja eläinlääkäri, minun nimeni on Sakari Uski ja tuo toinen on Seppo Uski ja me ollaan 13-vuotiaita, vastasi lyhempi pojista. Sanat sujuivat kuin ulkoläksy.

— Enhän minä, poikaseni, kysynyt tuota kaikkea, sanoi neiti.

— Paras antaa heti tulla koko jorotuksen, aikaa myöten saa kuitenkin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Minua kutsutaan Sarriksi, mutta äiti lausuu ärrät niinkuin kahvimylly jyrisee, kun sillä jauhaa herneitä. Luulisi äitiä ranskalaiseksi, vaikka hän on vain Jääskestä. Meidän kotimme nimi on Varpuniemi, ja viimeiset kiinnitykset maksettiin tässä kuussa, niin että isä huokaa helpotuksesta, ainakin koko syyskuun, paitsi öillä, jolloin hän kuorsaa, samalla tavalla kuin äiti lausuu ärrät.

— Kylläpä sinulta puhe sujuu, hymyili neiti.

— Minä olen Aaron, joka puhuu, Seppo on Mooses, jolla on kankea kieli ja huono puheenlahja.

— Jolla on viisautta ja joka johtaa tärkeissä asioissa, lausui Seppo rauhallisesti. — Sitäpaitsi minä puhun selvää suomea, kun vain saan puheenvuoroa sinulta.

— Teidät oppii erittäin hyvin erottamaan, vaikka olette noin toistenne näköisiä, tuumi neiti.

— Seppohan on puolipäätä pitempi minua. Se tulee siitä, että hänellä on ruskea syntymämerkki rinnassa ja pää tähtää aina ylöspäin, jotta silmät pääsisivät etemmäksi siitä rumasta merkistä, sanoi Sarri.

— Sarri, sinä olet halpamainen, minä en kerro koskaan kenellekään, että sinä juoksit pakoon lehmiä viime vuonna, sanoi Seppo.

— Syökää omenia, kiltit pojat, tässä on kaksi kummallekin, sanoi neiti hätääntyneenä.

Pojat nousivat seisomaan ja kumarsivat kohteliaasti, haudaten hampaansa ja ikenensä omeniin.

— Sitäpaitsi meidät erottaa kulmakarvoista, jatkoi Sarri. — On harmillista, kun kaksoset ovat aivan toistensa näköisiä. Ihan kuin olisi kaksi apinaa ja yksi ihminen. Sitävarten me laitettiin kulmakarvat erilaisiksi.

— Mitä, ovatko teidän kulmakarvanne keinotekoiset?

— Minä leikkasin ne pois nahkaa myöten kahdeksan kertaa ja sitten ne tulivat tuuheiksi ja vähän tummemmiksi kuin Sepon. Eikös Seppo olekin vähän haalistuneen näköinen?

— Tosiaankin, teidän kulmakarvannehan ovat aivan erilaiset.

— Niin, ne ja pituus ja kieli.

— Seppeli, älä potki eväskoria. Me kutsutaan Seppoa Seppeliksi, kun se kerran laittoi ilmalaivan ja sitoi kissan nenäliinalla sen alle ja laski lentämään. Ja ilmalaiva lensi uuninpiipun tasalle ja halkesi, rätskis sanoi vain, ja kissa tuli elävänä ja iloisena maahan, vaikka sillä ei ollut laskuvarjoa, mutta Saima suuttui ja sanoi, että eläinlääkärin pojat eivät saa olla eläimenrääkkääjiä. Sitäpä me ei ollakaan, paitsi vahingossa. Siitä asti me olemme kutsuneet Seppoa Zeppeliiniksi, josta tuli Seppeli.

— Kuka Saima on?

— Saima Uski eli Saimuski, meidän vanhin sisaremme, ja hänestä oli tulla ikäneito, mutta Lauri Hannila pelasti.

— Minä tutustuin erääseen neiti Saima Uskiin Helsingissä. Hän on noin parinkymmenen korvissa ja hyvin sievä ja herttainen. Ette kai tarkoita häntä? Onko hän kaunis vaaleakiharainen tyttö?

— On, mutta ei sisaret koskaan ole kauniita. Kaikki pojat sanovat, että muut tytöt voivat olla kauniita, mutta sisaret ei milloinkaan.

— Entäs äidit?

— Äidit, tietysti äiti on kaunis, Sarrin ääni sai hellän soinnin.

— Jeh, äiti on niinkuin naisen olla pitääkin, yhtyi Seppo puheeseen.
Hän oli istunut vaiti pitkän aikaa.

— Sisarenne on siis naimisissa? kysyi neiti.

— Eikö mitä, kihloissa vain, ja se sitten vasta on harmillinen tila, sanoi Sarri.

— Mitä puhut! Sehän on ihmisen ihanin aika, elämän kevät, sanoi neiti, ja silmät kuvastivat kaihoa.

— Sitä en usko, sillä Lauri ja Saimakin toivovat sen ajan loppuvan ja puhuvat vain naimisesta. Mutta nuoremmille veljille on kiusallista ja alentavaa nähdä miten oma sisko on kummallinen.

— Naiset ovat aina omituisia, mutta pahinta on, että Laurikin viitsii, ja Lauri on sentään oikea mies. Hän on saanut urheilupalkintoja ja tietää paljon oikeita asioita, sähköstä ja muusta, kertoi Seppo.

— Miten Saima ja Lauri käyttäytyvät? kysyi neiti hartaasti tiedonhaluisena.

— Ei sellaista viitsi katsoa eikä kertoa. Äiti koetti puolustaa ja sanoi, että kihlaantuneet ovat sellaisia. Saimuski katseleekin Lauria ihankuin lehmä, selitti Sarri.

— Te ette ymmärrä elämän suuria tunteita, huokasi neiti neitseellisesti.

— Nyt ollaan Keravalla, tule Seppeli, niin autetaan tuo rouva tavaroineen alas junasta. Me ollaan unohdettu olla kohteliaita, vaikka isä käski.

Pojat kiirehtivät rouvan luo, sieppasivat hänen tavaransa ja kantoivat ne asemalle. Sitten he juoksivat takaisin junaan alkaen tyhjentää muita lähellä olevia hyllyjä. Tämä kävi vinhaa vauhtia, tavarat suorastaan lensivät junasta. Mutta nytpä syntyi surina ja meteli, sillä pojat kuljettivat toistenkin omaisuutta pois. Eräs vanha ukko tarttui nyyttiinsä, mutta Seppo heitti sen selkäänsä sanoen:

— Kyllä minä jaksan sen yksinkin kantaa. Toiset alkoivat huutaa, toiset taas kantoivat tavaroitaan takaisin. Vanha, lihava rouva läähätti saaden vihdoinkin kiinni Sepon takista.

— Poika-parka, älä tee minua varkaaksi. Nämä kaksi koria ovat minun omaisuuttani, viekää muut tavarat takaisin.

Seppo pysäytti silloin Sakarinkin ja molemmat alkoivat nyt yhtä avuliaina ja innoissaan kantaa tavaroita sisään. Tämä työ oli tuskin suoritettu, kun juna lähti liikkeelle.

— Kohteliaisuus on aika rasittava tehtävä, huokasi Sarri huiskuttaen ikkunasta jäähyväisiksi vanhalle rouvalle, joka oli istunut korilleen ja kiitti taivasta siitä, että oli lapseton.

Mutta vaunussa ei ollut rauhallista. Matkustajat toruivat, selvittivät tavaroitaan, antoivat pojille hyviä neuvoja ja ihmettelivät nykyajan kasvatusta.

— Antakaa nyt poikien olla rauhassa, heidän tarkoituksensa oli auttaa, sanoi vastapäätä istuva neiti vihdoin. Hän huomasi miten pojat olivat punaisia ja loukkaantuneita.

— Minä luulen, että ainoa tapa, joka kelpaa aikaihmisille, on kun kumartaa ja tarjoaa tuolia ja nostaa pudotetut esineet, mumisi Seppo.

— Taikka istuu suu kiinni ja vielä parempi jos menee toiseen huoneeseen, lisäsi Sarri painaen otsansa ikkunaruutuun.

— Tässä, pojat, on hauska pilalehti, tahdotteko lukea? sanoi neiti ystävällisesti.

Poikien kasvot kirkastuivat, ja pian oli kaksi valkoista päätä kumartunut innokkaaseen lukemiseen.

— Kyllä on hauskaa, että me ei olla naisia, nyt meistä ei koskaan tule anoppeja? Ne mahtavat olla pöhniä ihmisiä. Tunteeko täti yhtään anoppia? kysyi Sarri.

— Pilalehtianopit vain ovat pahoja. Minä tunnen monta herttaista anoppia. Sellaiseksi sinunkin äitisi varmaan tulee, vastasi neiti.

— Minun äidistäni ei ikinä tule anoppia — hyi sentään, sanoi Seppo.

— Kyllä hänestä tulee Lauri Hannilan anoppi, sanoi neiti.

Pojat katsoivat hölmistyneinä neitiin.

— Mitenkähän elämä sitten sujuu kotona? arveli Sarri.

— Meille ja isälle hän kyllä on yhtä hyvä kuin ennenkin, ei hän ole meidän anoppimme, rauhoitti Seppo syventyen uudelleen lukemiseen.

— Voi hassua! huudahti Sarri ja räjähti nauramaan.

— Mille nuori herra nauraa? kysyi vieressä istuva maalaisukko.

— Kun tässä seisoo, että rouva torui miestään, kun tämä kaatoi olutta ruusun päälle, niin että se lakastui.

— Eipä ihme, kun tuhlaa kallista tavaraa sillä tavalla.

— Rouva oli vaan vihainen ruusun tärvelemisestä. Mutta mies lohdutti häntä ja sanoi — — —

— Mikähän sen miehen nimi lie ollut?

— Tässä seisoo vain että Laitinen.

— Lieköhän ollut Oraskylän Laitisia?

— Tämä on vain pilajuttu. Hän sanoi…

— En minä ihmettelisi yhtään jos olisi Juhana Laitinen, se ei ole ikinä välittänyt kieltolaista.

— No, se Laitinen sanoi, että kyllä ruusu siitä toipuu, se on vain jälkihumalassa.

— Mistähän se Laitinen sitä olutta saa? Kaikkia ne sitten lehteen panevatkin. Kun minä tulen kotiin niin panenpa Laitisen kovalle.

— Näihin pilajuttuihin ne panevat mitä nimiä vain sattuu ja laittavat kokoon jututkin omasta päästään, keskeytti neiti Sarrin ja ukon keskustelun.

— Mutta saiskohan ottaa tuon lehden? Ei ne sentään ihan tyhjästä keksi. Merkit sopii akuraatisti Juhana Laitiseen, taitaa olla Laitiskalla ruusukin. Mitä nuori herra meinaa?

— Varmasti se oli Juhana Laitinen Oraskylästä, koska merkit sopii, vastasi Sarri katsoen ukkoa vakuuttavasti silmiin.

— Jahaa niin minäkin, sanoi ukko ja pisti lehden taskuunsa ojentaen markkaa neidille.

— Saatte sen ilmaiseksi, sanoi neiti. — Nyt me saavumme pian
Helsinkiin. Onko teitä kukaan vastassa asemalla?

— Meillä on täti, jonka nimi on Naimi Vesilä, joka on ollut naimisissa äidin veljen kanssa, mutta joka ammuttiin sodassa aikoja sitten, alkoi Sarri suulaasti kertoa.

— Tätikö ammuttiin?

— Ei kun äidin veli. Nyt me saamme asua tädin luona, ja hän on luvannut hoitaa meitä kuin omia lapsiaan, mutta se ei ole juuri hauskaa.

— Kuinka niin?

— Kun hänellä on ollut vaan yksi tyttö, jota hän hoiti niin, että se hyvin pian kuoli.

— Mitä puhut? Sehän on kauheaa.

— Niin, tulirokkoon se kuoli.

— Onko teillä tuttuja Helsingissä?

— On joitakin pöhniä sukulaisia, mutta paraiten tunnemme tädin.

— Minutko?

— Niin, eikö me olla hyviä tuttuja?

— Kyllä poikaseni. — Neidin kasvot loistivat mielihyvästä. Tässä saatte nimikorttini.

— Silja Sylvia Letala, hei, sepä luisuu kielellä kuin vaseliini.

— Mitä täti on muuta, paitsi nainen? kysyi nyt Seppo, joka oli pitkän aikaa lukenut "Poikien Urheilulehteä".

— Minä olen postineiti. Kirjoitan osoitteeni tähän nimeni alle, niin te varmaan joskus tulette minua tervehtimään.

— Kyllä tullaan, huomenna tai ylihuomenna, lupasi Sarri.

— Tai milloin vain sopii, lisäsi varovaisempi Seppo.

— Älkää vain unohtako minua.

— Ei ikinä!

— Se puuttuisi vielä!

Nyt oltiin asemalla, otettiin jäähyväiset ja erottiin. Jäljessään pojat kuulivat ukon mumisevan:

— Vai on Laitisella niin viljalti olutta.

Naimi-täti löytyi helposti asemalta, hän oli sovitussa paikassa.

— Tervetuloa, rakkaat lapset. Otetaan ajuri, huomenna saamme sitten tavaranne kotiin. Nyt on niin myöhäistä. Kotona odottaa meitä vahva illallinen. Olette kai nälkäisiä? puheli täti hommaten ja järjestellen.

Pian saavuttiin tädin kotiin Ratakadulle. Siellä pojat kohteliaisuudesta söivät enemmän kuin jaksoivat, sillä he olivat syöneet pitkin matkaa eväitään.

Sitten täti näytteli huoneita puhuen yhtämittaa.

— Tässä on ruokailuhuone, tässä minun huoneeni ja tuossa asuu Ossi.

— Kuka on Ossi? kysyi Sarri.

— Hän käy samaa koulua kuin tekin ja on asunut luonani jo vuoden. Ossi on viimeisellä luokalla ja hyvin herttainen ja kohtelias poika. Hänen esimerkkiään teidän tulee seurata. Mutta tässä on oma huoneenne. Mitä pidätte siitä?

— Kiitos, se on kuin isojen poikien huone, kirjoituspöytä, kirjahylly ja keinutuoli. Tämä vasta on kivaa, huudahti Sarri ihastuksissaan.

— Osataankohan me asua tässä? kysyi Seppo katsellen komeaa seinämattoa.

— Eikös se hieno neiti voisi olla täällä?

— Kuka neiti?

— Se joka avasi oven, kun tulimme.

— Sehän oli Lempi, meidän kotiapulaisemme. Tuossa hän onkin. Tässä on
Sakari ja tämä on Seppo, tervehtikää nyt, pojat.

— Terveisiä Karjalohjalta, sanoi Seppo.

— Niin juuri, lisäsi Sakari.

— Tervetuloa ihmisten ilmoille, toivotti Lempi ja meni pois.

— Järjestäkäähän nyt tavaranne paikoilleen. Mutta ennenkuin aloitamme yhdyselämämme ehdotan, että sovimme menettelytavoista. Olen kirjoittanut tähän paperille toivomuksiani, sanoi Naimi täti ja luki:

"Pojat eivät karkaa merille, eivät osta aseita, eivät käytä laskuvarjoa eivätkä tuo kulkukoiria taloon. Jokaisella on henkilökohtainen vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."

— Tädillä voi olla jokin erilainen soveliaisuusraja, kuin meillä.
Pannaan kuolemanvaara sen sijaan, sanoi Sakari.

— Mikä kuolema täällä Ratakadulla uhkaisi näin rauhanaikana? ihmetteli täti. — Mutta pannaan omatunto sen sijaan.

— Olkoon menneeksi, mutta minä en vastaa Sarrin omastatunnosta, se on eri kiero silloin kun hän joutuu kiikkiin, sanoi Seppo.

— Pyh! Seppo ei ymmärrä minun erikoista elämisen taitoani, tiuskaisi
Sakari.

— Onko teillä ehdotuksia ja lisäyksiä tähän sopimukseen? kysyi täti.

— Me haluaisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsuja syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyssä ja katsomassa sivistäviä elokuvia, niinkuin Suomisen Ollia, ja pitää matelijoita ja nilviäisiä ja sammakon mätiä lasipöntöissä, lateli Sakari.

— Me luvataan kiilloittaa neljä paria toisten kenkiä viikossa ja leikata pois tädin liikavarpaat ja riippuvat syntymämerkit, lisäsi Seppo.

— Se on liikaa, torjui täti. — Sitten voimme kaikki allekirjoittaa sopimuksemme.

— Jeh! Omalla punaisella verellä.

— Sinisellä musteella. Mutta nyt on aika mennä nukkumaan. Hyvää yötä poikaseni. Toivon, että te viihdytte tädin luona, sanoi täti ja vetäytyi pois.

— Tämä huone on aika komea ja lattia on kuin pöytä, mutta meidän huoneemme Varpuniemessä on sentään…

Lause jäi kesken, sillä Seppo tunsi kotihaikeuden puristavan kurkkuaan.

— Täti on perin ystävällinen, mutta äiti on sentään… Eikö sinusta äidit ole kaikkein tärkeimpiä naisia. Ja niitten pitäisi varsinkin iltasilla olla poikien luona, jotka silloin ovat huonolla elämisen päällä. Seppeli, nostetaan sängyt vieretysten.

— Se on hassua.

— No, hyvää yötä sitten.

Pojat riisuutuivat ääneti ja kiipesivät vuoteisiinsa. Valo sammutettiin ja molempien sängyistä kuului hiljaista supatusta.

Kului hetken aikaa, sitten Seppo kuiskasi:

— Sarri, kuule Sarri, nostetaan vaan.

Hyvin hiljaa ja varovasti vedettiin sängyt vieretysten. Parin minuutin kuluttua nukkui kaksi valkopäätä sikeää lapsen unta.

II.

KIRJEENVAIHTOA.

Ratakadulla torstaina

Rakas Äiti, äiti.

Eikö ole tarpeeksi kun kirjoittaa päivän alkuun? Sen muistaa. On vähän hankalaa, kun tulee kouluun kolmannelle luokalle, kun on lukenut vain kotona ja ollut yksi opettaja, herra Lehtonen, jonka minä hoksasin raitsikassa ja hänestä oli tullut sotamies ja antoi paikan vanhalle rouvalle, joka seisoi ja piteli kiinni remmistä katosta ja sen puseron ja hameen välillä oli aukko, josta näkyi valkoista liiviä vahingossa, kun käsi oli ylöspäin. Koulussa on monta konstia, mitä me ei olla aavistettukaan, ei saa juosta käytävissä ja luokalla saa puhua vain kun huitoo ja opettaja sanoo että: Uski ja täytyy antaa selkään monelle, omasta ja Sarrin puolesta ja rusettia ei voi pitää takissa ja linkopyssyt ja huuliharput opettajat nykäsevät, vaikka ne ovat kyllä muuten rehellisiä ja parempia kuin luulisi. Monella on sentään äkkinäinen ja topakka ääni, että pelästyy kun se nopeasti kysyy. Nyt meillä on parempi olla kun me urheillaan reimasti ja osataan läksyt, kun Lehtonen opetti jo melkein kaikki, mitä täällä opetetaan. Mutta Sarri joutuu välistä kiikkiin, kun on lyönyt pesäpalloa iltapäivän ja minä vasta illalla sitä opetan ja nyt muistui mieleeni että isopallo jäi sinne, lähetä rakas äitimuru, se tänne.

Täti on muuten hyvä, mutta hämmästyy ja puhuu paljon ja hiukset ovat päivällä päässä ja yöllä piirongilla, melkein kaikki, Sarri näki, kun kerran kävi hakemassa hammastippoja tädiltä, kun hammasta pakotti ja Lempi on ihan kuin Saima ja kihloissa sulhasen kanssa ja hieno paitsi kynnet. Nyt ei ole muuta sanottavaa, kuin siitä koti-ikävästä ja se on kruinaa, niin että minä jätän sen Sarrille.

Ystäväsi Seppo Uski.

J.K. Nuttura vain oli piirongilla.

Seppo oli tehnyt vahvasti työtä. Hän piti velvollisuutenaan täyttää koko arkin ja koetti kirjoittaa nuhteetonta kirjakieltä.

— Kirjoita sinäkin, Sarri, jotakin.

— Sinä olet jo kirjoittanut kaikki asiat, vastasi Sarri liimaten ikkunaan irvistelevän ukon, jonka hän oli leikannut paperista.

— Voit kirjoittaa Ossista ja kylpyhuoneesta ja niistä kahdesta housun reiästä.

— Reiät olivat sinun työtäsi ja nyt panet minut tunnustamaan.

— Silloinhan sinun ei tarvitse hävetä kirjoittaa niistä. Jos kerrot äidille kunnollisella tavalla asian, niin saat tämän kumiletkun, houkutteli Seppo.

— No olkoon menneeksi.

Sarri istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:

Päällekirjoitus sama kuin Sepollakin.

Molempien housut olivat tuolilla päälletysten arkihousut, ne harmaat, joissa takatasku on liian pieni ett'ei pallo mahdu koska oli ilta ja me oltiin paitasilla. Sitten piti jakaa lakritsitanko ja Seppeli pani sen tuolille ja puukon päälle ja löi silitysraudalla ja lakritsi meni poikki ja veitsi oli terotettu niin että housut menivät myöskin poikki niin pitkälti kuin veistä riitti. Nyt meillä on ollut samettihousut koulussa ja pojat kutsuvat minua samettisarriksi ja Seppeliä sofföörisepoksi niin että täytyy saada Lempi paikkaamaan reijät. Täti ei anna pitää parasta pukua, vaikka Ossi on aina niin hieno. Ossin nimi on Häger ja sellaista poikaa ei ole maalla ainakaan. Vaatteet ovat komeat kuin virkamiehellä ja hän laulaa niin että pallea paisuu ja jokainen joka kuulee huokaa ja tulee nälkäiseksi. Sitten täällä on sisässä mainio uimahuone mutta ei järveä paitsi kylpyamme johon tulee lämmintä vettä. Kaupungissa on ihmeellistä asua kun on aina ollut maalla mutta me totumme kyllä kun vaan ei näytä kellekään että hämmästyy tai ei tiedä. Seppeli sanoo että isälle täytyy laittaa terveisiä että hyvä on että hän on maalla sillä täällä ei tarvita eläinlääkäriä kun tällä ei ole eläimiä paitsi ajurinhevosia ja koiria. Meillä on välistä ikävä ja illalla me muistetaan mitä äiti sanoi. Terveisiä Jerelle että hoitakoon hyvästi varsoja, joitten nimiksi pitää panna Reksi ja Vaksi, jotka merkitsevät rehtoria ja vahtimestaria ja että täällä on vimmatusti naisia ja ihmisiä.

Kunnialla Sakari Uski.

J.K. Pilkut ovat vaikeita panna ja matematiikka on harmillista.

— Kauheaa, tähän meni koko iltapäivä. Anna nyt kumiletku.

— Mutta sinä et selittänyt selvästi, että minä en huomannut, että housut olivat tuolilla ja että minä tein sen vahingossa.

— Jos et anna letkua, niin minä poltan tämän kirjeen! En minä sen enempää jaksa kirjoittaa, kun äiti sitäpaitsi tahtoo, että täytyy kirjoittaa kauhean hyvää kieltä ja muuta.

— No, tuossa saat letkun.

Sakari juoksi kylpyhuoneeseen, sitoi letkun alapään umpeen ja pani toisen pään vesihanaan niin että vesi tunkeutui sisään. Letku paisui paksuksi kuin makkara ja Sarri sitoi toisenkin pään kiinni. Hänellä oli metrinpituinen, raskas, punainen letku. Sitten hän pani vihreän kurkun toiseen päähän ja vuoli kurkkuun silmät ja suun. Suuhun pistettiin halkaistu punainen pahvinen kieli. Otus oli todella kamalan näköinen, ja Sarri juoksi näyttämään sitä Sepolle.

— Mitä me nyt tehdään tällä? On surkean viheliäistä, jos sillä ei saada aikaan oikein kivaa.

— Pannaan se Ossin sänkyyn.

Samassa eteisen kello soi.

— Tule, saat nähdä, huusi Sarri ja ryntäsi ovelle, Seppo kintereillään. — Ossi tulee kotiin.

Sarri pisti käärmeen varovaisesti ulos kirjelaatikosta, kiersi sitä edestakaisin ja sihisi hampaittensa lomitse.

Ulkopuolelta kuului kimakka huuto, sitten kiireisiä askeleita portaita alas.

Sarri veti käärmeensä nopeasti pois.

— Se olikin nainen, joku vieras nainen, sanoi Seppo pelästyneen näköisenä. — Lähde nyt pakoon ja nopeasti.

— Tule mukaan, sanoi Sarri, jolla jo oli lakki päässä.

— Enhän minä ole tehnyt mitään.

— Ei ne erota meitä, tule vaan.

Pojat juoksivat keittiön kautta ulos eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat Tähtitorninmäellä. Siellä he istuutuivat penkille ja tuijottivat Luodolle päin.

— Kirjoissa pojat karkaavat merelle, kun he eivät menesty kotonaan, sanoi vihdoin Sarri.

— Koti on kaukana, huokasi Seppo.

— Olisikin tämä tapahtunut kotona, kyllä me siitä sitten selviydyttäisiin, mutta Naimi-täti ei ymmärrä mitä kaikkea voi sattua lapsille ja etenkin pojille ja kaksosille.

— Milloinka me nyt voimme lähteä kotiin, nytkin on jo illallisen aika.
Minne panit letkun? kysyi Seppo.

— Voi kauhistus, se unohtui eteisen lattialle.

— Kuule, Sarri, kirjoitetaan kirje.

— Voisihan koettaa. Minä repäisen lehden muistikirjasta. Sinä osaat kirjoittaa parempia aineitakin, kyhää sinä oikein naisensydämen kirje.

— Minkälainen se on?

— Semmoinen, joka liikuttaa sen sydäntä. Naimi-täti tulee liikutetuksi vähänväliä.

— Niin, kun hän lukee värssyjä kuolinilmoitusten alla, tai kuvauksia nälkäkuolemasta, tai kun joku jää leskeksi kahdeksan lapsen kanssa.

— No sekoita sellaista joukkoon.

Seppo alkoi kirjoittaa otsa rypyssä.

Rakas Naimi-täti.

Sellaiset pojat, jotka tahtovat vähän laskea leikkiä ison toverin kanssa, jonka nimi on Ossi Häger, ja vahingossa pelästyttävät toista naista, jonka nimeä me emme vielä tiedä, eivät ole niin häijyjä kuin joku nainen luulee. Jos se nainen on tullut heikkohermoiseksi, hulluksi ei sentään kukaan sellaisesta tule, niin me ollaan pahoillamme siitä ja luvataan jollakin tavalla tehdä hänelle hyvää. Vaikka hieroa päätä, ei vasten karvaa. Meillä on nälkä ja kerran meistäkin seisoo värssy ilmoituksen alla. Sarri sen teki, minä annoin letkun.

Sarri ja Sarrin veli Seppo Uski.

J. K. Kotona tapahtui välistä paljon pahempaa.

Kirje kierrettiin kokoon, ja pojat lähtivät kotiinpäin.

— Katsos tuota kuvapatsasta, sen nimi on "Rääkkäys", ei niilläkään ole hyvä olla, sanoi Sarri.

— "Haaksirikkoiset" se on. Ei merelläkään ole kovin hääviä.

Pojat menivät kotiin keittiön kautta. Onni suosi heitä, sillä Lempi oli sisällä. Kirje jätettiin pöydälle ja pojat hiipivät hiljaa huoneeseensa ja menivät sänkyihinsä sytyttämättä valoa.

Sillävälin oli Naimi-täti tullut kotiin. Hänellä oli oma avaimensa. Tullessaan sisään hän astui jollekin liukkaalle, pyöreälle, luisuvalle esineelle, joka halkesi paukahtaen ja ruiskuttaen vettä Naimi-tätiä vastaan. Eteisestä kaikui huuto läpi koko huoneiston. Lempi riensi keittiöstä ja Ossi, joka juuri tuli portaissa, ryntäsi sisään sytyttämään valoa.

— Vesikäärme, suuri vesikäärme, huusi Lempi. — Se sylkee vettä.

— Ota pois se kamala peto, sanoi Naimi-täti vapisevin huulin juosten ruokasaliin.

Ossi otti letkun keppinsä päähäni ja tutki sitä.

— Tämä on poikien käsialaa, se on vain leikkikäärme, rauhoitti hän naisia.

Samassa soi puhelin ja Ossi meni vastaamaan.

— Täällä puhuu tohtori Hait. Minun vaimoni kävi juuri teillä ja sanoi, että ovestanne luikerteli suuri punainen käärme häntä vastaan. Koska otaksun, että häntä on peloitettu sopimattomalla leikinteolla, minun täytyy lausua ankara paheksumiseni.

— Me emme tiedä asiasta mitään, koetti Ossi puolustaa.

— Ottakaa selvä rikollisesta. Vaimoni on saanut hermokohtauksen ja sanoo, että häntä vastaan on tehty murhayritys. Toivon, että voitte selvittää tämän anteeksiantamattoman tapahtuman.

— Ei suinkaan kenenkään tarkoitus ole ollut… aloitti Ossi.

— Hyvästi!… ja puhelin soi korvaan.

Naimi-täti ei tullut juuri lempeämmäksi kuultuaan tämän välikohtauksen.

Lempi kuivasi polvillaan eteisen lattiaa ja murisi tuskautuneena.

— Kutsu pojat tänne, Ossi, sanoi täti.

— He eivät ole kotona.

Illallinen oli kolkonlainen. Täti tuumi tepsiviä rangaistuskeinoja ja Ossi pani useaan kertaan alulle keskustelun, saamatta muuta kuin yksitavuisia vastauksia. Syötyään vetäytyivät molemmat huoneisiinsa.

Täti veti esille kasvatusopin nuorilta päiviltään, mutta ei löytänyt tilaisuuteen sopivaa kohtaa. Kun aika kului, hän alkoi tulla levottomaksi. Missähän pojannaskalit viipyivät?

— Tässä on kirje rouvalle, se oli keittiön pöydällä, sanoi Lempi.

Naimi-täti luki sen moneen kertaan, pudisti päätään ja vilkuili kasvatusoppiin.

— Poika raukoilla on nälkä. Lempi, vie heille ruokaa.

Nälkä olikin suurin kärsimys maailmassa Naimi-tädin mielestä. Hänen sydämensä suli kuin vaha kun hän ajatteli, että pojat kärsivät ruoan puutetta.

— Tässä on teille ruokaa, mutta minä en antaisi teille hiventäkään, sanoi Lempi pojille.

— Lähettikö täti meille ruokaa? kysyi Sarri alkaen syödä.

— Lähetti. En kai minä sitä muuten toisi.

— Naimi-täti on samaa sukua kuin äiti, sen huomaa heti.

— Samaa on selvästi, vakuutti Seppokin.

— Kuules, Lempi, älä ole homehtuneen näköinen. Sano mitä meidän on tehtävä, että tulisit hyvälle päälle.

— Ei minulla ole muuta tarvetta — kuin vaikea kirje, joka olisi värkättävä.

— Kirje! Kirjeitä koko päivän niin että niihin on hukkua. Minä olen jo kirjoittanut kaksi, käsi herpautuu vähemmästäkin.

— Tuo tänne, minä kirjoitan, sanoi Sarri iloisena, kun pilvet eivät näyttäneet enää varsin uhkaavilta.

— Mutta jos kerrotte muille?

— En, jos paikkaat kaksi reikää housuissamme.

— No olkoon menneeksi. Tässä on paperia. Kyllä minä osaan kirjoittaa, mutta kun Santeri on niin sivistynyt, niin se nauraa, jos kaikki ei ole jämtisti laitettu. Pane nyt päällekirjoitus että 'kaivattu Sanderi'.

— Kuka se Santeri on? kysyi Sarri.

— Oikea virkamies ja sulhanen, postiljooni ja kirjeenkantaja.

— No mitä sitten? Tässä seisoo jo: kaivattu Santeri.

— Kirjoita vaan herraskieltä, varoitti Lempi, jota epäilytti Sarrin omavaltainen konsonanttien muuttaminen. Kirjoita sitten jotain ikävästä ja käytä kauniita sanoja.

Sarri tuumaili ja kirjoitti.

— Sano sitten että palkkaa on korotettu 50 markalla ja että Vihtori pyysi "eläviin", mutta minä en mennyt, kun Santeri ei kärsi Vihtoria ja kun ei ollut vapaailta. Kerro, että uusi paikka hampaasta lohkesi, ja sitten vähän rakkaudesta ja tapaamisesta ja että minun syntymäpäiväni on viikon perästä, ja loppuun minä panen nimeni. Lue nyt kirje.

Ja Sarri luki kirjoittamansa:

Kaivattu Santeri,

Minulla on huisin ikävä sinua, kunnon veli, niin ikävä, että tekee mieleni itkeä, niinkuin naisten möhlä tapa on. Naimi-täti antaa nyt minulle 50 markkaa enemmän palkkaa ja se on kivaa ja Vihtori pyysi "eläviin", mutta koska sinä inhoot häntä, niin minä en mennyt, kun ei ollut vapaa ilta. Hampaat alkavat lahota, niin että kieltä raapii ja minä rakastan yhtä miestä, joka on varmaan se sulhanen ja tahtoisin tavata sinua vaikka taivaassa. Tule tänne syntymäpäiväksi ja tuo lahjoja, linkkuveitsi, tai sähkölamppu, tai koiranpentu…

— Älä nyt. En. minä sellaista huoli, pane ennemmin alpummi tai kampa. Entisestä on piikit melkein poikki. Ei saa sanoa Naimi-täti, vaan, rouva ja pane että se sulhanen on Santeri.

— Kyllä tämä on hyvä. Nyt minun on uni.

Mutta Lempi vaati lujasti jälkikirjoitusta, joka kirjoitettiinkin.

J.K. Anna kampa tai alpummi, Naimi-täti on rouva ja Santeri on sulhanen.

Muisdellen Lembi Inginen.

Allekirjoituksen pani Lempi itse ja lähti tyytyväisenä keittiöön.

Pojat makasivat levottomina vuoteillaan. Uni ei ottanut tullakseen.

— Mikähän tapa sekin on, että sanotaan hyvää yötä, tuumi Sarri.

— Ehkä se on välttämätöntä vain meillä Varpuniemellä.

— Hänpä lähetti illallista meille.

— Lähetti. Kaikki ihmiset eivät ole kuin äiti. Ei aivan kuin äiti, vaikka ovat sukuakin. Minä olen jo rukoillut ja kaikki olisi valmista.

— Hyvää yötä Seppeli, nukutaan vaan.

— Hyvää yötä Varpuniemi ja kaikki.

Naimi-täti nukkui jo. Hän ei aavistanut mitenkä pikkupoikien on vaikea saada unta ilman "hyvää yötä". Etenkin kun isä ja äiti ovat Varpuniemessä.

III.

SALAPOLIISEJA.

— Veisitkö Sarri kenkäni suutarille korjattaviksi iltapäivällä? kysyi
Ossi päivällispöydässä.

— Jeh, varmasti. Minä olen tehnyt sinulle vasta kaksi palvelusta ja lupasin kolme, vastasi Sarri.

— Mitenkä olet niin paljon velkaa, Sakari parka? kysyi Naimi-täti.

— Se on siitä vanhasta asiasta, kun Ossi lepytti tohtorinna Haltin.

— Mitenkä se tapahtui?

— Ossi meni itse hänen luokseen ja selitti kaiken ja mitä lie tehnyt ja se oli reilusti tehty.

— Hyvä on, että muistat kunniavelkasi. Mitä teette iltapäivällä, nythän on lauantai?

— Meillä on "Kipinän" kokous.

— En ole kuullutkaan siitä.

— Kipinä on koulun raittiusseura. Me kuulutaan siihen.

— Teette oikein, pojat, kun jätätte väkijuomat ja rupeatte raittiiksi.
Viina on ollut monen turmio — — —, alkoi Ossi.

— Meillä ei aikaihmisetkään juo, saatikka sitten lapset, sanoi Seppo halveksivasti.

— Minä luulin että kuulutte Kipinään siksi, että pyritte elämän muutokseen. Konventtiluokilla on tanssit, minä menen sinne.

— Oletko kutsunut ketään mukaasi? kysyi Naimi-täti.

— Olen Verna Airon. Hän tanssii mainiosti ja puhuu myöskin. Minä en pidä tuppisuu-tytöistä.

— Mutta sinunhan täytyy olla sitten koko ilta Vernan kanssa? Miten sinä viitsit, sanoi Seppo.

— Se juuri onkin hauskaa. Miehet osaavat olla naisten kanssa.

— Minä luulin, että sinä olisit siinä asiassa parempi kuin Lauri. Miehistä usein pettyy. Lehtonenkin oli samanlainen juhannuskokolla ja milloin tyttöjä sattui mukaan. Mutta Jere, se on mies.

— Kuka Jere on?

— Jere on tallimies, eikä hän koskaan ole ollut naimisissa eikä tahdokaan. Jere sanoo, että nainen on milloin kadulla, milloin torilla ja hän väijyy kaikkien nurkkien takana. Ihanuus on valhetta ja kauneus turhuutta.

— Parempi on asua autiossa maassa kuin riitaisen vaimon kanssa, lisäsi
Seppo suu täynnä puuroa.

— Teidän Jerenne on saanut viisautensa Salomonilta, mutta kertoiko hän myöskin, miten Salomon ylistää hyvää naista?

— Ei Jere hyvistä naisista puhu.

— Onko Naimi-tädissä mitään luonnon oikkua? kysyi Sarri, jonka ajatuksenjuoksua ei ollut helppo havaita.

— Mitä tarkoitat? Naimi-tädin ääni ei ollut aivan yhtä lempeä kuin tavallisesti.

— Esimerkiksi kuusi varvasta, tai halkonainen kieli tai niinkuin
Seppelillä on — — —

— Sarri, varo itseäsi, taikka minä laitan luonnonoikun naamaasi, huusi
Seppo punaisena.

— Tarkoitin vain, että onko tädillä mitään syntymämerkkiä tai muuta kummallista?

— Ei minulla ole mitään sellaista. Kuinka voit otaksuakaan semmoisia tyhmyyksiä?

— Jaa se on totta, eihän kukaan mielellään kerro, jos varpaita olisi kuusi. Mutta mukavaa sitä olisi nähdä. Sarria nauratti niin että maitoa tirskui takille ja liinalle.

— Sakari, käyttäydytkö kotonasi noin? Puheesi on myös sopimatonta.
Epäilit äsken minun rehellisyyttäni. Enkö minä puhu aina totta?
Vastaahan nyt heti suoraan.

— Tietysti Naimi-täti puhuu totta, kyllä minä uskon, ettei tädillä ole — — —

— Älä puhu enää siitä. — Naimi-täti oli jäykän näköinen.

Sakari istui nolona ja työnsi ruokaa vahvasti suuhunsa. Seppo kärsi veljensä puolesta ja koetti keskustella luonnollisesti.

— Etkö, Ossi, tahtoisi olla mieluummin eläin kuin ihminen? Niillä on mukavat vaatteet, ei tarvitse vaihtaa ja varoa eikä ne tee syntiä, valehtele tai puhu pahaa toisista.

— Mutta murhaavat joskus, sanoi Ossi.

— Ne lahtaavat vain ruokansa ja sitä ihminenkin tekee eikä siinä huoli olla pöhniä omantunnonvaivoja.

— Mutta niiltä menee hukkaan monta nautintoa, esimerkiksi musiikin alalla.

— Eikä ne pääse koskaan leffaan eikä voi nauraa sukkeluuksille. Eikä heittää palloa, paitsi apinat. Mutta läksyjä ei niillä ole, ja se on kaikista suurin etu.

— Täytyy niitten oppia paljonkin.

— Mutta ei kirjoista. Sadut niiltä myöskin menee hukkaan.

— Mikä siis on lopputulos? kysyi Ossi.

— Että pitäisi voida olla tarpeen mukaan vuoroin poika ja vuoroin leijona tai lintu tai valaskala.

Ateria oli lopussa, kiitettiin ja noustiin. Muut poistuivat paitsi
Sarri, joka varovaisesti lähestyi Naimi-tätiä.

— Minäkin tahtoisin olla eläin, sanoi Sarri.

— Miksi niin? kysyi täti, jonka huulet eivät enää olleet niin tiiviisti yhteenpuristuneet.

— Ne eivät loukkaa ketään eivätkä puhu pöhnää.

— No pojuseni, sinä olet tädin kiltti ystävä. Tiedän ettet tahallasi loukkaa ketään.

— Nyt minä olen kuin lintu taivaalla, huudahti Sarri juosten Sepon luo
Ossin huoneeseen.

— Harmittaa kun on matti kukkarossa juuri juhlan edellä, tuskitteli
Ossi tarkastellessaan vaatevarastoaan.

— Mitä sinä siellä teet rahalla?

— Täytyy tarjota Vernalle yhtä ja toista ja pitäisi saattaa kotiin autolla. Onhan ilkeää esiintyä kitupiikkinä, kun muuten on hyvin puettu, ja klassillinen ulkomuotonikin velvoittaa.

— Mikä se on? kysyi Seppo.

— Hieno nenä, korkea, kaareva otsa, jalot piirteet ja Apollon ryhti.

— Oletko sinä sellainen?

— Katso vain tarkkaan, ei mitään puutu.

— Mutta nenä minusta on vähän — — —

— Seppo, muuta voit moittia, mutta nenä on Hägerien ylpeys, sitä kannattaa katsoa. Harmin paikka, etten saa rahaa ainakaan viikkoon.

— Sinähän sait juuri paljon rahaa isältäsi.

— Mitäs! Ne menivät heti.

— Sano, mitä ostit?

— Ne käytettiin hyväntekeväisyystarkoituksiin ja muuhun.

— Ymmärrän, köyhille ja Pelastusarmeijalle.

— Niin, ostin tarvitsevalle uuden solmion ja sinipunaista kirjepaperia.

— Hyi, itsellesi.

— Tarvitsin niitä kipeästi.

— Yks herra kysyy Ossi herraa, kuului Lempin ääni eteisen ovelta.

— Tässä on nenäliinani, Sarri. Jos päätätte lainata tarvitsevalle, niin tuokaa se takaisin kukkaron muodossa. Hannes Pälsi tulee tänne, menkää nyt, suloiset ystäväni, sanoi Ossi nopeasti.

Pojat poistuivat tervehtien ohimennen Ossin hyvää ystävää.

— Lainataanko hänelle? kysyi Seppo.

— Hän laski meidän kanssamme koko iltapäiväni ennen viime kokeita ja lepytti Haltin tohtorinnan, sanoi Sarri.

— Ja vei koiranäyttelyyn. Täytyy kai antaa. Minulla on 100 markkaa, paljonko sinulla on?

— 80 markkaa, mutta saamme vasta ensi kuussa lisää.

— Maksaahan Ossi takaisin lainansa.

— Mutta Kipinässä menee rahaa.

— No annetaan 140 markkaa, niin jää meillekin jotakin.

Setelit pantiin huolellisesti nenäliinan sisään ja Sarri juoksi Ossin huoneeseen.

— Tässä on nenäliinasi, Ossi! Kiitos lainasta! sanoi Sarri hienotunteisesti.

— Kiitos itsellesi! Lainat on aina maksettava tunnollisesti, vastasi
Ossi merkitsevästi nyökäten päällään.

— Tule nyt, Sarri, täytyy lähteä, huusi Seppo. Sarrin teki mieli katsoa isojen poikien juhlavalmisteluja, mutta hän lähti kuitenkin viivytellen pois.

Kipinässä oli tavallista juhlallisempaa, paljon ohjelmaa ja lukuisasti osanottajia. Pojat olivat solmineet ystävyysliiton parin vilkkaan toverin, Jannen ja Riston, kanssa. Nämä olivat eri-ikäisiä veljeksiä, mutta samalla luokalla, Janne kun oli ollut sairas suuren osan edellistä vuotta ja jäänyt siksi luokalle. Ensiksi veivät tieteelliset harrastukset heidät yhteen. Seppo oli kerran käynyt Jannen luona kirjaa lainaamassa ja nähnyt tämän eriskummallisen asunnon. Seinän läpi oli johdettu kaasua keittiöstä Jannen huoneeseen, jossa oli pieni laboratorio. Bunsenlamppu, keittoastiat, koeputket, kemialliset aineet ym. tarvikkeet täyttivät koko pienen huoneen. Seppo, jolla oli kova harrastus luonnontieteisiin, katseli ihastuneena Jannen hommia. Sen jälkeen he lukivat yhdessä kemiaa, tekivät kokeita, säästivät rahaa uusiin kokeiluihin ja viihtyivät mainiosti yhdessä. Sarri ja Risto alkoivat nyt myöskin seurustella; heidän luonteensa sopivatkin hyvin yhteen. He olivat vilkkaita ja kekseliäitä, soittivat ja tekivät retkeilyjä.

Kun ohjelma "Kipinässä" alkoi loppua, nykäisi Risto Sarria takinhihasta ja kuiskasi:

— Tule laulusaliin, mennään soittamaan.

Kaikki neljä poikaa, jotka istuivat vieretysten, menivät laulusaliin.
Risto istuutui pianon ääreen ja soitti korvakuulon mukaan.

— Risto on aika soittomestari, sanoi Sarri ihastuneena.

— Kuulisitte miten kauniita säveleitä minun päässäni kaikuu, niin ette sanoisi minua mestariksi, vaan hölmöksi rämpyttäjäksi, joka näin huonosti esittää niitä.

— Putkikaan ei soita paremmin, sanoi Seppo.

— Vai Putkiko? Risto kääntyi ympäri toisiin päin. Minä olen kuullut Putken soittavan, ja se oli vasta jotakin. Ei luulisi, että hänessä on opettajan sielu ja opettajan ruumis.

— Mikäs sielu häneen sitten sopisi? kysyi Janne. Ehkä keinotekoinen sielu, joka liukenee eetteriin, tai sähköinen sielu, joka virtaa langatonta johtoa pitkin kuulijoihin, kun hän soittaa?

— Niin juuri, kun Putki soittaa, niin Putken soittosielu virtaa minuun, ja kun Putken sormet liukuvat pianolla, niin minun sormeni tuntevat jokaisen liikkeen. Ja sen sielu on parempi, parempi kuin muitten.

— Soita nyt Risto "Läksin minä kesäyönä käymään", pyysi Sarri.

Ja Risto soitti, lisäili omasta päästään ja venytteli säveltä monella tavalla. Kaksoset istuivat liikkumatta ja nauttivat. Varpuniemi, kesä ja koti alkoivat herätä selvänä muistissa. Seppo muisteli miten he uittivat Jeren kanssa hevosia, ratsastivat ilman satulaa, uivat itsekin ja kuuntelivat Jeren kertomuksia. Sarrin mielessä häämötti koko vihanta luonto, hän tunsi tuoreen heinän tuoksun, kuuli kesäiset äänet, laivan jyskytyksen Lohjanselällä, kirkonkellot etäisinä, epäselvinä, tuulen huminan puissa ja näki äidin sinisessä kesäpuvussa poimivan puutarhamansikoita. Isä leikkaa tomaatteja ja Saimuski leipoo pikkuleipiä.

Kuului kolinaa, pojat hyppäsivät seisoalleen ja purskahtivat nauruun. Jannen henki ei jaksanut seurata toisia, hän oli nukahtanut penkille, kääntynyt toiselle syrjälle ja putosi maahan.

— Vieläkö me ollaan täällä? Nythän on yö. Vikkelästi kotiin.

— Niin, kotiin Varpuniemeen, sanoi Sarri.

— Sitäkö sinäkin ajattelit? Mutta kello onkin jo kymmenen. Voi kamalaa, kuuletteko, että kaikki on hiljaa.

Seppo oli pelästyneen näköinen.

— Ovi on lukossa! Vaksi on käynyt huomaamatta sulkemassa sen. Silloin varmaan, kun me puheltiin soittosielusta, muuten hän olisi kuullut, että me oltiin täällä ja soiteltiin, sanoi Risto yrittäen avata ovea.

— Mitenkä me päästään kotiin? Kaikki muut ovat menneet pois, eikä meillä ole alaoven avaintakaan. Täti sanoi, että täytyy tulla kotiin ennen kymmentä, vaikeroi Sarri.

— Laitetaan nuora takeista ja housuista, ei tämä ole niin korkealla, ettemme uskaltaisi sitä myöten mennä alas, ehdotti Janne.

— Silloin saamme käyttää loppukuukauden samettihousuja. Ei kiitos! vastusti Sarri.

— Nyt Naimi-täti kiemurtelee kotona ja lukee kasvatusoppia eikä uskalla puhua meistä liikaa pahaa, sillä mehän voisimme olla kuolleita, sanoi Seppo synkännäköisenä.

— Kyllä varmaan meilläkin on nyt kruinallista. Isä kävelee kadulla edestakaisin, äiti soittaa muille äideille, ja Liisa on viisas ja tietää mitä meidän olisi pitänyt tehdä, sanoi Risto.

— Kuka Liisa on? kysyi Sarri.

— Etkö ole nähnyt Liisaa meillä? Se on sellainen, joka toruu kynsistä ja on sisar, mutta kuuluu aikaihmisiin ja häpee meitä ja sanoo rakastavansa, silloin kun erotaan, selitti Janne.

— Kyllä minä sellaisen tiedän. Meillä on myöskin samanlainen — nimi vain on Saima. Semmoiset tahtovat mennä naimisiin miesten kanssa.

— En minä usko, että Liisa tahtoo. Hän halveksii miehiä, sanoi Risto.

— Niin meitä, silloin, kun me kaadetaan mustepullo sen kirjeelle. — — —

— Älkää nyt puhuko pöhnää! Mitenkä me päästään kotiin? Sarrilla oli jo itku kurkussa.

— Tuumikaa te täällä, te voitte olla Scotland Yard, Lestrade ja muut. Minä menen tuonne nurkkaan Sherlock Holmesiksi pohtimaan asiaa. Antakaa minulle piippu ja viulu, sanoi Janne.

— Minä olen Watson, jolle voit selittää joka askeleen, jonka pääset eteenpäin, ehdotti Seppo.

— Ei kukaan saa lähestyä, huusi Janne, joka istui leikkirevolveri piippuna huulien välissä pimeässä nurkassa.

— Heitetään kadulle pullo, jossa on kirje sisässä, niin saamme apua, sanoi Sarri.

— Se menee rikki eikä kukaan löydä sitä. Mutta laitetaan soihtu nuottivihosta ja heilutetaan ikkunasta edestakaisin, oli Riston nerokas suunnitelma.

— Kääritään joku meistä muitten vaatteisiin ja heitetään alas apua hakemaan. Sillä tavalla ei satu kiviin, sanoi Sarri.

— Tehdään niin. Parasta on heittää sinut, sanoi Risto.

— Ei minua, mutta vaikkapa Janne.

— Kaikki on selvää, tulkaa, mennään kotiin. — Holmes tuli rauhallisena nurkastaan.

— Mitä? Oletko ratkaissut tämän asian? — Pojat olivat ihmeissään.

— Aivoni tekivät sen helposti. Myönnättekö nyt, että on muitakin salapoliiseja kuin Scotland Yardin, jotka kelpaavat johonkin? Mitä sanotte, herra Lestrade?

— Myönnänhän minä, jos todella olet ratkaissut pulman, vastasi Sarri.

— Ja sinä, Watson, voit liittää uuden jutun entisten joukkoon.

— Minä vain en ymmärrä? sanoi Seppo.

— Olet taitava lääkäri, mutta huono johtopäätösten tekijä. Ensin huomasin, että istuimme melkein pimeässä. Katulyhdyn heikko valo tuskin ollenkaan valaisi huonetta. Sitten aloin tutkia ikkunoita. Niistä ei ollut hyötyä, ei myöskään katosta eikä lattiasta. Toista oli seinien laita. Katseeni kiersi ympäri niitä ja pysähtyi takaseinälle. Siellä häämötti jotakin. Hämärä muisto laulutunneilta auttoi minua, ja asia oli ratkaistu. Tulkaa varovasti jäljestäni!

Janne kulki toisten seuraamana takaseinää kohti, astui varmana tässä seinässä olevan oven luo ja aukaisi sen mahtipontisesti. Toiset ällistelivät.

— No tämä nyt ei ollut mitään! Tiesinhän minäkin, että täällä oli ovi, sanoi Seppo.

— Minä luulin, että Vaksi oli sulkenut senkin. Tuo oli helppo tehtävä, huudahti Risto.

— Kun ratkaisu on suoritettu, näyttää kaikki helpolta, mutta kukaan teistä ei pystynyt siihen, sanoi Janne.

— Alaovessa on sisästä päin avattava lukko, joten tie on selvä kadulle asti.

— Ratkaisehan, mitenkä me nyt pääsemme kotiin omasta alaovesta, kehoitti Sarri.

— Kun tulette kotiin, niin seisokaa oven ulkopuolella, kunnes se avautuu.

— Sinä olet liian maffinen, Janne.

— Hyvästi nyt, oli Jannen vastaus hänen juostessaan pois Risto kintereillään.

Seppo ja Sarri seisoivat hyvän aikaa Ratakadulla oven ulkopuolella, kunnes vihdoin Ossin iloiset kasvot näkyivät pistävän esiin sisäpuolelta.

— Vai herrat ovat yöseikkailulla? sanoi hän.

— Mitenkä tiesit tulla avaamaan?

— Janne soitti juuri, että kaksi salapoliisia on kadulla ja ne tahtovat tulla kotiin nukkumaan. Onneksi minä olin puhelimessa.

— Miten valvoit näin myöhään?

— Luuletko, että kukaan meillä voi nukkua? Otaksut varmaankin, että
Naimi-täti kuorsaa rauhassa ja tulet ovat sammutetut kuin rauhan aikana.

Pojat kulkivat hiljaisina portaita ylös. Molemmat aavistivat jotakin.

Sentähden he hämmästyivät kovin, kun Naimi-täti heidät nähtyään syleili ja taputti, nauroi ja nyyhkytti vuoroin.

— Rakkaat poikani, vielä sain nähdä teidät elävinä. Tulkaa syömään, ruoka odottaa teitä, lapsiparat.

Pojat söivät ja kertoivat, Naimi-täti tyrkytti ruokaa ja Ossi nauroi.

— Hyvää yötä nyt, toivon ettei minun koskaan enää tarvitse pelätä näin puolestanne. Huomenna on sunnuntai, silloin saatte nukkua rauhassa, olivat Naimi-tädin viimeiset sanat.

— Minkähän tähden Naimi-täti oli niin hädissään? Eihän me olla hänen poikiaan, tuumi Seppo.

— Me ollaan täällä hänen vastuullaan ja hänestä varmaan olisi mölhää kirjoittaa Varpuniemeen, että meille tapahtui kauhea onnettomuus tai että me hävittiin ikiajoiksi, vastasi Sarri.

— Ehkä hän pitää meistä, sanoi Seppo epäröivällä äänellä.

— Miksei meistä joku muukin voi pitää kuin vain isä ja äiti, sanoi
Sarri.

— Jeh! pani Seppo pisteen loppuun.

IV.

RAHAHUOLIA.

— Pidätkö lakritsista, Naimi-täti? kysyi Sarri.

— En mistään hinnasta pistäisi sitä suuhuni.

— Etkö yskässäkään?

— En koskaan.

— Etkö silloin säilyttäisi näitä lakritsipiippuja pari päivää? Minä olen syönyt niin paljon etten siedä enempää.

— Voisithan antaa ne Sepolle.

— Mutta Seppo syö lakritsia.

— Kyllä ne ovat turvassa minun laatikossani, anna vain tänne. En minä sitäpaitsi söisi muutakaan, jota haltuuni uskotaan.

Sarri ojensi lakritsit tädille ja juoksi laukku kädessä soittotunnilleen sanoen itsekseen:

— Parasta antaa sellaiselle, joka ei syö yskässäkään.

Seppo istui keinutuolissa, kädet niskassa. Huone oli puolipimeä, jokainen oli tahollaan, yksinäisyys ja huoli rasittivat poikaa. Hänellä olikin vaikea asia selvitettävänä, asia, joka on uurtanut juovia monen aikuisenkin otsaan. Sillä poikia painoi rahahuolet. Heidän oli pakko ostaa huomiseksi koulutarvikkeita, piirustusvihko ja värejä, mutta rahaa ei ollut. Ossi ei maksanut, häntä ei sopinut ahdistaa, ja Naimi-täti urkkisi kauheasti, jos pyytäisi häneltä enemmän rahaa kuin minkä isä oli määrännyt. Silloin täytyi olla rehellinen tosi tarve. Ossi joutuisi muuten välikäteen.

Lempi pesi astioita keittiössä. Ehkäpä häneltä saa neuvoa, kun osaa viisaasti kysyä.

Seppo juoksi keittiöön ja istuutui puulaatikolle.

— Lempi, onko kukaan vaatinut sinua ostamaan, vaikka sinulla ei ole ollut rahaa? aloitti hän varovaisesti.

— Kyllä täällä keittiössä usein käy kaupustelijoita, jotka kiusaavat ja vaativat.

— Minä tarkoitan sellaista, joka vaatii ja rankaisee, jos et osta.

— Eihän niin hävittömiä ihmisiä voi olla.

— Minä tunnen sellaisia.

— No, ne ei ole oikeita suomalaisia.

— Onpa niinkin, valtion virkamiehiä ja piirustuksen opettajia.

— Oletkos sinä sellaisten käsissä? Älä anna kiristää itseäsi.

— Muutenhan minä vain puhun, sanoi Seppo hätäisesti, jottei joutuisi kiinni. — Oletkos ollut ilman rahaa usein?

— Totta maar.

— Mitä silloin tehdään?

— Täytyy jättää tarpeet palkannostoon asti.

— Mutta kun ei voi.

— Silloin minä lainaan yläkerran Tiltalta.

— Onko hänellä rahaa? Lainaako se Tilta kelle vain? kysyi Seppo innokkaasti.

— Älä luule! Minulle vain välistä.

— Keneltä Santeri lainaa?

— Kerran Santeri panttasi kellonsa, mutta muuten sen pojan ei tarvitse lainata keltään.

— Keneltä sitten muut lainaavat?

— No, ystäviltään tietysti. Mutta mitä sinä tässä lörpötät. Et suinkaan ole rahan tarpeessa? Varo itseäsi huonoista raha-asioista, se ei pääty oikealla tavalla.

— Minähän puhun vain ihmiselämän varjopuolista, sanoi Seppo mennen eteiseen. Hädissään hän käytti Naimi-tädin uudistuvaa lausetta.

Hän kiersi puhelinta.

— Onko Janne kotona? Prätskis, onko sinulla yhtään rahaa, jos joku hyvä ystävä välttämättä tarvitsee?

— On minulla 20 markkaa, tule ottamaan.

— Enhän minä sanonut kenelle! Eikö sinulla ole enempää?

— Ristolla on viitonen, saat sinä senkin.

— Tiedätkö, missä on panttilainapaikka?

— En muista nyt enää katua. Lontoossa se on, mutta odota, katson Conan
Doylesta.

— Etkö luule, että Helsingissä on?

— En minä ole kuullut ainakaan. Mitä sinä panttaisit?

— Enhän minä. Prätskis vain.

— Prätskis, prätskis, lopetti Janne poikien tavallisella tervehdyssanalla. — 25 markkaa! Ihan liian vähän. Janne paneekin rahansa tarkkaan laboratoriotarpeisiin. Kävikö se Santeri Lontoossa panttaamassa, ehkäpä? mutisi Seppo itsekseen. Kun olisi joku rikas ystävä! Mutta samalla hän huudahti ilosta alkaen kaivaa taskujaan. Sieltä löytyikin kulunut nimikortti.

— Silja Sylvia Letala. Hei, siitä tulee varmasti apu! Seppo päätti mennä Sarria tapaamaan soitto-opettajan ovelle. Hän pukeutui nopeasti, juoksi kadulle ja kääntyi kulkemaan raitiovaunua kohti, jonka näki lähestyvän seuraavaa kulmaa.

Hän juoksi nopeasti joutuakseen vaunuun.

— Merkillistä, miten paljon nopeammin raitiovaunut kulkevat, silloin kun niiden jäljestä juoksee, kuin jos istuu niissä, ajatteli Seppo hypätessään hengästyneenä vaunuun.

Sarrin hän tapasi parin askeleen päässä opettajan ovesta.

— Mitä sinä täällä teet? kysyi Sarri.

— Minä tulin sinua tapaamaan.

— Arvatenkin. Mitä on tapahtunut? Särjitkö sähkölampun vai kaadoitko vesikannun matolle?

— Onko sinusta kaikki asiat hyvällä tolalla nyt tällä hetkellä?

— Housunkannattimet menivät poikki ja saksa on osattava paremmin kuin viimein, muuten käy pahasti, ja kengännauhat eivät ole nauhoja vaan solmuja. Mutta: paikka paikan päällä, markka markan päällä, solmu solmun päällä.

— Sarri hyvällä päällä ja minä pahalla päällä.

— Sano nyt pian mikä sinun on?

— Sama kuin sinunkin. Se ettei ole markkaa markan päällä. Millä ostamme piirustustarpeet huomiseksi?

Sarrin kasvot synkistyivät.

— Sanotaanko opettajalle, ettei ollut varaa ostaa, ehdotti hän.

— Se ei tepsi. Mutta kun voisi ansaita jollakin. Tänäkin hetkenä sadat ihmiset ansaitsevat rahaa.

— Mennään asemalle kantamaan ihmisten tavaroita.

— Silloin täytyy ostaa asemasiltalippu, eikä meillä ole siihenkään rahaa.

— Ossilla oli eilen uusi keppi. Olisi maksanut ennemmin meille velkansa.

— Isot ihmiset menettelevät usein sillä tavalla. Mitähän jos kysyttäisiin neuvoa joltakin hyvältä ja varakkaalta ystävältä.

— Ei me löydetä sellaista.

— Entäs Silja Sylvia Letala?

— Junaomenaneiti! Mutta hän matkusti kolmannessa luokassa, ei hän ole rikas.

— Hän voi ainakin neuvoa, kun hän on postineiti ja tekemisissä rahojen kanssa.

— Vakuutettuja ja kirjattuja lähetyksiä! No mennään vain! Puhutaan ensin muusta, jostain, mistä aikaihmiset puhuvat.

— He puhuvat virkamiesten palkoista ja teollisuusnäyttelystä tai vuodentulosta. Täytyy olla viisas ja hienotunteinen, se sopii minulle. Aikaihmiset julmistuvat helposti.

— Puhutaan karjaroduista ja hengenvaarallisista leikkauksista. Kyllä sellaisesta voi puhua, jos viitsii.

— Ehkä hän sitten itse kysyy, onko meillä rahapulaa, ja kun me sanotaan, että on, niin hän varmaan neuvoo.

— Minä koetan saada hänet kysymään, lupasi Sarri.

Näin valmentuneina pojat saapuivat neiti Letalan asunnolle, jonka he helposti löysivät osoitteen avulla.

— Onko neiti Silja Sylvia Letala kotona? kysyi Sarri juhlallisesti palvelustytöltä.