Kaksoset

— On kyllä. Neiti, täällä on kaksi herraa hakemassa, sanoi tyttö avaten lähimmän oven.

— Pyydä heidät tänne.

Pojat jättivät päällysvaatteensa eteiseen ja astuivat arasti sisään.

— Mitä ihmettä, minun matkatoverinihan siinä ovat. No tervetuloa, en uskonut, että tulisittekaan. Istukaa nyt ja kertokaa elämästänne! Oletteko olleet terveitä?

— Kyllä kiitos, paitsi nyt juuri pakottaa päätä, mutta siihen voi olla jokin erikoinen syy, vastasi Seppo.

— Tässä on mehua, en voi tarjota muuta, sillä olen vuokrannut vain huoneen, syön ulkona.

— Kadullako? kysyi Sarri hämmästyneenä.

— Ei, ei, vaan ruokapaikoissa. Mitä teille kuuluu, poikaseni?

— Hyvää vain, vaikka virkamiesten palkat ovat yhä jerin huonoja. Eikä taida tulla ylennystäkään.

— Ennemminkin vähennystä, auttoi Seppo vaikeata keskustelua.

— Mitä sanotte lapset! Keneltä olette kuulleet, että palkat vähennettäsiin. — Neiti oli pelästyneen näköinen.

— Minä vain tässä itse ajattelin, mutta vuodentulo on onneksi lupaava, heinäkin kasvaa aika lailla, käänsi Sarri keskustelun toiselle tolalle.

Seppo polki Sarria jalalle ja kuiskasi:

— Ei nyt muu laiho kasva kuin hiuksesi, ja jatkoi ääneen: — Aikooko täti viedä jotain näytteille teollisuusnäyttelyyn kesällä?

— Mitäs minä veisin sinne?

— Esimerkiksi uusia postimerkkimalleja tai uutta lakkaa tai sinettejä,
— Seppo lateli mitä luuli postineidin eniten käsittelevän.

— Hyvä lapsi, luuletko, että minä olen päästäni vialla? Kunhan et itsekin olisi sekaisin.

— Mitkä karjarodut tädin mielestä ovat edullisimmat? Onkohan Suomessa parempi käyttää maatiaisrotua vai äshiiriä?

— En minä ymmärrä karjanhoidosta mitään.

— Ajattelin vain, että jos joku maanviljelijä ottaisi tädin rouvakseen, niin minkälaisia lehmiä teillä olisi?

— Sen miehen, joka voittaa rakkauteni, täytyy olla sankari, ihana, henkevä, rohkea mies.

— Jahaa, hiljainen ei uskaltaisi.

— Ole vaiti, Seppo, eihän täti ole niinkään… niinkään… — Sarri sekaantui ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta.

— Täällä kirurgissa tehdään paraikaa vaarallisia leikkauksia, vatsoja halkaistaan, jalkoja sahataan poikki polven alapuolelta, nahkaa nyletään yhdestä paikasta ja pannaan toiseen paikkaan, jossa on palohaava, ja hiukset ajetaan pois päästä, jotta paremmin voitaisiin neuloa kiinni ammottavia kirveen haavoja.

— Sehän on kauheaa, mikä verilöyly nyt on ollut? Kuka sinulle sellaista kertoi?

— Ainahan isossa kaupungissa tapahtuu kaikenlaista, etenkin kun jaloviina rehoittaa, auttoi Seppo Sarria.

— Kerrankin Roobertinkadulla puukotettiin neljää miestä. Yksi sai haavan korvasta alkaen rintaan asti, toinen — — —

— Taivaan tähden pojat, kertokaa jo muuta, en minä jaksa kuulla enää tällaista. Kertokaa jotakin koulusta.

Pojat olivatkin jo käyneet ohjelmansa päästä päähän ja huokasivat helpotuksesta.

— Koulussa on kallista käydä. Huomiseksi täytyisi ostaa piirustustarpeita viidelläkymmenellä markalla, sanoi Seppo.

— Ja housunkannattimet tuskin kestävät täältä kotiin. Mitä sitten huomenna voimistelutunnilla! lisäsi Sarri.

— Hyvänen aika, pojat! Kuinka olette unohtaneet ostaa noin tärkeitä tarvikkeita?

— Eipä me juuri olla unohdettukaan. Voihan olla muitakin syitä.

— Välitunnilla vielä ehtii ostaa.

— No silloin teidän täytyy välttämättä hankkia ne, sanoi neiti.

— Ennen me hankittiin kaikki mitä piti. Mutta nyt on monta seikkaa toisin kuin ennen.

— Mitä tarkoitatte, pojat? Eikö teillä ole rahaa? — Neiti alkoi aavistaa vierailun syyt.

— Mistä täti sen arvasi? sanoi Sarri.

— Poika parat, antaako isänne teille niin vähän, rahaa?

— Kyllä isä antaa tarpeeksi, mutta välistä on pakko lainata muille, jotka eivät maksa heti, kertoi Seppo.

— Ja nyt tulitte, rakkaat lapset, minulta saamaan apua. Orporaukkoja olette isossa kaupungissa. Paljonko tarvitsette?

— Emme me tulleet lainaamaan, muuten vain neuvoa kysymään. Ehtisiköhän jollain tavalla ansaita sata markkaa nyt iltapäivällä? sanoi Seppo.

— Sitä en luule, mutta lainaan teille mielelläni rahat. Voitte maksaa sitten kun saatte takaisin velkanne.

— Luultavasti ei isä tahtoisi että velkaannumme. Hän on varoittanut siitä, sanoi Sarri.

— Eikö täti tahtoisi ostaa jotain meiltä? Esimerkiksi minun kelloni.
Se on epäkunnossa ja muutenkin pöhnä, mutta se olisi mukava muistoesine
Uskin suvulta. Se oli isoisän, ehdotti Seppo.

— Mitä täti välittää Uskin suvusta?

— Tietysti minä välitän. Anna tänne vain. Minä panen sen tähän laatikkoon, jossa se saa olla kunnes saatte rahaa, jolloin voitte ostaa sen takaisin.

Molempien poikien kasvot säteilivät.

— Arvasinhan minä, että täti keksisi keinon. Kiitoksia hirveän paljon. Nyt on taas kivaa, kun asiat selvenee. Varmaan me tulemme takaisin, sanoi Sarri.

— Kiitoksia kamalasti! Onko postissa hyvät palkat? kysyi Seppo.

— Mitenkä niin?

— Että kannattaa ostaa ylimääräisiä kelloja.

— En minä tämän takia joudu pulaan. Hyvästi nyt, poikaseni, ja pitäkää minua vastedeskin ystävänä.

— Prätskis, prätskis, sanoi Sarri, unohtaen iloissaan juhlallisemman hyvästijätön.

— Hyvästi, täti, paranteli Seppo, — me tulemme aina rahapulassa tänne.

Pojat kulkivat onnellisina kotiin päin.

— Päätä vain pakottaa ja muutenkin väsyttää, valitti Seppo.

— Ei ole ihme, kun on ollut vimmatusti päänvaivaa. Ensiksikin piti keksiä pelastuskeino ja puuhata koko iltapäivä, käydä vierailulla aikaihmisen luona ja keskustella niinkuin isän ikäinen, sivistynyt mies, tehdä kauppoja ja kiittää kamalasti.

— Ja vielä naisen luona, vaikka ei tämä ollut niin naisellinen kuin ne välistä ovat.

— Ei ollut. Huomasitko, ettei hän kutsunut meitä ajattelemattomiksi eikä käskenyt toisella kertaa olemaan varovaisempia kun lainaamme rahoja toisille.

— Eikä sanonut: älkää nyt vain hävittäkö rahoja. Ovat naisetkin joskus…

— Ovat.

* * * * *

Kotiin päästyään meni Seppo heti sänkyyn. Häntä puistatti ja värisytti ja päätä pakotti yhä pahemmin. Naimi-täti tuli katsomaan ja huomasi heti, että hänessä oli kuumetta, mistä seurasi aika touhu. Seppo sai aspiriinipulverin, kylmän kääreen otsalle, sukat jalkoihin ja vadelmateetä.

Sarri seisoi sängyn päädyn luona ja kysyi yhtämittaa:

— Mikä sinua vaivaa? Onko sinussa tulirokko? Taitaakin olla vain keuhkokuume tai vatsakalvon tulehdus.

— Mene lukemaan saksanläksyä, sanoi Seppo.

— Naimi-täti, kuiskasi Sarri mennessään, — etkö luule, että
Seppelissä on kurkkumätä? Se on liikkeellä koulussa.

— Mitä, onneton lapsi? Onko teidän koulussanne kurkkumätää?

— Eino Räsäsellä oli ainakin paise kaulan ulkopuolella ja siinä oli mätää.

— Sehän on ihan eri asia.

— No sitten se voi olla syöpä. Meillä oli täti, joka kuoli syöpään.

— Mene heti lukemaan, Sakari. Minä menen Sepon luo. Anna meidän olla rauhassa otaksumisiltasi. Yöksi jätän huoneittemme välisen oven auki ja sinä saat nukkua Ossin kanssa.

— Mutta jos kävisi niin pöhnästi, että Seppeli…?

Sarri oli surkean näköinen.

— Mene nyt, älä otaksu enää mitään.

* * * * *

Seppo vääntelehti vuoteessaan. Hän ajatteli vain Varpunientä, isää, äitiä, Jereä ja eläimiä ja tunsi olevansa pieni, sairas orpo.

— Kun on kipeä, niin on vaikea olla ilman äitiä, oli hänen uudistuva ajatuksensa.

— Naimi-täti, saako Sarri soittaa huomenna Varpuniemeen?

— Saa kyllä, poikaseni, tai minä soitan heti aamulla, kun Sakari on vielä koulussa. Koeta nukkua.

Vastaus rauhoitti Seppoa, niin että hän nukkui pian, sikeästi.

Levoton vaalea pää ilmestyi ovenrakoon.

— Joko Seppeli on parantunut?

— Ei vielä, hän nukkuu.

— Onkohan hänessä lavantauti?

— Hyvää yötä, Sakari! Tädin ääni oli käskevä.

— Vai tuhkarokko?

Täti sulki oven.

V.

KUUMETTA.

— Hyvää huomenta, poikani! Mitenkä voit tänään? kysyi Naimi-täti aamulla tullessaan Sepon sängyn ääreen.

— Kiitos, ehkä vähän paremmin. Päätä ei pakota enää niin kamalasti ja elimet ovat rauhoittuneet. Saanko jotain syötävää?

— Tässä on munaa ja muutakin hyvää. Soitin tänään Varpuniemeen. Kaikki voivat hyvin ja lähettivät terveisiä.

— Tietääkö ne, että minä olen sairas?

— Kyllä minä kerroin, että olit hiukan vilustunut.

— Täti, Varpuniemi on Lohjanjärven ja Puujärven välillä. Aurinko laskee toiseen järveen ja kuu nousee toisesta.

— Niin, siellä on ihanaa. Pian tulee joululoma, jolloin pääset kotiin.

— Ei missään ole sellaista vettä kuin Puujärvessä. Se on läpinäkyvää kuin ilma ja lämmintä ja pehmoista. Kalat uivat niin lähellä, että niitä voisi melkein potkia kahlatessa vedessä. Pääsisipä nyt sinne uimaan, kuume menisi heti ruumiista. — Seppo katseli tuskaisena ympäriinsä.

— Tuossahan Sakari tulee. Missä olet viipynyt näin kauan?

— Käväisin vähän Jannen luona. Onko Seppeli terve?

— Ei hän vielä ole aivan terve. Älä puhu noin kotvalla äänellä,
Sakari, sanoi täti mennen keittiöön.

— Tässä Seppeli, minä toin sinulle lääkettä. Kun kerroin Jannelle, että sinä olit jukin kipeä, niin hän sanoi, että tule meille, niin saat lääkettä, ja minä menin. Juo nyt, niin tulet terveeksi.

— Mitä se on? Jannella on aina kauheita myrkkyjä ja happoja, en minä uskalla maistaa.

— Janne sanoi, että tämä on parasta voima- ja hengenpelastuseliksiiriä. Hän lupasi minulle uuden magneettinsa, jos sinä vahingoittuisit.

— No, anna tänne.

Seppo tyhjensi, pahasti irvistäen, epäilyttävän näköisen nesteen pienestä pullosta.

— Kyllä se ainakin maistuu inhottavalta. Ehkäpä se parantaa.

— Janne sanoo parantaneensa sillä montakin ihmistä. Viimeksi hän antoi sitä hiirelle, joka niillä oli häkissä, ja joka oli kipeä.

— Paraniko se hiiri?

— Ensin se parani ja sitten se kuoli.

— Olisit sanonut sen ennenkuin minä nielaisin lääkkeen. Hyi sentään.

Sakari oli jo ruokahuoneessa syömässä. Sieltä palattuaan hän istuutui
Sepon vuoteen reunalle.

— Saksa meni päinmäntyyn, ja maikka sanoi, että pitkä Uski osaa jotakin, mutta lyhyt Uski seinään puski. Sarri kertoi jalomielisesti tämän ilahduttaakseen veljeään.

— Mikset lukenut illalla?

— Minulta meni aika sinun kanssasi. Eikö ole mälvää maata tuossa?

— Jeh, kerro jotakin.

— Minä luin jännän kertomuksen eräästä Mur Tregenniksestä.

— Oliko sen nimi Mur?

— Se on hyvin tavallinen englantilainen miehen nimi, yhtä tavallinen kuin Mary, ne kirjoittavat sen vaan Mr. No se Mur oli tekopyhä ja oli sopivinaan vanhat vihat veljensä ja sisarensa kanssa, mutta panikin jotain merkillistä intialaista myrkkyä uuniin, josta tuli kaasua, niin että se kuoli ja toiset tulivat hulluiksi.

— Se Murriko kuoli?

— Ei, kun sisar, ja salapoliisi tutki tuhkaa ja sitten sekin kuoli.

— Se salapoliisiko?

— Ei kun se Mur itse. Mutta sitten siellä oli englantilainen leijonanmetsästäjä — — —

— Eihän Englannissa ole leijonia.

— Se oli ollut Intiassa metsästämässä tiikerejä — — —

— Leijonia kai?

— Ei kun tiikerejä, ja sillä oli sitä myrkkyä, josta Mur oli kuollut, ja sitä alettiin epäillä.

— Murriako?

— Älä sekoita kaikkea! Leijonanmetsästäjää epäiltiin Murrin tappamisesta, koska hän rakasti sitä neitiä.

— Murriko rakasti?

— Ei kun tiikerinmetsästäjä.

— Leijonanmetsästäjä varmaan?

— No se metsästäjä, se sama, joka ampui tiikerejä — — —

— ja metsästi leijonia.

— Se oli tuonut sen myrkyn Intiasta, jossa se metsästi tiikerejä ja jolla ne luulivat, että se myrkytti ne kaikki.

— Tiikeritkö?

— Ei, vaan Murrin sisarukset.

— Kuka sitten Murrin tappoi?

— Ne luulivat ensin, että Mur Ellis.

— Kuka se on?

— Se oli lääkäri, joka käytti potilailleen: uudenaikaista nukutusainetta, joka haisi kamalasti.

— Lääkärikö?

— Ei kun nukutusaine. Se Mur oli nuorena ollut pakkotyössä.

— Kumpainenko Mur?

— Mur Ellis ja sillä oli rouva, jonka nimi on Murs, joka sitten karkasi vankilasta.

— Se Mursiko?

— Ei, kun Mur, kuuntele tarkemmin.

— Kuka Mur?

— Ole vaiti. Sitten oli kauhean jännää, kun niin monta epäiltiin ja kaksi oli murhattu ja veljet hulluja ja yksi Mur vangittu.

— Oliko se kolmas Mur?

— Oli niinkin, ja kerran yöllä salapoliisi yllätti ne, kun hän juuri piilotti myrkkypullon.

— Salapoliisiko?

— Mur, Mur. Sinun pääsi on ihan sekaisin. Mutta se on hyvä, ettei ihminen tiedä kuolemanhetkeä eikä muuta kolkkoa.

— Älä leuhki turhia vaan sano mitenkä se selvisi sitten. Se poliisi.

— Sitä minä en muista, mutta rikollinen vangittiin ja yksi matkusti takaisin Intiaan sen naisen kanssa, ja salapoliisia huvitti niin, että hän nauroi, vaikka olikin kaameata juuri silloin. Nyt minun täytyy lähteä kouluun. Prätskis. Tuonko minä lisää Jannen hengenpelastus…?

— Laita itses nopeasti täältä.

Sakari kokosi kirjansa ja meni omatunto hyvänä. Hän tunsi tehneensä palveluksen sairaalle veljelleen.

* * * * *

Seppo makasi silmät ummessa ja koetti nukkua. Mutta päässä surisi ja ajatukset kiersivät Sakarin kertomuksessa. Leijonanmetsästäjä, intialainen myrkky, hullut veljet, kuolleet sisaret jyskyttivät aivoissa, ja lopulta kuului vain mur, mur, mur — — —

— Nukutko Seppo? Tässä on sinulle kylmä kääre otsallesi ja mehua janoa sammuttamaan, kuuli hän Naimi-tädin puhuvan.

— Kiitos, se oli ihanaa.

— Antaisinkohan sinulle aspiriinia?

— Sakari antoi jo lääkettä, jota hän oli saanut leijonanmetsästäjältä, joka sanoi mur, mur.

— Lapsi parka, kuumeesi on taitanut nousta.

— Mutta hiiri kuoli siitä ja salapoliisi oli nuoruudessaan ollut pakkotyössä.

Naimi-täti meni puhelimeen ja pyysi tohtori Haltia tulemaan Sepon luo.
Sitten hän istuutui taas sairaan sängyn viereen.

— Saanko vettä, pyysi Seppo. — Mutta älä vain anna sitä intialaista myrkkyä, josta Murrit kuolivat.

Tohtori Halt saapui, mittasi kuumeen, antoi määräyksensä ja rauhoitti
Naimi-tätiä.

— Ei tämä ole vaarallista. Äkillinen kylmettyminen vain. Antakaa pojan olla rauhassa ja hiljaisuudessa.

Naimi-täti istui koko päivän Sepon luona eikä sallinut kenenkään häiritä häntä. Ossi pisti ovesta suuren omenan, jota Seppo mielellään söi. Yöksi hän sai rauhoittavaa lääkettä ja nukkui verrattain hyvin. Hän heräsi seuraavana päivänä paljon terveempänä.

Oli tavattoman hiljaista, Ossi ja Sakari olivat koulussa, ja aika alkoi käydä Sepon mielestä pitkäksi. "Tiede ja elämä" oli luettu, sitä ei ollutkaan kuin pari vihkoa, ja postimerkit eivät enää huvittaneet.

Nyt kuului ääntä, eteisen kello soi, Lempi avaa oven, joku kysyy jotain hiljaa, Lempin vastaus kaikuu selvästi.

— Rouva on gyllä godona ja Sebbo on barembi. Olgaa hyvä, asdugaa sisään.

Joku puhuu taas, ja Sepon valtaa omituinen onnellinen tunne. Kuka se mahtaa olla? Ääni kuuluu lähempää. Sehän on, sehän on — — —

Seppo hyppää vuoteestaan, unohtaa sairautensa, yöpukunsa, kaikki, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä maailman hellimmät käsivarret sulkevat hänet syleilyynsä.

— Äiti, äiti, itse äiti.

— Niin, rakkaani, tule nyt, niin vien sinut sänkyyn takaisin. —
Kuulin, että pojuseni on sairas ja lähdin heti tänne, sanoi äiti.

Seppo makaa onnellisena vuoteessaan, ja pitää äitiä kädestä. Tuntuu niin turvalliselta ja rauhalliselta, kun tutut rakkaat kasvot ovat vieressä. Äidistä virtaa parantava voima, ja äidin silmät tuovat lohdutusta huoliin ja vaikeuksiin.

Ensin saa Seppo kuulla uutisia Varpuniemestä, mitä isä tekee, ja että Jeren jalka on kihdistä kankea. Saima neuloo kapioitaan, Lauri on käräjillä. Kaniineja on tullut lisää koko joukko ja varsat ovat kasvaneet.

— Mitkä niiden nimet ovat? kysyi Seppo.

— Reksi ja Vaksi, hymyilee äiti.

— Se on kivaa. Meillä on välistä kamalasti ikävä kotiin, varsinkin torstaisin ja tiistaisin.

— Mikä silloin niin muistuttaa kotia?

— Torstaina on päivälliseksi rokkaa ja ohukaisia mansikkahillon kera, juuri kuin kotona, ja tiistaina täti on jossain seurassa ja Ossi eräässä salaisessa kerhossa ja silloin meillä on kruinallista.

— Eikö teillä ole hauskoja tovereja?

— Meillä on niitä montakin, ja parhaimmat ovat Janne ja Risto, mutta niitä ei juuri voi tuoda tänne.

— Kuinka niin?

— Tämähän ei ole mikään poikapaikka. Katso nyt tätäkin huonetta, keinutuoli, jossa on ruusukas matto, helmiä lampunvarjostimen ympärillä, huonekalut naarmuttomat, tai olivat, kun me tultiin tänne, ja iso peilikaappi — ajatteles peilikaappi! Kun Risto kerran oli täällä, niin hän kehoitti meitä nyt jo säästämään rahoja, millä maksetaan tuo peili, kun se särkyy. "Se menee jo ensi painissa", sanoi hän.

— Eikö teillä käy tovereja täällä?

— Kyllä joskus, mutta niistä on enimmäkseen harmia. Viimekin kerralla Janne poltti magnesiumlankaa ja laittoi paperista tulikäärmeen, ja tänne tuli tuhkaa huonekaluille ja sellainen haju, että Naimi-täti oli tavattoman epämiellyttävä meille koko illan, eikä yhtään sukurakas. Ja kerran tänne tuli kolme luokkatoveria, joilla oli kuraiset saappaat, niin että matot tulivat toisen värisiksi, kuin ennen, ja silloin Lempi vaati palkankorotusta ja toivoi, ettei hän koskaan saisi poikalapsia, ja surkutteli äitiä, jolle niitä tulee parittain.

— Äiti rakastaa omia poikiaan ja on onnellinen, kun hän on saanut ne.

Samassa lensi ovi auki ja Sakari riippui äidin kaulassa.

— Äiti, äiti, olipa onnenpotku ja jerinkurin kivaa, että tulit. Maailma on kamala ja elämä kruinankruinaa, ja nyt kaikki paranee ja selviää.

— Kerropas sitten mitä huolia teillä on?

— Vaatteissa on montakin vikaa. Naimi-täti parsii sukat ja paikkaa paidat, mutta hän ei tiedä kaikkea. Taskut ovat reikäisiä, siitä on tullut monta vahinkoa ja hihanvuori on halki ja paljon sellaista.

— Tietäähän sen. Hyvä, että lukukausi lähestyy loppuaan.

— Naimi-täti huomaa kaikki asiat ja sellaisen kanssa on vaikeaa olla. Hän keksii tahrat ja reijät ja hienon käytöksen ja kyynärpäät ja kaikki mikä tippuu lattialle ja kunnioituksen vanhempia kohtaan. Ja täällä käy vaarallisia naisia.

— Kutka ovat vaarallisia naisia? kysyi äiti.

— Sivistyneet ja hienot ja osanottavaiset ja helläsydämiset. Ne huomaavat oitis, että me ollaan huonosti kasvatettuja ja laiminlyötyjä poikaparkoja. Sivistys ei pysty meihin, vaikka me ollaan hurjan kohteliaita, kun hoksataan.

— Saksa on mennyt pöhnästi ja matikka tekee kiusaa. Seppo osaa paremmin, mutta laulussa ja piirustuksessa minä olen voitonpuolella.

— Eikö Seppo auta sinua?

— Minä autan aina kun Sarri viitsii. Sitäpaitsi Sarrin aivot eivät sovi artikkelien sulattamiseen eikä päätöslaskuun.

— Sitten meillä on ollut rahapula, niin että täytyi myydä eräs perhekalleus ja sukumuisto.

— Sakari, mitä tarkoitat?

— Tai oikeastaan se on pantattu eräälle postivirkamiehelle.

— Selitä sinä, Seppo. Ei Sakarista saa selvää.

Seppo selitti asian juurtajaksain ja pyysi äitiä olemaan Ossia ahdistamatta, minkä äiti lupasikin.

— Huomenna lähden itse Sarrin kanssa lunastamaan kellon takaisin ja kiittämään neiti Letalaa.

— Meillä oli niin paljon huolta tästäkin asiasta, että Seppeli, joka on heikkopäinen, sairastui.

— En minä ole heikkopäinen muuta kuin kuumeessa, mutta nyt minä olen jo terve. Saanko nousta ja pukeutua?

— Et vielä, poikaseni, mutta ehkä huomenna. Nyt kuulen, että
Naimi-täti tulee kotiin. Minä menen häntä tervehtimään ja kiittämään.

— Naimi-täti on kyllä kiltti, mutta hän pakottaa aina syömään enemmän kuin jaksaa ja hämmästyy liian vähästä, ihan turhanpäiväisistä asioista, sanoi Sarri.

— Ja sanoo aina, että me emme ole niinkuin muut pojat, juuri silloin kun me ollaan niinkuin muut pojat.

— Näkisipä Naimi-täti Jannen ja Riston, kun ne ovat vapaina "miestenhuoneessa" kotonaan.

— Siellä ei matto säilyisi päivääkään, puhumattakaan lamppuhelmistä.

— Naimi-täti on ollut herttainen teille. Olkaamme hyvin kiitollisia hänelle, sanoi äiti.

— Minä olen sivistynyt kauheasti täällä, ja Seppo on vieläkin hienompi. Hän osaa houria kuumeessa ja kuoria perunoita niinkuin arkkitehti.

— Onko arkkitehti hienoin herra, minkä tunnet, Sarri? kysyi äiti.

— Varmasti. Tädin luona oli kerran arkkitehti, jolla oli rannekello ja kaksi kultahammasta.

— Niin oli, sanoi Seppo, — ja hän ei koskaan syönyt, aterioi vain.

VI.

LOMA-AIKA.

— Kun minä olen kotona, niin minä olen kotona, sanoi Sarri istuessaan matolla takan ääressä Varpuniemen ruokatuvassa, tai lämpötuvassa, joksi pojat nimittivät ruokasalia.

— Entä sitten? kysyi Seppo.

— On niin hyvä olla silloin, kun on hyvä olla.

— Sakarista näkyy, ettei Uskin suvusta nero sammu, kuului ääni keinutuolista.

— Lauri maffailee aina. Sinä sanoit, että Afrodite kuolee penikkana, kun me annettiin sille hiivaa, että se kasvaisi ja nousisi kuin taikina, ja nyt se on iso koira ja hyvä onkin. Ottaisit sinäkin koiran ennemmin kuin tuon Saimuskin ja ristisit sen Saimaksi, josta vielä kerran saat ristin. Oliko se sanaleikki?

— Se oli hyvin epäkohtelias sanaleikki. Etkö tiedä, Sakari, että "veli on sisarensa ensimmäinen luonnollinen ritari?"

— Kuka niin on sanonut?

— Se on painettu ja siis rahan arvoinen.

— Kittiä minä painetusta! Kun eivät olisi painaneet englannin kielioppiakaan, niin olisi paljon helpompaa koulussa.

— Minä tarvitsen englantia, jotta ymmärrän, suuria kemioja ja luonnontieteitä, joita ei ole käännetty suomeksi, sanoi Seppo.

— Haa, Seppeli osaa jo kaikki suomalaiset tieteelliset kirjat, ilkkui
Sakari.

— Tässä on teille vesipuoloja, kuului äidin ääni ovelta. Se johti sopivalla hetkellä poikien ajatukset muualle.

— Ei mikään ole niin kivaa kuin takkavalkea Varpuniemen ruokatuvassa ja koko perhe vesipuolojen kimpussa, sanoi Seppo katsellen ympäri isoa pöytää, jonka ääreen isä ja Saimakin jo olivat saapuneet.

— Näin ihanaa joulua meillä ei ole ollutkaan — kruinaa vain, kun se on loppumaisillaan, sanoi Sarri. — Paitsi että lomatehtävä on suorittamatta. Kuka luonnollinen poika osaisi kirjoittaa aineen Sokrateesta? Maikka sanoi, että Sysmässä on viisaampia lampaita, kuin meidän luokallamme poikia. Hän vaatii, että meidän on käytettävä omintakeista arvostelukykyä ja kirjoitettava moraalista, antiikin tavoista ja Sokrateen hengen ylevyydestä. Henki ja sisu nousee tuollaista vastaan.

— Minä olen kirjoittanut mehevän aineen. Ensin panin mitä kirjasta lukee ja että kansa rakasti Sokratesta, koska hän oli hurjan puhelias. Oppilaat itkivät, kun hän joi myrkkyä ja Sokrates sanoi että: "Tukkikaa suunne, että minä saan kuolla rauhassa. Sitä varten minä tyyräsin Xantipankin pois." Rouvaansa Sokrates ei vaikuttanut millään tavalla. Rouva vaikutti sensijaan. Ja kun Sokrates kuoli hän sanoi että: "pyörii se kuitenkin", sanoi Seppo.

— Nyt se tyssäs. Galilei on sanonut nuo sanat, oikaisi Lauri.

— Voi katti sentään. Suurmiesten sanoja on hankalaa panna oikeaan paikkaan. Mutta nyt minä en halua pohtia mätiä kouluasioita.

— Kunpa saisi jäädä ensi lukukaudeksi Varpuniemeen, huokasi Sarri.

— Otetaan Lehtonen taas meitä opettamaan, niin saadaan jäädä tänne, ehdotti Seppo.

— Lehtonen ei tule enää tänne, ja muutenkin on säännöllinen koulu terveellinen teille, sanoi isä.

— Laittaisivat koulut vähän kodikkaammiksi, huokasi Sarri.

— Luokan peräseinällä loimuaisi takkavalkea ja sen edessä matto, jolla pojat istuisivat, ja opettaja polttelisi piippua keinutuolissa ja kertoisi Amerikasta ja kyselisi Napoleonista, innostui Seppo.

— Matikan opettaja kirjoittaisi hiilellä laskut takan rapatulle pinnalle ja pojat söisivät vesipuoloja.

— Reksi voisi maata mukavalla mattosohvalla, pitäisi puheita ja heittäisi sohvatyynyn tai tulitikkulaatikon mälvien sällien päähän.

— Kuinka olette yhtenä ainoana lukukautena alkaneet puhua noin vallatonta koulupoikakieltä? kysyi äiti.

— Se on juuri Helsingin sivistyneitten poikien suomea. Katupojat puhuvat aivan toista, raakaa kieltä, selitti Sarri.

— Aimon isä on korkea virkamies, salapoliisi ja laulaa mieskuorossa, ja kuitenkin koko perhe puhuu hurjan mukavasti, juuri kuin koulupojat.

— Nyt on aika käydä levolle, sillä huomenna pojat herätetään kello kuusi aamulla, sanoi isä.

— Minkätähden, sano isä, minkätähden? pyysi Sarri.

— Ette nuku, jos kerron tänä iltana.

— Minä arvaan, me pääsemme matkalle. Isä ottaa meidät toimituksille, eikö niin? kysyi Seppo.

— Osuit oikeaan. Lähden huomenna Nummenkylään tutkimaan ison navetan lehmiä. Sarri ja Seppo saavat vuoroin ajaa. Menkää sanomaan Jerelle, että hän huomenna valjastaa Hilppaan ja varustaa kauroja kylliksi.

— Kiitos isä, se on kamalan kivaa.

— Ei kukaan sovi niin hyvin ihmisisäksi kuin eläinlääkäri.

Pojat ryntäsivät onnellisina Jeren luo tupaan.

— Arvaapas, Jere-pappa, minne me nyt päästään? kysyi Sarri.

— Hevosia en mää vaan tahro öiseen aikaan reerata.

— Ei me tänä iltana enää lähdetä minnekään, mutta huomenna kello kuusi.

— Rauvikko on kehnos kenkäs ja Hilpast ei saara ottaa kuin ankeleekissä asiassa.

— Isä lähtee toimituksille, valjasta vaan, Jere, Hilpas.

— Malviina lupai tulla huomen pohkei hieroon, en mää nyt joura ajoon.

— Kyllä me ajetaan, ja isähän on mukana.

— En mää tierä, jos tee osaatten.

— Tietysti. Etkö tiedä, että jokainen Uski on kelpo kuski. Se on suvun vanha oppi.

— Mää täyryn kysyy tohtoorilt.

— Isä lähetti meidät. Hyvästi nyt ja käske Marin herättää huomenna, sanoi Sarri ja juoksi Sepon seuraamana omaan huoneeseensa.

— Mää en toimituksian oo ennenkään rakentan naisen muiston pääl, eikä se nytkän taira tulla tehryks.

— Huomenna noustaan ennen kuin aurinko nousee ja sika aamulla röhkii, sanoi Sarri.

* * * * *

Kello seitsemän hämärtävänä talviaamuna ajoi Varpuniemen tohtori kaksosineen pitkin Lohjanjärven selkää. Pojat puhelivat ja nauroivat kuin harakat, isä taas vastaili kärsivällisesti kysymyksiin.

— Läikkyikö tämä Lohjanjärvi yli äyräittensä, kun muinaismaailman eläimet pulikoivat tässä?

— Jos tuo iso kallio toisella rannalla olisi magneetti, niin se varmaan vetäisi tämän reen ja meidät kauheaa vauhtia yli järven, koska kannakset ovat rautaa?

— Milloin isästä oli hauskempaa, kun Saimuski syntyi vai kun Hilpas syntyi?

— Onko isä oikeissa naimisissa, kun ei ole anoppia, muuta kuin se mummon komea hautapatsas?

Nummenkylässä kului aika nopeaan. Pojat seurasivat isää, olivat mukana navetassa, tekivät uusia tuttavuuksia, söivät ja joivat kahvia useammassa paikassa.

Osa seuraavaakin päivää kului, ennenkuin iltapäivällä lähdettiin paluumatkalle.

— Olen valvonut suuren osan viime yötä. Nyt minä nukun, istukaa te kuskipukille, sanoi isä.

— Saadaanko me ajaa mitä tietä vaan? kysyi Seppo.

— Antakaa mennä hyvää vauhtia, kyllä Hilpas löytää tien.

Seppo ajoi ja Sakari viilteli piiskalla tienviereistä valkoista hankea.

— Täältä ei ole pitkä matka Kesämäkeen, siellä Janne ja Risto elävät partiolaiselämää isänsä kanssa, sanoi Seppo.

— Mitäs jos — — — sanoi Sarri.

— Nopeammin me sinne saavutaan kuin kotiin.

— Isäkin pääsisi pian levolle.

— Tekisiköhän tuo Hilpas tenää? Koetetaan lystinvuoksi vaan. — Seppo veti ohjaksista, ja Hilpas kääntyi tottelevaisena.

— Jos arvaat, mitä minä ajattelen, niin mennään Kesämäkeen, jos et, niin ajetaan kotiin, sanoi Sarri.

— Sinä ajattelet, että "on pöhnää, jos Seppo arvaa väärin".

— Niin, kyllähän minä sitäkin ajattelin, mutta…

Seppo hoputti jo Hilpasta juoksuun. Pojat tunsivat hyvin tien, sillä he olivat aivan pienestä ajelleet isänsä kanssa lähitienoot ristiin rastiin.

— Alkaa kuukin jo paistaa. Nyt ei eksytä tieltä, voimmehan kysyä vastaantulijoilta varmuuden vuoksi, sanoi Sarri.

— Tuolla metsikössä liikkuu varmaan mustia varjoja. Ammuhan Sarri salonkikiväärillä, se on vällyjen alla.

— En minä ammu. Isä voisi herätä ja käännyttää kotiin, eikä hän saisi nähdä Kesämäkeä ja meidän ystäviämme. Mutta minä säikytän ne pois, jos vaan ovat petoja eikä henkiä.

Sarri veti varovasti isän turkin taskusta sanomalehden, levitti lehdet ja muodosti siitä soihdun tapaisen, käärön, jonka hän sitoi piiskanpäähän. Sitten hän sytytti sen palamaan ja heilutti ilmassa. Metsikössä oli yhtä hiljaista kuin ennenkin, mutta Hilpas pelästyi ja alkoi juosta, niin että aidanseipäät sulivat yhteen.

Sarri heitti soihdun lumeen ja Seppo tiukensi ohjaksia niinpaljon kuin jaksoi.

— Älä vaan huuda, silloin me ollaan helisemässä, sanoi Sarri.

— Kun vaan ei kukaan tulisi vastaan, niin tämä meno olisi lystiä.
Pönkitä isän päätä, jos voit, se heiluu pian irti.

— Kumma, kun isä ei herää, mahtaa hän olla väsynyt. Kunhan vaan Hilpas lakkaisi ravaamasta tällaista kyytiä ennen Haapkylän isoa mäkeä, muuten reki hajoo. Heitetäänkö isä lumeen tuossa ylämäessä ja hypätään itse perässä, ehdotti Seppo.

— Ei ikinä, sen kultakello voisi särkyä jotain kiveä vastaan. Mutta lennätetään minun takkini Hilppaan pään yli.

— Nyt se alkaa väsyä, näetkö miten vauhti hiljenee. Olihan aika, sillä minua alkoi peloittaa. Korvista huomaa, että sitä hävettää koko juttu.

— Sinähän olet kuin Jere, joka luulee hevosista vaikka mitä.

— Auttoi tämä sentään aika matkan eteenpäin. Hyvä edes, että tie oli tasainen.

— Me oltiin kuin kilpa-ajossa. Helsingissä ei tällaista saa kokea.
Parempi virsta vaaraa kuin vaaksa väärää, sanoi Seppo.

— Oi kuinka kaunis on illan kuu ja heiluva Hilppaanhäntä, virkkoi
Sarri ja nauroi jo makeasti.

Haapkylän mäki laskettiin onnellisesti ja kuun valossa löytyi
Kesämäkeen vievä oikotie helposti.

— Mitenkähän me suoriudutaan isästä? Voihan olla mahdollista, että hän olisi tahtonut mennä suoraan kotiin, arveli Sarri.

— Annetaan Jannen ja Riston selvittää asiat, ne ovat ovelia poikia.

Hilpas pysähtyi Kesämäen oven eteen.

— Mitä nyt? kysyi isä unenpöpperössä.

— Täällä on talo, jonka ikkunoista loistaa valo. Meillä on jano, me menemme juomaan, sanoi Sarri.

— Joutukaa pian, että ehdimme kotiin saunaan, sanoi isä ja torkahti uudelleen.

Pojat menivät sisään. Eteiseen tultuaan he raottivat varovasti valaistuun huoneeseen vievää ovea ja huusivat:

— Prätskis, hei prätskis!

Vaikutus oli odotettu. Sisällä syntyi sanomaton melu.

— Sarri ja Seppeli, kuinka te tulitte tänne?

— Isä, katso, eikö ole hurjan jännää? Kaksoset ovat täällä!

Kaikki neljä poikaa huusivat ja nauroivat.

— Ottakaa vaatteet yltänne ja selittäkää sitten tämä ihmeellinen tapaus, kehoitti isä.

— Ei vielä, sanoi Seppo, — meillä on vielä jotakin tuolla reessä.
Tuodaan se sisään tänne.

— Onko teillä koira mukana? kysyi Janne.

— Tai evästä? lisäsi Risto.

— Siellä on vain hyvin heikko mies, hän voi paleltua, jos jää yöksi rekeen, sanoi Sarri.

— Mennään heti noutamaan hänet tänne, sanoi isä levottomana. Minne hän on menossa?

— Sitä hän ei itsekään tiedä. Luultavasti hän tekee vastarintaa, mutta siitä ei huoli välittää.

— Eikö hän ole selväjärkinen? Poikaparat, ketä olette joutuneet kuljettamaan?

— Hän on kyllä kamalan viisas mies, etenkin navetassa ja tallissa, sanoi Seppo kaksimielisesti. — Mutta kyllä hän voi asettua takajaloilleen, kun asiat käyvät vastoin hänen tahtoansa.

— Se on varmaan hevonen, jonka pojat tahtovat tuoda sisään, arvasi
Risto.

— Mies se on ja ihminen, vakuutti Sarri.

Isä lähti päättäväisenä ulos portaille poikien seuraamana.

Tohtori nukkui taas syvässä unessa.

— Ottakaa, te pojat, jalkopäästä, minä kannan hartioista.

— Sidotaan ensin kädet. Minä leikkasin pellinnyörit poikki, tässä on, sanoi Risto.

— Minä otin gramofonintorven mukaan, läimäyttäkää päähän, jos se tekee vastarintaa, sanoi Janne.

— Älä ihmeessä, sanoi Sarri pelästyneenä, ottaen torven Jannelta.

— Mitä tämä merkitsee? Onko tapahtunut onnettomuus? kysyi tohtori, joka heräsi ja ojentautui istuvaan asentoon.

— Tarttukaa kiinni, sanoi Janne, ja kaikki alkoivat raahata tohtoria reestä.

— Nyt käy hullusti, sanoi Seppo.

— Menkää tiehenne! Hullujen joukkoonko minä olen tullut? huusi tohtori harmistuneena.

Mutta siinä ei auttanut mikään, sillä Risto oli kiertänyt pellinnyörit jalkojen ympäri ja muut kantoivat ähkien tohtorin sisään.

Siellä hänet päästettiin siteistä ja päällysvaatteista.

— Olkaa vain rauhallinen, miesparka, ei kukaan tee teille pahaa, rauhoitti Jannen isä tohtoria.

— Saan ensiksi esittää itseni, olen tohtori Uski. Minua kohdellaan lievimmin sanoen omituisesti.

— Mitä te rupesitte isää kantamaan, minä arvasin, ettei hän siitä pidä, sanoi Sarri.

— Isä, tässä on Janne ja Risto ja niitten isä. Eikö ole hauska tutustua heihin? kysyi Seppo.

— Missä me olemme? Ja mitä koirankuria te taas olette tehneet? —
Tohtori oli ankaran näköinen.

— Me muistimme että Janne ja Risto olivat Kesämäessä isänsä kanssa, ja tänne oli lyhyempi matka kuin Varpuniemeen. Sitten me päätimme lähteä tänne. Isähän näkee mielellään toisia seutuja, selitti Sarri.

— Siinä teitte aivan oikein, — olette kaikki hyvin tervetulleita, sanoi Jannen isä.

— Miksette kysyneet minulta? kysyi tohtori.

— Isä nukkui, ja muutkin asianhaarat viittasivat siihen, että oli parasta tehdä nopea päätös eikä keskustella kauan asioista.

— Nopeasti te olettekin ajaneet, sanoi tohtori katsellen kelloaan.

— Hilpas oli kamalalla juoksupäällä, sanoi Sarri.

— On jerin hyödyllistä, että meidän isät tulevat tutuiksi, eikö ole, isä? kysyi Risto.

— On tietystikin, vastasi tämä. — Me olemme kiitollisia, kun saimme vieraita. Istuutukaa nyt, hyvät ystävät. Olimme juuri aikeissa juoda teetä.

Kului pitkä aika ennenkuin koko asia oli selvitetty. Tohtori lauhtui vähitellen ja oli lopulta oikein tyytyväinen, kun kaikki istuivat illallisen ja teen ääressä iloisesti puhellen. Hilpas oli myöskin saanut yömajan ja kauroja syödäkseen.

Yöksi sijoittauduttiin parittain eri huoneisiin. Isät yhteen, Seppo ja
Janne toiseen, Sarri ja Risto kolmanteen huoneeseen.

Janne ja Seppo keskustelivat kemiasta.

— Minä laitan kollodiumista ohuita ilmapalloja, mutta täytyy katsoa ettei ole lähellä tulta, sanoi Janne.

— Minä olen koettanut silkkikankaasta, sitä voi kastaa liuoksiin ja niin saada aika sitkeän pallon. Mutta housuihin tuli kahdeksantoista pientä reikää, sanoi Seppo.

— Ymmärsikö sinun äitisi, että sellaista ei voi välttää? Äiti pitää kehnoja housuja suuremmassa arvossa kuin parasta ilmapalloa. Naiset ovat vajaakykyisiä kokeilujen alalla.

— Minun äitini ymmärtää sellaisia tapahtumia paljon huonommin kuin sinun.

— Mitähän hän sitten teki? Janne kohottautui kyynärpäilleen.

— Pöhnää vain. Kuulehan Sarria ja Ristoa, mitenkä he puhuvat kamalasti, käänsi Seppo keskustelun muuanne.

— Mitä sinun äitisi…?

Tyyny lensi Jannen niskaan.

Sarri makasi kaksinkertaisen sängyn yläosassa, Risto uutimien takana alapuolella.

— Sinulla on jerin hyvä isä, kun ei sen enempää torunut, vaikka te toitte hänet väkisin tänne, tunnusti Risto.

— Kyllä hän huomenna kotimatkalla puhuu, että me käyttäydyttiin, kuin huonosti kasvatetut pojat. Mutta itsehän hän on kasvattanut meidät, ja Jere.

— Eikö teidän äiti kasvata?

— Ei niin paljon, hän rakastaa enimmäkseen vain ja suree, kun me ollaan pahoja. Nyt minun on uni.

— Nukutko sinä noin vaan?

— En.

— En minäkään. Ole vaiti vähän aikaa.

Kuului hiljaista supatusta molempien sängyistä.

— Ne rukoilevat, sanoi Seppo toisessa huoneessa Jannelle.

— Minäkin olen uninen. Hyvää yötä ja ole vaiti.

Supatusta ja hiljaisuutta.

— Maa-isät taitavat olla parempia kuin kaupunginisät, sanoi Sarri.

— Kaupungin-isät ovat yhtä hyviä, ainakin ne, jotka lähtevät poikiensa kanssa maalle joululomalle, sanoi Risto.

— Oikein on. Hyvää yötä!

VII.

URHEILUA.

— Kuules pyhä valaskala Suomen maan, Sua suojelemme…, lauloi Sarri kello seitsemän aamulla.

— Ole vaiti, minä tahdon nukkua koko lupapäivän, murisi Seppo.

— Tule tänne ikkunan, luo, niin saat nähdä miten kamalan mainio hiihtoilma nyt on.

— Ratakatu sieltä näkyy ja Normaalilyseo ja Brobergin koulu, Egyptin orjuus ja faraon joukot.

— Farao nukkuu Pietarinkadulla, ja Israelin lapset lähtevät vapauteen
Mooseksen ja Aaronin johtamina. Sonnusta itsesi vikkelään.

Seppo oli jo puolivalmiina, sillä hänen uniset aivonsa muistivat, että koko luokan piti lähteä hiihtoretkelle Oulunkylään, jossa luokkatoveri Niilo Kallila asui.

    On hanget korkeat, nietokset,
    Ja lupa, lupa on meillä.

Sarri lauloi täyttä kurkkua, mutta viimeiset sanat tukehtuivat, sillä
Seppo painoi nopeasti pyyheliinan hänen suulleen.

— Ole hiljaa kuin hiiri, muuten Naimi-täti herää ja mättää meidän päällemme vaatteita niin, että olemme yhtä paksut kuin Haltin täti luonnollisena, varoitti Seppo.

— Tässä tuon teille lämpimät villapaidat ja omat pitkät harmaat sukkani, kuului samassa Naimi-tädin lempeä ääni ovelta.

— Meillä on lämpimät hiihtotakit, kyllä me tarkenemme, sanoi Seppo katsoen Sarria, epätoivoinen ilme silmissä.

— Tulin vain tarkastamaan, että olette todellakin hyvin varustettuja.
Tässä on voileipiä ja kovaksikeitettyjä munia.

— Niilon luona saamme aamiaista ja kahvia, mutta kiitos tästäkin, kyllä se on matkalla tarpeen, sanoi Sarri.

Kun pojat lähtivät, olivat he paksuja kuin pavut, vähemmällä he eivät suoriutuneet hyväntahtoisesta Naimi-tädistä. He palasivat heti keittiöön, riisuivat turhat vaatteet, piilottivat ne kaapin päälle ja livistivät tiehensä.

Suurin osa luokkaa, Risto ja Janne ja muut, hiihteli pitkin valkoista hankea. Varpuniemen kaksoset jättivät pian muut jälkeensä. Maalaispoikina he olivat hyviä hiihtäjiä ja kiitivät nyt eteenpäin nauttien hyvästä kelistä ja vapaudesta.

— Eikö ole ihme, että me ei olla karattu tästä kaupungista? Maalla on koti ja metsä ja eläimet, sanoi Sarri.

— Jännää siellä on ja sinne mahtuu paremmin, lisäsi Seppo.

— Jeh, Naimi-tädin luona meillä on oma huone ja kuitenkaan ei sinne mahdu hyvästi. Eikä koulussa eikä kadullakaan ole kylliksi tilaa. Mutta tänne mahtuu, ja Sakari käytti nuoria voimiaan, niin että posket punertivat.

— Nyt levätään ja syödään Naimi-tädin eväät. Tässä on sopiva kivi.

— Ruoka maistuu Varpuniemeltä ja ruumis on muuttunut sopivammaksi minun hengelleni.

— Näetkö tuossa kaksi harmaapukuista poikaa, he juoksevat kuin henkensä edestä?

Kaksi hengästynyttä, hätääntynyttä poikaa pysähtyi juuri kiven kohdalle.

— Auttakaa meitä, pelastakaa, ne ottavat meidät kiinni, pyysivät he.

— Mistä te tulette ja kuka teitä vainoo? kysyi Seppo.

— Me tulemme Oulunkylän kunnalliskodista, ne antavat meille selkään, auttakaa meitä piiloon, sanoi toinen pojista. Toinen alkoi itkeä ääneen.

— Ei tässä auta muu kuin piilottaa pojat lumeen, sanoi Sarri alkaen kaivaa kuoppaa kiven syrjään.

Toiset auttoivat häntä kunnes kuoppa oli tarpeeksi syvä. Molemmat harmaat pojat kyyristyivät sinne, ja Seppo ja Sarri peittivät heidät lumella jättäen suunkohdalle hengitysreiän, jonka he peittivät kuusen oksilla.

— Kävellään nyt ympäri niin että heidän askeleittensa haju hukkuu meidän hajuumme, sanoi Seppo.

Tuskin olivat pojat istuutuneet kivelle, kun kaksi miestä tuli ajaen pienessä reessä.

— Tuossahan on kaksi sen ikäistä poikaa, sanoi toinen miehistä astuen reestä.

— Emme me ole sen ikäisiä, sanoi Seppo varomattomasti.

— Tännehän jäljetkin päättyivät, sanoi toinen. — Otetaan vaan kiinni nuo pienet veijarit.

— Emme me ole tehneet mitään pahaa, antakaa meidän olla, sanoi Sarri.

— Tulkaa vaan mukaan, sanoi toinen ottaen Sarria käsivarresta.

— Mennään pois täältä, niin toiset pääsevät pakoon. Kyllä me aina suoriudutaan, kuiskasi Seppo Sarrille.

Miehet työnsivät pojat rekeen ja veivät heidät kunnalliskotiin suoraan johtajan eteen.

— Tässä karkulaiset ovat. Me ajoimme vaan jälkiä pitkin ja saavutimme heidät voileipiä syömässä. Isolla kivellä istuivat, sanoi toinen miehistä.

— Kiitoksia paljon vaivasta. Saatte mennä nyt, kyllä minä hoidan nämä onnettomat pojat.

Miehet menivät jättäen pojat johtajan eteen seisomaan.

— Kumpi teistä on Paavo ja kumpi Matti? kysyi johtaja.

— Ei kumpikaan, mutta mieluummin minä olisin Paavo kuin Matti, sanoi
Sarri.

— Älä viisastele, vaan vastaa suoraan kysymyksiini, Paavo, ja sinä Matti katso tänne koko ajan. Tunnustakaa nyt pahat tekonne, älkää kieltäkö mitään. Ensiksikin kysyn teiltä onko teillä omaatuntoa?

— Jeh, sanoi Seppo.

— Vastaa kohteliaasti, Matti. Ettekö ole kiitollisia siitä, että kunta on antanut teille kodin, vaatteet ja ruoan?

— Miksei, jos se vaan antaa, vastasi Sarri.

— Eikö teillä ole ollut tarpeeksi ruokaa, oletteko olleet nälkäisiä?

— Liiaksikin meihin mätetään ruokaa.

— Miksi te, onnettomat lapsiraukat, sitten menitte luvatta ruokakonttoriin ja otitte voita ja sokeria?

— Sitäkö me ollaan tehty? kysyi Sarri.

— Itse te sen parhaiten tiedätte. Oletteko unohtanut seitsemännen käskyn?

— "Älä tapa", — sanoi Sarri mutta lisäsi kiireesti nähdessään johtajan silmäkulmain rypistyvän: "pyhitä lepo — —" ei, ei, minä tarkoitin: "älä himoitse, älä suinkaan himoitse juhtaa" — — — sekaantui Sarri.

— Älä varasta, auttoi Seppo asiallisesti.

— Ei ole ihme, että Paavo rikkoo käskyt, kun hän ei edes osaa niitä. Mutta miks'et sinä, Matti, opeta hänelle, että on synti ja häpeä varastaa?

— Sen hän tietää opettamattakin, eikä kumpainenkaan meistä ole koskaan ottanut toisen ihmisen omaa, sanoi Seppo harmissaan.

— Mikä on kunnan omaa, sitä teidän tulee kunnioittaa vielä enemmän.
Eikö teitä ole kohdeltu täällä rakkaudella?

— Minusta se on pöhnää rakkautta, sanoi Sarri.

— Se äskeinen mieskin rakasti minua niin, että käsivarressa taitaa olla mustelma, lisäsi Seppo.

— Nyt on kärsivällisyyteni lopussa. Olen puhunut teidän omilletunnoillenne, mutta sydämenne ovat kivikovat. Saatte kärsiä rangaistuksen, jonka oma työnjohtajanne määrää teille. Eikö teitä hävetä katsoa häntä silmiin?

— Onko hän niin kamalan näköinen? kysyi Sarri, mutta vaikeni äkkiä saatuaan murhaavan katseen johtajalta, joka soitti kelloa.

— Pyytäkää poikaosaston työnjohtajaa tänne, sanoi hän sisään tulevalle palvelijalle.

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi aukeni ja musta mies astui sisään.

— Tässä ovat nyt karkulaiset. Ottakaa heidät haltuunne ja rangaiskaa poikaparkoja, jotka ovat eksyneet oikealta tieltä, sanoi johtaja.

Mutta musta mies tuijotti vain poikiin, jotka kumarsivat kohteliaasti.

— Minä olen Sakari Uski ja tuo on kaksoisveljeni Seppo. Me olemme
kotoisin Varpuniemeltä Karjalohjalta. Isä on eläinlääkäri ja äiti on
Jääskestä. Sitten meillä on sisar Saima, joka on kihloissa, selitti
Sarri juurta jaksain, kun tauko alkoi tuntua kiusalliselta.

— Eivätkö nämä olekaan Paavo ja Matti? kysyi johtaja.

— Eihän noilla ole vaivaishuoneen pukujakaan, sai pitkä mies vihdoin sanotuksi.

— Tosiaankin, sanoi johtaja, — harmaat hiihtopuvut eivät suurestikaan eroa meidän puvuistamme. Mutta mitenkä te olette joutuneet tänne ja miksette heti selittäneet ketä olette?

Sarri alkoi selittää asiaa, mutta samassa kuului melua ulkoa ja ovi nykäistiin auki.

Janne ja Risto ryntäsivät sisään koko poikajoukon seuraamina.

— Prätskis, huusi Risto. — Me tullaan pelastamaan teitä.

— Joko teitä on kidutettu? kysyi Janne.

— Mikä rosvojoukko tämä on, joka tunkeutuu kunnalliskotiin? kysyi johtaja vihaisena.

— Tämä on Helsingin Normaalilyseon paras klassillinen luokka.

— Mitenkä te löysitte meidät? kysyi Sarri.

— Kun me huomattiin, että te olitte hävinneet, niin me hiihdettiin niin vikkelään kuin Risto vain jaksoi, ja sitten me nähtiin kaksi poikaa, jotka ryömivät lumesta kiven luona, kertoi Janne.

— Niiltä me kuultiin, että teidät oli vangittu ja viety tänne ja sitten me tultiin teitä pelastamaan, jatkoi Risto.

— Mihin ne kaksi poikaa joutuivat, jotka ryömivät lumesta? kysyi johtaja.

— He juoksivat Helsinkiin päin.

— Lähettäkää heti miehet hevosella kaupunkiin vievää tietä pitkin ottamaan kiinni heitä, sanoi johtaja mustalle miehelle, joka poistui nopeasti. — Ja te nulikat, lähtekää pian täältä.

— Uskin poikien pitäisi saada vahingonkorvausta, sanoi Janne.

— Vai vahingonkorvausta! Auttavat karkulaiset pakoon ja tuottavat sekasortoa kunnan laitoksessa. Sellaisilleko vahingonkorvausta! Menkää nyt, niin kauan kuin pääsette ehjin nahoin.

— Mutta sukset? kysyi Seppo.

— Ne ovat tuolla kartanolla, sanoi Risto.

— Me otettiin ne pojilta, jotka tahtoivat lähteä niillä hiihtämään.

— Mutta silloin Matti ja Paavo ovat hukassa, sanoi Sarri.

— Ei heille muuta pahaa tapahdu kuin, että saavat selkäsaunan, ja sen he ovat hyvin ansainneet.

— Vai niin, sanoi Sarri rauhoittuneena. — Hyvästi sitten.

— Hyvästi, hyvästi, huusi koko luokka, joka piti tapausta hauskana seikkailuna.

— Hyvästi, sanoi johtaja, — ja lukekaa käskyt kunnollisesti.

Niilo Kallilla ja hänen äitinsä olivat jo kauan odottaneet poikia, kun he vihdoinkin tulivat. Jokainen tahtoi kertoa, jonka vuoksi aluksi syntyi hälinä kuin mehiläispesässä.

Seikkailusta virkistyneenä istui nälkäinen poikalauma aamiaispöydässä.

— Tulee kamalan nälkä, kun pelastaa toverin hengenvaarasta, sanoi
Janne.

— Ei me oltu hengenvaarassa ja sitäpaitsi me oltiin juuri selviytymässä, kun te tulitte, sanoi Seppo.

— Olisitpa nähnyt, miten naiseksi puettu mies hehkutti rautaa tulessa siinä huoneessa, jonka läpi me kuljettiin, niin olisit kiitollisempi rohkeille pelastajillesi, sanoi Risto.

— En minä nähnyt siellä muuta kuin isonlaisen neidin, joka kähersi hiuksiaan, sanoi Sarri. — Etkö huomannut, Seppo, miten hän pisti sormen suuhunsa ja sitsautti käherryssaksia, ihan samoin kuin Saimuski tekee?

— Minä luulen, että te olitte lähempänä kidutuskuulustelua kuin uskotte. Sillä naisella oli tekotukka ja parranalku, intti Risto itsepäisesti.

Nyt alkoi vilkas keskustelu ympäri pöydän. Jokainen tiesi jotain kidutuksista, vangitsemisista, ihmeellisestä pelastumisesta ja poltinraudoista.

— Ehkä he olisivat polttaneet ranskanliljan käsivarteenne, niinkuin Myladylle tehtiin Muskettisotureissa? Teitähän syytettiin varkaudesta, otaksui Ville.

— Matti ja Paavo ovat nyt heidän kynsissään, virkkoi Seppo. — Häntä puistatti.

— Selkäänhän he vain saavat, sehän on jokapäiväistä leipää pojille, sanoi Olavi.

— Sellaisellako leivällä sinua on syötetty? Eipä ihme, että nyt syöt minun voileipäni, kun kerran saat toista lajia, nauroi Arvi, jonka juustovoileipää Olavi juuri pisti suuhunsa.

Aamiaisen jälkeen pojat leikkivät, kävivät katsomassa kanoja, hevosta ja kaniineja. Oltiin lumisotasilla, juotiin kahvit, tarkastettiin Niilon postimerkit ja muut nähtävyydet.

Sitten kiitettiin Niilon vanhempia ja lähdettiin kotimatkalle.

Kun oli vähän matkaa hiihdetty, nähtiin vastaantuleva hevonen. Reessä istui pari miestä ja yhtä monta poikaa.

— Paavo ja Matti pyövelin käsissä! huusi Sarri. — Pysäyttäkää hevonen.

Pojat asettuivat tielle ja alkoivat huitoa käsillään ja suksisauvoillaan, niin että miesten oli pakko pysähtyä.

— Mistä te saitte ne kiinni? kysyi Janne.

— Mitä se teitä liikuttaa, pois tieltä, huusi toinen miehistä.

— Älkää lyökö heitä liiaksi, he eivät koskaan enää karkaa, pyysi Risto.

— Ette saa polttaa ranskan liljaa käsivarteen, sanoi Ville rohkeasti.

— Tässä on teille hengenpelastus-eliksiiriä; juokaa sitä ennen ja jälkeen selkäsaunan, virkkoi Janne pistäen pienen pullon toisen pojan käteen.

— Ja tässä on teille pieni kompassi, se on kiva kapine, sanoi Risto antaen käärön toiselle pojalle.

Muutkin pojat antoivat lohdutuskapineita, joku antoi lantin, toinen kynän, Olavi koulussa kielletyn "stritsan", Ville karamellejä, Esko kumiletkun ja Antti purukumia.

— Pois edestä taikka ajan päällenne, huusi mies, joka oli ohjaksissa. Pojat hajaantuivat ja hevonen alkoi juosta. Matti ja Paavo olivat olleet niin noloja, etteivät olleet saaneet sanaa suustaan. Nyt vasta he tointuivat ja huusivat:

— Kiitoksia paljon, kiitoksia!

Seppo ja Sarri olivat pysytelleet toisten takana. He muistivat miesten kovakouraiset otteet, eivätkä tahtoneet antautua liian suureen vaaraan.

Kotimatka sujui pojilta hauskasti. Puheltiin seikkailusta, jota neljä heistä käsitteli kerran ainekirjoitustunnilla koulussa.

Väsyneinä Seppo ja Sarri saapuivat kotiin, jossa loput päivästä levättiin ja luettiin läksyjä. Illalla Sarri kirjoitti isälle kirjeen.

Lupapäivänä Ratakadulla.

Rakas isä.

Viime torstaina minä näin potkurin, jossa oli moottori, joka kulki kauheaa vauhtia. Isän pitäisi tulla sitä katsomaan, se sopisi juuri eläinlääkärille, kun Jere ei huoli lähteä ajamaan läävän tarkastusmatkalle. Onko Kirjo poikinut ja tuliko siitä vasikka vai sonni? Me oltiin huisin kivalla hiihtoretkellä, mutta ei Lauri ja Eino, jotka olivat hammaslääkärissä ja leffassa, vaikka joka paikkaus maksaa 100 markkaa, Sepolla on kaksi reikää hampaissa. Oulunkylään asti. Tiellä me pelastettiin kaksi vaivaistalon poikaa, jotka kuitenkin saivat selkäsaunan. Ne luulivat meitä niiksi ja syyttivät meitä voista ja sokerista, kun ne olivat ottaneet, eikä ne saaneet niitä kiinni, kun me autettiin ne niiden käsistä, vaikka ne lopulta lupasivat selkäsaunan niille. Mutta me ei nähty. Janne ja Risto pelastivat sukset niiltä ja meidät niiltä. Minun talvitakista on kaksi nappia poissa, mutta Risto opetti hyvän konstin rautalangalla ja kahdella kynänpätkällä, miten vaatteet pysyvät kiinni ilman nappia, kun Naimi-tätiä on mälvää aina pyytää. Meillä ei ole ikävä kotiin paitsi melkein aina.

Ystävyydellä Sarri Uski.

J.K. Lähetä hammaslääkettä, kun Seppeli on niin harmillinen öillä. Minä koetin vivuta saksilla hampaan irti, mutta Seppeli suuttui. On kenkkua, kun ei tiedä, mitä aina keksisi.