Kaksoset

VIII.

PULASSA.

Ossin huone oli poikien mielestä erinomaisen mielenkiintoinen. Se oli hyvin kalustettu, aina siisti ja kodikas. Ossilla oli kauneusaistia ja varoja, joten hän voi ostaa itselleen kaikenlaista mitä mieli teki, kuten tauluja, kirjoja, valokuvauskoneen, pyssyn, polkupyörän ja runsaasti hedelmiä ja muita makeisia.

Nyt hän oli pyytänyt pojat luokseen mämmiä syömään.

— Imelistä saadaan mämmiä.

— Tytöistä tulee ämmiä, sanoi Seppo.

— Varmaan Jeren viisautta, nauroi Ossi.

— Niin, se on pannut meihin enemmän sananlaskuja kuin Lehtonen kielioppia.

— Täällä on aina jännää — sinä olet onnenpoika! Onko sinulla koskaan huolia? kysyi Sarri.

— On niitä enemmän kuin tällainen hemmoteltu olento oikein jaksaa kantaa.

— Ylioppilaskirjoituksia kai sinun ei tarvitse pelätä? Naimi-täti sanoo, että sinä olet äärettömän lahjakas ja ahkera poika, virkkoi Seppo.

— Koko pääsiäisloman, jonka me vietimme Varpuniemessä, sinä olit täällä ja pänttäsit saksaa. Naimi-täti sanoo, että niin kauniiksi pojaksi sinä olet tavattoman kunnollinen. Hänestä vain rumat ihmiset ovat säädyllisiä, sanoi Sarri.

— Itsestään paha pappi saarnaa, hymyili Ossi.

— Mitä?

— Tarkoitan vain, että Naimi-täti on hyvin säädyllinen. Mutta kyllä minun ahkeruuteni on ollut sopusoinnussa ulkomuotoni kanssa, sillä laiska minä olen ollut aina. Ellei minulla olisi taipumusta matematiikkaan, en olisi päässyt näinkään pitkälle. Mutta saksa! Onpa ihme, jos suoriudun saksasta kunnialla.

— Niin, saksassa ei auta lahjakkuus, huokasi Sarri.

— Minun täytyy tulla ylioppilaaksi tänä keväänä. Olen jo vanha, ja isä on luvannut, että pääsen ensi vuonna ulkomaille ja sitten saan itsenäisen paikan isän tehtaassa. Se on toista kuin tämä ihmisarvoa alentava kouluorjuus.

— Mutta sinähän olet aina iloinen.

— Niin on härkäkin, niin kauan kuin veistä hiotaan.

— Mitä sinä teet, jos saat reput?

— Te olette liian nuoria kuulemaan sitä, sanoi Ossi synkän näköisenä.

Pojat istuivat vaiti, kaamean tunnelman vallassa. Sarri ajatteli, että veri hyytyy ruumiissa. Sitten Seppo kysyi:

— Etkö voisi lukea nyt kamalasti?

— Lukeminen ei sovi sieluntilaani. Penkinpainajaisten jälkeen en ole voinut lukea ollenkaan. Jos luen niin kaikki menee sekaisin. Päässä pyörii Kustaa Aadolf, nahkiaisen ruoansulatus, katkaistun kartion turha kaava, kirjallisuuden merkkiteosten nimet ja an, auf, hinter, in, neben, über — — —

Pojat nauroivat niin, että mämmi meni väärään kurkkuun. Sarri kysyi:

— Mitä kaikkea sinun onkaan muistettava yhdellä kertaa?

— Meiltä vaaditaan, että meidän henkemme vaeltaa muutamassa viikossa läpi koko koulun. Meidän tulee olla filosofeja, matemaatikkoja, historian tuntijoita, teologeja ja itsenäisiä ajattelijoita ja kirjailijoita. Meidän täytyy arvostella suurmiehiä ja uskonnollisia liikkeitä, kirjoittaa Snellmannista ja Homeroksesta ja olla satavuotiaita sieluiltamme, lateli Ossi.

— Mutta sinä olet hurjan viisas mies, paitsi tyttöasioissa, sanoi
Seppo.

— Mitä sinä vihjailet?

— Kun sinä vängällä haluat pelleillä heidän kanssaan. Se Vernakin — — —

— Älä sekaannu miesten asioihin. Nainen kuuluu elämän järjestelyyn, niinkuin suola ja ruusut. Toista on tämä tietopeli ylioppilaslakista. Tekisi mieli luovuttaa hyvällä koko ottelu.

— Kittiä minä koko lakista, jos täytyy vaivata päätään noin luonnottomasti, sanoi Seppo.

— Mennään nukkumaan, siihen on kolme syytä, sanoi Sarri.

— Että mämmi on loppunut? arveli Ossi.

— Ja meitä nukuttaa, sanoi Seppo.

— Ja Ossi on kruinallisella tuulella, lopetti Sarri lähtien huoneesta
Sepon seuraamana.

— Kumma, kun Ossi ei maksa velkaansa, sanoi Sarri niin varomattomasti, että Ossi kuuli sen huoneeseensa.

— Mitä velkoja minulla on? huusi hän tullen ovelle.

— Etkö muista, että me annettiin sataneljäkymmentä markkaa, kun menit tanssiin Verna Airon kanssa?

— Miksette ole muistuttaneet siitä? En minä koskaan velkojani muista — luotan siihen, että lainaajat perivät ja muistuttavat. Tässä saatte rahanne ja kiitoksia niistä. Olisitte nähneet kuinka iloinen Verna oli, kun hain hänet autolla.

— Voiko olla ihmisiä, jotka unohtavat sataneljäkymmentä markkaa? ihmetteli Seppo poistuessaan.

* * * * *

Ylioppilaskirjoituksia edeltävä aika oli levoton jokaiselle. Ossi pysytteli paljon huoneessaan, jonne toverit tulivat neuvottelemaan. Ovi oli usein lukossa tuntikausia. Naimi-täti oli hermostuttavan osaaottava antaen neuvoja pitkin päivää. Syötiin entistä parempaa ruokaa, sillä Naimi-täti piti syömistä parannuskeinona joka asiaan.

Kun ensimmäinen kirjoitus alkoi, oli koko talo jalkeilla ennen seitsemää aamulla. Ossille oli varattu hyvät eväät ja Naimi-täti puuhaili ja puhui.

— Tahdotkos vähän valeriaanaa? kysyi hän.

— Tai Jannen hengenpelastuseliksiiriä? sanoi Seppo.

— Ei mitään, torjui Ossi, — älkää himmentäkö minun aivojani, joissa muutenkin vallitsee hämäryys.

— Ota sokeripaloja mukaan. Konsentroitu sokeriliuos antaa tilapäistä vauhtia kaikelle kehitykselle, neuvoi Seppo.

— Tulenko saattamaan sinua kouluun, niin voin lohduttaa ja tukea sinua matkalla? kysyi Naimi-täti.

— Varjelkoon! Enhän minä astu mestauslavalle sentään.

Lempikin tuli mukaan sanomaan:

— Tässä on neliapilas ja mustan pässin sarvi ja hevosenkenkä.

Ossi pisti neliapilaan taskuun antaen muut aarteet takaisin.

— Nyt lähden, kun vielä on vähänkin järkeä jäljellä, — kiitoksia vain huolenpidostanne, sanoi hän.

Kirjoitukset onnistuivat hyvin. Ossi sai matematiikassa ja ainekirjoituksessa hyvät arvosanat, muissa aineissa huonommat, mutta kuitenkin hyväksyttävät numerot.

Nyt hän oli aina kotona, luki ahkerasti ja pysytteli huoneessaan. Pojat ihmettelivät, ettei hän ollut iloisempi, vaan kovasti allapäin.

Sitten tuli päivä, joka toi paljon levottomuutta pieneen kotiin.

Ossi oli mennyt kouluun tenttimään historiaa. Pojat lukivat läksyjään huoneessaan, kun Seppoa pyydettiin puhelimeen.

— Tämä on Hannes Pälsi. Ossi ei voi tulla itse puhumaan, mutta hän pyytää sinua ottamaan hänen huoneestaan ruskean kaapin alalaatikosta pohjapaperin alta ison ruskean kirjekuoren. Laatikon avain on samassa kotelossa kuin Ossin kiikarikin.

— Kyllä minä ne löydän, sanoi Seppo.

— Ota kirjekuori sisältöineen ja piilota se varmasti. Vie mieluummin pois koko talosta, jatkoi Hannes.

— Miksi Ossi ei tee sitä, kun hän tulee kotiin? kysyi Seppo.

— Minulla on tulinen kiire, älä kysy mitään. Näytä, että olet mies ja toimitat asian kunnollisesti. Älä suinkaan kerro kenellekään mitään tästä.

— En minä voi pitää mitään Sarrilta salassa.

— Nyt täytyy. Ossi on muuten hukassa.

— Silloin en voi tehdä mitään. Mutta kyllä me Sarrin kanssa pidetään asia salassa.

— No, sano sitten Sarrille, mutta varokaakin, ettei se tule ilmi.

— Ei me kerrota. Onko se valtionkavalluspapereja tai jokin testamentti? kysyi Seppo.

— Ei, ei. Siinä on kirjeitä. Katsos, Ossi ei tahdo, että Verna Airolle tulee ikävyyksiä.

— Jeh, ymmärrän.

— Toimita siis asia ja heti paikalla. Voiko teihin luottaa?

— Eikö Ossi luota?

— Luottaa, luottaa. Hyvästi nyt vain.

Seppo juoksi Sarrin luo ja selitti asian. Sitten he kiiruhtivat Ossin huoneeseen ja löysivätkin kirjekuoren. Samassa kuului askeleita. Seppo pisti kirjeen latinan sanakirjan sisään pannen kirjan kainaloonsa.

— Mitä te teette Ossin huoneessa? kysyi Naimi-täti sisään tullessaan.

— Me lainaamme vain tämän kirjan, sanoi Seppo peloissaan.

— Näytä tänne. Latinan sanakirja! Mitä te sillä teette? Lukemiseen ette ainakaan sitä käytä.

— Se on niin raskas, sitä voi käyttää vaikka painona paperien päällä, jotka lentävät tuulessa, sanoi Sarri.

— Tai kantena vesikannun päällä, ettei vesi tule tomuiseksi, auttoi
Seppo.

— Nyt puhutte turhia. Antakaa Ossin kirjojen olla rauhassa ja menkää lukemaan läksyjänne. Naimi-täti otti kirjan pannen sen pöydälle.

Poikien täytyi poistua huoneesta. He odottivat kauan aikaa, kunnes tie taas oli selvä Ossin huoneeseen, jolloin Seppo riisui saappaansa ja hiipi varovasti takaisin. Hän sai kirjekuoren käsiinsä puolipimeässä huoneessa, mutta hänen täytyi äkkiä ryömiä sängyn alle, Lempi kun tuli sisään tuomaan pesuvettä ja laittamaan Ossin vuodetta.

Sarri, joka odotti huoneessaan, käsitti Sepon joutuneen vaaraan. Hän juoksi ulos keittiön kautta ja soitti eteisen kelloa, jolloin Lempi meni avaamaan.

— Kuinka sinä pakkasessa juokset tuolla tavalla ulkona, torui Lempi.
Missä oma avaimesi on?

— Se on Sepolla, meillähän on vain yhteinen avain. Tässä saat kauniin kortin, siinä on Nikolainkirkko, sanoi Sarri pidättääkseen Lempiä eteisessä.

— Kiitoksia vain, Sarrilla on hyvät puolensa, kehui Lempi.

Sarri meni nyt huoneeseensa, jonne Seppokin oli jo pelastautunut.

— Katsos Vernaa, kun kirjoittaa saksaksi, sanoi Seppo vetäen paperin ruskeasta kuoresta.

— Anna tänne, pyysi Sarri, — katsotaan vain mitä alla seisoo. Muitten kirjeitä ei saa lukea, sanoo isä.

— Ei mitään allekirjoitusta. Kylläpä ovat varovaisia. — Sarri heitti paperin muitten joukkoon pöydälle.

— Mitä me nyt tehdään? Tämä on piilotettava hyvin ja vietävä pois koko talosta, sanoi Seppo.

— Poltetaan se.

— Sitä ei uskalla tehdä. Ossi voi suuttua.

— No viedään Vernalle. Hän asuu tuolla Robertinkadulla, kyllä minä löydän sinne.

— Jeh, se on parasta, sanoi Seppo ottaen paperin pöydältä ja pistäen sen ruskeaan kuoreen. — Mene sinä yksin, se on parempi.

Sarri juoksi ulos, tärkeä kirje kädessään. Hän oli tuskin sulkenut keittiön oven, kun eteisen kello soi ja Lempi meni avaamaan ovea.

Seppo kokosi ajelehtivia papereita pöydältä ja heitti ne tuleen, sillä
Naimi-täti kasvatti poikia järjestystä harrastaviksi.

Sitten hän juoksi Ossin huoneeseen, sieltä kun kuului kiivasta puhetta. Sinne tultuaan hän pysähtyi ällistyneenä ovelle, ja hänen silmänsä juuttuivat kahteen herraan, jotka puhuivat Naimi-tädin kanssa.

— Mutta sanokaa toki, mistä Ossia syytetään, pyysi Naimi-täti.

— On käynyt ilmi, että ylioppilaskokelaat ovat saaneet käsiinsä matematiikan ja saksan kirjoitukset, ja me kuulumme tarkastuskomiteaan, joka tutkii asiaa, sanoi pitempi herroista. Seppo hätkähti, kun kuuli saksankirjoitusta mainittavan.

— Kuinka voitte epäillä Ossia! Hän on hienoin, kohteliain ja paras nuorukainen koko Helsingissä! huudahti Naimi-täti loukkaantuneena.

— Koko luokkaa epäillään. Eräs on jo tunnustanutkin ja hän on usein ollut täällä. Me vaadimme nyt, että saamme tutkia Ossi Hägerin huoneen, sanoi toinen herroista.

— Olkaa hyvä, tarkastakaa koko talo, meillä ei ole mitään salattavaa, sanoi Naimi-täti.

Herrat tekivät tarkkaa työtä. Joka nurkka ja laatikko haettiin, sängyn sisästä, sohvan raoista, kirjahyllyn joka sopesta vedettiin pieninkin roska esiin. Sitten tarkastettiin poikien huone ja samoin ruokahuone. Työ oli turhaa.

— Olisikohan hän saanut tiedon tänne jollain tavalla? Et kai sinä ole piilottanut Hägerin pyynnöstä mitään papereita? kysyi pitkä herra Sepolta.

— En ole tavannut tänään Ossia, vastasi Seppo.

— Onko joku soittanut tänne? kysyi mies Lempiltä, joka peloissaan seisoi vieressä.

— Pojat olivat delevoonissa, vastasi Lempi.

— Kutka pojat?

— Tämä juuri tai Sarri.

— Olitko puhelimessa? kysyi mies Sepolta.

— Olin.

— Saitko sanan Hägeriltä?

— Se koski toista asiaa.

— Mitä varten tämä alimmainen paperi laatikosta on vedetty näin syrjään? Siellä on varmaan ollut jotain pohjalla, puuttui toinen herra puheeseen.

Herrat alkoivat nyt tutkia laatikkoa, ja Seppo, joka kuuli Sarrin palaavan, meni eteiseen.

— Nyt on Ossi vaarassa, tuolla on miehiä hakemassa sitä saksanpaperia.
Mene sinä vastaamaan, ei minusta ole sellaiseen, sanoi Seppo hiljaa.

— Kyllä minä suoriudun, sanoi Sarri mennen sisään.

— No mitä sinulle sanottiin silloin puhelimessa? kysyi pitkä mies
Sarrilta, jota hän luuli Sepoksi.

— En minä ole ollut tänä päivänä puhelimessa.

— Kuinka uskallat puhua noin? Äsken tunnustit jo puhuneesi, sanoi mies vihaisena.

— Sitä en ole tehnyt.

— Jos et puhu totta, niin vien sinut rehtorisi luo.

— Minä puhun aina totta.

— Oliko tämä poika puhelimessa vai eikö? kysyi herra Lempiltä.

— Oli jos ei se ollut toinen, sanoi Lempi vakuuttavasti.

— Kuka toinen? Oletteko kaikki järjiltänne?

— Kun se ei ole yksi.

— Kuka, tuo poikako?

— Lempi tarkoittaa, että minä olen kaksi poikaa. Hänen kannaltaan voi ollakin niin, mutta minun kannaltani…, niin, minä olen yksi kokonainen, en murtoluku enkä kaksi.

— Varo itseäsi, Sarri! Älä härnää ketään, nyt on vaarallinen hetki, sanoi Naimi-täti, joka oli kierrellyt käsiään sohvan nurkassa.

— Vastaa kiertelemättä, olitko puhelimessa vai etkö? kysyi herra
Sarrilta.

— Olin, vastasi Seppo ovelta.

Herra kääntyi äkkiä.

— Ahaa, sinä olet siis kuitenkin kaksi, sanoi hän. — Oletko ollut
Hägerin huoneessa puhelinkeskustelun jälkeen?

— Sitä en voi sanoa.

— Molemmat pojat olivat siellä, sanoi Naimi-täti.

— Otitteko sieltä jotain?

— Latinankieliopin he aikoivat ottaa, mutta minä estin, sanoi taas
Naimi-täti.

— Tämähän on sekavaa. Missä toinen poika oli silloin, kun toinen oli yksin täällä?

— Kävin erään tuttavan luona, sanoi Sarri. — Se oli vain yksityinen asia.

— Vai yksityinen asia? Kylläpä osaat! Oliko sinulla jotain käsissä.

— Oli kirje, minä näin, sanoi Lempi.

— Kantelupukki, sanoi Seppo hiljaa Lempille.

— Minne veit sen sinisen kirjeen? kysyi mies viekkaasti Sarrilta.

— Ruskean — — —, aloitti Sarri, mutta vaikeni saadessaan Sepolta salaisen potkun.

— Nyt siis tiedetään, että olet vienyt ruskean kirjekuoren jonnekin.
Luultavasti Hannes Pälsin kotiin, otaksui pitkä herra. — Kävitkö
Lönnrotinkadulla?

— En kun Robertinkadulla vain.

— Kenen luona?

— En voi sanoa.

— Häger on siis kieltänyt. Kuka Hägerin tuttavista asuu
Robertinkadulla?

— Janne ja Risto asuvat siellä, sanoi Seppo johdattaakseen tutkimukset harhaan.

— Ossi-herran heila asuu siellä, sanoi Lempi.

— Lempille täytyy kostaa, kuiskasi Seppo Sarrille.

— Kuka on Ossi-herran heila? kysyi pitkä herra.

— No se Verna-neiti, sen tuomari Airon neiti, ne asuvat siinä neljässä.

— Kuule Virtanen, sanoi pitkä mies apulaiselleen, — menepäs Pikku-Robertinkatu neljään ja vaadi Verna neidiltä se kirje, jonka tämä poika toi hänelle.

Virtanen lähti, ja huoneessa vallitsi kiusallinen odotus. Naimi-täti puhui ylistyspuheita Ossista, mutta pitkä herra näytti olevan jokseenkin tunteeton.

Vihdoin saapui Virtanen.

— Tässä on kirje. Neiti antoi sen mielellään. Hän sanoi, että Ossi
Häger on tullut hulluksi, kun lähettää hänelle tuollaista roskaa.

— Minä sanoin hänelle, että Ossin kunnia ja luultavasti henkikin riippui siitä, että paperi tuli pois meiltä. Ja nyt Verna petti hänet katalasti. Hyi, minkälainen tyttö! sanoi Sarri halveksien.

— Jere se tuntee naiset. Hän sanoo, että he ovat kettua kavalampia ja sisiliskoa liukkaampia, sanoi Seppo.

Pitkä mies oli sillävälin vetänyt paperin kuoresta ja lukenut sitä.
Paperiin oli pojan käsialalla kirjoitettu:

Se joka käyttää tätä tietoa ilman lupaa, se syö ruohoa vanhana ja sen hiukset tulevat punaisiksi kahdessa päivässä. Ja se tieto on tämä:

5 grammaa magnesiumsulfaattia ja salisyylihappoa kaadetaan koeputkeen jossa on sahramia ja eetteriä. Sitten lisätään pippuria ja etikkaa ja puistetaan viisi minuuttia. Tyhjään pulloon pannaan lusikallinen kollodiumia niin että seiniin tulee ohut kalvo. Edelliset ja vähän ammoniumsulfaattia lisätään. Siinä viimeisessä on typpeä, joka on hyvä lannoitusaine. Ihmisen elimiä täytyy väliin lannoittaa. Hiivaa on myöskin aina pantava voimalääkkeisiin. Koko lääkkeen kaava on MgNH4SO4 + C4H10O + 4H2O.

Sitä on otettava ruokalusikallinen kovassa taudissa ja hädässä.

Keksijä.

Muistakaa punaiset hiukset.

— Mitä hullutusta tämä on? Ei tämä ole ylioppilaskirjoitus eikä mikään, sanoi mies antaen paperin Sarrille.

— Jannen hengenpelastuseliksiiri! huudahti tämä.

— Hän on antanut sen Ossille, sanoi Seppo, mutta vaikeni samassa. Hän muisti nyt, että paperi oli ollut pöydällä, kun hän Sarrin kanssa katsoi saksalaista kirjoitusta, jonka he olivat ottaneet kirjekuoresta. Seppo katsoi Sarria, joka nyökäytti päätään merkiksi, että hänkin käsitti kirjoitusten vahingossa vaihtuneen.

— Hyvä, että poltin muut paperit, silloin se onneton saksankirjoituskin meni menojaan, ajatteli Seppo.

— Selittäkää nyt mitä tämä on, sanoi mies ankarasti.

— Meillä on toveri, joka on suuri kemisti, ja hän tekaisee lääkkeitä ja tämä on hänen paras keksintönsä. Seppokin parani sillä kerran, selitti Sarri.

— Lähdetään pois, Virtanen, sanoi pitkä herra. — Olemme kuluttaneet paljon aikaa turhaan. Näyttää siltä kuin Häger olisi syytön. Hyvästi vain ja anteeksi, että olemme vaivanneet teitä, mutta se oli velvollisuutemme.

— Hyvästi! Olen iloinen, että Ossin maine on puhdistettu. Minua ei mikään saa uskomaan, että niin kunnollinen poika pettäisi, sanoi Naimi-täti.

— Mutta miksi tuo poika kuljetti sitä paperia sille neidille? kysyi
Virtanen.

— Tehdäkseni Ossille palveluksen, sanoi Sarri.

— Neidin päätä varmaan särki ja te tahdoitte parantaa hänet, otaksui pitkä mies.

— Sairaana on pöhnää olla, sanoi Seppo.

— Älkää antako tuon kaksinkertaisen pojan myrkyttää itseänne, hyvä rouva, sanoi pitkä herra ja poistui kumartaen. Virtanen seurasi häntä.

— Nyt minä olen niin väsynyt, että menen nukkumaan. Hyvää yötä, pojat! sanoi Naimi-täti mennen huoneeseensa.

Pojat puhelivat vielä vuoteissaan.

— On kauhean kruinaa, jos Ossi on petkuttanut, sanoi Seppo.

— Minä uskon, enkä usko. Miksi meidänkin piti joutua siihen! Mutta minä en narrannut.

— Harmillista, ettei voinut selittää asiaa tarkalleen. Eihän voi pettää luottamusta.

Samassa tuli Ossi hiljaa huoneeseen.

— Kertokaa nyt tarkkaan mitä täällä on tapahtunut, pyysi hän.

Pojat kertoivat vuoroin ja Ossi rupesi nauramaan, kun sai kuulla Jannen lääkereseptistä.

— Naurattaako sinua, Sarri? Minua ei naurata yhtään, sanoi Seppo.

— Kiitos, pojat. Te olette tehneet minulle ja neljälle toverilleni suuren palveluksen. Huomenna vien teidät teatteriin katsomaan "Tukkijokea".

— Ei meille sovi, sanoi Sarri lyhyesti.

— No, mitä nyt? Ostanko teille jännän dekkarin?

— Ei kiitos, ne maistuisivat saksalle, ja siitä me ei välitetä nyt, sanoi Seppo.

— Vai niin, pojat. Näen, että epäilette minua; täytyy siis selittää asia. On todellakin niin surkeasti, että moni ylioppilaskokelas ei ole voinut vastustaa, kun kiusaus on ollut suuri. Vääryyttä on tehty sekä matematiikan- että saksankirjoituksissa, ja meitä on koko päivä kuulusteltu ja tiukattu. Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa kunniasanallani, ettei minulla ollut aavistustakaan matematiikan kokeista.

— Entäs saksa? kysyivät molemmat pojat samalla kertaa.

— Kerran, kun Hannes Pälsi oli täällä, tuli eräs herra — en voi sanoa hänen nimeään — tänne ja tarjosi meille saksankirjoituksen ostettavaksi. Voitte uskoa että viettelys oli suuri, kun minä pelkäsin juuri saksaa. Me katsoimme toisiamme silmiin, Hannes ja minä. Olimme olleet ystäviä pikkukoulusta asti ja jakaneet hyvät ja huonot ajat. Monta kepposta ja tyhmyyttä olemme tehneet, mutta tällaisia rumia ja halpamaisia tekoja emme koskaan. Hannes ojensi kätensä minulle ja sanoi herralle: "Menkää heti tiehenne, me emme tahdo enää olla hetkeäkään seurassanne." Ja minä aukaisin oven.

— Te olette kamalan — — —, aloitti Seppo ihastuneena.

— Kamalan suuria sankareita, lopetti Sarri, joka tuskin löysi kylliksi suuria sanoja tunteilleen.

— Entäs se kirje? Miksi se oli niin vaarallinen? kysyi Seppo.

— Hannes, joka puhuu saksaa, kirjoitti minulle kerran sillä kielellä ja kertoi ketä poikia hän epäili. Minä piilotin kirjeen ja unohdin sen, mutta nyt kun meitä tutkittiin, muistin sen ja pyysin Hannesta soittamaan teille. Hannes pääsi kuulustelusta ennen minua.

— Mutta mitenkä ne niin sinua epäilivät?

— Siksi että minun saksankokeeni onnistui paremmin kuin odotettiin. Mutta minä selviydynkin usein hyvin, kun oikein kovalle ottaa. Hyvää yötä nyt. Tuletteko "Tukkijoelle"?

— Tietysti, se on jerin kivaa, sanoi Sarri.

— Kiitos, Ossi. Sinä olet, sinä olet — — mies, lisäsi Seppo.

— Hyvää yötä! Onko kaikki selvää?

— Välit ovat selvät, sanoivat pojat.

IX.

JEREN KAUPUNGINMATKA.

— Minkähän tähden poikaihmisen on niin hankalaa istua paikallaan ja tarkata mitä muut tekevät. Paitsi teatterissa tai leffassa, ajatteli Sarri itsekseen.

Pojat istuivat paikoillaan luokkahuoneessa. Tunti ei ottanut loppuakseen, ja esillä oleva aihe oli tavattoman vähän mielenkiintoinen.

Kunpa vaan tapahtuisi jotain muuta, kuin tavallisia luokkatapahtumia, toivoi Seppokin.

Pojat eivät aavistaneet, että portaissa lähestyi yllätys, josta he eivät juuri olisi välittäneet.

Ovi avautui ja sisään tuli vanhanpuoleinen maalaisukko karvalakki kourassa.

— Mahtaaks tää olla norssikoulu? kysyi hän kumartaen.

— Tämä on Normaalilyseo, vastasi opettaja.

— Neet meirän kaksoset sanoi sitä norssiks. Mahtaaks neet oli tääl?

— Nyt on lukutunti eikä luokkaa saa häiritä. Onko teillä tärkeää asiaa ja ketä haette?

— Mää lährin hakeen niit tohtorin kaksosii, ihmiset viisai tän vaan, kun mää kysyin.

Seppo ja Sarri olivat kauhukseen tunteneet Jeren. Muissa olosuhteissa he olisivat tulleet hyvinkin iloisiksi tavatessaan ystävänsä, mutta nyt ei heillä ollut halua tunnustaa koko tuttavuutta.

— On täällä yhdet kaksoset. Uskin pojat, tunnetteko tämän miehen? kysyi opettaja.

— Kyllä me maalla tunnettiin hänet, sanoi Sarri.

— Hän on meidän tallimiehemme, en minä ymmärrä, mitä hän täällä koulussa tekee? sanoi Seppo.

— Kun en mää muistan teirän kortteerii, niin mää lährin tän kattoon.

— Poikien täytyy olla täällä vielä kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin pääsevät kotiin, sanoi opettaja.

— Sit mää orotan toi trampil. Mää lähren kun mää näjein et hee on hyväs hoiros. — Jere meni ulos pannen lakin päähänsä.

Sarri ja Seppo istuivat punaisina paikoillaan uskaltamatta katsoa tovereitaan, joitten teki mieli nauraa.

* * * * *

Tunnin loputtua he hakivat Jereä, mutta häntä ei näkynyt käytävässä. Vihdoin he näkivät miten Ville otti vauhtia, juoksi avoimesta ovesta ulos ja hyppäsi jonkun yli. Pojat juoksivat ulos portaille, jonne ehtivät parahiksi näkemään, miten Jere nousi alimmalta portaalta, jolla oli istunut, tarttui Villeä niskasta kiinni, kantoi hänet pihan poikki, nosti istumaan korkean halkopinon päälle ja sanoi:

— Pirä suus, vasikka, kun sonni ammuu.

— Auttakaa, minä putoan! Puut antavat perään, huusi Ville.

— Niin käy, kun hyppää Varpuniemen tallimiehen yli, nauroi Sarri.

— Tule heti auttamaan, koko pino voi luhistua, jos minä liikun, sanoi
Ville.

— Tarraa kii korvastas, se on hyvä kärensija, ja pirä ittes hiljaa, hiljaa se mailmaki pyörii, sanoi Jere kääntyen pois.

— Tule nyt, Jere, mennään vikkelään pois täältä, kyllä Ville selviää halkopinolta, sanoi Seppo.

— Päivää ja terveisiä, sanoi Jere ojentaen kätensä pojille.

— Mitä varten Jere tuli Helsinkiin? kysyi Sarri kotimatkalla.

— Kun fleini ahristaa koipee, etten mää saa eres öiseen maattuu.

Pojat toivat Jeren kotiin, jossa Naimi-täti otti ystävällisesti vastaan, tarjosi aamiaista ja kyseli kuulumisia.

— Kyl mul on eväät fölis, mut kiitoksia vaan tästäkin.

Päivällisen jälkeen lähtivät pojat Jeren kanssa ulos.

— On se teirän frouva tuhtin täköinen. Mutta kuinkas tee vaan ilman hevosii pärjäätten? En mää vaa ilman rupeis näin suures paikas olemaa, sanoi Jere.

— Ei täällä ole hevosia monellakaan. Yhdellä vain meidänkin luokalla — sen isä on ajuri. Mutta mennäänkö nyt lääkäriin? kysyi Seppo.

— Mää tahroisin nährä sen semmoisen Lönnruutin, kun on kotoisin sielt meirän kyläkunnast. Mää kun olen Sammatist ja siel kertovatten, et neet on reerannu sil Lönnruutil ittees näköisen kiven.

Pojat veivät Jeren Lönnrotin patsaalle.

— Kyl on tarvinnu käsvoimii sen kiven kulettamiseen. Mahtaaks toi vaimo ol sukkuu hänel, toi kun istuu tukka hajal tos trapuil ja veisaa virsii?

— Opettaja sanoi, että se on Lönnrotin runotar, joka on kuvattuna tällä lailla, selitti Seppo.

— Vai ol hänel semmottoinkin? Mää muistan et hän kuol vanhanpoikan.

— Ei tämä ainakaan ollut hänen vaimonsa — se on runotar, en minä osaa sitä sen enempää selvitellä, sanoi Seppo.

— En mää vaan semmosest ol kuul puhuttavankan Sammatis. Mahroi vissist vanhuuren hulluuren semmosen ittelles hankkii.

— Tietääkö Jere minä vuonna Lönnrot syntyi? kysyi Sarri johdattaakseen puheen pois hankalasta runotar-kysymyksestä.

— Se ol siihe aikaa kun sika laitto aitaa ja karvaiset märehti, vastasi Jere, joka ei vähällä joutunut ymmälle. — Lähretääs nyt tohtooril, mahtaaks täs naapuris ol semmottii.

— Samassa talossa, jossa Kalevi asuu tuolla Bulevardinkadulla, on monta lääkäriä. Onkohan niissä eroa kenen valitsee? sanoi Sarri.

— Kyl vaan neet on saman opin saaneet kaik, ovat vissiin yhtä tyyreitäkin, sanoi Jere.

— Tässä niitä on montakin, sanoi Seppo lukien nimiä oven pielessä olevista tauluista.

— Lährään alakertaan, kun en mää ol tottunu näit trappui ravaan, päätti Jere.

Ovi oli auki ja kaikki kolme asettuivat odotushuoneeseen istumaan.

— Ei se ota kuin yhden kerrallaan sisään. Mennään me Sepon kanssa kotiin, Jere löytää kyllä sinne, kun se kerran on ollut siellä.

— Tulkaas vaan föliin, niin saatten vastata kun se kysyy, päätti Jere.

— Me selitetään kyllä Jeren taudit, niistähän me ollaan kuultu enemmän kuin manskasta tai saksasta, sanoi Sarri.

Heidän odotettuaan jonkin aikaa tuli Jeren vuoro.

— Yksi kerrallaan, sanoi valkoiseen liinatakkiin pukeutunut nainen lääkärin ovelta.

— Ei tässä olekaan kuin yksi potilas, tämä mies tässä, me ollaan kulettajia ja selittäjiä, sanoi Sarri kumartaen.

— No tulkaa sitten sisään kaikki. Onko tämä mies kuuro tai mykkä? kysyi nainen.

— En mää vaan — — — alkoi Jere.

— Tai onko hän? nainen naputti otsaansa.

Pojat purskahtivat nauramaan.

— Jere on hurjan viisas, mutta hän on meidän tallimiehemme ja on tottunut puhumaan enemmän hevosille ja eläinlääkärille, muttei ihmistohtorille. Sentähden me tultiin mukaan.

— Vai niin, no istukaa tuohon tuoliin, pankaa jalat alustalle, nojatkaa päätä tähän laitokseen ja avatkaa suu, sanoi nainen.

Jere oli totellut nöyrästi, mutta suutaan hän ei avannut muuta kuin sanoakseen:

— Missäs se tohtoori itte on? En mää hänen piikaans tyyry.

— Minä olen lääkäri, avatkaa vaan suunne, sanoi nainen.

— Hah? sanoi Jere.

— Minä olen lääkäri. Ettekö tiedä, että nykyään on paljon naislääkäreitä.

Pojatkin olivat ymmällä.

— Nyt käy pöhnästi, kuiskasi Seppo Sarrille. — Ei Jere ikinä anna naisen hoitaa jalkaansa.

— Kyl mää sen tierän, mut en mää heittä usko, sanoi Jere varmasti.

— No nyt saatte nähdä, että nainen tekee yhtä hyvän työn kuin mieskin.
Aukaiskaa suunne vaan, käski lääkäri kolmannen kerran.

— Kyl on tohtooril tarkat silmät kun suun läpitte koipeen kattoo, sanoi Jere ivallisesti.

— Aukaise nyt suusi, Jere, kehoitti Seppo.

— Oonks mää sit vanha koni, kun suuhun kattotaa? kysyi Jere itsepäisesti.

— Aukaise nyt, kuiskasi Sarri.

Jere aukaisi vihdoinkin ison suunsa ja lääkäri alkoi kaivaa hampaita terävällä aseella sanoen:

— Kylläpä teillä onkin hyvät hampaat näin vanhaksi mieheksi.

— Kun on vanha pukki, niin on kova sarvi, sanoi Jere.

— Tässä teillä on yksi huono hammas, joka on otettava pois, sanoi lääkäri.

— Kyll neet hampaat jyrsii sen aikaa, kun vatta ruokans sulattaa. Kun tee vaan parannatten sen fleinin koivest, niin mää maksan rahan.

— Minä otan hampaan pois, muihin ruumiin osiin minä en kajoa.

— Me osuttiinkin väärään paikkaan, tämähän on hammaslääkäri, kuiskasi
Sarri Sepolle.

— Painutaan vek, sanoi Seppo yhtä hiljaa.

— Tommottil nyrkeil ei aikuisen miehen hammas irti lähre, sanoi Jere.

— Sepä nähdään hyvin pian.

— No koetas vaan, siit ei tu mitää sano hevone, kun hiiri korvaan pyrki.

Jere aukaisi suunsa ja lääkäri kuoletti ikenen ja veti hetken perästä taitavasti pois huonon hampaan.

— Tässä on hammas, sanoi lääkäri näyttäen sitä pihtien välissä, — ja huono olikin, ei sitä kannata surra.

— Minä en ole nähnyt Jereä noin mölhän näköisenä ennen, sanoi Sarri.

— Siin ol fusku, sanoi Jere, kun toipui hämmästyksestään.

— Eikö tämä ole pakottanut kauankin? kysyi lääkäri nauraen. — Nyt voitte nukkua yöt rauhassa.

— On siit ollu suur risti ja vaeva. Kiitoksii vaan. Etteks tee nyt reerais sit koipee? Jere alkoi uskoa, että nyt tulee apu joka asiaan.

— Minä olen hammaslääkäri enkä mitään muuta.

— Tällä pojalla on reikä hampaassa. Sitä me tulimmekin paikkauttamaan, sanoi Sarri ja työnsi Sepon eteenpäin.

— Eipäs tultukaan, vastusti Seppo, joka ei ollut uskaltanut mennä hammaslääkäriin, vaikka kaikki kehoittivat.

— Minä päätin sen heti, kun huomasin, missä olimme, sanoi Sarri.

— No istuhan sitten tähän tuoliin, käski lääkäri, eikä Seppo iljennyt vastustella.

Lääkäri porasi ja paikkasi, Seppo valitti välillä ja Jere lohdutti:

— "Äläs rillitä, ota ennen porokello" ja "aika hiirellä haukotella, kun on puoleks kissan suussa". "Voi sattuu ommaan nilkkaan, kun kaivaa kuoppaa toiselle, vaikkon malka omas silmäs."

— Nyt olet valmis ja hampaat kunnossa, sanoi lääkäri.

— Kiitoksia paljon, sanoi Seppo kumartaen. — Mutta missä Sarri on?

— Se sanoi hyppääväns kotiis rahoi hakeen, sanoi Jere. — Mut kyl määkin maksan, kun, hintans kuulee.

— Tämä maksaa kaksisataa markkaa yhteensä, sanoi lääkäri.

— Sit sikaa vingutetaan, jok airan raos tavataan. Kyl maar siit tulee mahrotoin tuntipalkka naisihmisen työks. Mut mää maksan, täs on raha, tän Seponkin erest, se saa sen sit ehtool maksaa takasin, sanoi Jere ojentaen setelin lääkärille.

— Kiitoksia ja hyvästi, sanoi Seppo.

Molemmat olivat jo ovella, kun Jere vielä kääntyi takaisin.

— Mää en kerkeis men uurel tohtooril sen fleinin tähren, mää täs meinain — — —.

— Hyvästi nyt, minä olen tehnyt minkä voin, en minä enempää tee, sanoi lääkäri, jonka kärsivällisyys alkoi loppua.

Seppo veti Jeren mukaansa kadulle. Siellä he tapasivat Sarrin, joka oli juossut koko matkan.

Jerelle maksettiin velka ja mentiin istumaan kirkkopuiston penkille.

— Ihme kummal ajaa, sanoi Jere. — Kun ei ruumis tuntennukkaa, vaikka hammas ikenist suljus. On niist naisist muukskin kun kuppareiks ja saunapiijoiks.

— Jere taitaa jo leppyä koko naissuvulle? kysyi Seppo.

— Saa orottaa sit lauvantait jok on ennen perjantait. Naisväkee ei pirä — — — alkoi Jere, mutta Sarri, joka tiesi, että nyt tulee pitkä juttu, keskeytti:

— Mennään automaattiin juomaan kahvia niin Jere saa nähdä senkin.

— Mahtaaks vaan men kaffeeta sin hampaan vanhaan plassiin?

— Hampaan reikä on jo täynnä törkyä, lihaa ja muuta, ei kahvi sitä haittaa, mennään nyt vaan.

Automaatissa oli Jerellä paljon katsomista. Pojat selittivät ja näyttivät, miten oli ostettava.

— Täytyyköhän meidän nyt lähteä toiseen lääkäriin Jeren jalan takia? tuumi Seppo.

— Eiköhän Jannen eliksiiri sopisi siihenkin? sanoi Sarri.

— Hah? kysyi Jere.

— Meillä on toveri, joka valmistaa hurjan hyvää lääkettä, sitä saa ilmaiseksi ja monta eläintä ja ihmistä se on parantanut, selitti Sarri.

— Kun tee sen vaan saatten ennen yhreksää aamusel nin mää jätän tohtoorin reisun tykkänäs. Sit mää voin käyttää ehtoon toiseen meininkiin.

— Mikä se sitten on?

— Mää tahron nährä sen valkuisen kenraalin.

— Seppo, kuulitko? Jere tahtoo nähdä Mannerheimin. Mene ja soita hänelle, että Varpuniemen kaksoset ja tallirenki tulevat häntä katsomaan, ilkkui Sarri.

— Mää olen teirän kans vehtannu pikkuisist asti ja nyt tee saatten näyttää minul sen valkuisen — — —.

— Kamalaa! Mitä me nyt tehdään, kun Jere sai tuon päähänsä? Se ei sitten ikinä luovu siitä, päivitteli Seppo, joka tunsi Jeren.

— Muutoin en mä lähre kotiin, vakuutti Jere itsepäisesti.

— Kun olisi jokin paraati, niin voisi se onnistua, mutta muuten en minä ainakaan keksi mitään keinoa, sanoi Seppo.

— Etkö tahtoisi nähdä tivolia Messuhallin luona, Jere? Mennään Töölön museoon tai hautausmaalle, siellä on jerin paljon katseltavaa, koetti Sarri houkutella.

— Kun mää tahron nährä sen valkuisen — — —

— Mennään "Edisoniin", siellä näytetään ilmasotaa.

— Mää tahron vaan — — —

— Hei, huudahti Sarri, — Kinopalatsissa näytetään juuri nyt isoa paraatia, ja siellä näkyy Mannerheim. Sitten siellä on "Ilmailijan morsian" ja lopuksi "Mieltäkiinnittäviä tunturikuvia Norjasta", mutta sen voi arvata miten mieltäkiinnittäviä ne ovat.

— Jere voi tykätä niistäkin. Kuka kertoi sinulle tästä? kysyi Seppo.

— Viljo oli ollut siellä juuri eilen ja hän kertoi, että ilmailija hyppää lentokoneesta junan katolle ja se on kamalan jännää.

— Mää tahron — — — alkoi Jere entiseen tapaansa.

— Saat nährä sen valkuisen, tule nyt vaan. Mutta se maksaa kolmekymmentäviisi markkaa, sanoi Sarri.

— Kyl maar semmottii miehii rahan erest näytetään? sanoi Jere. — Kyl mää maksan enemmänkin.

— Elokuviin me lähdetään. Onko Jere ollut ennen sellaisissa?

— En o muut kun koptikko kuvis.

— Skioptikonkuvat eivät liiku. Mennään nyt pian, kehoitti Seppo.

Tultiin juuri ohjelman alkaessa Kinopalatsiin. Jere ihmetteli ja kyseli yhtämittaa, kun kuvat alkoivat liikkua. Jännittävä juoni ja lentokoneet, jotka lensivät pilvissä ja putosivat mereen, ja ilmailijan hengenvaaralliset seikkailut tenhosivat hänet kokonaan.

— Katso nyt vaan kuvia. Miksi Jere vilkuilee vähänväliä ovelle päin? kysyi Seppo.

— Mää pirän vaaria, ettei se pääse näkemät sisään.

— Kuka?

— No se valkuinen ken — — —

— Eteen se tulee eikä ovesta, nauroi Seppo.

— Viisaas mul sit kun se tulee.

— Kyllä minä sanon.

Sitten lentäjä vihittiin, ja paraatikuva alkoi.

— Katso nyt tuota, joka ratsastaa suuren valkoisen hevosen selässä, se on juuri Mannerheim.

Jere nousi seisomaan ja kumarsi syvään.

— On neet helsinkiläiset kolloja, kun eivätten osaa tervehtii semmottist miestä. Katost vaan, nöyrästi se tervehtii joka puoleen. Saa pyöriä kun kissa tervas.

Jere oli innoissaan, unohti koko ympäristön ja puhui ääneen.

— Älä niin kovaa puhu, Jere, varoitti Seppo.

— Komee on, kyl voi nährä et se mies oli mukan, kun miehet veittiäns hivoi, jatkoi Jere huomautuksiaan.

Kun ohjelma loppui hän ehdotti, että katsottaisiin vielä kerran koko näytös alusta loppuun.

— Meillä on vielä koulutehtäviä tänä iltana, sanoi Seppo. — Mennään nyt vaan kotiin.

Toiset lähtivät vastahakoisesti pois. Kun tultiin ulos, tahtoi Jere kääntyä takaisin kiittämään kassaneitiä hauskasta illasta, mutta pojat estivät.

— Onko Jere käynyt ennen Helsingissä? kysyi Sarri, jonka mielestä Jere oli omituinen kaupungissa.

— Kyl mää hiljakkoin tääl kävin, se ol saman vuon kun tohtoori najei, ja mää tulin trenkiks Varpuniemeen.

— Siitähän on kaksikymmentäviisi vuotta, koska isä vietti hopeahäitään viime kesänä.

— Taitaa niin vaan olla. Kyl tää kaupunki on nyt toises reeras kuin silloin.

— Vieläkö me näytetään Jerelle muuta täällä? kysyi Seppo.

— Kun ei kävis henken pääl nin mää tahoisin ajaa tuol junal kun käy ilman lokomottii.

— Ajetaan vaan kerran Kaivopuiston ympäri, ei siinä ole mitään vaaraa.

Pojat asettivat Jeren istumaan raitiovaunun etuosaan, niin että hän näki miten kuljettaja toimi. Seppo selitti, kuinka sähkö kulki, ja Sarri kertoi nähtävyyksistä pitkin matkaa. Jereä huvittivat sataman laivat, Amanda torilla, kirkot ja kaikki muukin.

Sitten pojat saattoivat Jeren hänen asuntoonsa erään entisen karjalohjalaisen luo.

— Onko Jerellä nyt ollut hauska päivä? kysyi Sarri.

— Kiitoksii vaan teille, kyl mää oon saanu enemmä kun yhren osal oikeen tuliskan. Huomen mää lähren takaisin, kun tee vaan aamul tuotten neet tropit fleinil.

— Me tuomme ne varmasti huomen aamuna koulumatkalla, lupasi Seppo.

— Hyvästi sit vaan.

— Prätskis, prätskis, sanoivat pojat.

* * * * *

Illalla täytyi poikien valvoa tavallista myöhempään, kun läksyt olivat lukematta, mutta Ossin avulla he selvisivät kuitenkin verrattain pian.

— Jere on ihan toisenlainen täällä kuin Varpuniemessä, sanoi Sarri riisuutuessaan. — Minä luulin jo, että se hammaslääkäri suuttuisi hänelle.

— Mitä varten sinä pakotit minut paikkauttamaan hampaani vastoin omaa tahtoani? Se oli mölhästi tehty, sanoi Seppo, jota tämä asia oli harmittanut koko ajan.

— Kun minun sydämeni kärsii öillä, kun sinä olet tuskassa ja vaivassa.
Minä en voi sietää, että lähimmäiseni kärsii, sanoi Sarri jäljitellen
Naimi-tädin puhetapaa.

— Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, sanoo Jere. — Etkös sinä sitten kärsinyt, kun tohtori porasi minun hammashermojani?

— En, kun minä juoksin kotiin hakemaan rahoja. Mutta minusta on turhaa olla vihainen veljelle, joka järjestää niin, että hampaanpakotus lakkaa.

Seppo oli vaiti ja pojat sammuttivat sähkön kömpien sanattomina vuoteilleen.

Sarri oli juuri nukkumaisillaan, kun Seppo sanoi:

— Hyvä oli, että hammas paikattiin, eikä se järin koskenutkaan.

— Saat anteeksi, koska anot, vastasi Sarri ja kääntyi toiselle syrjälleen.

X.

MERKKIPÄIVÄ.

— Olipa onni, että Naimi-tädin syntymäpäivä sattui lupapäiväksi, muuten minun aivoni halkeisivat, jos täytyisi miettiä läksyjä, käydä koulua ja "näyttää kiitollisuutta Naimi-tädille", kuten äiti on käskenyt meitä tekemään, sanoi Sarri.

— Naimi-täti laittoi meille niin kivat syntymäpäivät marraskuussa, että pojat vieläkin puhuvat niistä, ja me saatiin monta ystävää, kun tarjottiin niin paljon ja Ossi järjesti leikit ja lahjoja tuli hurjasti, sanoi Seppo.

— Kyllä minäkin olen kiitollinen, mutta aikaihmisille täytyy näyttää sitä niin omituisella tavalla. Ne tahtovat esimerkiksi, että perustetaan rahasto, jolle annetaan heidän nimensä.

— Mitä tarkoitusta varten se olisi?

— Vaikka potkupallojen hankkimista varten sokeille lapsille — ei kuin köyhille, äidittömille pojille.

— Ei kukaan anna siihen rahaa. Keksi jotain muuta, josta vanhat pitävät.

— Kun olisi rahaa, niin ostaisi vaikka mitä. Lämpötyynyn tai palosammutusruiskun tai kukkakorin.

— Kukkia me kyllä voidaan ostaa. Torilla kuuluu olevan halpaa.

— Aamulla täytyy herättää laululla. Minä soitan viulua ja toiset laulavat.

— Kutka toiset?

— Janne, Risto, Esko ja kaikki ne, jotka olivat täällä meidän syntymäpäivillämme. Janne laulaa ihan väärin, mutta hänellä on sen puolesta hyvä ääni, että se kuuluu.

— Silloin täytyy harjoitella.

— Jeh, soitetaan ne kokoon. Risto voi opettaa, mennään heille, niin
Naimi-täti ei vainua mitään.

Pojat ottivat lakkinsa ja menivät. Janne ja Risto olivat heti valmiit auttamaan. He saivat puolentunnin kuluessa kokoon neljä toveria lisää, joille asia selitettiin.

— Mitä me lauletaan? Seppo saa kirjoittaa Naimi-tädille omistetun laulun, ehdotti Risto.

— En ikinä, vastusteli Seppo.

— Tai oikeammin pari laulua. Toisen voit saada kokoon, kun muutat sanoja. Niin minä usein teen. Esimerkiksi: Sä kasvoit Naimi paksuinen, isäsi talossa.

— Otetaan vaan "Porilaisten marssi" ja "Arvon mekin ansaitsemme", sanoi Seppo.

— Meillä kirjotetaan runoja syntymäpäiviksi ja se on juhlallista, sanoi Janne.

— Tule, Sarri, niin minä autan sinua. Kyllä me pari laulua saadaan kokoon, sanoi Risto.

— Sama se, sanoi Sarri seuraten Ristoa toiseen huoneeseen, jossa alkoi aivoja rasittava työ.

Janne huvitti sillä välin toisia poikia näyttämällä hauskoja kemiallisia kokeita ja temppuja.

Oli kulunut pitkä aika, kun Sarri ja Risto vihdoinkin ilmestyivät toisten luo.

— Kamalan kauan te viivyittekin. Lukekaa nyt runot, sanoi Seppo, ja
Sarri luki:

Kaunis on nähdä kun joukkosi luona, kahvia kaadat, keittäen, leipoen vaan, puolesta heimosikin. Iloisin mielin viettään nouse syntymäjuhlaas. Riemuiten tätimme suo, laulumme kaikua nyt. Eespäin onnehen siis, sä sankari kodin ja kyökin, onnea toivomme vaan.

Sen voi laulaa "Ateenalaisten laulun" sävelellä.

Kaikki pojat kiittelivät yksimielisesti onnistunutta runoa.

— Minusta sankarinimitys ei sovi Naimi-tädille, sanoi Seppo.

— Ei tässä tarkoiteta sotasankaria. Sinä et ymmärrä runollisesta kielestä hölynpölyä, sanoi Sarri.

— Kuulkaa nyt toista runoa:

Mun tätin oli naimaton, jo vanha, harmaakin, viel viisikymmenvuotisna, hän jaksoi halleihin.

Tiens aina kulki torille, iloisin mielin osti vaan, hän kalaa, lihaa, perunaa, mun tätin armahin.

Arvatkaa mihin säveleen tämä sopii?

— Ihanhan se on kuin "Sotilaspoika". Se on kiva tapa kirjoittaa runoja. Kuka sinulle sellaista opetti, Risto? kysyi Esko.

— Minä olen itse keksinyt sen. Tässä on vielä yksi runo, jonka minä yksin kirjoitin, sanoi Risto.

— Se on pöhnä runo, ei se kelpaa, sanoi Sarri.

— Lue vaan, Risto, pyysi Viljo, ja Risto luki:

    Oi, Naimi Vesilä,
    tätimme pehmeä,
    Seppomme, Sarrimme,
    Sinulle uhroamme.
    Terve, terve, terve sä Vesilä!

Minusta tässä runossa on rakkautta.

— Sitä ei saa laulaa, eikä sen merkitystäkään kukaan ymmärrä. Nyt aletaan harjoittaa, sanoi Seppo jyrkästi.

Risto ja Sarri johtivat vuoroin, ja laulu sujuikin hyvin, kun laulujen sävelet olivat vanhoja tuttuja.

— Miksi sinä kutsuit Olavin tänne mukaan, Janne, kun hän ei osaa laulaa tuon paremmin? Onhan tarpeeksi, kun yksi joukossa vain mörisee sanat, sanoi Sarri.

— Kuka se mörisee? kysyi Janne uhkaavan näköisenä.

— Kuta suurempi kemisti, siitä kehnompi laulaja, vastasi Sarri ovelasti.

— Olenko minä pyrkinyt laulamaan sinun, sinun — — — Janne etsi sopivaa sanaa.

— Älä nyt suutu Janne, minuahan Sarri tarkoitti, koetti Seppo rauhoittaa Jannea, joka oli räjähtämäisillään.

— Minä menen pois, kerran vielä pyydätte minua polvillanne laulamaan vanhoille tädeillenne, sanoi Olavi synkästi.

— Nyt ette saa konstailla, Janne ja Olavi laulavat komeasti, vaikka vähän toisella tavalla kuin muut. Kyllä täällä kaikki tarvitaan. Tulkaa huomenna meille kello 8:lta ja ottakaa kynttilät mukaan, sanoi Seppo.

— Mitä me kynttilöillä teemme?

— Sytytetään ne, niin tulee soihtukulkue. Lukekaa sanat ulkoa. Vahinko vain, ettei niissä ollut kiitollisuudesta sanaakaan, ja sitähän meidän piti näyttää.

— Selitetään sitten, että kaikki johtuu kiitollisuudesta, ehdotti
Sarri.

Pojat erosivat tyytyväisinä suuriin saavutuksiinsa. Pieni eripuraisuus oli jo kokonaan unohdettu.

Kun Lempi tuli aamulla seitsemältä herättämään poikia, olivat nämä jo pukeutuneet ja kiiruhtivat torille.

Sinne saavuttuaan he kulkivat kukkakauppiaan luota toisen luo. Mutta kukat olivat hyvin kalliita, isollakin rahalla sai vain vähäpätöisen kimpun.

— Kuulehan, Seppo, kun kerran maksaa rahaa, niin pitäisi saada jotain kestävää. Ostetaan paperiruusuja, tässä on kauniita. Ne ovat kiinni seppeleessä, mutta ehkä ne irroittaisivat ne? sanoi Sarri.

— Annetaan seppele, sehän on vielä komeampaa. Kun saataisiin vielä nauhat niihin, niin kirjoitettaisiin jotakin kiitollisuudesta.

— Kyllä minulla on sinivalkoista nauhaa. Viedäänkö seppele vanhan vai nuoren ihmisen haudalle? kysyi myyjätär.

— Viisikymmenvuotisen mehevän rouvan syntymäpäiville se on.

— No, jokaisella on oma makunsa. Panenko nauhat mukaan?

Pojat ostivat havuista sidotun seppeleen, jossa oli vaaleanpunaisia paperiruusuja, ja sinivalkoinen nauha sidottiin syrjään.

Kotona Seppo tekstasi taitavasti nauhoihin omistuskirjoitukset. Toiseen tuli:

"Onnea viisikymmenvuotiaalle, jalolle naiselle" ja toiseen:

"Kiitollisuudella Seppo ja Sakari. Muistosi elää."

Mutta Sarri arvosteli kirjoitusta:

— Pojat eivät sano ketään jaloksi. Ja siksi ja sen puoleen: "Muistosi elää" on otettu hautapatsaasta.

— Syntymäpäivinä sanotaan aikaihmisiä jaloksi. Olisi pitänyt panna vielä laajasydäminen ja avarakatseinen, niinkuin rehtorille sanottiin sen juhlissa, mutta eihän sitä ilkiä kaikkea panna. Ja "Muistosi elää" on hyvä tempaus. Sinun runosikin muistuttavat liikaa paljon tuttuja lauluja, kosti Seppo.

— Kirjoita itse parempia. Minä luulen, että äiti olisi varmasti tyytyväinen meihin. Naimi-täti on kylläkin jalo nainen, joka ei sanonut mitään, vaikka pesukannu prätskäsi eilen, kun me vedettiin sormikoukkua.

— Naiset tahtovat eri tavalla kärsiä. Virtasen setä sanoi että viisikymmentä naista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain huiskuttaisi kädellään.

— Huomenna täytyy sonnustaa ulkokuori juhla-asuun, voidella hiukset myrhamilla ja briljantiinillä ja oikoa jakaukset linjasuoraksi, varoitti Sarri.

— Ja olla sivistyneitä, lisäsi Seppo.

* * * * *

Kello kahdeksan seisoi pieni poikaparvi Naimi-tädin oven ulkopuolella. Seppo ja Sarri kantoivat toisella kädellä seppelettä ja toisessa oli palava kynttilä. Toiset olivat myöskin varustaneet kynttilät mukaan, toisilla oli kaksikin.

Risto antoi merkin, ja pojat kajahuttivat laulun. Mutta kauhea sekaannus syntyi, sillä toiset lauloivat: Mun tätin oli naimaton, ja toiset: Kaunis on nähdä kun — — —.

— Olkaa heti vaiti, huusi Sarri, — aloittakaa uudelleen: Kaunis on nähdä…

Nyt alettiin uudelleen ja paremmalla menestyksellä. Laulun aikana ilmestyi Naimi-täti aamutakissa ovelle ja hymyili liikuttuneena.

Kun molemmat laulut oli laulettu, ojennettiin seppele Naimi-tädille.

Ennenkuin hämmästynyt täti ehti ottaa vastaan lahjan, vaipui hän kauhuissaan läheiselle tuolille istumaan, sillä kirkas punainen valo leimahti kattoa kohti. Sitten kuului kova paukahdus ja pieniä kiiltäviä tähtiä putosi lattiaa kohti. Ruudin haju ja savu täyttivät huoneen.

Janne oli keksinyt pienen yllätyksen tädille.

— Se oli onnistunut raketti, huudahti hän tyytyväisenä.

Naimi-täti alkoi toipua ja kiitti poikia sydämellisesti. Lempi oli jo keittänyt kahvia, jota tarjottiin pojille.

— Kuuliko Naimi-täti selvästi sanat? kysyi Sarri.

— Kyllä minä kuulin osapuilleen, muitta teidän täytyy kirjoittaa ne minulle paperille, että voin säilyttää muistona. Kuka on sepittänyt niin kauniit sanat lauluihin?

— Eikö täti voi arvata? kysyi Risto.

— Sinä varmaan, poikaseni, sanoi Naimi-täti hymyillen.

— Ei yksinään, sanoi Sarri.

— Vai niin, sinäkin olit mukana. Kiitoksia nyt vaan kaikille.

— Meillä on vielä yksi laulu, mutta toiset eivät tahdo että sitä lauletaan, sanoi Risto.

— Teidän täytyy välttämättä laulaa se laulu, pyysi Naimi-täti.

— Silloin minä menen pois, sanoi Seppo. — Tule sinäkin Sarri.

— Minä en olisi uskonut Ristosta tuollaista, sanoi Sarri. Pojat lauloivat jo:

Oi Naimi Vesilä tätimme pehmeä, Seppomme, Sarrimme, sinulle uhroamme. Kiitos, kiitos, kiitos sä Vesilä!

Loppu oli muutettu sopivammaksi.

— Hyvä laulu tämäkin on, ei sitä tarvitse hävetä, rauhoitti Naimi-täti.

— Me ei olla uhreja eikä Naimi-täti huoli sellaisista uhreista, sanoi
Seppo.

— Risto tarkoitti tietysti, että te uhraatte tunteenne minulle, eikö niin, Risto? selitti Naimi-täti.

— Tietysti! Sehän on pöllö, joka käsittää asian toisella tavalla, sanoi Risto.

Saatuaan kukin omenansa vieraat pojat lähtivät pois.

— Pannaan tuo seppele riippumaan seinälle. Eikö voisi sovittaa niin, että Naimi-tädin kuolleen herran kuva olisi sen sisällä? kysyi Sarri.

— Ei millään muotoa, torjui Naimi-täti, mutta lisäsi nähtyään Sarrin nolostuvan: — Ripustetaan, se tänne minun vuoteeni yläpuolelle, siellä se on hyvin kaunis.

— Sitä voi käyttää vielä toisenkin kerran vaikka hautajaisiin, sanoi
Seppo.

— Se on annettu minulle, ja minä säilytän sen muistona teiltä, ratkaisi Naimi-täti.

Tällä hetkellä tuli Ossi huoneeseen tuoden kimpun ihania ruusuja. Hän ojensi ne Naimi-tädille sanoen:

— Luulin olevani ensimmäisenä toivottamassa onnea rakkaalle
Naimi-tädille, mutta näen, että kaksoset ovat olleet ripeämpiä.

— Kiitos, poikaseni, ruususi ovat suloisia.

— Meneekö täti hautajaisiin, koska tuossa riippuu seppele nauhoineen?

— Seppo ja Sarri ovat antanet sen minulle syntymäpäivälahjaksi.

— Erittäin sopiva kukkalaite, kun siinä on vielä omistusnauhatkin.
Puuttuu vain sanat: lepää rauhassa.

— Nyt sinä pilkkaat, Ossi. Etkö tiedä, että taiteilijoilla on seinillä seppeleitä? Minä olen nähnyt Kuvalehdessä monta sellaista kuvaa, sanoi Sarri, jota alkoi harmittaa.

— Tietysti, tämähän sopii mainiosti tilaisuuteen, sanoi Naimi-täti. — Jäätte kai nyt kaikki kotiin koko aamupäiväksi? Olen kutsunut tänne ison ompeluseurani ja kaikki sukulaiseni.

— Minä olen luvannut mennä Hannes Pälsin luo lukemaan historian tenttiä huomiseksi. Muuten olisin tietysti jäänyt, sanoi Ossi, joka kammoi naiskutsuja enemmän kuin tulirokkoa.

Pojat olivat toivoneet saavansa viettää lupapäivänsä lyömällä pitkääpalloa toverien kanssa, mutta eivät näin äkkiä keksineet sopivaa muotoa kieltäytymiselleen.

— Te toiset olette ainakin kotona. Teillähän on lupapäivä, tulkaa saliin noin kahden ajoissa. Risto voi soittaa vierailleni ja Seppo lausua runoja, joita olette kirjoittaneet minulle, sanoi Naimi-täti.

Pojat menivät noloina huoneeseensa. Sarri tuhisi harmissaan:

— Kittiä minä koko syntymäpäivästä. Osaa se Naimi-täti olla aika kiero.

— Vai lausua runoja! Hyi sentään! päivitteli Seppokin. Mennään nyt ainakin vähäksi aikaa urheilemaan. Minä aion antautua palloilija-uralle, kun olen likvidoinut koulun, uhkasi Seppo.

— Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä.

— Sitä minä voin pitää sivutoimena. — Painutaan nyt urheilukentälle, siellä ovat Janne ja Ristokin.

* * * * *

Kesken tavattoman jännittävän pelin sanoi Seppo:

— Hei, Sarri, nyt on lähdettävä neljänkymmenen naisen seuraan soittamaan ja runoja lausumaan.