IX.
Kalastajakadun kauppapuodissa oli jo tapahtunut se, jota Josu oli vapisten ajatellut.
Maanantai aamulla oli kruununsihteeri asemalla huvimatkailijoita vastassa ja heille murhesanomia tuomassa. Kuin syöstyri oli Josun isä lauantai-ehtoolla puikahtanut puotiin, rahalootaan. Poika yritti vastustamaan, huutamaan, mutta isä löi häntä, löi niin kovasti että veri juoksi raukan suusta, sieramista. Luulletikin näkyvät sinervät ja sormensijat vielä tänäkin hetkenä pojan korvissa ja silmien alla. Käpälämäkeen sitten rahoineen sen vilkkinän kanssa. Josu perästä itkien, huutaen apua ja poliisia. Mihinkä poika, pikkanen taatiainen, pitkän ryövärin jälessä pääsi? Ei mihinkään, ei kuhunkaan. Mutta niinkuin suuhun ja käteen, niinkuin sallimuksesta joutuikin hän apuun täpärimpänä sekuntina, Kalastajakadulle näkyi vaan enää rosvon haamu. Hän likisti hattunsa syvemmälle ja lähti tuulispäänä ryövärin jälkeen. Ja kiinni hän hänet sai, vaikka tosin yhdennellätoista hetkellä, sillä liki suuren kivirakennuksen porttia jo ehti sissi. Sinne sisään jos olisi ehtinyt kääntymään, niin ei olisi enää maksanut vaivaa muuta kuin huutaa eläköön perään. Mutta oli hänkin siksi vikkelä. Poliisin huostassa on nyt rosvo ja kauppiasta vaan odottavat rahoja perimään ja päättämään…
Topias kelmeni.
"Jumalan onni, ett'ei tappanut poikaa. Minkähänmoinen peto, minkähänmoinen julmuri onkaan se Josun isä? Nyt minä hullu, vaivanen jo ymmärrän miksi poika pelkäsi yksin kotiin jäädä. Tulkaa sihteeri kanssani."
Sihteeri tunsi tarkoin paikat ja vei Topiaan muitta mutkitta oikeista ovista sisään. Huone oli alaston, rautaristikot ikkunain takaalla lisäsivät synkeyttä. Topias näki jalkarautoja, käsirautoja seinillä. Ja hän oli mennä seljälleen kuin näki edessään kiviensärkijän.
"Herra auttakoon! Tekö olettekin Josun isä? Ja jaloissanne on jo raudat."
"Armahtakaa, armahtakaa!"
"Hämeen herrat köyhän miehen lasta", lisäsi kylmäverinen ja säälimätön konstaapeli konnan rukoukseen. "Niin lauletaan Hallin Jannenkin laulussa."
Univormuun puettu herra toi Topiaalle kiviensärkijän rosvoamat rahat.
Siinä oli seteleitä, kuparia ja hopeaa puoleensataan markkaan.
"Kaiketi tahdotte asian oikeuden eteen?"
"Armahtakaa, armahtakaa…"
"Lupaatteko", kysyi Topias änkyttäen kiviensärkijältä, "ett'ette tämän erän perästä jalallannekaan astu Kalastajakadulle, ette puoleen piiriinkään?"
"Lupaan; armahtakaa…"
Sihteeri ei malttanut pysyä erillään keskustelusta, vaan meni syyhyttä saunaan. Kallistaen päätään oikeaan sanoi hän saarnaavaisesti:
"Kiittäkää onneanne, että jouduitte tekemisiin näin hyvän miehen kanssa. Olisi nyt joku toinen, niin ei teitä auttaisi rukous eikä raha."
"Suus kiinni, sinä nälkäroukku! Armahtakaa…"
"Sitä sappea, kun sillä miehellä on. Älkää häntä päästäkö noin vähällä; vaatikaa…"
"En minä vaadi mitään muuta kuin sen, ett'ette tule käden ulottumaani … oi, voi tätä huonetta!" Topias syöksyi suin päin kadulle, hengitti vasta siellä vapaasti.
"Oi voi sitä miestäkin, sitä kiviensärkijää! Kaivamalla kaivaa hautaa itselleen. Josu poika! Onkohan sinussa enää ehjää luuta? Minä hullu…"
Puolijuoksussa tuli Topias Kalastajakadulle. Puodin ovet olivat kiinni… Mutta näkiköhän vaan oikein? Kiinni ne ovat… Juhannus-aattona jäi Josu piirustamaan kuvaa, jolle oli nimeksi pannut: "Hellät Toverit." Se esittää kahta suutarin oppipoikaa tukkanuotan vedossa. Poikia lähestyy takaapäin ja salaa mestari, voitonriemu silmissä ja laskahihna kädessä. Kuva pani naurutuulelle katsojan, niin oli luontevasti tehty…
"Josu tule avaamaan." Topias löi oveen. "Tule Josu."
Ovia ei avattu; ei vastattukaan mitään. Topias meni pihanpuolelle,
Poika on joko hartaassa työssä toverein kanssa … tai vuoteenomana.
"Josu hoi! Tule avaamaan. Ei täällä pahaa miestä nyt ole. Josu, Josu!
Etkö minua tunne äänestänikään?"
Simo samassa tuli kuistin rapuille, huusi sieltä:
"Älä kolhi käsiäsi tyhjänpäiten. Ei siellä…"
"Onko hän sitte siellä?"
"Ei; ei ole siellä eikä täällä…"
"Mistä sen tiedät?"
"Tule kuulemaan."
Topias meni, sydän kurkussa, pahin pelko povessa. Heti lauantai-ehtoisen tapahtuman jälestä oli Josu tullut kyökkiin, avaimet kädessä, vanhat vaaterievut yllä. Emäntä oli yksin kyökissä ja hänelle antoi Josu avaimet. Ei ollut itkeneen näköinenkään eikä muutenkaan erittäin surullinen, sanoi menevänsä vaan Maijua tapaamaan ja ehkä yönkin hänen kanssaan olemaan, Emäntä ei osannut mitään aavistaa, ei vaatteistakaan, poika kuin oli ylen tarkka ja säästäväinen omalleen. Mutta aamulla tulikin Maiju heille ja hän ei ollut nähnytkään Josua sitte Juhannuspäivän, jolloin yhdessä kävivät kirkossa. Tyttö parka itki jo tullessaankin. Emäntänsä oli taaskin kurittanut häntä syyttömästi. Isäntä on juoppo ja riitelee vaimonsa kanssa joka päivä. Vaimo purkaa kiukkunsa palvelustyttöön, lyö hänkin sitä joka tohtii. Molemmat ovat rangaistut häpeällisistä rikoksista.
Johannan äiti ei julennut laskea tyttöä takaisin synninpesään, vaan otti hänet omalla edesvastauksellaan kesken kuukautta palvelukseensa. Maiju on kyökissä keittämässä kahvia kotiintulleille.
"Hätäkös tässä sitte, kerran Maiju on täällä."
Topias meni kyökkiin. Siellä oli neljäntoista vuoden vanha, hento tyttö, jonka silmät ja kasvojenpiirteet muistuttivat ensimmäistä ostajaa, ennen aikojaan lakastunutta vaimoa. Hän oli itkenyt silmänsä turvoksiin Josun tähden eikä huolinut Topiaan lohdutuksista.
"Ei hän tule, ei hän taivu", virkkoi hän surullisesti pudistaen päätään ja hilliten kyyneleitään. "Josu on…"
"Kuin muistaa miten hyvä hänen oli täällä, niin tulee piankin. Jahka vähän kärsii, koettelee."
"Ei, ei… Te ette tunne Josua. Nälkää, vilua ja janoa Josu kyllä on mies kärsimään, mutta totella ja taipua ei hän voi. Josu ei koskaan ole totellut ketään muita, paitsi äitivainajata…"
"Minä näin äitisi kerran. Eikö hän kuollut maaliskuussa?"
"Kuoli. Jos hän eläisikin vielä, niin kyllä Josukin tulisi." Maiju ei voinutkaan enää hillitä kyyneleitään…
"Älä nyt itke. Huomenna tulee uusi päivä ja huomenna Josu jo katuu ja tulee."
Topias ei odottanut kahvia, vaan meni edellä kotiin. Josun huone oli siivottu; vaatteet, paidasta alkaen, olivat naulassa, säästölaatikko, kirjat, revolveri ja Toverit pöydällä. Uudet saappaatkin, joita säästi niinkuin olisivat olleet kultaa, seisoivat pesukaapin ja muurin välissä.
Pääkirja oli piirongissa; kahden päivän sisääntulot olivat siihen merkityt ja rahat asetetut eri komeroon rahalaatikossa.
Simon ja Johannan tultua menivät he puotiin. Pieninkin kapine oli paikoillaan. Lootassa oli rahaa toistakymmentä markkaa.
"Katsokaas", huudahti Topias osottaen sormellaan lattiaa; "tuossa on verta, ja tuossa, ja tuossa. Voi kaiken kauheata miestä!"
Hyytyneitä verilätäkköjä olikin lattialla monessa kohden. Kuin he katselivat tarkemmin, niin huomasivat että verta muuannekin oli pirskunut pisaroittain.
"Voi mua hullua…!"
Sinä ehtoona valvoi Topias kauemmin; mieli ei tyyntynyt, ajatukset eivät rauhoittuneet. Ennen maata menoaan kävi hän vielä Josun huoneessa, katseli kirjoja, kuvaa, etsi veripilkkuja vaatteista. Lähtiessään pudotti hän säästölaatikkoon viisi penniä.
Nukkuissaan hän näki ilkeitä unia. Hän oli taas olevinaan suuressa kivirakennuksessa. Siellä kolmannessa kerroksessa näki hän Josunkin, muita mustempana, muita likaisempana. Suuri rakennus sitten muuttui äkkiä pieneksi alastomaksi huoneeksi, jonka seinillä oli käsirautoja ja jalkarautoja ja jonka akkunan takaalla oli rautaristikko.
Aamu tuli ja kaikki olikin vaan unta, pahaa unta. Jumalan kiitos, ett'ei toki totta ollut. Oli jo surua tarpeeksi; vähemmässäkin.
"Missä raukka yönsä lepäsi? Kukaties paljaan taivaan alla, kovalla kalliolla. Mitä hän päivällä tekee? Pahuutta. Mitä hän kuulee ja näkee ympärillään? Pahuutta."
Semmoisia kysymyksiä versoi Topiaan päässä; ne katkeroittivat hänen mielensä ja muuttivat hänen tyynen luonnonlaatunsa kärtyiseksi, äreäksi.
Vaan olihan kaupungissa poliiseja. Topias puhui niille onnettomuuden tapauksen. Lopuksi lausui hän käskeväisesti ja niinkuin vihoissaan:
"Etsikää poika vaikka harmaan kiven sisästä; kyllä minä maksan vaivanne."
Poliisit ryhtyivät etsimään paraan perästä ja heitä auttoi sihteeri, Hänkin huini poikajoukkoja toreilla, satamissa, mutta kului viikko, toinenkin eikä vaan Josun jälkiä haistettu. Topias tuli kärsimättömäksi yhä, ei jaaritellut ostajien kanssa niinkuin ennen ja harventi käyntejään talonpuolella.
Päiväsurunsa oli toki hänelläkin. Erään kerran loppui kahvi ja oli lähdettävä kaupungille uutta toimittamaan. Tukkukauppiaalle luki silloin Topias suolaisen arvostelun muurahaispesän järjestyksestä ja vertaili sitä kyläkuntain järjestykseen. Edellinen oli kehno jälkimäisen suhteen. Maalla jos katosi ihminen, niin liikkeelle lähtivät kylämiehet eikä ajateltukaan heretä ennenkuin kadonnut oli löydetty. Kuinka toisin täällä! Vaikka on sotaväkeä ja muuta väkeä, jotka joutaisivat hakuun lähteä, niin tietävinäänkään ei olla pojan katoamisesta. Se on sydämmetöntä välinpitämättömyyttä kuin annetaan heikon ja turvattoman…
Minkäpä sille teki tukkukauppiaskaan, vaikka oli säälivä luonto hänellä. Ja pojassahan itsessä syy. Miksikä karkasi?
Topias ei suvainnut Josua sanottavan syylliseksi puolella sanallakaan. Isän, konnan kaikki syy. Se hirtehinen oli taikinanmurena, josta sitten hapatus kävi.
Olihan se niinkin. Mutta mitään muuta keinoa kuin odottaa talvea ei ollut. Kylmä ja nälkä pehmittävät, ottavat sisun pois. Odottaminen siis…
Tuosta jo Topias suuttui; hän avasi tukkukauppiaan silmät ja korvat lausumalla:
"Ja minä sitten istun kädet ristissä odottaen talvea, kylmää. Niinkö sanoitte? Ajatelkaa, että poika olisi oma lapsenne. Odottaisitteko sitten vaan talvea, istuisitteko kädet ristissä…?"
Kysymys ei kuulunut säädyttömältä, nenäkkäältä, niin lämmin oli siinä henki ja niin sydämellisesti lausuttiin sanat.
"Kyllähän tulee kuin aikansa on. Eihän maa niellyt, eihän meri vienyt poikaa. Toivotaan vielä." Tukkukauppias puristi Topiaan kättä. "Minulla on kiirettä. Hyvästi! Toivotaan toki…"
"Toivossa aikakin kuluu." Topias lähti kävelemään kotiin päin.
Ilma oli rasittavan tyyni ja kuuma. Keskikesän aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta; säteet heijastivat laseista, seinistä, trottoareista ja polttivat kävelijän kasvoja. Keskikaupungissa ei liikkunut tuulen värettäkään. Hitaasti ja niinkuin aprikoiden askeleitansa, käveli Topias; ruumiinsa oli kuuma mutta mielensä kylmä. Kuin hän vaan näki pienen pojan, niin heti sen Josuksi luuli ja luokse riensi, ilonsirma silmissä, toivonsirma sydämmessä.
Pettymyksien lisäksi tuli hän vielä käyneeksi harhaan. Merenlahti jo näkyi, mutta katu ei ollutkaan Kalastajakatu.
"Sekö vielä tässä!" napisi hän itsekseen.
Mutta samassa näkikin hän kaksi poikaa lahden rannalla; pojilla oli onget olalla ja tuohiset kädessä.
"Annas ollaksensa! Eikös nuo olekin Josun silloiset riitaveikot?"
Topias taas kiirehti ilon ja toivonsirmaneen.
"Narttu vieköön! Samat velikullat ovat ja ongelle menossa. Sitte minä olenkin ämmä, jos ei tästä nyt…"
Topias lähti juoksemaan poikien perään ja huusi heille:
"Kuulkaa, hyvät Jussit."
Pojat seisahtivat. Jo matkan päässä otti Topias rahakukkarostaan kaksi markan kappaletta. Saavutettuaan pojat hypitteli hän markkoja kämmenellään ja kysyi:
"Näettekö, mitä minulla on tässä kädessäni?"
"Näemme; siinähän on kaksi herraa!"
"Kaksi nuorta ja kaunista herraa!"
"Nyt on seikka semmoinen, että te saatte nämä rahat, nämä nuoret ja kauniit herrat, jos vaan tahdotte ansaita ne."
"Jos me tahdomme ansaita ne! Käskekää meitä ja me menemme vaikka mihin, vaikka tervatynnyriin."
"Ja me teemme vaikka mitä, syömme vaikka naulan rohtimia."
"Minä osaan polttaa tupakkia, niin että savu käy korvistani."
"Ja minä saan savun tulemaan kynsieni alta."
"Minä osaan itkeä ja nauraa yht'aikaa."
"Ja minä osaan näytellä humalaista."
"Pahanpohtimet! Sanokaa jo mitä tahdotte."
"Sanokaa niin mitä tahdotte. Pahanpohtimet."
Pojat haltioissaan ja uteliaina odottivat mitä heidän piti tekemän.
Saatuaan suunvuoron virkkoi Topias:
"En minä ollenkaan epäile taitojanne, mutta nyt niitä ei tarvitakaan. Jos tahdotte ansaita nämä, niin hankkikaa minulle tieto Josun nykyisestä olopaikasta ja hankkikaa se hyvin pian."
"Ettekö mitään muuta vaadikaan?"
"Siinäkö koko työ onkin?"
"Mutta teidän pitää menetellä niin viisaasti ja varovaisesti, ett'ei
Josu saa haistaakaan. Uskallatteko…"
"Käännetty ja väännetty! Ettei tuota nyt…"
"Luettu ja laulettu! Ettei tuota nyt…"
"Siis sovittu asia. Te otatte selvän missä Josu nyt oleksii ja minä annan teille kummallekin markan. Tuohon käteen."
Pojat eivät virkkaneet sitä tai tätä; katselivat vaan onkimatoihin.
"No ettehän uskallakaan."
"Kyllä me vaan uskallamme, mutta…"
"Asioissa on niin monta mutkaa."
"Käskitte meitä äsken tekemään sen hyvin pian."
"Jos me nyt menemme tuhlaamaan aikaa juonikkaiden särkien ja ahvenien kanssa, niin ymmärrättehän, ettei tulekaan työstämme valmista hätään. Mutta jos te uskotte antaa meille kummallekin etukäteen kymmenen penniä, niin…"
"Ostamme korppuja syödäksemme ja heitämme ongellemenon… Tiedättekö, särki ei olekaan niin yhdenpäiväinen; se närppii silloin tällöin ja tarttuu onkeen koska muistaa. Jotta nyt pääsisimme paikalla toimiin, niin antakaa meille kummallekin etukäteen…"
"Kymmenen vaivaista!"
"Eli kymmenen viheliäistä!"
Topias antoi kummallekin pojalle kymmenen penniä, lausuen antaissaan:
"Täysinäisen herran saatte kumpikin sitte."
"Mutta ettehän vaan syö sanaanne?"
"Ja juo lupaustanne."
"Älkää, hyvät ystävät, sitä epäilkö."
"Me lähdemme nyt sitten katsomaan missä Josu oleilee."
"Ja huomen-illalla tulemme sanomaan teille missä hän asustelee."
Kello kolmesta saakka istui Topias seuraavana päivänä, milloin hänellä vaan oli joutilasta aikaa, puodin kynnyksellä ja tähysteli siinä poikain tuloa. Silmänsä eivät väsyneet katselemiseen ja mielensä pysyi jännityksessä. Kello ehti kahdeksaan, liike hiljeni kaupungissa ja Kalastajakadulla; kello yhdeksän aleni aurinko taivaanrantaan, merenpinta punerti. Yö, kaunis kesäyö hiipi kaduille käsikädessä hiljaisuuden kanssa.
Kello kymmenen tulivat pojat.
"Tässä me nyt olemme ja nyt me tiedämme missä Josu on."
"Ja nyt me tulimme sanomaan teille missä hän on."
"Nyt on hän talossansa."
"Nyt on hän linnassansa."
"No ilmattu ihme!" Topias vei pojat huoneesen.
"Annettuaan heille voileipää ja maitoa syödä ja markan rahan kumpaisellekin, sanoi hän:
"Ilmattu ihme! Lähtekäämme nyt."
He kulkivat kauas merenrannalle, Katajanokan taakse. Kuin sitten suuri, kumoon kaadettu venhe näkyi etäällä, seisahtuivat pojat ja kysyivät:
"Näettekö tuota venhettä tuolla kaukana?"
"Näen."
"Sen alla on nyt Josu."
"No ilmattu ihme!"
"Menkää te nyt yksin; me jäämme tähän."
"Odottamaan teitä ja Josua."
Astuen varpaillaan ja pidättäen hengitystään läheni Topias venettä. Savupilviä tuli sen päästä merenhiekalle ja heikkoa vihellystä kuului alta.
Topias keikahutti veneen ylös. Josu oli jo makuulla, toinen käsi niskan alla, toisessa kädessä sikarinpätkä. Perunanhituja, paistetun kalan jätteitä ja suolakkeita oli hänen vieressään tuohisessa. Vuode oli tehty kortteista, sammalista ja lehdistä.
"Sinä taas poltat, vaikka minä olen joka ilta pannut säästölaatikkoosi kuusi penniä."
Josu ei liikahuttanut jäsentäkään, katsoi vaan avaruuteen ja vastasi:
"Kaikki katupojat polttavat."
"Onko sinun täällä parempi ollaksesi kuin kotoolla, Kalastajakadulla?"
"On."
"Kuinka niin? Minä luulisin täällä olevan hyvinkin katalan oltavan."
"Täällä en tarvitse pelätä isääni, sillä täältä ei hän löydä minua. Ja vaikka löytäisikin, niin ei minulla ole mitään otettavaa. Täällä on hyvä olla."
"Tule kotiin nyt."
"Enkä tule."
"Kasvatkin niin paljo, ett'ei vaatteesikaan sitten enään sovi ja minä täydyn taas ostaa uudet sinulle. Heitä jo se sikaari suustasi."
Josu totteli ja heitti pätkän mereen.
"Menköön tuonnekin, mutta en tule, en."
"Miksi et tule?"
"Minä olen katupoika, minä olen rosvon poika." Sanat tulivat korahtamalla.
"Miksikä niskoittelet? Ethän niskoitellut äidillesikään."
"Kuka sen sanoi?"
"Maiju."
Josu rupesi vapisemaan, kätensä puristuivat nyrkkiin.
"Isä lyö minua ja muut lyövät Maijua", lausui hän riivatulla äänellä. "Minusta ei ole lukuakaan, mutta Maijusta. Kun minä kasvan suureksi, niin minä tapan ne ihmiset, jotka ovat lyöneet Maijua."
Nojaten veneensyrjää vastaan antoi Topias minuutin mennä. Ankaralla äänellä, lausui hän sitten:
"Sano minulle, kenenkä äidillä on semmoinen poika, joka karkaa hyväin ihmisten luota pahuuden palvelukseen. Sano minulle kenenkä äidillä on semmoinen poika, joka jo nuorena ja pienenä miehenä miettii ihmisiä tappaa."
Koston idut tulivat kitketyiksi ajoissa ja niissä el vielä ollutkaan syviä juuria: Josu kieritteli itseään hiekalla ja itki.
Topias kylvi kylvöään muokattuun ja pehmeään peltoon. Hän nuhtelevaisesti jatkoi:
"Muut tahtovat sinulle hyvää, mutta itse sinä tahdot itsellesi pahaa. Etkö ole kuullut sanottavan, että ihminen saa niitä kaloja joita hän onkii. Minä selitän sen lauselman siten, että ongella siinä tarkoitetaan ihmisen ajatuksia, haluja. Ajatteletko, haluatko tehdä pahaa, niin myös kerran toteutuvat ajatuksesi, halusi; kerran ne ovat kaikki tekoina. Paha on makeata ja pahat työt tulevat joutuinkin rakkaiksi; pitkäkin nuora täyttyy niistä pian, sillä yksi pahateko on portaana toiselle pahemmalle. Mutta sitten ne kuristavatkin. Kuin pahojen töiden nuora tulee täyteen, ei se enää olekaan makea, sillä se on piikkiä täynnä. Kukin paha työ on piikki ja jokainen piikki pistää, kuristaa. Tämä karkaamisesi on myöskin yksi piikki, pitkä ja terävä, hyvin pitkä ja terävä."
Josu kätki kasvonsa hiekkaan; itki että ruumiinsa vavahteli.
Topias käänsi veneen kumoon, tarttui Josua käteen ja lausui lempeästi:
"Sano minulle kutka nyt tuolla korkeudessa, tähtien takana iloitsevat kyyneleistäsi, murheestasi."
Nousten polvilleen ja katsoen Topiasta silmiin, vastasi Josu:
"Jumala ja äiti."
Aurinko nousi, rastas viserti aamuvirttä riemumielin. Yön lyhyt valta oli loppunut ja ihana kesäaamu alkanut.
"Mennään nyt." Topias nosti Josun seisomaan.
He lähtivät kävelemään kotiin Kalastajakadulle.
* * * * *
Johannan setä ikävöi merelle, pyynnöt, rukoukset eivät auttaneet. Kuin orjan herransa käskyä, täytyi hänen totella aaltojen houkutuksia.
"Kuin tulen toisen kerran, niin sitten jään luoksenne olemaan. Herran huomaan siksi." Hän irroitti kaulastaan Johannan kädet ja läksi.
Vastoin Johannan ja hänen vanhempainsa tahtoa osti Simo talon Kruunuhaasta ja tahtoi muuttamaan sinne. Johanna tuli alakuloiseksi, vaan suostui muuttoon, koetettuaan ensin tehdä heikkoa vastarintaa jonkun kerran. Itsekään ei tiennyt miksi aavisti ja pelkäsi onnettomia päiviä, ilotonta tulevaisuutta. Sisällinen ääni, hyvän hengettären tapainen, puhui ja pelotteli. Korviaan ei voinut tukkia ääneltä, levollisesti ei voinut ajatella tulevia aikoja.
Vanhukset olivat kiintyneet Kalastajakatuun. Siinä olivat alottaneet köyhänä elämään. Muuttamisesta eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan, niin raskasta kuin ero ainoasta lapsestaan heille olikin.
Maiju sai vapaasti valita palveluspaikan, joko lähteä nuoren emännän kanssa tai jäädä edelleenkin vanhaa emäntää palvelemaan. Tyttö oli epätiedossa muuttoaamuun asti. Josu ja Johanna olivat maneeteina, kumpikin veti puoleensa häntä. Ratkaisevana silmänräpäyksenä voitti Johanna ja Maiju seurasi nuorta pariskuntaa heidän ensimmäisenä palvelijanaan.
Sunnuntaipäivät vielä olivat heille kaikille hiljaisen riemunpäiviä. Sunnuntaiaamuina tulivat Johanna, Simo ja Maiju vanhuksien luo ja yhdessä sitte lähtivät sanaa kuulemaan. Kirkkotie tosin eroitti heistä Topiaan, Josun ja Maijun, mutta ero ei häirinnyt sielujen sointua. Erotessa ja yhtyessä oltiin iloisia ja ilossa oli hengellistä rikkautta virtanaan.
X.
Uusi toiminta-ala avautui Topiaalle luettuaan sanomalehdestä ruokatavarain hankintaurakan erääsen valtionlaitokseen. Hän kirjoitutti sihteerillä tarjoukset, joiden täyttämisen isäntä ja Simo takasivat, ja meni paperineen huutokauppaan. Koska hinnat olivat alhaisimmat kuin kenenkään muun tarjoojan ja takuumiehet tunnetut, niin hyväksyttiin Topiaan tarjoumukset, vaikka hän itse olikin nimetön, tuntematon. Hyväksymistä olikin hän toivonut kuin kuuta nousemaan. Silmämääränään tästä ensimmäisestä hankkimisesta ei ollutkaan juuri voitto, vaan jalansija yleisessä luottamuksessa.
Kihamoissaan meni hän huutokaupasta Simon luokse. Simo piteli käsissään vyyhtiä, jota Johanna keri kerälle. Topias oli juopunut onnesta.
"Kymmenen vuoden kuluttua", sanoi hän nauraen, "on minullakin oma talo, on tämmöinen pitkä ja pulska; uskokaa jos…"
"Hyväksyttiinkö paperisi?" kysyi Simo.
"Kuinkas muutoin? Sanokaa minun sanoakseni, että kymmenen vuoden…"
"Istu pohatta", käski Johanna.
"Oih kuinka käteni kuoltuivat", valitti Simo, laskien vyyhdin tuolille. "Annatko Hanna viiniä, niin juomme Topin onneksi. Ken tietää vaikka mies olisi luotu…"
"Kauppaneuvokseksi… Täytyyhän teille sitten antaa." Johanna toi heille viiniä, otti käsityötä itselleen ja istui keinutuoliin. Hän näytti onnelliselta…
Topias näytti rakentelujaan Simolle. Ensimmäinen urakka oli vaan pienenä alkuna seuraaville, suuremmille. Ja sen täyttäminen kunnollisesti on etuisampi pientä voittoa. Jos vähemmin tunnokkaasti sen täyttäisi, niin saattaisi voittaa jonkun kymmenen markkaa, mutta ei voittaisikaan hyvää nimeä. Ja hyvä nimi kuitenkin tuottaa vastaisuudessa tuhatta kertaa enemmän.
Simo oli samaa mieltä.
"Siinäkin tapauksessa", lausui hän, kaataen viiniä Topiaan lasiin, "että et saisi vaivoistasi mitään, voitat paljon, jos tavarat ovat hyviä. Kiitoksen saaminen niistä on sinulle tavallaan pääoma."
"Niin on veikkonen. Otaksukaamme että toisessa samanlaisessa tilaisuudessa joku muu tekee yhtä halvan tarjouksen kuin minäkin. Ei ole vaikea päättää kumpaiselle annetaan: sille, jonka kunto on taattu, jonka rehellisyys ja omanvoiton pyytämättömyys tunnetaan."
"Sinun päätäsi, miten siellä on viisauden suonia."
"Mutt'ei yhtään rakkauden suonta", nauroi Johanna. "Oletko saanut kirjettä Helalta?"
"Olen … tässä on. Siinä kyöpelin vuorenkin kuva. Lue se."
"Juodaan Helan malja."
"Helan malja! Vaan mennäkseni takaisin äskeiseen pakinaamme, sattuu sitten tulemaan tuhansia kysymykseen. Yli-Tuomon Topias astua jomppii taaskin paperineen herrain eteen, herrat tuumivat ja tuumivat, sillä hänen tarjouksensa ovat joitakuita pennejä korkeammat leiviskältä ja tynnyriltä kuin alhaisimman tarjoojan. Ja kas vaan ihmettä mitä tekivät! Topiaalle työnsivät koko herrauden. Mitähän varten? Sitä varten, että tietävät hänet tunnolliseksi, kunnolliseksi. Jos siitä voittaa, ajattelevat herrat, niin voittakoon hän. Jos ei siitä taas voita, tulevat tavarat sittenkin hyviä… Kenen malja nyt juodaan?"
"Hannan."
Viini oli kirkasta ja tulista. Simo esitti yhä uusia maljoja ja Johanna naurahdellen maistoi Topiaan lasista tai kastoi siihen sokuripalasen.
"Puhu nyt", käski hän useinkin Topiasta, "minä kuuntelen…"
Topias olikin puhetuulella. Huutokaupasta johtui puheensa ensin mieskohtaisiin asioihin, niinkuin Kauppatoriin, pitkään ja pulskaan taloon ynnä Topiin, joka tulee tänne koulua käymään; mutta pian hän alkoi puhumaan yleensä koko maailmasta ja sen ihmisistä niinkuin aikoisi huutokaupassa nekin ostaa itselleen.
Simokaan ei saanut kylläänsä Topiaan iloisuudesta. Hän käänti taas puhetta kysymällä:
"Kuinkas on Helan laita ja kuinkas on rakkautesi laita?"
Topias joi uudelleen Helan maljan ja vastasi kysymykseen tuntemattoman runoilijan sanoilla:
"Yhden tytön mielitietty soisin olevani,
Rakkaudesta rikkaammaksi soisin tulevani."
Vasta viinin loputtua karahviinista muisti hän lähteä. Johanna käski hänen menemään suoraan kotiin, vielä etehisessäkin huusi perään:
"Älä vaan poikkee minnekään. Muista se!"
Topias tuli ulos kaupunkiin. Hän näki ainoastaan isoisia ja kauniita kasvoja kaikkialla. Ihmeellisen keveänä leijui mieli halki maiden, yli taivasten.
Esplanaatilla oli seitsemän värisestä lasista tehty satasärmäinen virvokemyymälä. Nuori nainen möi siinä hunajaa, kylmiä vesiä ja hienoja sikaareja. Naisella oli taivaansininen silkkipuku yllä, kultaa sormissa, korvissa ja ranteissa. Tunnettuaan naisen samaksi, jonka hatusta syksyllä putosi riikinkukon höyhen, meni Topias myymälän sisään ja tervehti häntä hyräillen kansanlaulua:
"Hyvää iltaa, kulta ihanaisen."
Hymyillen kahdelle valkolakkiselle herralle, jotka menivät myymälän sivu, vastasi nainen.
"Hyvää iltaa!"
"Olette jo oppinut suomea."
"Suomi on kaunista kieltä… Hunajaako tahdotte?"
"Antakaa hunajaa… Suomi on kaunis maa, Suomen kansa on kaunista kansaa. Ja Suomen kieli ja Suomen laulut!"
"Hunaja ja mesileipä makealle maistuu.
Kultani huulet ja suu…"
Topiaan laulellessa ja juodessa hunajaa tuli kauppias Aleksei myymälään, osti makeahajuisen sikaarin ja naureli naiselle.
"Vanha tuttu! Juotteko kanssani lasin hunajata?"
"En."
Aleksei nauroi ja nainen nauroi.
"Minä sitten juon yksin… Loiskis! sanoo suomalainen… Ja laulaa:
"Ja se rakkaus ja se rakkaus!
Ai, ai, ai se rakkaus…"
Naisen sydän syttyi lauluun. Hän uhkaavaisesti osotteli etusormellaan kauppias Alekseita ja lauloi laulun ruotsiksi:
"Och den kärleken, och den kärleken!
Ack, ack, ack den kärleken…"
Aleksei rupesi jatkamaan puhetta ruotsiksi.
"Suomi on kaunista kieltä, miksei…?" Topias loukkautui ja lähti pois.
Vähän matkan päässä tuli kruununsihteeri häntä vastaan. Hän käveli arvokkain askelin ja päänsä oli ylevästi vasempaan kallellaan. Topias aikoi juuri kysyä minne menisivät juomaan lasillisen viiniä, mutta sihteeri sai kielensä liikkeelle ennen. Heitellen vanhaa sateenvarjoaan ylös olkapäähän ja alas saappaansa kärkeen sanoi hän:
"Eikö käydä kappeliin?"
"Käydään… Sanoittekin miehen sanan."
Siellä vesi suihkusi, torvet soivat ja viinurit juoksivat. Siellä oli kansaa, nuorta ja vanhaa, nauttimassa ruokaa ja juomaa, soittoa ja kesäillan kauneutta.
Topias tilasi viiniä. Hännystakkiin puettu viinuri toi sitä, kantaen kolmella sormella tarjotinta, jossa lasit olivat. Eikä läiskähtänyt viini maahan, vaikka juosten tuli ja tarjotin sormilla heilui kuin seinäkellon heiluri.
"Loiskis! sanoo suomalainen." Topiaan mieli liiteli yhä yleis-ihanuuksissa. Täällä kappelin lähellä asuisi hän kymmenen vuoden kuluttua. Ja kartano onkin omansa, ei ole siitä velkaa penniäkään, vaikka on yhtä pitkä ja korkea kuin Simonkin talo. Vahinko, ett'eivät Johanna, Simo ja Josu ole muassa. Mutta, voihan hän kutsua heidät luokseen vaikka jo huomenna, ja tarjota viiniä. Illalla sitte voivat tulla tänne yhdessä. Köyhtymättä voi hän kerran viikossa sen tehdä…
Milloin eivät torvet soineet, puhui sihteeri rahasta ja talonpojista. Talonpoika, jolla on rahaa, on aatelia. Raha yksin on kuninkuutta, se yksin antaa arvoa, älyä. kaikki muu on turhuutta!
Tuli aamu ja tilinteon aika. Topias heräsi täysin pukeutuneena. Hänen päänsä oli raskas, ruumiinsa kipeä, korvansa soivat, kätensä vapisivat. Ja ajatuksensa olivat niin sakeat, ett'ei tolkkua tahtonut saada edes nykyisestä hetkestä. Simon luona olonsa kuitenkin muisti vähittäin täydelleen. Hän siellä joi viiniä, jopa laulelikin. Mutta minne meni sieltä? Senkin vielä muisti, että Johanna käski häntä kotiin. Totteliko hän käskyä? Eipä suinkaan. Satasärmäiseen lasihuoneesen meni hunajaa juomaan, laulelemaan, juopuneena reuhkaamaan. Siinäkö loppu? Ei likimainkaan. Oli vielä muutakin, oli soittoa ja kansaa, viiniä ja marmoripöytiä. Eilen oli raha kuninkuutta, eilen olivat talonpojat aatelia. Ravintolan suuressa salissa vielä yöllä käytiin. Sihteeri söi ja hän maksoi, maksoi issikallekin, joka hänet ravintolan edestä kotiin toi, odotusrahoja yli määrän.
Ohimoluunsakin olivat niin arat, etteivät sietäneet sormella painaa, kurkkua kuivatti, hengitys kävi säännöttömästi, epätasaisesti, sydän tykki kiivaasti…
"Kuinka minun on tuskan kuuma."
Topias nousi ylös, nouti kylmää vettä, joi sitä, hauteli sillä silmiään, ohimoitaan. Sitte keitti hän kahvia ja herätti Josun.
"Mihin aikaan minä tulin kotiin?"
"Taisi olla puoliyö."
Raukkamaisuus ei ollut Topiaan luonteenmukaista. Kahvia juodessa virkkoi hän iloisesti:
"Viinalla ja viinillä ei ole yhtään eroa, toinen juovuttaa niinkuin toinenkin."
"Viina on vaan kalliimpaa; siihen meni äitini talo."
"Oliko äidilläsi talo?"
"Oli ennen aikaan. Vaan isän luona kävi usein vieraita. Hän tarjosi heille viiniä ja joi itse kanssa. Viiniä ja vieraita kesti niinkauan että talo myötiin ja me muutimme asumaan hyyryille. Olin silloin jo niin suuri, että muistin kaivata kodin pientä puutarhaa, jossa Maiju leikki kanssani. Kuin viini ja vieraat loppuivat, rupesi isä juomaan viinaa ja lyömään…" Josun ääni sortui ja hän nousi lähteäkseen avaamaan puodin ovea.
Topias hänet esti.
"Vielä yksi asia tänä aamuna ennenkuin aljetaan päivän työt", sanoi hän ja otti poikaa kädestä kiinni. "Muistitko sinä siunata itseäsi illalla ennen nukkumistasi?"
"Muistin."
"Hyvä että muistit. Eilen minä join ensi kerran viiniä niin paljo, että tulin humalaan; eilen illalla panin ensi kerran siunaamatta levolle. Mutta niin ei tapahdu enää toista kertaa. Yhdy liittooni, ett'emme milloinkaan juo viiniä, emmekä milloinkaan nuku siunaamatta."
"Äidilleni olen tehnyt samat lupaukset, vaan merenrannalla jo tulin rikkoneeksi toisen. Nyt lupaan uudestaan teille."
* * * * *
Kesä loppui ja syksyn raikas tuuli jo puhalti mereltä. Taivas oli selkeä, kirkonkellot kaikuivat ja ihmisiä liikkui kadulla. Topias ja Josu seisoivat pihalla katsellen kadulla kulkijoihin.
"Ehkä Johannan hampaita on ruvennut uudestaan särkemään ja ehk'eivät sen vuoksi tulekaan", lausui Topias. "kiiruhtakaamme jo, muuten myöhästymme."
He lähtivät. Kadulla tuli Johanna heitä vastaan. Ja hän olikin yksin!
Tervehtämättä, näkemättä meni hän Topiaan ja Josun sivutse.
"Entä Simo ja Maiju?" kysyi Topias kääntyen hänen peräänsä.
Johanna ei vastannut, nosti vaan muhvia kasvojen eteen ja pakeni
Topiasta.
"Hän oli itkenyt", virkkoi Josu, "eikä hän nähnytkään keitä me olimme."
"Itkenyt hän niin oli eikä hän juuri eteensä nähnyt. Minä luulen että
Maiju on mennyt edellä kirkkoon ja odottaa siellä meitä."
XI.
Tuli kylmä talvi; pitkiä pakkasia ja pitkiä pyryjä oli yhtenään. Topias ei ollut vetänyt vääriä viivoja piirustuksiinsa eikä ollut laskenut väärin laskujansa. Ensimmäisestä urakasta ei hän päässyt kymmenenkään markan isännäksi, mutta jo syksytalvella huusi hän suuremman huudon, josta voitti sievän summan, lähimaihin kolmeensataan markkaan.
Josu vaurastui ja kehittyi nopeasti. Älykkäissä kasvoissaan ei näkynyt jälkeäkään entisestä katupojasta. Sielunsa oli terve, mielensä hilpeä ja vilkas, järkensä terävä. Hän oli isäntänsä oikea silmä, oikea käsi.
Oli aamupäivä, ulkoolla pakasti ja pyrytti. Lumisena ja kuuraisena tuli
Topias kaupungista, mutta ei malttanut riisuakaan ennenkuin jo virkkoi
Josulle:
"Vaikka ajattelisit pääsi yhdeksään kertaan ympäri, niin et sittekään arvaisi mitä äsken tein."
"Ettehän vaan ostaneet pitkää ja korkeata…"
"En toki. Minä otin hankkiakseni satatuhatta luudanvartta."
"Vai satatuhatta. No eipä vähät mitään. Kuka niitä tarvitsee?"
"Ne viedään ulkomaille, sorvataan vaan ensin täällä sorvaustehtaassa.
Tehtaan herrojen kanssa minä kontrahdin tein."
"Tehtaasen on, tiedän mä, Alekseillakin osansa. Mutta nyt minun täytyy lähteä."
Josun oppitunti kirjanpidossa alkoi ja hänen oli joutuminen opettajansa luo. Vääntäen Vappuvainajan laulun sanat, hyräili hän mennessään:
"Ja se rikkaus, ja se rikkaus!"
Josun mentyä otti Topias Helan valokuvan käteensä, katseli sitä ja lauloi laulun vääntämättömänä.
Sitte katseli hän kontrahtia, johon oli nimensä kirjoittanut. Arvelutti ylen rohkea kauppa ehtoineen, määräyksineen, vaikka oli rahasta tiukka aika kaupungissa ja maalla. Jos siitä kastumaan rupee, niin kastuu kaulaa myöten, jos takavoitoksi kääntyy, niin ei siitä selvitä sadalla markalla, eipä vielä kahdellakaan. Penni on pieni raha, mutta jos penninkin voittaisi joka varrelta, niin kyllä kastuisi kaupasta ja kastuisikin roimasti. Puolet eli viisikymmentä tuhatta semmoista tuumanpaksuista kalikkaa löytyy surutta kodin ja Yli-Tuomon niitynmäkilöistäkin…
Kruununsihteeri tulikin samassa puotiin. Hän oli surullinen ja kuin puhui niin hampaat kalisivat ja ääni kähisi.
"Te saatte tuolla lailla kuoleman yskän. Kasvonne ovat siniset."
"Minä yskälle sen seitsemän, mutta…" ääni muuttui surkeaksi ja lause keskeytyi.
"Onko vieläkin pahempia…?"
"On; komisarius on kuollut!"
"Ja te olette nyt viraton."
"Niin olen."
"Minulla on työtä teidän moiselle miehelle."
"Ettehän leikkiä laske?"
Topias näytti sihteerille luudanvarsi-kontrahtia.
"Minä otan teidät apulaisekseni, jos ette vaan ole kovin kallis."
"En minä ole kallis; minä tyydyn siihen palkkaan, jonka itse annatte."
"Josun huoneessa saatte asua, saatte muuttaa jo huomenna, kyllä minä siksi toimitan sängyn. Mutta huomenna jo täytyy lähteä luudanvarsia ostamaan. Ostakaa joko läheltä eli kauempaa, mistä vaan saatte helpommalla hinnalla ja huokeimmilla ehdoilla."
"Semmoista puhetta kelpaa kuunnella. Talonpojat vaan ymmärtävätkin…"
"Huomenna puhutaan tarkemmin."
Josun tultua kotiin meni Topias Simon luo. Johanna itki ja Simolla oli edessään pöydällä punssipullo, ryyppäili siitä, vaikka oli jo puoli humalassa. Topiaan silmät ihan sokenivat suuttumuksesta, mutta sen sijaan, että olisi ruvennut pitämään nuhdesaarnaa, virkkoi hän viattomalla äänellä:
"Myötkö minulle vanhat turkkisi?"
"Mitä niillä teet?"
"Kysy sinä sitä. Sano myötkö eli etkö?"
"Pöhkö! Osta tai ota ilmaiseksi. Pöhkö!" Simo kaatoi punssia lasiin.
Johanna tuli häntä estämään ja pyytämään.
"Älä Simo kulta enää ryyppää."
Simo kiersi toisen kätensä Johannan ympäri ja veti hänet hellästi syliinsä, toisella kädellään vei hän huulilleen punssilasin ja tyhjensi sen.
Illalla meni Topias talonpuolelle. Vanhukset istuivat teepöydän ääressä ja vaimon oikea käsi oli miehen vasemmassa kädessä. He paraillaan lukivat Jaakopin epistolasta sanat:
"Autuas on se mies joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat."
Topiaan inhimilliset viisaudet menivät tuhansiksi kappaleiksi. Hänen mielensä oli pakahtua, mutta äänettömyys huoneessa oli siksi pyhä, ett'ei sitä voinut rikkoa. Emäntä kaatoi teetä kuppiin ja viittasi häntä juomaan. Tee oli jäähtynyt kylmäksi. Topias joi kylmää teetä ja tuli murretuin mielin pois.
Illan yksinäisyydessäkin hän vielä näki heidän äänettömän surunsa. Hän näki miten turvautuivat suuressa murheessaan Jumalan sanaan, miten alistuivat napisematta korkeimman tahdon alle.
Monta kertaa ennen nukkumistaan huokasi Topias:
"Voi taivaan hyvä Jumala ja perhoispariskunta!"
Aamulla varustettiin sihteeri matkaan. Rahaa antoi Topias niin paljo yli käsirahojen, että sai ostella voitakin yhdellä tiellä ja rahojen lisäksi hyviä neuvoja pään täydeltä. Penni piti säästettämän missä sen vaan voi säästää, turhaan kyydillä ajeleminen oli vältettävä ja pyrittävä matkamiesten ja muiden semmoisten rekeen, jotka vievät helpommalla.
Sihteeri nosti turkinkauluksen korvilleen ja vakuutteli lähtiessään rahoineen, ohjeineen:
"Te olette tyytyväinen matkaani; saatte nähdä vaan."
Josun silmät olivat syrin karin ja hän ei puhunut eikä pukahtanut tuntikausiin. Topias valmistihe lähtemään kolmen junassa kotiin.
"Mitä varten on nenäsi mennyt solmuun?"
"Miksi otitte meille vierasta väkeä? Ei sihteeristä ole meidän mieheksi."
"Älä nyt lähimmäisestäsi pahoin ajattele, parempi että lähdet tuliaisia ostamaan ja pistät pienen runon Helalle."
"Viikkoon aikaan ei ole ollut talkkunajauhoja ja runohenki…"
"Surkea runoniekka! Minä pyydän Helkaa laittamaan talkkunapussin kaulaani. Mene nyt ostamaan…"
Josu puki palttoon ylleen, veti hansikkaat käsiinsä ja lähti. Päänsä heitti hän vallattoman mahtavaan asentoon.
Topias ei voinut katsella menoaan nauramatta, niin tuo osasi astua hienosti ja pitää päänsä uljaasti kenossa. Olisi Maiju näkemässä niin syntyisi riita kuin kovasin pikkuparoonin ja palkkapiian välille. Harvas ja kerta kuin Maiju heillä käy tulee siitä aina nupinaa ja jupinaa, Josu kuin aina ärsytteli herrasryhtiä tavoittelemalla puheissaan, askeleissaan. Maiju jo uskoo, että ylpeys kasvaa veljen toiseksi olennoksi.
Kauan viipyi Josu kaupungilla, mutta Topiaalle ei tullut aika pitkäksi, sillä aivonsa oli rakentelmia, tuulentupia täynnä. Yksi rakas ajatus tuli ja toinen meni; juotos ne kaikki yhdisti yhdeksi kukkapoluksi. Ja kukkapolun äärimmäisessä päässä oli pitkä ja korkea kivikartano valtakaupungissa!
Josun hoilaus hänet herätti rakkaista unelmista.
"Ijät ja ajat olitkin…"
"Kävin monessa paikassa, mutta nyt olenkin runotuulella. Lyijykynä vaan tänne."
"Voi velikulta, veikkonen!"
Josu löi laulua makeiden ja kauniiden ympäryspaperiin sillä aikaa kuin
Topias vyötti turkkiaan.
"Nyt ollaan valmiita."
"Niin täälläkin … painovirheetkin ovat jo…"
"Hyvä… Huomenna tulen takaisin … Pyöritäänpä nyt tuulimyllyä ennenkuin erotaan."
He pyörivät siksi että molemmat hengästyivät.
"Nyt minä lähden. Hyvästi vaan!"
Josu tuli perään puodin kynnykselle ja virkkoi Kalevalan tapaan:
"Mitäpä jos olisi koppoa net'en korjahan?"
"Voi vekkuli itseäsi!"
Kirjaimet kultasepän kyltissä näkivät Topiaan ja kaukaa kääntivät kylkeään, niin että olivat aina suoraan häntä kohden.
"Mitäpä jos olisi mennä ostamaan sormuksen?"
Tietämättään oli Topias lausunut sanat ja tietämättään oli hän tullut kadun poikki kultasepän puotiin. Pieni oli sormus, jonka osti; pikkusormessaan ei se mennyt kuin hivenen ylitse ensimmäisen taipuman. Mutta tuulentuvat ja kivikartanon se varjosi ja syrjään sysäsi. Se vaihtoi ne kaikki pitkiin silmäripsiin ja hopean heleään ääneen.
Kolmatta kievarin väliä oli asemalta Yli-Tuomoon, mutta kolmatta ei ollut enää pitkältä, pari virstaa vaan sivutietä. Ne Topias käveli, laskien kyytimiehen Simon kodin kodalta takaisin menemään. Pienessä tuvassa oli jo pimeä hänen mennessään ohi. Sisään olisi muuten poikennutkin terveisiä tuomaan. Mutta nyt ei sopinut. Nukkukoon eukko rauhassa, kuitenkin on kukkunut aamua aikaiseen…
Taivas oli tähdessä eikä tuullut nimeksikään. Tähtien karkelota oli kuukin tullut katsomaan ja valaisi nyt kapeata metsätietä. Valkoiseen hankeen loivat puut ja pensaat varjoja; metsän hiljaisuus oli täynnä haltiain haastelua, impein hengähdystä.
Metsätie loppui ja aukeama alkoi. Näkyi valkea Helan kamarissa, näkyi tuuliviiri akkunan kohdalla. Jota lähemmäksi Topias tuli tuuliviiriä ja valoa, sitä nopeammiksi muuttuivat askeleensa. Ali-Tuomon pihalla hän ei enää käynyt, hän juoksi, nousi rapuissakin kahdella hypyllä.
Perttu luki iltavalkian lähellä "Sibyllan ennustuskirjaa".
"Sinäkö se olitkin. Kuuleppa kuinka tässä…"
"Minä se olen. Entä Helka?"
"Tuli juuri kotooltasi ja meni kamariinsa… Tässä sanotaan…"
"Älä joutavia jaarittele." Topias meni hiljaa kamariin.
Helka istui selin oveen, kutoi sukkaa ja hyräili:
"Voi mikä lienee tullutkaan,
Kuin ei jo kultaani kuulukaan."
"Helka!" virkahti Topias ja astui hänen eteensä.
Helka siunahti; ääni värisi kuin haavanlehti ja sukankutimet putosivat helmalle.
"Säikähdin; tulit kuin taivaasta pudotettu." Ääni oli tyynempi, mutta silmät olivat jo ehtineet tulistumaan, sydän oli jo ehtinyt sykkäilemään.
"Minä ostin sinulle sormuksen. Sopiiko minun ostamani…?"
Vallaton hymy oli hiipimäisillään Helan huulille, vallattomat kuopat olivat muodostumaisillaan poskille, mutta kuin katsoi hän Topiasta silmiin, niin voimat pettivät, sulut murtuivat ja sydän otti väkirynnäköllä omansa.
"Sinä paha poika!" sanoi hän puoleksi itkien puoleksi nauraen. "Olethan ikäsi tiennyt ett'ei Helan sormeen kenenkään muun sormus sovikaan."
Tapani leikkasi tallinparvella silppua heidän mennessään Yli-Tuomoon. Martta puuhasi tuvassa illallista, Hanna oli hereillä kätkyessä ja Topi siinä vieressä puuhevosineen.
"Setä, pörhönen!" Hevonen kaatui nurin niskoin ja Martta oli vähällä särkeä saviastian.
"Hyvät lapset, Herran lahjat. Mistä siunatuilta…?"
Mutta jo näkikin sormuksen siskon sormessa.
"No jo nyt…"
Kuin tuulessa juoksi hän tallinsillalle ja huusi Tapanille:
"Tule sisään; vieraita tuli."
"Keitä?"
"Sulhaisia ja morsiamia."
"Oletko järjelläsi?"
"Olen… Tule nyt."
Hälinä kuului tallinparvellekin Tapanin korviin. Ketähän väkeä siellä onkaan? Helan heleä ääni kuuluu yli muiden, mutta kuuluu sieltä karkeampikin ääni, vaikka poika kirkuu kuin veitsissä. Sulhasia ja morsiamia. Totta toisen kerran! Siitä on kauan kuin tyttö on noin heleästi nauranut.
Käytyään ensin tallin miespuolessa tuli Tapani tupaan ja jäi hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun. Veli kotoolla! Ja minkäänlaista tietoa edeltäkäsin lähettämättä. Mitä onkaan tapahtunut? Ei ainakaan mitään ikävää, eihän silloin noin peuhattaisi.
Vilahdukselta näki hän sormuksen Helan sormessa kun hän keinutteli tyttöä käsivarrellaan. Sitäkö siis ilo ja häly merkitseekin? Semmoisella hypylläkö se tehtiinkin? Veljen toinen silmä on auennut, ehkä toinenkin kohta aukenee. Lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä käytetään.
Tapani sammutti soihdun, meni ja nykäsi veljeänsä, lausuen samassa:
"Tule jo katsomaan tytärtänikin, miten on kasvanut kauniimmaksi sitte viimeisen. Sillä on tädin silmät, äidin…"
"Mennäänkö Topi?"
"Ei; ajetaan vielä."
"Tehdään toi ja syödään voi."
Metakoimisesta ei olisi hevin heretty, Martta avasi matkalaukun, löysi sieltä Josun ostamat ja heitti ne Helan syliin, tullen itse viereen katsomaan. Päällyspaperiin oli kirjoitettu lyijykynällä kaksijaksoinen, ontuva runo jonka Helka heti luki:
I.
Mulla on kihlat, neitonen!
Annatko suukkosen, kultanen?
Istutko rekeen, impynen?
Astutko vaunuun lintunen?
II.
Tunnissa kahdessa elämänkorpi, on
Viipsitty vaapsittu, kannot ja kuopat
Kunnialla kuljettu Kalastajakadulle.
Neitonen, kultanen, impynen, lintunen!
"Sitä Josua, sitä senpäiväistä vekkulia?" Helka nauroi heleästi.
"Sepä merkillinen poika katupojaksi", ihmetteli Martta. "Minä olen aina ajatellut häntä likaseksi riikiöksi, sellaiseksi, jonka hampaat aina ovat irvissä…"
"Älä nyt … näkisit kerran häntä…"
"Kannattaakin pojan runoilla ja suitsuttaa sinun kunniaksesi. Onhan sinulla taas paita ja sukat valmiina… Vaan kuule Topi! Lakkaa jo ja joudu tänne, muuten Hanna ja täti…"
Toista kieltoa ei tarvittu.
Melukin sitte heikkoni vähitellen. Topin silmät menivät sikkaraan ja Hanna nukkui äidin syliin. Taaskin hiilos räytyi mustaksi ja tupa kenenkään huomaamatta pimeni; mutta ei räytynyt hiiloksen lähellä istujain mieli, ei raskautunut sydän ajatusten paljoudesta. Suuri seinäkellokin tuvan peränurkassa löi lyöntejään iloisesti ja hypähtelemällä riensi viisari liidulla uudistettujen numerojen yli. Martan ottaessa valkeata oli kello jo yksitoista.
"Miten ilta joutui, miten aika meni! Minä luulin, että olemme vasta istuneet tunnin, korkeintaan kaksi."
Tapani etsi hiiloksesta hehkuvan hiilen piippunsa pesään, virkkoi samassa:
"Illallinenkin on jäähtynyt. Voi noita lapsia!"
Ketä lapsia hän sitte sanoillaan tarkoitti, ei Helkakaan muistanut kysyä.
Topias palasi yöjunassa Helsinkiin. Ilma hankitsi pyryä, taivas oli nahkapilvessä, tuuli kylmästi ja tuiskutti pieniä jäärakeita tuulen kanssa. Joutuakseen pikemmin kotiin, otti hän aseman luota issikan. Kuomireki, yhden hevosen vetämänä, joutui kiitämään edellään. Äkkiä hevonen pysäytettiin tulisesta juoksustaan ja turkkeihin puettu herra astui ulos. Katu oli siltä kohdalta pimeä, mutta ohi ajaessaan näki Topias herran suutelevan valkoista kättä, joka kuomista ojennettiin ulos. Taaskin leikillisesti uhattiin etusormella ja samassa nauraen saneltiin:
"Ack, ack, ack den kärleken…"
Sitte hevonen käännettiin ympäri ja annettiin mennä takaisin tulisessa juoksussa. Herrakin läksi kiireesti eteen päin ja istui kadunristeyksessä issikan rekeen, Siinä kaasulyhdyn valo lankesi kasvoilleen ja Topias tunsi hänet kauppias Alekseiksi.
Josulla oli vielä valkea ja hän tuli hypäten avaamaan Topiaalle. Joka ovi oli etusalvassa.
"Terveistä! Helka kiitti runostasi ja lähetti sinulle taikinajauhoja ja" — Topias veti matkalaukusta paidan ja sukat — "nämä… Katsoppa vaan!"
"Voi yhdeksänkymmentä kuinka kauniit sukat! Niissähän on taivaankaaren kaikki värit… Olisitte tuoneet pojan tänne, kosk'ei kerran tyttö…"
"Älä hätäile. Annetaan ensin Joulun mennä toisen tulla, niin…"
"Mitä sitte?
"Istuvat korjahani molemmat."
"Voi haikula! Ottiko neitonen kihlat, antoiko kultanen suukkosen?"
Topias nosti leikkihaluisen pojan jalkaterilleen seisomaan, hypitteli häntä hyvän kuuron, hokien:
"Otti ja antoi, otti ja antoi."
Hehkeämielisenä palasi sihteeri matkaltaan. Voita oli hän ostanut alle keskihintojen ja luudanvarret oli saanut monta prosenttia helpommalla kuin isäntänsä. Kaupungin lähitienoilla olivat talonpojat nostelleet nokkaansa hänelle ja olleet kitsaita vitsametsistään, mutta hän käänsikin heille selkänsä ja meni ylemmäksi maakuntaan. Ja kyllä vaan tuli matkat maksetuiksi, vaivat palkituiksi. Jota ylemmäksi meni, sitä alemmaksi laskeusivat voin ja luudanvarsien hinnat, sitä auliimmasti avattiin ovet herrasmiehelle, joku kylvi kultaa maakuntaan! Niin vierasvaraistakin oli kansa, ett'ei hänen tarvinnut majataloissa asua ja yösijoista rahaa maksaa. Ja rikkaita olivat talonpojat. Rahaista rahaa tosin ei ollut, mutta sen parempi, oli ruokainen koti, oli suuruksinen ja rasvainen aitta. Eikä hän vielä ollut lähelläkään maansydäntä, jonne mielensä paloi, luonnollisuuden tilassa olevia ihmisiä katsomaan. Mikäpä siellä olisi elellessä tietoviisaan miehen? Opettaisi ymmärtämättömille ihmisille mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on oikein mikä väärin, jakelisi heille neuvoja käräjänkäynnissä, niin sylin täydeltä kantaisivat elantotarpeita neuvojalle. Kyllä vaan kelpaisi tietoviisaan elellä maan sydämmessä!
Tuohon huomautti Josu, vastenmielinen iva huulilla:
"Eihän maantie tietääkseni nouse pystyyn eteenne. Minä teidän sijassanne lähtisin laulaen maansydämmeen asumaan."
Siristäen silmiään hymyili sihteeri Josulle ja jatkoi puhettaan. Pitkittä pakinoitta sovittiin sahaus- ja vetopalkoistakin. Eivät tinkineet, eivätkä väheksineet hänen ehdoitelemiansa hintoja.
"Lisäämme nyt sitte juomarahat", virkkoi Topias kiihkoissaan, "niin voimme heti laskea voitot eli tappiot."
Sihteeri otti kynän käteensä ja teki numeroita arkin sivun täyteen.
Ilahuttava tuhatluku tuli viimeiseksi.
"Onko se voittoa?"
"On. Ja se on niin lujasti laskettu, ett'ei sormea väliin saa; ja jos tuppaamalla saisikin, niin kyllä summa nelinumeroisena pysyy."
"Toisin sanoen: se voi yletä, mutt'ei aleta. Minä olin pöllö kuin en uskaltanut ottaa viittäsataa tuhatta toimittaakseni. Olisi kelvannut korjata viisituhatta markkaa yhden tuhannen sijaan."
"Entä jos vielä…?"
"Nyt se on myöhäistä. Minä kävin sorvaustehtaan konttoorissa kuulemassa. Heillä on tiedossaan jo tämänvuotiset luudanvarret, on yksi miljoona ylikin. Ne jotka minun jälkeeni tulivat kaupoille olivat viisaita, ottivat kukin niin paljo kuin vaan saivat. Ja sen he tekivät minun vahingokseni."
"Viisaus on alusta maailman elänyt tyhmyyden kustannuksella."
"Mutta en minä vahingostani välitä; pelkään että äkkinäinen rikastuminen ja menestyminen ei ole terveellistäkään."
Josua vaan ei sihteeri voinut vetää nenästä. Sitä kylmemmäksi kävi heidän välinsä, jota enemmän hyvitteli poikaa, jota enemmän koetti olla hänelle mielin kielin. Josu karttoi sihteerin seuraa, vastasi mielittelyihin lyhyvin, mutta hiotuin lausein. Niiden terä teki useinkin naarmun, vaikka sulaa leikkiä olivat olevinaan. Vaikka kumpikin näin olivat silmätikkuina toisilleen, niin eivät tosin kaunanneet toisiaan selän takana. Kerran vaan Josu väitti Topiaan kanssa, ett'ei hän koskaan näe sihteerin sinisempää silmää, molemmat ovat muka yhtäläiset keltaiset.
Sihteeri piilotti vihanhampaan kokonaan ja palkitsi pahan hyvällä. Hän kiitti Josua edessä ja takana, kotona ja kylässä. Semmoinen poika, ett'ei toista viidessä maaherran läänissä. Äly terävä kuin madon kieli, sydän sokurinen kuin koivun mahla, silmät ja korvat tarkemmat kuin lintukoiralla!
Sisätuloja oli sihteerillä kirjoitustyöstä, jota vähin erin sai kaupungista, keneltä, ei Topiaskaan tullut kysyneeksi. Kirjoituksilla oli aina kova kiire, sihteeri ei silloin joutanut syömäänkään yhdessä pöydässä, haukkaili vaan iloissaan voitaleipää ja keikutti kynää paperilla. Valmiiksi saatuaan lähti niitä perille viemään ja viipyi säntilleen sillä tiellä yön ja päivän yön perään. Vedenjanoisena ja väsyneenä tuli aina niiltä matkoilta kotiin.
"Josu ja minä emme juo viiniäkään", lausui Topias hänelle erään kerran, jolloin taas tuli janoisena ja töhertyneenä kotiin. "Tulkaa meidän seuraamme; raittiin miehen elämää ei voita mitään."
"Sen minä teenkin. Miks'ette jo ennen sanoneet noita sanoja?"
Seuraavalla kerralla viipyi hän taaskin määrätyn aikansa. Sen verran vaan muutti tapojaan, ett'ei janonnut vettä isäntänsä nähden.
Pyryjen ja pakkasien aika jo oli ohitse, vaan kevätkylmiä riitti vielä.
Josu oli isännästään oppinut illantorkuksi, aamunvirkuksi, mutta eräänä iltayönä ei hän saanut nukutuksi, vaikka kuinka olisi koettanut. Sihteeri oli edellisenä iltana lähtenyt kirjoituksia saattamaan ja vanhojen laskujen mukaan piti, jo hetkinen sitte, askeleensa kuuluman eteisholvissa. Siellä oli avaimellakin kätköpaikka. Ett'ei Josun yörauha tullut sihteerin tähden häirityksi, oli Topias keksinyt oivan keinon: avain pistettiin vesisangon alle, milloin sihteeriä odoteltiin yöksi kotiin.
Josu luki sadun ketusta ja koetti taaskin nukkua, mutta turhaan. Ajatukset olivat kaikkea muuta, vaan ei väsyneet. Maanrajalla olevasta akkunasta paistoi kuu huoneesen kapean juontuvan. Ovi isännän kamariin oli raollaan ja sinnekin tunkeutui juontuva pienenä valoviivana. Siellä isäntä nukkui, harva ja tasainen hengityksensä kuului kellon kera. Valkoiset luut piirongin lukoissa ja avainkimppu näkyivät raosta juontuman kohdalla. Eilen oli isäntä tehnyt lopputilin sorvaustehtaan herrojen kanssa ja tuhatta markkaa oli kassalaatikossa liikerahoja. Pienet rahat, liki tuhatta markkaa, oli vienyt tukkukauppiaalle. Kumma, kuinka ajatukset soutivat…
Mutta jo kuuluikin eteisholvissa tutut askeleet, semmoiset vauhkat ja viekkaat, niinkuin olisi astuja menossa naapurin naurismaahan.
Josu veti peiton ylitseen ja rupesi nukkumaan koiranunta. Sihteeri kuin taas lukee vanhat luvut hänestä, sanoo häntä pirun mieliharmiksi, koiranpoikaseksi ja jos joksikin, niin nauraa hän peiton alla, nauraa ja kuuntelee.
Sihteeri tuli sisään, laski avaimen pöydälle, heitti turkit yltään, riisui saappaat jaloistaan ja istui sängynlaidalle. Ovenraosta näki hän valkoiset luut piirongin lukoissa, hän näki avainkimpun ja hän säikähti. Sitten häntä rupesi yskittämään, hän yski monta kertaa kovasti, kuunnellen välillä, henkeään vetämättä. Lakattuaan yskimästä läheni hän Josun vuodetta.
"Josu, Josu!"
Josu hengitti melkein kuorsaten.
"Mihin olet pannut tulitikut?"
Ei vastausta; nukkui kuin kivi.
"Makaavat illasta kuin raavaat ja sitte kuhnailevat puoli yöstä, Nukkukaa hölmöt…" Sukkasissa meni sihteeri ovelle ja siitä piirongin luo.
Josu heitti päältään peitteen, mutta hengitti raskaasti.
Kuinka hiljaa sai piirongin auki! Eivät narahtaneet saranat, ei kolahtanut laatikko kuin taitavat kädet koskettelivat. Nyt jo lukitsee oven; peitto pään yli tai tuho tulee tai surma syö.
Kuunvalossa luki sihteeri rahat:
"Yks, kaks, kolme, neljä … kymmenen."
Lukiessa putosi kolme seteliä lattialle, muristen hätiköimistään otti sihteeri ne jälleen ylös.
Jo oli toinen saapas jalassa, toinen kädessä, mutta suurempi viisaus tuli väliin, hän laski kädestään saappaan, höpisten:
"Tuhatta markkaa vaan! Pitkällekö sillä pääsee, kauanko tuhannella markalla rahoissa pysyy? Herrankakkulat! Olisi viisituhatta edes… Malta sinä paha paisuma. Sinutta tämän talon hyvyydet olisivat minun. Malta sinä pirun mieliharmi; vielä sinä kerran nukut ajattomalla ajalla."
Sihteeri veti jalastaan pois saappaan ja meni uudestaan sukkasissa piirongin luo. Tullessaan höpisi hän:
"Tuhatta markkaa vaan! Voi taivaanvaljaat, kuin ei ollut edes viittä tuhatta. Odota sinä käärmeenpoikanen! Linnunsilmä, sinun viisaudestasi ja älystäsi tulee täysi. Viisaudessasi ja vihassasi sinä vielä kerran nukut itsesi ja tuhkapöperön isäntäsi kuivalle kankaalle!"
Aamulla teki Topias tilin sihteerin kanssa. Kuin vaatteet, jotka oli hänelle ostanut ja antanut, vähennettiin palkasta, niin jäi saamista sata markkaa. Topias avasi piirongin, ottaakseen yhden setelin rahoista, jotka oli voittanut luudanvarsikaupassa, mutta Josu puikahtikin eteen, pyytäen:
"Malttakaas hiukan."
"Mitä nyt sitte?"
"No minä näin iltayönä niin hassuja unia tai näkyjä, tai…"
Veri pakeni sihteerin kasvoilta.
"Mitä näkyjä?"
"Näin rahoja otettavan täältä ja pantavan tänne; näin vietävän ja tuotavan satamarkkasia. Antakaas kuin katson."
Sihteeriä rupesi yskittämään ja hän yski itsensä punaiseksi.
Josu veti rahalootan auki, otti kymmenen seteliä siitä ja luki ne kertaalleen syrjistä.
Sitte hän lausui:
"Aivan oikein… Uneni, näköni on totta, näitä rahoja on käsitelty."
"Mistä sen tiedät?"
"Minä illalla luin nämä rahat ja asetin ne samalla ikänsä mukaiseen järjestykseen, vanhimman alle, nuorimman päälle. Nyt ne ovat sekaisin, nyt ei niissä ole ensinkään järjestystä."
"Älä houraile! Kuka näitä olisi liikutellut, kotoolla olimme joka mies."
Topias antoi yhden setelin sihteerille; tämä oli yskiä keuhkonsa kappaleiksi.
"Näkyjä, näkyjä", kangerti hän. "Minäkin olen nähnyt näyn, kuulkaas niin kerron…"
Josulla oli hallussaan kidutuskoneen ruuvit. Hän yhä kiristi:
"Vaikka olimmekin kotoolla, ei se merkitse mitään. Avainkin oli iltayöstä vesisangon alla."
"Mutta sen kätköpaikkaa ei tiedä muut kuin me. Ja kuka nyt olisi liikutellut rahoja eli ottanut ja pannut, vienyt ja tuonut niinkuin sinä sanot, älä päättömiä puhu, äläkä muita hulluna pidä."