Sihteeri pääsi henkiin, yskäkin lakkasi.
"Jos rahoista edes olisi pois", tajusi hän huomauttaa, "niin…"
"Mekin uskoisimme näkysi, niin ikävätä kuin olisikin…"
"Oli mitä oli, mutta kyllä näitä vaan on pidelty, sanokaa vaan minun nähneeni vaan unia, näkyjä…"
"Joissa ei ole päätä eikä perää…"
"Enempää kuin minunkaan näyssäni. Kuulkaas, minä kerron…"
Josu jätti heidät ja meni puotiin. Topiaalle kertoi sihteeri:
"Komisariusvainaja ei suvainnut tupakkia poltettavan konttoorissa. Ymmärrätte sanomattakin että ukon kieltoja oli tarkoin toteltava. En minäkään, vaikka olin palvellut häntä kymmenen täyttä vuotta, uskaltanut edes iltasilla työstä lähtiessäni sytyttää savua suuhuni ennenkuin ovi oli selkäni takaalla. Mutta hänen sairastaissaan kuolintautiaan haikuttelivat apulaiseni, kaksi nuorta poikaa, eräänä aamuna. Minäkin poltin paperossin, sillä en osannut pelätäkään, että sairas mies kömpisi meitä katsomaan. Mutta kuinkas kävikään? Konttoorin ollessa pahimmillaan savua täynnä näin minä vainajan astuvan rappuja ylös. Tuli ja tervatut tappurat, kuinka minä peljästyin, kuinka minä tunsin kylmiä virtoja selkärangassani kulkevan, sillä esimiehenä ja vanhimpana olin minä, ja yksin minä, jokaisesta epäkohdasta vastuunalainen. Ja komisarius tuli konttooriin, käveli keskelle lattiata. En uskaltanut nostaa silmiäni työstä, odotin vaan joka silmänräpäys räjähtävän, salamoivan. Vaan ihmeekseni ei hän virkkanut niin luotua sanaakaan, seisoi vaan tuokion keskellä lattiata ja lähti sitte ääneti pois. Minä ihmettelemään, mutta apulaisenikos vasta minua ihmettelemään, sillä he eivät olleet nähneet ketään. Vedimme asiasta suunuottaa iltaan asti. Illalla tahdoin minä saada täydellisen voiton, jota varten vaadin apulaiseni käymään rouvanpuolelle. Ja luuletteko, mitä minä sain siellä kuulla — minä, joka olin kertonut mitkä vaatteetkin hänellä oli yllä, mikä hattu päässä — minä sain kuulla ett'ei komisarius ollut koko päivänä astunut jalallaankaan ulos huoneesta. Se oli näky ja se tiesi kuolemaa; hän kuolikin kohta."
"Kukahan meistä nyt kuolee? Varmaankin te, joka uskotte…"
Sihteerillä oli sukulainen maakartanossa lähellä kaupunkia. Nyt häntä halutti mennä tervehtämään sukulaistaan, jota ei ollut nähnyt moneen aikaan. Koska ei ollut mitään kiireitä töitä, niin tulisi viipymään siellä kuukauden, ehkä enemmänkin.
Siis matkalaukku kuntoon ja hyvästi näkemään asti.
Josu lakasi hänen jälkensä kadulle asti ja virkkoi sitte:
"Nyt hän meni meiltä ja meni ijän päivän kanssa."
Topias oli kummissaan ja kysyi:
"Mitä sinä oikein ajat takaa?"
"Ei puheeni ollutkaan unta, näkyä, vaan täyttä totta." Josu rupesi kertomaan yöllistä tapahtumaa unhottamatta ainoatakaan sanaa.
Topiaan oli pakosta uskominen. Hätähinen lähtö, yskiminen ja punastuminenkin vaan varmensivat pojan sanoja.
"Senkö sain kiitokseksi?" Topiaan sydänala ihan turposi mielipahasta. Viluinen ja nälkäinen mies, jonka taivas'alta otti hoitoonsa, sanoi kiitokseksi häntä tuhkapöperöksi. "Ja kuivalle kankaalleko sanoi meidän kerran nukkuvan? Houkko mies! Ei hänellä ole onnemme ohjia. Vaikka hänelle olisi onnistunut tekemään meidät keppikerjäläisiksi, niin emme siltä olisi hukassa. Alottaisimme uudestaan ja muutaman vuoden päästä olisimme entisessä tommissa, mutta hän arvatenkin olisi ehtinyt sillä ajalla haaskata varastamansa ja kurjuus taas edessään kahta kovempana."
"Tulkaa tänne, minä näytän vielä muutakin." Josu vei Topiaan sihteerin kirjoituspöydän eteen, kaivoi laatikosta kaksi rypistynyttä paperipalasta, joihin oli kirjoitettu kauppiaan nimi. "Toinen näistä on teidän kirjoitustanne, toisessa sihteerin, Sanokaa kummassako on teidän kirjoitustanne; tuntekaa, eroittakaa omanne."
Topias tirkisti, vertaili nimiä toisiinsa, mutta ei kyennyt päättämään minnekään päin, niin yhtäläiset olivat nimet. Kirjaimet olivat kuin valetut toisensa näköisiä, ylöspäin vinoon meni kumpainenkin nimi, kuten ainaki hänellä itsellään, oliko sitte viivaa paperissa tahi ei.
"Voi vitsottu! Vai on näistä toinen hänen. Minä en ole mies sanomaan kummastakaan, ett'ei olisi omaa työtäni."
Josu otti käteensä mustuneemman paperipalasen.
"Katsokaa, tässä on ristimänimen ja sukunimen väli lyhempi kuin tuossa toisessa, tässä ovat pilkut suuremmat ja rumemmat, ynnä isot kirjaimet suhteellisesti pienemmät. Tämä on teidän omaa kirjoitustanne, tuo toinen on hänen jäljennöksensä."
"Onpa niinkin."
"Hän ei luullut minun nähneen salaisia harjoituksiaan, mutta niin pökelö en toki ollut. Minä näin kohta ensimmäiset kokeensa ja tämän onnistuneimman otin tuhasta. Tuota alkuperäistä säilytti hän huolellisesti, mutta unhotti sen kerran pöydälle. Minä silloin pistin nämä molemmat laatikkoon. Minun lakkareistani ja kaikista muista koloista etsi hän sitä kymmeneen kertaan, mutta laatikosta, omien papereittensa seasta, ei hän osannut etsiä."
"Sen miehen pää olikin siis pahoja aivoituksia täynnä; eihän kukaan aikeettomasti opettele tuommoisia taitoja. Luullakseni olisi hän minun nimelläni koettanut saada rahaa eli aatelia itselleen. Ja tuommoisen viisauden vaikutuksesta me sitte nukkuisimme itsemme kuivalle kankaalle. Mikä rohkea mies! Hän naurattaa minua melkein yhtä paljon kuin säälittääkin."
"Nyt minä pääsin hänestä."
"Pääsit kyllä. Minä vieläkin sanon sinulle, että ihmisen onni on toki paremmissa käsissä. Älä koskaan pelkää pimeyden valtaa ja sen voimaa. Niillä on lyhyet ja heikot kädet."
Sihteeri ei tullutkaan kuukauden kuluttua takaisin, kuten oli luvannut, Sekin todisti häntä vastaan, sillä puhdastuntoinen ei olisi suotta välttänyt tulla näkyville.
Kesällä, tullessaan pankista, jossa piti liikerahojaan juoksevalla tilillä, näki Topias hänet Esplanaadin satasärmäisessä lasihuoneessa. Hän oli hienosti puettu ja kauppias Aleksei oli hänen seurassaan. Yhdessä puittivat he itsensä toisesta särmästä ulos kuin Topias toisesta särmästä tuli sisään. Nainen katseli ahkerasti kuvastimeen ja korvissaan oli uudet hohtokivillä koristetut korvarenkaat. Hän niitä katseli, puhellen ja nauraen itselleen. Pyydettyään hunajata kysyi Topias:
"Taidatte olla kauppias Aleksein sukua."
"Olen", vastasi nainen naurahtaen.
"Tehän se olitte, joka lauloitte: Ja se rakkaus!"
"Varmaankin sisar."
"Orpana vaan… Ai, ai, ai se rakkaus…"
Topiasta kylläännytti kuherteleminen; hän joi hunajan hätään ja meni pois.
* * * * *
Kesällä synnytti Johanna tyttären ja hänen henkensä häilyi elämän ja kuoleman välillä. Hän oli kuumeessa kaksi vuorokautta ja puhui koko sen ajan taivaasta ja kunnian kruunusta. Simo silloin vannoi:
"Jos hän jää henkiin, niin tottelen tahtoaan ja muutan Pohjanmaalle maata viljelemään."
Johannan vanhemmat kuulivat valan, iloitsivat siitä ja kiittivät
Jumalaa.
Sitten kuume lakkasi ja sairas vaipui pitkälliseen uneen. Herättyään oli hän terve; voimatkin palasivat vähitellen.
Mutta Simossa taisteli paha ja hyvä. Kuin vanhukset muistuttelivat valan, esteli hän:
"Emme vielä muuta; ei Hanna ole vielä täysin terve; vähän aikaa vielä."
Siten hän tinki tuntonsa kanssa niinkauan että paha voitti hyvän. Omantunnon soimaukset valan rikkomisesta ja hyvän hengen hyljäämisestä upotti hän viiniin ja väkeviin juomiin. Johanna oli vaan enää varjo siitä mitä ennen oli ollut. Silmäin haaveessa oli haudan haavetta, äänen murheessa oli haudan murhetta, kasvot olivat kuin hautaan laskettavan kasvot. Silmät ja sydän itkivät aikansa; sitte ne lakkasivat ja Johanna oli kuin elävältä kuollut.
XII.
Oli sysky-ilta ja myrsky kävi kovasti. Tuuli vihelsi katujen kulmissa ja rajusti löivät aallot laituria vastaan.
Topias ja Johannan isä astuivat kiirein askelin Kruununhakaan päin ja tulivat sisään onnettomuuden majaan.
Simo oli selvänä. Akkuna merelle päin oli auki ja hän istui avatun akkunan lähellä, kuunnellen myrskyn vinkunata, vaahtopäiden riehua. Viereisestä huoneesta kuului matalaa puhetta.
Topias veti taskustaan paperin heti kuin tuli sisään, avasi sen Simon eteen pöydälle ja käski:
"Kirjoita nimes alle."
Simo luki kirjoituksen ja katsoi sitte ulos pimeyteen. Paperiin oli kirjoitettu, suurisummaista hyvitystä vastaan, avioeron myönnytys Johannalle. Muutama kynänveto ja hän on vapaa, muutama kynänveto vaan ja hän on viisi kertaa rikkaampi entistä!
"Kirjoitatko?"
"Kirjoitan."
Johannan isä rupesi lukemaan rahaa; korkeita setelipinoja kohousi eteensä pöydälle. Johanna tuli sisään viereisestä huoneesta, jättäen oven peräänsä auki. Äitinsä ja Maiju istuivat siellä, kumpikin puolellansa kehtoa.
Topias sulki avatun akkunan; Johanna tuijottaen katsoi isäänsä ja setelejä. Hiuksensa olivat hajallaan ja kalman väri oli kasvoillaan.
Simo kastoi kynän läkkiin, kirjoitti kirjaimen, alun toistakin, mutta laski äkkiä kynän kädestään, nousi ylös ja lausui:
"En minä kirjoitakaan."
"Miksi et kirjoita?" kysyi Topias hämmästyneenä.
Simo katsoi setelipinoihin pöydällä.
"Kyllä minä kirjoitankin, mutta en minä jätä tytärtäni hihhulilaisille; en minä anna lastani…"
Johanna peitti käsillään kasvonsa ja virkahti rukoilevalla äänellä:
"Taivasten tähden! Älkää lastani…"
Setelit putosivat isän kädestä; hän näki tyttärensä sielun tuskan, kuinka se oli ankara ja rusentava, hän näki oman voimattomuutensa ja hän jo luuli että kaikki on hukassa.
Mutta Topias läheni Simoa ja lausui kovalla äänellä:
"Paljonko tahdot lisää rahaa, että luovut lapsesta niinkuin eronmyönnytyksessä seisoo? Suurenko summan tahdot? Sano!"
"Kymmenentuhatta."
"Kirjoita sitte vaan nimes; rahat saat paikalla."
Simo istui jälleen kirjoittamaan ja painamaan sinettiään nimensä alle. Johannan äiti kääri sill'aikaa vaatteita lapsen ympäri ja lähti Maijun kanssa edellä kotiin.
Johannan isä luki rahoja, käski samassa:
"Menkää nyt."
Tuuli puhalti setelit pöydältä lattialle; setelien sekaan kaatui
Johanna.
"Minä haen ajurin", lausui isä, "menen samalla lääkärin luo ja vien hänen edellä kotiin."
Hän läksi kiireesti.
"Lapseni, lapseni", rukoili Johanna. "Älkää ryövätkö minulta lastani. Minä kärsin mielelläni vaikka kuolemaan asti kuin ette vaan vie minulta lastani. Tuokaa, tuokaa…"
Simo katsoi ulos myrsky-yöhön; tuuli ulvoi, vaahtopäät valittivat rajusti. Kädet ristissä ja kattoon tuijottaen vaikeroi Johanna yhä:
"Viekää minut vaikka hautaan, mutta antakaa minulle lapseni, antakaa…"
Issikka samassa ajoi pihaan; kolina kuului kamariin.
Topias heitti peitteen Johannan yli ja otti hänet syliinsä. Simo ei kääntänyt kasvojaan.
"Kuule Simo", virkkoi Topias kynnyksellä seisoen ja ovea avaten.
Simo käänsi katseensa heihin.
"Mitä sanomista sinulla on?"
Ääretön ylenkatse näkyi Topiaan silmissä ja kuului sanoissa kuin virkkoi:
"Ei sinun sielussasi olekaan Jumalan kuvaa, siellä on rahan kuva.
Hyvästi!"
* * * * *
Johannan sielussa oli henkinen yö. Hän puhui toisen hetken kuolosta ja haudasta, toisen hetken taivaasta ja kunnian kruunusta.
Mutta perhoispariskunta ei horjunut uskossaan.
"Herralta on tämä tullut," sanoivat he, "ja meidän pahain tekoimme tähden on tämä tullut."
Ja henkinen yö rupesi vitkalleen valkenemaan kirkkaaksi päiväksi. Tuskan henkien ahdistaissa Johannaa, huusi tämä lastaan ja Topiasta. Kuin he tulivat näkyville vaipui hän katselemiseen ja nukkui. Ensimmältä olivat unet lyhyitä ja horrostilan tapaisia, mutta aikaa mukaan pitenivät ne ja muuttuivat raskaammiksi. Kalman väri katosi kasvoista samassa määrässä kuin levon hetket pitenivät. Kevaillä ei silmissä enää ollut haudan haavetta, niissä oli kärsimyksissä kirkastuneen sielun ylevää ja korkeata surua.
Simo lähti jo talvella rahoinensa, summattomine rikkauksinensa
Pietariin.
Kesällä lähtivät Johanna ja vanhempansa Pohjanmaalle ainiaaksi. Maiju seurasi heitä arvelematta sinne tai tänne. Josusta ja Topiaasta erosivat he laivarannassa.
"Maiju ja minä tulemme Jouluna häihisi", virkkoi Johanna antaessaan kätensä Topiaalle.
"Rautasilla rattailla", lisäsi hän samassa, kuin kyynelvirta syöksähti silmistä, ja lähti Maijun kanssa joutuin laivaan.
Johannan isä piti kädessään Topiaan oikeata kättä, äiti vasempaa.
"Ja me tapaamme toisemme tuolla korkeudessa."
"Karitsan häissä."
Topias ei saanut sanaa suustaan ja Josu itki, ett'ei tahtonut jaloillaan pysyä.
"Maiju, Maiju", pyysi hän, "älä mene, älä…"
Savu tuprusi laivasta, koneet rytisivät, vesi solisi pyörissä.
Laivan keula kääntyi aavaa kohden. Peräkannella seisoi Johanna, lapsi sylissään ja Maiju vieressään.
Topias ja Josu seisoivat rannalla; peräkannen ja rannan väli rupesi levenemään levenemistään; suuri laiva pieneni pieneksi pilkuksi ja katosi sitte näkyvistä.
"Nyt he menivät, nyt ei heitä enää näykään. Maiju, Maiju!"
Topias tarttui Josua käteen ja lähti.
Niinkuin varkain, roiskahti mustasta pilvestä raskas sade; he kastuivat läpimäriksi ennenkuin ehtivät kotiin Kalastajakadulle. Aurinko paistoi koko sateenajan, vaikka vettä tuli taivaasta, niin että katot sauhusivat.
Illalla nukkui Josu kyyneleihinsä. Väliovi oli auki ja Topias kuuli hänen kuiskaten huokaavan:
"Maiju, Maiju, älä mene."
Vielä kuului sieltä kuiskaamalla:
"Äiti!"
Sitte huokaukset kuolivat; Josu nukkui rauhan unta.
Topiaan ajatukset lähtivät lentämään lintujen teitä. Ei näkynyt enää katuja eikä kauppapuoteja, mutta näkyi järvi, lepikkömaa ja sirkeärunkoinen petäjikkö. Petäjikön rintamalle laittoivat ajatukset pitkän ja korkean kivijalan; kivijalalle kohousi hirsikerros toisensa päälle, siksi että koko rakennus oli valmis pärekattoineen, savupiippuineen ja tuuliviirineen. Ja lepikkömaan karhivat ja kyntivät ajatukset pitkäsarkaisiksi, syväojaisiksi pelloiksi. Saroissa lainehti puna-olkinen ruis, olissa pitkät tähkäpäät kaarentivat kaulojaan. Järveltä tuuli rintamalle päin. Tuuli toi mukanaan makean lemun puna-apilaasta, jota rukiin takana kasvoi. Siellä mehiläiset surisivat, pörisivät. Hauen molskahdus järvessä kuului lähteensilmälle saakka; lähteensilmä oli laitettu kaivoksi. Alempana oli ulkohuoneita sekä riihi, navetta ja talli. Niiden yli näki rintamalta Yli-Tuomoon, Ali-Tuomoon. Tyynenä pyhä-aamuna kuuluu Yli-Tuomosta kanteleen soitto, kuuluu Tapanin ehjä ja voimakas ääni…
Nauraen unissaan kuiskasi Josu:
"Äiti! Minä saan Maijun kiinni, äiti!"
Topiaan ajatukset ajautuivat karille. Josun täytyy erota hänestä ja kulkea alotettua tietä. Poika on nuori ja maailma on viettelyksiä täynnä. Yksi ainoa hairahdus voi turmella hyvän alun. Ruo'an, vaatteen ja palkan ohessa tarvitsee hän isällistä hoitoa, lempeätä kohtelua. Ja molempia saa Josu — ajatus tuli kuin korkeudesta — tukkukauppiaan luona.
Löytyypä vielä toinenkin keino. Jos tukkukauppias ei helly ottamaan poikaa palvelukseensa, niin maalataan kylttiin uusi nimi. Hänellä on niin paljo rahaa pankissa, että voipi huoletta mennä olemaan petäjikköön, kyntämään ja kuokkimaan lepikköä; Josu jääköön kauppiaaksi. Teille tietymättömille hän ei vaan jätä poikaa, sillä eihän hän enää saisi lepoa yöllä eikä päivällä, joll'ei olisi varma, että poika on hyvässä turvassa, isällisessä hoidossa. Äidinkin, kuihtuneen vaimon, kuvan näkisi aina nuhtelevaisena edessään.
Josu nukkui itsensä iloiseksi. Huoneestaan kuului aamulla, Topiaan herätessä, iloinen ääni:
"Hyvää huomenta! Kenestä näitte unta yöllä?"
"Helasta ja Topista. Entäs sinä?"
"Minä näin äidistä ja Maijusta. Olimme kodin puutarhassa, Maiju leikki kanssani ja äiti luki kirjaa vieressämme. Kirjan kannessa oli suuri kultaristi."
"Kauniita unia näitkin. Sano paljonko minulla on rahaa jouksevalla tilillä pankissa?"
"Kahteen tuhanteen."
"Ja puodin pesäarvo…?"
"Teki viime viikolla viidettä tuhatta. Vaan mitä varten niitä nyt tahdotte tietää." Josu tuli Topiaan huoneeseen keveämielisenä, ilokielisenä. "Rahaa meillä on että alimaiset mätänevät", sanoi hän, ottaen Helan valokuvan pöydältä käteensä. "On rikkautta, on rakkautta."
"Istu kirjoittamaan, sillä aikaa kuin minä keitän kahvia."
"Runoako? En minä nyt…"
Topiaan sydäntä karvasteli, mutta hän lausui peittelemättä.
"Kirjoita sanomalehti-ilmoitus, että meillä huomisesta alkaen myydään tavaroita kahdenkymmenen prosentin alennuksella."
Josu tuli äänettömäksi ja kauniit kasvot muuttuivat surullisiksi. Hän ymmärsi täydellisesti mitä ilmoituksesta seuraa. Muutama viikko niin puoti on tyhjä ja isäntä lähtee pois. Maijukin on kaukana Pohjanmaalla.
Tummeni Josun silmissä ja hän koetti puhua, mutta ääni murtui, sanat sotkeutuivat. Kuitenkin totteli hän ja istui kirjoittamaan, vaan paperi kastui kyynelistä ja kirjoitus tuli kaikenmuotoista.
Saatuaan kahvin valmiiksi otti Topias Josun istumaan polvelleen.
Kietoen sormensa ympäri pojan korvakiharoita virkkoi hän:
"Kultapoikani! Älä nyt itke, minä en jätä sinua kadulle. Kas tässä uutta paperia, kirjoita nyt siihen kauniisti."
Josu taas rupesi kirjoittamaan.
"Ehk'ei tätä paperia viedäkään. Ja jos viedäänkin, tapahtuu sekin hyväksesi, parhaaksesi. Ei ihmisen onni ole sattuman käsissä, kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu hyväksemme."
Heti kun väkeä tuli puotiin, lähti Topias kaupunkiin. Kalastajakadulla tuli häntä vastaan kauppias Aleksei ja kruununsihteeri.
"Olimme tulossa teille," virkkoi ensin mainittu, "vaan…"
"Käännytään takaisin, ei minulla mitään niin painavan kiireitä asioita olekaan."
"Ei, mennään vaan teidän tietänne ja jutellaan käydessämme."
He kääntyivät kävelemään Topiaan kanssa ja Aleksei puhui käyntinsä tarkoituksen. Epähuomiossa ja katsomatta tarkemmin suuria varojaan oli hän tilannut lastillisen kahvia ulkomaalta. Koska oli havainnut Topiaan toimenmieheksi, niin tuli hän esittämään eikö tämä ottaisi osaa lastista, vaikka ei muuta kuin tuhannen markan eli kahden edestä.
Sihteeri auttoi Alekseita. Hän olikin asian alkuun pannut. Pelkästä hyvästä sydämmestä oli ehdoitellut, että tulisivat viriän ja valppaan Topiaan luo, tälle hyötyisätä kauppaa tekemään. Kahvi tulisi nimittäin monta penniä naulankin osaksi helpommaksi tukkukauppiaiden hintoja. Säkin osaksi siitä jo painuisi monta markkaa ja tuhatta eli kaksi tuhatta markkaa antaisivat sievän voiton, jos vaan nyt hellittäisi ne kukkarosta.
Loppupäätös sihteerin puheesta oli se, että Topiaan nyt jos koskaan sopisi korjata lompakkoonsa monta sataa markkaa niinkuin tieltä löydettyjä rahoja.
"Tilaus vaan olisi paikalla maksettava. Sanokaa nyt…"
"Olisin ilomielellä suostunut ehdotukseenne," vastasi Topias, "mutta lopetan kauppani."
"Antaudutteko kokonaan suuriin liikkeisin?"
"Minä lopetan isot ja pienet liikkeet ja lähden maalle, kotiin."
"Sitte ei enää puhuta mitään."
"Minulla on yksi täpärä asia, enkä tiedä, vaikka vielä illalla tulisin tilaamaan…"
"Tulkaa vaan; kuukauden kuluessa saapuvat kahvit."
Tukkukauppias oli kiukkuisella päällä kuin Topias tuli puhuttelemaan häntä; hän par'aikaa vihoitteli vanhemmalle konttoristille ja vanhemmalle kauppapalvelijalle.
"Te olette kaikki yhden yhtäläisiä niin monta kuin teitä on," moitti hän. "Sata sokuritoppaa kastui eilisessä sateessa, niin että lohkeevat nyt käsiin. Mutta liikuttiko se teitä, hyvät herrat?"
Vanhempi konttoristi puhdisti ensin itsensä. Konttoorissa oli eilen tiukalta työtä, siellä on tänäpäivänä, huomenna ja aina tiukalta työtä. Ei konttoorista joudeta kävelemään ja kurppailemaan laivanpurkausta katsomaan; ei siellä kukaan piittaa sokuritopuista, kastukoot tai pysykööt kuivina…
Hänet keskeytti vanhempi kauppapalvelija. Puodissa ja makasiinissa oli eilen ollut kiire toisen kiireen kyljessä. Kolmattakymmentä tilausta toimitettiin maakauppiaillekin, niin että kyllä pysyivät jalananturat kuumina. Vaikka eilen olisi satanut kultamunia, niin ei puodista ja makasiinista olisi kukaan joutanut rantaan varvastelemaan ja pilviä kurkistelemaan…
"No, no, hyvät herrat. Yksi nuori poika konttooriin lisää ja puotiin samoin. Jos sokerit sittekin kastuvat, ammun minä teidät kuuhun. Hyvät herrat! Kaksi nuorta poikaa avuksemme."
Konttoristi ja kauppapalvelija poistuivat töihinsä. Tukkukauppias kääntyi Topiaan puoleen.
"Miten nyt ovat asianne? Te näytätte niinkuin olisitte hävinnyt mies. Ovatko asianne niin tahi näin, puhukaa vaan. Minä autan kolme kertaa miestä."
"Minä tulin puhumaan teille Josusta."
"Puotipojastanne. Onko se vesari taas lähtenyt merenrannalle suolakkeita syömään."
Topias näytti sanomalehti-ilmoitusta ja virkkoi samassa:
"Josu tulisi mielellään teille konttooripojaksi."
"Onko tämä hänen kirjoitustansa?"
"On, mutta se on hätä hätää söhritty; hän osaa kauniimpaakin ja osaa hän vähän kirjanpitoakin."
"Vai niin, vai niin. Hyvä, hyvä. Lähettäkää se juupeli tänne tänään, nyt oitis. Menkää nyt sanomaan, että hän laittaa luunsa tänne."
"Kyllä; minä vaan puhuisin ensin kaksi sanaa."
"Puhukaa, puhukaa."
Pyöritellen käsissään hattua ja katsoen tukkukauppiasta rävähtämättä silmiin, puhui Topias:
"Se on sillä lailla, että se Josu on hyvä poika ja se Josu on paha poika. Ja sitte se on sillä lailla, että minä rakastan häntä, niinkuin omaa lastani. Nyt en minä ole koskaan puhunut pahaa hänelle, syystä että minä olen ollut hänen virheilleen sokea, umpisokea. Mitä ikänään hän on tehnytkin, on aina ollut minun mielestäni hyvin ja mainiosti. Mutta nyt hän tulee tänne ja täällä luultavasti katsellaan häntä toisilla silmillä, täällä nähdään kaikki hänen vikansa. Nyt minä pyydän teitä muistamaan, että minä löysin Josun kadulta, pyydän teitä muistamaan, ett'ei hänellä ole ollut onnellista lapsuutta nimeksikään. Juuri niinä aikoina jolloin ihmisen ilot ovat sydämmellisimpiä, juuri niinä aikoina, jotka kaikille ihmisille pysyvät kullan kauneina läpi elämän, on hän saanut kärsiä kovuutta, ankaruutta, vilua ja nälkää. No, tuo kovuus ja kärsiminen ovat kivetyttäneet hänet. Paha puhe, kova puhe vaikuttaa häneen hyvin vähä taikka ei mitään. Kaikki kovuus, missä muodossa se ilmaantuukin, on hänelle vanhaa tuttua. Mutta hyvä puhe, isällinen puhe, se on hänelle uutta, sillä siihen ei hän ole tottunut. Hän janoo isällisyyttä, lempeyttä; sillä lailla, niin on minun ensimmäinen sanani."
"Puhukaa toinenkin sananne."
"Sitte minä pyytäisin, että poika saisi asua minun kanssani niin kauan kuin täällä olen. Se on nyt sillä lailla kerran, että hän on minulle rakas kuin oma lapseni."
Tukkukauppias soitti kelloa, vanhempi konttoristi tuli sisään.
"Tässä on koulua käymätön talonpoika, mutta hänen kanssaan täytyy meidän jutella hetkinen. Istukaa, hyvät herrat."
Tukkukauppias soitti uudestaan ja hiljemmin. Palvelus-tyttö tuli sisään.
"Saisimmeko tänne kahvia?"
Josu kirjoitti kirjettä Maijulle kuin Topias, ilosta hedelmöiden, tuli kotiin.
"Missä näin kauan olitte?"
"Tukkukauppiaan luona; hän on nyt sinun uusi isäntäsi. Joutuin pukemaan puhtaat vaatteet yllesi, sillä nyt heti tulet menemään hänen eteensä. Näet nyt kuinka kaikki tapahtuu hyväksemme. Mitä olisitkaan oppinut meillä? Itseviisas sinusta olisi kukaties ajan pitkään tullut. Mutta siellä sinä opit, siellä sinusta tuleekin kunnon mies."
Topias itse harjasi Josun pienet saappaat, haki puhtaimmat kalvostimet ja puhtaimman kauluksen hänelle.
"Pitkä poika sinä oletkin. Mene nyt." Topias kantoi käsivarrellaan hänet kadulle.
Päivällä poikkesi posteljooni puotiin ja antoi Topiaalle kirjeen, päällekirjoitus oli Helan, mutta itse kirje oli selvää ja kaunista käsialaa. Uteliaasti luki Topias:
"Tänä vuonna saadaan runsaasti heiniä ja rukiita, toukoviljat vaan kaipaavat sadetta. — Sinusta on ollut paljo surua ja murhetta omaisillesi, me kuin täällä kaikin pelkäsimme, että löit kirveesi kiveen kuin möit maasi ja lähdit sinne kaupunkiin kauppariksi. Sisareni (edesmenneet viisaat ovatkin väittäneet lyhyen mielen ja pitkän tukan useinkin olevan lähitysten toisiaan) itki illat, aamut, mutta nyt nauraa niin paljon, että minun usein täytyy lähteä karkuun, ett'en tarvitseisi kuulla mokomaa iloa. Nauramiseensa ei hän tarvitse pyytää minulta lupaa, mutta hänen naimiseensa on minullakin sana sanottava. Sille, jonka hän valitsee miehekseen, annan minä taloni ja tavarani, mutta sen miehen ei pidä hyppelemän pennien perässä, sanottakoonkin ettei maaten markkoja koota, nukkuen heliseviä hopeita. Sisareni pitää vanhettuman karjaa hoitaessa, kangasta kutoessa ja puuroa keittäessä. Ja hänen miehensä pitää päivettymän tuolla ulkona, hikoileman kotipellon saroilla ja pesemän tomun käsistään ja kasvoistaan kotikeittoisella saippualla ja kotikaivon vedellä. Ajattele sitten mitä sinun rauhaas kuuluu, sillä minun tahtoni yli te ette ole miehiä menemään, niin totta kuin minua sanotaan YIi-Tuomon Pertuksi."
Vasta kahdeksan jälkeen illalla tuli Josu kotiin; hän ei ollutkaan niin iloinen kuin Topias oli toivonut.
"Mitä siellä näin kauan teit?"
"Virheitä." Josun ääni oli kirpeä ja hän läväytteli sormiaan niinkuin niitä olisi pahasti polttanut.
"Saitko torumisia?"
"En saanut, mutta hävetti niin tuhottomasti. Ajatelkaa, minä laskin kaksi ja kolme kuudeksi. Herran poika ja silkkilangan solmu! Oletteko kuulleet kummempata, kuin että kaksi ja kolme on yhteensä kuusi?"
Luettuaan Pertun kirjeen istui Josu Topiaan polvelle ja sai siinä pian hyvän mielensä takaisin. Tukkukauppias oli hänen mielestään kevätpakkanen; sekin usein on kylmä, sitte löyteä ja lopulta lämmin. Napista oli vetänyt hänet lähemmäksi, pienen nenänsä eteen ja siinä katsonut kissansilmää pitkän minuutin ennenkuin rupesi kyselemään isästä, äidistä, Maijusta, koulunkäymisestä ja merenrannalla olosta…"
"Kysyikö sitäkin?"
"Kysyi niinkin; hän kysyi senkin mitä siellä tein, millä sain päiväni kulumaan iltaan."
"Mitä siihen vastasit?"
"Minä sanoin syöneeni vaan marjoja, juoneeni lähteen vettä ja laulelleeni vangin lauluja katupoikain ja nuoren kansan laulettaviksi. Tukkukauppias oli jo silloin lämmin. Hän pyyhki silmäni kuiviksi ja pyysi minua sepittämään runoa tyttärelleen Vienolle. Vienon syntymäpäivä on ensi viikolla; hän on vuotta nuorempi minua."
"Näitkö häntä?"
"Monta kertaa. Päivällistunnilla korjasin hänen päivänvarjonsa ja lupasin lähteä etsimään kukkia hänen kanssaan. Oh, kyllä vaan Vieno viepi semmoisia kukkia opettajalleen ett'ei toinenkaan tyttö."
"Miksi et tullut päivällistunnilla kotiin?"
"En joutanut. Oli kopioittava röykkiö kirjeitä ja korjattava se tytön päivänvarjo."
"Onko Vieno hyvä tyttö?"
"Ei liioinkaan hyvä. Me jo riitelimmekin…"
"Älä ihmeitä!"
"Hän tahtoi minut tekemään päivänvarjonsa entistä huonommaksi, mutta minä en huolinut totella hänen tyhmiä neuvojaan. Sitten hän suuttui ja lupasi viedä sen Aarnelle…?"
"Kuka se Aarne on?"
"Uusi puotipoika… Mutta hän tulikin takaisin kiittämään minua ja sanomaan, että se on hyväksi laitettu… Nyt minun on nälkä. Ennen päivällistä tein virheen ja suutuin siitä itselleni niin, että ruokahalunikin meni. Illalla taas paloi mieleni kotiin eikä ruoka maittanut. Tuossa puodin lähellä vasta tunsin että on nälkä."
"Minäkin olen illallisetta. Olen pitänyt puuroa sinua varten kuumana."
"Lyödään voita silmään… Kas Perttua, kuinka kovan teki teille."
"Teki, kovat teki."
"Kahdeksaan asti saan olla joka aamu kotoolla. Oli siellä konttoorissa toista kuin täällä puodissa. Siellä ollaan hiljaa kuin hiiret, kynät vaan ratisevat, paitsi milloin käy vieraita. Aleksei kävi illalla meillä ja vei kantamuksen rahaa mennessään… Syödään nyt jo."
Vanhoista tavoista poikettiin sinä iltana, juotiin teetä ja valvottiin kauemmin kuin ennen. Väliovi jätettiin auki ja Josu asetti vuoteensa, niin että siitä näki isäntänsä. Vihdoinkin nukuttiin siinä iloisessa tiedossa, että yhdessäoloa riittää vielä kuitenkin kuukauden aikaa.
* * * * *
Topiaan kirjoitettua Pohjanmaalle, että hän lähtee piammiten pois kotiin maata viljelemään ja peltoa perkkaamaan, tuli sieltä muun mukana käsky myödä puotirakennus heti. Jos Topias olisi ollut rahan ahvattu, olisi hän voinut hyötyä välitystoimestaan, sillä hinta oli määrätty peräti alhaiseksi. Sama näppylänaamainen ajuri, joka oli hänet ensimmäisen kerran kyydittänyt Kalastajakadulle, osti talon, luki rahat pöytään ja kiitti onneaan, etteivät muut kerinneet ennen häntä. Hän oli perheellinen mies ja asui Vanhan kirkon takana, lähellä kauppias Aleksein taloa. Oman talon, oman tontin omistaminen oli kytenyt mielessään toistakymmentä vuotta. Kydön savu ei suinkaan tuntunut kitkerältä… Omat ja vaimon perintörahat olivat heidän naimisestaan saakka kasvaneet pankissa, uutteruus ja säästäväisyys olivat antaneet vauhtia kasvamiselle ja pienistä perintörahoista paisui ajan pitkään talonhinta. Aikaa siihen meni, mutta kydön haju oli siksi makea, ett'ei ajan pituus tuntunutkaan. Oma hevonen saa syödä omassa tallissa, lapset saavat putoilla kuhmuja päähänsä omissa rappusissa eivätkä enää sitte ole kenenkään jaloissa… Ollen saaristolainen syntymältään rakasti hän meren tuulta, myrskyn kohinaa ja aaltojen vyörykkeitä. Talo oli siis kuin tehty häntä varten. Vaimo voi laittaa ruokakaupan puotiin.
Miehelle tuli onni onnen lisäksi, sillä Topias ilmoitti lahjoittavansa vaimolle koko puotikaluston, tiskistä ja hyllyistä vieterikelloon saakka.
XIII.
Kuukausi oli kulunut loppuun ja huominen päivä oli lähtöpäivä, eropäivä. Topias hääräili punaisen kirstun ympärillä, asetellen siihen lyhyet ja pienet tavarat, jotka eivät menneet kaupaksi. Josu oli tullut kotiin päivällistunniksi; hän katseli Topiaan puuhaa, sormellaankaan ei auttanut, sanaakaan ei sanonut.
"Lähde jo, ett'et vaan myöhästy ja mene Vanhan kirkon kautta ja käske tämän talon uusi isäntä tulemaan tänne hevosella, niin viemme kirstun asemalle."
Josu lähti. Topias katsoi akkunasta hänen peräänsä ja näki hänen pyyhkivän silmiään nenäliinalla.
Arpakirja vielä sopi kirstuun, sitte lukko paukahti kiinni ja Topias istui kannelle.
Onnellinen ajuri oli myöskin vikkelä liikkeissään ja Topias ei ehtinyt ajatuksissaan vaipua pitkällekään ennenkuin hän jo tuli iloisena sisään.
"Sama kirstu kuin siiloinkin," virkkoi hän, tarttuessaan rautaiseen kourasimeen, "eikä oo painollakaan isoa eroa."
"Sama on niin."
"Myökää minulle nuo sängyt."
"Pienemmän myön, mutta suurempaa en, sillä sen vien kotiin. Avaimet tuon teille huomenna."
Asemalta palatessa tuli verevä poliisi heitä vastaan ja sanoi
Topiaalle:
"No olette te vielä näillä mailla, kävin teitä tapaamassa mutta ette ollut kotoolla ja minä jo luulin, että olette mennyt pois. Koettakaapa arvata mitä minä tänään löysin."
"En minä ole lautamies."
"Minä löysin karhunpesän!"
"Älkää ihmeitä! Oliko pentujakin?"
"Oli, oli turkit, saappaat ja kello. Tulkaa kanssani."
Kolmatta vuotta oli poliisi onkinut, heitellen täkyjään kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin pyörteisin, ennenkuin närppäsi. Ja muutenhan hän olisikin ollut Matti, muutenhan olisikin kissa syönyt kauroja, joll'ei olisi osannut kutupaikkaan. Samojen ihmisten luota, joita Maiju vähän aikaa palveli, löytyivät ne. Kello oli ehjä, saappaita ei oltu pidetty ja turkkien sisässä oli koiruohoja, joten nekin olivat säilyneet hyvinä.
"Kauneimmat kiitokset vaivastanne! Ei näiden rahallinen arvo suuri ole, mutta…"
Topias katkasi lauseensa ja jätti niiden kalleuden selittämättä poliisille. Hän hyvin tiesi, että jos olisi ruvennut puhumaan vaan turkeistakin, joiden päällys oli alusta loppuun, lampaan keritsemisestä niin kankaan valmistamiseen saakka, siskovainajan työtä, olisi niistäkin jo syntynyt kertomus satahaaraiselle kertomukselle.
"Ovathan ne hyviä lajiksensa. Ja jokainenhan tarvitsee saada omansa pitää ja nautita."
Turkit ja saappaat asetti Topias pärekoppaan, jonka vei asemalle. Samalla tiellä meni hän kellosepälle ja vaihtoi Simon kanssa ostamansa kellon pienempään ja sievempään kelloon, maksoipa vielä hyvät välirahatkin, kelloseppä kuin ei muuten ollut halukas vaihtokauppaan.
Josun tullessa illalla kotiin oli kyltti pois oven päältä ja puoti oli tyhjä. Lakeita hyllyjä ja alastomia akkunoita jäi poika katselemaan, niin että Topiaan täytyi hänelle huutaa:
"Tule saamaan voitaleipää ja kahvia. Ei jauho- ja sillikaupan lopettaminen kannata Salomonin tavalla tutkistella maailman katoovaisuutta. Tule, saat kaksi kertaa viisitoista tippaa."
Josu tuli ja hyppäsi suoraan Topiaan syliin. Naureli sitte ja puheli paljon Vienosta. Ehtimiseen sattui heidän välillään kahinoita. Mutta sittenkin on Vieno hyvä tyttö; kiukkuinen ja oikullinen hän on, mutta sydämmestään perin hyvä, sen tietää siitäkin, että vaikka suuttuu kymmenen kertaa, niin aina katuu välillä ja pyytää anteeksi.
Kauppias Alekseikin joutui Josun puheenaineeksi. Kaupungissa liikkuu pelottavia huhuja hänestä. Kaksi viikkoa sitten oli hän lähtenyt kauppa-asioilleen Tukholmaan ja nyt pelätään hänen menneen Tukholman kautta Amerikkaan. Rouvakin oli päivällä käynyt tukkukauppiaan luona ja itkusilmin lähtenyt pois. Aleksein matkaan yhdistetään erään nuoren ja hienon naisen katoaminen, tiedetäänpä puhua eräästä keppiherrastakin, jolta Aleksei olisi ostanut itselleen passin. Minkä verran puheissa on totta, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mutta paljaita juoksujuttuja ei ne ole, sillä tukkukauppias on kuin tulen sisässä, ei ole nukkunutkaan moneen yöhön. Satatuhatta pitäisikin olla kysymyksessä.
Kahvilasti ja kaksi tuhatta markkaa pöllähti Topiaan päähän. Mutta olisiko rikas ja hieno herra peijata kehdannut lähimmältään? Eihän nyt kuitenkaan. Sittehän ihmiset ovat huonommat maan matoja. Jos rikkaatkin anastavat itselleen petoksella kanssaihmistensä rovot, niin mitä ihmettä sitte köyhistä, kaikkinaisen kurjuuden lapsista. Kuin ei olisi vaan kielittelijäin koko juttu. Ja onkin. Kerrankos vaan matkoilla ja erittäinkin kauppa-asioilla viivytään yli ajan? Ja viipymiseen lyödään nyt joka talossa käytettä, vaikka juoma jo käy niin kovasti, että tynnyrin vanteet ovat katketa. Kuin jokainen pistää pieneen lintuun höyhenen, tulee siitä semmoinen kokko. Rouvankin ovat siten pelottaneet ja ehk'ei ole saanut kirjeitä, kirjeetkin joskus hukkuvat…
Josu jo piteli hivusvitjoja kädessään ja kiskoi kelloa ulos lakkarista.
"Minulla on uusi kello," ehti Topias selittämään, "tahi ei se enää uusikaan ole, mutta ei ole enää…"
"Tämähän on vanha, vanhanaikainen. Mistä…"
"Minä lainasin. Kuule nyt, että minä lainasin kerran tämän kellon sinun isällesi."
"Milloin?"
"Silloin kuin äitisi kuoli, Hän ei tuonutkaan sitä takaisin, vasta tänäpäivänä sain sen."
"Voi isä sinua!"
"Kuulithan että minä lainasin sen hänelle, itse annoin sen hänelle käteen. Tähän aikaan ei tämmöinen kello paljo maksa, mutta silloin kuin minä tämän ostin, olivat ne kalliita. Minulle se on kallisarvoisempi kuin mikään muu kello. Olin silloin kuudentoista vuoden vanha kuin sen sain. Kahden syksyn metsänriista meni sen hintaan. Moni pyy, moni teeri, ja moni koppelo heitti henkensä satimissani, monet metsämatkat tein, ennenkuin oli kuusikymmentä markkaa koossa. Kuusikymmentä markkaa se maksoi, mutta tuhanteen en sitä möisi."
"Mitä teitte toisella kellollanne?"
"Vaihdoin sen sievempään, pienempään ja tein vielä väliäkin. Arvaappa kuka sen kellon saa?"
"Hän, mesimarjan kukka!"
"Ei sinne päinkään. Sen pienen sievän kellon saa eräs nuori poika, josta minä toivon paljo." Topias avasi Josun takin, pisti liivin reikään koukun. Kaunis kello riippui kauniissa vitjoissa. "Ja se poika olet sinä."
Josun silmiä huikasi kaunis kapine, kuorensyrjät olivat puhdasta kultaa.
"Lue mitä kuoreen on kirjoitettu."
Josu luki:
"Ahkeruudesta ja uskollisuudesta."
"Kaupungissa käydessäni tulen aina tervehtimään sinua. Tottapahan tukkukauppiaskin sanoo minulle Josun olevan ahkeran ja uskollisen. Ihmisen ei pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja ahkeran pitää hänen aina oleman."
Viimeisen yön tahtoi Josu maata yhdessä huoneessa. Hän veti sänkynsä
Topiaan sängyn viereen, pani väliin tuolin ja kellon tuolille.
Iloisesti raksutti kello: tik, tak, tik, tak, tik, tak. Josu puheli,
naureli, kuunteli raksutusta, katseli kelloa ja nukkui iloonsa.
Topias oli kirjoittanut Tapania tulemaan huomenisena kaupunkiin häntä kotiin ottamaan. Unikuvissa hän jo lähti ruuhenmuotoisesta huoneesta matkalle. Jo näkyi rakas järvi, jo näkyivät ikihongista salvetut harmajat rakennukset, jo näkyi tuuliviiri Yli-Tuomon talon päädyssä ja jo kuului hopean heleä ääni rapuilta, siinä olivat häntä vastassa Helka ja Topi.
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak," nipsutti kultasyrjäinen kello tuolilla.
"Uskollisuudesta ja ahkeruudesta," kuiskasi kellon omistaja unissaan. "Ei ihmisen pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja ahkeran pitää hänen aina oleman."
"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."
Aamulla petti uni molemmat, mutta enemmän Topiaan. Josu heräsi ensiksi, keitti kahvin, veti kellonsa ja herätti sitte Topiaan, virkkaen nauravalla suulla:
"Kellot ovat kohta seitsemän."
Topias hieroi unen silmistään ja otti herättäjän pienen käden käteensä.
"Vai ovat kohta seitsemän! Unikekojahan olemmekin olleet!"
"Jos nyt kerran… Kahvi on valmista; sitä keittäessäni jo päätin, että olen tänäpäivänä iloinen."
"Ja mitä syytä oliskaan meillä olla surullisia? Jouluna tulet häihini puolta korttelia pitempänä. Ihmiset kyselevät, kuka tuo nuori herra on, sillä hän on kaunein poika jonka ovat eläissään…"
"Tpruu, tpruu."
"Ja Maiju tulee ja Johanna tulee."
Jälellä olevat huonekalut Topias tuskin ehti toimittaa asemalle niin jo Martta ajoi pihaan. Topias oli kaukaa jo tuntenut hevosen ja rientänyt ulos.
"Sinä sieltä tulitkin."
"Tapani jäi kylvämään rukiita."
Leipiä ja Helan kananpoikia oli Martalla ollut kuormana. Iltapuolella vasta oli lähtenyt kotoa ja läpi öisin kulkenut, vähän vaan yösydännä levähtänyt ja syöttänyt, Kotoolla on kiirettä kiiretten päällä. Heinät saatiin kuivina korjuun, mutta nyt kiirehtää ruis. Tähkäpäät ovat pursulleen jyvistä ja jos rapisemaan ehtivät, menevät kuin suola…
"Niitetään yöllä."
"Hyvä, että tulet kotiin, minäkin saan käteni irti ja pääsen pellolle."
"Mutta minäpä parannankin tapani, käyn käsiksi suolaiseen hankeen ja aurankurkeen. Nyt saa hevonen levätä ja syödä tuossa viileässä, menemme sisään juomaan kahvia ja odottamaan Josua. Minä en tohdi lähteä ennenkuin poika pääsee päivälliselle."
Tuotuaan hevoselle vettä ja paloiteltuaan leipää heinien sekaan, vei
Topias Martan huoneesen.
"No kanat ja kaikki!" huudahti tämä seisoen keskeltä soukan huoneen lattiata. "Tämmöisessä karsinassako sinä oletkin asunut. Tässäkö se onnela nyt onkin?"
"Näethän, että huonekalut ovat poissa, eihän mikään huone…"
"Ja tänne sinä olisit julennut tuoda Helan! Hulluksi hän täällä olisi tullut. Voi hyvä poika! Kuin tässä nyt pitäisi liikkuman, menemän pöydän luo, ovelle ja perälle, niin mihinkäs tässä nyi menisit? Enhän minä panisi lampaitanikaan…"
"Älä nyt niin ylpeä ole; istu nyt."
"Mihin?"
"Vaikka tuohon sänkyyn ja onhan täällä toisessa huoneessa Josun tuolikin vielä."
Hämillään ja nolona toi Topias tuolin Martalle.
"Olisin minä kaiken tämän tiennyt, niin aasin olisin sinulle ostanut ja lahjoittanut, jolla olisit lähtenyt täältä sikoruuhesta."
"Lopeta nyt jo, ylpeä talon emäntä, tai minäkin rupean puhumaan."
"Puhu vaan, et sinä kuitenkaan voi puhua tänne päivänpaistetta."
Martan kopeus katosi Josun tullessa puotiin.
"Kuka herra tuolta tulee tänne?" kysyi hän ja nousi istumasta.
"Tule Josu lyömään kättä Martalle."
"Onko tuo nyt se Josu?"
"On, sama velikulta."
Josulla oli suuri paketti kädessään; hän laski sen lattialle, meni sitte Martan eteen, levitti kätensä ja kysyi:
"Kuinka Topi jaksaa?"
Martta vähän arasteli ottaissaan hänet syliinsä.
"En minä rohkene sinua pitää niin hyvänä kuin Helka määräsi," sanoi hän, suudellen Josua otsalle. "Ja kahdenkesken olette asuneet näissä huoneissa, Topi tässä ja sinä tuossa toisessa."
"Niin olemme."
"Kuule Topi! Minä otan kaikki äskeiset puheeni takaisin. Ei Helka täällä teidän kanssanne olisi muistanut ikävöidäkään. Annatko minulle anteeksi?"
"Annan, vaan en rangaistuksetta; sen saa määrätä Josu. Kerro hänelle rikoksesi, minä sillä aikaa käyn leipurissa."
Martta istui tuolille, piti Josua sylissään ja kertoi tuonnoisen ylpeytensä melkein liioteltuna.
"Lueppas tuomiosi nyt."
"Oletteko lukeneet Päivärinnan kirjoja?"
"En, häpeä sanoakseni. Helka niitä osaa ulkoakin."
"Minä tuomarinanne määrään ne luettavaksenne. Kun ne on luettu olen varma ett'ette toista kertaa puhu halveksivaisesti vaivaisimmastakaan mökistä. Punaisen kirstun pohjalla niitä on monta kappaletta. Tyydyttekö tuomiooni?"
"Tyydyn, luen vaikka lehden päivässä… Minulla on sinulle alusvaatteita. Sopiko paita, jonka Helka viimeiseksi lähetti; me pelkäsimme…"
"Sopi hyvinkin… Saanko antaa teille valokuvani ja Maijun kuvan?"
"Anna hyvä lapsi! Noita käsiä ja jalkoja kuinka ovat pienet… Topi jo tulee. Kuule! Minun täytyy lukea kaikki Päivärinnan kirjat."
"Olit hyvä tuomari, Josu. Moinen rangaistus johtaa parannukseen. Tulkaa nyt tänne puotiin syömään ja juomaan."
He istuivat kolmisin tiskille. Martta tahtoi emännöidä ja hän kaatoi kahvia, hoputteli Josua syömään ja juomaan kilpaa hänen kanssaan.
Tunnit menivät ilon kuhinassa; lähtö oli edessä.
Ovet olivat jo lukitut ja hevonen jo seisoi valjastettuna. Pidellen avainnippua kädessään katseli Topias pihanperällä olevaa rakennusta, jossa monta iltaa oli istunut perhoispariskunnan ja Johannan seurassa. Nyt siellä oli ventovierasta väkeä, jotka niin tarkasti noudattivat kaikkia muodollisuuksia, ett'eivät edes tapaturmassa milloinkaan lausuueet hyvää päivää kuin pihalla vastaan joutuivat tulemaan.
Äkkiä Martta purskahti nauramaan ja tuli ihan Josun eteen.
"Kuin nauratte, olette juuri kuin Helka."
"Tärkeimmän olin unhottaa. Helka, vallaton tyttö, määräsi että minun pitää tuoman hänelle suukkosen sinulta."
Josu kurotti käsiään, heitti päänsä taaksepäin suuteloasentoon. Martta kumartui ja painoi häveliään suukkosen pojan punaisille huulille.
"Ottakaa tekin Topillekin yksi ja ottakaa vähä rohkeammin."
"Minun ja Josun täytyy mennä Vanhan kirkon kautta ja viedä nämät avaimet. Aja Pitkälle sillalle ja odota siellä minua."
Sillä tiellä joutuivat Josu ja Topias kulkemaan Aleksein talon ohitse. Siinä puodin kohdalla oli liikettä. Kadulle oli keräytynyt joutilasta kansaa katselemaan kuinka oviin lyötiin suuret sinetit ja rautakanget nostettiin akkunaluukkujen yli. Joutilas joukko ilvehti ja napisi.
"Hän on mennyt Amerikkaan," sanoi yksi.
"Ja varastanut miljoonan," lisäsi toinen.
"Englannista lähetti tänään sähkösanoman vanhalle rouvalleen," tiesi kolmas, "ja ilmoitti siinä, että hän on jo laivassa miljoonan ja uuden…"
"Niin suuret herrat tekevät," keskeytti neljäs. "Tehkääpä muutkin niin, varastakaapa vaikka ei muuta kuin leivänpala nälkäänne, niin on kruununköysi kaulassanne, raudat ja puntit jaloissanne."
"Ei herrain työt kuulu raukoille mitään," lisäsi viides. "Herra on aina herra ja köyhä on aina raukka. Aleksei eli herroina ja nyt hän petkutti miljoonan. Miljoonassa on niin paljo rahaa, että köyhää pyörryttää, jos vaan…"
Topias ja Josu jättivät joukon pitkittämään ivaansa, napinaansa.
"Mennään tuonne virvokemyymälään," sanoi ensin mainittu, "myyjänä siellä on kauppias Aleksein sukua ja hän puhuu meille vakaiset todet. Ei joukon puhetta ole uskominen."
He tulivat satasärmäiseen lasihuoneesen. Mutta siellä ei ollutkaan enää taivaansinisiä värejä suosiva nainen. Naisessa, joka siellä nyt oli, ei näkynyt olevan mitään mielivärejä; puku vaan oli ohut ja ruumiinmukainen, joten pehmeän vartalon kauneudet pääsivät väkisinkin näkyviin.
Naisen hymyillessä herttaisesti Josulle, kysyi Topias:
"Minne se entinen neitsy, joka oli kauppias Aleksein sukua, on joutunut?"
Suloisesti hymyillen vastasi nainen:
"Hän on mennyt ulkomaille, kolmen kreivin laivassa!"
"Antakaa sitte vettä, mutta kylmää, hyvin kylmää."
Samassa Topias kuuli vieressään kruununsihteerin äänen:
"Vesi ja talonpojat sopivatkin mainiosti toisilleen, ei veistä väliä kummallakaan… Nöyrin palvelijasi, nuori ystäväni. Oletko, hieno herra, hiljattain tavannut isääsi?"
Topias katsoi häntä pitkään ihmetellen ja lausui:
"No eikös vaan olekin molemmat silmänne keltaiset, kysykää vaikka keneltä."
Nainen hätimiten siirsi silmänsä Josusta kruununsihteeriin, purskahti samassa huikeasti nauramaan. Sihteeri kalpeni kasvoilleen.
* * * * *
Tukkukauppiaan rouva istui verannalla, kirjaellen kaunista silkkivaatetta. Vieno itki ja oli onneton, veti tavan takaa uudinta syrjään ja katsoi pihan poikki portille.
"Ylpeä poika, häjy poika! Minä en huoli niistä kasveistakaan, vaan menen yksin hakemaan uusia. Ylpeä poika! Minä revin hänen runonsa rikki ja heitän palaset tuleen."
"Vieno sinua, kuinka olet paha," torui rouva. "Tiedäthän, että hänen entinen isäntänsä lähtee tänään kaupungista pois. Ja sinä et olisi laskenut häntä sanomaan hyvästi. Vieno sinua, kuinka olet häijy ja paha."
"Enkö olisi laskenut? Tällä ajalla olisi jo sata kertaa ehtinyt sanoa hyvästi. Hän olisi voinut tulla puolen tunnin perästä takaisin, mutta hän ei tahtonut, sillä hän on niin ylpeä."
"Sinä olisit voinut mennä pyytämään puodista Aarnea kanssasi."
"En minä huoli Aarnesta mihinkään kanssani."
"Miksi et huoli? Onhan Aarne hyvä poika."
"Semmoinen hyvä; ei riitele koskaan kanssani, myöntää kaikki. Mutta ylpeä Josu onkin jo tuolla."
Topias ja Josu olivat tulleet portille. Nyt heidän tuli erota. Topias kumartui ja puhui kauniin kultalinnan Josun eteen.
"Viiden vuoden kuluttua," sanoi hän, kiertäen kätensä pojan ympäri, "tulee Topi tänne kaupunkiin koulua käymään. Sinä palvelet viisi vuotta tässä talossa ja asetat sitte oman jalkasi pöydän alle ja Topi tulee asumaan sinun luonasi. Minä panin kaikki voittorahani pankkiin sinua varten. Hyvästi nyt! Muista joka ilta ja aamu puhella Jumalan kanssa." Topias irroitti Josun kädet itsestänsä ja työnsi hänet portista sisään.
Vieno siirti uutimen kokonaan syrjään ja huusi:
"Ylpeä poika!"
Josu jäi seisomaan keskelle pihaa.
"Miksi et tullut heittämään kanssani volangia?"
Vieno nousi seisomaan verannan syrjälle ja pudotti renkaan keppiin.
"Ylpeä poika!"
Hän samassa heitti renkaan korkealle ilmaan. Keskellä pihaa rupesi rengas putoamaan alas ja putosi Josulle kaulaan.
Kirkas nauru kuului verannalla. Loukattu tyttö oli kostanut. Hän lähti juoksemaan Josun luo, nauroi kirkkaasti juostessaan.
"Sattuiko kipeästi?"
"Ei."
"Kuinka sinä olet vaalea! Mikä sinun on?"
"Mene, hyvä Vieno, pyytämään isältäsi, ett'en minä tarvitsisi mennä konttooriin iltapuolella. Pääni on kovasti kipeä ja…"
"Voi kuitenkin! Ethän vaan kuole?"
"En; minä panisin niin mielelläni maata."
Vieno lähti juoksemaan. Äidilleen hän huusi:
"Josu on kipeä ja minä pelkään, että hän kuolee. Voi kuitenkin!"
* * * * *
Meri oli tyyni, lehti ei liikkunut, tuuli ei kulkenut. Polttaen paistoi aurinko Sörnäsin vankilan seinään.
Kuinka kolkko on kartanon komeus, kuinka kauhea on sen uljuus!
Maantien lähellä oli kaksi vankia työssä, kiviä louhimassa. Vartija oli kolmantena; nojaten kiväärinsuuta vasten, seisoi hän vankien vieressä, joista toinen oli lyhyt ja kierosilmäinen, toinen pitkä, arveliailla kasvoilla.
Kierosilmäinen mies löi moukarilla poran päähän. Ilma oli tukehduttavan raskasta ja sinne asti kuului:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
Heidän ohitseen ajoi matkamies maantiellä. Hevonen käveli rivakkaasti ja miehen rinnalla oli nuori vaimo. Kauhun kylmä hyristys kävi vaimon sydämmen lävitse, nähdessään vangit ja kiväärin.
Mutta mies, joka istui vangin puolella, tervehti heitä, lausuen:
"Hyvää iltapäivää!"
Pitkä mies katsoi maantielle ja näki Topiaan. Moukari jäi ylös, arvet kasvoissa värähtelivät.
Nojaten kiväärinsuuhun, vastasi vanginvartija matkamiehen tervehdykseen:
"Jumal'antakoon!"
Samassa moukari putosi poranpäähän. Kuului taas:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
Kierosilmäinen mies nosteli, kierteli poraa kivenrei'ässä. Hän kiroten kielsi pitkää miestä:
"Älä lyö poraa poikki, älä lyö terää rikki."
Matkamiehen hevonen lähti juoksemaan.
"Täysinäinen kuin pallo," puheli vanginvartija, "ja juoksee niin että harja sanoo nipsis napsis, nipsis napsis."
Mutta pitkä mies löi vimmatusti poranpäähän. Matkamies katsoi vielä taakseen, näki pitkän miehen, näki moukarin kohoavan, putoavan.
Ja tukehduttavan raskaassa ilmassa kuului kovasti:
"Kilk, kalk, kilk, kalk, kilk, kalk."
End of Project Gutenberg's Kalastajakadun kauppias, by Emil Lassinen