"En saata herättää sinua. Jos en varmaan tietäisi, että hyvä enkeli alati on vieressäsi, en hetkeksikään jättäisi sinua| Nuku nyt vaan hyvästi."
Sitte tuli hän ulos ja nosti Tapanin kanssa kirstun rekeen.
"Raskas tuo onkin", sanoi Tapani, "vaikka Martta valitti, ett'ei sinne saa sopimaan mitään. No, saammehan täältä vähä vähältä kulkemaan…"
"Ehkä toimeen tullaan."
Sitte he lähtivät. Lumi rutisi reen anturoiden alla, kulkunen soi länkien umpussa heleästi. Ali-Tuomolan pihalla pysäytti Tapani hevosen; Topias hyppäsi reestä ja lausui:
"En viivy kuin pari minuuttia."
Pertun tapasi hän tuvassa.
"Hyvästi nyt, Perttu!"
"Hyvästi vaan!" vastasi tämä, katsoen tylsästi Topiasta. "Mihin sinulla on niin kiire?"
"Minä menen Helsinkiin. Anna nyt edes kätesi."
Perttu antoi kätensä koneentapaisella liikkeellä.
"Jaksa hyvin!" toivotti Topias ja meni kamariin.
Helka katseli Martan kanssa kukkia. Hän oli iloinen ja terveen näköinen.
"Kesällä tulemme Topi ja minä kaupunkiin", sanoi hän vilkkaasti, "ja tuomme sinulle kaikki kukkasia."
"Tulkaa vaan." Topias tarttui tutunomaisella kunnioituksella Helkaa käteen. "Hyvästi nyt, Helka! Muista pitää Topia hyvänä minunkin edestäni. Poikaa ja sinua tulen ikävöimään kaikkein enimmän."
Tummeni taas Helan silmissä; sydän sykkäili, poskia poltti, mutta hän voitti itsensä.
"Kyllä sinä pian unhotat Topin ja minun", lausui hän kirkkain silmin, "kuin rikastut ja rakastut…"
"Kaupungissa katoavassa", keskeytti Topias. "Ehtii sitä niihinkin; kyllä ijässä aikaa on."
"Ja sadassa vuodessa päiviä."
IV.
"Onko tuo teidän oma hevosenne?" Topias ilosilmin katseli ylen lihavaa hevosta, joka seisoi valjastettuna työreen edessä. Reessä oli kirstu, joku tuoli, pöytä ja sänky.
"On, kyllä hevonen omani on" — ääni oli puoleksi kerskaava, puoleksi nauruinen — "mutta talli, jossa sitä hoidan, on vielä vieraan."
"Sepä se." Topias uudestaan katsoi miestä, joka pujotti köyttä kirstunkantimen lävitse. Miehellä oli pienet, ystävälliset silmät, näppyläinen naama ja paksut kädet.
"Kalastajan kadullahan sanoitte…"
"Niin."
"Istukaamme sitte rekeen; kun on päällyssaappaat ja turkitkin yllämme, niin on kankea kävelläksemme."
Topias totteli miehen käskyä ja istui kenopuoleen hänen viereensä. Hiljaa lähdettiin ajamaan, kuljettiin monta katua pitkin, monta katua poikin ja tultiin lopulla Kalastajakadulle. Mies ajoi määrätyn numeron mukaan portista pihaan. Pihassa oli kaksi rakennusta, suurempi perällä ja pienempi katua vastaan. Pienempi rakennus oli pihapuolelta kaksikerroksinen ja oli siinä yksi kuisti. Suuremmassa rakennuksessa oli kaksi kuistia. Topias meni ensimmäisestä sisään ja tuli kyökkiin. Kyökissä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva vaimo ja nuori, kenties kahdenkymmenen vuoden vanha tyttö. Vaimolla oli lempeät kasvot, tytöllä kauniit, haaveelliset silmät ja musta puku yllä.
"Hyvää päivää! Minä olen Yli-Tuomosta ja…"
"Oletteko Topias?" Vaimo loi tutkistelevan silmäyksen Topiaasen.
"Olen ja uusi tulokas…"
"Olkaa tervetullut." Tyttö poistui perähuoneisin.
"Käske isä tänne", lausui vaimo hänen peräänsä.
Kotvasen kuluttua tuli talonomistaja ja antaen kättä toivotti Topiasta tervetulleeksi. Hän oli lyhyt mies, puheli hilpeästi, mutta matalalla, juohevalla äänellä, pitkät ajat katseli rävähtämättä Topiasta silmiin.
"Mennään nyt katsomaan huoneita."
Isäntä haki avaimet ja tuli Topiaan kanssa pienempään rakennukseen. Puotihuone oli pienenläntä, ehkä noin kaksi Topiaan mittaa sivuunsa, ja oli siitä ovi kadulle. Asuinhuone sen takana oli ruuhenmuotoinen ja puolipimeä. Sen vieressä oli kaksi pientä huonetta, toinen hellalla monistettu.
Ajuri nosti Topiaan kanssa huonekalut ruuhenmuotoiseen huoneesen ja meni, saatuaan kyytipalkan, pois. Isäntä ja Topias jäivät kahdenkesken.
"Mitä nyt sanotte?" edellinen kysyi.
"Huoneet ovat sopivat ja hyvät, vallan hyvät." Topiaan ääni oli varma ja hän avasi kakluuniluukut; heikkoa lämpöä tuntui tulevan pesästä. "Tämmöisiksi olen ajatellutkin…"
"No, ei näissä kehua käy… Vajassa on pienennettyjä halkoja, ottakaa sieltä käsikaupalla vaan…"
"Kiitoksia!… Tässä näkyy olevan yläkertaakin. Montako huonetta siellä on?"
"Kaksi. Asuuko siellä nyt ketään?"
"Ei; ne ovat rappiolta ja tarvitseisivat perinpohjaista korjausta,
Kesäisin ajoin siellä on asunut yksi ja toinen, talvisin ei kukaan.
Möisin koko tämän rakennuksen, jos saisin jonkinmoisen hinnan."
"Ehkä minä … vaan liian aikaista tuo lienee ajatellakaan."
Isäntä naurahti, katsoi hyvän hetken Topiasta.
"Surkea totuus on, että tässä ei ole kukaan rikastunut kaupalla. Tässä oli viime vuonnakin eräs, hän osti ja möi, mutta rahat menivät kuin tuhka tuuleen…"
Että tuo eräs toi sakko sakon selkään kapakoitsemisesta ja että hän itse oli ristinkiusauksessa ennenkuin sai hylyn pois talosta, sen hän jätti sanomatta.
"Älkää siitä sentään pelästykö. Voihan teillä olla toisenlainen … onni!
"Onni on kaikilla ihmisillä."
"Mutta sanotaanhan, että kesä kaikilla, vaan onni harvoilla."
"Paljo tyhjää puhutaan. Ei mikään ole hassumpaa ajatella kuin se, että
Luoja olisi luonut toisen ihmisen onnelliseksi, toisen onnettomaksi.
Kuin ihmiset hävittävät oman onnensa, jopa lähimmäistensäkin onnen,
niin sitte syytetään kohtaloa ja…"
"Jumalaa… Uskotteko sitte senkin, että kuin onnettomuus tulee, niin se tulee…"
"Jumalalta. Kuinkas muuten? Seisoohan kirjassa, että kaikki päämme hiukset ovat luetut…"
Isännän kasvot kirkastuivat.
"Nuori mies", sanoi hän laskien kätensä Topiaan olkapäille. "Minä sanon vielä toisen kerran teille. Olkaa tervetullut!"
Hänen lähdettyään meni Topias Simoa tapaamaan. Simo kantoi jauhosäkkejä makasiinin yläkertaan.
"Tämä on jo alkuna toiseen sataan, jotka olen tänäpäivänä yhtämittaa kantanut." Hän heitti säkin keveästi kuin herneroivikkeen selkäänsä.
"Älä heippatissa! Jos minä autan sinua näiden loppujen kanssa."
"Älä tee itseäsi jauhoiseksi; mene edellä sisään; minä tulen heti."
Simon huone oli entistä puhtaampi. Oranjekukka oli nostettu huoneen toiselle puolelle ja sen paikalla oli kukkakimppu vesilasissa. Lasin vieressä oli joukko onnittelukortteja, niissä kaikissa joku raamatunlause, kirjoitettu kauniilla naisen käsialalla.
Erääsen oli kirjoitettu punaisella läkillä:
"Isä ja äitikin tahtovat nähdä Teitä. Tulkaa tänä iltana kello kahdeksan 'Pelastuksen portille.' Siinä odottaa Teitä J."
Simo oli hikisenä, kuin tuli sisään. Hän otti pesukaapista olutpullon, avasi sen ja tarjosi Topiaallekin, mutta tämä ei huolinut.
"Juo nyt edes puoli lasia."
"Ei minua janota."
"Oma tahtosi." Simo joi oluen yksin ja sytytti papirossin.
Topias huomasi hänessä jotakin sisällistä rauhattomuutta, jota koki kaikin tavoin salata. Hän ei puhunut mitään päästä päähän, vaan meni asiasta toiseen, istahti, käveli, sytytteli ehtimiseen paperossiaan.
"Jaa, niin, sinä olet nyt Helsingissä." Simo raapaisi tulitikun palamaan. "Juotko lasillisen punssia sitte?"
"En minä juo mitään, haaskaat tulitikkuja; palaahan tuo haikusi?"
"Palaa sen pitääkin. Tulitko jo tutuksi uuden isäntäväkesi kanssa?"
"Isännän kanssa puhelimme vähäsen. Minullakin on tänään kiirettä. Tänään käyn ostamassa itselleni padan, kahvipannun ynnä muita talouskapineita. Tule luokseni illalla, jolloin sulla on aikaa ja sovita niin, että saat olla yötä kanssani."
"Kyllä tulen. Pahuus kuin jätin näkyviin." Simo korjasi kortit pöydältä. "Ja joll'en tule illalla, niin tulen huomenna, kentiesi aamulla jo."
"Aamulla minä menen kirkkoon. Täällähän pääsee kolme kertaa joka pyhä kirkkoon."
"Pääset arkiloinnakin. Kyllä täällä kirkkohalusta pääset. Äitini…"
"Häneltä vainenkin paljo rakkaita terveisiä. Pistäysin pikimmältään luonaan ohi kulkeissani tänäpäivänä. Eukko on tullut uudestaan nuoreksi. Vaikka oli varhainen, niin jo rukki surisi ja valkea paloi. Hän on kehrännyt Helan ja Martan edestä pellavat, villat… Ja hän käski sanomaan sinulle, ett'et lähetä hänelle moniin aikoihin mitään, hän ei niitä jaksa kuluttaa… Minä menen nyt. Tule niin pian kuin vaan pääset."
Simo kävi jälleen työhön ja Topias lähti astelemaan Kalastajakadulle.
Itsekseen virkkoi hän:
"Simo on muuttunut… Hänessä ei ole enää tasapainoa."
Syötyään rieskaa, voita ja kalaa, jotka Martta oli mukaansa pannut viikonvaraksi, kaivoi Topias sukansäären kirstun pohjalta, otti siitä yhden setelin ja lähti, lukittuaan ovet, tarpeellisimpia talouskapineita ostelemaan. Monta askelta hän astui, monta kauppaa hän teki. Väliin tuli hän kotiin hevosella, väliin jalkaisin. Kuin arkipäivä ehti loppuun ja kellonviisarit kuuden kohdalle, olivat välttämättömimmät toimitetut. Yksin sangollinen vettä ja sylys pienennettyjä halkojakin oli kannettu sisään. Odottaessaan Simoa, keitti hän asuinhuoneen kakluunissa ryynivelliä maitoon ja söi hyvällä ruokahalulla. Kului tunti, toinenkin eikä Simoa kuulunut tulevaksi. Topias veti sängyn auki, teki sijan, ja laskihe, kotoiseen tapaan, takaisin levolle.
"Jäin tänä iltana kylpemättä", lausui hän itsekseen, kuin kodin lauantai-ilta kylpyine, puuroine ja pystyvalkioine, astui ilmielävänä silmäin eteen; "mutta lukua siitä, täällä saa kylpeä vaikka joka päivä."
Vaikka pieniä valkeita oli poltettu huoneessa monena päivänä ennen Topiaan tuloa, hohkasi kuitenkin ilma viileältä. Saadakseen lämpimän otti hän turkit peitteen lisäksi. Turkinkauluksessa oli oma tarinansa, jonka Topias, unosen viivytellessä tuloaan, muisteli. Pyryisenä talviyönä söi kettu myrkyn, käytyään kahtena pyryttömänä yönä sitä kiertämässä, kaartamassa. Vasta kolmantena yönä puri myrkyn poikki, mutta perin päästä, niin että virstan verran vielä jaksoi kompuroida pois surmasijalta piiloon. Vaivoin pysyi hän Mikon jäljillä. Piehtaroimasijat ynnä keltainen vesi, jota oli ulostanut, olivat parempina osviittoina kuin sellaiset jäljet, jotka pyry oli melkein umpeen ja näkymättömiin tuiskuttanut. Kuin mielevän Mikon voimat vähenivät siihen määrään, ett'ei kyennyt aidan yli hyppäämään, niin raon haki ja siitä raastoi itsensä lävitse. Ja pääsi niin tiheikköön. Siellä oli sitte asettanut kaulansa kaksihaaraiseen katajaan ja siihen jäänyt seisomaan kuin konsanaankin hengissä. Ja turkin kauluksena oli nyt kaunis nahkansa.
Tarinaan liittyi sisarvainajankin muisto.
Vappu oli riihenpurnusta ruumenia noutamassa, hänen palatessaan tiheiköstä saaliineen. Riihen oven edessä oli kelkassa koppa, kopassa oli ruumenia ja lisää toi Vappu. Sukkela ajatus pistihe hänen päähänsä. Vapun huomaamatta kätki hän ketun ruumeniin, meni sitte tupaan ja istui vakaana miehenä pöydänpäähän syömään. Tuli Vappukin koppaneen perässä tupaan ja rupesi nostelemaan ruumenia haudesaaviin. Sieltä tulikin kettu käsiin. Hui, hui! siinäkös kiljaistiin. Akkunaruudutkin helähtivät ja Perttu vakuuttaa vielä tänäpäivänäkin kiljahduksen kuuluneen hänen korviinsa Ali-Tuomon pihalle… Eläisi Vappu vielä, niin tänne Topias olisi viekotellut hänet emännöitsijäksi itselleen. Olisiko tullut? Ihan varmaan! Sadat kerrat päivässä laulelisi Vappu:
"Ja se rakkaus, ja se rakkaus!"
Turkit lämmittivät ja unonen tuli lämpimän kanssa. Topias luki ehtoosiunauksensa ja nukkui.
* * * * *
Palatessaan aamulla kirkosta meni hän Simon luokse, mutta tämä ei ollut kotona. Kun Topias tuli puolipäivän saarnasta, nukkui Simo niin sikeästi, ettei herännyt, vaikka Topias häntä pudisteli ja huuteli hänelle korvaan. Vasta iltakirkosta tultuaan sai Topias hänet hereille ja ylös.
"Isäsi oli aamu-uninen, äitisi on iltauninen, vaan sinä näyt tulleen molempiin." Topiaan ääni oli loukattu, vaikka koetti leikkiä lyödä ja iloiselta näyttää.
"Täydyin valvoa kauan illalla." Simo rohkeasti valhetteli.
"Missä olit aamulla?"
"Isäntäni asioilla."
"Työntoimessa pyhänä, juhlapäivänä!"
"Ei sitä auta sielua säästää, ku…"
"Älä noin puhu."
"No veikkonen; mitäs sitte ahdistat?"
Simo siivosi itsensä, joi pullollisen olutta ja tuli reipasmieliseksi.
Topias vaati:
"Lähdetään meille nyt."
"Mennään; minä ensin käyn tallissa."
Simo meni ulos, viipyi tallimatkallaan liiemmäksikin.
Kotiin tultua otti Topias kahvikeittimet käsille.
"Älä vaan minua varten keitä." Simo samassa otti punssipullon taskustaan. "Minulla on tässä…"
Topias ei voinut salata mielipahaansa.
"Niinhän sinä juot kuin sateenkaari", sanoi hän ja kaatoi vettä pannuun.
"Ei se tee mitään. Minä olen terve ja teen työtä kuin juhta."
"Totta puhut."
"Ei tämmöinen vattuvesi miestä mäkeen vie."
"Liian keltaistahan tuo on vattuvedeksi."
"Sitäkin on monenlaista. Tuo tänne lasi, juomalasi."
Simon täytyi juoda kahviakin. Keskusteltiin etupäässä kauppaliikkeestä. Simo neuvoi Topiaalle tukkukauppiaan, joka myö parhaita tavaroita helpoimmista hinnoista. Siltä Alekseikin ostaa suuret ostonsa. Topiaan ei tarvitse juuri muuanne mennäkään rahoineen. Rihkamia tosin täytyy ostella sieltä ja täältä, mutta niihin ei suuriakaan mene, niin hyötyisiä kuin kaupassa taas ovatkin. Tukkukauppias on läpiviisas mies ja ken häneltä kerran ostaa, ostaa toistekin. Kenelle hän kerran antaa laskun päälle tavaroita, sen silmille hän ei lennä, vaikka jäisikin maksamatta määräpäivänä. Yhdellä silmäyksellä katsoo hän ihmisen lävitse, siksipä voi hän antaa tavaraa tuntemattomallekin velaksi. Tähän asti on hän katsonut oikein…"
"Minä teen siis vaan elinkeino-ilmoituksen ja ajatan tavaraa tukkukauppiaan puodista, niin olen kauppamies."
"Niin teet … tuo tavaraa vaan. Ostajat, tietääkseni, tulevat itse."
"Ole huoletta niiden suhteen. Ostajia minä haen vaikka toreilta ja kaduilta, joll'eivät muuten tule."
"Entä muuttokirjasi?"
"Kuulutettiin tänäpäivänä ensi kerran ja Tapani ne tuo kuin tulee kaupunkiin… Jätä se punssipullo."
Simo oli täyttänyt lasin, aikoen viedä sen huulilleen.
"Jos minä sen jätän juomatta, niin minä en puhukaan sinulle…" Samassa hän tyhjensi lasin.
"Puhu nyt suusi puhtaaksi. Minua niin pahoittaa…"
"Puhun kun puhuuki. Käydessäsi viime syksynä täällä en vielä juonut punssia, en oluttakaan, minä vaan ajattelin yöt päivät tuommoista pientä puotia kuin tuon oven takanakin on. Ajattelin kuinka tukkukauppias katsoo minua noitasilmillään, kuin menen vähine rahoineni hänen puheilleen. Minä luotin hänen silmiinsä, että ne taaskin näkevät oikein ja rakentelin, rakentelin lakkaamatta… Mutta rakennukset sortuivat romahtaen kuin näin hänet…"
"Kenet!"
"Puhun sinulle kaikki. Kuule, tämän talon isäntä on rikas."
Topiaasta tuo oli yhdentekevä, hän ei vastannut huomautukseen mitään.
"Kuuletko hän on summattoman rikas."
"Sinähän sitä hoet."
"Ja hänellä on tytär, yksi ainoa tytär, joka saa kaikki ne summattomat rikkaudet, mutta kuuletko…?"
Simo keskeytti lausunnon ja kaatoi punssia lasiin. Topias ei yrittänytkään estää häntä.
"Mitä mutta? Tämän talon isäntä on rikas; luonnottoman rikas; ja hänellä on yksi ainoa tytär, joka perii kaikki isänsä summattomat rikkaudet. Mitä sitte?"
"Niin on, juuri niin on. Minä tunnen isän hyvin, tyttären paremmin. Isä on laatumies, tytär sula pyhyys, sula viattomuus, mutta…"
Simon muoto synkistyi, hän löi kädellä otsaansa ja työnsi kauniit hiuskähäränsä pörröön.
"Eihän puheestasi tule totta eikä vettä; aina tulee mutta."
"Jumapeukko! kiivastui Simo. Hän on hih … hih … hihhulilainen!" Sanat tulivat repäisemällä. "Isät, äidit, tyttäret kaikki he ovat hihhulilaisia, yhtä kovia uskossaan, kuin maalain tuomio päätöksissään."
"Semmoisiako, jotka jakelevat synninpäästöjä toisilleen ja kirkonmenoissa pääasiallisesti suutelevat." Topias oli hänkin kuullut uskonlahkolaisuuksien erinomaisuuksista.
"Juuri semmoisia niin. Jumapeukko! He jakelevat synninpäästöjä ja suutelevat… Kuule, vaihtaisitko sinä uskoa?"
"En, kerralla sanottu."
"Etkö edes näön vuoksi, leikillä?"
"Ei usko ole mikään leikinasia; ei siitä saa leikkiä tehdä."
"Mutta hihhulilaiset eivät suvaitse julkisyntisiä, suuria syntisiä.
Heidän seastaan karsitaan juopot, varkaat… Mutta Kiesus auttakoon!
He ovat kaikki hihhulilaisia!"
"Ettäkö ovat asiat niin?" Topias oli kuullut ainoastaan pahoin puhuttavan ja parjauksia laadittavan heistä, kuten vääräuskolaisista ainakin.
"Jos olisit köyhä, toisen orja ja jos uskonvaihto, ulkonainenkin uskonvaihto, pelastaisi sinut köyhyydestä ja orjuudesta, etkö sittekään suullasi tunnustaisi…?"
"En, niinkauan kuin henki kulkee rinnassani, niinkauan tunnustan minä isäini uskoa, sydämmellä ja suulla, mielellä ja kielellä."
"Ja kuitenkin pelkään minä sinua."
"Mitä?"
"Kuule, tytär suosii minua ja isänsä ei ole kylmäkiskoinen minulle. Ja vaikka hän olisikin karsas minulle, vaikka hän vihaisikin minua, ei se auttaisi mitään, sillä hän epäjumaloi siksi tytärtään. Isä määräsi näiden huoneiden vuokran viideksikymmeneksi markaksi. Se on liian paljo, sanoi tytär, neljässäkymmenessä on kyllä. Olkoon sitte, myönsi isä. Eihän nuo hyvät ole. Mutta ne korjataan, lisäsi tytär; edellinen kauppias aina valitti kosteutta… Kuule orjan päiväni loppuisivat, minä en tarvitsisi tehdä juhdan tavoin työtä, sillä tytär tulisi kanssani kihloihin, hän tulisi vaimokseni, mutta yhdellä ainoalla ehdolla; minun pitäisi sitä ennen kääntymän heidän uskoonsa, hih … hu … lin uskoon."
Simon ääni oli toivoton, katse tuskainen…
"Äsken sanoit pelkääväsi minua. Mitä sillä…?"
"Niin, näetkös, minä pelkään … et sinä arvaa mitä minä jo pelkään."
"En, en kuolemaksenikaan."
"Minä pelkään, että kuin hän näkee sinun sielusi sisään, sydämmesi soppiin, niin kylmenee hän minulle. Hän vie sinut, eli sinä viet hänet ja minä jään paitse… Paitse summattomia rikkauksia. Jumal'avita! Järkeni oli pimitetty, silmäni sokaistu, kuin toin sinut tähän taloon, hänen lähelleen. Nyt en minä enää voi nukkuakaan…"
"Olet mieletön, olet juovuksissa…"
"Olenko minä mieletön?"
"Olet."
"Sano tuo kerran vielä, sano oikein kovaa."
Simon posket hohtivat; huulet olivat lujasti yhteenpuristetut; silmissä näkyi kiihkeä hurjuus.
"Sinä olet mieltä vailla; sinä olet hullu."
Simo remahti nauramaan.
"Hullu minä olenkin niin", virkkoi hän sitte makealla äänellä. "Mikä muu minä olisinkaan kuin hullu."
"Täytyykö sinun tuon kaiken tähden juoda punssia ja olutta. Pakoittaako hän sinut juomaan?"
"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei heidän seassaan kärsitä juoppoja, julkisyntisiä. Kuin joudut puhelemaan hänen kanssaan — hänet tunnet mustasta puvustaan, nöyrästä olennostaan ja silmistään. Oi niitä silmiä! Semmoisia ei näe alttaritaulujenkaan kuvilla — ja jos puheissanne satutte minuun, niin älä virka hänelle mitään olutpulloista, punssipulloista. Minä pyydän, älä, Luojan tähden, virka sanaakaan. Etkö?"
"En, joll'ei kysy."
"Puhutko sitte?"
"Puhun; vähän minä valhettelemaan…"
"Nyt on vasta helvetti!"
Vihan vimmassa ja hammasta purren syöksyi Simo ovesta ulos.
V.
Maanantaina ryhtyi Topias toimiin. Hän teki elinkeino-ilmoituksen, osteli vanhoja hyllyjä, vanhan tiskin, vaa'an, punnuksia, vieterikellon ja muita sentapaisia kapineita. Täydellisen kirjanpidon hän heti alotti, merkiten kaikki ostetut paksuun, omatekoiseen kirjaan.
Tiistaina olivat hyllyt paikoillaan, tiskillä oli vaaka punnuksineen, harja, kyynärä, veitsi, sakset, harmaata paperia ja punainen lyijykynä.
Monta markkaa oli kalustoon huvennut. Muutaman pennin oli kukin kapine maksanut ja monta pientä puroa tekevät suuren joen.
Keskiviikkona osti hän tukkukauppiaalta kahvia, sokeria, nisujauhoja, silliä ynnä monta arvokkaampaa ja kalliimpaa kauppatavaraa, mutta ei puoti vielä näyttänyt puodilta: hyllyt olivat niin hyvin kuin tyhjät. Yhdenkin askeleen sai astua, yhdenkin kerran sai kukkaron avata, ennenkuin tukkeutuivat tavaroilla täyteen, ennenkuin jokainen loma oli osansa saanut.
Perjantain iltana oli puoti kauppakunnossa. Oli kultasilmäisiä silmäneuloja, oli virkkalankaa, nappeja, ryynejä, perunajauhoja, siirappia, silakoita, oli vähä joka lajia tavallista tavaraa.
"Paljo vielä puuttuu," sanoi Topias, asettaessaan makeistötterön sikuripöttyjen viereen, "mutta on moni vähemmälläkin alkanut."
Sitte luki hän rahojensa tähteet. Puoti oli pieni, mutta markan poikineen se ahmasi, joten rahavarain jäännös oli pieneksi käynyt. Suurimman osan sai tukkukauppias, sai kahteen tuhanteen… Mitä oli kuitenkaan hänen kauppansa tukkukauppiaan kaupan rinnalla? Yhteen nurkkaan mahtuisi koko puoti, vaikka kolmea tuhatta kaikessa pienuudessaan tavoittelee.
Iltatyökseen kiinnitti hän kyltin puodin oven päälle. Suurilla ruskeilla kirjaimilla seisoi siinä:
Siirtomaiden tavaran kauppa.
Topias Yli-Tuomo.
Lauantai-aamulla, kello kuusi, sytytti hän valkean puodin lamppuun ja meni ulos. Kirjaimet näyttivät niin kehoittavaisilta… Sittehän ihme, joll'eivät tule ostamaan, sittehän ihme, joll'eivät huomaa uutta, äskentullutta…
Jonkun kymmenen askelta käveli hän katua alas päin; tuntui tuulevan suoraan vastaansa, mutta käännyttyään takaisin ei puhaltanutkaan selkäänsä, vaan oikeaan korvaansa ja ihan puodin lähellä kävi tuuli häntä vasten kasvoja.
"Kas, miten tuuli juonittelee täällä," ihmetteli Topias itsekseen. "Elämästä ei ole mihinkään, joll'ei tiedä, mistä päin kulloinkin tuulee. On kuin hullu myllyssä…"
Muurin ja seinän välistä löysi hän romukaluksi jätetyn, samean läkkipultin. Käyttäen arpakirjaa kaavana leikkasi hän siitä liuskan, käänsi sen toisesta päästään putkeksi. Veisti sitten halosta kepin, teki kepin toiseen päähän tapin ja asetti siihen liuskan putkestaan. Suutenaulan vielä löi tapin päähän niin ei päässyt liuska putoamaan, hukkumaan. Aamuhämyssä, ihmisten vielä maatessa, kiipesi Topias katolle ja naulasi kepin päädynharjaan kiinni.
"Hyvä ja halpa", lausui hän tuulensuunnan perille päästyään. "Yhtä hyvin näyttää tuulen kuin Ali-Tuomonkin tuuliviiri."
Ali-Tuomon tuuliviiri oli kuutta syltä pitkän tangon päässä. Ja tanko oli Helan kamarin edessä, akkunan kohdalla…
Päivän valjettua ei yhdeltäkään ohikulkijalta jäänyt huomaamatta tuuliviiri. Pienet pojat pysähtyivät joukossa tähystelemään sitä ja uutta kylttiä.
Topias istui tiskin takana matalalla jakkaralla, kädessään oli punainen lyijykynä, edessään harmaata paperia. Elääkseen virallaan, voittaakseen ruokarahat ja hyyryn kaupallaan, tarvitsi hänen myödä joka päivän osaksi tavaroita vähintäin viidenkolmatta markan edestä. Muuten…
Kello kilahti vieterinpäässä, ovi aukeni ja ensimmäinen ostaja tuli puotiin. Hän oli keskiaikainen vaimo, ennen aikojaan lakastunut kovissa sielun ja ruumiin kärsimisissä. Kurttujen vaot olivat syvällä otsassa, kasvoissa oli keltaisenvoipa väri, käsissä näkyivät suonet suurina. Hän osti ryyniä, silakoita, kahvia ja sokeria, yhteensä kolmen markan edestä.
Vaimon päästäessä auki esiliinan kolkkaa, johon rahat olivat solmitut, kysyi Topias;
"Oletteko naimisissa?"
"Olen," vaimo hiljaa vastasi.
"Onko teillä lapsia?"
"On kaksi, tyttö ja poika."
"Ovatko ne vielä kylläkin pieniä?"
"Ei … tyttö käy kansakoulua, poika on nuorempi ja on kotoolla."
"Entä miehenne, mitä työtä hän tekee?"
Vaimo ei vastannut, katsoi vaan lattiaan. Topias uudestaan kysyi;
"Onko hän sairaana?"
"Ei … hän on Katajanokassa … vankeudessa…"
Henkäämällä lausui vaimo sanat. Ei ollut voimaa siirtää silmiä lattiasta, ei ollut voimaa lähteä menemään. Vilmehti niin silmissä, polvet tahtoivat pettää siinä seisoissakin…
"Ja teillä on kaksi lasta, poika ja tyttö. Odottakaas hiukan."
Topias meni toiseen huoneesen, toi sieltä Martan lähettämät kalat ja kaksi rieskaa.
"Katsokaa, tässä on aivan hyvää rasvaista lahnaa, mutta minä en ole suolaisen kernas. Ottakaa te nämä, muuten kuivuvat ja pahentuvat."
"Tuhatta kiitosta!" Vaimo kääri kalat ja rieskat esiliinaansa. "Tuhatta kiitosta!"
"Ei kestä kiittää… Te olette ensimmäinen ostaja. Tulkaa täst'edeskin, tulkaa rahattakin, sillä tänään jää minulta juustonkappale, huomenna lihanpala. Minä en heitä niitä hukkaan, vaan säästän teille, käykää vaan useasti…"
Ostajia ei tullut satamalla, mutta tipahteli niitä päivän pitkään tuon tuostakin. Poikkesi puotiin työmiehiä ostamaan venäjänlehtiä, tuli pesijävaimoja ja pieniä tyttöjä ostamaan saippuaa ja kahvia markkasen ja puolimarkkasen edestä.
Penni on pennin veli. Kuin Topias illalla, kellon lähennellessä kuutta laski rahat, ensimmäisen päivän sisääntulot, sai hän kolmetoista täyttä markkaa ynnä pennejä päälle. Tulos tyydytti häntä, kymmenen prosenttia niistä teki täsmälleen yhden päivän vuokran. Ruokarahojakin olisi tullut, ainakin yhden aterian osaksi, jos olisi ollut antaa kaikkea mitä pyydettiin. Yksi pyysi kalapippureja, niitä ei ollut, toinen kirjoitusmustetta, sitäkään ei ollut. Puuttuvat tavarat kirjoitti Topias toisaalta paperille, päättäen lähimmässä tulevaisuudessa tuottaa niitäkin ynnä muuta lisäksi, sen verran kuin itse muistaa ja kukkaro kannattaa.
Kellon ollessa neljännestä vailla kuusi kirjoitti hän erityiseen pääkirjaan: Helmikuun 8 p. kolmetoista markkaa, siis vaillinkia kaksitoista markkaa.
"Kesän tultua," lausui hän sitte ja korjasi kirjan, "käy kauppa tietysti paremmin, sillä silloin tulee Pohjanmaalta ja Savosta miehiä tänne työnansioille pilvenpimeenänsä."
Topias aikoi jo sulkea ovet ja sammuttaa lampun, kuin kyökissä näkemänsä nuori tyttö, mustane pukuneen ja kauniine haaveellisine silmineen, tuli puotiin.
"Minä olen oman talon väkeä," sanoi hän, "ja tulen kuitenkin vasta näin myöhään ensi kerran ostamaan teiltä. Ei syyttä sanotakaan, että likimatkaiset useinkin myöhästyvät kirkkomatkalla…"
Vaatimatonta, tavoittelematonta ylevyyttä oli tytön olennossa, teeskentelemätöntä suloa äänessä… Omituisella avomielisyydellään lausui Topias:
"Simo on minulle puhunut teistä."
Haaveelliset silmät näyttivät vieläkin haaveellisimmilta.
"Onhan teillä perunajauhoja."
"On, on kultasilmäisiä silmäneuloja ja paidannappejakin."
"Sittehän teillä on kaikkia, mitä tällä erällä tarvitsenkin."
Topiaan punnitessa perunajauhoja tuli joku pyytämään viittä pulloa olutta.
"Ei ole olutta", vastasi Topias.
Hakija lähti.
"Ettekö otakaan puotiinne olutta kaupaksi?"
"En; ei olut ole mitään tarpeellista."
Topias meni ulos, löi akkunaluukut kiinni, ja tuli sisään, sulkien puodin ovet tullessaan.
"Joko te nyt lopetatte kaupan?"
"Jo; kello käy seitsemättä ja lepopäivä on alkanut. Juotteko teetä kanssani? Minä osaan olla emännöitsijänäkin."
"Älkää pahastuko, en minä nyt voi jäädä, mutta tulkaa te meille iltaa viettämään… Simokin ehkä tulee myöhemmällä. Ja" — hän tarjosi kätensä Topiaalle — "sanokaa minua nimeltäni Johannaksi."
"Mielelläni… Tämän viikon muina iltoina olenkin ollut väsyksissä, vaan tänään en väsynyt, tänään ei ole työ tappanut."
Topias otti käteensä lampun ja saattoi Johannaa pimeän huoneen ja pimeän eteisholvin lävitse pihalle. Siinä tämä uudisti kutsun.
"Tulkaa noista takimmaisista rappusista," sanoi hän, osottaen suurta lasikuistia rakennuksen perällä, "ja kääntykää ensimmäisestä vasemmasta ovesta sisään."
Käytyään kylpemässä keitti Topias puuroa iltasekseen. Kylpy oli ollut hyvää ja hyvältä maistui puurokin. Topi vaan puuttui. Olisi poika viittäkin vuotta vanhempi, niin…
Siistittyään itsensä meni hän vierailemaan Johannan luo. Vastaanotto oli sydämmellinen. Vanhempi vaimo, jonka kyökissä oli nähnyt, oli Johannan äiti. Hän ja miehensä puhuivat eri murretta kuin Topias, ja yleensä vähän vanhempaa ja vahvempaa suomea… Vaimo oli yhtä pieni kuin miehensäkin. Topias katseli heitä kuin perhoispariskuntaa. Suurenpuoleinen huone, johon Johanna hänet vei, oli sisustettu maukkaasti. Aistikkaisuutta oli joka puolella, vaan loistoa, ylellisyyttä ei missään. Albumeja, hengellistä ja kaunokirjallisuutta oli pöydällä punaisissa ja mustissa kansissa. Kylmä kauneus oli kadoksissa, kodikasta, viihdyttävää oli joka nurkassa. Värit olivat sikin sokin. Punakantinen albumi oli mustalla pöydällä, mustakantinen kirja valkoisella pöydällä. Jäykkä järjestys ja säännöllisyys oli poissa sekin. Yksinäisiä tuoleja oli siellä täällä lattialla ja sohvan edessä, monen pöydän lähellä seisoi suuria kukkia. Huoneessa tuntui rauhalliselta ja tuo rauha kuvastui asujamissakin. Äkkinäiset tunteen ilmaukset, mielenpurkaukset, hätäiset liikkeet olivat kuulumattomia, näkymättömiä. Yhtä hiljaisella äänellä kuin he puhelivatkin yhtä hiljaa ja meluttomasti kulkivat ovissakin. Mutta tasamielisyys, maltillisuus ei ollut kuolettavaa, kylläännyttävää. Siinä oli sielullista ja korkeampaa rikkautta. Uskonnollisuus oli heissä lihana ja verenä, ulkonaisena ja sisällisenä ihmisenä.
"Olitte viime pyhänä kolme kertaa kirkossa," virkkoi isäntä, kun he olivat asettuneet teepöydän ympärille.
"Olin", vastasi Topias. "Vanhassa kirkossa kuulin semmoista soittoa ja laulua, ett'en muistanutkaan olevani maan päällä."
"Onko teillä sisaria ja veljiä?" kysyi emäntä.
"On minulla veli, hän pitää taloa kotona, oli minulla sisarkin, vaan hän kuoli; vanhempani ovat myöskin kuolleet."
"Onko veljenne nainut?"
"On; hänen vaimollaan on sisar, minun ikäiseni."
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Johanna.
"Helka. Veljeni nimi on Tapani, vaimonsa nimi Martta. Martalla ja
Helalla on veli, Perttu."
"Vai Helka… Minä tahtoisin tuntea hänet. Onko teillä hänen valokuvaansa?"
"Ei ole; mutta kyllä hän tulee tänne kesällä…"
"Onko veljellänne lapsia?" kysyi isäntä.
"On yksi poika, Topias niinkuin minäkin, kävelee ja puhuu jo jotakuinkin."
Isäntä johti keskustelun Simoon, Topias kertoi lyhykäisesti Simon onnenvaiheet. Hänen kertoessaan nousi Johanna kaatamaan teetä kuppeihin.
"Älä enää", kielsi emäntä, "menee jo lautaselle…"
"Kovuutta on Simo saanut kokea maailman hartioilla," puheli isäntä, "mutta voimia on lainattu ylhäältä samalla mitalla, niin ettei hän ole sortunut. Korkeimman sormi on käynyt lankana hänen elämänsä lävitse. Jokaisen ihmisen elämässä löytyy lanka, semmoinen ohjaava käsi… Sen turvissa ei huku. Lanka on ehjä, vahva, sormi juuri silloinkin mukana kuin me jo luulemme olevamme syvimmässä syvyydessä, auttamattomissa. Uskottekohan…?"
"Niin minä juuri uskonkin. Kuin ei vaan ihminen hellitä sormesta, niin kaikki tapahtuu parhaaksemme, hyväksemme. Sattumaa ei ole sitte ensinkään, vaan se suurempi viisaus, se ohjaava käsi, lanka, sormi on aina kohtalon määrääjänä, onnen määrääjänä."
"Parikymmentä vuotta sitte tulimme vaimoni, Johanna ja minä Pohjanmaalta tänne kaupunkiin. Johanna oli silloin rintalapsi, vaimoni ja minä olimme maallisesti ja hengellisesti köyhiä. Nyt on meillä yllin kyllin, nyt ei meiltä puutu kumpaistakaan… Simonkin…"
"Simo rakastaa paljo äitiään," keskeytti Johanna, autuaallinen riemu haaveellisissa silmissä.
Isännän oma tekemä harmooni oli huoneen perällä. Topias sitä katsoi usein ja kertoi sitte kuinka Tapani ja Helka osaavat soittaa kanteletta, edellinen virsiäkin numerojen mukaan, jälkimäinen kansanlauluja korvakuulosta. Teeskentelemättä meni Johanna harmoonin eteen, soitti ja lauloi hengellisen laulun: "Mä tiedän portin avoimen, mi kultasaliin johtaa."
Hänen laulaessaan säettä: "Kuin portti auk' on mulle myös," tuli Simo sisään. Säkeen kertauksessa muutti Johanna yhden sanan. Katsoen Simoa silmiin lauloi hän:
"On auk', on auki sulle myös."
Simo ei sietänyt katsetta, vaan loi silmänsä laattiaan. Johanna silloin nousi ylös, meni ja toi hänet teepöydän ääreen Topiaan ja emännän väliin, jossa itse oli istunut.
Puhe kääntyi kauppias Aleksein rouvaan. Tämä oli onnellisesti kestänyt hengenvaarallisen leikkauksen, josta leikkaaja lääkärikään ei rohjennut mennä edesvastaukseen.
"Lääkärin poismentyä tänä aamuna lahjoitti kauppias tuhatta markkaa kaupungin köyhille," tiesi Simo.
"Liekö sitte Jumala saanut äyriäkään, ei kenkään huoli kysyä," muistutti isäntä.
"Isä, isä! Kuinka niin sokeasti tuomitset?" torui Johanna. "Sydän on salattu kappale. Isä, isä!"
Aika kului nopeaan; kello oli paljo, kuin vierailijat nousivat lähtemään.
"Minä jään kanssasi yöksi," virkkoi Simo Topiaalle.
"Tuletko sitte huomenaamulla?" kysyi Johanna, antaessa kättä Simolle.
Tuskin kuultavasti vastasi Simo:
"Tulen."
Sanomaton onni näkyi haaveellisessa katseessa, jonka Johanna, lupauksen saatuaan, loi Simoon. Tämä sieti katsetta kauemmin kuin taannoin.
Simo ja Topias valvoivat vaan lyhyen hetken vieraisilta tultuaan ja asettausivat sitte levolle. Huone oli pimeä, hopeakello raksutti pöydällä ja Topias nukkui muistellessaan Johannaa ja perhoispariskuntaa.
Mutta Simo ei nukkunut ennen aamupuolta hiukkaistakaan, käänteli vaan rauhattomasti vuoteella.
"Ei, minä en mene," sanoi hän tuskallisesti, kääntyen oikealta kyljeltä vasemmalle, "sillä minä en voi, minä en julkea tehdä häntä onnettomaksi. En saata särkeä, sortaa, murtaa… Ei, minä en mene."
"Mutta minä menen, minun täytyy mennä," jatkoi hän samassa, kääntyen vasemmalta kyljeltä oikealle, "sillä minä tahdon tulla rikkaaksi, minä täydyn välttämättä rikastua…"
"Olisinhan mieletön, joll'en menisi. Tulkoon lopuksi mitä tahansa.
Ainakin köyhyys ja orjan päivät loppuvat…"
Keitettyään aamulla kahvin, valmistihe Topias lähtemään kirkkoon. Simo oli ollut harvapuheinen heräämöstänsä saakka, katseli yhteen paikkaan pitkät ajat, katseli Topiastakin niinkuin kummitusta.
He erosivat pihalla. Siinä kysyi Simo:
"Puhuitteko minustakin illalla?"
"Puhuimme."
"Mitä?" Simon ääni oli pelonsekainen; hän katseli epäilevin silmin
Topiasta. "Mitä puhuitte minusta?"
"Puhuimme Jumalan sormesta askeleissasi, elämässäsi."
Simon katse muuttui, ääni rauhoittui.
"Vai Jumalan sormesta askeleissani, elämässäni. Vai semmoisia puhuitte.
Minä menen nyt Hannan kanssa. Tästä lähin käyn joka ilta luonasi.
Hyvästi nyt! Tänään tavataan vielä."
"Mene vaan Hannan kanssa, mene niin useasti kuin työstäsi joudat. Ja käy luonani joka ilta, ole kanssani joka yö."
Topias kiirehti kadulle. Ihmisiä riensi kirkkoon, kirkonkellot alkoivat soimaan. Harrasmielisesti nosti hän, syntymäseutunsa tavan mukaan, lakkiaan juhlallisille äänille.
Laiha herra, kiiltävine housunpolvine ja kyynäspäine ynnä ohrariihen tomun värisine, taitteellisine hattuine, käveli kadun toisella vierellä, vaanien ja kurkistellen Topiasta aina Vanhan kirkon ovelle asti. Siihen hän jäi. Topiaan palatessa kotiin seurasi herra häntä taaskin Kalastajakadulle, aina portin kohdalle asti, tarkasteli kylttiä, tuuliviiriä ja pyörsihe vasta sitte menemään, tyytyväinen hymy huulien sopissa.
VI.
Uudet olosuhteet eivät saattaneet Topiasta luopumaan Yli-Tuomon tavoista. Tänäänkin oli hän noussut ylös pari tuntia ennen päivän kajastusta, eli samaan aikaan, jolloin Tapani tavallisesti meni talliin hevosille eteen panemaan.
Kaksi tuntia olivat kuluneet kirjeen kirjoittamisessa kotiin. Kirje oli vielä auki; kuoressa oli Helan nimi.
Päivemmällä taas eksyi ostajia puotiin. Topias, tottunut kuin oli luomaan iloa, hupia, omasta kohdastaan, tuli puolitutuksi jok'ainoan kanssa. Mitatessaan, punnitessaan kyseli hän ostajan kotiolot, ammatin, jopa toimeentulonkin. Pieni vihjaus sitte vaan ja kauppias kertomaan itsestään, alottaen tietysti Yli-Tuomon talosta ja lopettaen Topiin, joka viiden vuoden kuluttua tulee sedän luokse asumaan ja kouluja käymään.
Tietämättään ja tahtomattaan Topias sillä lailla varasti sydämmiä.
"Se on puhelias mies ja hyvä mies," päättelivät vaimot ja miehet yksimielisesti.
Päivä oli puolessa; Topias silmäili rahaloodan pohjaan.
"Jos näin hurjaan kilahtelee iltaan saakka." sanoi hän, "niin vaillinki saa kun saakin käpälät, pitkät käpälät."
Sitte meni hän puuhaamaan itselleen päivällistä ja jätti oven puotiin auki. Iltasella keitettyä puuroa oli vielä vadissa.
"Siitä tulee oiva päivällinen, kun sen vaan paistaa voissa," sanoi hän ja teki valkean ruuhenmuotoisen huoneen kakluuniin.
Topiaan syödessä tuli laiha herra puotiin sangen törkeän näköisenä.
"Kas, kruununsihteeri! Hyvää päivää vaan!"
Sihteeri tuli ilomielelle, hykerteli käsiään, muutteli jalkojaan, keikisteli ja pokkuroi.
"Että vielä tavattiin! Minä olen monta kertaa ajatellut teitä; minä puhuin komisariuksellekin…"
"Kuka olisi viime syksynä uskonut, että täällä piti tavattaman? En ainakaan minä."
"Enkä minä, vaikka sata suuta olisi sitä vakuuttanut. Oletteko kauankin olleet täällä kauppamiehenä?"
"Parahiksi viikon."
"Vai viikon vasta… Olkaa hyvä ja punnitkaa minulle…" herra siristi silmiään … "puoli naulaa naatriota!"
"Naatriota; mitä se naatrio on?" Topias katsoi keltaisempaa silmää.
"Se on semmoista ainetta, joka palaa ainoastaan vedessä."
"Löytyykö semmoistakin ainetta?"
"Löytyy hyvinkin."
"Ei sitä meillä vaan ole."
"Vaivattu! Ja kävelin näin pitkän matkan." Hän astui samassa askeleen sillitynnyriin päin.
"Te olette tainneet käydä isot koulut." Topias yhä katsoi keltaisempaa silmää.
"On sitä tehty sitäkin."
"Kenties akatemian oville asti."
"Valehtelematta."
Herra astui toisen askeleen sillitynnyriin päin. Topias katsoi häntä sinisempään silmään ja kysyi:
"Pidättekö sillistä?"
"Pidänkö sillistä? Oh! Enhän minä muuta söisikään, komisariuskin…"
Topias ei kuunnellut loppuun, sillä sanat olisivat ehdottomasti saattaneet hänet katsomaan sihteeriä keltaisempaan silmään, vaan valitsi suurimman sillin, jonka käsiinsä sai, ja nosti sen vehnäleivälle.
"Syökää, syökää leivän kanssa, sillä paljaaltaan on se liian suolaista."
Kursailematta murjasi herra sillin poikki ja alkoi syömään mieliruokaansa! Se meni sitä kyytiä; hän ehti syöneeksi ennen Topiasta.
"Ettekö tekin pidä sillistä?"
"En; ennen minä syön puuroa; puuro ja velli vasta ruokia ovatkin."
"Eivät janotakaan; minua jo janottaa. Antaisitteko yhden pullon olutta?
Minä kaikella kunnialla…"
"Ei ole olutta." Topiaan ääni oli melkein ynseä. "Vettä on karahviinissa."
Sihteeri huomasi tehneensä virheen, mutta hän paranti sen oitis.
"Eikä ole oluesta lukuakaan," sanoi hän ja korjasi kalanroiskeet. "Vesi on parempaa, terveellisempää."
"Sitä juovat herrain hevosetkin."
"Puhutte viisaasti kuin Salomo. Vesi on … vettä, vanhimpia voitehista piti sanomani."
Herra ei hätäillyt lähtemään, vaan katseli, kiitteli tavaroita ja kyseli hintoja. Kaikki oli hänestä hyvää ja mieluisata, yksin värjäämättömät kahvipavutkin olivat muka kuninkaallista laatua.
"Sanokaapa, oletteko olleet oikein ylioppilainen?"
"Hm!" yrähti sihteeri tavattoman salamyhkäisesti.
Topiaasta tuo oli yhtä kuin suullinen vakuutus ja hän kysyi josko sihteerillä olisi aikaa ja halua opettaa hänelle luvunlaskua, yhden tunnin päiväänsä.
Sihteerillä oli molempia. Yhdessä vuodessa lupasi hän tehdä ihmeitä, opettaa kaikki suuretieteen salaisuudet Topiaalle.
"Jos tunnin päiväänsä laskemme, niin tulevana vuonna tähän aikaan te kykenette tekemään vaikka almanakan!"
"Minun aikani vaan ei sovi muulloin kuin aamusilla. Illalla minua unettaa ja päivällä on minulla, paitse kaupantekoa, senkin seitsemää sivutyötä, pitää keittää, tomuttaa, pestä … vaan aamulla kuudesta seitsemään…"
"Sopii ihmeen hyvin, kun sovitetaan. Aamulla ovat ajatuksetkin terävämmät."
"Sitä minäkin. Tulkaa sitte huomenaamulla, kello kuusi."
"Minuutilleen tulen."
"Kai palkasta sovimme."
"Sovimme niinkin." Sihteeri loi ahneen silmäyksen sillitynnyriin.
Hän oli jo lähtemäisillään, toinen käsi ovenripussa, toinen takinlakkarissa, kuin Topiaan huomio kiintyi hänen pukuunsa, samaan syksyiseen vaatteukseen.
"Kuinka te tarkenette noin ohuissa?" Äänessä kuului pelkkää sääliä.
Hämille vähääkään joutumatta selitti sihteeri, ett'ei maailmassa ole muita kuin syitä ja seurauksia. Hänessä oli keuhkotaudin vikaa, ei toki arveluttavassa määrässä ja lääkäri oli määrännyt taudin alun tukehduttamiseksi ohuen, keveän puvun käyttämistä ja raittiin, kylmähkön ilman nauttimista. Kahmaten takkinsa rintapieltä vakuutti hän olevan täysivillaista likinnä ihoa.
"Taitaa olla tehokaskin parannuskeino, hyväkin lääke."
"On kyllä, mutta uskoa siinä vaan kysytään."
Illemmällä tuli isäntä ja emäntä tervehtimään Topiasta. He nauroivat … että Johannakin olisi tullut, mutta Simo on kielitellyt ja mielitellyt. Tuolia ei muka löytyisi neljälle hengelle…
"Totta se onkin, kolme tuolia meillä vaan onkin."
Topias tarjosi vierailleen kahvia leivän kera. Hiljaisella, vaan ylenpalttisella ilolla kertoi isäntä veljestään. Veli oli merimies ja oli sairastanut Liverpoolissa useampia viikkoja. Eilen tuli kirje veljeltä ja kirjeessä oli ilosanoma, suuri ilosanoma, veli paranee, on jo terve. Avoveden tultua pyrkii hän tänne, kotirannoille. Vuosikymmeniin ei ole käynytkään kotomaassa. Johanna ja setänsä eivät ole koskaan nähneet toisiaan, muuten kuin valokuvissa, eivätkä puhutelleet toisiaan muuten kuin kirjeissä. Hengenelatuksen eteen taistellessa ohjasi Herra nuoremman veljen meriä purjehtimaan, vieraita valtakuntia ja vieraita kansoja näkemään, vanhemmalle totiselle soi Hän vakaantuneet, perheelliset olot, omassa maassa, oman kansan keskellä. Johanna on monet kerrat vaatien pyytänyt setää tulemaan edes yhdeksikin vuodeksi asumaan heidän kanssaan, on helpottanut vaatimuksensa kuukaudeksi, viikoksi. Ja nyt toivonsa toteutuu. Meri ja Johanna ovat veljen rikkaus, hänen kaikkensa. Kuin hän elämänsä ehtoolla luopuu toisesta rakkaasta, tapahtuu se toisen rakkaan eduksi. Johannan ja heidän luokse tulee hän silloin asumaan, kertoilemaan Johannan pienokaisille, mitä kaikkia hän on nähnyt avarassa maailmassa. Kunpa vaan kevät tulisi, kunpa vaan laineet rupeisivat loiskimaan.
"Johannan kärsivällisyyttä se kovin koettelee… Minulla on tässä teille tuomisia." Emäntä antoi Topiaalle pienen vastakirjan, jonka Johanna oli tehnyt ja jonka kannessa seisoi isännän ja Topiaan nimi. "Huomisesta alkaen ostamme yksinomaan teiltä, sikäli kuin tarpeemme soveltuvat teidän tavaroihinne."
"Ja tilin teemme kerran kuukaudessa. Saitteko hyvät tuomiset?"
"Sain, hyvät sain." Topias katseli kauniin pyöreitä kirjaimia vastakirjan kansilehdessä.
"Kyllä Johanna pitää huolen, että sivut täyttyvät, sivu ja päivä siitä olen varma, hänellä on tuhatta tarvetta viikossa. Hm, ei se neljäkymmentä markkaa ole suuri herra. Se on kuin kädessä, että saatte minulta joka tilissä toiset neljäkymmentä lisää; minä tunnen väkeni."
"Tuttavamme työmiesperheet tulevat myöskin ostamaan teiltä, kirjoittakaa nyt kotiinne, ett'eivät sure siellä…"
"Minä jo kirjoitin, mutta en ole joutanut viemään sitä postiin."
"Mennään meille; Johanna toimittaa sen omansa ohessa."
Johanna kirjoitti kirjettä, heidän mennessä samaan suurenpuoleiseen huoneesen, jossa lauantai-ehtoon olivat viettäneet. Pöydällä oli albumi auki; siihen hän katsoi milloin vaan nosti silmänsä paperista.
"Tuo tuossa on veljeni," sanoi isäntä, osottaen Topiaalle pienikasvuisen miehen kuvaa Johannan kuvan vieressä.
"Minulla on huonoja uutisia sinulle," jatkot hän nostaen Johannaa leuasta, kuin tämä jo oli saanut kirjeen valmiiksi, "ja sangen huonoja uutisia. Sanonko ma?"
"Sano nyt."
"Ajattele, kauppamiehen tuuliviiri on pyörinyt koko päivän ympäri yhtäänne päin juuri kuin myllyn päällimäinen kivi. Äsken vaivasimme päätämme mitä tuo mahtanee merkitä ja pääsimme kun pääsimmekin viimein asian perille. Se tietää sitä, että…"
"No sais kuulla."
"Jäät tänä keväänä lähtevät kovan, hirmuisen kovan pohjatuulen, pohjanmyrskyn kanssa. Tuuli, myrsky, ajaa veden samaa tietä kuin jäätkin. Liverpoolista ei päästä, pohjaltaan pehmeämutaisen meren yli minnekään ei reellä eikä rattailla. Kaikki meret päiväntasaajan yläpuolella ovat kuivina ja setäsi on vankina. Tuuli ei käänny kuuteen kuukauteen. Ja kuin kerran kääntyykin, niin neljänkymmenen asteen pakkanen käy perässä, jäähdyttäen…"
Johanna hänet keskeytti, asettamalla etusormensa hänen huulilleen.
"On se niin … mutta kauppamiehellä on ja kirje."
Topias otti kirjeensä esille, isäntä huomasikin, että se oli vielä auki.
"Tule tänne istumaan," sanoi hän vaimolleen, "Johanna lukee ensin oman kirjeensä, sitten…"
Johannan kirje oli pitkä ja lapsellisen puhdasta iloa täynnä; mutta viimeinen arkki loppui samassa kuin alkoikin ja Johanna sulki joutuin kirjeensä. Isäntä heti nauramaan:
"Kerronko teille kenestä siinä viimeisessä arkissa puhuttiin? Siinä puhuttiin yhdestä nuoresta, kauniista, sievästä…"
Johanna otti Topiaan kirjeen käteensä, katseli paksuja kirjaimia sen kuoressa.
"Helka Yli-Tuomo… Saako tätä lukea?"
"Nythän tulitte valeesta kiinni; kotiinne sanoitte kirjoittaneenne."
"Kyllä sen lukea saa, mutta ei siitä saa vähällä selvää."
Katseltuaan kirjeen kertaalleen lävitse luki Johanna:
"Rakkaat Omaiseni!"
"Minä voin hyvin ja olen joutunut hyvien ja kristillisien ihmisten katon alle. Lauantaina alotin myömään puotissani. Tule Tapani kaupunkiin ja tuo minulle jauhoja, ryynejä, herneitä, voita ja mitä muuta sentapaista vaan on aitoissasi liikenemään. Ota Pertulta lisää, että saat lajia suolaiseen kalaan asti. Helka voi myöskin lähettää tänne valkoisia ja puolivillaisia kankaitaan myötäväkseni. Katso perään Martta ett'eivät pane Topia reikätuoliin, jossa voi vioittaa rintansa ja kävellä jalkansa vääriksi; täti älköön puhelko vaillinaisia sanoja, vaan sanokoon sanat täydesti, ett'ei vaan tule pojasta sorakielinen. Teitä siunaamatta ei nuku milloinkaan.
"Topias."
"Menette nyt yhdessä viemään kirjeet postilaatikkoon", puheli isäntä ja auttoi Johannaa pukeutumaan. "Ehkä parasta, että menette sinne Vanhan kirkon puoleen. Luullakseni Simokin juuri tällä minuutilla lähtee viemään kirjettä äidilleen… Tulkaa sitte kaikin kauniisti tänne, täällä on illallinen valmiina."
Hän työnsi Johannan ja Topiaan menemään.
* * * * *
Vaillingit pienenivät pienenemistään. Viikon keskipaikoilla pääsi Topias jo kahteenkymmeneen markkaan, lopussa täyteen toivottuun summaan. Iloissaan kuin sisääntulot harppasivat viiteenkolmatta markkaan, kestitsi Topias opettajaansa; kruununsihteeriä, sinä ehtoona keittoruo'alla ja kahvilla. Sihteeri kiitti ja kunnioitti talonpoikia maasta taivaasen. Talonpojat ovat maan suola, maan voima, talonpojilla on talot ja rahaa, viisautta ja jäntereitä!
Seuraavan viikon alussa tuli Tapani kaupunkiin. Topias otti veljensä avosylin vastaan. Tapani ehti vaan yskähtelemään kuin Topias riisui hevosen, vei sen talliin, toi vettä kaivosta, heiniä ja leipiä reestä.
"Mennään nyt sisään… Kuinka poika jaksaa?"
"Hyvin, ei muuta sanoa tule."
"Entä Helka; onko hän vielä sairas?"
"Ei juuri."
"Mutta ei tervekään; niinkö."
"No … vähä pahoinvoipa … joskus."
"Miksi ei tullut kanssasi lääkärin luo?"
"Ei ihminen pidä joka janoon juoman eikä joka hätään huutaman."
Tapani huomautti vielä, että karja on hoidettava, askareet tehtävät. Ei kotoolta joudeta lähtemään milloin vaan…
"Mutta jos tulee yhä huonommaksi."
Veli sitä ei uskonut. Ja jos niin käy, pahenee eikä parane, niin sopiihan sitten tulla; jonakuna kevätkauniina päivänä, jolloin karja jo on laitumella.
Kesken keskustelua piupahti kello vieterinpäässä.
"Minäkin tulen katsomaan sinun riihtäsi!"
Tapani tuli puotiin. Oivallinen järjestys, joka siellä vallitsi, teki hyvän vaikutuksen häneen. Puoti tosin oli pieni ja tavaraa vähäsen, mutta kokonaisuudessaan se oli sievä. Tavarakin oli hyvää, ei ollut turhia korukaluja eikä rahanviettelijöitä.
Kello kilahti taas. Hyvin veli osasikin puida riihtänsä, lyödä sitomansa…
"Vieläkö väität ett'ei meikäläisistä ole kauppamiehiksi?"
"En, en sano enää… Sinä olet ikäänkuin luotu kauppiaaksi, solkutat suutasi jokaiselle ja lasket lukua kuin vanhakin patruuna."
"Minäpä tunnenkin ostajani ja luvunlaskussa saan opetusta."
"Mutta pienet, kovin pienet ovat täällä paikat. Tuo asuinhuoneesikin on soukka, pimeä. En minä vaatisi vihamiestänikään asumaan siinä."
Mitä Topias siitä huoli, kosk'ei haitannut kauppaa, itse elinehtoa. Kauppa vaan käy, niin viiden vuoden päästä asutaan Kauppatorin lähellä, suurissa huoneissa. Ja Topi tulee kouluja käymään…
"Ohhoo! Etpä sinä vähiä tuumailekaan."
"Provastiksi minä koulutan pojan."
"Kyllä sinä olet hyvällä alulla ja alku työn kaunistaa, mutta, hm…"
Tapani ei voinut pelkältä rahallisesta kannalta arvostella veljen uutta tointa. Koko heidän suvussaan ei ollut maansa myöjää, onnensa tavoittelijaa, vaan vanhoja auramiehiä olivat kaikki, tyvestä oksiin saakka. Mikä sitte veljen noitui? Ahneusko? Ei sekään. Kukaties ajattelemattomuus. Eipä sekään. Joka hänet tuntee, tietää myöskin, ett'ei tuhmuus liioin… Jos ei se ole yksinkertaisuutta, lapsellista toiminnan halua, joka piankin murenee, niin sitte sitä ei tule eikä ymmärrä…
Johanna lähetti isänsä kutsumaan heitä talonpuolelle. Tapani vastusteli, mutta isäntä ja Topias poukuttivat siksi että saivat hänet lähtemään.
Johanna, joka Tapanissa oli odottanut saavansa nähdä Topiaan, ehkä vielä suurennetussa muodossa, ihan hämmästyi tervehtäessään pienikätistä, sirovartaloista ja liukasliikkeistä miestä, yhtäläisyyttä ei huomannut muualla kuin silmissä. Katsanto ja silmät olivat täydellisesti samat kuin Topiaallakin.
Koko illaksi anasti Johanna itselleen keskustelun ohjakset. Hän pyöritteli puhetta Helan ympärillä, mutta niin hienosti ja taitavasti, ett'ei kukaan hoksannut, miten yhä puhuttiin yhdestä ja samasta henkilöstä. Väliin oli peittona Topi, väliin Martta, väliin järvi, mikä vaan milloinkin paremmin verhosi.
"Poika osaa ikävöidä sinua," lausui Tapani. "Ensimmäisinä päivinä lähtösi jälkeen puhui hän maatapannessaankin sedästä."
"Pelkään vaan, että unhottaa," epäili Topias.
"Mitä vielä?" väitti Johanna. "Helka pitää muiston vireillä, puhuu monta kerta päivässä sedästä."
Tapani ei tyytynyt harmoonin katselemiseen loitommalta. Hän meni sen viereen istumaan, paineli valkoisia näppäimiä alas. Isäntä meni harmoonin eteen ja soitti yhdellä sormella virren nuotin.
Sitte vaati hän Tapanin ja Topiaankin soittamaan.
"Olisi Helalla aikaa tulla tänne joiksikuiksi viikoiksi," toivoi
Johanna, "niin soittaisimme virsiä ja lauluja."
"Ja sitte sinä hakisit Topiaan nostamaan tätä peliraukkaa rekeen," virkkoi isäntä, "Helan rekeen. Ja sanoisit minulle: Nyt isän täytyy ostaa tuhannen markan pianon, Sillä lailla sinä kiertäisit tarkoitustesi perille. Enkä minä sano sen vuoksi, että minulla itse asiassa olisi sitä vastaan. Tällä ijällä ihminen ottaa useinkin pitkän silmän oman silmän avuksi. Jos harmoonin niin käy, kuten Johanna toivoo, niin näen minä nyt jo pitkällä silmälläni, että se jonkun vuoden kuluttua seisoo suuren tuvan perällä. Tupa oli ihkasten uusi ja sen akkunasta nähdään Korsijärvelle. No … sitte on Joulu. Olkia on lattialla, pystyvalkia palaa, nuori vaimo soittaa jouluvirttä. Kuinka se kaikuu suuressa tuvassa! Samassa ajetaan hevosella pihaan, Nyt ne tulivat, huutaa Topias ja ryntäikse vaimonsa kanssa pihalle. Siellä on hevoskuormallinen kaupunkilaista herrasväkeä, pientä ja suurta… Entä vanhat? kysyy Helka. Tuonne jäivät Yli-Tuomoon, vastaa Johanna. Nyt näette, ett'ei minulla itseasiassa ole mitään sitä vastaan. Tulkoon Helka meille muutamiksi viikoiksi ja laskekoon Johanna sitte Topiaan nostamaan harmoonia… Tuolta Simokin tulee, kysykää häneltä, hän lukee teille saman luvun…"
Emäntä meni Simoa vastaan.
"Vahinko, ett'et tullut viittä minuuttia ennen", sanoi hän ja otti molempiin käsiinsä Simon käden. "Teimme nyt juuri hauskan matkan, oli Joulu ja tähtitaivas…"
"Olinko minäkin mukana?"
"Olit ja ensimäisessä reessä."
Vieraat viipyivät kauan onnen ja rauhan kodissa. Hyvästijättäissä ei Johanna antanut kättä Tapanille, jotta ei tämä millään muotoa voi huomenna, ennen kotiinlähtöä, olla käymättä talonpuolella.
Topias luovutti sängyn Simolle ja veljelleen, asettuen itse maata lattialle, johon oli tehnyt sijan omien ja yövieraiden turkeista. Hän nukkuikin heti. Simo ja Tapani puhelivat vielä hyvän kuuron. Viimemainittu tunnusti, että kotoolla on oltu puolisairaita, siitä asti kuin veli tänne lähti. Mutta huomenna, kuin hän ennättää kotiin, haihtuvat kovimmat huolet. Oli Jumalan onni, että veli joutui tämmöiseen taloon.
Kuin Simo huomasi, että Tapani epäili hänen jollakin tavalla vaikuttaneen Topiaan lähtöön, kertoi hän kirjeestä, jonka äkkiarvaamatta sai ynnä epäilyksistään ja puolinaisista kielloistaan, jotka julki lausui uhkarohkealle.
Tapani uskoi Simoa. Jos talossa olisi edes kaksi tytärtä, niin sitte olisi juonet olleet juonessa…
Isäntäväestä Simo sitte vielä jutteli paljo, mutta yhden asian hän kokonaan salasi: heidän uskonsa.
Aamulla, ummelleen kello kuusi, tuli kruununsihteeri. Katsellen häntä karsaasti kysyi Tapani pöyhkeällä äänellä:
"Kuka Toohonen te olette?"
"Hän on kruununsihteeri, minun opettajani," selitti Topias. "Hän kirjoittaa nelistämällä ja laskee lukua kynättä paremmin kuin muut kynällä."
Sihteeri sai heti tilaisuuden näyttää ylistettyjä taitojaan, sillä Simon mentyä pyysi Topias häntä kirjoittamaan hintaluettelon Tapanin tuomille maantuotteille ja Helan kankaille.
Mahdikkaassa asennossa, pää viisausasteettain vähän oikeaan kallellaan, juoksutti hän Tapanin sanat paperille sitä mukaan kuin ehtivät ilmoille. Yhteissumma, jonka Topias tuli niistä maksamaan, oli samassa sekin valmis.
"Hyvin meni," kiitti Tapanikin; "meni kun kuopiolaisen hevosen juoksu."
Käytyään isäntäväen puolella hyvästi sanomassa — Johanna lähetti tulikuumia terveisiä Helalle ja vanhukset kielsivät suremasta veljen perään — ja ostettuaan veljen puodista ostokset, rupesi Tapani kiirehtimään lähtöä. Sihteerikin oli avuliaana valjastamisessa. Erotessa antoi Topias Tapanille loistavan paperiin käärityn paketin, muistuttaen samalla:
"Kuljeta sitä varovasti."
"Mitä vaarallista siinä sitten on?"
"Onpahan vaan namusia ja leikkikaluja Helalle ja pojalle."
"Hienoa on päällä, mitä sitte sisässä lieneekään?"
"Hienointa, kauneinta mitä olla saattaa. Monta jalkajuonta on toinenkin poika sen kautta tehnyt."
Tapani arvasi kuka se toinen oli ja katsoi ystävällisemmin, joka oli kaiken aamun ollut kuin armojen alla.
"Onko kirjoitusta muuallakin kuin kuoressa?"
"On, ja viljasti onkin."
"Kuka takaa vaikka olisi rakkauttakin."
"En ainakaan minä", rohkeni sihteerikin yhtyä pilapuheesen. "Rakkaus, rikkaus kukoistavatkin vaan talonpoikain riveissä!"
Hyvästijättäissä antoi Tapani kättä sihteerillekin. Topiaalle sanoi hän:
"Älä torku toimissasi, äläkä laske silmiäsi minuutiksikaan häppärään täällä muurahaispesässä. Joka täällä torkkuu toimissaan, hänelle tulee piankin luu eteen.
"Ja sauva käteen."