VII.
Hyvinä kaupanlisikkeinä olivat jauhot, ryynit eli kaikki Tapanin tuomat maantuotteet. Myymäpalkkiokseen otti Topias niistäkin kymmenen prosenttia, mutta harvoin niitä saatiin torilta samalla hinnalla kun Kalastajakadun kauppapuodista. Vaillinkipäiviä ei enää tullut ainoatakaan, päinvastoin tuli ylirahoja viikon kuutena päivänä niin paljo, että pyhäpäivänkin osaksi tuli sisääntuloa toivottu viisikolmatta-markkanen.
Työmiesperheet, jotka ostivat puodista, sanoivat kauppiaan olevan ihan heidän väkeänsä, kosk'ei myynyt viinejä, oluvia ja koska pyhitti lepopäivän. He toivat tuttavia muassaan ja siten muodostui rengas, jonka tarkoituksena oli Topias Yli-Tuomon menestyminen ja edistyminen. Helan kankaatkin menivät pian kaupaksi. Isäntä ja Simo ensimmäiseksi ehtivät saada vesiharmaasta vaatteet itselleen.
"Mikähän lienee? Kaikki muut tulevat uudestaan, mutta hän ei tule," lausui Topias itsekseen eräänä aamuna.
Se, jota kaipasi, oli ensimmäinen ostaja, kellertävällä värillä kasvoissaan. Päivä oli mennyt, toinen tullut jo monta kertaa ja kuivan ruo'an tähteitä oli häntä varten koossa.
"Mikähän lienee syynä, ett'ei tule?" kysyi Topias toistamiseen itseltään, vieden samalla ruoan tähteet kylmään huoneesen, ett'eivät kuivuisi ja pahentuisi.
Sitte meni hän talonpuolelle ja pyysi Johannaa puotiin siksi ajaksi kuin itse kävisi kaupungilla kauppatoimissa.
Kotiin tullessaan tapasi hän kivensärkijän laahaamassa kaduilla ja porteissa pitkää vartaloaan. Kasvonsa olivat vaaleammat kuin syksyllä eikä niissä näkynyt yhtään nuorta arpea. Hän tunsi heti Topiaan ja kysyi siivolla äänellä:
"Saisinko puhua teille asiani?"
"Puhukaa, puhuen seikat selvenevät."
Mies alkoi puhumaan työmiehen kurjasta tilasta työttömänä aikana. Kivimies, jos kukaan ihminen, on talvella kylmässä kelkassa, hädän, puutteen…
Topiaalla ei ollut aikaa kuunnella loppuun.
"Jos asianne on kiireellistä laatua," sanoi hän ja lähti menemään, "niin tulkaa puotiin Kalastajakadulle."
Tunnin kuluttua seisoi mies puodissa. Topias maksoi hänelle vanhan velkansa, viisitoista penniä ja virkkoi puheen aluksi:
"Ostakaa te nyt minulta jotakin."
"Ei ole rahaa, kuin ei ole työtä."
"Niin, kivet ovat lumen alla."
Topias aikoi juuri kysyä miten on keuhkojen terveyden laita ja onko lääkäri määräyksissään voinut mennä noin pitkälle vaatteuksen suhteen, kuin jo mies pyysi markkaa lainaksi.
"Eihän minun rahaa sopisi, mutta…"
"Jos nyt tämän kerran."
Topias pisti etusormensa punnuksen hakaan, nosti siitä vitkalleen monta kertaa. Pitikö hänen antaa, vaiko ei? Markka on pieni raha, mutta — ajatus tuli kuin huumaus — sillä saa monta lasia palo … viinaa!
"Ei, en minä anna rahaa, mutta… Topiaan ääni oli päättäväinen; punnuskin kolahtaen putosi ristille.
"Miksi ette anna? Pelkäättekö ett'en maksa?"
Topias ei virkkanut mitään, pisti taas etusormen hakaan ja nosteli punnusta. Jos olisi pyytänyt tavaraa, vaikka viiden edestä… Miksikä juuri pyysi rahaa? Raha on kovasti hupaa, harva sitä osaa hoitaa, ani harva osaa sillä menetellä järkevästi. Mutta, toisaalla ajatellen, jos ulkonäkö pettää, jos hän ei olekaan joutava, ratti; entäpä jos onkin tositarvis. Mitäs sitte? No sitte hän maksaa sen. Siinäpä nähdään mikä hän on. Jos se menee paloviinaan, niin se menee mentyään ja mies on kunnoton, anturajuoppo.
"Hekää, tässä on." Topias antoi miehelle teräväsyrjäisen markan, myntätyn samana vuonna, jolloin Topi oli syntynyt.
Polvet letkassa ja pää luuhassa lähti kiviensärkijä pois. Hän oli löytänyt paistin, lihavan paistin, josta leikkaa kerran suuren kimpaleen. Aikaa vaan tarvitaan ottaa avuksi, ett'ei pääse luisumaan käsistä. Malttia vaan!
Parin päivän perästä sai Topias markan takaisin ja kiitoksia kasvuiksi.
Markassa oli terävät hampaat ja sama vuosiluku.
Kaksimarkkaa, jonka lainasi seuraavalla kerralla, maksoi mies niinikään viivyttelemättä.
"Kas vaan, on samallainen lovi numeron vieressä kuin siinäkin, jonka teille lainasin." Topias näytti sormellaan lovea; kiviensärkijä ihmetyksissä katseli, ottipa rahan käteensäkin, käänteli sitä sinipunaisen nenänsä edessä.
"Totta tosiaankin! kuinkahan onkin niin sattunut?"
Sitte hän lainasi viisi markkaa; piti sitä lainassa viikon ja maksoi taas. Topias sai kouraansa kolme markan kappaletta, pieniä hopeita ja kuparia. Kaikista päättäen ei mies ollutkaan ratti, anturajuoppo. Tulkoonpa toinenkin, jotta on niin vähä vaatteita yllä ja niin paljo arpeja naamassa ja maksakoon velkansa yhtä rehellisesti.
Kului taas viikko. Ulkoolla oli kova pakkanen ja kylmä tuuli. Kiviensärkijä tuli kierosilmäisen miehen seurassa puotiin ja pyysi saada puhutella kauppamiestä kahteen kynteen. Topias vei hänet asuinhuoneesen, jättäen oven auki perässään. Kuin tuomittu seisoi kumppani paikalla liikahtamatta vieterikellon alle.
Supattamalla kertoi kivien särkijä vaimonsa kuolleen yöllä. Voidakseen saada vainajan kunniallisesti haudatuksi tarvitsisi hän rahaa kaksikymmentä markkaa, voidakseen käydä surusaattoon, tarvitsi hän saada lainaksi vaatteetkin. Työt ovat olleet onnettoman huonoja, vaimovainaja oli ollut kivulloinen ja sairastanut pitempiä aikoja, useampia vuosia. Kaikki on syöty, pisin sormi on aina täytynyt pistää suuhun. Surkea totuus on, että vihkimäsormus ja vaatteetkin ovat siten vähä vähältä, yksi toisensa erään tipahtaneet … taikinakaukaloon!
"Kyllä saatte." Topias otti piirongista rahat. "Mitä vaatteita sitten…?"
"Saisin nuo turkit, päällyssaappaat ja…" Mies katsoi umpikuorista kelloa, joka oli pöydällä.
"Niin, niillähän voittekin mennä surusaattoon. Onkin tuima metsämiehen ilma, ei nyt karvanen paina… Ottaisitteko kellonkin?"
"Ottaisin. Muutamia harvoja tuttaviani vaan kotoutuu luokseni vainajan muistoa viettämään; mutta pienienkin pitojen isäntä näyttää nääliöltä kellotta."
"Eihän tuo siitä pahene."
Rahojen lisäksi antoi Topias miehelle turkit, saappaat ja kellon.
"Tuokaa ne vaan pian takaisin, tarvitsen niitä joka päivä."
"Kyllä tuon ylihuomenna. Ja rahanne saatte keväillä, heti kivitöiden aljettua."
Kierosilmäinen kumppani otti kantaakseen saappaat. Näytettyään ystävällistä naamaa Topiaalle, lähtivät miehet tiehensä.
Illalla tuli Simo Topiaan luokse. Hän oli iloherkkänä kuin viritetty viulu. Nähtyään ett'ei turkkia ollut naulassa eikä kelloa pöydällä, sanoi hän:
"Kuule mies! Mitenkä olet elänyt?"
Topias alkoi puhua lumesta, kivistä ja kivulloisuudesta ja taikinakaukalosta. Hänen äänensä oli uskollinen, mutta Simo nauroi, niin että hyrski.
"Voi jotta mun illalla! Ja minkä muotoinen hän oli?"
"Pitempi minua ja…"
"Pitempi sinua! Älä uskomattomia puhu."
"Vähä pitempi minua ja arpeja kasvoissa."
"Arpeja kasvoissa! Soita sormillasi nyt kuin kellosi joit."
"Etteikö toisikaan takaisin?"
"Niinkuin ne kädestäsi annoit, niin ne menivät. Hari kontista kelloa, turkkia ja kahtakymmentä markkaa."
"Vastaatko mies puheesi?"
"Vastaan, teen vaikka kirjat päälle."
Topias rupesi puhumaan yhdestä markasta, kahdesta markasta ja viidestä markasta. Ulkonäkö niin pian pettää, se oli vähällä pettää hänetkin. Ja yksi synti varkaalla, mutta yhdeksän kuulijalla.
"Rahan hän saikin pitemmäksi aikaa, mutta ylihuomenna tuo hän turkit jo…"
"Kun ei olisi vaan laulua."
"Pois pahat puheet, panettelut. Onko hauska sulhasena?"
"On; ei sitä osaa vaan sanoin selittää."
"Juodaanko teetä?"
"Juodaan."
"Ja kerrotko sitte minulle, miten jouduit tutustumaan Annasi kanssa?"
"Enkö ole siitä jo puhunut?"
"Ei, et sanaakaan…"
Topias ryhtyi toimeen, teki tulen ja pani vettä pataan. Kuin he sitte joivat teetä, kertoi Simo:
"Se oli syksyllä, vähän sen jälkeen kuin olit ollut täällä kaupungissa. Olin tehnyt koko päivän rajusti työtä, mutta väsymystä en tuntenut laisinkaan. Illalla sain toimekseni viedä muutamia kirjeitä postilaatikkoon. Ilta oli kaunis, tuhannet lähdet tuikkivat taivaalla, ohut hämäryys oli kaduilla, mutta moniaan minuutin perästä nousi kuu. En mennytkään kotiin. Ajattelin äitiäni, muistelin lapsuuteni aikoja ja kävelin. Mitään päämäärää ei kävelylläni ollut, astuin yhdeltä kadulta toiselle kadulle, käännyin vasempaan ja oikeaan, aina miten vaan sattui. Sitte tulin syrjäkaupungille. Meri levisi eteeni. Laivoja oli ankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea loimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä kahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin. Lähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin, oli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli nautintoa. Olin kulkevanani Korsijärven kuusikkoa, hongikkoa, olin näkevänäni järven, sen poukamat, sen niemekkeet."
"Mutta yht'äkkiä kuulin laulua. Seisahdin ja katsoin etäämmä. Humalaisia miehiä oli tulossa vastaani. Käynnistä ja lakeista tunsin heidät merimiehiksi. En ole pelkuri. Miestä ja miehen voimaa en pelkää, mutta teräkalua, sitä minä pelkään. Tiesin varmasti, että jos käyn heitä vastaan, niin alottavat riidan. Yksi painava syy oli jo se, että kävelin samalla puolen katua kuin hekin, toinen ja painavampi se, että ylivoima oli heidän puolellaan."
"Koska onnikin oli niin suotuisa, että olin seisahtunut portin kohdalle, niin kytkin sisuni ja puikahdin portin taa. Raosta saatoin nähdä heidät. Portin lähellä seisahtivat he sytyttämään papirossiaan. Eellimäisinä oli kaksi leveänaamaista karhua, perässä kaksi nuorta heitukkaa ja keskellä soria mies, käsi nuoren tytön kaulalla. Laskekaa, hyvät miehet, minut pois, laskekaa Luojan tähden, tyttö sammaltaen rukoili. Laskemme, kun tulet ensin kanssamme käymään tuolla kolmimastossa, sanoi ensimmäinen karhu. Ja kun juot minun kanssani siskonmaljat, lisäsi toinen. Ja istut minun polvellani, pitkitti soria mies. Hyvät miehet! Eikö teillä kenelläkään ole sisarta? Voi taivaan Jumala…!"
"Enempää en kuullut. Samassa sekunnissa seisoin minä karhujen edessä silmä silmää vastaan. He hämmästyivät. Minä käytin hämminkiä hyväkseni. Silmänräpäyksen ajassa makasi toinen karhu verissä päin porttipatsaan juuressa, toinen kadulla katkotuin käsin. Soria mies hellitti kätensä tytöstä. Kolme pulloa putosi yhtä aikaa päähäni. Tyttö katsoi minua kuin enkeli. Ylellinen säikähdys oli hämmentänyt tajunnan. Pakene, pakene, käskin minä, sillä silmissäni alkoi pimenemään ja korvissani suhisemaan. Hän lähti, juoksi kaksi askelta, käveli kolmannen ja seisahtui taas taakseen katsomaan. Mene, mene, huusin hänelle. Ja hän meni. Näin hänen juoksevan, lankeavan ja jälleen ylösnousevan."
"Minulla oli vaan enää kolme vihollista. Pojanheitukoita en pelännyt, mutta soreassa miehessä huomasin löytäneeni vertahiseni väkevyydessä ja notkeudessa. Kuitenkin näkyi hän kammoavan rehellistä taistelua eikä laskenut minua käsiksi itseensä. Minä katsoin taasenkin tyttöä. Musta pukunsa vielä haamoitti kadun päässä. Silloin toinen heitukoista paiskasikin pullon minua kohden; se sattui ohimoihin, jalkani rupesivat menemään ristiin ja minä peräydyin horjuen seinään päin. Mutta samassa näinkin minä jotain kiiltävätä vaarallisen vastustajani kädessä. Teräkalun ottaminen tappelussa hurjistuttaa minut aina. Siinä on jotaki konnamaista. Raivona lensin häntä kohden, pääsin häntä kurkkuun kiinni ja sain jalkansa sekaisin. Hänen täytyi kaatua alleni; pojat lähtivät karkuun. Ansaitsisit kuolla, sanoin julmistuneella äänellä ja näytin puukkoa, joka oli pudonnut viereemme. Minä mahdoin olla hirveän näköinen, koska hän sulki silmänsä ja mainitsi Jumalan nimeä. Veitsen vielä muistan heittäneeni kauas, sitte en muista mitään. Kuin heräsin oli puolenpäivän aika, olin kotonani, rouva seisoi vuoteen vieressä, minä olin veressä, vuoteeni oli veressä. Rouva ei puhunut mitään, katseli vaan surullisesti ja nuhtelevaisesti minua ja meni pois. Hetkisen kuluttua tuli lääkäri. Hän pesi haavani ja otti lasinsirpaleet pois. Minä nukuin uudestaan ja aamulla olin terve, aamulla menin työhön. Illalla kutsutti rouva minun luokseen. Hän vakuutti uskovansa, että se oli ensimmäinen ja viimeinen harhaus. Minua oikein säälitti, sillä niin liikutettu oli hän. Vielä tänäkin päivänä uskoo hän, että olin ollut huonoissa paikoissa.
"Ja tyttö, jonka pelastit, oli Johanna."
"Hanna se oli, niin.. Minä sitte eräänä päivänä ajoin tavaraa asemalta ja hän tuli vastaan. Hän puhui paljo, mutta minä en yhtään kuullut sanojaan, Erottuamme en tietänyt edes hänen nimeänsä, enkä missä hän asuu. Siitä päivästä aloin hutiloimaan töissäni, sain nuhteita useampi päivä. Tiesi miten olisi rouvatta käynytkään. Ja kaiken lisäksi tuli tytöltä kirje. Hän oli loukkaantunut, kuin en mennytkään kotonaan käymään, kuten olin hänelle luvannut. Minä en lupausta muistanutkaan. Parin päivän perästä hän kuitenkin leppyi siihen määrän, että rupesi lähettämään onnittelukortteja. Niitä tuli joka päivä. Mutta minä tein yhä työni nurin narin. Missä minä sain tunninkin teuhata, siellä oli kaikki mullin mallin. Hevonenkin sai kärsiä vuorotellen nälkää ja janoa. Joll'ei Aleksei olisi luullut, että aivoni kenties tärähtivät kovista iskuista, niin ei olisi enää rouvankaan esipuheet auttaneet, vaan olisin minä armotta saanut mennä talosta. Tuli toki loppu sillekin ajalle, sillä erään kerran tuli kortti, mutta kortissa ei ollutkaan raamatunlausetta, siinä oli pyyntö, että tulisin 'Pelastuksen Portille' sinä iltana, kello kahdeksan. Minä menin ja menin hänen kotiinsa. Vanhukset syleilivät minua ja itkivät ilosta."
"Pahaa aavistaen oli isä samana iltana pukenut ylleen kello yhdeksän, kuin ei tytärtä jo kuulunut kotia, ja mennyt ulos. Rappusien juuressa oli tytär maannut kädet ristissä, silmät auki."
"Eräs nais tuttava oli ollut vieraisilla heillä ja tytär oli lähtenyt saattamaan tuttavaa. Paluumatkalla tulivat merimiehet vastaansa. Yksi heistä otti väkisin tytön käden kainaloonsa ja kun tämä yritti huutamaan apua, rupesivat miehet laulamaan. Ihmiset, joita ensin osui tulemaan heitä vastaan, välttivät jo ajoissa toiselle puolelle katua ja joka ei välttänyt luuli että tyttö oli humalassa kuin ei kyennyt omin voimin kävelemään. Syrjäkadulle tultua ei ollut enää toivon kipenääkään…"
"Ja sitte me tapasimme toisemme usein, ja sitte Hanna rakastui minuun. Minä lakkasin hutiloimasta… Nyt tiedät mitä ei kukaan muut, paitsi he, tiedä. Se saatiin pysymään niin salassa."
"Rouvalle sinun pitäisi kertoa…"
"Annetaan olla. Mikä on tapahtunut se on tapahtunut. Se olisi pitänyt kertoa silloin, että olisi saanut pahan mielensä takaisin… Katsos nyt, mitä varten minä kampaan hiukseni otsalle."
Simo lykkäsi kehärät ylös. Pitkä ja syvä arpi kulki ohimoiden päällitse, lähellä hiuksien rajaa.
"Kyllä on ollut kova isku."
"Niin sanoi lääkärikin ja ihmetteli, ett'en paikalla kykertynyt… Mennään maata. Tällä lyhyellä ajalla olen jo sinusta oppinut iltauniseksi."
Hetkisen kuluttua oli huoneessa hiljaa. Ei kuulunut kuin tasainen hengitys ja hopeakellon raksutus.
* * * * *
Meni ylihuominen päivä, meni yhdeksän muutakin päivää, mutta kivensärkijä ei laahannutkaan itseään Kalastajakadun kauppapuotiin, ei koko kadullekaan. Topias oli kummissaan ja harmissaan. Moinen muistamattomuus ja leväperäisyys vivahti hänestä hiukan niinkuin epärehellisyyteen.
Simon kautta tuli asia tiettyviksi talonpuolellakin. Eräänä päivällistuntina tulivat isäntä, Johanna ja Simo puotiin.
"Mennään nyt edes onnenkokeiksi hakemaan niitä pois," virkkoi ensin mainittu. "Tottahan edes turkit…"
"Menkää niin," käski Simo, "mutta minä olenkin unhottanut sanoa, ett'ei tuo laps'kulta edes tiedä missä se kunnonmies, se pitkä roikale, asuukaan."
Simo nauroi tyrskien.
"Laps'kulta, voi laps'kulta sinua."
"Älä nyt hopota niin paljo." Johanna koetti näyttää vakavalta. "Sano, isä, mitä me nyt teemme?"
"Mitäs me teemme? Hautaamme naurulla…"
Topias sattui samassa katsomaan ulos. Kadulla näki hän poliisin, poliisilla oli mustat kulmakarvat ja pulska poskiparta.
"Tuo tietää, missä hän asuu." Topias hyppäsi kadulle ja huusi poliisin sisään.
"Tiedättekö," kysyi hän sitte, "missä se mies asuu, joka syksyllä vartioitsi minun hevoistani kirjakaupan kohdalla?"
Poliisi koetti parhaan perään muistutella, vaan ei saanut tapauksen päästä kiinni.
"Minkälainen mies hän oli?"
"Pitkä kuin humalistosalko; vähä vaatteita yllä ja kasvoissa arpia."
"Ahaa!" Poliisi muisti asian kuin eilisen päivän. "Mitä se veitikka on jo ennättänyt tehdä?"
Topias kertoi järjestyksessä kivensärkijän teot, tunnollisuudet ja kunnottomuudet. Poliisi tuli rauhattomaksi niinkuin olisi seisonut neuloilla.
"Voi veitikas! Tulkaa nyt kanssani. Voi vanha veitikas!"
Toiset jäivät puotiin; Topias lähti poliisin kanssa. Tunnin kuluttua palasi hän, pyyhkien kylmää hikeä otsastaan.
"Mitä minä jouduin näkemään ja kuulemaan!" Topias veti hiuksiset kellonperät taskustaan pöydälle. "Siinä on kaikki mitä sain takaisin, nekin menivät poikki, mutta sainpa kun sainkin ne pois paholaisen luolasta, parhaat toki sain pois. Minua oikeen viluttaa…"
"Nuo vitjat ovat Helan tekemät. Täällä on kuumaa kahvia. Hanna keitti tällä ajalla. Juo, että lämpenet", pyysi Simo.
"Vai ovat ne Helan tekemät." Johanna otti vitjat käteen. "Minä jatkan ne, niin hyvin kuin vaan taidan."
Juotua kahvia kertoi Topias:
"Tiellä jo poliisi ilmoitti minulle, että se mies, se kiviensärkijä on tuonoin astunut vankilan portista ulos. Silloin minä jo pelkäsin jatkaa matkaani, mutta menin yhtä kaikki. Ja me tulimme suureen kivirakennukseen. Mustia miehiä, mustia naisia tuli vastaamme joka sopessa, joka nurkassa. Kaikki he kävelivät horjuen, kaikilla heillä oli pistävä katsanto, kaikki he haisivat paloviinalta. Käännytään pois, sanoin minä poliisille, sillä minua pelottaa tämä talo ja tämän talon ihmiset. Täällähän on erillaista kuin.. Mies ei saa koskaan pelätä, vastasi poliisi; käykää kanssani vaan… Me nousimme rappuja ylös aina kolmanteen kerrokseen. Sitte pysähdyimme ja poliisi rupesi jyskyttämään nyrkillä oveen. Ryskytykseen vastattiin kiroomalla, vinkumalla. Poliisi löi yhä kovemmin, uhaten särkeä sapelilla lukon, joll'ei paikalla avattaisi. Vanha akka, jolla oli silmät kuin koiralla, avasi kiroten oven eteemme. Tulkaa pois Herran tähden, sanoin minä poliisille, mutta hän tuuppasi minut edellään huoneesen. Kaksi miestä makasi lattialla, kiviensärkijä ja hänen kierosilmäinen kumppaninsa. Turkkia, saappaita ja kelloa ei siellä ollut missään; siellä oli vaan viinaa, viinaa ja tunkiota ylt'yleensä. Koiransilmäinen akka kiroili ja haukkui meitä. Hän käski meitä tappamaan itsensä, paistamaan hänet elävältä. Oi, voi, hän käski meidät syömään silmät hänen päästään. Poliisi tarkasti huoneen. Hän nosti yhtä likaista ryysyä, laski toista ja helisti kolmatta, kakluunin tuhvasta löysi hän kellon; hän näytti sitä minulle. Ei se ole minun kelloni, sanoin minä, minun kelloni oli umpikuorinen ankkuri. Sitte minä katsoin taakseni. Mustia ihmisiä oli tullut tungokseen asti avoimen oven eteen. Tulkaa pois, tulkaa Herran nimen tähden pois täältä, sanoin minä poliisille ja törmäysin samassa mustaan joukkoon. Kauhean pitkä mies sattui eteeni. Miehellä oli silmät, odottakaas, akalla oli silmät kuin koiralla, niin jo muistan, miehellä oli pikkaiset, naskalimaiset silmät, semmoiset kuin tiikerilläkin. Ja hänellä oli nuo vitjat kaulassa. Tuolla on minun kelloni, sanoin minä ja tartuin vitjoihin. Linkkuveitsi, tavallinen kääntöpää, tuli liivinlakkarista eli mistä lie tullutkaan ulos. Mies pihahti ja iski kyntensä rintoihini. Mutta minä räimäsin hänet toisella kädelläni aina kolmannen oven alle yhteen mykkärään, toiseen käteeni jäivät vitjat. Ja sitte minä lähdin. Minä tulin kuin Jumalan tuuli, aina kahdella hypyllä raput. Taakseni en katsonut ennenkuin kadulla, En minä osaa sitä puhua, mutta semmoista en minä ole nähnyt maailman päivinä."
Korvat hörpässä oli Simo kuunnellut Topiaan kertomusta.
"Nyt kirjoitat kotiisi," sanoi hän, nauraen että oli tukehtua, "ja mainitset kirjeessä kaiken tuon. Olen varma, että Helka heti pyörtyy ja Martta ja Tapani sairastuvat keltatautiin. Parannuttuaan tulee Tapani tänne kaupunkiin, vankkureilla ja luokkavaljailla viemään kotiin sinua, laps'kulta!"
"Älä nyt ijäksi." Johanna taas kielsi, töin tuskin voiden itsekään hillitä nauruaan.
Isännän kellossakin oli sama ääni. Huolimatta Topiaan vakavuudesta nauroi hän:
"Helpolla siitä asiasta löytää hyvänkin puolen. Mies oli kaikissa tapauksissa tunnokas, armelias mies. Olisi hänen sopinut ajaa hevosella tuohon oven eteen ja kauppias olisi kiltisti nostanut rekeen kahvia, nisujauhoja, sokeria… Epäilemättä!"
"Kuinka teissä on miehiä ilvehtimään." Johanna oli pannut vitjat kaulaansa ja tuli ihan Topiaan lähelle. "Mene saattamaan Simoa ja ostakaa sitte yhdessä sinulle uusi kello. Minä olen niinkauan puodissa."
Ottaessaan rahaa lompakkoon, päivitteli Topias:
"Ei se kipeä, mutta se häpeä. En pitänytkään silmiäni auki, vaikka
Tapani niin moneen kertaan varoitti ja takoi päähäni:
"Tule jo, jok'ei katso silmillään, katsokoon kukkarollaan."
Illalla tuli poliisi puotiin, kirjoitti kellon numeron muistikirjaansa, kyseli saappaiden ja turkkien tuntomerkit. Toruttuaan kauppiasta aika lailla siitä ett'ei tämä heti ilmoittanut asiasta poliisille, meni hän pois, päätellen mennessään:
"Veitikas! Mitä otti ja teki! Mutta sitte minä olenkin Matti, jos en ennemmin tai myöhemmin tuo niitä käteenne. Vanha veitikas! Sitte syö kissa kauroja, jos en tuo. Voi…!"
Vasta nyt selvisi Topiaalle kiviensärkijän viisas kavaluus. Markan terävät hampaat ja kahdenmarkan lovi eivät myöskään olleet sattumia. Rahat olivatkin samat. Myöntää täytyy, että mies oli viisas ja kavala, mutta kaikessa viisaudessaan ja kavaluudessaan tuhma, sangen tuhma…
Onnistuukohan poliisi käsittämään ne? Tuskin. Simolla lienee oikein. Hyvää huomenta niille saa sanoa, niin turkille ja saappaille kuin kellollekin.
Pitikö asia salata kotiväeltä? Ei. Ilmi se kerran kuitenkin tulee.
Topias haki puodista paperia ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Helalle. Kirjoitettuaan kaupastaan kuinka se yhä paremmin alkaa kannattamaan, ilmoitti hän myöskin saaneensa jo maksaa ensimmäiset oppirahat, kuin lainasi epärehelliselle ihmiselle kellonsa, vaatteita ja pienen summan rahaa.
VIII.
Talvi oli mennyt ja päivät olivat jo keväisiä.
Tähän asti ei Topias ollut tuntenut ikävää nimeksikään. Tointa ja työtä oli hänellä puuttumatta. Varhaisina aamuhetkinä lueskeli hän kirjoja, joita Johanna hänen luokseen toi, päivillä oli hän kauppiaana puodissa, emäntänä ja piikana kotonaan. Mielensä oli pysynyt kiinnitettynä aineellisuuteen, käytännöllisyyteen. Pääkirjan numeroilla oli ihmeellinen lumousvoima silmiin, mieleen.
Mutta kevät teki muutoksen. Päivät, jotka olivat ennen joutuneet iltaan pian kuin puro putouksessa, alkoivat tuntumaan pitkiltä ja pääkirjan numerot menettivät ihmeellisen lumousvoimansa. Ajatukset katkoivat aineellisuuden kahleet ja puodilla, kaupanteolla ei ollutkaan enään suurta arvoa. Topias koetti ajatuksiaan vangita, mutta ei voinut. Jos niitä toiselta viereltä solmesi pääkirjaan, niin toiselta jo mennä viuhkittivat järvelle, kummipojan kehdon viereen ja Helan kamariin. Monta puuta, monta kiveä, monta mätästä, joiden olemassa oloa ei hän ennen ollut huomannutkaan, keksivät ajatukset istumasijoiksi itselleen, levähdyspaikoiksi lennolleen.
Kevätpäivä oli illassa, aurinko alenemaisillaan.
Luettuaan rahat, päivän sisääntulot, otti Topias pääkirjan tiskille, kirjoitti numerot kirjaan. Kauppa oli käynyt vilkkaasti kaiken päivää, tuskin puolta tuntia oli puoti ollut tyhjänä. Kuka jätti markan, kuka kaksi ja niin korkeni summa yli yhdeksänkymmenen!
Tukkukauppias ja Simo olivat kehoittaneet häntä laajentamaan liikkeensä ja muuttamaan keskikaupunkiin. Mutta Johanna oli kieltänyt kovasti ja samassa saarnannut tyytyväisyydestä ja ahneudesta. Mitäpä jos ei huolisikaan Johannan kielloista? Mitäpä jos laajentaisi liikkeensä ja muuttaisi valtakaupunkiin…? Pääkirjan numerot muuttuivat; yhdeksänkymmentä markkaa suureni yhdeksäksisadaksi markaksi!
Vieterikello oli vaiti; aurinko paistoi huoneesen oven pienistä ruuduista. Nojaten kyynäspäillään tiskiin katseli Topias yhä kirjaan. Hänen huulensa menivät hymyyn, sillä kopeat numerot samenivat, himmenivät ja niitten sijassa näkyi pitkäripsiset silmät!
"Vielä ei ole päivä lopussa, vielä voisi yksi ja toinen käydä kaupoilla, mutta minun mieleni on sairas ja ruumiini veltto. Kyntäminen tai halkojenhakkaaminen olisi minulle nyt hyvin terveellistä."
Topias korjasi kirjan ja rahat, pani oven salpaan ja meni ulos. Lumi oli roskana ja räystäiltä lorisi vesi. Meren valkoiseen vaippaan oli aurinko hioittanut sinisiä pilkkuja. Tuulikin oli pehmeätä, tuoreelta ja makealta tuntui huulissa. Valtakaupungissa se ei olekaan semmoista; siellä on tuulessa asfaltin hajuakin… Mutta täällä, Kalastajakadulla, se on puhdasta, etenkin kuin tuulee tuolta mereltä, kuten nytkin. Ja meri, sehän on kuin Korsijärvi. Kenties jo tulevalla viikolla sulaa järvi ojan suusta, Tapani vie siihen rysiä ja niitä käy kokemassa tietenkin Helka!
Taas näki Topias tuliset silmät pitkine ripsine.
"Minä menen Johannan luo, ehkä ikäväni sitten…"
Johanna tuli häntä ovessa vastaan, ilon, onnen taivas silmissä.
"Hyvä että tulit, aioinkin juuri tulla…"
"Minua vaivaa koti-ikävä. Ikävöin järveä, poikaa…"
"Laps'kulta!"
"Jos menisin viikoksi, kahdeksi kotiin."
"Laps'kulta!"
"Ei minun pääni yhtään kiellä, vaikka lähden huomenna."
"Laps'kulta!"
"Nähtyäni järven, pojan ja … pitkän matkan."
"Kirjoita Tapani tulemaan vankkureilla ja luokkavaljailla."
"Naura vaan, parempi katsoa nauravan suuhun kuin… Sinulla on silkkiliina päässäsi, minne…?"
"Mennään Simoa vastaan."
"Näin aikaiseen!"
"Tänään hän tulee aikaisemmin. Eikö hän ole puhunut sinulle…"
"Ei Simo enää kykene mitään järjellistä puhumaan. Hän on niin onnellinen."
"Onko hän niin onnellinen?" Johannan haaveellisissa silmissä oli verraton riemu. Hän tarttui Topiasta paksuun peukaloon kiinni. "Onko hän niin onnellinen? Sano!"
"On, on. Onnellinen on sulhasesi."
"Huomenna on kihlajaisemme."
"Tule sitte, kultanen!"
He kävelivät puolittain kiirehtimättä. Topias lupasi kirjoittaa
Helalle, että jättää kaupunkiintulonsa tuonnemmaksi, häiksi. Tapani ja
Perttu voivat tulla maata myöten, Helka ja Topi junassa, päivää,
kahtakin ennen. Jakaisi vaan odottaa…
"Kuukauden. Simo tietää jo mitä rengin leipä maistaa. En minä anna hänen olla kauemmin kenenkään käskettävänä." Johanna tuli lähemmäksi, loi kauniit silmänsä Topiaasen ja likisti paksua peukaloa. "Sinä sanoit hänen olevan niin onnellisen. Älä lue sitä minulle viaksi" — ääni muuttui hiljaiseksi — "mutta minä olen ylpeä hänestä … ja sinusta! Oi, minä olen ylpeä kaikista teistä, joiden seurassa hän on kasvanut. Tiedätkö, toisinaan on Simo juuri niinkuin sinä."
"Kaikki me olemme ylpeitä Simostakin. Marttakin sanoi jouluna…"
Topias keskeytti lauseensa ja hiljensi äkkiä askeleitansa. Heidän kohdallaan kadun toisella puolella, oli kolme pientä poikaa kuumassa käsikähmäkässä keskenään. Kaksi isompaa näkyivät olevan liitossa, joten pienin taisteli ylivoimaa vastaan. Pieni urho, joka torjui lyöntejä ja antoi lyöntejä, oli Josu. Päättäen sanoista, joita kahakassa vaihdettiin yhtä tiheään kuin iskujakin, oli riidanaiheena joku löytö, josta liittoutuneetkin vaativat osaa. Topias kiirehti apuun ja kehoitti poikia:
"Sopikaa riitanne."
Ahdistajat tekivät aselevon ja suurempi alkoi selvittämään riidan syytä. He olivat nähneet lakritsipyssyn kadulla ja lähteneet yhtä haavaa kaapaisemaan sitä, mutta Josu oli vikkelin ja ennätti ennen.
"Vaikka on pienin."
Mitäpä tuo pienuuteen kuului? Vaikka onkin pienin niin on semmoinen jehu! Tahtoo nytkin pitää yksin kaikki, vaikka jakaminen olisi vaan oikeus ja kohtuus, koska se kaikin nähtiin.
"Kuinka te sen kaikin näitte?" virkkoi Josu, sovittaen itseään parempaan puolustusasentoon; "edellänihän te kävitte."
Topias uskoi jo totuuden olevan Josun puolella, mutta toinen velikulta tokasi:
"Jos me edellä olisimme olleet, kuinka me sitte olisimme nähneetkään?"
"Että löysit…"
"Kun olin niin hullu, että sanoin."
"Sama mieskin; sinä nyt olisitkin…"
"Sama jehukin; sinä nyt vaan…"
Huomattuaan asian haarat ristiriitaisiksi, rupesi Topias rauhanvälittäjäksi. Hän sanoi osaa vaativille.
"Tyydyttekö siihen, että minä annan teille kummallekin viisi penniä ja te sitte puolestanne annatte Josun pitää löytönsä?"
"Tyydymme; tuohipäitähän olisimme, joll'emme…"
"Oikeita nautoja olisimme…"
Topias antoi rahan kummallekin pojalle ja kysyi samassa:
"Ja oletteko nyt sopumiehiä?"
"Olemme. Hyvä Jussi minä olenkin!"
"Enkä minäkään ole mikään paha Paavo!"
"Uskon minäkin sen. Lakritsi vaan on ylen makeata ja… Tule Josu huomenna käymään minun puodissani Kalastajakadulla. Minulla on asiata sinulle. Tule siihen puotiin, jonka päädyssä on tuuliviiri."
Kertoen Johannalle syksyistä kohtaustaan Josun kanssa, jatkoivat he taaskin matkaansa kiirehtämättä, mutta Simo ehti jo hyvän matkan heitä vastaan. Topias tervehti häntä suorin sanoin ja runolla:
"Sinäpä ehdit häistä läksiäisiin… Sulhanen suuressa onnessa, etsivi, rientävi, löytävi…"
Simo siitä nauramaan:
"Luetko arkkiveisuja, vai osaatko omasta päästäsi. Hitoissa! Ei täällä muut kauppiaat ainakaan runohengestä rikkaita ole."
Topias aikoi vielä jatkaa Maan kyyhkysestä ja öljypuun lehdestä niinkuin sulhasen ja morsiamen vertauskuvista, mutta ei voinut naurusta hänkään.
"Hupeloita me ihan olemme", Johanna koetti hillitä nauruaan. "Ei olisi liikaa, vaikka ihmiset osoittelisivat sormillaan meitä."
"Sano, että olemme hupsuja ja sano että osoittelevat varpaillaan meitä, en minä välitä rahtuakaan. Miksi en nyt saisi nauraa ja olla iloinen? Huomenna on minulla vapaapäivä, kentiesi ensimmäinen vapaapäivä ijässäni. En ole herrastanut, en ole vetelehtinyt päivääkään, niin pitkälle kuin itse muistan taakse päin vuosiani. Onko liikaa, jos nyt olen hupsu? Lue, Topi, veisujasi, olkoot sitte arkista tai omasta päästäsi." Simo otti käsivarrelleen Johannan, huolimatta kadullakulkijain uteliaista silmäyksistä.
Aamulla tuli Josu puotiin. Topias ja Simo tutkivat hänen tietojaan. Poika osasi kirjoittaa ja laskea lukua kuin kruununsihteeri. Kun hän oli suorittanut kymmenmurto-esimerkin, kysyi Topias:
"Oletko käynyt koulua?"
"Kävin minä kansakoulua…"
"Kauankin?"
"Yhden päivän, tuntia vailla sekin."
"Kuinka sanoit? Yhdenkö päivän vaan?"
"Minä en tykännyt koulusta eikä koulussa tykätty minusta, ei alussakaan. Siellä tuli heti riitoja ja sekaannuksia, tuli jos jotakin."
"Kuinka sinä sitte osaat…"
"Minä opin kotoolla sen minkä Maiju oppi koulussa, laskennossa menin hänen edelleenkin."
"Onko Maiju vielä koulussa?"
"Ei, hänen täytyi mennä palvelemaan kuin äiti kuoli… Maiju oli jo viimeisellä luokalla."
Josu tuli perin toiseksi mieheksi puhuessaan Maijusta. Ilveellinen puhetapa muuttui tunteelliseksi, puoli kesyttömille kasvoille ilmaantui lapsellisen hellyyden värähdyksiä.
"Ja Maiju on sinun kultamurusesi." Topias tarttui takintapaisen vaatteen kaulukseen. "Kuka on isäsi?"
Josun sydän meni syrjälleen, silmät katsoivat alas lattiaan ja siitä oveen. Takintapainen vaatteen kaulus oli vähällä jäädä pitelijän käteen.
"Minne sinulla on niin kiire? Mitä tuolla ulkoolla teet?"
"Mitä milloinkin, kuta kulloinkin. Enimmäkseen olen vapaana miehenä."
"Seiso nyt siinä."
Topias ja Simo poistuivat toiseen huoneesen. Molemmat olivat mieltyneet poikaan. Poika oli katsonut karttamatta, silmät olivat viisaan näköiset. Mitä hänellä oli pahoja tapoja, ne olivat päällä, näkyvissä. Harjailee vaan, niin tulee hyväkin…
"Ja tuo puolivilli näkö katoaa saippualla, vedellä ja ravitsevalla ruo'alla. Ota Josu puotipojaksesi, mutta kamita se kruununsihteeri, niin ett'ei katso taakseen koko Kalastajakadulla."
"Älä veikkonen syyttä suotta…"
"Jonkin kolttosen hänkin sinulle tekee, kuten…"
Kello samassa kilahti ja Topiaan oli meneminen puotiin.
Josun kohtalo oli nyt päätetty. Topias käytti häntä suutarin ja räätälin luona, osti pienen sängyn, pöydän ja tuoleja varastohuoneesen. Johanna toi pöydälle kukkia, satukirjoja, Simo kuvia, leikkikaluja.
Ja Topiaan koti-ikävä meni sitä tietä, sillä Josusta sai hän ilon ja surua, vieläpä runsaasti molempia. Vapaan katuelämän vapaista sukkeluuksista ja nokkaviisauksista ei poika heltinytkään niin vähällä harjaamisella kuin luultiin. Maata selkimäseljällään tiskillä ja siinä maatessa syljeskellä kattoon oli yksi hänen mielitehtäviään. Joskus ehätti Topias puotipoikansa pitämässä leikkiharjoituksia sillien kanssa. Sillit olivat asetetut tiskille riveihin, pintooneihin, kullakin neljä tikkua jalkoina ja nuppineula ratsastajana. Ilveileminen oli Josun heikoimpia puolia. Jos ei ostaja ollut ikäihminen tai muuten erin vakava ulkomuodolleen ja jos Josu sai vapaasti menetellä niin luki hän kauppojenalkajaiseksi "hospodipomiloon" asianomaisine sormiliikkeine, kauppojentekijäiseksi näytti hän mielellään jonkun sirkuskonstin, joko sitte nostamalla molemmat jalat niskan taakse tai, katsojan suureksi hämmästykseksi, puhaltamalla kymmenpennisen kämmeneltään näkymättömiin.
Vaarallisimmiksi pahennuksiksi tulivat entiset kumppanit, vapaat miehet. Kalastajakatu näkyi äkkiä tulleen katupoikien luvatuksi maaksi. Topias Yli-Tuomon puodin lähellä niitä oli aina, aamua varhain, iltaa hiljaan. Siinä he söivät, siinä he joivat, siinä oli heidän hyvä olla. Puotiin puhuttiin viheltämällä, yskähtelemällä, viittoilemalla. ainoastaan rohkeimmat uskalsivat tulla sisään tervehtimään Josua, onnenpoikaa. Vainu oli heillä ihmeen tarkka, mutta sattui sentäänkin, että se petti ja kauppias olikin itse puodissa. Mutta rohkealla olikin sillä kerralla asiaa, hän kaupitsi kissankultaa ja harakankiviä.
Josukin oli monenmuotoisissa asioimisissa heidän kanssaan. Yhdelle oli hän velkaa korvatillikan, toiselle nyrkkilyönnin, kolmannelle molemmat, hypätä ulos kadulle ja maksaa velkansa korkojen kanssa oli minuutin työ.
Topias oli avutoin, hän torui Josua, käski isällisin sanoin poikia asettamaan leirinsä muuanne, turhaan molemmat. Pojat olivat paatuneita velikultia ja Josu ei voinut luonnolleen niin mitään.
Mutta Simo keksi keinon. Hän toi Aleksein puodista pitkän rottingin, piti sillä erään kerran havaannollisen näyteluennon, mitenkä menetellä poikien kanssa. Se vaikutti silmin nähtävästi. Josun entiset kumppanit ihan kiersivät Yli-Tuomon puotia.
Helalta tuli kirje, vastaus hääkutsuun. Johanna näki posteljoonin poikkeavan puotiin ja hän tuli kuulemaan, lukemaan kirjettä. Topias oli nyrpeällä mielellä, sillä hän juuri pääsi pauhaamasta Josua.
"Mitä poika on tänään taas tehnyt?"
"Mitäkö tehnyt? Muistakoon joku toinen hänen työnsä, mutta en minä. Ensimmäiselle ostajalle saarnasi hän pitkän saarnan Pukkilan pappilan apupapin papupadasta, toiselle kasvatti hän kuusta sokuritopan huipulla, kolmannelle näytti hän pitkää kynttään, joita ei ole leikannut puoleen ajastaikaan. Kynsi on kuulumaton taikakalu. Sillä katoaa naarannappi, se tietää säät, tuulet, ostajan rahavarat eli toisin sanoen: maailmassa ei tapahdu mitään, joka ei jo seisoisi kirjoitettuna hänen kynnessään. Päivää ennen toista vedenpaisumusta putoaa se itsekseen pois, ken sen ennen leikkaa, sarvinaudaksi paikalla muuttuu. Neljännen ostajan kanssa meni hän ulos kadulle, heitti itseään kiekkona, niin että tukka pöllyi. Ei siinä vielä läheskään kaikki tämänpäiväiset vehkeet."
"Mainio poika!"
"Ja mikä minua enin harmittaa on se, ett'en saa olluksi kova sille peijoonalle, en voi täydestä sydämmestäni sanoa ainoatakaan ankaraa sanaa. Ei minusta olekaan hänen kasvattajakseen."
"Ohoi! Älä nyt niin korkealle kiipee. Näethän pojan silmistäkin jo, että siellä sisässä on hyvää. Pahat tapansa ovat katupojan pahoiksi tavoiksi pikemmin hyveitä. Tottahan tervesieluinen poika osaa hauskaa pitää. Vai vaatisitko että hänen pitäisi istuman ja torkkuman? Ja sinä juuri olet omiasi hänen isännäkseen, hoitajakseen. Hyvyyttä, hellyyttä poika raukka tarvitseekin, sillä kovuus, ankaruus turmelisi kaikki. Vähennä vaatimuksiasi nyt alusta ja muista, että hän on ollut vapaa mies. Korota sitte vähä vähältä, ett'ei huomaakaan muutosta."
"Taidat olla oikeassa, ja oletkin."
"Lue jo kirje, olen utelias nyt kuten…"
Arastellen, ikäänkuin varoen, ett'ei vaan rikkoisi kirjaintakaan, avasi
Topias kirjeen. Helka kirjoitti:
"Minä ja yks' nuori mies tulemme Simon häihin tulisella hevosella, rautaisilla rattailla. Simon äiti ei uskalla tulla meidän matkaamme, vaan hän ja Tapani tulevat hummalla. Martta jää kotiin Hannansa kanssa ja Perttu ei lupaa astua askeltakaan kenenkään kuolevaisen ilon tai surun tähden. Pelkään, että nuori mies jonka nenässä jo selvästi näkyy samanlainen pykäle kuin isänsäkin, ei enää tunnekaan setäänsä…"
"Onkohan se mahdollista?" kysyi Topias kesken lukemistaan.
"Se on nyt kuin kädessä", vastasi Johanna kiusalla. "Tietysti poika vierastaa sinua, huutaa ja kirkuu, jos yrität ottamaan syliisi."
"Huonot häät minulla sitte…"
"Lue nyt eteen päin, laps'kulta."
"Martta on terve ja Hannansa samoin", luki Topias edelleen. "Tapani on tullut entistä ylpeämmäksi. Minusta ja sinusta puhun hän niinkuin lapsista puhutaan. Jos väittelen hänen kanssaan, joka ei tapahdu harvoin, sanoo hän heti ylpeästi: Mikä sinä olet? Ei mikään muu kuin lapsi. Ja minkä muun luulet ison Topin olevan? Hän on lapsi niinkuin sinäkin. Ja lapset eivät tiedä ennenkuin tiellä käytetään. — Kevät on ollut kaunis, lumi ja jäät menivät kuin härmä. Tätä ktrjoittaissani on akkunani auki, oraspellot vihannoivat, käki kukkuu petäjikössä, leivo livertelee ylhäällä ilmassa, järven pinta vilmehtii. En osaa kirjottaa tähän mitä näen, mitä tunnen. Lähden nyt verkkoja kokoomaan järvelle. Metsän puille ja järven laineille laulan mitä sydämmessäni tunnen. — Nuori mies oli yötä kanssani ja hän nukkuu vielä. Päivällä piirustan tähän hänen kuvansa ynnä jonkun haarukan yhdistynein voimin. — Yks' tyttö hupakko oli mustasukkainen Johannalle, mutta älä sitä kenellekään sano, sillä salaisuuden tietää ainoastaan Helka."
"Pian he jo tulevat." Johanna otti kirjeen, ruveten lukemaan sitä itselleen uudestaan.
Simo oli Aleksein piharenkinä kihlausaikansakin. Topias ja Johanna tekivät joka ilta kävelymatkan häntä vastaan. Oli iloa, oli onnea.
Ikäväkseen huomasi Topias Josun tupakoivan. Huoneessa haisi aamusilla tupakilta ja rottingin pää oli musta. Topias seurasi Johannan neuvoa eikä ollut tietävinäänkään asiasta, antoi vaan huomionsa vanhettua, mutta ei unhottua.
"Poltatko sinä tupakkia?" kysyi hän sitte erään kerran päivällistä syödessään mutta niinkuin sivumennen ja niinkuin ei poika olisi ollut niitä miehiäkään.
"Poltan." Josu katsoi rohkeasti Topiasta silmiin.
"Minä ostin sinulle säästölaatikon ja panin sen pöydällesi. Milloin olet päivän polttamata pudotan siihen viisi penniä. Se tekee viikossa kolmekymmentä viisi penniä, paljonko vuodessa?"
"Kahdeksantoista markkaa ja kaksikymmentä penniä", vastasi Josu vikkelästi.
"Rahoilla voit ostaa kirjoja tai voit niillä käydä kouluakin, voit ottaa tunteja laskennossa ja kirjanpidossa. Nuorena on hyvä oppia."
Sen enempää ei asiasta sillä erällä puhuttu. Muutaman päivän kuluttua otti Topias laatikon käteensä: siellä kilahti, mutta ei muuta kuin yksi ainoa raha.
"Se on kallis raha." Topias asetti laatikon paikoilleen. "Ei kukaan voi arvata kuinka kallis raha se on."
Samana iltana tulivat he kävelyltään Topiaan luo teetä juomaan. Simo oli tottunut elämöimään pojan kanssa ja hän huusi:
"Josu hoi! Tule tänne, tule hätään."
Poika tuli; ovelle asti käveli hän jaloillaan, siinä muutti hän kädet jaloiksi, käyden niilläkin suoraan kuin seiväs.
"Katsos; minulla on tässä uudenaikuisia paperosseja. Näiden päässä on tulivehkeetkin. Katsos, minä raapaisen vaan, noin … ja nyt se palaa, nyt siitä tulee savut. Veisaatko taas sen vuorolaulun: 'Onko Keiturilta ketään kirkoss?' niin saat itse raapaistakin sen palamaan."
Josun silmät kiilsivät; hän putisi, tutisi, niin teki mieli.
"No saat kaksi. Tiedätkö, näissä on yhdeksän makua: karamellin, neilikan, piparikakun, punajuurikkaan… Manna ei ole näiden rinnalla…"
"Minä en enää polta tupakkia; minä ostan kirjoja ja käyn koulua." Josu heitti itsensä seisoaltaan ovensuuhun kolmella ympäriheitolla taaksepäin, jäi joka kerralla jaloilleen ja meni ovesta ulos.
"Hauska kapine, tuo poika."
"On se. Ei sen kanssa ikävä tule; sillä on yhdeksin kopekit."
Ensimmäisten ulkomaalaisten laivojen tullessa Helsingin rantaan tuli isännän veli. Johannan tyyneys ei kestänyt, kuin lyhyt mies, heiluvin askelin astui sisään erään pyhäpäivän ehtoolla.
"Setä, setä!" huudahti hän ja hyppäsi merimiehelle kaulaan. "Viimeinkin tulit."
Merimiehen rohkeat silmät kostuivat, kiinteät lihakset auringon polttamissa kasvoissa värähtivät.
"Semmoinen olet, jommoiseksi olen sinut ajatellut, Johanna!"
Mutta rauhallisena, tyynenä kävi perhoispariskunta kaivattua vierasta vastaan ja vei Simon eteen.
"Meillä on nyt kaksi lasta."
"Ja yhtä rakkaita ovat molemmat."
Merimies laski aarteensa Simon syliin.
"Teidänkin minä tunne", sanoi hän Topiaalle, "sillä Johanna on viimeisissä kirjeissään aina puhunut teistä, koska olette sulhasensa lapsuustuttava. Tuo pieni mies…"
"On minun puotipoikani, Josu nimeltään."
"Sinä Josu soisit varmaankin minun nyt heti alottavan puhelemaan englantilaisten nyrkkitaisteluista ja kuuman Indian suurista kaupungeista, mutta tänä iltana en minä vielä niihin ehdi, minulla on lähempänä sydäntäni muita kerrottavia. Odota kiltisti toiseen kertaan…"
Myöhäiseen iltaan kertoili merimies, mitä hänellä oli lähinnä sydäntä. Kertomus siirtyi ajassa taaksepäin kaksikymmentä vuotta, paikasta kauas Pohjanmaalle. Silloinkin oli kevät ja pyhäpäivä, kuten nytkin. Matalassa, turvekattoisessa majassa vietettiin häitä. Hääväkeä oli kolme henkeä, morsian, sulhanen ja kertoja. Viulua ja seppelettäkään ei ollut, mutta oli uskoa ja rakkautta. Ainoastaan hän ja sulhanen muistavat miten oli kaunis turvekattoisen mökin morsian. Hääilta oli tienhaarana kahdelle veljelle. Kaksikymmentä vuotta on kumpikin veli kulkenut tietänsä…
Ja sitten tuli Helka nuoren miehen kanssa. Johanna, Topias ja Simo olivat häntä asemalla vastaanottamassa. Topiaalta ratkesi tilaisuudessa kaikki malttinsa rikki. Hän teki sata tarpeetonta käännöstä, pyörähdystä Helan ja pojan ympärillä, käveli milloin oikealla, milloin vasemmalla puolella heitä, puhui ajatuksia, joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, nauroi ja ihmetteli, vaikk'ei mitään naurettavaa ja ihmeteltävää ollut. Vasta väkevimmän puuskauksen ohi mentyä muisti hän ottaa Helalta pojan syliinsä. Poika paukahtikin itkemään.
"Härkä laulakoon ja karhu tanssikoon! Katso kuinka koira karjaan menee, lirkun lirkun kotiin tulee. Kissa vieköön! Täss' on kello, kaunis katsella."
Topias veti kellon lakkaristaan, sommitteli sanojaan kaiken kauneiksi. Ja poika tyyntyi, suu meni sokeriseksi ja käsi kiertyi Topiaan kaulalle.
"Setä!"
"Kenen poika?"
"Tädin."
Kotoolla sai Topias Josusta apulaisen ja Topi oli ilonpäivissä heidän käsissään. Puskettiin härkää, hypeltiin harakkaa, pidettiin piilosta. Josu kasteli kielellään karamellia, pisteli niitä pojan kasvot täyteen. Otti sitte revolverin, tähtäsi sillä pojan nenänpäähän. Helka kaljahti, lipsahdus kuului ja paperossi lensi luotina ulos. Aseella, jonka oli saanut Simolta, oli hän jo monta aikaa pelättänyt. Poika, ollen muutenkin matkasta väsynyt, nukkui kesken aikoja iloonsa. — —
Häävieraiden joukossa oli myöskin kauppias Aleksei rouvineen. Viimemainitulla oli alhainen käytöstapa ja lempeät silmät. Suositellen Topia itseensä istui hän Tapanin ja Simon äidin seurassa, puheli asiantuntevan tarkkuudella maanviljelyksestä, karjan- ja taloudenhoidosta. Josu, silmät kiiluvina kärkkyi siinä neljäntenä. Lempeä ja ihmisystävällinen rouva voitti pojan suosion; Topi istui hänen syliinsä, piteli sormuksia, kelloa.
"Minulla on tätikin; onko sinullakin?"
Tapani häpesi, kuin sinutteli rouvaa. Hän kompastellen torui:
"Poika sinä, johan sinä…"
"Kuka sinun tätisi on?"
"Helka. Äidillä on jo sormus ja tädillä on kello."
Mutta Josu ei ollutkaan keinoja vailla.
"Mennään kuvia katsomaan Topi", sanoi hän vilkkaasti, "siellä on hevonenkin, pieni liinaharja."
Hevonen voitti; kello ja sormus menettivät arvonsa. Topi kurotti käsiään Josulle.
"Menkää nyt", myönsi Tapani, "mutta tulkaa sitte tänne jälleen."
Harvat, valitut henkilöt olivat ne, joiden kanssa kauppias Aleksei suvaitsi puhua sanan, kaksi. Huomattavassa määrässä tyytymättömän näköisenä istui hän kamarissa albumia selaillen, omia sikarejaan polttaen. Työmiehiä ja talonpoikia, karkeita ja ruskeita kasvoja näki joka puolella, minne vaan silmänsä kääntikin.
"Joka kestäisi tätä tunnin, kaksi."
Mitäpä siitä, vaikka hän itse oli kansan alimmista kerroksista, koska oli sivistynyt ja rikastunut. Hän taisi useampia eläviä kieliä ja oli kuulu kavaljeeri. Hänen rikas, karjalainen luonteensa hurmasi häneen hienotkin seuraihmiset…
Josu tuli Helan ja pojan kanssa kamariin kuvatauluja katselemaan.
Aleksei istui selin heihin.
"Katsos hepoa!" Josu hirnasi ja Topi häntä matki moneen kertaan.
Aleksei istui yhä selin heihin.
"Tulkaa tännemmäksi; täällä on kaunis kuva." Helka vei Josun ja Topin toisen taulun eteen. Siinä oli puutarha, lintu oksalla, poika ja tyttö pisteaidan ulkopuolella. Omenapuita ja viinamarja-pensaita kypsin hedelmin oli puutarhassa. "Sano Josu, miksikä poika ja tyttö ovat seisahtuneet tuohon puutarhan lähelle. Mitä he siinä tekevät?"
Hopean heleä ääni herätti Aleksein; hän kääntyi kuvatauluun päin.
"He katselevat noita omenia ja viinimarjoja", vastasi Josu, "harmittelevat mielessään, ettei pisteaita ole harvempi ja matalampi."
"Sinä vekkuli! Haha-ha!"
Aleksei laski albumin kädestään pöydälle ja katsoi Helkaa.
"Sinä vekkuli! Etkö näekään sulosuuta laulajaa, jota poika ja tyttö ovat seisahtuneet kuulemaan. Sinä vekkuli!"
"Maalaistyttö tuo on, hopeaääninen kaunotar, pitkin silmäripsin, tummine kasvoine? On, on. Lyhyet helmatkin sen todistavat…"
Aleksei nousi ylös ja läheni heitä. Kysymys katsoi raukeilta kasvoilta ja liehakoitseva miellyttäväisyys karkoitti varjon korkealta otsalta. Kasvojen veltot piirteet elostuivat, kiihoittuivat; kiihko näkyi silmienkin valossa. Hän rupesi puhumaan Helalle metisiä sanoja ja kukitettuja lauseita, niinkuin olisi ollut edessään vaan mainittu kaunotar.
Muutamalla ihmisellä on selittämätön viehätysvoima. Kaikki heidän puheensa ja liikkeensäkin ovat viehättäviä. Viehättäväisyys on luontaisena sädekehänä heidän olennossaan. Luonnottomassakin, äkkiarvaamattomassakin asemassa, johon sattuma tai kohtalo viskaa hänen, osaa hän viehättää. Helka ei ollut seurustellut koskaan hienommissa piireissä, mutta kuitenkin osasi hän käyttää itsensä tekemättä virhettä kauneus- ja hienoussääntöjä vastaan ja näyttämättä typerältä maalaistytöltä. Väliin oli asia, josta puhuttiin, hänelle kokonaan hämärä, väliin oli ihailijan sana kaksikielinen, tuhatmielinen, vaan silloin salainen viehätysvoima ja vaistomainen kauneudentunto tulivatkin avukseen ja hän lausui sukkelaan sanan, teräksisen ajatuksen hämärästä kohdasta. Juuri silloin kuin liehakoitsija odotti palkintoa medestänsä, kukistansa, juuri silloin osasi hän nauraa hopeisimman naurunsa…
Kauppias Aleksei juopui ensin Helasta.
Mikä ihmeellinen talonpoikaistyttö! Avoin kuin kirja, mutta kysymysmerkkejä siltäkin joka sivu täynnä, Suloutensa ei ole opittua, tavoiteltua, se on luonnollista, olennollista. Mutta ei hän sentäänkään ole tiedoton sen mahdista. Hän hurmaa ehdoin tahdoin. Ihmeellinen talonpoikaistyttö!
Aleksei oli pelännyt saavansa ikävää työkansan seurassa ja sentähden jo ennen häihin tuloaan sopinut rouvansa kanssa tunnista, jolloin kiittäisivät ja sanoisivat hyvästi. Uhraten kaikissa omat ilonsa tuli rouva kellonlyömällä Aleksein luo, valmiina lähtemään, jos pelätty ikävä vaivaisi tätä. Mutta Aleksein pelko olikin ollut ennakkoluuloa. Hänellä olikin hauskaa, hauskempata kuin missään tapauksessa olisi voinut toivoakaan. Täällä näki hän monesta ajasta alkuperäistä maakansaa ja tyyppejä…!
Rouva loi mieheensä kiitollisen katseen ja meni jälleen Tapanin seuraan. Tapanilla oli vetovoima, Topi. Rouvan omasta onnesta puuttui paras, hänellä kuin ei ollut yhtään lapsia.
Sitte Aleksei juopui viinistä.
Hornan taivas! Ihmeellinen maalaistyttö vältti häntä, mutta vältti tulisin silmin, kuten suuren maailman nainen, saadessaan kultakalan verkkoon. Ja mies, jonka seuraan hän pakenee, jolle puhuu, nauraa, on pulleaposkinen pökelö, maalaistonttu, härkimys! Tekisikö hän niin kietoakseen vaan lujemmaksi, sytyttääkseen vaan syvemmälle? Jumal'avita! Niin hän tekeekin. Ja kysymysmerkit selvenevät. Laske vaan verkkosi meteen, sytyttele vaan…
Mutta, kuka on tuo mies, joka katsoi häntä ja katsoi kuin kuolema, kaunokaisen nauraessa hänen iloöljyllä voidelluille sanoilleen. Häntä pelotti katse, jonka terävänaamainen ja rokonarpinen moukka häneen iski. Se piru on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, olkoon sitte keijukaisen suosikki, veli tai… Ykskaikki!
Viiniä, enemmän viiniä!
Tummanpunanen puku tuon vartalon ympärillä, ah! Muodinmukainen tanssijaispuku korsetin kanssa, rinta ja käsivarret paljaina, ah!
"Kerrankin sain saarretuksi teidät aitaukseen. Nyt ette pääse edes ettekä takaisin. Lupaatteko istua alallanne siinä istuimen vieressä, niin haen limonaatia."
"Erehdytte minun suhteeni…"
"Kuinka?" Aleksei vaaleni hiukan ja otsalle levisi varjo.
"En minä mihinkään karkaa, hahaa. Ei minua kukaan kaipaakaan."
Hän istui uutimen viereen, ojensihe vartalonsa ja löi etusormen päitä toisiinsa.
"Mikä hävyttömyys hienon pinnan sisässä! Kyllä minä limonaatin maksan, maksan siinä sivussa muutkin makeat. Hahahaa! Äskeinen silmänräpäys jo oli kylmää vettä, mutta nyt tulee vielä kylmempää… Jos minä tämän alotin, alotin sen tietämättäni, loppukoon jo…"
Voittaja palasi, kaksi lasia tarjottimella.
"Kas tässä; siinä on vähä viiniä seassa. Te nauroitte täällä; nauroittekohan vaan minua? kauniit naiset useinkin…"
"Minä nauran aina, milloin minun on vaan hauska."
"Onko teillä nyt hauska ollaksenne?"
Hän vastasi hopeanaurulla.
"Kauneuden malja! Rikkaus ja rakkaus on katoovaista, kauneus kestää kuolemaan asti. Te olette kaunis, olette liian kaunis kuolemaan, kuivamaan maalla. Tiedän minä mitä siellä on, tuhmia ihmisiä, lunta ja lokaa. Viekää kukka puutarhasta korpeen, ei se siellä kauankaan kukoista. Ei mikään hedelmä tuleennu.
"Raakako minä olenkin."
"Ajatelkaapa navetan sijaan muotimakasiinia, koruompelua tai…"
"Kyllä, (nyt minä maksan) mutta silloin minä ajattelen myöskin…
Sanonko minä mitä ajattelen?"
"Sanokaa."
"Minä ajattelen turhuuden ja himojen markkinoita."
"Nythän te olette kummallinen." Aleksei jo maistoi tappion esimakua; hän vaaleni enemmän kuin äsken.
"Ja te olette kunnoton! Hahaa. Teidän maljanne!"
Hän nousi äkkinäisellä liikkeellä ylös. Silmät iskivät tulta, haavoitetun sielun inho ja sääli, viha ja suru lähtivät silmistä luoteina.
Aleksei astui ehdottomasti askeleen taaksepäin. Nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Oliko se hopean heleä? Jos ihminen silloin nauraisi kuin sydäntä revitään rinnasta, niin juuri semmoiselta mahtaisi nauru kuulua.
Mutta hän kohotti olkapäitään ja oli samassa taas kuulu kavaljeeri.
"Perhanan hyvä, ettei ollut täällä ketään, jonka kanssa olisin voinut mennä vetoa lyömään. Olisin tuosta raakaleesta pannut yhden kivitaloni…"
Aleksei etsi rouvaansa. Oikein harmiksi pisti kuin löysi hänet kapeanaamaisen moukan seurassa, lapsi sylissä ja vanha ämmä vieressä!
"Tuolta noin tulee täti; tädillä on kello ja äidillä on sormus."
Helka ei ehtinyt kynnyksellekään kuin Aleksei jo rouvaneen meni ulos toisesta ovesta.
"Olisimme olleet kauemminkin", sanoi hän morsiusparia hyvästijättäissä, "mutta minun on oltava tullikamarissa puolen tunnin sisään."
Simo saattoi entiset haltijansa kuistille.
"Kiitän kunniasta, että…"
"Älä sano niin, älä hulluja… Olisimme olleet kauemminkin, mutta asiat vaativat…" Aleksei tarjosi käsivartensa rouvalle ja läksi.
Simon äidin oli pakosta jääminen Helan kanssa kaupunkiin pariksi päiväksi vielä häiden jälkeenkin, sillä salaliitto tehtiin ja Tapani lähti salaa maata myöten. Lähdöstä ei virkettu eukolle sanaakaan, oltiin vaan menevinään kaupungilla käymään. Kun hän huomasi sitte petoksen, niin siitäkös hänelle hätä käteen. Matkustaa vanhalla ijällään junassa, joka käy veden ja valkian voimalla! Onkos kuultukaan? Huimasi päätä jo. Paljas ajatuskin, entä sitte itse matka. Juna pihisee, puhisee ja lentää; se louskuttaa ja lentää. Mikä sen hillitsee, kuka sen hallitsee? Mikä siitä eteen tulee, mikä lopuksi lankee? Mikäs muu kuin tuomiopäivä!
Nuorten kesken oli ilo ja riemu ylimmillään aamusta iltaan.
"Nyt menette valokuvaamaan itsenne", vaatii Johanna Topiasta ja Helkaa, "ja maksatte minulle velkanne."
Topias otti pojan syliinsä ja sanoi Helalle:
"Mennään, ja yksillä oven aukasemisilla."
"Niin kolmisinko?"
"Niin kai. Topi sopii istumaan polvillesi ja minä seison takanasi, kuten Simokin seisoo tuossa kortissa Johannan takana."
"En minä anna sinun seisoa takanani, seiso yksin."
"Akkonesi", oli Simo valmis ivaamaan.
"Tuommoista puhetta", nauroi Johanna, "sanotaan neitojen kesken rukkasiksi."
"Sanottakoon vaikka töppösiksi, mutta nyt sinä lähdet," Topias vei
Helan kun höyhenen.
Kaksi päivää ei ole pitkä aika, varsinkaan riemun vuossa. Simon äiti luki matkustavaisten rukouksia maalla ja merellä, kävellessään iloisassa seurassa Kalastajakadulla asemalle. Siinä vasta tuli kovin eteen. Pelko vei vähät voimat, niin että Simon täytyi kantaa hänet vaunuun.
"Älkää pelätkö, mummokulta", lohdutti Johanna häntä. "Tässä menette, että hupsis vaan!"
Ero ei tullut heille kenellenkään karvaaksi, sillä Topiaan päähän läiskähti sukkela tuuma.
"Tänä vuonna on Juhannus torstaina", sanoi hän ja rinkuloitti sormellaan Helan olkapäähän niinkuin olisi kirjoittanut siihen sanansa. "Aattona tulen kotiin. Kahta päivää varten en viitsi kiirehtiä takaisin, vaan olen siellä maanantaihin asti. Muista sanoa Tapanille, että tulee asemalle ottamaan minun. Kuule Simo, mikä estää teitä…?"
"Ei mikään. Tuletko Johanna?"
"Tulen; ilolla tulen. Sinä Topi osasit vasta sanan sanoa."
"Tule nyt pieni mies sedän syliin, niin saat suukkoja. Kas noin, yks, kaks, kolme. Ja nyt antaa täti. Ota vaan, minä pidän kiinni. Kas noin, yks, kaks, kolme. Nyt saat sedältä vielä yhteen kertaan. Laske, laske vaan poika minulle… Kas noin, yks, kaks, kolme. Ihmeen makea suu sinulla olikin!"
Josun mieliin ei ollut aiottu huvimatka. Jota lähemmäksi Juhannus-aatto tuli, sitä väkäräisemmäksi ja koukkuisemmaksi näyttihe hän puheissaan, olennossaan. Lausuipa kerran Topiaallekin:
"Minä vilistän tieheni, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe, joll'ette siksi ajaksi palkkaa poliisia tuohon puodin eteen."
Topias oli hyvinkin ymmärtävinään mitä poika pelkäsi. Hän katsoi rottinkiin ja huomautti samassa:
"Onhan tuo tuossa; on pitkä ja vahva."
"Minä seitsemäntoista niistä, mutta…" Siihen selitys jäikin. Silmät katsoivat lattiaan, häpeän puna nousi poskille.
Topias silloin puhui puoleensa päin:
"Mitä niitä hopsotuksia sitte? Kuka nyt niin arkalasta on, ett'ei uskalla tämmöisenä valoisana vuodenaikana yksinkin asua talossa. Saavathan takaovet olla…"
"Niin mutta…"
Omaksi onnettomuudekseen lausui Josu nuo kaksi sanaa. Topias hänet pöngitti ylten ympäri.
"Tulisi Maiju ehkä äitisi kanssa, jos kehtaisi pyytää. Mutta kuka kehtaa? Sanoisi pian jänishousuksi ja katsoisi almanakasta syntymäpäivää, joka kohta yhdennentoista kerran…"
Ja Juhannus-aattona he menivät ilouhumussa ja jättivät Josun yksin kotiin.