Huoneen viehättävä kodikkuus, tuo hieno valkeus, joka somisti ikkunat, pukupöydän, sängyn ja tuolit, muistuttivat niin elävästi Signestä. Hän muisteli hänen vilpitöntä herttaisuuttaan, hänen hiljaista, maitovalkeata ääntänsä, hänen hienoa huomaavaisuuttansa, hänen lempeätä ystävällisyyttään. Kaiken tämän oli hän nyt karkoittanut luotansa; pian hänen tuli jättää tämä huone, niinkuin hänen kaiketi tuli jättää koko talokin. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmannesti ei enää maantieltä oteta, ja vaikka niin kävisikin, ei hän sitä haluaisi, sillä siitä tulisi vain samanlainen loppu. Kukaan ihminen ei voisi luottaa häneen; olipa syy mikä tahansa, hän tunsi vain että niin oli. Ei hän ollut askeltakaan edemmäksi päässyt; hän ei koskaan pääsisi askelta edemmäksi; sillä ilman ihmisten luottamusta ei tämä kävisi. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän heittelihe ja vääntelihe sielunsa tuskissa, kunnes uupui ja nukkui.
Heti muuttui unessa kaikki lumivalkeaksi, vähitellen samassa niin korkeaksi; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeata, ei koskaan nähnyt miljoonien tähtien niin kirkkaasti tuikkivan.
KYMMENES LUKU.
Vielä herätessäänkin oli hän noissa yli-ilmoissa; päivän ajatukset, jotka heti juolahtivat mieleen, pyrkivät perässä, mutta niitä pidätti ja kannatti ääni, joka täytti koko ilman — se oli kellojen soitto sunnuntaiaamuna. Peto hyppäsi vuoteeltaan ja puki yllensä, leikkeli itselleen vähän syötävää ruokakammiossa, varusti varrelleen lämpöiset päällysvaatteet ja riensi matkaan, — näin halukas ei hän ollut koskaan ennen ollut Jumalan sanaa kuulemaan! Kun hän tuli perille, oli jumalanpalvelus juuri alkanut ja ovi oli lukossa; ilma oli kylmä, sormia kinervöitsi, kun hän tarttui avaimeen avatakseen oven. Pappi oli paraikaa alttarilla, Petra odotti ovella, kunnes alttarimenot olivat päättyneet ja unilukkari tullut riisumaan messukasukan papin yltä, meni sitten kirkon halki niinkutsuttuun piispanpenkkiin, joka oli kuorissa uutimien verhossa. Papinväen varsinainen paikka oli parvella; mutta jos joku jostakin syystä halusi istua piilossa ja yksinänsä, niin meni hän piispanpenkkiin. Kun Petra tuli perille ja hiipi sisään, huomasi hän Signen jo istuvan penkin perimmäisessä sopessa. Hän astui askeleen taaksepäin, mutta juuri nyt kääntyi provasti mennäkseen alttarilta hänen ohitsensa sakastiin; Petra kiiruhti takaisin penkkiin ja istuutui niin syrjään kuin mahdollista; Signe oli laskenut hunnun silmilleen. Tämä Petran mieltä pahoitti. Hän katsahti seurakuntaa, joka istui ahdattuna korkeissa puupenkeissä, miehet oikealla, naiset vasemmalla kädellä; heidän henkensä leijaili sumupilvenä heidän päällänsä, ikkunoissa oli tuumanpaksulta jäätä, kömpelösti leikatut puukuvat, pitkäveteinen, raskas laulu, yhteen sullotut ihmiset — kaikki kuului yhteen, kaikki oli ankaraa ja kaukaista; mieleen muistui minkä vaikutuksen luonto häneen teki tuona iltapäivänä, jolloin hän matkusti pois Bergenistä; hän oli täälläkin vain pelokas läpimatkailija.
Provasti astui saarnastuoliin, hänkin näytti ankaralta. Hänen rukouksensa oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että niissä luonnonlahjoissa, jotka Jumala meille on antanut, on kaikissa kiusaus; mutta hän olkoon armollinen ja älköön koetelko niitä yli voimiemme; tätä meidän aina tulisi muistaa häneltä rukoilla; sillä ainoastaan siten, että luonnonlahjamme alistamme nöyryydessä Hänen allensa, ovat ne meille pelastukseksi. Saarnassa hän selitti edelleen samaa ainetta, ottaen lähtökohdaksi meidän kaksinaisen tarkoituksemme, joista toinen oli toimittaa elämäntyömme, kukin lahjojensa ja olosuhteittensa mukaan, — ja toinen kehittää kristi-ihmistä itsessämme ja niissä, jotka meidän huostaamme ovat uskotut. Ihmisen täytyy pitää varansa valitessaan elämäntyönsä, — sillä, paha kyllä, on sellaisiakin elämäntöitä, jotka ovat itsessänsä syntisiä; ompa sellaisiakin, jotka saattavat olla syntisiä meihin nähden, joko siksi, etteivät sovi meille, tai että sopivat liian hyvin huonoille himoillemme. Lisäksi: niin totta kuin jokaisen täytyy koittaa valita lahjojensa mukaan, niin totta voi valinta, joka itsessänsä on oikea ja hyvä, kuitenkin tulla meille kiusaukseksi, jos me, tehtäväämme liiaksi mieltyneinä, kulutamme sen hyväksi kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Me emme saa laiminlyödä kristi-ihmistämme, yhtä vähän kuin vanhempina velvollisuuksiamme lapsiamme kohtaan. Meidän täytyy syventyä itseemme niin, että Pyhä henki saa alituisen vaikutusalan meissä; meidän täytyy istuttaa lapsiimme hyvä kristillinen siemen ja sitä heissä hoitaa. Ei mikään tehtävä, ei mikään tekosyy voi meitä tästä vapauttaa, vaikka kyllä olosuhteet ovat huomioon otettavat.
Ja sitten hän jatkoi — kosketellen läsnäolijain elämäntehtäviä, heidän kotiolojaan, heidän suhteitaan, heidän ajatuksiansa. Hän asetti näytteeksi toisia oloja, suurempia tehtäviä, jotka saattoivat asiaa valaista. Provasti oli siitä hetkestä asti, jolloin hän saarnastuoliin nousi, ihan toinen niiden silmissä, jotka ainoastaan tunsivat hänet jokapäiväisestä elämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli toinen: hänen umpinaiset, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet, niin että ajatus kuulsi niistä läpi; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katsoivat suoraan ja vakaasti eteensä, tuoden suuria sanomia; hänen äänensä kajahteli pitkänä jylinänä tai viilteli lyhyinä, äkillisinä käänteinä, asettui joskus vienopuheiseksikin, mutta vain uudestaan kohotaksensa. Oikeastaan hän ei voinut puhua muussa kuin suuressa huoneessa, ajatus äänettömyyden ympäröimänä; sillä hänen äänessään ei ollut sointua, jos hän ei saanut huutaa; hänen muodossaan ei kirkkautta, hänen ajatuksissaan ei sattuvaa selvyyttä, jos se ei palanut innosta. Ei sentähden, että aine nyt vasta olisi keksitty; ei, samoin kuin tuska, samoin oli ajatteleminenkin koonnut suuret varastot hänen sieluunsa; hän oli ankara, umpimielinen työskentelijä. Mutta tavallisesti hänellä ei aina ollut mietteet valmiina, hän ei voinut keskustelussa selväksi leimata ajatuksiaan; hänen piti saada puhua yksinänsä, ainakin saada täyttä vauhtia kulkea edestakaisin. Hänen kanssansa ruveta sanan vaihtoon oli melkein yhtä kuin karata aseettoman miehen kimppuun; mutta vaarallista se kuitenkin oli, sillä hän kumosi toisen väitöksen heti paikalla ja semmoisella kiivaudella, ett'ei ollenkaan malttanut syitä esittää; jos näitä kuitenkin häneltä vaadittiin, niin tapahtui jompikumpi kahdesta: hän joko hyökkäsi vastapuoleen niin, että saattoi käydä hyvinkin pahasti, tai vaikeni yht'äkkiä, peläten omaa itseään. Ketään ei helpommin saanut vaikenemaan kuin tätä voimakasta, kaunopuheliasta miestä.
Petra oli vavissut, kun provasti alotti rukouksensa; sillä hän tunsi, mikä sen aiheutti. Jota pitemmälle provasti eteni aineessansa, sitä lähemmäksi tunsi Petra hänen tulevan häntä itseään; hän kyyristyi kokoon ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armotta tuo väkevä mies iski. Jalopeura oli saalistansa etsimässä, Petra tunsi olevansa joka taholta ahdistettuna, piiritettynä ja suljettuna, — mutta mihin kovin käsin oli tartuttu, sitä pideltiin säälivällä hellyydellä. Oli niinkuin Petra — tuomitsevaa sanaa kuulematta — olisi vain laskettu äärettömän rakkauden syliin. Ja siinä hän rukoili, siinä hän itki ja kuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä sentähden!
Kun provasti astui alas totuuden tuolista mennäkseen siitä ohitse sakastiin, säteili vielä hänen kasvoillansa kirkkaus seurustelusta kaikkivaltiaan kanssa. Hän loi Petraan suoran ja tiedustelevan silmäyksen, mutta kohdatessaan hänen avonaisen katseensa, välähti siitä lempeyden säde; hän katsahti pikaisesti penkin soppeen tyttärensä puoleen, astuessaan eteenpäin.
Signe nousi heti tämän jälkeen; verho oli hänen silmillänsä, jott'ei Petra uskaltanut seurata. Hän läksi senvuoksi myöhemmin. Mutta tänään istuivat he taasen kaikki kolme päivällispöydässä; provasti puhui vähän, mutta Signe oli arka. Kun provasti, joka nähtävästi mieli ottaa äskeiset tapahtumat puheeksi, teki pienimmänkin viittauksen, niin väisti Signe niin kainosti ja hienosti, että provasti heti muisti hänen äitiänsä, hän vaikeni ja muuttui vähitellen surulliseksi. Niin vähän siihen tarvittiin.
Mutta mikään ei ole tuskallisempaa, kuin tyhjiinrauennut sovinnon yritys. Noustiin pöydästä voimatta suoraan katsoa toisiinsa, vielä vähemmin kiittää. Salissa tuli vihdoin niin painostavaa, että kaikki kolme olisivat mielellään menneet takaisin ulos, mutta kukaan ei ensimäisenä. Petra puolestansa tunsi, että jos hän meni, niin meni hän ikipäiviksi. Hän ei voinut jälleen tavata Signeä, kun ei saanut häntä rakastaa, hän ei kärsinyt nähdä provastia surumielisenä hänen tähtensä. Mutta jos hänen tuli lähteä, niin tuli hänen eritä jäähyväisiä lausumatta; sillä miten voisi hän hyvästi jättää näitä ihmisiä? Pelkkä tämä ajatus sai hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän töin tuskin voi sitä hillitä.
Jota kauemmin tämmöistä painostavaa hiljaisuutta kestää, jolloin odotamme toinen toistamme, sitä tukalammaksi se tulee. Kukaan ei liikahda, sillä hän tuntee että se huomataan; jokainen huokaus kuuluu; kuuluu sekin jos joku on järin levollinen, sillä se kuuluu kovuudelta. Mielemme on jännityksessä, kun ei mitään puhuta, ja me vapisemme pelosta että jotain puhuttaisi.
Kukin heistä tunsi että tämä hetki ei koskaan palaisi. Ne muurit, joita välillemme rakennamme, kasvavat, oma vikamme kasvaa, toisten kasvaa, kasvaa joka henkäykseltä; milloin olemme epätoivossa, milloin vihoissamme, sillä se, joka tällä tavalla meitä kohtelee, on säälimätön, ilkeä, me emme kärsi sitä, emme anna sitä hänelle anteeksi — Petra ei jaksanut kauemmin tätä kestää, hänen täytyi joko kirahtaa tai juosta tiehensä.
Silloin kuului kulkusten helinää maantieltä, hetken kuluttua näkyi sudennahkoihin puettu mies terävänokkaisessa reessä ja kyytipoika takana ajaa karittelevan ryytimaan ohitse kartanolle — Kaikki hengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat tulijan äänen käytävästä, hän veti matkasaappaat ja turkin yltänsä ja jutteli piikatytön kanssa joka auttoi häntä; provasti nousi mennäkseen häntä vastaan, mutta kääntyi takaisin, kun ei tahtonut jättää tyttöjä kahdenkesken; — taasen jutteli vieras käytävässä ja nyt lähempänä, niin että äänen kuullessaan kaikki kolme nostivat silmänsä, mutta Petra nousi ja iski kiinteästi silmänsä oveen; — kolkutus kuului; — "astukaa sisään!" lausui provasti kiihtyneenä, kirkasmuotoinen mies seisoi ovella silmälasit päässä, Petra kirahti ja vaipui tainnoksiin tuolille: — sehän oli Ödegaard.
Häntä odotettiin pappilaan jouluksi, vaikkei kukaan ollut sitä
Petralle ilmoittanut; mutta että hän tuli juuri nyt, sehän oli
Jumalan sallimus, sen he heti kaikki tunsivat.
Petra ei tajunnut mitään, ennenkuin Ödegaard seisoi hänen edessänsä ja tarttui hänen käteensä. Hän piteli kauan siitä, mutta ei puhunut mitään, eikä myöskään Petra; — hän ei edes voinut nousta. Mutta pari kyyneltä vieri hänen poskillensa, hänen yhä katsoessaan Ödegaardiin. Tämä oli hyvin kalpea mutta muuten varsin levollinen ja ystävällinen; hän veti kätensä jälleen pois, astui kerran laattian poikki ja lähestyi sitten Signeä, joka oli lymynnyt äärimmäiseen ikkunansolaan äitinsä kukkasien keskelle.
Petra halusi olla yksinänsä, hän vetäytyi senvuoksi pois. Signellä oli puuhailemista talontoimissa, jonka tähden provasti ja Ödegaard istuutuivat kamariin lasin ääreen, jota matkustavainen kaipasi. Täällä hän lyhyesti sai kuulla viime päivien tapahtumat, vaipui tuosta syviin ajatuksiin, mutta ei sanonut mitään. Heidät keskeytettiin omituisella tavalla.
* * * * *
Ikkunan kohdalla tuli kaksi vaimoa ja kolme miestä käyden perätysten, ja tuskin provasti ne huomasi, kun hän hypähti pystyyn: "Tuossa he taaskin ovat! — nyt meiltä kysytään kärsimystä." Huoneeseen tulivat ensin vaimot, sitten miehet, hitaasti, ääneti. He sijoittuivat seinää pitkin kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, jossa Ödegaard istui. Provasti asetti heille tuoleja ja toi toisia salista; he istuutuivatkin kaikki, paitse eräs kaupungin kuosiin puettu nuori mies, joka ei tahtonut istua vaan jäi seisomaan ovipieleen, — hieman uhkamielinen ilme kasvoissa ja molemmat kädet taskussa.
Pitkällisen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa provasti pisti piippuunsa, ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, silmäili tulijoita, alotti vihdoin eräs lähes 40-vuotinen, valkeaverinen, kalpea nainen keskustelun. Hänen otsansa oli joksikin kapea, silmät suuret, mutta ujot; ne eivät oikein tienneet mihin kiintyä. Nyt lausui hän: "Te piditte, provasti, kauniin saarnan tänään, se soveltui meidän nykysiin ajatuksiimme; — sillä me, Öigarin vuorelaiset, olemme viime aikoina paljon puhuneet kiusauksesta." Hän huokasi; eräs mies, jolla oli leveät, korkeat yläkasvot ja lyhyet, kapeat alakasvot, huokasi myöskin: "Herra, kaitse tietämme! Luovuta minun silmäni, ett'eivät ne turhuutta himoitse!" — Ja Elsa, hän, joka ensinnä oli puhunut, huokasi uudestaan ja sanoi: "Millä keinoin saattaa nuori pitää polkunsa puhtaana, että hän vaeltaisi sanasi jälkeen?" — Se kuului hänen suustansa vähän kummalliselta; sillä hän ei enää ollut nuori. Mutta eräs keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellansa ruumistansa edestakaisin huojutellen, milloinkaan silmäluomiansa kokonaan nostamatta, lausui ikäänkuin puoliksi unissaan:
Perkeleen juonet, viettely
Sit' ihmistä ei säästä,
Jok' olla tahtoo kristitty
Ja taivaan riemuun päästä.
Provasti tunsi nämä ihmiset aivan hyvin, tietääkseen että tämä vasta oli johdantoa; hän odotti siis, ikäänkuin ei vielä mitään olisi sanottu, vaikka taas vallitsi pitkällinen huokauksien keskeyttämä äänettömyys.
Lyhyt vaimo, joka kyyryssään näytti vielä lyhyemmältä ja joka oli kääriytynyt niin moneen monituiseen kaulahuiviin, että näytti pelkältä vaatetukulta — kasvoja ei näkynyt merkiksikään, — rupesi pudisteleimaan ja liikahtelemaan ja päästi muutaman hymähdyksen. Heti hätääntyi valkoverinen vaimo ja sanoi: "Nyt on kaikki soitto ja karkelo Öigarissa loppunut, — mutta — —", hän pysähtyi taaskin puheessaan, johon Lauri, tuo, jolla oli korkeat yläkasvot, lisäsi: "Mutta siellä on yksi mies, Hannu Pelimanni, joka ei tahdo lopettaa." — Kun Laurikin ajatteli jatkoa, keksi nuori mies sen ja sanoi: "Sillä hän tietää että provastillakin on soittokone, jonka sävelien mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että lauletaan." — "Hän ei tietysti siinä tee enemmän syntiä kuin provastikaan", sanoi Lauri. "Mutta niin se on, että kyllä provastin soitto on heillekin kiusaukseksi", lausui Elsa varovasti, ikäänkuin auttaakseen asiaa alkuun. Mutta nuori mies liitti ankaramman lisäyksen: "Se pahentaa alaikäisiä, niinkuin sanassa sanotaan: joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen." — Ja Lauri lausui vuoroonsa: "Pyyntömme siis on että joko lähetät soittokoneesi sinne tai poltat sen, jottei se olis pahennukseksi —" — "seurakuntalaisillesi", lisäsi nuori mies.
Provasti puhalti ja hikoili ja lausui vihdoin, silmin nähden koettain olla levollisena: "Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, se minua virkistää ja vapauttaa. — Te tiedätte että se, mikä vapauttaa henkemme, saattaa meidät herkemmiksi vastaan ottamaan ja tajuamaan, senvuoksi uskon minä vallan varmaan, että tämän soitto ja sentapaiset on minulle avuksi." — "Ja minä tiedän että niitä on pappeja, jotka, Paavalin sanojen mukaan, kuitenkin ovat valmiit siitä luopumaan, kun seurakuntalaiset sitä pyytävät", lausui nuori mies. — "Ehkä minäkin ennen olen hänen sanansa niin ymmärtänyt", vastasi provasti, "mutta en nyt enää. Voimme luopua jostakin tavasta tai mukavuudesta, mutta ei ole pakko ruveta yksipuoliseksi ja houkkamaisiksi yksipuolisten ja houkkamaisten kanssa. En silloin vahingoita ainoastaan itseäni, vaan myöskin niitä, joiden esikuvana minun tulee olla; sillä silloinhan asetan heille huonon esikuvan, esikuvan päinvastaisen omaa vakaumustani." Provasti voi harvoin muualta kuin saarnatuolista näin laajalta asiaa esittää. Hän lisäsi: "En tahdo heittää pois soittokonettani enkä polttaa sitä, tahdon usein sitä kuulla; sillä minä kaipaan sitä usein, — ja soisin että tekin joskus kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkenne laululla, soitolla tai karkelolla; sillä minä pidän sellaista hyvänä ja oikeana."
Nuori mies taivutti päätänsä sivullepäin: "Hyi!" sylkäsi hän. Provastin kasvot lensivät veripunaisiksi, ja huoneessa syntyi hiljaisuus. — Nyt huojuttelija kajahutti korkealla äänellä:
"Oi, taivaan herra, ma tiedän sen,
Ken ristinsä kärsien kantaa,
Hän suuri olkoon tai vaivainen,
Toki murhetta, tuskaa se antaa,
Sill' liha ja veri on heikkoa
Sen mahdamme myöden antaa."
Ja sitten Lauri lempeällä äänellä: "Vai sinä sanot siis että soitto, laulu ja karkelo on oikeata, vai niin! — — Oikeata on siis herättää saatana aistien kautta; vai niin! — — Vai näin meidän pappimme sanoo; — noh, sittenhän sen tiedämme! — Vai hän sanoo, että kaikki, mikä tapahtuu joutilaisuudessa ja lihallisuudessa, on vapautukseksi ja avuksi, .. että se, mikä on kiusaukseksi, on oikeata!" — Mutta nyt ehätti Ödegaard puhumaan, sillä hän näki provastin muodosta että asia oli väärälle tolalle kääntymäisillään: "Sanoppa, hyvä mies, mikä se ei ole kiusaukseksi?"
Kaikki katsoivat häneen, jonka kieleltä nämä varmasti lausutut sanat tulivat. Kysymys oli itsessään niin odottamaton, ett'ei Lauri tuokiossa tiennyt, mitä siihen vastata; toisetkin olivat yhtä ymmällä. Mutta yht'äkkiä kumisi ikäänkuin kaivosta tai kellarista: "Se on työnteko." Ääni tuli noiden summattomien kaulahuivien sisästä, se oli Randi, joka nyt ensikertaa puuttui puheeseen. Voiton hymyyn meni Laurin kapeat alakasvot, valkoverinen vaimo katsoi luottavana Randiin, ja tuolta nuorelta mieheltä, joka seisoi ovipieleen nojaten, katosi hetkeksi röyhkeä suun mytistys. Ödegaard älysi että tässä oli pää, vaikk'ei sitä näkyvissä ollut.
Hän kääntyi siis Randin puoleen: "Millaisen pitäisi työn olla, jott'ei se olisi kiusaukseksi?" Randi ei tahtonut tähän vastata, mutta nuori mies vastasi: "Kirous kuuluu: otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän; työn pitää siis tuottaa hikeä ja vaivaa." — "Eikö mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö hyötyä, esimerkiksi?" — Tähän ei nuori mieskään tahtonut vastata, mutta nyt nuo kapeat alakasvot saivat halun haastaa. "Kyllä, hyötyä niin paljoa kuin suinkin." — "Mutta näinhän on työssä kiusausta, nimittäin kiusausta liian suureen hyötyyn?" — Tähän pulmaan tuli apu syvyydestä: "Hyöty se silloin kiusaa, eikä työ." — "Niin, mitä on tehdä liikaa työtä hyödyn tähden?" Randi vetäytyi takaisin kuoreensa; mutta Lauri astui esiin: "Mitä se liika työ tarkoittaa?" — "Sitä, että se tekee sinut juhdaksi, että se kietoo sinut orjuuteen." — "Sen pitää olla orjuutta!" lausui se, joka otsanhikeä rakasti. — "Mutta voiko se orjallisena johdattaa Jumalan puoleen?" — "Työ on Jumalan palvelusta", huusi Lauri. — "Rohkenetko sitä sanoa kaikesta työstäsi?" —, Lauri vaikeni. — "Ethän suinkaan, olehan järkevä ja myönnä, että hyödyn tähden voidaan tehdä liikaa työtä, niinkuin vain sen vuoksi eläisimme. Siis on työkin kiusaukseksi." — "Niin, kaikessa on kiusausta, lapseni — kaikessa on kiusausta!" arveli provasti, nousten istualtaan ja ikäänkuin päätökseksi koputtaen tuhkan piipustansa. Huokauksia kuului vaatetukusta, mutta vastausta ei tullut.
"Kuulkaa", alotti Ödegaard uudestaan — ja provasti pani uutta tupakkaa piippuunsa — "kun nyt työ tuottaa hyötyä s.o. hedelmiä, niin on kaiketi meidän lupa nauttia näitä hedelmiä? jos niistä tulee rikkautta, niin on kai meillä lupa nauttia tätä rikkautta?" — Tämä synnytti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen. "Minä vastaan sill'aikaa kuin te mietitte asiaa", sanoi Ödegaard. "Jumala on varmaan sallinut että koetamme muuttaa hänen kirouksensa siunaukseksi; sillä itse hän johdatti patriarkkansa, johdatti koko kansansa rikkauksia nauttimaan." — "Apostoleilla ei saanut olla mitään omaisuutta", muistutti nuori mies voitonvarmana. — "Niin, se on totta; sillä hän tahtoi heidät asettaa ulkopuolelle ja ylemmäksi kaikkia ihmisoloja, jotta he ainoastaan näkisivät Jumalan; — he olivat kutsutut!" — "Me olemme kaikki kutsutut!" — "Mutta emme samassa mielessä; — oletko sinä apostoliksi kutsuttu?" — Nuoren miehen kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen katsantonsa synkkeni tuon korkean otsan alla, joka ikäänkuin muuri varjosi hänen silmiänsä; hänellä oli varmaankin syytä ottaa itseensä.
"Mutta täytyyhän rikkaankin tehdä työtä", arveli Lauri; "sillä työtä tekemään on meitä käsketty." — "Tietysti hänen täytyy, vaikka kohta hänen välikappaleensa ja tehtävänsä ovat toisenlaiset; — kullakin on omansa. Mutta sanoppas: pitääkö ihmisen alituisesti tehdä työtä?" — "Hänen pitää myöskin rukoilla", virkahti valkoverinen vaimo ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin olisi muistanut että oli liian kauan sitä laiminlyönyt. — "Siis, aina kun ihminen ei tee työtä, pitää hänen siis rukoilla? — Voiko kukaan ihminen sitä tehdä? — Mitä olisi semmoinen rukous, mitä semmoinen työnteko? — Eikö hänen myöskin tarvitse levätä?" — "Silloin vasta tulee meidän levätä kun emme enää mitään muuta jaksa, sillä näin ollen pääsemme pahojen ajatuksien kiusauksesta, — ah, silloin pääsemme kiusauksista!" arveli Elsa jälleen, ja psalmista jatkoi:
"Kun päivän kuorman alta
Jäsenet unen valtaan
Ehtoolla raukeaa,
Niin synninkuormastansa
Väsynyt sielu kanssa
Sun luokses, Jeesus, halajaa! — —"
"Vaiti, Eerikki, ja kuuntele", sanoi provasti. Mutta nyt Ödegaard veti solmun kiinni: "Nähkääs, työ tuottaa hedelmiä ja kaipaa lepoa. Mutta minä arvelen seuraelämästä, soitosta, laulusta ja muusta sellaisesta, että ne sekä ovat työn suloisia hedelmiä että myöskin tarjoovat hengelle virkistävää lepoa."
Nyt tuli levottomuutta leirissä; kaikki loivat silmänsä Randiin; sillä nyt piti päävoiman rynnätä esiin; hän nytki nytkimistään, ja vihdoin sieltä tuli hitaasti ja hiljaa: "Maailmalliset laulut ja soitot ja hyppimiset eivät tuota mitään lepoa; ne ainoastaan kiihottavat lihaamme syntisiin himoihin. Työn hedelmiä ei siis myöskään se saata olla, mikä turmelee työmme ja veltostaa." — "Ah, sellaiset ovat suureksi kiusaukseksi!" lausui valkoverinen vaimo huoaten. Tähän sovitti Eerikki seuraavan virrenpätkän:
"Pois riettaat riemusi,
Ne muuttuu murheeksi;
Sun riemus, jotka pauhaa,
Ei anna sielun rauhaa;
Ilosi ovat turhat,
Sa niillä sielun murhaat." —
"Vaiti, Eerikki!" sanoi provasti; "sinähän vain tuotat häiriötä!" —
"Niin, niin, saattaa niin olla", sanoi Eerikki — ja rupesi uudestaan:
"Ah! autuas se ihminen,
Ken karttaa vääräin teitä,
Ei istu kanssa syntisten,
Ei noudattele heitä — —"
"Ole nyt vaiti, Eerikki! — Virsi on kyllä hyvä; mutta kaikki ajallansa ja paikallaan." — "Niin, oikein, provasti, totta sanoit, — kaikki ajallansa ja paikallaan:
"Mun töillen', toimilleni
Sä armon silmä luo,
Ne aina käskyjesi
Mukahan käyttää suo —"
"Mutta kuulehan, Eerikki, näinhän saattaa rukouskin tulla kiusaukseksi; sinun pitäisi ruveta katolilaiseksi ja mennä luostariin —" — "Jumala varjelkoon!" lausui Eerikki ja avasi silmänsä kokonaan, mutta ummisti ne jälleen ja alkoi:
"Kuin multa kullan rinnalla
Katolilainen on —"
"Kuule nyt, Eerikki, jos et voi olla vaiti, niin saat mennä ulos täältä. — Mihin me nyt jäimmekään?" Mutta Ödegaard oli suureksi huvikseen kuunnellut Eerikkiä, eikä voinut sitä muistaa. Silloin kuului vaatetukusta levollinen ääni: "Minä sanoin, ett'ei se voi lepoa tuottaa eikä olla työnhedelmää, se, joka — — —" — "Nyt muistan: se, joka kiusaukseen johdattaa, ja sitten näytti Eerikki toteen että rukouskin saattaa kiusaukseen johdattaa. — Katsokaamme siis mitä nämä kappaleet muuten voivat aikaan saada. Oletteko ottaneet huomataksenne että iloiset tekevät paremmin työtä kuin raskasmieliset? Minkätähden?"
Lauri hoksasi mitä tämä puhe tarkoitti ja sanoi sentähden: "Usko se on, joka ihmisen iloiseksi tekee." — "Niin, jos usko on valoisa; mutta etkö ole huomannut että usko saattaa tehdä niin synkäksi, että maailma ympärillämme muuttuu kuritushuoneeksi?"
Valkoverinen vaimo huokaili niin taajaan että vaatetukku rupesi siitä liikkumaan. Laurikin toi tuiman silmäyksen häneen, ja vaimo vaikeni. — Ödegaard jatkoi: "Yksi ja sama, olkoon se sitten työtä rukousta tai huvitusta, tekee typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat maata kaivaa, kunnes muutut luontokappaleeksi, rukoilla, kunnes tulet tapamunkiksi huvitella, kunnes tulet veltoksi hempukaksi. Mutta käytäppä näitä vuorotellen! Vaihdellessa virkistyy mieli ja ajatus; työsi edistyy ja uskosi valkenee" — "Meidän pitää siis olla iloisina nyt!" sanoi nuori mies ja naurahti. — "Niin, oikein, silloin sinä voit elää yhdessä toisten ihmisten kanssa; sillä vasta iloisena huomaat toisten hyvät puolet ja rakastat niitä. Mutta ainoastaan lähimmäistäsi rakastaen voit Jumalaa rakastaa."
Kun ei kukaan heti näkynyt tahtovan tätä vastustaa, yritti Ödegaard toistamiseen vetää solmun kiinni, sanoen: "Niissä kappaleissa, jotka vapauttavat, niin että Pyhä Henki saa vaikutusvaltaa meissä — sillä kahlehdituissa Hän ei mitään vaikuta! — niissä kappaleissa, jotka ovat meille avuksi, niissä täytyy olla siunaus — ja niin tässäkin." — Provasti nousi, hänen oli taas piippunsa tyhjä.
Tätä seuraavan äänettömyyden kestäessä, jota ei huokauksetkaan keskeyttäneet, nähtiin vaatetukun ponnistelevan ja vihdoin kuului siitä hiljainen ääni: "Sanassa sanotaan: kaikki, mitä teet, tee Jumalan kunniaksi; — mutta ovatko maailmalliset laulut, soitot ja hypyt Jumalan kunniaksi?"
"Suorastaan ei; — mutta eikö sama ole syömisen, nukkumisen ja pukeumisen? Ja kuitenkin täytyy meidän näitä tehdä. Ajatus ei siis voi olla mikään muu kuin se, että sinun ei pidä tehdä mitään, mikä on syntiä." — "Niin, mutta eikö tämä ole syntiä?"
Ensikerran tuli Ödegaard vähän tuskaiseksi; hän vastasi siis lyhyesti: "Raamatusta näemme, että laulua, soittoa ja tanssia käytettiin." — "Niin, Jumalan kunniaksi." — "Olkoonpa niin, — Jumalan kunniaksi. Mutta syy, miksi juutalaiset aina ja joka tilassa mainitsivat Jumalaa, oli se, että he lapsina eivät vielä olleet erottaneet kappaleita. Lapset nimittävät kaikkia vieraita miehiä 'mieheksi', — lapsen kysymyksiin: 'mistä tämä on, mistä tuo?' vastaamme aina yhdellä tavalla: 'Jumalasta'; mutta täys'ikäisinä täys'ikäisille me emme mainitse ainoastaan antajaa, Jumalaa, vaan samassa myöskin väliasteet. Niin saattaa esim. kaunis laulu puhua Jumalasta tai johtaa Jumalan luo, vaikkei siinä Jumalan nimeä mainita; sillä moni asia johtaa sinne, vaikka kohta ei suorastansakaan. Tanssi, jos se todella on terveen ja viattoman iloa ja riemua, ylistää, — jos ei suorastaan, niin kuitenkin — Häntä, joka antoi meille terveyden ja rakastaa lapsen mieltä sydämessämme."
"Kuulkaa, kuulkaa tätä!" lausui provasti; hän tiesi tunnossaan että hän kauan oli väärin käsittänyt näitä seikkoja ja niitä toisille väärin selittänyt. Mutta Lauri oli kauan aikaa istunut ja miettinyt. Nyt oli hän valmis; jyvä oli laskenut hänen korkealta otsaltansa lyhyille, äreille alakasvoille; siellä sitä rouhittiin ja jauhettiin ja nyt se tuli valmiina ulos: "Ovatko myöskin kaikellaiset seikkailut, sadut ja tarinat, kaikellaiset runot ja lorut, joita nykyaikoina ajetaan kirjat täyteen, ovatko nekin luvalliset? Eikö sanassa sanota: 'jokainen sana, mikä suustasi lähtee, olkoon totuutta?'"
"Olen sinulle kiitollinen, että tämän otit puheeksi. — Ajatuksen laita on, näet, sama kuin huoneen, jossa asut. Jos huone on niin ahdas, että tuskin saat pääsi sisään ja jalkasi ojennetetuiksi, niin kyllä varmaankin tahdot sitä laventaa. Ja runous ylentää ajatusta ja laajentaa sitä! Jos kaikki ajatukset, jotka ovat ylempänä kaikkein välttämättömintä, olisivat valhetta, niin tulisivat pian kaikkein välttämättömimmätkin ajatukset valheeksi. Ne puristaisivat sinut tähän maakuoppaasi niin ahtaaseen, ett'et koskaan saavuttaisi iankaikkisuutta, ja sehän sinun kuitenkin on määräsi, ja näidenhän tulisi sinua uskossa sinne viedä." — "Mutta runous kuvaa sellaista, mikä ei koskaan ole ollut olemassa, ja sehän siis on valhetta?" lausui Randi miettivästi. — "Ei suinkaan, se on usein paljon todenperäisempää kuin se, minkä silmillämme näemme", vastasi Ödegaard. Nyt he kaikki katsoivat häneen epäilevästi, ja nuori mies muistutti: "En ole koskaan ennen tiennyt, että tarina Tuhkimuksesta on todenperäisempi kuin se, minkä näen silmieni edessä." — He vetivät kaikki suunsa hieman nauruun. — "Mutta sano, huomaatko sinä aina yhtenäisyyttä siinä, minkä näet silmiesi edessä?" — "En ole kai tarpeeksi oppinut." — "Oh, oppinut sen vielä vähemmin huomaa. Tarkoitan näet sellaisia jokapäiväisiä asioita, jotka tuottavat surua ja vaivaa, joita miettien mieli mustuu, kuten on tapana sanoa. Eikö sellaista tapahdu?" — Lauri ei vastannut, mutta vaatetukusta kuului vakaasti: "Aivan usein." — "Mutta jos nyt kuulisit jonkin sepitetyn kertomuksen, joka niin vastaisi omaa elämääsi, että tämän kuullessasi käsittäisit oman tilasi? Etköhän sanoisi että tämä kertomus, joka sinulle selvitti oman elämäsi, joka antoi sinulle sitä lohdutusta ja kehoitusta, jota ymmärtäminen tuottaa, etkö sanoisi että tämä kertomus sinusta on todempi kuin oma elämäsi?" — Valkoverinen vaimo lausui: "Minä kerran luin kertomuksen, joka minua haikeissa huolissa lohdutti siihen määrään, että se, mikä kauan oli mieltäni raskauttanut, milt'ei muuttunut iloksi." Vaatetukusta kuului rykimistä: — "niin, se on aivan totta", lisäsi hän arkaillen.
Mutta nuori mies ei tahtonut tähän myöntyä: "Voivatko nuo jutut Tuhkimuksesta ketään lohduttaa?" — "Voivat kyllä, — kaikki tavallansa. Leikillisyydellä on suuri valta, ja tämä tarina osoittaa leikillisellä tavalla että se, josta huonointa luullaan, usein voi suuria tehdä, — että onni on rohkean osana, ja että se mies pääsee eteenpäin maalimassa, joka sydämmestään tahtoo. Etkö luule että monen lapsen on hyvä tätä muistaa, ja monen täys'ikäisenkin myös?" — "Mutta pirun- ja noidanjuonia uskominen on kuitenkin taikauskoa?" — "Ken on käskenyt sinun niitä uskomaan? Se on kuvakieltä." — "Mutta meitä on kielletty käyttämästä kuvia ja merkkejä, niinkuin kaikki ulkokiilto on perkeleestä." — "Vai niin; — missä sitä sanotaan?" — "Raamatussa." — Nyt puuttui provasti puheeseen: "Ei ikänä; teidän käskyksenne on väärä; sillä raamattu itse käyttää kuvia." — Kaikki katsahtivat häneen. "Se käyttää kuvia joka sivulla, niinkuin itämaisten kansojen on tapana. Me käytämme itsekin kuvia kirkoissamme, me käytämme kuvia kielessämme, käytämme puuhun leikatuita, kankaalle maalatuita, kiveen veisteltyjä kuvia, emmekä Jumalaakaan voi ajatella muuten kuin kuvallisesti. Eikä siinä kyllä: Jeesus käyttää kuvia; itse Herra Jumalakin, eikö hän esiintynyt jos jonkin muotoisena, ilmestyessään profeetoille; eikö hän kulkijamen muodossa tullut Aaprahamin luokse Mamreen ja syönyt hänen pöydässänsä? Mutta jos Jumala voi ilmestyä monenmuotoisena ja käyttää kuvia, niin voi ihminen samoin." — Tähän heidän täytyi suostua; mutta Ödegaard nousi istualtaan ja löi hiljaa provastia olalle: "Kiitos! te todistitte nyt mainiosti raamatun avulla että näyttelijätoimi on luvallista!" Provasti pysähtyi kauhistuen; savu, mikä oli suussa, tuli vitkalleen ulos itsestänsä.
Ödegaard astui laattian poikki vaatetukon luokse, kumartui nähdäkseen edes vilahdukselta hänen kasvojansa, vaikka turhaan. "Tahdotko sinä vielä muuta tietää?" kysäsi hän; "sillä minusta näytät yhtä ja toista ajatelleen." — "Niin, Jumala paratkoon, eihän sitä aina tule oikein ajateltua." — "Niin, -ensiaikoina kääntymisemme jälkeen olemme niin kiintyneet sen ihmeisiin, että kaikki muu meistä näyttää turhalta ja väärältä. Olemme rakastajan kaltaisia, ikävöimme vaan rakastettua." — "Niin, mutta katsokaa noita ensimäisiä kristittyjä, meidän tulee kuitenkin heitä pitää esikuvanamme." — "Ei suinkaan, heidän ankarat olonsa pakanoitten keskellä ei enään sovellu meidän oloihimme; meillä on toisia tehtäviä, meidän pitää saada kristillisyys käytäntöön nyky-elämässä." — "Mutta Vanhassa Testamentissa on niin monta sanaa, jotka todistavat koko sinun äskeisen puheesi henkeä vastaan", lausui nuori mies, ensikerran kiukustumatta. — "Niin on; sillä nämät sanat ovat nykyään kuolleet, ne ovat kumotut, kuten apostoli Paavali sanoo: 'Me olemme uuden liiton palvelijat, emme puustavin vaan hengen', — lisäksi: 'Missä Herran henki on, siellä on myöskin vapaus.' Ja: — 'Kaikki on minulle luvallista', sanoo Paavali lisäksi, mutta jatkaa: 'kaikki ei hyödytä.' Olemme niin onnelliset, että meillä on edessämme miehen elämä, joka osoittaa, mitä Paavali tarkoitti. Se mies on Luther. Ja Lutherin te kaiketi uskotte olleen hyvän ja valistuneen kristityn?" Sen he uskoivat. "Lutherin usko oli valoisa, se oli uuden testamentin usko! Pimeästä uskosta hän arveli, että sen takana ennen kaikkia oli perkele väijyksissä. Kiusauksen pelosta hän arveli, että se, joka vähimmin pelkää, myös vähimmin joutuu kiusaukseen. Hän käytti kaikkia Luojan antamia lahjoja, ilon lahjaa myöskin, koko elämä oli hänelle avoinna. Haluatteko kuulla muutamia esimerkkejä? Hurskas Melanchton kirjoitti kerran niin ahkerasti erästä kirjaa puhtaan opin puolustukseksi, ettei suonut itsellensä ruokarauhaakaan. Silloin tempasi Luther kynän hänen kädestänsä: 'Jumalaa ei palvella ainoastaan työnteolla, vaan myöskin lepäämällä' sanoi hän, 'senvuoksi Jumala on säätänyt kolmannen käskyn ja asettanut lepopäivän.' — Vielä lisäksi: Luther käytti puheessansa kuvia, lystillisiä ja vakaisia vuorotellen, ja lasketteli yhtenään suopeita, usein sukkeliakin kokkapuheita. Hän käänsi myöskin äidin kielelleen vanhoja, oivallisia kansantaruja ja sanoi esipuheessa että hän lähinnä raamattua tuskin tunsi parempia opetuksia kuin nämät. Hän soitteli kitaraa, niin kuin, ehkä tiedätte, ja lauloi lastensa ja ystäviensä kanssa —, ei ainoastaan virsiä, ei, vaan myöskin iloisia lauluja; hän suosi seuraleikkejä, pelasi sakkia ja suvaitsi nuorten tanssia luonansa; hän vaati ainoastaan että kaikki piti käydä siivosti ja nuhteettomasti. Nämä tiedot on eräs vanha, yksinkertainen Lutherin oppilas, pappismies Juhana Mathesius, kirjoittanut muistoon ja kertonut saarnastuolista pitäjäläisillensä. Hän rukoili että ottaisivat nämä ohjeekseen — ja rukoilkaamme mekin samaa!"
Provasti nousi: "Hyvät ystävät, lopettakaamme nyt täksi erää." Kaikki nousivat istualtaan. "Tässä on monta valistavaa sanaa lausuttu; suokoon nyt Jumala armonsa tälle kylvölle! — Rakkaat ystävät, te asutte yksinäisillä paikoilla; te asutte ylhäällä tuntureilla, missä halla niittää viljan useammin kuin sirppi. Olisi parasta jälleen jättää sellaiset tunturiautiot seikkailijain tyyssijoiksi ja karjan laitumiksi. Hengellinen elämä siellä tuskin itää ja tulee yhtä synkännäköiseksi kuin kasvitkin. Ennakkoluulot pimittävät elämän niinkuin tunturit, joiden varjossa ne sikiävät; ne kaihtavat ja erottavat. Herra kootkoon, Herra valaiskoon! — Kiitoksia, ystäväni, tästä päivästä! Se toi suurempaa selvyyttä minullekin." Hän otti itsekutakin kädestä, ja nuori mieskin tarjosi ystävällisesti kätensä kuitenkaan silmiään nostamatta.
"Te menette tunturitietä; — milloin ehditte kotiin?" kysäsi provasti, kun he tekivät lähtöä. — "Yö on pitkä", vastasi Lauri; "paljon lunta on pyryttänyt tielle ja mistä tuuli on sen puhaltanut pois, siinä on iljenjäätä". — "Niin, ystäväni, kunniaksi on käydä kirkkoa semmoisissa olosuhteissa. — Älköön teitä vahinko vain kohdatko matkalla!" Eerikki vastasi hiljaisella äänellä:
Ma Herran heitän huomaan
Suruni, murheeni,
Hän jälkeen armons suoman
Ne kääntää parhaaksi.
"Oikein, Eerikki, nyt osasit paikalle!"
"Odottakaa vähän", sanoi Ödegaard, kun olivat lähtemäisillään; "ei ole kummaa ett'ette tunne minua; — mutta minulla pitäisi olla sukulaisia Öigarissa." — He kääntyivät kaikki häneen päin, itse provastikin, joka kyllä oli sen tiennyt, mutta nyt oli sen kokonaan unhottanut. "Nimeni on Hannu Ödegaard, Knuuti Hannunpoika Ödegaardin poika, tuon provastin, joka kerran teidän keskuudestanne reppu seljässä lähti maailmaan." Nyt kuului vaatetukusta: "Herra Jumala, — hän oli veljeni, hän."
He jäivät kaikki seisomaan, mutta kukaan ei saanut sanaa suustansa. Vihdoin kysäsi Ödegaard: "Sinun luonasi siis olin silloin, kuin kerran pikkupoikana kävin isäni seurassa siellä tuntureilla?" — "Niin, minun luonani". — "Ja pitkän aikaa minunkin luonani", sanoi Lauri, "isäsi on minun serkkuni." — Mutta Randi sanoi alakuloisesti: "Vai sinä olet se pikku Hannu; — niin aika kuluu." — "Miten Elsa voi?" kysäsi Ödegaard. — "Tämä on Elsa", sanoi Randi ja osoitti valkoveristä vaimoa. "Sinäkö olet Elsa?" huudahti Ödegaard, "sinulla oli silloin pieni lemmentuska; halusit saada mieheksesi pitäjän viulunsoittajan, — saitko hänet?" Kukaan ei vastannut. Vaikka alkoi hämärtää, näki hän Elsan lentävän tulipunaiseksi ja miesten katsovan poispäin tai maahan, — lukuunottamatta nuorta miestä, joka tuimasti katsoi Elsaan. Ödegaard huomasi tuhmasti kysyneensä, provasti riensi hänelle avuksi: "Ei, Hannu viulunsoittaja on naimaton; Elsa sai Laurin pojan miehekseen, mutta on nyt jälleen vapaa; hän on leski." — Elsa lensi uudestaan veripunaiseksi, nuori mies huomasi sen ja naurahti pilkallisesti.
Mutta Randi lausui: "Niin, sinä olet kai pitkältä matkustanut, sinä? Olet paljon oppia saanut; kuulen ma." — "Niin, tähän saakka olen lukenut tai matkustellut; mutta nyt mielin asettua ja ryhtyä tosi-toimiin." — "Niin, niin; niinhän se käy; — toiset matkustavat ja saavat oppia ja tietoja, toiset jäävät kotonurkkiin." Ja Lauri lisäsi: "Kotimaan turvetta on usein raskas vääntää. Jos näin raastamme esille miestä, josta voisi apua olla, niin menee hän menojaan." — "Toimet ovat monenlaiset; tehköön kukin tehtävänsä", lausui provasti. — "Ja Herra kyllä työn suuntaa oikeaan", sanoi Ödegaard; "isäni työ saattaa vielä tännekin vaikuttaa, jos Jumala sen sallii." — "Niin kyllä, sitä en epäile", lausui Randi hiljaisesti; "mutta usein on raskasta odottaa; sillä se kestää niin kauan."
He erosivat; provasti asettui toiseen, Ödegaard toiseen ikkunaan katsomaan heitä, sillä heillä oli nyt tunturimatka edessä; nuori mies kulki viimeisenä. Ödegaard sai kuulla, että hän oli kotoisin kaupungista, jossa oli ryhtynyt milloin mihinkin, mutta aina joutunut ihmisten kanssa riitaan. Hän luuli olevansa määrätty johonkin suureen toimeen, arvatenkin apostoliksi; mutta oli, ihmeellistä kyllä, jäänyt Öigariin, — rakkaudesta Elsaan, niinkuin jotkut arvelivat. Hän oli tulinen luonne, joka oli kokenut ja vieläkin saisi kokea monta kovaa.
He tulivat nyt näkyviin tunturilla; navetan katto ei enää peittänyt heitä. He ponnistelivat raskaasti rinnettä ylös, puut kaihtoivat heitä, he tulivat uudestaan näkyviin aina yhä ylempänä. Syvässä lumessa ei ollut jälkiä, puut olivat tienviittoina, ja kaukana sivuilla lumitunturit osoittivat mitä suuntaa heidän kotonsa oli.
Mutta salista kuului pari sävelliverrystä ja sen jälkeen:
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Vaikk' kevähäsen vielä on aikaa;
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Joka rintahan kaipuun tuo;
Näin yhtyvät liittoon nuo.
Ja aurinko silloin hohtaa,
Ja hukka se talvea kohtaa,
Ja soitellen puroset läikkyy,
Ja talvi niit' arkoen säikkyy,
Ja luonto se pois vilun heittää,
Ja kukkaistuoksuhun peittää. —
Kevähästä mun lauluni kaikaa.
YHDESTOISTA LUKU.
Tästä päivästä lähtien oli provasti hyvin vähän toisten seurassa; osaksi pitivät joulupyhät häntä työssä, osaksi hän ei päässyt selville siitä, oliko näyttelijätoimi kristitylle luvallista vai ei; kun vain Petra näyttäytyi, joutui hän hämmennyksiin.
Sill'aikaa kun provasti näin istui kamarissansa joko saarnojaan kirjoittamassa tai kristillistä siveysoppia tutkimassa, istui Ödegaard neitien seurassa, joita hänen lakkaamatta täytyi toisiinsa verrata. Petra säkenöitsi eikä ollut milloinkaan yhdenkaltainen; se, joka hänen ajatuksiansa mieli seurata, oli alituisessa työssä niinkuin kirjaa lukiessa. Signen vakaa sydämellisyys sitä vastaan vaikutti niin hyvää; hänen liikkeensä eivät koskaan olleet odottamattomia, sillä ne kuvastivat hänen olentoansa. Petran ääni vaihteli alinomaa, oli milloin kova, milloin hieno, matala ja korkea vuorotellen. Signen ääni oli omituisen soinnukas, vaan ei vaihteleva — paitse isän korvissa, joka taiturin tavalla ymmärsi erottaa sen eri sävellajit. Petra kiintyi yhteen kerraltaan; jos hän useampaan kiintyi, niin oli tarkoituksena huomioiden tekeminen, eikä suinkaan auttaminen. Signe ymmärsi kaikkia ja harrasti kaikkia, kenenkään sitä huomaamatta. Kun Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän toivottoman rakastajan valittavan; mutta jutellessaan Signen kanssa Petrasta, oli puhe hyvin harvasanaista. Keskenänsä haastelivat tytöt usein ja pakotta, mutta se koski vain jokapäiväisiä asioita.
Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä Signe se oli hänestä tehnyt, kuten hän itse sanoi, "uuden ihmisen." Ensimäinen kirje, minkä hän suuressa surussaan Signeltä sai, oli niin kuin hellä käsi otsalle. Kuinka varovasti hän kertoi että Petra oli tullut heille, väärin ymmärrettynä ja pahoin pideltynä, kuinka hienosti hän selitti että tämä satunnainen tulo oli Jumalan sallimaa, "jott'ei mitään särkyisi palasiksi"; se soi niinkuin kaukainen kutsu metsässä, kun seisot ja mietit mistä tie kulkee.
Signen kirjeet olivat hänellä mukana minne hän kulki, ne olivat se lanka, joka kesti. Signe tahtoi joka rivillä johtaa Petraa suoraan Ödegaardin helmaan, mutta vaikutus oli päinvastainen; sillä näistä kirjeistä Ödegaardille selvisi Petran taiteilijaluonne; hänen hengenlahjojensa ydinkohta, jota Ödegaard itse oli turhaan etsinyt, oli Signellä aina tietämättään mielessä — ja käsittäessänsä tämän, käsitti Ödegaard sekä Petran että oman erhetyksensä ja tuli näin toiseksi ihmiseksi.
Ödegaard varoi tarkasti kirjoittamasta Signelle siitä, mitä tämän kirjeet hänelle opettivat. Ensimäinen sana ei saanut lähteä Petran seurustelupiiristä, vaan hänestä itsestään, jott'ei mitään tapahtuisi äkkipikaa. Mutta siitä hetkestä, jolloin tämä hänelle selvisi, katseli hän Petraa uudessa valossa. Tietysti: nuo toisiansa lakkaamatta ajelevat silmänräpäykset, jotka yksitellen täysin valtasivat tunteen, mutta kaikki olivat äärettömiin asti ristiriitaiset, — ihan semmoisenhan tuli vast'alkavan taiteilijan ollakin. Ja työn tarkoituksena olisi koota nämä lujaksi kokonaisolemukseksi; muuten tulisi kaikki keskeneräistä, ja itse elämäkin pelkäksi taiteeksi. Siis: ei liian aikaisin tälle uralle! Vaitioloa niin kauan kuin suinkin mahdollista, vieläpä vastustustakin.
Näin tähän kiintyneenä ei hän itsekään huomannut että Petra uudestaan oli tullut hänen ajatuksiensa pysyväiseksi työskentely-esineeksi, — mutta nyt vierasta tarkoitusta varten… Ödegaard otti tarkastellakseen taidetta ympärillään, vallankin taiteilijoita ja näistä erittäin näyttelijöitä. Hän huomasi paljon semmoista, joka oli omansa kauhistuttamaan kristittyä. Hän havaitsi suunnatonta väärinkäytöstä. Mutta eikö hän nähnyt samaa kaikkialla, eikö hän nähnyt samaa kirkossakin? Vaikka pappeja löytyi pintapuolisia, oli toimi kuitenkin sama ikuinen ja ylevä. Kun totuuden työ, johon nyt kaikkialla oli ryhdytty, sai vallan elämässä ja runollisuudessa, — eikö se sitten voisi näyttämöllekin päästä?
Hän oli vähitellen tullut varmaksi asiastaan. Suurella ilolla havaitsi hän Signen kirjeistä että Petra kehittyi nopeasti ja että Signe oli omansa häntä auttamaan. Nyt oli hän palannut kotiin näkemään ja kiittämään tätä suojelijahenkeä, joka itse ei aavistanut mitä hän oli Ödegaardille ollut.
Mutta Ödegaard oli myöskin tullut Petraa jälleen tapaamaan. Kuinka kauas oli Petra ennättänyt? Sana oli jo lausuttu, hän saattoi siis vapaasti Petran kanssa siitä puhua; se olikin heille kumpaisellekin mieleistä; silloin heidän ei tarvinnut puhua menneistä ajoista.
Mutta heitä pian häiritsivät kaupungista tulleet vieraat, kutsutut ja kutsumattomat! Asiat olivat nyt jo kuitenkin sillä kannalla, että pieninkin hyvin käytetty tilaisuus saattoi ne selvittää — ja sen toivat vieraat mukanaan. Pappilassa näet toimitettiin suuret seurapidot heille, ja näissä, kun herrat heti päivällisen jälkeen olivat kokoontuneet provastin lukukamariin, joutui näytelmä puheeksi; sillä eräs kappalainen oli nähnyt avoimena provastin pöydällä kristillisen siveysopin ja siinä tavannut tuon hirveän sanan: näytelmä. Syntyi kiivas väittely, ja kesken kaikkea tuli provasti saapuville, joka oli ollut poissa päivällisiltä, kun hänet oli käsketty sairaan luokse; hän oli vakavalla mielellä, ei syönyt mitään, ei ruvennut osalliseksi keskusteluunkaan; hän pani vain tupakkaa piippuun ja kuunteli. Kun Ödegaard huomasi että provasti istui äänettömänä ja seurasi keskustelua, puuttui hän puheeseen, mutta kauan hän turhaan koetti saada järjestystä syntymään; sillä kun polvi oli liitettävä todistusjaksoon, oli kappalaisen tapana huutaa: "minä kiellän", ja näin ollen oli siis ensin itse todistus todistettava; asia kulki niinmuodoin takaperin; näytelmän alalta oli jo jouduttu laivaliikkeeseen ja saadakseen jotakin laivaliikkeen alalla todistetuksi, oltiin juuri siirtymäisillään maanviljelykseen.
Ei! Ödegaard määräsi nyt provastin keskustelun johtajaksi. Paitse häntä oli useita pappeja saapuvilla sekä katteini, pieni mustapintainen mies, jolla oli tavattoman suuri vatsa ja sen alla kaksi lyhyttä jalkavartta, jotka pyörivät kuin väkivintturi. Ödegaard antoi sananvuoron kappalaiselle, jotta tämä kerrassaan saisi esittää kaikki, mitä hänellä oli näytelmää vastaan. Kappalainen nousi puhumaan:
"Tunnolliset pakanatkin jo paheksuivat näyttelemistä: Platon ja Aristoteles siitä syystä, että se turmeli tapoja. Sokrates tosin joskus kävi näytelmiä katsomassa, mutta jos joku siitä päättää että hän näitä hyväksyi, niin kiellän minä sen; sillä paljon tulee ihminen semmoista nähneeksi, jota hän ei hyväksy. Ensimäisiä kristityitä lakkaamatta varoitettiin näytelmiä katselemasta; lukekaa Tertullianusta! Kun näytelmätaide jälleen on viime aikoina eloon herätetty, ovat vakavat kristityt puhuneet ja kirjoittaneet sitä vastaan; mainitsen nimiä sellaisia kuin Spener ja Franke; mainitsen siveysopin tutkijan sellaisen kuin Schwartz, mainitsen Schleiermacherin. ('Kuulkaa!' huusi katteini; sillä tämä nimi oli hänelle tuttu). Molemmat viimeksi mainitut myöntävät näytelmärunouden luvalliseksi, kuitenkin arvelee Schleiermacher että yksityisseuroissa yksityiset näyttelijät voivat esittää hyvän näytelmän; mutta näyttelijäviran hän hylkää. Näyttelijätoimi ammattina viettelee kristittyä niin moninaiseen kiusaukseen, että hänen täytyy sitä varoa. — Mutta eikö se katselijatakin saata kiusaukseen? Sepitetyn intohimon herättämät liikutukset, teeskenneltyjen hyveen esikuvien mielenylennykset, jotka vaikuttavat paljon enemmän lukiessa, ne houkuttelevat meitä uskomaan että itsekin olemme sitä, mitä näyttämöllä näemme; ne heikontavat tahdon ja oman työn ja alentavat meidät uteliaiksi katselijoiksi, kuuntelijoiksi ja haaveilijoiksi. Eikö totta? Millaista väkeä enimmiten teaterissa näkee? Tyhjäntoimittajia, jotka tahtovat huvitella, hekumoitsijoita, jotka tahtovat kiihoitusta, turhamielisiä, jotka haluavat näyttäytyä, haaveksijoita, jotka tänne pakenevat todellisesta elämästä, jota vastaan eivät uskalla lähteä taistelemaan. Syntiä esiripun takana, syntiä sen edessä! En ole milloinkaan kuullut totisen kristityn muuta sanovan."
Katteini: "Rupean jo pelkäämään omaa itseäni. Jos minä olen teaterissa käydessäni tuollaisessa sudenpesässä ollut, niin lempo vieköön —" — "Hyi, katteini", lausui pieni tyttö, joka toisten kanssa oli sisään tullut; "älä kiroo, muuten joudut helvettiin!" — "Oikein, lapseni, oikein." Mutta Ödegaard rupesi puhumaan:
"Platonilla oli samaa muistuttamista runoutta kuin näytelmätaidettakin vastaan, ja Aristoteleen ajatus on epävarma. Heitän senvuoksi heidät siksensä. Mutta ensimäiset kristityt tekivät oikein, kun pysyivät erillään pakanallisista näytelmistä, — jätän heidätkin siksensä. Että totiset kristityt myöhempinä aikoina ovat epäilyksessä semmoisenkin näytelmän suhteen, joka on kristillisellä pohjalla, sen saatan ymmärtää; itsekin olen ollut samassa tilassa. Mutta jos myönnämme että runoilijan on lupa kirjoittaa näytelmä, niin on näyttelijänkin lupa sitä esittää; sillä mitä muuta runoilija tekee sitä kirjoittaessaan, kuin esittää sitä — ajatuksissaan, palavalla halulla ja intohimolla, ja 'joka naiseen katsoo himoitakseen' j.n.e. — Te tunnette Kristuksen omat sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että näytelmäkappaletta tulee vain harjaantumattomien esittää yksityisseuroissa, niin sanoo hän, ettei meidän tarvitse huolta pitää niistä luonnonlahjoista, jotka Jumala meille on antanut, vaikka tarkoitus kuitenkin on, että niitä tulee kehittää mitä suurimpaan täydellisyyteen; sillä sentähden olemme ne saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä, kun jäljittelemme toisia tai joko pilalla tai todenperästä matkimme toisten ajatuksia. Tämä taipumus saa yksityisessä voiton kaikista muista taipumuksista, ja haluaisinpa silloin nähdä, jos hän laiminlyö tämän kehittämistä, eikö pian kyllä nähtäisi hänestä itsestänsä että tämä on syntiä. Sillä se, joka ei kutsumustansa noudata, tulee kelvottomaksi muuhun, sekavaksi, horjuvaksi — sanalla sanoen, helpommin kiusauksen saaliiksi kuin jos olisi lahjojansa viljellyt. Kun työ ja halu yhtyvät, niin karkoitetaan monta kiusausta. — Mutta, sanotaan, se toimi itsessään on liiaksi täynnä kiusauksia. Niin, kullakin on siinä kohden oma mielensä. Minusta se toimi on enimmin kiusaukselle altis, joka houkuttelee ihmistä uskomaan että hän on itse vanhurskas senvuoksi, että hän julistaa vanhurskaan sanoja, — uskomaan että hän itse on uskovainen siitä syystä, että toisille selittää uskonasioita, eli selvemmin sanoen: minusta on papin toimi kaikista enemmin kiusaukselle altis." (Suurta melua: "Kiellän!" — "Oikein!" — "Hiljaa!" — "Kiellän!" — "Oikein!" — "Hiljaa!").
Katteini: "En ole mokomaa ennen kuullut, että papit ovat pahemmat kuin näyttelijät!" Naurua ja huutoa joka taholta: "Ei, sitä hän ei sanonut." Katteini: "Sanoipa, lempo —" — "No, no, katteini, nyt tulee paholainen tuossa paikassa!" — "Oikein lapseni, aivan oikein!"
Ödegaard jatkoi: "Kiusaus joutua hetkellisen mielenliikutuksen valtaan, vaipua kuulemisen ja haaveilemisen nautintoon, omistaa ilman omaa työtä omakseen jonkun hyveenesikuvan elämä, se kiusaus on todentotta kirkossakin olemassa!" (Äskeistä tavatonta melua).
Mutta tämmöistä loppumatonta melua kuullessaan tahtoivat naisetkin tulla sisään. Nyt oli ovi avoinna. Ödegaard huomasi Petran toisten joukossa ja lausui korkeammalla äänellä: "Tosin on näyttelijöitä semmoisiakin, jotka heltyvät näyttämöllä, juoksevat sieltä kirkkoon ja heltyvät siellä samaten, — ja ovat siltä yhtä huonoja. Tosin on semmoisiakin näyttelijöitä, jotka ovat tyhjänpäiväisiä suunpieksijöitä eivätkä elämässä muuten mitään hyötyä tekisi, vaan tässä ammatissa kuitenkin toimittavat suunpieksijän virkaa. Mutta ylimalkaan näyttelijät ovat merimiesten tavoin niin usein suurimmassa hädässä — sillä hetket ennen näyttämölle astumista, saattavat olla kauheita! — ja ovat niin usein välikappaleina Jumalan kädessä, tulevat niin usein kohtaamaan odottamatonta ja suurta, että heidän povessaan herää pelko ja kaipuu, elävä tunto omasta kelvottomuudesta, ja tiedämmehän että tullimiesten ja katuvaisten naisten parissa Kristus mieluummin oleskeli. Minä en myönnä heille vapauden oikeutta; totisesti, jota suuremmaksi katson heidän tehtäväänsä maassa — joka jo nähdään siitä, että kansoissa on harvassa suuria näyttelijöitä, — sitä syyllisemmät he ovat, jos tehtävä heidät viettelee vihaan tai viskaa velttoon irstaisuuteen. Mutta niinkuin ei yhtäkään näyttelijää ole, jota eivät alituiset pettymiset olisi opettaneet kuinka tyhjää ylistely ja mairittelu on, vaikka useimmat ovat niihin luottavinaan, — niin mekin kyllä huomaamme heidän vikansa ja hairauksensa, mutta emme tunne missä suhteessa he itse ovat niihin, ja se kuitenkin on pääasia."
Useat pyysivät sananvuoroa, ja he alottivatkin jo kaikki yht'aikaa puhumaan, mutta —
Fjorton åär tror jag visst att jag var —
kajahti pianon kieliltä; ja he hyökkäsivät saliin; sillä Signe siellä lauloi, ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat mitä ihaninta he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista, ja kun nyt nämä maailman etevimmät kansanlaulut, nuo suuren kansan uskolliset hengen viestit, olivat mielet sytyttäneet, niin että kaikki seisoivat odottamassa, nousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan jonkin runoelman. Petra lienee tämän tiennyt, sillä hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Mutta hän astui heti esiin, vaikka värisikin niin, että täytyi pitää kiinni tuolin selkänojasta, lensi sitten kalmankalpeaksi ja alotti:
Ei saanut hän lupaa lähteä,
Oli isä vanha, ja äiti poti,
Ja hänen työtään kaipasi koti: —
"Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
Sulla tääll' on mit' ikänä toivonetki."
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään
Ulapalle päin hänet ajoi vaisto
Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
Ja kuulemaan miten riehui taisto.
Se päivä ol' alkukeväimen,
Kun myrsky käy maan yli huudellen:
Ylös! talven vaippa jo yltäs luo! —
Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
Se lepää ankaran taistelun takaa.
Se ankkurissa on, purjeet luotu,
Mut' lepo sille ei varsin suotu:
Sen purje tempoo ja masto nytkii
Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa:
Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa —
Kuin houkkion suusta ne sanat soi —:
"Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
Niin mulle ruori, — ma tahdon koittaa!"
Toiset tunturiin katseen loivat,
Mut toiset tyynesti atrioivat.
Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
Kivi lensi — se kahden on miehen surma.
Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
Syrjään ruoat ja käteen jousi!
Nuolia viuhuen ilmaan nousi, —
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:
"Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,
Vai ensinkö taistella tahdot kenties?"
Tuommoista ei miehet kuulla siedä,
Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:
"Mua tuonelassa ei kaivata vielä.
Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,
Voit mennä sinne tai rientää kotiin.
Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,
Se minun on; nyt minä lähden sotiin.
Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;
Mun aikan' on tullut, se ottaa minut."
Mut toinen kannelta hymähtää:
"Jos mieles on niin kuin lausui nyt,
Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!" —
"Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.
Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;
Ei uusi palvella vanhaa saata."
Hän turhaan vastaust' odottaa;
Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:
"Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,
Kenelle voitotar kultiaan jakaa.
Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.
Ken ei suurinta palvele, hävetköön!"
Mut vihasta päällikkö punastui;
Hän mereen syöksyi ja maihin ui;
Mut toinenkin syöksee kohti rantaa
Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
"Häll' asett' ei ole, se hankkikaat",
Hän laivaan huusi: "jos voiton sa saat,
Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
Sen miekan, jok' oli surmaks mulle."
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
Ja isku huoaten iskuun vastaa;
Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
Ja laivan kannella kansaa hyörii.
Joka mies alas veteen ja kostohon!
Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
"Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
Sen ansaitsee hän!" Jo ääni herkes
Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
"Aluks patsas urholle nostakaamme.
Ja mainetöitähän muistelkaamme!
Mut' ennen iltaa on matka pois;
Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois."
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
Yli vetten muistolaulut soivat,
Ne saaren kuollutta kunnioivat,
Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
Ja kaikki kun rantahan juoksevat
Ja ilolla ihmein katselevat,
Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, —
Niin illan rusko se purjeet paartaa
Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin;
Pelon huuto jo soi: "hän hukkuu näin!"
Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan.
Ja hymyili heille: "Nyt luvanko saan?"
Runoelma lausuttiin vapisevalla, juhlallisella äänellä laisinkaan koreilematta. Kaikki olivat ikäänkuin olisi siinä heidän keskellänsä säde kohonnut maasta taivaankaaren karvaisena sadan kyynärän korkeuteen. Kukaan ei puhunut, kenkään ei liikahtanut; mutta katteini ei kauempaa voinut tätä kestää, hän kavahti pystyyn, ähkyi, kohotteli ruumistansa ja lausui: "En tiedä miten teidän toisten on laita, mutta kun minun tunteilleni näin käydään, niin täytyy minun, lempo —." — "Nyt kirosit taasen, katteini", sanoi pikku tyttö uhaten häntä sormellaan; "nyt tulee paholainen tuossa paikassa ja vie sinut!" — "Ei väliä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, lempo vieköön, täytyy laulaa joku isänmaallinen laulu!"
Ilman muuta erityistä aihetta istuutui Signe tuokion kuluttua pianon ääreen ja ilostunut seura lauloi:
Tämän maan rakennan,
Tätä puolustan,
Rukouksissa lemmin ja lapsissain,
Meren luodolta niin
Lumitunturiin
Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.
Täällä peltoa on,
Kesälämpöä on,
Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.
Mut' kun into ja työ
Lujan liiton lyö,
Niin me miehissä nostamme syntymämaan.
Ennen retkeiltiin
Maihin kaukaisiin,
Yltä linnoja normannien kohoaa.
Vaan nyt kauemma vie
Jalon lippumme tie,
Se nyt entistä, raittiimmin punottaa.
Tuloss' aika on suur':
Kolmijakoinen Nor
Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.
Sinä rientohon myös
Pane tarmos ja työs,
Edes paisuva virta sen vierittää.
Kotimaamme on tää,
Meille rakkaaksi jää
Mitä on se, mitt' oli, mitä vastakin on.
Ja kuin meiss' oma maa
Lemmen nostattaa,
Samoin lempemme maammekin nostakohon!
Mutta Signe nousi pianon äärestä, meni ja laski kätensä Petran vyötäisille ja vei hänet mukanaan provastin kamariin, jossa ei ketään ollut. — "Petra, olkaamme ystäviä taas!" — "Oi, Signe', vihdoinkin annat minulle anteeksi!" — "Nyt minä ymmärrän mitä se on! Petra, rakastathan Ödegaardia?" — "Herran tähden, Signe!" — "Petra! sitä olen luullut ensipäivästä asti, — ja olen luullut että hän nyt vihdoin tuli — — — kaikki mitä puolenkolmatta vuoden kuluessa olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut siinä luulossa, ja isä on luullut samaa; hän on jo varmaankin Ödegaardin kanssa puhunut siitä." — "Mutta, Signe, — —!" — "Hiljaa!" Signe tukki kädellään Petran suun ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä; oltiin illalliselle menossa.
Pöytään oli pantu viiniä, sillä provasti oli ollut poissa päivällisiltä. Mutta provasti, joka koko ajan oli ollut hyvin totinen ja aivan vaiti, istui vielä paikallaan, niinkuin ei ketään olisi saapuvilla ollut, kunnes oltiin pöydästä nousemaisillaan. Silloin kilisteli hän lasiaan ja sanoi: "Minulla on kihlaus ilmoitettavana!" — Kaikki loivat silmänsä nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä, ja nämät eivät kumpikaan tietäneet, tuliko heidän tuolilta pudota vai jäädä istumaan.
"Minulla on kihlaus ilmoitettavana", sanoi provasti toistamiseen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikeata päästä alkuun. "Myönnän, ettei se alusta pitäen ole ollut minulle mieleinen;" kaikki vieraat katsoivat suuresti hämmästyneinä Ödegaardiin; hämmästys kasvoi rajattomaksi, kun hän istui levollisena ja katsoi provastiin. "Ajattelin, suoraan sanoen, että hän ei tyttöä ansainnut." — Vieraat tulivat tästä niin hämilleen, ett'ei enään kukaan tohtinut nostaa silmiänsä, ja kun tytöt eivät pitkään aikaan olleet uskaltaneet tätä tehdä, oli siinä vain yhdet ainoat kasvot, joille provasti saattoi puhua, nimittäin Ödegaardin, joka kaiken aikaa oli autuaallisen levollinen. "Mutta nyt", jatkoi provasti, "nyt, kun olen oppinut miestä lähemmin tuntemaan, nyt olen siinä tilassa, ett'en tiedä, onko nainen hänelle kelvollinen, niin suureksi on hän silmissäni kohonnut; tarkoitan taidetta, ylevää näytelmätaidetta, jonka morsian on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; onnea teille yhteiselämään! Minua tämä peloittaa, mutta mikä yhteen kuuluu, pitää myös yhdeksi liittymän. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!" Petra oli silmänräpäyksessä laattian toisella puolella ja lepäsi provastin rinnoilla.
Kun ei kumpikaan heistä enään käynyt istumaan, nousi tietysti koko seura pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet äärimpään ikkunansolaan; hänellä oli Petralle jotakin sanottavaa, mutta Petra ennätti: "Teille olen kaikesta kiitollinen!" — "Et suinkaan, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; väärin tein, kun yritin askelta edemmäksi; jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi katkennut." — "Ödegaard!" He pitivät toisiansa käsistä, mutta eivät katsoneet toisiinsa; hetken kuluttua päästi Ödegaard Petran käden ja meni. Mutta Petra heittäytyi läheiseen tuoliin ja heltyi itkemään.
Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.
* * * * *
Kevätpuoleen sai Petra suuren, isolla virkasinetillä varustetun kirjeen; hän tuosta aivan säikähtyi ja meni provastin luo, joka avasi ja luki sen. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa pormestarin kirjoittama ja kuului näin:
Koska Pedro Ohlsen, joka eilen nukkui kuoleman uneen, on jättänyt jälkeensä testamentin, näin kuuluvan:
Kaikki, minkä jälkeeni jätän, joka tarkoin on merkitty siihen tilikirjaan, joka on siinä sinisessä lippaassa, joka on minun huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa tällä mäellä ja jonka avain on mainitun Gunlaugin hallussa, samoin kuin hän yksinänsä voi selkoa tehdä kaikesta, — jätän minä täten, — jos vaan hän, Gunlaug Aamundintytär, siihen antaa suostumuksensa, jota hän ei voi antaa, jos hän ei salli että lisäämäni ehto, jonka hän yksin, ollen ainoa, joka sen tuntee, voi täyttää, tulee täytetyksi — neiti Petralle, useinmainitun Gunlaug Aamundintyttären tyttärelle, toivossa että neiti Petra tahtoo suosiollisesti muistella vanhaa sairasta miestä, jolle hän on hyvää tehnyt, vaikk'ei hän itse siitä tiennyt, jota hän ei myöskään voinut, ja jonka viimevuosien ainoana ilona hän on ollut, jonka vuoksi hän on vuorostaan tahtonut tehdä hänelle pienen ilon, jota hän ei halveksine. Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon!
Pedro Ohlsen.
niin rohkenen kysyä, tahdotteko itse tässä asiassa kääntyä äitinne puoleen vai haluatteko että minä sen teen.
Seuraavassa postissa tuli äidiltä kirje, jonka provasti Ödegaard oli kirjoittanut, ainoa ihminen, johon äiti oli uskaltanut luottaa. Kirje sisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, ilmoittaen Petralle kuka Pedro oli.
Sekä ilmoitus että rahasumma saattoivat Petran omituiseen mielentilaan; näytti siltä kuin kaikki nyt alkaisi järjestyä; tämä oli uusi muistutus lähdöstä.
Siis Petran taiteilijasivistystä varten oli vanha Pietari Ohlsen häissä ja tanssiaisissa soittanut kokoon ensimmäiset rahansa, ja hän sekä poikansa että pojanpoikansa monta kovaa kokeneet ja kärsineet. Suuri ei rahasumma ollut, mutta se riitti auttamaan häntä kappaleen matkaa eteenpäin maailmassa, ja samalla myöskin nopeammin tarkoituksensa perille.
Mutta auringonsäteenä välähti mieleen ajatus, että äiti nyt voisi muuttaa hänen luoksensa, hän voisi nyt joka päivä hankkia iloa äidilleen, hän saisi palkita äitiänsä! Hän kirjoitti äidille pitkän kirjeen joka postissa, hän töintuskin malttoi vastausta odottaa. Vastauksen tultua pettyi hän toiveissaan; sillä Gunlaug kiitti, vaan arveli että "omat kunkin kaunihimmat". Nyt lupasi provasti kirjoittaa, ja saatuaan hänen kirjeensä ei Gunlaug kauempaa voinut hillitä mieltänsä, hänen täytyi ilmoittaa merimiehillensä ja muille tuttavilleen että hänen tyttärestänsä tulisi suurimaineinen henkilö ja että hän tahtoi äitiä luoksensa. Näin tuli asia hyvin tärkeäksi puheaineeksi kaupungissa, sitä keskusteltiin laitureilla ja laivoilla ja joka kyökissä. Gunlaug, joka tähän asti ei ollut tytärtänsä maininnutkaan, ei tästälähtien muusta puhunut kuin "Petra tyttärestänsä", samoin kuin toisetkaan eivät muusta hänelle puhelleet.
Mutta vaikka lähdön aika jo läheni, ei äiti vielä ollut vastausta antanut, joka seikka tytärtä kovin huolestutti. Sen sijaan lupasivat provasti ja Signe juhlallisesti hänelle että molemmin tulisivat häntä katsomaan, hän kun ensikerran esiintyisi näyttämöllä.
* * * * *
Lumi alkoi tuntureilta valua, kedot alkoivat vähän viheriöidä. Elämä, minkä kevääntulo herättää tunturimaissa, on suuri, niinkuin kevään ikävöiminen oli suuri. Ihmiset reipastuvat, työ käy helpommin, matkahalu luo katseen tunturien yli. Mutta Petra, vaikka halusikin pois, ei ollut koskaan rakastanut paikkakuntaa ja sen esineitä niinkuin nyt, jolloin hänen tuli niistä erota; oli niin kuin olisi hän tähän asti ne laiminlyönyt, sillä nyt vasta hän ne käsitti. Hän viipyi talossa enää vain muutamia päiviä, hän kulki Signen kanssa ympäri heittämässä jäähyväisiä kaikille ihmisille ja esineille — erittäinkin niille paikoille, jotka heille yhteisesti olivat rakkaiksi tulleet Silloin heille ilmoitti eräs talonpoika, että Ödegaard oli ylhällä Öigarissa ja että hän aikoi tulla pappilaan. Tytötpä tuosta kovin säikähtyivät ja herkesivät käymästä ulkona.
Mutta tullessaan oli Ödegaard niin kirkas ja iloinen ettei kukaan ollut häntä semmoisena ennen nähnyt. Hänen toimenansa Öigarissa oli perustaa kansanopisto ja ensiaikoina, kunnes saisi mieleisensä opettajan, ruveta itse sen johtajaksi; myöhemmin hän aikoi panna toimeen muuta hyvää. Hän sanoi näin suorittavansa seudulle isänsä velkaa, ja isä oli luvannut muuttaa hänen luoksensa, heti kun rakennus oli valmistunut. Sekä provastia että Signeä tämä naapurius ylenmäärin ilahutti; samaten Petraakin, mutta oudolta hänestä kuitenkin tuntui että Ödegaard juuri hänen lähtiessään tänne asettui.
Provasti tahtoi että he päivää ennen Petran lähtöä kaikki kävisivät Herran ehtoollisella. Tämä vaikutti että viimeisinä päivinä hiljainen juhlallisuus vallitsi talossa, ja kun he puhelivat keskenään, tapahtui se puoliääneen. Tämä tunnelma kuvastui kaikessa, johon Petra viimeistä kertaa loi huomionsa, ja herätti vakaita ajatuksia. Koko eletty elämä oli läpikäytävä, siitä on tili tehtävä; sillä tähän saakka hän ei koskaan ollut taaksensa katsonut, vaan aina eteenpäin. Nyt johtui mieleen kaikki, hamasta lapsuudesta tähän päivään asti, nuo ensimmäiset viehättävät espanjalaiset laulut soivat uudestaan, nuo monet sekavien halujen synnyttämät hairaukset lapsuuden ja nuoruuden ajoilta otettiin esiin ja pantiin pois, yksi eräältään, niinkuin tutkitaan vanhoja asioita. Jos hän unhotti jotakin, niin johti aina joku läheinen esine hänen muistonsa oikealle suunnalle, sillä tätä silmäellessään oli hän joskus tuotakin ajatellut, ja esine ja ajatus olivat siten kiintyneet yhteen. Erittäinkin oli pianoon niin monet muistot yhdistyneet, että ne melkein valtasivat hänet. Hän jäi istumaan sen ääreen, voimatta kelvolleen siihen koskea, ja jos Signe soitti, niin voi hän tuskin olla huoneessa. Hän olikin halukkaimmin yksinänsä; Ödegaard ja Signe huomasivat sen ja pysyivät hänestä erillään; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisellä suopeudella, ja provasti ei tähän aikaan kertaakaan kulkenut hänen ohitsensa silittelemättä hänen päätänsä.
Vihdoin läheni päivä. Se oli puoliselkeä, pilvipouta päivä, lumi suli tuntureilla ja pellot viheriöitsivät Nuo neljä pysyivät kukin huoneessansa, kunnes aika lähestyi, jolloin heidän yhdessä tuli mennä kirkkoon. Siellä oli paitse heitä ainoastaan lukkari ja vieras pappi saapuvilla. Provasti tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella; mutta hän tahtoi myöskin rippisaarnan pitää, hän tahtoi erityisesti sanoa muutaman sanan poislähtevälle. Hän puhui niinkuin hänen oli tapana puhua, kun he pyhänaattona tai syntymäpäivänä istuivat kotona pöydän ympärillä. Pian näkyi, arveli hän, oliko se aika jonka Petra, Jumalalta armoa rukoillen, tänään päätti hyvän perustuksen laskenut. Kukaan ihminen ei ole täysin todellinen, ennenkuin hän löytää oikean tehtävänsä. Julistajatoimen oli Petra saanut osaksensa ja se, joka totuutta julistaa sekä itse pysyy kelvollisena, saa suurinta ja pysyväisintä aikaan. Jumala tosin kyllä usein käyttää välikappaleinansa kelvottomiakin, niin totta kuin korkeammassa mielessä kaikki olemme kelvottomia; hän käyttää meidän halujamme. Mutta yksi julistus on, johon kukaan ihminen ei voi ryhtyä halunsa nojalla yksistään ja sitä hänen toki tuli koettaa saavuttaa; kaikkien pitää pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän käski Petraa vähän takaa palaamaan heidän tykönsä, sillä seurakuntaelämän tarkoitus on se, että yhteys uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän hairahtuisi, niin täällä hän etupäässä löytäisi armeliaisuutta, ja jos hän itse ei käsittäisi oikealta uralta poikenneensa, niin he sen hänelle voisivat rakkaudella ilmoittaa.