Pyhän toimen suoritettuaan menivät he kotiin yhdessä, niinkuin olivat tulleetkin; mutta lopun päivää oli kukin itsekseen. Ainoastaan Petra ja Signe istuivat Petran huoneessa yhdessä myöhään yöhön.
Seuraavana aamuna oli Petran määrä lähteä. Läksiäispöydässä lausui provasti hänelle hellimmät jäähyväiset. "Hän oli Petran ystävän kanssa yhtä mieltä siinä", sanoi hän, "että hänen tuli alottaa semmoisena kuin hän oli, ja alottaa yksin. Siinä taistelussa, johon hän antautui, saisi hän kokea, kuinka hyvä oli tietää että jossakin istui muutamia ihmisiä koossa, joihin hän voisi luottaa. Pelkkä tieto siitä, että he lakkaamatta rukoilisivat hänen puolestaan, — hän saisi nähdä, että se auttaisi!" Petralle jäähyväiset sanottuaan, lausui hän Ödegaardin tervetulleeksi. "Rakkaudessa kiintyminen samaan henkilöön on kauniin alku keskinäiseen rakkauteen." Provasti ei tätä maljaa esittäessään varmaankaan ajatellut sitä, mikä näiden sanain johdosta ensin sai Signen ja sitten Petran punastumaan; punastuiko Ödegaard, sitä eivät he tietäneet, sillä kumpikaan ei uskaltanut häneen katsoa.
Mutta kun hevoset olivat portaiden edustalla, ja nuo kolme ystävää seisoivat nuoren tytön ympärillä, ja kaikki talonväki vaunujen ympärillä, kuiskasi Petra syleillessään Signeä viimeistä kertaa: "Tiedän että pian saan kuulla suuria uutisia täältä; Jumala suokoon siunauksensa!"
Hetken kuluttua näki hän ainoastaan valkoiset huiput, jotka osoittivat missä paikka oli.
KAHDESTOISTA LUKU.
Eräänä iltana vähää ennen joulua olivat kaikki pääsyliput pääkaupungin teateriin loppuun myödyt; uusi näyttelijätär oli esiintyvä, jota ylistettiin pilviin asti. Rahvaasta syntyneenä — hänen äitinsä oli köyhä kalastajanvaimo — oli hän toisten avulla, jotka olivat huomanneet hänen lahjansa, näin pitkälle päässyt, ja hänestä sanottiin olevan suuria toiveita. Katsojien kesken kuiskailtiin kaikenmoista ennen esiriipun noustua. Sanottiin hänen tyttönä olleen hirmuinen heilakka ja sitten täysikäisenä olleen kihloissa kuuden miehen kanssa yht'aikaa ja tätä leikkiä pitkittäneen puolen vuotta. Sanottiin poliisin häntä saattaneen ulos kaupungista, joka oli täydessä kapinassa hänen tähtensä; ihmeellistä että johtokunta salli tämmöisen henkilön esiintyä. Toiset sanoivat että tuossa jutussa ei ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenvuotiaasta kasvatettu siivossa papinperheessä Bergenin läänissä; hän oli sivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänessä oli varmaan tavattomat avut, sillä hän oli muodoltaan niin kaunis.
Mutta toisia oli siellä, jotka tunsivat asian paremmin. Ensiksi tuo koko maassa hyvin tunnettu suuri kalakauppias — Yngve Vold. Hän oli toimitusmatkalla ollessaan sattumoilta tänne joutunut; sanottiin aivan oikein että se hehkuva espanjatar, jonka hän oli nainut, teki hänen kotoelämänsä niin kuumaksi, että hänen täytyi lähteä matkalle virvoittelemaan. Nyt hän oli yksin ostanut teaterin suurimman aition ja kutsunut satunnaiset ruokakumppaninsa ravintolasta mukanansa katselemaan "jotakin saakelinmoista". Hän oli mainion hyvällä tuulella, kunnes sattui näkemään — oliko se tosiaankin hän? — — eräässä toisen rivin aitiossa ja kokonainen laivamiehistö ympärillään — ei! oli! — se oli tosiaankin Gunnar Ask! Gunnar Ask, joka äitinsä rahoilla oli tullut "Norjan perustuslain" omistajaksi ja johtajaksi, oli luoviessaan vuonosta ulapalle sattunut purjehtimaan rinnatuksin toisen laivan kanssa, jonka nimi oli "Tanskan perustuslaki", ja huomatessaan tämän pyrkivän hänen ohitsensa, arveli Gunnar että tuo ei ollenkaan kävisi laatuun; hän nosti kaikki purjeet, vanha perustuslaki rusahteli, ja seurauksena oli, että hän, pysyäkseen niin kauan kuin mahdollista päällä tuulen, laski laivansa karille aivan mahdottomaan paikkaan. Nyt oleskeli hän vasten tahtoansa kaupungissa, sill'aikaa kuin "Norjan perustuslakia" korjattiin. Hän oli eräänä päivänä kaupungilla tavannut Petran, joka saavutti hänet ja kohteli häntä sekä silloin että jälkeenkinpäin niin sydämellisesti, ettei hän ainoastaan unhottanut vihaansa, vaan sanoi olevansa suurin turska, minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa koskaan oli ulos laivannut, hän kun koskaan voi luullakaan ansainneensa semmoista tyttöä kuin Petra oli. Hän oli tänään ostanut pääsyliput korotetusta hinnasta kaikille laivamiehillensä ja istui nyt itsekseen tuumaillen kestitä heitä joka näytöksen väliaikana, ja merimiehet, jotka kaikki olivat kotoisin Petran syntymäkaupungista ja jokapäiväisiä vieraita äidin ravintolassa, tuossa maallisessa onnelassa, tunsivat Petran kunnian omaksi kunniaksensa ja lupasivat toisillensa taputella käsiään niin, ettei mokomaa ennen ollut kuultu eikä nähty.
Mutta alhaalla parketilla näkyi provastin karkea, tiheä tukka. Hän istui levollisena; hän oli uskonut Petran asian korkeamman haltuun. Hänen vieressänsä istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen miehensä, hän ja Petra olivat äskettäin palanneet kolme kuukautta kestäneeltä ulkomaan matkalta; Signe näytti onnelliselta, hän istui ja hymyili Ödegaardille; sillä heidän välillänsä istui vanha vaimo, jonka lumivalkeat hiukset kehän tavoin ympäröivät hänen ruskeita kasvojansa. Hän oli istuessaan ruumiiltaan korkeampi kaikkia ympärillä istujia, hän näkyi kaikkialle, ja kohta olivatkin kaikki kiikarit häneen suunnatut, sillä sanottiin että hän oli tuon nuoren näyttelijättären äiti. Hän, jolla oli miehen nimi, tekikin nyt niin valtavan vaikutuksen, että hänestä säteili sovintoa tyttäreen. Nuori kansa on täynnä toiveita, se luottaa luonteensa perusvoimaan, ja tämän äidin näky herätti luottamuksen.
Itse hän ei ketään, ei mitään nähnyt; mitä nämä kaikki olivat, siitä hän vähät välitti; hän tahtoi vain olla mukana näkemässä, olivatko ihmiset hyvät hänen tytärtänsä kohtaan vai ei.
Aika lähestyi; pakinan tukahutti jännitys, joka vähitellen alkoi vallita kaikki ja tehdä heidät hyviksi.
Mahtava rumpujen ja torvien jyrinä alotti johtosoiton; Aatami Öhlenschlägerin "Aksel ja Walborg" oli näyteltävä, ja Petra oli itse pyytänyt tätä johtosoittoa. Hän istui erään kulissin takana kuuntelemassa. Mutta esiriipun edustalla istui se pieni osa hänen kansalaisiansa, mikä huoneeseen mahtui, peloissaan hänestä, niinkuin ainakin vast'alkajasta, jossa odotamme ilmestyvän jotain kallisarvoista omasta itsestämme. Oli ikäänkuin jokaisen heistä olisi itse tullut astua esiin; sellaisina hetkinä nousee monta rukousta niistäkin sydämmistä, jotka muuten harvoin rukoilevat.
Johtosoitto hiljeni, säveleet yhtyivät rauhalliseen sopusointuun, ne sulautuivat vähitellen niinkuin päivän paisteeseen. Johtosoitto päättyi; tuskallinen hiljaisuus alkoi.
Silloin esiriippu nousi.